Front matter (continued 5)

— Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä varmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole turmeltu!

Tuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen sisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden. Oli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä yöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva de Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka vaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo muutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on sairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä olisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni. Minä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa, hän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka olisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli jalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden vuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä puhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme toisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut uskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen että minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka hetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt ainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme enimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun sisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.

— Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin hänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.

— Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset ottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.

— Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.

Tuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla, terassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki seurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä tepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset käteeni.

— Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.

Minä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien hitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme; me tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.

— Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun sydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme näe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan katsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi eräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun minä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne Clochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä kerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme. Ystäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan vaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka teille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo koskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi äidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä! Jacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati heidän tähtensä kärsinyt.

— Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon kuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata niille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin satuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä kiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää. Sinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä sinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi häntä kaikessa…

— Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän keskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen epätoivoansa oltu ymmärretty.

— Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti kaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?…

— Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen mustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo rajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.

— Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.

Pelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun käsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa päin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin häntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton nöyrtyminen liikutti häntä.

— Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä rakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.

Hän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.

— Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä katseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien sieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa vähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut. Henriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.

— Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne myöskin.

Tuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin siten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka minä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään sain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista naista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme oman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita me itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin ja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in nojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat nenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni olevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan niin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin suuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka minä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen rangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi odottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin kreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti minua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa, hänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä tunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni. Kulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni näitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin viidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka yhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen? Vaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset, valtasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä niiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen kattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII:n järkevää neroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta kypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä tulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta ja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen panoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien päähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä näin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään! Minä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat jäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat rehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle ainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille tunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää uudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa omaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä lempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme, ehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin elämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään ja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa meille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei ole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään lady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä tapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa hylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä ainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!

— Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme läheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme huomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä olin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein maailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli. Maailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien perille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden, jota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään suuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo salonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin noudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä on silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen, ulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen, salaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito antaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän sydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä tuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset, hakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät säästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita, hän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin kaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa tilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin silmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin keimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut tyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa ei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni hänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka julkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut hänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin minut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen taholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille aatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka valtaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän, ei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa. Minun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman kärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia, joihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle kuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä onnettomuutta. "Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi tahtonut minun ainakin olevan onnellisen!" sanoi hän minulle ainoassa vastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen! Rakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun ensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita kahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota vastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin raskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme jyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät meidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa rakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa, alkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat silloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka luonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat noita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen ihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän viettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti tarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani, tutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.

Minä löysin hänessä ensiksikin vähemmän tuota nerokkuutta, joka erottaa ranskattaren kaikista muista naisista ja joka tekee hänen rakkautensa kaikkein viehättävimmäksi, niiden tunnustuksen mukaan, joille elämän sattumukset antavat tilaisuutta kokea eri maiden rakastamistapoja. Kun ranskatar rakastaa, tapahtuu hänessä muutos, niin ylistettyä viehättelyänsä hän käyttää kaunistamaan rakkauttansa, hän uhraa tuon niin vaarallisen turhamielisyytensä ja kohdistaa kaikki pyrintönsä vain siihen, että hän rakastaisi hyvin. Hän ottaa omikseen rakastajansa edut, vihat ja ystävyydet; hän hankkii yhdessä päivässä itselleen liikemiehen koetellut taidot, hän tutkii lakia, hän ymmärtää luoton mekaniikkaa ja hallitsee pankkiirin rahalaatikkoa; ollen luonteeltaan huima ja tuhlaavainen hän ei enää tee ainoatakaan virhettä eikä hukkaa ainoatakaan kultarahaa; hän tulee samalla kertaa äidiksi, taloudenhoitajaksi, lääkäriksi ja antaa kaikille näille muutoksilleen onnen viehkeyden, joka tulee näkyviin äärettömän rakkauden pienimmissäkin yksityiskohdissa; hän yhdistää nuo erikoisominaisuudet, joita kaikkien maiden naiset suosittelevat, antaessaan henkevän älykkyyden yhtenäistyttämälle seokselle tuon aito ranskalaisen leiman, joka elähyttää, sallii, oikeuttaa, vaihtelee kaiken ja hävittää yksitoikkoisuuden tuosta tunteesta, jota taivutetaan ainoastaan yhdessä aikamuodossa. Ranskalainen nainen rakastaa aina, ilman lepoa, ilman väsymystä, joka hetki, julkisesti ja yksinäisyydessä; muiden läsnäollessa hän löytää korostuksen, joka ei kosketa kuin yhtä korvaa, hän puhuu yksin äänettömyydelläänkin ja osaa katsoa teihin silmät maahan luotuina; jos tilaisuus kieltää häneltä sanan ja katseen, käyttää hän hyväkseen hiekkaa, jota hänen jalkansa painaa, kirjoittaakseen siihen ajatuksen; jos hän on yksinään, hän ilmaisee intohimonsa unessakin, sanalla sanoen hän taivuttaa maailman rakkautensa palvelukseen. Englannitar sitävastoin taivuttaa rakkautensa maailman mukaan. Kasvatuksessaan totutettuna kylmään käytökseen, tuohon niin itsekkääseen brittiläiseen asentoon, josta minä olen teille puhunut, hän avaa ja sulkee sydämensä englantilaisen mekaniikan helppoudella. Hänellä on läpitunkematon naamio, jonka hän asettaa ja ottaa pois kylmäverisesti; intohimoinen kuten italiatar, silloin kun kukaan ei näe häntä, hän tulee kylmän arvokkaaksi, niinpiankuin maailma lähestyy häntä. Mitä rakastetuin mies epäilee silloin valtaansa nähdessään kasvojen syvän liikkumattomuuden, äänen tyyneyden, asennon täydellisen vapauden, joka on ominaista englannittarelle, kun hän on kamarinsa ulkopuolella. Tuollaisena hetkenä tekopyhyys menee aina välinpitämättömyyteen asti, englannitar on unohtanut kaikki. Todenteolla, nainen, joka osaa riisua rakkautensa kuten vaatteen, saa uskomaan että hän voi sitä myöskin vaihtaa. Mitkä myrskyt kohottavatkaan silloin sydämen aaltoja, kun niitä liikuttaa itserakkaus, joka on loukkautunut nähdessään naisen ottavan, panevan pois ja jälleen ottavan rakkauden käteensä kuten koruompeluksen! Nuo naiset ovat liiaksi oman itsensä rakastajattaria kuuluakseen teille täydelleen; he myöntävät maailmalle liian paljon vaikutusvaltaa voidaksenne täydelleen heitä hallita. Siellä, missä ranskatar lohduttaa kärsivällistä katseella ja ilmaisee jollakin iloisella pistopuheella närkästyksensä vierailijoista, englannittaren äänettömyys on ehdoton, se kiihdyttää sielua ja tuottaa mieliharmia. Nuo naiset seisovat maailman näyttämöllä niin pysyvästi ja joka tilaisuudessa, että enimmillä heistä fashion'in [ulkonainen tapa, muoti. Suom. muist.] kaikkivaltius ulottuu heidän nautintoihinsa asti. Joka liioittelee kainoutta, liioittelee myöskin rakkautta; englannittarien laita on siten; heille on muoto kaikki kaikessa, mutta tämä muodon rakkaus ei heissä kuitenkaan kehity taiteellisuudeksi. Mitä sanottaneekin, protestanttisuus ja katolisuus selittävät ne erilaisuudet, jotka antavat ranskattarien sielulle niin suuren ylemmyyden englannittarien laskevan ja punnitsevan rakkauden rinnalla. Protestanttisuus epäilee, tutkii ja tappaa uskon, se on siis taiteen ja rakkauden kuolema. Siellä missä maailma käskee, maailman ihmisten täytyy totella; mutta intohimon valtaamat ihmiset pakenevat maailmaa, se on heille sietämätön. Te ymmärrätte siis, kuinka suuresti minun itserakkauteni oli loukattu huomatessani, että lady Dudley ei voinut riistäytyä maailmasta ja että brittiläinen muodonvaihdos oli hänelle tuttua. Mitä maailma vaati ei ollut hänelle uhrausta, ei, hän oli aivan luonnollinen noissa kahdessa toisilleen vihamielisessä muodossa; kun hän rakasti, rakasti hän huumauksellisesti; ei minkään maan nainen ollut siinä hänen vertaisensa, hän kävi kokonaisesta haaremista; mutta kun esirippu laskeutui tuon tenhonäytelmän ylle, hävitti se melkein tuon kohtauksen muistonkin. Hän ei vastannut katseeseen eikä hymyilyyn; hän ei ollut rakastajatar eikä orja, hän oli kuten lähettiläs, jonka täytyy pyöristää lauseensa ja liikkeensä, hän teki levottomaksi tyyneydellään ja loukkasi sydäntä säädyllisyydellään; hän alensi siten rakkauden tarpeen kannalle, sen sijaan että hän lennokkaalla innostuksella olisi kohottanut sen aina ihanteellisuuteen asti. Hän ei ilmaissut pelkoa, ei katumusta eikä halua, mutta määrätyllä hetkellä hänen hellyytensä leimahti kuin äkkiä sytytetty tuli ja näytti pilkkaavan hänen pidättymistään. Kumpaa näistä kahdesta naisesta minun tuli uskoa? Minä tunsin tuhansina neulanpistoina ne äärettömät erilaisuudet, jotka erottivat Henrietten Arabellestä. Kun rouva de Mortsauf hetkeksi jätti minut, näytti hän jättäneen ilmalle tehtäväksi puhua minulle hänestä; hänen hameensa poimut, kun hän meni pois, vetivät minun silmäni puoleensa, kuten niiden aaltoileva kahina saapui iloisesti minun korvaani, kun hän palasi; siinä oli loputtomia hellyyksiä tuossa tavassa, jolla hän laski silmäluomensa kääntäessään katseensa maahan; hänen äänensä, tuo musikaalinen ääni, oli yhtä hyväilyä, hänen keskustelunsa todistivat pysyvää ajatusjohtoa, hän oli aina itsellensä uskollinen; hän ei jakanut sieluansa kahteen piiriin, kuumaan ja kylmään; sanalla sanoen rouva de Mortsauf säilytti henkevyytensä ja ajatuksensa kukat ilmaistakseen tunteitaan, hän viehätteli henkevyydellään lapsiaan ja minua. Mutta Arabellella nerokkuus ei ollut elämän rakastettavaksi tekemistä varten, hän ei käyttänyt sitä minun edukseni, se oli olemassa vain maailman tähden ja maailmaa varten, hän oli pelkkää ivailua; hän rakasti repiä ja purra, ei huvittaakseen itseään, vaan tyydyttääkseen taipumustaan. Rouva de Mortsauf olisi salannut onnensa kaikkien katseilta, lady Arabelle tahtoi näyttää omaansa koko maailmalle ja — hirvittävä irvikuva — hän pysyi sopivaisuuden rajoissa ratsastellessaan minun kanssani Boulognen metsissä. Tämä julkisuuden ja arvokkuuden, rakkauden ja kylmyyden sekoitus loukkasi alinomaa minun sieluani, joka oli samalla kertaa sekä puhdas että intohimoinen; ja kun minä en osannut ollenkaan siirtyä tuolla tavoin toisesta lämpöasteesta toiseen, sai minun mielialani kärsiä siitä. Minä olin vielä rakkaudesta värisevä, kun hän sai jälleen takaisin sovinnaisen häveliäisyytensä. Kun minä, mitä varovaisimmin, rohkenin valitella, käänsi hän minua vastaan kolmiteräisen kielensä, sekoittaen intohimonsa laverteluja noihin englantilaisiin leikinlaskuihin, joita minä olen koettanut teille kuvata. Niinpiankuin hän huomasi olevansa ristiriidassa minun kanssani, hän leikki minun sydämeni haavoittamisella ja minun mieleni nöyryyttämisellä, hän käsitteli minua kuten taikinaa. Minun huomautuksiini että kaikessa on kuljettava keskitietä, hän vastasi vääristelemällä minun ajatuksiani ja vieden ne äärimmäisyyksiin. Kun minä nuhtelin häntä hänen käytöksestään, kysyi hän minulta, tahdoinko, että hän syleilisi minua teatterissa koko Pariisin edessä. Hän sitoutui niin vakavasti tekemään sen, että minä, tuntien hänen halunsa antaa puheenaihetta itsestään, vapisin pelosta nähdä hänen täyttävän lupauksensa. Huolimatta hänen todellisesta rakkaudestaan minä en koskaan tuntenut hänen luonaan mitään tyyntä, puhdasta ja syvää kuten Henrietten luona: hän oli tyydyttämätön kuten hiekkainen maa. Rouva de Mortsauf oli aina rauhallinen, hän tunsi minun sieluni yhdessä korostuksessa tai silmänluonnissa, kun sitävastoin markiisitar ei koskaan välittänyt katseesta, kädenpuristuksesta tai hellästä sanasta. Vieläkin enemmän! Eilisen päivän onni ei ollut mitään seuraavana päivänä; ei mikään rakkaudenosoitus ihmeeksikään tullut sen osalle; hän tunsi niin suurta toiminnan, melun ja huomionherättämisen halua, ettei epäilemättä mikään riittänyt hänen tähän lajiin kuuluvan kauniin ihanteensa saavuttamiseksi, ja siitä johtuivat nuo rakkauden hurjat ponnistukset; hänen kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli kysymys hänestä eikä minusta. Tuo rouva de Mortsauf'in kirje, valo, joka loisti vielä minun elämässäni ja joka osoitti tavan, jolla mitä hyveellisin nainen osaa noudattaa ranskalaista henkeä ilmaistessaan alituista huolenpitoa, yhtämittaista minun kohtaloni ymmärtämistä; tuo kirje on varmaankin teille selvittänyt, millä huolella Henriette käsitteli minun aineellisia etujani, minun valtiollisia suhteitani, minun moraalisia voittojani, millä hehkulla hän luvallisten rajojen sisällä syleili minun elämääni. Kaikissa näissä kohdin lady Dudley käyttäytyi niin välinpitämättömästi kuin hän olisi ollut vain tavallinen tuttava. Hän ei koskaan perehtynyt minun asioihini, ei minun vihamiehiini eikä ystäviini. Hän oli tuhlaavainen ilman anteliaisuutta, hän erotti tosiaankin hiukan liiaksi edut ja rakkauden; sitävastoin minä, vaikka en ollutkaan sitä kokenut, tiesin, että säästääkseen minua jostakin surusta Henriette olisi löytänyt minua varten sen, mitä hän ei olisi etsinyt itseänsä varten. Jossakin noista onnettomuuksista, jotka voivat kohdata kaikkein korkeimmassakin asemassa olevia ja kaikkein rikkaimpiakin henkilöitä, onhan historiassa siitä esimerkkejä yllin kyllin, minä olisin kysynyt neuvoa Henrietteltä, mutta minä olisin antanut viedä itseni vankilaan sanomatta sanaakaan lady Dudleylle.

Tähän asti perustui vastakohta tunteisiin, mutta asianlaita oli sama myöskin kaikessa muussa. Ylellisyys on Ranskassa olemuksen ilmaisu, siinä kuvastuvat ajatukset, taiteellinen maku, luonne. Se saattaa rakastavat antamaan arvoa pienimmillekin yksityiskohdille, sillä ne ilmentävät rakastetun olennon perusajatusta. Mutta englantilainen ylellisyys, jonka erinomaisuudet olivat viehättäneet minua hienoudellaan, oli persoonatonta, koneellista! Lady Dudley ei asettanut siihen mitään omasta itsestään, se tuntui vieraalta, se oli ostettua. Tuhannet hellät huomaavaisuudet Clochegourde'ssa kuuluivat Arabellen mielestä palvelijoille; jokaisella heistä oli velvollisuutensa ja erikoisalansa. Parhaimpien palvelijoiden valitseminen oli hänen hovimestarinsa asiana ikäänkuin kysymys olisi ollut hevosista. Tuo nainen ei kiintynyt ollenkaan palvelijoihinsa, heistä kaikkein arvokkaimmankaan kuolema ei olisi häntä vähääkään liikuttanut, rahalla olisi otettu sijaan toinen yhtä taitava. Mitä lähimmäisiin tulee minä en koskaan nähnyt hänen silmissään kyyneltä toisten onnettomuuksien tähden, hänessä oli tuollaista yksinkertaista itsekkyyttä, jolle täytyi suorastaan nauraa. Ylhäisen naisen purppuraverhot peittivät tuota pronssista luonnetta. Viehättävä tanssijatar, joka iltasin hypähteli matoilla, joka pani kaikki huiman rakkautensa kulkuset soimaan, sai kyllä nopeasti nuoren miehen suostumaan tunteettomaan ja kylmään englannittareen. Minä huomasin myöskin vasta vähitellen, että minä kylvin rakkauteni kivikkoon, jossa se ei tulisi ollenkaan kantamaan satoa. Rouva de Mortsauf oli yhdellä silmäyksellä nähnyt tuon luonteen lävitse; minä muistin hänen profeetalliset sanansa. Henriettellä oli kaikessa oikeassa, Arabellen rakkaus kävi minulle sietämättömäksi. Minä olen tehnyt sittemmin sen huomion, että suurimmalla osalla niitä naisia, jotka ratsastavat hyvin, on vähän hellyyttä. Kuten amatsooneilta heiltä puuttuu toinen povi, ja heidän sydämensä ovat kovettuneet määrätystä kohdasta, en tiedä mistä.

Minä aloin tuntea tuon ikeen raskauden, uupumus valtasi minun ruumiini ja sieluni, minä aloin oikein ymmärtää kaiken sen puhtauden ja rakkauden, jonka todellinen tunne antaa, minua vaivasivat Clochegourde'n muistot hengittäessäni etäisyydestä huolimatta kaikkien sen ruusujen tuoksua, sen terassin kuumuutta, kuullessani sen satakielien laulua. Hirveällä hetkellä, jolloin minä huomasin kivisen pohjan tulvavirran vähentyneiden vesien alla, minä sain iskun, joka tuntuu vielä minun elämässäni, sillä jokainen hetki tuo siitä kaiun minun korvaani. Minä tein työtä kuninkaan työhuoneessa; kuninkaan piti lähteä ulos kello neljä, ja herttua de Lenoncourt'illa oli palvelusvuoro. Nähdessään hänen astuvan sisään kuningas kysyi häneltä uutisia kreivittärestä; minä kohotin äkkiä päätäni liian pikaisella tavalla; loukkautuneena tuosta liikkeestä kuningas loi minuun katseen, joka kävi noiden ankarien sanojen edellä, joita hän niin hyvin osasi sanoa.

— Sire, minun tytärparkani kuolee, vastasi herttua.

— Suvaitseeko kuningas armollisesti myöntää minulle lomaa? sanoin minä kyyneleet silmissä välittämättä kuninkaan uhkaavasta suuttumuksesta.

— Kiirehtikää, mylord, vastasi hän asettaen hymyillen piston joka sanaansa ja nerokkuudellaan siten säästäen minut tylystä moitteesta.

Ollen enemmän hovimies kuin isä herttua ei pyytänyt virkalomaa, vaan nousi kuninkaan vaunuihin seuratakseen häntä. Minä läksin matkalle sanomatta hyvästiä lady Dudleylle, joka onneksi oli lähtenyt ulos ja jolle minä kirjoitin meneväni kuninkaan asioissa. Croix de Berny'n luona minä kohtasin Hänen Majesteettinsa, joka palasi Verrière'stä. Ottaessaan vastaan erään kukkavihkon, jonka hän antoi pudota jalkoihinsa, kuningas loi minuun katseen, joka oli täynnä tuota kuninkaallista, syvästi masentavaa ironiaa ja joka näytti minulle sanovan: "Jos sinä tahdot olla jotakin politiikassa, tule takaisin! Älä tuhlaa aikaasi pitämällä keskusteluja kuolleiden kanssa!" Herttua teki minulle kädellään surumielisyyttä osoittavan merkin. Kaksi muhkeata, kahdeksan hevosen vetämää ajoneuvoa, kultakoristeiset upseerit, henkivartiosto pölypilven ympäröiminä kulkivat nopeasti ohitseni eläköön huutojen kaikuessa. Minusta näytti kuin hovi olisi kulkenut rouva de Mortsauf'in ruumiin yli tunteettomuudella, jota luonto osoittaa meidän onnettomuuksiamme kohtaan. Vaikka herttua oli erinomainen mies, hän epäilemättä kuninkaan levolle menon jälkeen meni pelaamaan kuninkaan veljen kanssa vistiä. Mitä herttuattareen tulee, hän oli jo kauan sitten antanut ensimäisen iskun tyttärelleen puhuessaan hänelle lady Dudleysta.

Minun nopea matkani oli kuin uni, mutta hävinneen pelaajan uni. Minä olin epätoivoissani siitä, etten ollut saanut mitään uutisia. Oliko rippi-isä koventanut ankaruutensa siihen määrään, että hän kielsi minulta pääsyn Clochegourde'en. Minä syytin Madeleineä, Jacques'ia, apotti Dominis'ta kaikkia, aina herra de Mortsauf'iin asti. Tours'in toisella puolella Saint-Sauveur siltojen luona kääntyessäni poppelien reunustamalle tielle, joka vie Poncher'hen ja jota minä olin niin ihaillut silloin, kun minä kiirehdin etsimään tuntematontani, minä kohtasin herra Origet'n. Hän arvasi, että minä olin menossa Clochegourde'en, ja minä arvasin, että hän tuli sieltä. Me pysäytimme ajoneuvomme ja laskeuduimme alas, minä kysyäkseni häneltä uutisia, ja hän antaakseen niitä minulle.

— No, kuinka rouva de Mortsauf jaksaa? Kysyin minä häneltä.

— Epäilen tapaatteko häntä elävänä, vastasi hän. Rouva de Mortsauf kuolee kauhean kuoleman, hän kuolee nälkään. Kun hän lähetti minua kutsumaan viime kesäkuussa, ei mikään lääkkeellinen voima voinut enää ehkäistä sairautta. Hänessä oli tunnusmerkit, jotka herra de Mortsauf epäilemättä on kuvaillut teille, koska hän luuli ne olevan itsellään. Kreivitär ei ollut silloin jostakin sisällisestä taistelusta johtuneen ohimenevän häiriön alaisena, jonka lääketiede kykenee parantamaan ja joka aiheuttaa paremman olon, tai jonkin tuloaan tekevän taudinpuuskan alainen, jonka tuottama epäjärjestys elimistössä voidaan korjata; ei, sairaus oli kehittynyt kohtaan, jossa tiede on hyödytön: se on parantamaton seuraus jostakin surusta, kuten kuolettava haava on seurauksena tikarin iskusta. Tämä sairaloinen tila johtuu erään elimen lamautumisesta, elimen, jonka toiminta on yhtä välttämätön elämälle kuin sydämen. Suru on tässä tehnyt tikarin virkaa. Uskokaa minua: rouva de Mortsauf kuolee jostakin salaisesta sielun tuskasta.

— Salaisesta! sanoin minä. Ovatko hänen lapsensa olleet sairaina?

— Eivät ole, sanoi hän minulle katsoen minuun merkitsevän näköisenä, ja siitä lähtien kun rouva de Mortsauf on ollut vakavasti sairaana, ei hänen miehensäkään ole häntä enää häirinnyt. Minä en enää voi tehdä mitään, herra Deslandes Azay'sta riittää, ei ole olemassa mitään lääkettä, ja kärsimykset ovat hirveät. Rikas, nuori, kaunis ja kuolla laihtuneena, nälän vanhentamana, sillä hän kuolee nälkään! Neljäkymmentä päivää jo ikäänkuin suljettuna hänen vatsansa ei ota vastaan mitään ravintoa, tarjottiinpa sitä missä muodossa tahansa.

Herra Origet puristi kättäni, jonka minä hänelle ojensin ja jota hän oli melkein pyytänyt kunnioittavalla liikkeellä.

— Rohkeutta, herra, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.

Hänen lauseensa ilmaisi myötätuntoa surulle, jonka hän luuli tasan tunnetuksi; hän ei aavistanut sanoillansa olevan myrkytetyn kärjen, joka iski minuun kuten nuoli sydämeen. Minä nousin kiireesti vaunuihin luvaten ajomiehelle hyvän palkinnon, jos ehtisin ajoissa perille.

Huolimatta kärsimättömyydestäni luulin tehneeni matkan muutamissa minuuteissa, niin syvästi minä olin vajonnut katkeriin mietelmiin, jotka tungeksivat minun sielussani. Hän kuolee surusta, ja hänen lapsensa voivat hyvin! Hän kuolee siis minun tähteni! Minun ahdistava omatuntoni piti yhden noista syytöspuheista, jotka kaikuvat läpi koko elämän ja joskus sen toiselle puolellekin. Mikä heikkous ja mikä voimattomuus inhimillisessä oikeudessa! Se ei kosta muita kuin julkisia tekoja. Minkätähden kuolema ja häpeä murhamiehelle, joka tappaa yhdellä iskulla, joka jalomielisesti yllättää teidät unessa ja nukuttaa teidät ainiaaksi tai joka lyö äkkiarvaamatta säästäen teiltä kuolintuskan? Minkätähden sitävastoin onnellinen elämä ja arvonanto murhamiehen osaksi, joka vuodattaa pisara pisaralta katkeruutta sieluun ja kalvaa ruumista tuhotakseen sen. Kuinka paljon rankaisemattomia murhamiehiä! Mikä suvaitsevaisuus hienoa rikosta kohtaan! Kuinka paljon vapaaksijulistettuja murhatyöstä, joka on saatu aikaan sielun vainoamisilla. Jokin kostava käsi kohotti äkkiä maalatun esiripun, joka peittää yhteiskuntaa. Minä näin useampia noista uhreista, jotka te tunnette yhtä hyvin kuin minä: Rouva de Beauséant, joka matkusti kuolevana Normandiaan muutamia päiviä ennen minun lähtöäni! Herttuatar de Langeais häväisty! Lady Brandon saapuneena Touraine'en kuollakseen siellä tuossa matalassa majassa, jossa lady Dudley oli oleskellut kaksi viikkoa, ja minkä hirveän ratkaisun tappamana? Te tiedätte sen! Meidän aikakautemme on hedelmällinen tällaisista tapauksista. Kuka ei ole tuntenut tuota nuorta naisparkaa, joka myrkytti itsensä samasta mustasukkaisuudesta, joka ehkä tappoi rouva de Mortsauf'in? Kuka ei ole värissyt tuon viehättävän nuoren tytön kohtaloa, joka ikäänkuin myrkyllisen hyönteisen pistämä kukka kuihtui kahdessa vuodessa avioliittoon mentyään tietämättömän kainoutensa uhrina, tuon kurjan miehen uhrina, jolle Ronquerolles, Montriveau, de Marsay antavat kättä, sentähden että hän palvelee heidän poliittisia suunnitelmiaan? Kuka ei ole kiihtymyksellä kuullut kertomusta tuon naisen viimeisistä hetkistä, jota ei mikään rukous voinut taivuttaa ja joka ei koskaan tahtonut nähdä miestään, maksettuaan niin jalomielisesti hänen velkansa? Rouva d'Aiglemont, onhan hän nähnyt haudan hyvin läheltä ja ilman veljeni huolenpitoa eläisikö hän? Maailma ja tiede ovat osatovereita noissa rikoksissa, joille ei ole olemassa mitään tuomioistuimia. Näyttää siltä kuin ei kukaan kuolisi surusta, epätoivosta, rakkaudesta, salatuista kurjuuksista tai turhaan viljellyistä, alituiseen istutetuista ja juuriltaan revityistä toiveista. Uudella sanastolla on nerokkaita sanoja ilmaisemaan kaikkea: vatsakuume, sydänpussin tulehdus, tuhansia naisten sairauksia, joiden nimet kuulee ja jotka ovat vapaakirjoja, joiden nojalla astutaan tekopyhien kyynelten seuraamille arkuille, kyynelten, jotka notarion käsi pian pyyhkii pois. Onko tuon onnettomuuden pohjana jokin laki, jota me emme tunne? Täytyykö satavuotiaan välttämättä kylvää maa kuolleilla ja tehdä se autioksi ympärillään, kohotakseen korkealle, kuten miljonääri omistaa itselleen monien pikku tehtaiden työt? Onko olemassa voimakas, myrkyllinen elämänprinsipi, joka ravitsee itseään suloisilla ja lempeillä olennoilla. Jumalani! Kuuluinko minä siis tiikerien sukuun? Omantunnon tuska puristi hehkuvilla sormillaan minun sydäntäni, ja minun poskeni olivat kyynelten uurtamat tullessani Clochegourde'n puistotielle kosteana aamupäivänä marraskuussa, joka riisti kellastuneet lehdet Henrietten ohjauksen mukaan istutetuista poppeleista, tuolle puistotielle, jossa hän vielä joku aika takaperin oli liehuttanut nenäliinaansa ikäänkuin kutsuakseen minua takaisin! Elikö hän? Saisinko minä tuntea hänen valkoiset kätensä alas taivutetun pääni päällä? Yhdessä hetkessä minä maksoin kaikki Arabellen antamat nautinnot ja huomasin ne kalliisti ostetuiksi! Minä vannoin en enää koskaan häntä näkeväni ja aloin vihata Englantia. Vaikka lady Dudley olikin muunnos lajissaan, ulotin minä tuomioni kaikkiin englannittariin.

Saapuessani Clochegourde'en minä sain uuden iskun. Minä tapasin Jacques'in, Madeleinen ja apotti Dominiksen polvistuneina puisen ristin juureen, joka seisoi erään kentän nurkassa ja joka oli jätetty uuden ristikkoaidan sisäpuolelle. Kreivi ja kreivitär eivät olleet tahtoneet sitä hävittää. Minä hyppäsin alas ajoneuvoistani ja menin heitä kohden kasvot kyyneleitä täynnä ja sydän murtuneena noiden kahden lapsen ja tuon Jumalaa rukoilevan vakavan henkilön näkemisestä. Vanha tallimestari seisoi siellä myöskin, muutamien askelten päässä, pää paljastettuna.

— Herra? sanoin minä apotti Dominikselle suudellen otsalle Jacques'ia ja Madeleineä, jotka loivat minuun kylmän katseen lopettamatta rukoustaan. Apotti nousi ylös, minä nojauduin hänen käsivarteensa ja sanoin hänelle: — Elääkö hän vielä? Hän taivutti päänsä surullisella ja lempeällä liikkeellä. — Sanokaa pian, rukoilen teitä Meidän Herramme kärsimyksen nimessä! Miksi pidätte rukousta tämän ristin juurella? miksi olette täällä, ettekä hänen luonaan? miksi hänen lapsensa ovat ulkona näin kylmänä aamuna? Sanokaa minulle kaikki, etten minä tietämättömyydestä aiheuttaisi jotain onnettomuutta.

— Jo muutamiin päiviin armollinen kreivitär ei tahdo nähdä lapsiansa kuin määrättyinä hetkinä. — Herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, ehkä teidän pitäisi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin te näette rouva de Mortsauf'in, hän on hyvin muuttunut! On hyödyllistä valmistaa häntä tähän kohtaukseen, te saattaisitte tuottaa hänelle jotain lisäkärsimystä… Mitä kuolemaan tulee, olisi se laupeuden työ.

Minä puristin tuon Jumalan miehen kättä, jonka katse ja ääni lievittivät toisten haavoja kiihdyttämättä niitä.

— Me rukoilemme kaikki täällä hänen puolestaan, jatkoi hän; sillä kreivitär, niin pyhä, niin alistuvainen, niin valmis kuolemaan, on muutamia päiviä sitten saanut salaperäisen kammon kuolemaa kohtaan; hän luo niihin, jotka ovat täynnä elämää, katseita, joissa ensimäistä kertaa kuvastuvat synkät ja kateelliset tunteet. Nämä kohtaukset ovat syntyneet, luulen minä, vähemmän kuoleman pelosta kuin jostakin sisällisestä huumauksesta, hänen nuoruutensa lakastuneista kukista, jotka polttavat kuihtuessaan. Niin, pahuuden enkeli koettaa riistää tätä kaunista sielua taivaalta. Kreivitär käy taisteluaan Öljymäellä, hän kastelee kyynelin noita valkeita ruusuja, jotka kiersivät hänen päätänsä, kuin Jephtan tyttären päätä, ja jotka putoavat toinen toisensa jälkeen. Odottakaa, älkää näyttäkö itseänne vielä, te toisitte hänen mieleensä hovin loiston, hän näkisi teidän kasvoillanne mailmallisten juhlien heijastuksen ja te lisäisitte hänen valitustensa voimaa. Säälikää heikkoutta, jonka itse Jumala on antanut anteeksi ihmiseksi tulleelle pojalleen. Mitä ansioita meillä muuten olisi voitosta ilman vastustajaa? Sallikaa, että hänen rippi-isänsä tai minä, kaksi vanhusta, joiden rauniot eivät loukkaa hänen silmäänsä, valmistamme häntä odottamattomaan kohtaukseen, mielenliikutuksiin, joista apotti Birotteau on koettanut saada häntä luopumaan. Mutta tämän maailman asioita yhdistää näkymätön taivaallisten syiden lanka, jonka uskovan silmä huomaa, ja jos te olette tullut tänne, on teidät ehkä saattanut yksi noista taivaallisista tähdistä, jotka säteilevät hengellisessä maailmassa ja jotka johtavat niin hautaa kuin seimeä kohden… Hän sanoi minulle sitten käyttäen tuota palsamoitua kaunopuheisuutta, joka lankeaa sydämeen kuten kaste, että kreivitär jo kuusi kuukautta oli kärsinyt joka päivä yhä enemmän huolimatta herra Origet'n ponnistuksista. Tohtori oli tullut kahden viikon ajan joka ilta Clochegourde'en tahtoen riistää kuolemalta tuon saaliin, sillä kreivitär oli sanonut: "Pelastakaa minut!"

— "Mutta parantaakseen ruumiin, olisi ensin sydän pitänyt saada parannetuksi!" oli eräänä päivänä vanha lääkäri huudahtanut.

Sairauden edistymisen mukaan tuon naisen niin lempeät sanat tulivat katkeriksi, sanoi minulle apotti Dominis. Hän huutaa maata säilyttämään hänet, sen sijaan että hän huutaisi Jumalaa ottamaan hänet; sitten hän katuu valituksiaan korkeamman päätöksiä vastaan. Nämä vaihtelut repivät hänen sydäntänsä ja tekevät hirvittäväksi ruumiin ja sielun taistelun. Usein ruumis pääsee voitolle! — "Te tulette minulle hyvin kalliiksi!" sanoi hän eräänä päivänä Madeleinelle ja Jacques'ille, työntäen heidät vuoteensa luota. Mutta tuolla hetkellä minut nähdessään ja siten Jumalasta muistutettuna hän sanoi Madeleine neidille nuo enkelin sanat: "Toisten onni on niiden ilo, jotka eivät voi enää olla onnellisia." Ja hänen äänensä oli niin sydäntäsärkevä, että minä tunsin silmieni kostuvan. Hän lankeaa, se on totta, mutta jokaisesta harha-askeleesta hän nousee ylemmäksi taivasta kohden.

Noiden peräkkäisten sanomien iskemänä, jotka kohtalo lähetti minulle, ja jotka tuossa onnettomuuksien suuressa konsertissa valmistivat surullisilla sävellajivaihteillaan surumarssia, kuolevan rakkauden suurta huutoa, minä sanoin: — Te uskotte sen, tuo kaunis taitettu lilja tulee kukoistamaan jälleen taivaassa?

— Te olette jättänyt hänet kukkana, vastasi hän minulle, te löydätte hänet kulutettuna, surujen tulessa puhdistettuna ja kirkkaana kuin timantin, joka on vielä haudattu hiilikerrostumiin. Niin, tuo säihkyvä henki, enkelimäinen tähti on käyvä loistavana pilvien läpi kulkeakseen valon kuningaskuntaan.

Hetkellä, jolloin minä puristin tuon evankeliumin miehen kättä, sydän kiitollisuutta tulvillaan, kreivin täysin valkea pää tuli näkyviin talosta, hän kiiruhti minua kohden liikkeellä, jossa kuvastui hämmästys.

— Kreivitär on puhunut totta! Hän on täällä. "Felix, Felix, se on Felix, joka tulee!" oli kreivitär huudahtanut. Ystäväni, jatkoi hän luoden minuun pelosta mielettömiä katseita, kuolema on täällä. Minkätähden se ei ole ottanut vanhaa rähjystä kuten minua, jota se oli yrittänyt?…

Minä astuin linnaa kohden kooten rohkeuteni; mutta pitkän, talon läpi kulkevan eteishuoneen ovella, joka johti puutarhan nurmikolle, apotti Birotteau pysähdytti minut.

— Armollinen kreivitär pyytää, ettette astuisi vielä sisälle, sanoi hän minulle.

Katsahtaen ympärilleni minä näin palvelijoiden tulevan ja menevän, kaikki olivat touhussaan, surun lyöminä ja epäilemättä hämmästyneinä määräyksistä, joita Manette heille antoi.

— Mitä tapahtuu? sanoi kreivi pelästyneenä tätä liikettä yhtäpaljon hirvittävän tapahtuman pelosta kuin luonteellensa ominaisen levottomuuden tähden.

— Eräs sairaan haave, vastasi apotti. Armollinen kreivitär ei tahdo vastaanottaa herra vikonttia tilassa, jossa hän on; hän tahtoo järjestää itseään, miksi vastustaa häntä?

Manette meni kutsumaan Madeleineä, ja me näimme Madeleinen tulevan ulos muutamia hetkiä sen jälkeen kun hän oli mennyt sisälle. Sitten kaikki viisi, Jacques ja hänen isänsä, molemmat apotit ja minä kävelimme äänettöminä pitkin nurmikkoa päädyn edustalla ja etäännyimme talosta. Minä tarkastelin vuorotellen Montbazon'ia ja Azay'ta, silmäillen kellertävää laaksoa, jonka syksyinen suru vastasi silloin kuten kaikissa tilaisuuksissa minua liikuttaviin tunteisiin. Äkkiä minä huomasin rakkaan Madeleinen kiiruhtavan etsimään syksyn kukkia ja poimivan niitä epäilemättä pannakseen kokoon kukkavihkoja. Ajatellessani kaikkea sitä, mitä tämä minun rakastavaisten huolenpitojeni osoitus merkitsi, minun sisässäni tapahtui jonkinlainen mullistus. Minä horjuin, minun näköni himmeni, ja molemmat apotit, joiden keskessä minä olin, kantoivat minut erään terassin reunalle, johon minä jäin joksikin aikaa aivankuin murrettuna, mutta kadottamatta täydelleen tajuntaani.

— Felix parka, sanoi kreivi minulle, hän oli kovin kieltänyt kirjoittamasta teille, hän tietää kuinka suuresti te häntä rakastatte!

Vaikka olin valmistettu kärsimyksiin huomasin minä itseni voimattomaksi kestämään tuota huomaavaisuutta, johon sisältyivät kaikki minun onneni muistot. "Kas tässä, ajattelin minä, tämä maa, kuivettunut kuten luuranko, harmaan päivän valaisema; sen keskellä kohoaa yksi ainoa kukkapensaikko, jota minä aikaisemmilla käynneilläni olen ihaillut synkistä aavistuksista väristen. Se on tämän murheen hetken kuva!" Kaikki oli alakuloista tuossa pienessä linnassa, joka ennen oli ollut niin eloisa, niin vilkas, kaikki itki, kaikki kertoi epätoivosta ja autiudesta. Siinä oli puoleksi karsituita puistokujia, alotettuja ja jätettyjä töitä, työmiehiä, jotka seisoivat ja katselivat linnaa. Vaikka korjattiin viiniä, ei kuulunut mitään melua eikä puheensorinaa. Viinitarhat näyttivät tyhjiltä, niin syvä oli hiljaisuus. Me kävelimme kuten ihmiset, joilta suru kieltää jokapäiväiset sanat, ja me kuuntelimme kreiviä, ainoaa meistä, joka puhui. Muutamien lauseiden jälkeen, jotka oli synnyttänyt tuo koneellinen rakkaus, jota hän vaimoansa kohtaan tunsi, kreivi, mielensä taipumusta seuraten, puhkesi valituksiin kreivitärtä vastaan. Hänen vaimonsa ei ollut koskaan tahtonut hoitaa itseään eikä kuunnella hänen antamiansa hyviä neuvoja; hän oli ensimäisenä huomannut sairauden merkit, sillä hän oli tutkinut niitä omassa itsessään, taistellut niitä vastaan ja parantunut aivan yksin ilman muuta apua kuin seuraamalla määrättyä elämänjärjestystä. Hän olisi hyvin voinut parantaa myöskin kreivittären, mutta aviomies ei voi ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta, etenkin kun hänellä on onnettomuus huomata kokemustansa kaikessa halveksittavan. Huolimatta hänen esityksistään kreivitär oli ottanut Origet'n lääkärikseen. Origet, joka oli kerran häntä niin huonosti hoitanut, Origet tappaa nyt hänen vaimonsa? Jos tuon sairauden syynä oli suuria suruja, oli hänellä ollut paljon enemmän edellytyksiä tuntea niitä; mutta mitä suruja saattoi hänen vaimollaan olla? Kreivitär oli onnellinen, hänellä ei ollut vaivoja eikä vastoinkäymisiä! Heidän omaisuutensa oli hänen huolenpitojensa ja hyvien aatteidensa avulla tyydyttävällä kannalla; hän antoi rouva de Mortsauf'in hallita Clochegourde'a; hänen lapsensa, hyvin kasvatettuina, hyvin voivina eivät tuottaneet enää mitään levottomuutta; mistä saattoi siis onnettomuus johtua? Ja hän väitteli ja sekoitti epätoivonsa ilmauksia mielettömiin syytöksiin. Sitten hän pian jostakin muistosta vajosi ihailuun, jota tuo jalo olento ansaitsi; muutamia kyyneliä vierähti hänen silmistään, jotka niin kauan aikaa olivat olleet kuivat.

Madeleine tuli minulle ilmoittamaan, että hänen äitinsä odotti minua. Apotti Birotteau seurasi minua. Vakava nuori tyttö jäi isänsä lähelle sanoen, että kreivitär halusi olla yksin minun kanssani ja ilmoittaen syyksi uupumisen, jonka hänelle tuottaisi useampien henkilöiden läsnäolo. Tämän hetken juhlallisuus synnytti minussa ulkonaisen kylmyyden ja sisällisen kuumuuden tunteen, joka meidät valtaa elämän suurissa tapauksissa. Apotti Birotteau, yksi noita miehiä, jotka Jumala on merkinnyt omikseen vaatettaen heidät lempeydellä ja yksinkertaisuudella, suoden heille kärsivällisyyttä ja sääliä, veti minut sivulle.

— Herra, sanoi hän minulle, tietäkää, että minä olen tehnyt kaiken, mikä inhimillisesti oli mahdollista, estääkseni tätä yhtymystä. Tuon pyhimyksen pelastus vaati sitä myöskin. Olen ajatellut vain häntä enkä teitä. Nyt, kun te tulette näkemään hänet, jonka luo enkelten olisi pitänyt kieltää teiltä pääsy, huomatkaa, että minä pysyn teidän välillänne puolustaakseni häntä teitä vastaan ja ehkäpä häntä itseäänkin vastaan! Kunnioittakaa hänen heikkouttansa. En pyydä teiltä armoa hänelle kuten pappi, vaan kuten nöyrä ystävä, jota te ette tiennyt omistavanne ja joka tahtoo säästää teitä katumuksilta. Meidän rakas sairaamme kuolee suoraan sanoen nälästä ja janosta. Tästä aamusta alkaen hän on kuumeisen kiintymyksen vallassa, joka käy tuon hirveän kuoleman edellä, ja minä en voi teiltä salata, kuinka suuresti hän kaipaa elämää. Hänen kapinaan nousseen lihansa huudot sammuvat minun sydämessäni, jossa ne nostavat hereille vienoja muistoja aikaisemmasta elämästä. Mutta herra Dominis ja minä olemme ryhtyneet tähän uskonnolliseen yritykseen säästääksemme tämän kuolinkamppailun näöltä tuota jaloa perhettä, joka ei tunne enää aamu- ja iltatähteänsä. Sillä puoliso, lapset, palvelijat, kaikki kysyvät: "Missä hän on?" niin suuresti hän on muuttunut. Teidän näkemisenne herättää uudelleen valitukset. Jättäkää maailmanmiehen ajatukset, unohtakaa sydämen turhuudet, olkaa hänen lähellänsä taivaan eikä maan auttaja. Älköön tämä pyhimys kuolko epäilyksen hetkellä lausuen epätoivon sanoja.

Minä en vastannut mitään. Minun äänettömyyteni masensi rippi-isä raukan. Minä näin, minä kuulin, minä kuljin enkä kuitenkaan ollut enää maan päällä. Tuo ajatus: "Mitä on siis tapahtunut? Missä tilassa minä tapaan hänet, koska jokainen käyttää sellaista varovaisuutta?" synnytti mielteitä, jotka olivat sitäkin kauheampia kun niitä oli loppumattomiin: tuo kysymys yhdisti itseensä kaikki minun suruni. Me saavuimme huoneen ovelle, jonka rippi-isä levottomana minulle avasi. Minä näin silloin Henrietten valkoisiin puettuna istuvan pienellä sohvallaan lähellä uunia, jota koristi kaksi kukilla täytettyä maljakkoa, lisäksi oli kukkia vielä pöydällä ikkunasyvennyksen edessä. Apotti Birotteau'n kasvot, jotka olivat tyrmistyneinä tuon odottamattoman juhlan näöstä ja muutoksesta, jolla huone oli äkkiä saatettu takaisin entiseen asuunsa, ilmaisivat minulle, että sairas oli poistanut nuo vastenmieliset esineet, jotka ympäröivät sairaiden vuoteita. Hän oli tuhlannut viimeiset elinvoimansa huoneensa järjestämiseen ottaakseen arvokkaasti vastaan sen, jota hän tällä hetkellä rakasti enemmän kuin mitään muuta. Aaltoilevien pitsien alta hänen laihtuneet kasvonsa, joilla oli puoleksi avautuneiden magnolia-kukkien vihertävä kelmeys, näkyivät, kuten näkyvät maalarin keltaisella kankaalla ensimäiset liidulla kuvatut rakastetun pään piirteet; mutta tunteaksenne kuinka syvälle kotkan kynnet iskivät sydämeeni, kuvitelkaa tuon luonnoksen silmät viimeistellyiksi ja elämää uhkuviksi, ontot silmät, jotka loistivat luonnottomalla hehkulla sammuneissa kasvoissa. Hänessä ei ollut enää tuota tyyntä majesteetillisuutta, jonka hän sai pysyvästä voitostaan surujensa yli. Hänen otsansa, ainoa kasvojen osa, joka oli säilyttänyt kauniit suhteensa, ilmaisi taistelun halua ja tukahdutettuja uhkauksia. Huolimatta hänen kapeiden kasvojensa kellertävästä väristä sisälliset tulet puhkesivat ilmi säteillen kuten valovirta, joka liekehtii kenttien yläpuolella kuumana päivänä. Hänen ontot ohimonsa, hänen sisäänpainuneet poskensa ilmaisivat kasvojen sisällisen muodon ja hymyily, johon hänen vaaleat huulensa vetäytyivät, muistutti heikosti kuoleman pilkallista irvistystä. Hänen pukunsa, joka kulki ristiin rinnan yli, ilmaisi hänen ennen niin kauniin rintansa laihuutta. Hänen kasvojensa ilme osoitti kyllin, että hän tiesi muuttuneensa ja että hän oli siitä epätoivoissaan. Se ei ollut enää pahanilkinen Henriette, ei ylevä eikä pyhä rouva de Mortsauf, mutta jotakin, jolle Bossuet [ranskal. piispa, kuuluisa kaunopuhuja. Suom. muist.] ei olisi keksinyt nimeä, jotakin, joka taisteli tyhjyyttä vastaan ja jota nälkä ja petetyt toiveet ajoivat elämän egoistiseen taisteluun kuolemaa vastaan. Minä istuuduin hänen lähellensä painaen suudelman hänen kädellensä, jonka minä tunsin hehkuvaksi ja kuivaksi. Hän aavisti minun surullisen hämmästykseni itse tuosta ponnistuksesta, jonka minä tein salatakseni sitä häneltä. Hänen värittömät huulensa levenivät silloin hänen nälkiintyneiden hampaidensa yli yrittääkseen yhtä tuollaista pakotettua hymyilyä, jolla me kätkemme niin koston ironian kuin nautinnon odotuksen, niin sielun huumauksen kuin pettymyksen raivon.

— Ah! se on kuolema, Felix-raukkani, sanoi hän minulle, ja te ette rakasta kuolemaa! vihattavaa kuolemaa, kuolemaa, jota jokainen olento, vieläpä kaikkein pelottomin rakastajakin kauhistuu. Tässä päättyy rakkaus: minä tiedän sen hyvin. Lady Dudley ei näe teitä koskaan hämmästyneenä hänen muutoksestaan. Ah! minkätähden minä olen niin teitä toivonut, Felix? Lopultakin te olette tullut. Minä palkitsen teille tämän uhrauksen hirvittävällä näytelmällä, joka teki muinoin kreivi de Rancé'sta trappisti-munkin; minä, joka halusin pysyä kauniina ja ylevänä teidän muistossanne, elää siellä ikuisena liljan kukkana, minä ryöstän teiltä teidän harhakuvanne. Todellinen rakkaus ei tee mitään laskelmia. Mutta älkää paetko, jääkää. Herra Origet on havainnut minut paljon paremmaksi tänä aamuna, minä palaan jälleen elämään, minä synnyn uudelleen teidän katseidenne alaisena. Sitten kun minä olen saanut hiukan voimia, kun minä alan kyetä ottamaan hiukan ravintoa, minä tulen jälleen kauniiksi. Minä tuskin olen kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, minulla voi vielä olla monta kaunista vuotta. Onni nuorentaa ja minä tahdon tuntea onnea. Minä olen tehnyt ihania suunnitelmia, me jätämme heidät Clochegourde'en ja menemme yhdessä Italiaan.

Kyyneleet kostuttivat minun silmiäni, minä käännyin ikkunaa kohden ikäänkuin katsellakseni kukkia, apotti Birotteau tuli kiireesti minun luokseni ja kallistui kukka vihkon yli: — Ei kyyneleitä! sanoi hän minun korvaani.

— Henriette, te ette siis pidä enää meidän rakkaasta laaksostamme? vastasin minä hänelle antaakseni luonnollisuutta äkilliselle liikkeelleni.

— Kyllä, sanoi hän lähentäen otsaansa minun huuliini hyväilevällä liikkeellä; mutta ilman teitä se on minulle turmiollinen… ilman sinua, jatkoi hän koskettaen kuumilla huulillaan kevyesti minun korvaani lähettääkseen sinne nuo kaksi sanaa ikäänkuin kaksi huokausta.

Minä hämmästyin tuota intohimoista hyväilyä, joka suurensi vielä noiden kahden apotin hirvittäviä puheluita. Tuolla hetkellä minun ensimäinen hämmennykseni haihtui; mutta vaikka minä saatoinkin selvästi ajatella, ei minun tahtoni ollut kyllin voimakas tukahduttamaan hermostunutta liikuntoa, joka minua vaivasi tuon kohtauksen aikana. Minä kuuntelin vastaamatta, tai pikemminkin minä vastasin pysyvällä hymyilyllä ja myöntymyksen merkeillä ollakseni häntä vastustamatta, menetellen kuten äiti lapsensa kanssa. Oltuani yllätetty hänen olemuksensa muutoksesta minä huomasin, että naisella, joka kerran oli tehnyt niin suuren vaikutuksen ylevyyksillään, oli asennossaan, äänessään, tavoissaan, katseissaan ja aatteissaan lapsen yksinkertainen tietämättömyys, teeskentelemättömät sulot, liikkumisen halu, syvä välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei koske häntä tai hänen halujaan, sanalla sanoen kaikki nuo heikkoudet, jotka vaativat lapselle suojelusta. Koskeekohan tämä kaikkia kuolemaa tekeviä? Riisuvatko he kaikki yhteiskunnalliset valepukunsa, samoin kuin lapsi ei ole niitä vielä pukenut päälleen? Tai, ollen iankaikkisuuden rannalla ja ollen hyväksymättä muita inhimillisiä tunteita kuin rakkauden, ilmaisikohan kreivitär sen suloisen viattomuuden Chloe'n tavalla?

— Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän, ja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi sitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja. Ja sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän lähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis, että minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun suurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni Indre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni kärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle hillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja vetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun kuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä käskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa minä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.

Ah! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu kylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon jalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista, todellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös kärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua. Kun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä polvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.

— Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen minuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut valhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä sitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä, joka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään ketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien läpi jotain tuoksua. — Felix! viininkorjaajat menevät syömään päivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka olen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He tuolla ovat onnellisia, he!

— Kyrie eleison! sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät taivaaseen luotuina luki litanioja.

Kreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua kiihkeästi ja puristi minua sanoen: — Minä en enää päästä teitä! Minä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady Dudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: my dee. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut jättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:

— Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen ilmoittamaan Manettelle… Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka saapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.

— Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän minulle avatessaan silmänsä.

Hän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet käsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra Deslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin koristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.

— Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär muuttuneella äänellä.

Lääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös, puhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.

— Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.

— Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka olisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä, kuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan, jolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka armollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.

Herra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.

— Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana hän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen, sanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden ilmauksiin!…

— Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.

Minä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän laajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin äkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan ruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni. Minä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli yhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla tataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen jäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen, jolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään: hirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi leikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo synnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin kuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne trappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni eivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen huoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä valon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen kanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista elämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani omistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies varjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista, joihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut ylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää? Rakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle äkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin alaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien tulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma kantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin terassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin, hitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta rakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli minuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille. Kun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin hän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin minun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää. Hän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani pengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten kuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä. Jacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa tunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä kaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia, jotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin jälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen huomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa, ovat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä kysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt ajatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin Jacques'iin?

— Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että sinulla on minussa mitä uskollisin veli.

— Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni! vastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.

— Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi etäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä nenäliinaansa.

— Ymmärrättekö? sanoi hän.

Jokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain sittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette kuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.

— Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään ettei kreivitär enää kärsinyt.

Noina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman lopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät kiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja, jotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että sairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän kärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille odottamatta.

— Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian voimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.

Kukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut siihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien hyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä herättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka uinuivat hänessä nuoruudesta asti.

— Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa katsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.

Minä palasin kuolevan luo hetkellä, jolloin aurinko laski kullaten Azay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno loiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa. Tuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin hallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis myrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa samassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun minun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina, korjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla voittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa. Molemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi seisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan tuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa Henriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita, joissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin. Kasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen yhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme keskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme. Niin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät tuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen ylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi sieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget. Hänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja tuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä suitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat sijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle, himmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle. Madeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan jumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja päästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: "Vihdoinkin! Tässä on minun äitini!" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän seuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.

— Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi minuun ikäänkuin toistaakseen minulle: — Enkö minä sanonut, että tähti nousisi säteilevänä?

Madeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän hengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä, joka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten jokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella, tuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu. Tällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot tuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille, että tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli lausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana Ave Maria tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli niin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin. Illan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset viserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava huuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle, hänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja luonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren, että meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen ovi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean juhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme sen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen sivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia rukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä jäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti Birotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan Sachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede ja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle ilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä vapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä. Hetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello yhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta suloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden päivien kauneudessaan.

— Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys palaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.

— Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän hymyillen.

Seurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta äidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle. Kreivitär punastui nähdessään minut.

— Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä olen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä harhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle silloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: — Kuten ennen vanhaan, Felix?…

Me poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi, minkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle Madeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta epäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja pysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.

— Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua vastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää sopia.

— Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo, vastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres [ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt Jumalan äidilleen, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu suojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.

— Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa minulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.

— Te ja aina te!

Hänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun korsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää tuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja sydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului syvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään kreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette, seuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli antanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla hänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella kauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa mustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus, jonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta kuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään. Hänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän silmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.

— Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni tarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni viimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista, mutta te merkitsette siinä hyvin paljon.

Hän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi kävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten auttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen kreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette oli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin polviin.

— Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen puoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti joskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia pyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut erään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä hellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä minun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt teitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä näiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä teille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä, läheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski, ole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan olen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut moitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai tahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että minä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen teitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä puolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet sen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan teidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta, jos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne, teidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken sen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta sen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.

— Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä vaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti kreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi otsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta pyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän sinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?

— Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen kuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille tulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät siunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon tuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka oli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki. Sydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset toivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä suoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää niin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni, että sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen yhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti, anteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. — Lukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen minulle tuon salaperäisen kirjeen.

Kreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja kantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.

— Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin teitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille tuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä minä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja aviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien kanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette niin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle iloa!

Apotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva kallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen sillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat tulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle murtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän näkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme ja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti hänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä tuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi palvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän pyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen kreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden aikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle ja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän oli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille tunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei hän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti liikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä oli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi puhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle ehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen aukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien silmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä, jolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen kärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä, minä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani. Kreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin ja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli pitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli niin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman kanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen, lumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien myrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä vielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka eivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus tuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia se ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus tuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja tulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon kuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo kolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka valvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta suudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut minun koskaan sallinut osoittaa.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me saatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha tallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä. Me kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut tuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson halki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa, joka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä nöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi hän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän sanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan paikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla elämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme ensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme päässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä: tuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi suuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon laakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon jaloja tekoja.

Manetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär köyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen rahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia, antanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä viljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän jollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja linnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu rakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu nuorukaisia sotapalveluksesta —, liikuttavia hyviä tekoja tuolta rakastavaiselta naiselta, joka sanoi: — Toisten onni on niiden lohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia. Nämä asiat, joista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat keränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja molempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen Madeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin Clochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.

Rouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia kertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.

Kun saattue jätti myllytien, puhkesi kaikkien huulilta yksimielinen itkun sekoittama huokaus, joka näytti ilmaisevan, että tämä laakso itki sieluansa. Kirkko oli täynnä väkeä. Sielumessun jälkeen me menimme kirkkomaalle, jonne hänet piti haudata lähelle ristiä. Kun minä kuulin hiekan ja kivien vyöryvän arkun päälle, pettivät minun voimani, minä horjuin, minä pyysin kumpaakin Martineau'ta tukemaan minua, ja he saattoivat minut puolitainnoksissa Saché'n linnaan asti; isäntäväki tarjosi minulle kohteliaasti huoneen, jonka minä otin vastaan. Tunnustan teille, minä en tahtonut ollenkaan palata Clochegourde'en. Minusta oli myös vastenmielistä mennä Frapesle'en, josta minä saatoin nähdä Henrietten linnan. Täällä minä olin hänen lähellänsä. Minä asuin muutamia päiviä huoneessa, jonka ikkunat olivat tuohon rauhalliseen ja yksinäiseen laaksoon päin, josta minä olen teille puhunut. Se on laaja satavuotisten tammien reunustama notko, jossa suurien sateiden aikana virtaa tulvavesiä. Tuo näkö soveltui vakavaan ja juhlalliseen mietiskelyyn, johon minä tahdoin heittäytyä. Päivänä, joka seurasi tuota onnetonta yötä, minä olin tuntenut, kuinka sopimaton minun läsnäoloni Clochegourde'ssa oli. Kreivillä oli ollut voimakkaita mielenliikutuksia Henrietten kuollessa, mutta hän oli odottanut tuota hirveätä tapahtumaa ja hänen olemuksensa pohjana oli jonkinmoinen välinpitämättömyys. Minä olin huomannut sen useampia kertoja, ja kun maahan kumartunut kreivitär antoi minulle tuon kirjeen, jota minä en uskaltanut avata, ja kun hän puhui kiintymyksestään minuun, ei tuo synkkä mies luonut minuun musertavaa katsetta, kuten odotin. Hän oli pitänyt Henrietten sanoja tuon niin puhtaaksi tuntemansa sielun äärimmäisestä hienotunteisuudesta johtuviksi. Tämä kreivin itsekäs tunteettomuus oli luonnollista. Noiden kahden olennon sielut eivät olleet keskenänsä yhteydessä, heillä ei ollut koskaan noita pysyviä vuorovaikutuksia, jotka elähyttävät tunteita; he eivät olleet koskaan vaihtaneet iloja eikä suruja, noita voimakkaita siteitä, jotka katketessaan satuttavat meissä tuhansia kohtia, siksi että ne koskettavat meidän kaikkia hermojamme, siksi, että ne ovat kiinnitettyjä meidän sydämemme poimuihin samalla kun ne ovat hyväilleet sielua, joka pyhitti jokaisen noista siteistä. Madeleinen vihamielisyys sulki minulta Clochegourde'n. Tuo ankara nuori tyttö ei ollut halukas ryhtymään sovinto-keskusteluihin äitinsä arkun ääressä, ja minä olisin ollut hirveän kiusallisessa asemassa kreivin ja hänen välillään; edellinen olisi puhunut minulle kreivittärestä ja jälkimäinen, talon herratar, olisi osoittanut minua kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä. Olla sellaisessa asemassa siellä, missä kerta itse kukatkin olivat olleet hyväileviä, missä pengermien portaat olivat olleet kaunopuheliaita, missä kaikki minun muistoni verhosivat runoudella kuistit, ristikkoaidat, terassit, puut ja maisemat. Olla vihattu siellä, missä kaikki oli rakkautta, minä en sietänyt tuota ajatusta. Tästä lähtien minun kohtaloni oli määrätty. Ah, sellaisenko ratkaisun sai voimakkain rakkaus, mikä koskaan on koskettanut miehen sydäntä. Vieraiden silmissä minun menettelyni tuli olemaan tuomittavaa, mutta minun omatuntoni ei tuominnut sitä. Näin loppuvat nuoruuden kauneimmat tunteet ja suurimmat draamat. Me lähdemme melkein kaikki liikkeelle aamunkoitossa, kuten minä Tours'ista Clochegourde'en, eristäytyen maailmasta, sydän rakkaudesta hiutuvana; sitten kun meidän aarteemme ovat kestäneet tulikokeen, kun me olemme sekottautuneet ihmisiin ja tapauksiin, kaikki pienenee huomaamatta, me löydämme vähän kultaa tuhkien seasta. Siinä on elämä, elämä sellaisena kuin se on; suuria pyrintöjä, pieniä saavutuksia. Minä mietin pitkän aikaa omaa itseäni kysyen itseltäni, mitä minun oli tehtävä tuon iskun jälkeen, joka oli lyönyt maahan kaikki minun kukkani. Minä päätin heittäytyä politiikkaan ja tieteeseen, kunnianhimon vaivaloisille poluille, minä päätin poistaa naisen elämästäni, olla valtiomies, kylmä ja intohimoton, pysyä uskollisena tuolle pyhälle olennolle, jota minä olin rakastanut. Minun mietteeni nousivat silminkantamattomiin, sillä aikaa kun minun silmäni pysyivät kiinnitettyinä suurenmoiseen maisemaan pronssirunkoisine kultatammineen ja synkkine huippuineen. Minä kysyin itseltäni, oliko Henrietten hyve ollut tietämättömyyttä, olinko minä sittenkin syypää hänen kuolemaansa. Minä taistelin itseni kanssa keskellä katumuksia. Lopuksi eräänä ihanana syksypäivänä, jommoisille taivas lähettää viimeisiä hymyilyjään ja jotka ovat niin kauniita Tourainessa, minä luin hänen kirjeensä, jota minä hänen määräyksensä mukaan en saanut avata, ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen. Kuvitelkaa minun tunteitani lukiessani sitä:

Rouva de Mortsauf'in kirje vikontti Felix de Vandenesselle.

'Felix, liiaksi rakastettu ystäväni, minun tulee nyt avata teille sydämeni, vähemmin osoittaakseni teille, miten suuresti minä teitä rakastan, kuin saadakseni teidät ymmärtämään velvollisuuksienne suuruuden paljastaessani teille niiden haavojen syvyyden ja raskauden, joita te olette iskenyt. Nyt, jolloin minä sorrun uupuneena matkan vaivoista, menehtyneenä taistelun kuluessa saaduista iskuista, nainen on minussa onneksi kuollut, äiti yksin on jäänyt jäljelle. Te tulette näkemään, rakas, millä tavalla te olette ollut alkusyynä minun onnettomuuksiini. Jos minä myöhemmin mielelläni asetin itseni alttiiksi teidän iskuillenne, kuolen minä tänään teiltä viimeisen haavan saaneena; mutta on äärimmäinen nautinto tuntea itsensä sen murtamaksi, jota rakastaa. Pian kärsimykset epäilemättä tulevat riistämään minulta voimat, minä käytän siis hyväkseni viimeisiä selviä ajatuksiani rukoillakseni vielä kerran teitä korvaamaan minun lapsilleni sydämen, jonka te olette heiltä ryöstänyt. Minä sälyttäisin teille tämän kuorman vaativasti, jos minä rakastaisin teitä vähemmän. Mutta minusta on parempi antaa teidän ottaa se vapaaehtoisesti kuten pyhän katumuksen vaikutuksesta ja myöskin ikäänkuin meidän rakkautemme jatkona: olihan meidän rakkauteemme alinomaa sekoitettuna katuvaisia mietiskelyitä ja sovittavaa pelkoa. Ja, minä tiedän sen, me rakastamme toisiamme aina. Teidän vikanne ei ole niin turmiollinen teihin nähden, kuin sen vastakaiun takia, jonka se sai minussa itsessäni. Enkö minä sanonut teille, että minä olin mustasukkainen, mutta mustasukkainen kuolemalle? Niin, minä kuolen. Lohduttautukaa kuitenkin: me olemme täyttäneet inhimilliset lait. Kirkko on yhdellä kaikkein kirkkaimmista äänistään sanonut minulle, että Jumala on laupias niille, jotka ovat uhranneet luonnolliset taipumuksensa hänen käskyilleen. Rakastettuni, kuulkaa siis kaikki, sillä minä en tahdo, että ainoakaan minun ajatuksistani olisi teille tuntematon. Se, mitä minä tunnustan Jumalalle viimeisenä hetkenä, pitää teidän myöskin tietää, te minun sydämeni kuningas, kuten hän on taivaan kuningas. Aina herttua d'Angoulême'n kunniaksi pidettyyn juhlaan asti, ainoaan, johon minä olen ottanut osaa, avioliitto oli pysyttänyt minut tuossa tietämättömyydessä, joka antaa nuorten tyttöjen sielulle enkelten kauneuden. Minä olin äiti, se on totta, mutta rakkaus ei ollut ympäröinyt minua luvallisilla nautinnoillaan. Kuinka olin pysynyt tuossa tilassa, en tiedä siitä mitään. Yhtä vähän minä tiedän, minkä lain nojalla kaikki minussa muuttui yhdessä hetkessä. Muistatteko vielä tänään nuo ensimäiset suudelmanne? Ne ovat hallinneet minun elämääni, ne ovat uurtaneet minun sieluni; teidän verenne kuumuus on kuumentanut minun vereni, teidän nuoruutenne on puhkaissut minun nuoruuteni, teidän halunne ovat siirtyneet minun sydämeeni. Kun minä nousin ylös niin ylpeänä, tunsin minä aistivaikutelman, jolle en tiedä nimeä missään kielessä; sillä lapset eivät ole löytäneet vielä sanoja ilmaistakseen valon yhtymistä heidän silmiensä kanssa, ilmaistakseen elämän suudelmaa heidän huulillaan. Niin, se oli varmaankin kaiun tuoma ääni, pimeyksiin singottu valkeus, maailmankaikkeudelle annettu sysäys, se oli vähemmän nopea kuin kaikki tämä, mutta se oli paljon kauniimpi, sillä se oli sielun elämä! Minä ymmärsin, että oli olemassa jotain minulle tuntematonta tässä maailmassa, voima kauniimpi kuin ajatus, siinä oli kaikki ajatukset, kaikki voimat, koko tulevaisuus tuossa vastatussa tunteen liikutuksessa. Minä tunsin itseni enää vain puoleksi äidiksi. Kohdistuen minun sydämeeni tuo salaman isku sytytti siellä haluja, jotka olivat uinuneet minun tietämättäni: minä aavistin äkkiä kaiken sen, mitä tätini tahtoi minulle sanoa, kun hän suudellen minua otsalle huudahti: Henriette-raukka! Palatessani Clochegourde'en kevät, ensimäiset lehdet, kukkien tuoksu, iloiset poutapilvet, Indre, taivas, kaikki puhui minulle kieltä, jota minä en ollut siihen asti ymmärtänyt ja joka synnytti minun sielussani hiukan samanlaista liikutusta kuin mitä te olitte saanut minun aistimissani aikaan. Jos te olette unohtanut nuo hirveät suudelmat, minä, minä en ole koskaan voinut hävittää niitä muististani: minä kuolen niistä! Niin, joka kerta, kun minä teidät senjälkeen näin, te elvytitte niiden jäljen; minä olin liikutettu päästä jalkoihin teidän näöstänne, yhdestä ainoasta teidän tulonne aavistuksesta. Ei aika eikä minun luja tahtoni voineet hillitä tuota voitokasta aistihurmausta. Minä kysyin vasten tahtoani itseltäni: Mitähän nautinnot ovat? Meidän vaihdetut katseemme, kunnioittavat suudelmat, jotka te painoitte kädelleni, käsivarteni teidän käsivarrellanne, teidän äänenne kaikissa noissa hellyydensävyissään, sanalla sanoen pienimmätkin seikat liikuttivat minua niin rajusti, että melkein aina verho laskeutui minun silmieni yli: kapinallisten aistimien kohina täytti silloin minun korvani. Ah! jos te tuollaisella hetkellä, jolloin minä lisäsin kylmyyteni kaksinkertaiseksi, olisitte ottanut minut käsivarsillenne, olisin minä kuollut onnesta. Minä toivoin joskus teidän puoleltanne jotain väkivaltaa, mutta rukous karkoitti pian tuon huonon ajatuksen. Teidän nimenne minun lapsieni lausumana täytti sydämeni kuumemmalla verellä, joka väritti heti minun kasvoni, ja minä viritin ansoja Madeleine-raukalle saadakseni hänet lausumaan sen, niin suuresti minä rakastin tuon aistimuksen kuohuntaa. Mitä minä sanoisin teille? Teidän käsialanne viehätti minua, minä katselin teidän kirjeitänne kuten tarkastetaan muotokuvaa. Jos te jo ensimäisestä päivästä alkaen olitte saanut minun ylitseni jonkin kohtalokkaan vallan, te ymmärrätte, ystäväni, että se tuli suunnattomaksi, kun minun sallittiin lukea teidän sielustanne. Mihin hurmauksiin minä vajosin huomatessani teidät niin puhtaaksi, niin täysin todelliseksi, niin jalomieliseksi, kykenevänä niin suuriin asioihin ja kokeneena jo niin paljon! Mies ja lapsi, pelkuri ja rohkea! Mikä ilo, kun minä huomasin meidät molemmat pyhitetyiksi yhteisillä kärsimyksillä! Tuosta illasta lähtien, jolloin me avasimme sydämemme toisillemme, oli teidän menettämisenne minulle samaa kuin kuolema: minä olen teidät myöskin laskenut lähelleni itsekkyydestä. Varmuus, joka herra de Berge'llä oli siitä, että minä kuolisin, jos te poistuisitte, liikutti häntä suuresti, sillä hän näki minun sieluuni. Hän päätti, että minä olin välttämätön lapsilleni ja kreiville: hän ei käskenyt minun sulkea teiltä pääsyä taloon, sillä minä lupasin hänelle pysyä puhtaana ajatuksissa ja teoissa. — "Ajatus on tahdosta riippumaton, sanoi hän, mutta se voi olla varjeltu suurissa tuskissa." — "Jos minä ajattelen, vastasin minä hänelle, on kaikki hukassa, pelastakaa minut omalta itseltäni. Laittakaa niin, että hän jää minun lähelleni ja että minä pysyn puhtaana!" Kunnon vanhus, vaikka hän oli ankara, osoitti suvaitsevaisuutta niin suurta suoruutta kohtaan. — "Te voitte rakastaa häntä, kuten rakastetaan poikaa, määräten tyttärenne hänelle puolisoksi." Minä otin rohkeasti vastaan kärsimyksien elämän, jotten menettäisi teitä, ja minä rakastin kärsimystäni nähdessäni, että me olimme kutsutut kantamaan samaa iestä. Jumalani, minä olen pysynyt koskemattomana, uskollisena miehelleni, sallimatta teidän, Felix, astua askeltakaan kuningaskuntaanne! Minun intohimojeni suuruus kiihdytti minun voimiani, minä pidin niitä kidutuksia, joilla herra de Mortsauf minua vaivasi, sovituksina, ja minä kestin ne ylpeydellä kukistaakseni rikolliset taipumukseni. Ennen minä olin altis valituksiin, mutta siitä lähtien, kun te pysyitte minun luonani, minä sain jonkunverran iloisuutta, jonka herra de Mortsauf on kai saanut tuntea. Ilman tuota voimaa, jonka te minulle tarjositte, minä olisin jo aikoja sitten sortunut sisällisessä elämässäni, josta olen teille kertonut. Jos te olette merkinnyt paljon minun velvollisuuksieni täyttämisessä, on asianlaita ollut sama minun lapsiini nähden. Minä luulin riistäneeni heiltä jotain, ja minä pelkäsin, etten koskaan voisi tehdä tarpeeksi paljon heidän hyväkseen. Minun elämäni oli siitä lähtien yhtä ainoata surua, jota minä rakastin. Tuntiessani itseni vähemmän äidiksi, vähemmän uskolliseksi vaimoksi, moite sai sijansa minun sydämessäni ja peläten laiminlyöväni velvollisuuteni, minä alinomaa täytin ne ylenmääräisesti. Varjellakseni itseni lankeemuksesta minä asetin Madeleinen teidän ja itseni välille. Minä määräsin teidät toisillenne pystyttäen siten sulkuja meidän kahden välille. Voimattomia sulkuja! Ei mikään voinut tukahduttaa väristyksiä, joita te minulle aiheutitte. Kaukana tai lähellä teillä oli sama voima. Minä asetin Madeleinen Jacques'in edelle, sentähden että Madeleinestä piti tulla teidän omanne. Mutta minä en luovuttanut teille tytärtäni taisteluitta. Minä sanoin itselleni, etten ollut kuin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha teidät kohdatessani ja että teillä oli melkein kaksikymmentäkaksi vuotta. Minä lyhensin välimatkat, minä heittäydyin vääriin toiveisiin. Oi, Jumalani, Felix, minä teen teille nämä tunnustukset säästääkseni teitä katumuksista, ehkäpä myöskin ilmoittaakseni teille, että minä en ollut tunteeton, että meidän rakkauskärsimyksemme olivat aivan yhtä hirveät ja että Arabelle ei ollut missään minua etevämpi. Minä olin myöskin yksi noita langenneen rodun tyttäriä, joita miehet niin suuresti rakastavat. Oli aika, jolloin taistelu oli niin kauhea, että minä itkin yöt läpeensä; minun hiukseni putoilivat. Teillä on ne. Te muistatte sairauden, joka kohtasi herra de Mortsauf'ia. Teidän sielunne suuruus silloin, sensijaan että se olisi kohottanut minua, alensi minua. Voi! jo tuona päivänä minä toivoin voivani antaa itseni teille palkinnoksi niin suuresta sankaruudesta; mutta tuo hulluus ei kestänyt kauvoja. Minä laskin sen Jumalan jalkojen juureen tuossa messussa, johon te kieltäydyitte ottamasta osaa. Jacques'in sairaus ja Madeleinen kärsimykset näyttivät minusta Jumalan varoituksilta, Jumalan, joka veti voimakkaasti puoleensa eksynyttä karitsaa. Sitten teidän niin luonnollinen rakkautenne tuohon englannittareen paljasti minulle salaisuuksia, joista minä olin ollut tietämätön. Minä rakastin teitä enemmän kuin mitä minä luulin. Madeleine hävisi meidän väliltämme. Minun myrskyisen elämäni alituiset liikutukset, ponnistukset, joita minä tein hillitäkseni itseäni, ilman muuta kuin uskonnon apua, kaikki on valmistanut sairautta, josta minä kuolen. Tuo hirveä isku aiheutti häiriöitä, joista minä olen vaiennut. Minä näin kuolemassa ainoan mahdollisen ratkaisun tälle salatulle murhenäytelmälle. Kokonainen elämä, kiihkoisa, mustasukkainen ja raivoisa elämä, on ollut noiden kahden kuukauden välillä, jotka kuluivat äitini teidän suhdettanne lady Dudley'hin koskevasta uutisesta teidän tuloonne. Minä tahdoin mennä Pariisiin, minä janosin murhaa, minä toivoin tuon naisen kuolemaa, minä olin tunteeton lasteni hyväilyille. Rukous, joka tähän asti oli ollut minulle kuin palsami, ei enää tehonnut minun sieluuni. Mustasukkaisuus on tehnyt leveän murtuman, josta kuolema on astunut sisälle. Minä olin kuitenkin pysynyt tyynenä otsaltani. Niin, tuo taistelukausi oli salaisuus Jumalan ja minun välillä. Kun minä sitten sain tietää, että minua oli pettänyt vain luonto, eikä teidän ajatuksenne, että minä olin rakastettu yhtä paljon kuin minä rakastin teitä, tahdoin minä elää… se oli liian myöhäistä. Jumala oli ottanut minut suojelukseensa epäilemättä säälien olentoa, joka oli totuudenmukainen omaa itseänsä kohtaan, totuudenmukainen häntä kohtaan ja jonka kärsimykset olivat usein vieneet pyhäkön oville. Suuresti rakastettuni! Jumala on minut tuominnut, herra de Mortsauf antaa minulle epäilemättä anteeksi, mutta te, tuletteko te olemaan lempeä? Kuunteletteko te ääntä, joka tällä hetkellä kaikuu minun haudastani? Korjaatteko te onnettomuudet, joihin me olemme tasan syyllisiä, te ehkä vähemmän kuin minä? Te tiedätte, mitä minä aion teiltä pyytää. Olkaa herra de Mortsauf'ille kuten laupeudensisar sairaalle, kuunnelkaa häntä, rakastakaa häntä; kukaan ei häntä tule rakastamaan. Asettukaa hänen ja hänen lastensa väliin kuten minä olen tehnyt. Teidän vaivanne ei tule olemaan pitkäaikaista. Jacques jättänee pian kodin mennäkseen isoisän luo Pariisiin, ja te olette luvannut minulle ohjata häntä tämän maailman karien halki. Mitä Madeleineen tulee, hän menee naimisiin; kunpa miellyttäisitte häntä jonakin päivänä! Hän on kokonaan minua ja enemmänkin; hänellä on tuo tahto, joka minulta puuttui, tuo tarmokkuus, joka on välttämätön seuratessa poliittisen elämän myrskyihin määrättyä miestä, hän on taitava ja ymmärtäväinen. Jos teidän kohtalonne yhdistyvät, on hän oleva onnellisempi kuin mitä hänen äitinsä oli. Saadessanne itsellenne oikeuden jatkaa minun työtäni Clochegourde'ssa te pyyhitte pois rikoksia, jotka eivät ole tulleet riittävästi sovitetuiksi, vaikka ne ovat anteeksiannettuja taivaassa ja maan päällä, sillä hän on jalomielinen ja antaa minulle anteeksi. Minä olen, te näette sen, alati itsekäs, mutta onhan se todistus itsevaltiaasta rakkaudesta. Minä tahdon omaisissani olla teidän rakastamana. Kun minä en ole voinut kuulua teille, jätän minä teille ajatukseni ja velvollisuuteni! Jos te ette tahdo ottaa Madeleineä vaimoksenne, pitäkää ainakin huolta minun sieluni levosta tekemällä herra de Mortsauf niin onnelliseksi kuin hän voi tulla.

Jää hyvästi, rakas sydämeni lapsi, nämä ovat täysissä sielunvoimissa lausutut, vielä elämää täynnä olevat jäähyväiset, sen sielun jäähyväiset, johon sinä olet vuodattanut liian suuria iloja voidaksesi saada pienintäkään moitetta onnettomuudesta, jonka ne ovat aiheuttaneet; minä käytän tuota sanaa ajatellen, että te minua rakastatte, sillä minä, minä menen leposijaani velvollisuuksien uhrina ja, mikä saa minut värisemään, en ilman kaipausta! Jumala tietää paremmin kuin minä, olenko minä toteuttanut hänen pyhät lakinsa niiden hengen mukaisesti. Minä olen epäilemättä usein horjunut, mutta minä en ole langennut, ja voimakkain syy minun virheisiini on itse niiden viettelysten suuruus, jotka ovat minua ympäröineet. Vapahtaja on näkevä minut aivan yhtä vapisevana kuin jos minä olisin langennut. Vielä kerran jää hyvästi, jäähyväiset, samanlaiset kuin mitkä minä eilen sanoin meidän kauniille laaksollemme, jonka helmassa minä olen pian lepäävä ja jonne te usein palaatte, eikö niin?

Henriette.'

Minä vaivuin syviin mietiskelyihin huomatessani tuon elämän tuntemattomat syvyydet, jotka viimeinen liekki oli valaissut. Minun itsekkäisyyteni pilvet hajosivat. Hän oli siis kärsinyt yhtäpaljon kuin minä, enemmän kuin minä, sillä hän oli kuollut. Hän luuli, että jokainen olisi hyvä hänen ystäväänsä kohtaan; hän oli ollut niin rakkauden sokaisema, ettei hän ollut huomannut tyttärensä vihamielisyyttä. Tämä viimeinen todistus hänen hellyydestään teki minulle hyvin pahaa. Henriette-raukka, joka tahtoi antaa minulle Clochegourde'n ja tyttärensä!

Nathalie, tuosta ikuisesti hirveästä päivästä alkaen, jolloin minä ensi kerran astuin hautuumaalle seuraten tuon jalon naisen jäännöksiä, Henrietten, jonka te nyt tunnette, aurinko on ollut vähemmän kuuma ja vähemmän kirkas, yö pimeämpi, liikkeet hitaampia, ajatus raskaampi. On olentoja, joita me hautaamme maahan, mutta on erikoisesti rakkaita olentoja, joilla on meidän sydämemme kuolinliinana, ja joiden muisto sekoittuu joka päivä sydämemme lyönteihin; me ajattelemme heitä kuten me hengitämme, he ovat meissä tuon suloisen lain nojalla, joka koskee rakkaudelle ominaista sielun vaellusta. Toinen sielu on minun sielussani. Kun minä olen tehnyt hyvää, kun minä olen lausunut kauniita sanoja, puhuu ja toimii tuo sielu. Kaikki se, mikä minussa mahdollisesti on hyvää, virtaa tuosta haudasta, kuten liljan kukasta tuoksut, jotka palsamoivat ilman. Pilkka, pahuus, kaikki se, mitä te moititte minussa, tulee minusta itsestäni. Tästä lähtien, kun minun silmiäni verhoaa pilvi ja kun ne suuntautuvat taivasta kohden, oltuaan pitkän aikaa maahan luotuina, kun minun suuni on mykkä teidän sanoillenne ja huolenpidoillenne, älkää kysykö minulta enää: "Mitä te ajattelette?"

Rakas Nathalie, minä olen lakannut kirjoittamasta joksikin aikaa, nuo muistot liikuttivat minua liiaksi. Nyt minun tulee kertoa teille tapauksista, jotka seurasivat tuota katastrofia ja joihin ei tarvita paljon sanoja. Silloin kun elämä on kokoonpantu vain toiminnasta ja liikunnoista, on kaikki pian sanottu; mutta kun se on siirtynyt sielun korkeimpiin piireihin, on sen kertominen pitkällistä. Henrietten kirje sai erään toivon loistamaan minulle. Tuossa suuressa haaksirikossa minä huomasin saaren, jonne minä saatoin nousta maalle. Elää Clochegourde'ssa Madeleinen luona, pyhittäen hänelle elämäni, se oli kohtalo, jossa saivat tyydytyksensä kaikki minun sydäntäni liikuttaneet aatteet; mutta piti saada tietää Madeleinen todelliset ajatukset. Minun oli lausuttava jäähyväiseni kreiville; minä menin siis Clochegourde'en katsomaan häntä ja kohtasin hänet terassilla. Me kävelimme pitkän aikaa. Aluksi hän puhui minulle kreivittärestä kuten mies, joka tunsi menetyksensä suuruuden ja kaiken vahingon, minkä se aiheutti hänen sisälliselle elämälleen. Mutta ensimäisen tuskanhuutonsa jälkeen hän näytti enemmän huolehtivan tulevaisuudesta kuin nykyisyydestä. Hän pelkäsi tytärtään, jolla ei ollut, sanoi hän, äitinsä lempeyttä. Madeleinen luja luonne, jossa äidin viehättäviin ominaisuuksiin oli sekoittunut jotain sankarillista, hämmästytti tuota vanhusta, joka oli tottunut Henrietten lempeyksiin ja joka tässä aavisti tahdon, jota ei mikään saisi taipumaan. Mutta se mikä saattoi lohduttaa häntä tästä korvaamattomasta menetyksestä oli tietoisuus saada pian liittyä vaimoonsa. Noiden viimeisten päivien mielenliikutukset ja surut olivat pahentaneet hänen sairaloista tilaansa ja herättäneet hänen vanhat tuskansa; taistelu, joka kehkeytyi hänen isänvaltansa ja tyttären vallan välille, tyttären, josta tuli talon valtiatar, oli saava hänen päivänsä loppumaan katkeruudessa; sillä siinä, missä hän oli voinut taistella vaimonsa kanssa, täytyi hänen väistyä lapsensa edessä. Sitäpaitsi hänen poikansa tuli lähtemään pois kotoa, hänen tyttärensä oli menevä naimisiin; minkälaisen vävyn tulisi hän saamaan? Vaikka hän puhui pikaisesta kuolemastaan, tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja rakkaudesta osattomaksi.

Tuona aikana, jolloin hän ei puhunut minulle muusta kuin itsestään, pyytäen ystävyyttäni vaimonsa nimessä, hän täydensi minulle lopullisesti maanpakolaisen suuren kuvan, yhden meidän aikakautemme mieltäkiinnittävimmistä tyypeistä. Hän oli näöltään heikko ja murtunut, mutta elämä näytti itsepintaisesti pysyvän hänessä hänen raittiin elämäntapansa ja hänen maatöidensä tähden. Hetkellä, jolloin minä kirjoitan tätä, hän elää vielä. Vaikka Madeleinen täytyi huomata meidät kävellessämme pitkin terassia, hän ei laskeutunut alas; hän tuli kuistille ja meni sisään useampia kertoja ilmaistakseen minulle halveksumistaan. Minä käytin hyväkseni hetkeä, jolloin hän tuli kuistille, ja pyysin kreiviä nousemaan linnaan; minulla oli puhuttavaa Madeleinelle; minä esitin syyksi viimeisen toivomuksen, jonka kreivitär oli minulle uskonut, minulla ei ollut muuta keinoa kuin tämä saadakseni nähdä Madeleineä. Kreivi meni hakemaan häntä ja jätti meidät yksin terassille.

— Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle, jos minun on teille jossakin puhuttava, niin eikö se saa tapahtua tässä, jossa teidän äitinne minua kuunteli, kun hänellä oli valituksia, jotka koskivat vähemmän minua kuin elämän tapauksia? Minä tiedän teidän ajatuksenne, mutta älkää tuomitko minua tuntematta tosiasioita. Minun elämäni ja minun onneni ovat kiinnitettyjä näihin paikkoihin, te tiedätte sen, ja te karkoitatte minut niistä kylmyydellä, jota te osoitatte veljellisen ystävyyden asemesta, tuon ystävyyden, joka yhdisti meitä ja jota kuolema on lujittanut saman surun siteillä. Rakas Madeleine, te, jonka edestä minä antaisin tällä hetkellä elämäni ilman mitään palkinnon toivoa, ilman, että te itse sitä edes tietäisitte, niin suuresti me rakastamme niiden lapsia, jotka ovat holhonneet meitä elämässä; te ette tunne suunnitelmaa, jota teidän jumaloitu äitinne rakasti ajatella näiden seitsemän vuoden aikana ja joka epäilemättä lieventäisi teidän tunteitanne; mutta minä en tahdo käyttää hyväkseni tätä etua. Kaikki se, mitä minä teiltä pyydän on, ettette kieltäisi minulta oikeutta saapua hengittämään tämän terassin ilmaa ja että odottaisitte, kunnes aika on muuttanut teidän ajatuksenne yhteiskuntaelämästä; tällä hetkellä minä varon loukkaamasta niitä; minä kunnioitan surua, joka teitä hämmentää, sillä se vie minulta itseltänikin kyvyn arvostella järkevästi olosuhteita, joissa minä olen. Pyhimys, joka valvoo tällä hetkellä meidän ylitsemme, hyväksyy sen pidättymisen, jota minä noudatan pyytäessäni teitä ainoastaan pysymään puolueettomana ajatuksissanne minusta. Minä rakastan teitä liiaksi huolimatta vastenmielisyydestä, jota te minulle osoitatte selittääkseni kreiville suunnitelmaa, jonka hän hyväksyisi ilomielin. Olkaa vapaa. Myöhemmin ajatelkaa, että te ette tunne ketään maailmassa paremmin kuin minut, ettei kellään miehellä ole sydämessään uskollisempia tunteita…

Tähän asti Madeleine oli kuunnellut minua silmät maahan luotuina, nyt hän pysähdytti minut liikkeellä.

— Herra, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, minä tunnen myöskin kaikki teidän ajatuksenne, mutta minä en muuta lainkaan tunteitani teidän poissaollessanne ja minä pitäisin parempana heittäytyä Indre'en kuin sitoa itseni teihin. Minä en puhu teille itsestäni, mutta jos minun äitini nimellä on vielä jotain voimaa teidän ylitsenne, pyydän minä hänen nimessään, ettette koskaan tulisi Clochegourde'en, niinkauan kuin minä olen siellä. Jo teidän näkönne aiheuttaa minulle häiriötä, jota minä en osaa selittää ja jota minä en koskaan tule voittamaan.

Hän tervehti minua arvokkaalla liikkeellä ja palasi takaisin Clochegourde'en taaksensa katsomatta, tunteettomana kuten hänen äitinsä oli ollut yhtenä ainoana päivänä, mutta leppymättömänä. Tuon nuoren tytön terävä silmä oli, vaikkakin myöhään, arvannut kaikki, ja mahdollisesti hänen vihansa miestä kohtaan, joka hänestä näytti turmiolliselta hänen äidilleen, oli lisääntynyt joistakin katumuksista, joita hän tunsi ajatellessaan viatonta kanssarikollisuuttaan. Tällä taholla kaikki oli pohjatonta syvyyttä. Madeleine vihasi minua tahtomatta selittää itselleen, olinko minä näiden onnettomuuksien syy vai uhri: hän olisi mahdollisesti vihannut meitä yhtä paljon, äitiään ja minua, jos me olisimme olleet onnellisia. Kaikki oli siten raunioina minun onneni kauniissa rakennuksessa. Minun yksin tuli tuntea kokonaisuudessaan tuon tuntemattoman, suuren naisen elämä, minä yksin tiesin hänen tunteidensa salaisuuden, minä yksin olin nähnyt hänen sielunsa kaikessa sen laajuudessa; hänen äitinsä, hänen isänsä, hänen puolisonsa, hänen lapsensa eivät olleet tunteneet häntä. Kummallista: minä pengon tuota tuhkien paljoutta ja mielihyvällä levitän sitä teidän eteenne, me voimme kaikki löytää sieltä jotain meidän kalleimmista omaisuuksistamme. Kuinka monella perheellä onkaan Henriettensä, kuinka monet jalot olennot jättävät maailman kohtaamatta älykästä kertojaa, joka olisi tutkinut heidän sydämensä, mitannut niiden syvyyden ja laajuuden! Tämä on ihmiselämä kaikessa sen totuudessa: usein eivät äidit tunne lapsiaan enempää kuin lapset tuntevat heidät. Niin on myös puolisojen, rakastajien ja veljien laita! Tiesinkö minä, että minä eräänä päivänä isäni arkun ääressä riitelisin Charles de Vandenesse'n, veljeni, kanssa, jonka menestykseen minä olin niin suuresti myötävaikuttanut? Jumalani, kuinka paljon opetuksia yksinkertaisimmassakin kertomuksessa! Kun Madeleine oli hävinnyt kuistin ovesta, palasin minä sydän murrettuna sanomaan jäähyväiset isäntäväelleni, ja minä läksin Pariisia kohden seuraten Indre'n oikeanpuoleista rantaa, jota pitkin minä ensimäisen kerran olin tullut tähän laaksoon. Minä kuljin surullisena Pont-de-Ruan'in iloisen kylän läpi. Minä olin kuitenkin rikas, valtioelämä hymyili minulle, minä en ollut enää, kuten vuonna 1814, uupunut jalankulkija. Tuohon aikaan minun sydämeni oli ollut täynnä haluja, nyt minun silmäni olivat täynnä kyyneleitä; ennen minulla oli elämä edessäni, nyt minä tunsin sen autioksi. Minä olin vielä nuori, minulla oli kaksikymmentäyhdeksän vuotta, mutta minun sydämeni oli jo kuihtunut. Muutamat vuodet olivat kylliksi riistämään tuolta maisemalta sen ensimäisen kauneuden ja tekemään minulle elämän vastenmieliseksi. Te voitte nyt ymmärtää, mikä liikutus minut valtasi, kun minä kääntyessäni näin Madeleinen terassilla.

Voittamattoman surumielisyyden valtaamana minä en ajatellut enää matkani päämäärää. Lady Dudley oli hyvin kaukana minun ajatuksistani ja minä menin hänen asuntoonsa huomaamattani. Kun on kerran tyhmyyden tehnyt, saa kantaa sen seuraukset. Minulla oli hänen luonansa aviomiehen tottumukset, minä nousin surullisena portaita ajatellen kaikkia välien rikkomisen ikävyyksiä. Jos te olette hyvin ymmärtänyt lady Dudleyn luonteen ja tavat, voitte te kuvitella minun mielipahani, kun hänen hovimestarinsa johti minut matkapuvussani saliin, jossa minä tapasin hänet komeasti puettuna ja viiden henkilön ympäröimänä. Lordi Dudley, yksi englannin kunnioitetuimpia, vanhoja valtiomiehiä seisoi uunin edessä jäykkänä, ylpeänä, kylmänä, pilkallisen näköisenä, kuten täytyy olla Parlamentissa; hän hymyili kuullessaan minun nimeni. Arabellen kaksi lasta, jotka olivat ihmeellisesti de Marsay'n, erään vanhan lordin avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan näköisiä, olivat äitinsä läheisyydessä. Minut nähdessään Arabelle otti heti ylvään näön, kiinnitti katseensa minun matkalakkiini, ikäänkuin hän olisi tahtonut minulta joka hetki kysyä, mitä minulla oli tekemistä hänen luonaan. Hän kohteli minua, kuin jotakin maalaisaatelismiestä, joka olisi hänelle esitetty. Mitä meidän läheiseen ystävyyteemme tuli, tuohon ikuiseen rakkauteen, noihin kuoleman lupauksiin, jos minä lakkaisin rakastamasta häntä, tuohon Armide-komediaan, kaikki oli haihtunut kuten uni. Minä en ollut koskaan puristanut hänen kättänsä, minä olin vieras, hän ei tuntenut minua. Huolimatta diplomaatin kylmäverisyydestä, johon minä jo aloin tottua, minä olin yllätetty, ja kuka muu tahansa minun asemassani olisi ollut samoin. De Marsay hymyili kengilleen, joita hän tarkasteli, merkillisellä tekohartaudella. Minä ratkaisin pian kantani. Keltä muulta naiselta tahansa minä olisin ottanut säädyllisesti vastaan häviöni; mutta kiihtyneenä nähdessäni pystyssä sankarittaren, joka tahtoi kuolla rakkaudesta ja joka oli pilkannut kuolemaa, minä päätin vastata häpeämättömyyteen häpeämättömyydellä. Hän tiesi lady Brandon'in haaksirikon: muistuttaa hänelle siitä, oli antaa hänelle tikarin isku sydämeen, vaikkakin ase siinä tylsyikin.

— Rouva, sanoin minä hänelle, te suotte minulle anteeksi, että tulen sisälle näin ratsastajan puvussa, kun saatte tietää, että minä saavun Tourainesta ja että lady Brandon on jättänyt minun tehtäväkseni tuoda teille tietoja, jotka eivät salli mitään viivytystä. Minä pelkäsin teidän lähteneen Lancashire'en; mutta, koska te olette Pariisissa, minä jään odottamaan teidän käskyjänne ja hetkeä, jolloin te suvaitsette ottaa minut vastaan.

Hän painoi päänsä alas ja minä läksin. Tuosta päivästä alkaen minä en ole häntä enää kohdannut muuten kuin seurapiireissä, joissa me vaihdamme ystävällisen tervehdyksen ja joskus jonkun kompasanan. Minä puhun hänelle Lancashiren lohduttamattomista naisista, hän puhuu minulle ranskattarista, jotka tekevät kunniaa epätoivoilleen vatsataudeilla. Hänen huolenpitojaan saan minä kiittää siitä, että minulla on verivihollinen de Marsay'ssa, jota hän kovasti liehakoitsee. Mutta minä sanon hänelle, että hän on avioliitossa kahden sukupolven kanssa. Siten ei mitään puuttunut minun onnettomuudestani. Minä seurasin suunnitelmaa, jonka olin tehnyt Saché'ssa. Minä heittäydyin työhön, minä harrastin tiedettä, kirjallisuutta ja politiikkaa; minä astuin diplomaatin uralle Kaarle X:n tullessa hallitukseen; hän poisti viran, jota minä olin hoitanut kuningas vainajan aikana. Jo tuosta hetkestä minä päätin olla kiinnittämättä huomiotani ainoaankaan naiseen, olipa hän sitten kuinka kaunis, kuinka henkevä, kuinka rakastettava tahansa. Tämä onnistui minulle erinomaisesti: minä sain uskomattoman mielen tyyneyden, suuren työkyvyn, ja minä ymmärsin kaiken sen, minkä nuo naiset haaskaavat meidän elämästämme uskoen korvanneensa meidät muutamilla viehättävillä sanoilla. Mutta kaikki minun päätökseni raukesivat: te tiedätte miten ja miksi. Rakas Nathalie, kuvatessani teille elämäni vapaasti ja suoraan, kuten minä kuvaan sen itselleni, kertoessani teille tunteista, joissa teillä ei ollut yhtään sijaa, minä mahdollisesti olen kylmentänyt jotain teidän luulevaisen ja herkän sydämenne poimua. Mutta se, mikä kiihdyttäisi vihaan tavallisen naisen, tulee olemaan teille, olen siitä varma, uusi syy rakastaa minua. Kärsivien ja sairaiden sielujen suhteen on noilla valikoiduilla naisilla ylevä tehtävä suoritettavanaan, laupeudensisaren, joka parantaa haavoja, äidin, joka antaa anteeksi lapselle. Taiteilijat ja suuret runoilijat eivät ole ainoat, jotka kärsivät: miehet, jotka elävät isänmaansa eteen, kansakuntien hyväksi, laajentaen tunteidensa ja ajatustensa piiriä, elävät usein hirvittävässä yksinäisyydessä. Heillä on tarve tuntea sivullaan puhdas ja uskollinen rakkaus; uskokaa, että he ymmärtävät sen suuruuden ja arvon. Huomenna minä saan tietää, olenko minä pettynyt teitä rakastaessani.

Kreivi Felix de Vandenesse'lle.

'Rakas kreivi, te olette saanut tuolta rouva de Mortsauf-raukalta kirjeen, joka, sanotte, on ollut teille hyödyksi johtamalla teitä maailmassa, kirje, jota te saatte kiittää korkeasta asemastanne. Sallikaa minun täydentää teidän kasvatustanne. Suvaitkaa toki luopua eräästä ikävästä tavasta; älkää jäljitelkö leskiä, jotka puhuvat aina ensimäisistä puolisoistaan, jotka tyrkyttävät toiselle vainajan hyveitä. Minä olen ranskalainen, rakas kreivi; minä tahdon saada puolisoksi koko sen miehen, jota minä rakastan, enkä todellisuudessa rouva de Mortsauf'ia. Luettuani teidän kertomuksenne tarkkaavaisuudella, jota se ansaitsee, ja te tiedätte, mitä mielenkiintoa minä teille osoitan, minusta on näyttänyt, että te olette ihmeteltävästi ikävystyttänyt lady Dudleyn asettamalla hänen eteensä rouva de Mortsauf'in täydellisyydet ja tehnyt paljon pahaa kreivittärelle masentaessanne hänet englantilaisen rakkauden ominaisuuksilla. Te olette käyttäytynyt tahdittomasti minua naisraukkaa kohtaan, jolla ei ole muita ansioita kuin se että miellytän teitä, te olette antanut minun ymmärtää, etten minä rakastanut teitä kuten Henriette ja Arabelle. Minä tunnustan puutteeni, minä tunnen ne; mutta minkätähden annatte minun niin kovakouraisesti tuntea ne? Tiedättekö, ketä kohtaan minä tunnen sääliä? Sitä neljättä naista kohtaan, jota te tulette rakastamaan. Hänen täytyy välttämättömästi taistella kolmea henkilöä vastaan; myöskin täytyy minun varata teidät niin hänen kuin teidän etujen nimessä teidän muistinne vaaraa vastaan. Minä kieltäydyn vaivaloisesta kunniasta rakastaa teitä: minulla pitäisi olla liiaksi katolisia tai anglikanisia ominaisuuksia, ja minä en huoli ruveta taisteluun varjojen kanssa. Clochegourde'n neitsyen hyveet saattaisivat epätoivoon itsensä suhteen varmimmankin naisen ja teidän peloton amatsooninne säikyttäisi rohkeimmatkin onnen unelmat. Mitä tahansa hän tekeekin, nainen ei voisi koskaan toivoa voivansa tuottaa teille iloja, jotka vastaisivat teidän kunnianhimoanne. Ei sydän eikä aistimet saa koskaan voittoa teidän muistoistanne. Te olette unohtanut, että me ratsastamme yhdessä usein. Minä en ole osannut kuumentaa aurinkoa, joka on jäähtynyt teidän pyhän Henriettenne kuolemasta, teitä värisyttää minun sivullani. Ystäväni, sillä te tulette aina olemaan minun ystäväni, välttäkää alkamasta toista kertaa tuollaisilla tunnustuksilla, jotka paljastavat teidän järkevyytenne, jotka lamauttavat rakkauden ja pakoittavat naisen epäilemään omaa itseään. Rakkaus, kreivi hyvä, ei elä muusta kuin luottamuksesta. Nainen, joka sanoessaan jotain tai noustessaan ratsaille ensiksi kysyy itseltään, eikö taivaallinen Henriette sanoisi paremmin, eikö sellainen etevä ratsastaja kuin Arabelle saisi liikkeisiinsä enemmän viehkeyttä, tuon naisen, olkaa siitä varma, sekä jalat että ääni vapisee. Te olette herättänyt minussa halun saada nähdä joku teidän huumaavista kukkavihkoistanne, mutta tehän ette tee niitä enää. On siten joukko asioita, joihin te ette uskalla enää ryhtyä, ajatuksia ja iloja, joita teille ei synny enää uudelleen. Ei yksikään nainen, tietäkää se, tahtoisi tunkea teidän sydämestänne kuollutta, jota te siellä säilytätte. Te pyydätte minua rakastamaan teitä kristillisestä laupeudesta. Minä voin tehdä, myönnän teille, suunnattoman paljon, kaiken voin tehdä laupeudesta paitsi en rakkautta. Te olette joskus ikävystyttävä ja ikävissänne; te nimitätte surumielisyyttänne melankoliaksi: oikein, mutta te olette sietämätön ja te tuotatte hirveitä suruja sille, joka teitä rakastaa. Minä olen liian usein kohdannut meidän kahden välillä pyhimyksen haudan: minä olen tutkinut itseäni, minä tunnen itseni ja minä en tahtoisi kuolla kuten hän. Jos te olette väsyttänyt lady Dudleyn, joka on sangen huomattava nainen, minä, jolla ei ole hänen kiihkeitä halujaan, minä pelkään kylmentyväni vielä pikemmin kuin hän. Tukahduttakaamme rakkaus väliltämme, koska te ette voi enää tuntea onnea muuta kuin kuolleiden kanssa, ja pysykäämme ystävinä, minä tahdon niin. Mitenkäs muuten, rakas kreivi! Teillä on ollut maailmaan astuessanne ihastuttava nainen, täydellinen rakastettu, joka ajatteli teidän onneanne, joka rakasti teitä kiihkeästi, joka ei pyytänyt teiltä muuta kuin uskollisuutta, ja te olette saattanut hänet kuolemaan surusta; en tosiaan tiedä mitään hirveämpää. Hehkuvimpien ja onnettomimpien nuorten miesten joukossa, jotka kunnianhimoisina kuljeksivat Pariisin katuja pitkin, ei ole ainoatakaan, joka ei pysyisi siveänä kymmenen vuotta saadakseen puolet niistä suosioista, joille te ette osannut antaa arvoa! Kun on niin suuresti rakastettu, voiko pyytää mitään enempää? Naisraukka, hän on paljon kärsinyt, ja kun te olette sanonut muutamia sentimentaalisia lauseita, luulette te maksaneenne veikanne hänen arkulleen. Samanlainen hinta odottaisi epäilemättä minunkin rakkauttani. Kiitoksia, kreivi rakas, minä en tahdo kilpailijaa, en haudan tällä enkä tuolla puolen. Kun on omallatunnollaan sellaisia rikoksia, pitäisi niistä ainakin vaieta. Minä tein teille ajattelemattoman pyynnön, minä olin nainen, Eevan tytär, teidän asianne oli punnita tarkkaan vastauksenne. Teidän olisi pitänyt valehdella minulle; myöhemmin minä olisin teitä siitä kiittänyt. Ettekö te ole koskaan ymmärtänyt niiden miesten hyvettä, joilla on hyvä onni naismaailmassa? Ettekö te tunne, kuinka jalomielisiä he ovat vannoessaan meille, etteivät he ole koskaan rakastaneet, että he rakastavat ensimäistä kertaa? Teidän ohjelmanne on mahdoton suorittaa. Olla samalla kertaa rouva de Mortsauf ja lady Dudley, ystäväni, eiköhän se ole sama kuin yhdistää vesi ja tuli? Te ette siis tunne naisia? He ovat sitä, mitä he ovat, heillä täytyy olla ominaisvirheensä. Te olette kohdannut lady Dudleyn liian aikaiseen voidaksenne määrätä hänen arvonsa, ja se paha, mitä te hänestä sanotte, näyttää minusta teidän loukatun turhamielisyytenne kostolta; te olette ymmärtänyt rouva de Mortsauf'in liian myöhään, te olette rangaissut toista sillä, ettei hän ollut toinen; mitä tapahtuisi minulle, joka en ole kumpikaan heistä? Minä rakastan teitä kylliksi ollakseni syvästi miettinyt teidän tulevaisuuttanne. Te Surullisen Hahmon ritari, teidän näkönne on aina kovasti kiinnittänyt minun mieltäni; minä uskoin melankoolisten ihmisten pysyväisyyteen; mutta minä en tiennyt, että te olitte maailmaan astuessanne tappanut kauneimman ja hyveellisimmän kaikista naisista. Niin, minä olen kysynyt itseltäni, mitä teille jää tehtäväksi, olen sitä paljon ajatellut. Minä luulen, ystäväni, että teidän pitää mennä naimisiin jonkun rouva Shandy'n kanssa, joka ei tiedä mitään rakkaudesta eikä intohimoista; joka ei ole levoton lady Dudleysta eikä rouva de Mortsauf'ista, joka ei lainkaan välitä noista ikävyyden hetkistä, joita te kutsutte melankoliaksi ja joiden aikana te olette huvittava kuin sade, lyhyesti sanoen naisen kanssa, joka olisi teille tuo erinomainen laupeudensisar, jota te haluatte. Rakastaa, vapista yhdestä sanasta, osata odottaa onnea, antaa sitä, saada sitä, tuntea tuhannet intohimon myrskyt, omistaa itselleen rakastetun naisen pienet turhamielisyydet, mitä kaikkeen tähän tulee, rakas kreivini, kieltäytykää siitä. Te olette liian hyvin seurannut neuvoja, joita teidän hyvä enkelinne on teille antanut nuorten naisten suhteen; te olette välttänyt heitä niin hyvin, ettette heitä ollenkaan tunne. Rouva de Mortsauf on ollut oikeassa asettaessaan teidät heti alusta korkealle, kaikki naiset olisivat olleet teitä vastassa, ja te ette olisi päässyt mihinkään. Nyt on teidän jo liian myöhäistä alkaa tutkimuksianne oppiaksenne sanomaan meille sitä, mitä me rakastamme kuulla, ollaksenne oikealla hetkellä suuri, ihaillaksenne meidän pienuuksiamme, kun meitä miellyttää olla pieniä. Me emme ole niin typeriä kuin te luulette: kun me rakastamme, asetamme me valitsemamme miehen kaiken yläpuolelle. Se, joka järkyttää meidän uskoamme ylevämmyyteemme, järkyttää meidän rakkauttamme. Meitä imarrellessanne te imartelette itseänne. Jos te aiotte pysyä suuressa maailmassa, nauttia naisten seurasta, salatkaa heiltä huolellisesti kaikki se, mitä te olette minulle sanonut: he eivät rakasta siroitella rakkautensa kukkia kallioille ja tuhlata hellyyksiään lääkitäkseen sairaan sydäntä. Kaikki naiset huomaisivat teidän sydämenne kuivuuden, ja te tulisitte alati yhä onnettomammaksi. Hyvin harvat heistä olisivat kyllin suoria sanoakseen teille sen, mitä minä sanon, ja kyllin hyviä olentoja jättääkseen teidät ilman vihaa ja tarjoten teille ystävyytensä, kuten nyt tekee se, joka sanoo itseään teidän uskolliseksi ystäväksenne.

Nathalie de Manerville.'