Front matter (continued 4)

Tällaisessa sairaudessa, sanoi hän minulle kolmannella käynnillään, voi kuoleman aiheuttaa mielentilan huonontuminen, milloin sielunelämä on yhtä suuresti turmeltunut kuin kreivillä. Lääkäri, hoitaja, ihmiset, jotka ympäröivät sairasta, pitävät käsissään hänen elämäänsä; sillä yksi ainoa sana, yksi liike, joka ilmaisee suurta tuskaa, vaikuttaa kuten myrkky.

Puhuessaan minulle tällä tavoin Origet tutki minun kasvojani ja asentoani; mutta hän näki minun silmissäni puhtaan sielun kirkkaan heijastuksen. Todenteolla, tämän hirveän sairauden aikana ei minun aivoissani syntynyt pienintäkään tuollaista vastentahtoista pahaa ajatusta, joka joskus kulkee viattomimmankin omantunnon läpi. Se, joka katselee luontoa suuressa mittakaavassa, huomaa kaiken luonnossa pyrkivän yhtenäisyyteen ja sopeutumiseen. Hengen maailmaa tulee samanlaisen peruslain hallita. Puhtaassa ilmakehässä on kaikki puhdasta. Henrietten läheisyys henki taivaan tuoksua, näytti kuin moitittavan toiveen olisi pitänyt ainiaaksi poistaa teidät hänen luotansa. Siten hän oli ei ainoastaan onni, vaan myöskin hyve. Tohtorin tavatessa meidät alati yhtä tarkkaavaisina ja huolellisina hänen sanoihinsa ja käytökseensä tuli jotakin kunnioittavaa ja lempeätä; hän näytti sanovan itselleen: "Kas tuossa todelliset sairaat, he kätkevät haavansa ja unohtavat ne!" Erään vastakohdan takia, joka tämän oivallisen miehen sanojen mukaan oli hyvin tavallinen tuolla tavoin hävitetyissä olennoissa, herra de Mortsauf oli kärsivällinen, täynnä kuuliaisuutta, ei valittanut koskaan ja osoitti mitä ihmeteltävintä taipuvaisuutta; hän, joka terveenä ollessaan ei tehnyt yksinkertaisintakaan asiaa ilman tuhansia huomautuksia. Syynä alistumiseen äsken vielä niin kielletyn lääketieteen alaiseksi oli salainen kuoleman pelko, toinen ristiriitaisuus tuossa miehessä, jonka urhoollisuus oli moitteeton! Tämä pelko selvitti riittävästi useampia kummallisuuksia tuossa uudessa luonteessa, jonka onnettomuudet olivat kreiville muodostaneet.

Tunnustaisinko teille, Natalie, ja uskoisitteko te sen? Nuo viisikymmentä päivää ja niitä seuranneet kuukaudet olivat elämäni onnellisin aika. Rakkaus, onhan se sielun mittaamattomissa syvyyksissä kuten kauniissa laaksossa juokseva virta, johon valuvat sateet, purot ja tulvat, johon kaatuvat puut, kukat, rannan kivet ja korkeimmat kallionlohkareet; se suurentuu niin hyvin myrskyistä kuin kirkkaiden lähteiden hitaasta kumpuamisesta. Niin, rakastavalle on kaikki rakkautta. Ensimäisten suurten vaarojen jälkeen kreivitär ja minä totuimme sairauteen. Huolimatta alituisesta epäjärjestyksestä, jonka sai aikaan kreivin vaatima hoito, hänen niin huonossa kunnossa ollut huoneensa tuli puhtaaksi ja siroksi. Pian me olimme siellä kuten kaksi autiolle saarelle ajautunutta olentoa; sillä onnettomuudet eivät ainoastaan eristä, vaan ne lisäksi vaimentavat seuraelämän pikkumaiset sovinnaisuudet. Sitäpaitsi sairaan etu pakotti meitä joutumaan toistemme kanssa kosketuksiin, joihin mikään muu tapahtuma ei olisi meitä oikeuttanut. Kuinka monta kertaa meidän ennen niin arat kätemme kohtasivatkaan toisensa toimittaessaan kreiville jotain palvelusta! Pitihän minun tukea ja auttaa Henrietteä! Usein joku tuollainen välttämätön toimi, jota voisi verrata rintamassa olevan sotilaan tehtävään, valtasi hänet niin, että hän unohti syömisen, minä tarjoilin hänelle silloin, joskus hänen syliinsä, ruokaa, joka oli kiireessä laitettu ja vaati tuhansia pikku huolehtimisia. Se oli lapsuuden esiintymistä puoleksi avoimen haudan ääressä. Kreivitär määräsi minulle valmistuksia, jotka saattoivat säästää kreiviä joiltakin kärsimyksiltä, ja käytti minua tuhansiin pikku töihin. Ensi aikoina, jolloin vaaran suuruus ehkäisi, kuten taistelussa, jokapäiväiseen seurusteluun liittyvät ylhäiset tavat, kreivitär ehdottomasti luopui tuosta säädyllisyydestä, joka on jokaisen naisen, vieläpä kaikkein luonnollisimmankin, sanoissa, katseissa ja olennossa, silloin kun hän on seurapiirin tai perheensä keskuudessa mutta joka ei ole enää paikallaan aamunutussa esiinnyttäessä. Eikö kreivitär saapunut minua herättämään lintujen ensi viserryksissä aamupuvuissaan, jotka antoivat minun joskus nähdä häikäiseviä aarteita, aarteita, joita minä mielettömissä toiveissani katselin ominani? Pysyessään kunnioitusta herättävänä ja ylpeänä, saattoihan hän silti olla myöskin tuttavallinen! Muutoin ensi aikoina vaara poisti niin hyvin kaiken intohimoisen luonteen meidän läheiseltä tuttavalliselta yhteydeltämme, ettei hän nähnyt siinä mitään pahaa; sitten, kun miettimisen aika tuli, hän mahdollisesti ajatteli, että olisi ollut loukkaus sekä hänelle, että minulle, muuttaa tapoja. Me olimme huomaamatta tulleet läheisiksi toisillemme ja olimme kuin puoleksi naimisissa. Hän osoittautui jalon luottavaiseksi, varmana minusta kuten itsestään. Minä pääsin siten syvemmälle hänen sydämeensä. Kreivittärestä tuli jälleen minun Henrietteni, Henriette, pakotettuna rakastamaan enemmän sitä, joka pyrki olemaan hänen toinen sielunsa. Pian ei minun enää tarvinnut odottaa hänen kättänsä, joka totteli pienintäkin rukoilevaa katsettani; minä saatoin, hänen riistäytymättä minun katseiltani, hehkuvin silmin seurata hänen kauniiden muotojensa viivoja noina pitkinä hetkinä, jolloin me kuuntelimme sairaan unta. Ne vähäiset nautinnot, jotka me itsellemme soimme, hellät katseet, sanat, jotka lausuttiin matalalla äänellä, ettei kreivi heräisi, pelot, vuorotellen lausutut toiveet, sanalla sanoen tuhannet tapahtumat, jotka syntyvät kahden toisistaan kauan erotetun sydämen täydellisestä yhtymisestä, kohosivat eloisina jokapäiväisen elämän surullisista varjoista. Me opimme tuntemaan toistemme sielut perin pohjin. Te tiedätte minkä häiriön saa aikaan isännän sairaus, minkä keskeytyksen asioissa, miten aikaa ei ole enää mihinkään; hänen vaaraan joutunut elämänsä häiritsee hänen talonsa ja hänen perheensä liikuntoja. Vaikka kaikki koitui rouva de Mortsauf'in hartioille, oli kreivi kuitenkin hyödyllinen ulkonaisesti; hän kävi puhumassa arentimiehille, keskusteli liikemiesten kanssa ja otti vastaan verot; jos kreivitär oli sielu, oli kreivi ruumis. Minä rupesin kreivittären intendentiksi, jotta hän saattaisi hoitaa kreiviä ulkoasioiden joutumatta vaaraan. Hän hyväksyi kaikki ilman kursailua, ilman kiitosta. Nämä jaetut taloushuolet, nämä hänen nimessään annetut käskyt olivat yksi suloinen yhteys lisää. Minä keskustelin usein iltasin hänen kamarissansa hänen kanssansa, hänen asioistansa ja hänen lapsistaan. Nämä puhelut lisäsivät sitä avioliiton näköisyyttä, mitä me kuvittelimme. Millä ilolla Henriette antoi minun näytellä hänen miehensä osaa, istua hänen paikallaan pöydässä ja puhua talonhoitajalle; ja kaikki tämä täydellisessä viattomuudessa, mutta ei ilman tuota sisällistä iloa, jota tuntee maailman hyveellisin nainen löytäessään puolueettoman alueen, jossa yhtyvät lakien tarkka seuraaminen ja tunnustamattomien toiveiden tyydytys. Sairauden kahlehtimana kreivi ei enää rasittanut vaimoansa eikä taloansa; ja silloin kreivitär oli oma itsensä, hänellä oli oikeus olla minun kanssani ja tehdä minut huolenpitojensa esineeksi. Mikä ilo, kun minä huomasin hänessä puoleksi tajuttoman, mutta viehättävästi ilmaistun ajatuksen paljastaa minulle persoonansa ja ominaisuuksiensa arvon, saada minut huomaamaan muutoksen, joka hänessä tapahtuisi, jos hän saisi ymmärtämystä osakseen! Tämä kukka, joka lakkaamatta oli sulkeutuneena kotinsa kylmässä ilmassa, avautui minun katseilleni ja vain minulle yksin; hän tunsi yhtä paljon iloa saadessaan avata itsensä, kuin minä saadessani luoda häneen katseen. Hän osoitti minulle kaikilla elämän pikku seikoilla, kuinka läheinen minä olin hänen ajatuksilleen. Päivänä, jolloin minä, vietettyäni yön sairaan vuoteen ääressä, nukuin myöhään, nousi Henriette aamulla ylös ennen muita ja järjesti minun ympärilleni täydellisen hiljaisuuden; vaikkei heitä oltu siihen vaadittu, leikkivät Jacques ja Madeleine etäämmällä. Hän käytti tuhansia viekkauksia saadakseen oikeuden itse asettaa minulle ruokaliinani. Miten hän minua palvelikaan? Mikä ilo säihkyi hänen liikkeissään, mikä pääskysen siro vilkkaus, mikä rusotus poskilla, mikä värinä äänessä, mikä ilveksen terävänäköisyys?

Nuo sielun liikutukset, ovatko ne kuvattavissa? Usein hän oli uupumuksen vallassa; mutta jos sattumalta noina väsymyksen hetkinä oli kysymys minusta, oli hänellä uusia voimia niin hyvin minulle kuin lapsilleen, hän kiiruhti silloin nopeana, vilkkaana ja iloisena. Kuinka hän rakasti vuodattaa hellyytensä säteinä ilmaan! Ah, Natalie, muutamat naiset saavat osakseen jo täällä alhaalla enkelisielujen etuoikeudet, levittävät, kuten enkelit, tuota valoa, jonka Saint-Martin, tuntematon filosofi, sanoi olevan henkevää, soinnullista ja tuoksuvaa. Varmana tahdikkuudestani Henriette suostui kohottamaan minulle raskasta esirippua, joka kätki meiltä tulevaisuuden, antaen minun nähdä itsessään kaksi naista: kahlehditun naisen, joka ankaruudestaan huolimatta oli lumonnut minut, ja vapaan naisen, jonka hellyys oli tekevä minun rakkauteni ikuiseksi. Mikä erilaisuus! Rouva de Mortsauf oli kylmään Eurooppaan siirretty paratiisilintu, joka surullisena istuu tangolla, äänettömänä ja kuolevana häkissä, jossa luonnontutkija häntä säilyttää; Henriette oli lintu, joka Ganges-virran rannalla pensaikossa visersi itämaisia lauluja, lennellen, kuten elävä jalokivi oksalta oksalle, suunnattoman, alati kukkivan volkamerian ruusujen keskellä. Hänen kauneutensa tuli yhä suuremmaksi, hänen henkevä älynsä yhä säkenöivämmäksi. Tuo yhtämittainen ilon tuli oli salaisuus meidän kahden välillä, sillä apotti Dominiksen, ulkomaailman edustajan, silmä oli pelättävämpi Henriettelle kuin herra de Mortsauf'in silmä. Mutta Henriettelle tuotti, kuten minullekin, suurta nautintoa antaa ajatuksilleen nerokkaita käänteitä, hän kätki tyytyväisyytensä leikinlaskuihin ja peitti muutoin hellyytensä osoitukset kiitollisuuden loistavalla verholla.

— Me olemme asettaneet teidän ystävyytenne kovalle koetukselle, Felix! Me voimme kait sallia hänelle vapauksia, joita me sallimme Jacques'ille, herra apotti? sanoi hän.

Vakava apotti vastasi hurskaan miehen rakastettavalla hymyilyllä. Hän luki meidän sydämistämme ja havaitsi ne puhtaiksi. Hän suhtautui muuten kreivittäreen tuolla ihailun sekaisella kunnioituksella, jota enkelit herättävät. Kaksi kertaa noiden viidenkymmenen päivän aikana kreivitär meni ehkä ulkopuolelle niitä rajoja, joiden välissä kiintymyksemme pysyi; näitä kahta tapausta peitti lisäksi verho, joka ei kohoutunut, ennenkuin viimeisten tunnustusten päivänä. Eräänä aamuna, kreivin sairauden ensi päivinä, hetkellä, jolloin Henriette katui kohdelleensa minua niin ankarasti ottaessaan minulta pois ne viattomat etuoikeudet, jotka minun puhtaalle hellyydelleni oli suotu, minä odotin häntä, hänen piti tulla minun sijalleni. Liiaksi väsyneenä minä olin nukahtanut pää muuriin nojaten. Minä heräsin äkkiä tuntien otsallani sanomattoman raikkaan kosketuksen, jota voisi verrata aistimukseen, jonka saa nojautuessaan ruusua vasten. Kolmen askeleen päässä itsestäni minä näin kreivittären, joka sanoi minulle: — Minä tulen!… Minä menin pois, mutta tervehtiessäni häntä minä otin hänen kättensä ja tunsin sen kosteaksi ja väriseväksi.

— Kärsittekö te? sanoin minä hänelle.

— Minkätähden teette minulle tämän kysymyksen? sanoi hän.

Minä katsoin häneen punastuen, hämilläni: — Olen uneksinut, vastasin minä.

Eräänä iltana herra Origet'n viimeisten käyntien aikana (hän oli ilmoittanut kreivin varman toipumisen) minä olin Jacques'in ja Madeleinen kanssa pengermällä; me olimme kaikki kolme pitkällämme portailla kokonaan syventyneenä sauvapeliin, jota me pelasimme olkipilleillä ja neulakoukuilla varustetuilla puikoilla. Herra de Mortsauf nukkui. Odottaen hevosensa valjastamista lääkäri keskusteli matalalla äänellä kreivittären kanssa salissa. Herra Origet meni pois minun huomaamatta hänen lähtöänsä. Saatettuaan hänet vaunuihin Henriette nojautui ikkunaan, josta hän jonkun aikaa epäilemättä tarkasteli meitä meidän tietämättämme. Ilta oli yksi noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas saa kuparin värin, jolloin tasangolta kuuluu tuhansia epämääräisiä ääniä. Auringon viimeiset säteet riutuivat katoilla, puutarhojen kukat tuoksuivat, kotiin palaavien eläinten kellot kaikuivat etäällä. Me mukauduimme tämän kuuman iltahetken äänettömyyteen hilliten huutojamme pelosta, että kreivi heräisi. Äkkiä, huolimatta hänen hameensa kahinasta, minä kuulin väkivaltaisesti tukahutetun huokauksen; minä kiiruhdin saliin, minä näin kreivittären istuutuneena ikkunasyvennykseen, nenäliina kasvoilla. Hän tunsi minun askeleeni ja antoi minulle käskevällä liikkeellä merkin jättää hänet yksin. Minä lähestyin sydän tuskan ahdistamana ja tahdoin ottaa väkisin nenäliinan häneltä; hänen kasvonsa olivat kyynelistä märät, hän pakeni kamariinsa, eikä tullut sieltä ennenkuin rukoukseen. Ensi kertaa viidenkymmenen päivän kuluessa minä vein hänet terassille ja pyysin häneltä selitystä hänen mielenliikutukseensa; mutta hän teeskenteli mitä hillittömintä iloisuutta sanoen syyksi hyvän uutisen, jonka Origet oli hänelle ilmoittanut.

— Henriette, Henriette, sanoin minä hänelle, te tiesitte sen hetkellä, jolloin minä näin teidän itkevän. Meidän kahden välillä valhe olisi jotain luonnotonta. Minkätähden te ette sallinut minun pyyhkiä teidän kyyneleitänne? Olinko minä siis niiden syynä?

— Minä ajattelin, sanoi hän, että minulle tämä sairaus on ollut kuin pysähdys surussa. Nyt, kun minä en enää vapise herra de Mortsauf'in tähden, täytyy minun vapista itseni puolesta.

Hän oli oikeassa. Kreivin parantumisen ilmaisi hänen oikullisen mielialansa palautuminen. Hän alotti sanomalla, ettei hänen vaimonsa, en minä, eikä lääkäri olleet osanneet hoitaa häntä, me olimme tietämättömiä kaikesta, hänen sairaudestaan, luonteestaan, kärsimyksistään ja sopivista parannuskeinoista. Jonkin mielettömän päähänpiintymän johdosta Origet muka puhui elinnesteissä tapahtuneista muutoksista, vaikka hänen ei olisi pitänyt käsitellä muuta kuin mahaporttia. Eräänä päivänä hän katseli meitä pahanilkisesti kuin mies, joka on vakoillut meitä tai päässyt meidän perillemme ja sanoi hymyillen vaimolleen: — Eikö niin, rakkaani, jos minä olisin kuollut, te olisitte surrut minua, epäilemättä, mutta myöntäkää se, te olisitte lohduttautunut.

— Minä olisin kantanut hovisurua, punasta ja mustaa, vastasi kreivitär nauraen saadakseen miehensä vaikenemaan.

Mutta erittäinkin ruuan johdosta, jonka lääkäri viisaasti oli rajoittanut sallimatta täydelleen tyydyttää toipuvan sairaan nälkää, syntyi väkivallan ja kiukustumisen kohtauksia, joille menneisyydessä ei ollut mitään vertaa, sillä kreivin luonne osoittautui sitäkin peljättävämmäksi, kun hän oli niin sanoakseni toimettomana makuulla. Rohkaistuna näistä lääkärin määräyksistä ja talonväen kuuliaisuudesta, minun yllyttämänäni — minä näin tässä taistelussa keinon opettaa häntä hallitsemaan miestänsä — kreivitär ryhtyi vastarintaan. Hän osasi tyynesti suhtautua mielettömyyksiin ja huutoihin; hän tottui pitämään kreiviä sinä, mikä hän oli, lapsena ja kuulemaan loukkaavia nimityksiä. Minulla oli onni nähdä, että hän lopultakin otti käsiinsä tämän sairaloisen mielen johdon. Kreivi huusi, mutta hän totteli, totteli etenkin senjälkeen, kun hän oli kovasti huutanut. Huolimatta tästä epäämättömästä menestyksestä Henriette itki joskus nähdessään tuon heikon, laihtuneen vanhuksen, jonka otsa oli keltaisempi kuin syksyn lehti, jonka silmät olivat sammuneet ja jonka kädet vapisivat. Hän katui kovuuksiaan, hän ei usein voinut vastustaa iloa, jonka hän näki kreivin silmissä mitatessaan hänelle ruokaa enemmän kuin lääkäri oli määrännyt. Hän oli kreiviä kohtaan lempeä ja suloinen yhtä suuressa määrässä kuin hän oli minua kohtaan. Mutta siinä oli kuitenkin eroavaisuuksia, jotka täyttivät minun sydämeni rajattomalla ilolla. Hän ei ollut väsymätön, hän tiesi kutsua väkensä palvelemaan kreiviä, milloin tämän oikut seurasivat toisiaan liian nopeasti tai kun kreivi valitti, ettei häntä ymmärretty.

Kreivitär tahtoi pitää kiitosrukouksen Jumalalle herra de Mortsauf'in parantumisen johdosta, hän määräsi luettavaksi messun ja pyysi minun saattamaan hänet kirkkoon; minä johdin hänet sinne; mutta messun aikana minä kävin katsomassa herra ja rouva de Chessel'ia. Kun minä palasin tahtoi kreivitär nuhdella minua.

— Henriette, sanoin minä hänelle, minä olen kykenemätön petollisuuteen. Minä voin heittäytyä veteen pelastaakseni vihamieheni, joka hukkuu, minä voin antaa viittani lämmittääkseni häntä; lyhyesti minä voin antaa hänelle anteeksi, mutta unohtamatta loukkausta.

Kreivitär pysyi vaiti ja puristi minun kättäni sydäntänsä vasten.

— Te olette enkeli, te tarkoititte tietysti totta kiitoksillanne, jatkoin minä. Rauhan ruhtinaan äiti pelastettiin raivoisan kansan käsistä, joka tahtoi tappaa hänet, ja kun kuningatar kysyi häneltä: Mitä te teitte! hän vastasi: Minä rukoilin heidän puolestaan! Nainen on sellainen. Minä, minä olen mies ja luonnollisesti epätäydellinen.

— Älkää soimatko itseänne, sanoi hän liikuttaen kiivaasti käsivarttani, ehkäpä te olette arvokkaampi kuin minä.

— Kyllä, sanoin minä, sillä minä antaisin ikuisuuden yhdestä ainoasta onnen päivästä, ja te!…

— Ja minä, sanoi hän katsoen minuun ylpeästi.

Minä vaikenin ja loin silmäni maahan välttääkseni hänen katseensa salamaa.

— Minä, jatkoi hän, mistä minästä te puhutte? Minä tunnen monta minää itsessäni. Nuo kaksi lasta, lisäsi hän osottaen Madeleineä ja Jacques'ia, ovat minä. Felix, sanoi hän viiltävällä äänen painolla, luuletteko te minua siis egoistiksi? Ajatteletteko te, että minun pitäisi uhrata kokonainen ikuisuus palkitakseni sitä, joka uhraa minulle elämänsä? Tuo ajatus on hirveä, se kylmentää ainiaaksi uskonnolliset tunteet. Nainen, joka on niin syvälle langennut, voiko hän jälleen nousta? Voiko hänen onnensa vapahtaa hänet? Te saatatte minut pian ratkaisemaan nämä kysymykset!… Niin, minä jätän teille lopultakin erään omantuntoni salaisuuden: tuo ajatus on usein kulkenut minun sydämeni läpi; minä olen sen usein sovittanut ankarilla katumuksilla, se on aiheuttanut minulle ne kyyneleet, joiden syytä te toissapäivänä minulta kysyitte…

— Etteköhän te anna liiallista merkitystä muutamille asioille, joita naiset tavallisesti pitävät suuressa arvossa, mutta joita teidän pitäisi…

— Oh! sanoi hän keskeyttäen minut, pidättekö te niitä vähemmässä arvossa?

Tämä logiikka ehkäisi kaiken keskustelun.

— Todenteolla, jatkoi hän, tietäkää se! Niin, olkoon että minä pelkurimaisesti jättäisin tuon vanhuksen, jonka elämä minä olen! Mutta, ystäväni, nuo kaksi pientä, niin heikkoa olentoa, jotka ovat meidän edessämme, Madeleine ja Jacques, jääväthän he isänsä luo! Uskotteko, kysyn teiltä, uskotteko, että he eläisivät kolmea kuukauttakaan tuon miehen mielettömän hallituksen alaisena? Jos minun laiminlyödessäni velvollisuuteni ei olisi kysymys muista kuin minusta… Hän hymyili ylpeästi. Mutta eikö se ole sama kuin tappaa minun kaksi lastani! Heidän kuolemansa tulisi olemaan varma. Jumalani, huudahti hän, minkätähden me puhumme näistä asioista? Menkää naimisiin ja antakaa minun kuolla.

Hän lausui nämä sanat niin katkeralla, niin syvällä äänellä, että ne tukahduttivat intohimoni myrskyn.

— Te olette huutanut tuskianne tuolla ylhäällä pähkinäpuun alla; minä näiden leppien alla, siinä kaikki. Minä vaikenen tästälähtien.

— Teidän jalomielisyytenne tappaa minut, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.

Me olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin istumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen, heikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti tuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten tarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati kivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea yövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja mahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen kohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen poskillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen varisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan harmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden, jotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin tuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein voimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista kylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin, uskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi kaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta, sillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee meille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka teidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin turmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän tuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo kättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava diplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi murhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita tällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen? Hämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten jumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta kyyneltä, jotka vierivät poskilleni.

— Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen äänellään.

Henriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien hajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni kuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen Tours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen huudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä näin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin Henriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.

— Meneekö hän pois? sanoi kreivi.

— Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa auringottoman yksinäisyytensä.

Me olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla tavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka välttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli hänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin asioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi katkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen liikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia. Minä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.

— Onko minulla niitä? sanoi hän.

Hän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi jotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni ja sanoi minulle: — Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet vuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te tiedätte miten ja miksi.

Minä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut alas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen otsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää hekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata kaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden reunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei olisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja hän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: — Ettehän ole minulle enää vihainen?

Minä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me pysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka minä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: — Laakso oli silloin hyvin kaunis! huudahdin minä.

— Ja nyt? sanoi hän kiihkeästi.

— Te olette pähkinäpuun alla, ja laakso on meidän!

Hän painoi päänsä alas, ja me sanoimme toisillemme jäähyväiset. Hän nousi vaunuihinsa Madeleinen kanssa, ja minä, yksin, omiin vaunuihini. Pariisiin palattuani minulla onnekseni oli kiireellisiä töitä, jotka vaativat kaikki minun ajatukseni ja pakottivat minut riistäytymään maailmasta, joka unohti minut. Minä olin kirjevaihdossa rouva de Mortsauf'in kanssa, jolle minä lähetin jokaviikkoisen kirjeeni ja joka minulle vastasi kaksi kertaa kuukaudessa. Minun yksinäinen ja työteliäs elämäni muistutti noita kukkaisia ja tuntemattomia tiheikköjä, joita minä äsken vielä olin ihaillut metsien helmassa, sepitellessäni uusia runoja kukista kahden viimeisen viikon aikana.

Te, jotka rakastatte! tehkää nuo kauniit velvollisuudet, ottakaa täyttääksenne käskyt semmoisina, kuin kirkko on ne kristitylle joka päiväksi määrännyt. Ne ovat suuria aatteita, nuo roomalaisen uskonnon luomat ankarat säännöt, ne kyntävät yhä syvemmälle sieluun velvollisuuden vaot johtamalla uusimaan toimituksia, jotka pitävät toivoa ja pelkoa vireillä. Tunteet virtaavat alati elävinä noissa kaivetuissa uomissa, jotka johtavat vettä, kirkastavat ne, virvoittavat lakkaamatta sydäntä ja hedelmöittävät elämää kätketyn uskon ylitsevuotavilla aarteilla; jumalallinen lähde, jossa monistuu yhden ja ainoan rakkauden yksi ja ainoa ajatus.

Rakkauteni, joka muistutti keskiaikaa ja jälleen toi mieleen ritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti kuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla kertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä, joka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta, yksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen tarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta ylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa minä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä elämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden loiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet vain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita muutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä. Minä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette, mutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet selviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia ja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi sai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen sotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset olivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan huomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn pääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat toisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi kuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä talvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen kertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta joka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut varovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä sana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette ehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen asteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo iloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui tautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta joka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo siitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle aiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden iskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle tarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille myrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat tempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä syvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin hirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun alueen takaisin.

"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän minulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan ja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan torjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden kahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat, on minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä iskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata, kun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän ilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat silmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt henki — onneton enne — on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa kanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin viehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen, näyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän luo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa minulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän haluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella; tuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu tunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en voi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta tuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä; he itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on höllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka kiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde on surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi. Oi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen, teidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä nyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan kivettämänä."

Tähän aikaan, jolloin minä tunsin itseni enemmän kuin koskaan liikutetuksi sisintäni myöten ja jolloin minä en elänyt kuin tuossa yhdessä sielussa, jolle minä koetin lähettää aamujen valoisan tuulahduksen ja purppuraisten iltojen toivon, minä kohtasin Elysée-Bourbon'in salongeissa yhden noita kuuluisia ladyja, jotka ovat puoleksi kuningattaria. Suunnattomat rikkaudet, syntyminen perheessä, joka valloituksen ajasta alkaen oli puhdas alempisäätyisistä avioliitoista, meneminen naimisiin mitä ylhäisimmän englantilaisen päärivanhuksen kanssa, kaikki nämä edut eivät olleet muuta kuin sivuseikkoja, jotka lisäsivät tuon olennon kauneutta, hänen sulojaan, hänen tapojaan, hänen älyänsä, hänen, kuinka sanoisin, säihkyvää olemustansa, joka pikemmin häikäisi kuin lumosi. Hän oli päivän jumalatar ja hallitsi sitä enemmän pariisilaista seurapiiriä, kun hänellä oli menestykseen välttämättömät ominaisuudet, rautainen käsi silkkihansikkaassa, josta Bernadotte puhui. Te tunnette englantilaisten erikoisen luonteen, tuon ylpeän, ylitsepääsemättömän Kanaalin, tuon kylmän Pyhän Yrjön salmen, jonka he asettavat itsensä ja niiden välille, jotka eivät ole heille esiteltyjä: ihmiskunta on heille muurahaispesä, jonka ylitse he kulkevat. He eivät tunnusta joukkoonsa kuuluviksi muita kuin hyväksymiänsä ihmisiä; muiden kieltä he eivät ymmärrä: he näkevät kyllä huulien liikkuvan ja silmien katsovan, mutta ei ääni eikä katse kosketa heitä. Heille nuo ihmiset ovat ikäänkuin olemattomia. Englantilaiset tarjoavat siten ikäänkuin kuvan saarestaan, jossa laki hallitsee kaikkea, jossa kaikki on samanmuotoista joka piirissä, jossa hyveiden harjoittaminen näyttää olevan rivi toisiinsa liitettyjä pyöriä, jotka asetetaan käyntiin määrättyyn aikaan. Loistavat teräshäkit ympäröivät englantilaista naista, hän on sidottu kultanauhoilla taloonsa, mutta hänen ruoka- ja juoma-altaansa, hänen istumapuunsa ja hänen ravintonsa ovat parasta lajia. Kaikki tämä antaa hänelle vastustamattoman viehätyksen. Ei koskaan mikään kansa ole paremmin valmistanut naimisissa olevalle naiselle tilaisuutta tekopyhyyteen asettaessaan hänet joka hetki kuoleman ja seuraelämän välille; hänelle ei ole mitään väliasteita häpeän ja kunnian välillä: joko on rikos täydellinen tai olematon; se on: kaikki tai ei mitään, se on Hamletin to be, or not to be. Tämä vaihtoehto, yhdistyneenä pysyvään halveksimiseen, johon tavat totuttavat heidät, tekee englantilaisesta naisesta poikkeusolennon maailmassa. Hän on surkuteltava olento, hyveellinen pakosta ja valmis turmelemaan itsensä, hän on tuomittu alituisiin valheisiin, jotka ovat haudatut hänen sydämeensä, mutta hän on ulkonaisesti viehättävä, sentähden että tälle kansalle on muoto kaikessa pääasiana. Siitä johtuvat ne erikoiskauneudet, joita tämän maan naisilla on: nuo ylenmääräiset hellyyden purkaukset, jotka heille välttämättömästi merkitsevät elämää, liiallinen huolenpito omasta itsestään, heidän rakkautensa hienous, joka niin viehättävästi on kuvattu Romeon ja Julian kuuluisassa kohtauksessa, jossa Shakespearen nero on yhdellä piirteellä ilmentänyt englantilaisen naisen. Teille, jotka kadehditte heitä niin monesta asiasta, mitä minä sanoisin teille sellaista, jota te ette tietäisi, noista valkeista sireeneistä, jotka ovat näöltään läpitunkemattomia ja kuitenkin heti tunnettuja, jotka uskovat että rakkaus riittää rakkaudelle, jotka kyllästyvät huvituksiinsa, kun eivät osaa niitä vaihdella, joiden sielussa on vain yksi sävel, joiden äänessä on vain yksi tavu. He ovat rakkauden valtameriä, ja se, joka ei ole niissä uinut, on aina tietämätön muutamista aistinrunouden puolista, kuten sillä, joka ei ole nähnyt merta, on muutamia kieliä vähemmän kanteleessaan. Te tiedätte, mihin minä näillä sanoillani pyrin. Minun seikkailuni markiisitar Dudley'n kanssa tuli turmiollisen kuuluisaksi. Vaikka minä olin iässä, jolloin aisteilla on niin paljon valtaa meidän päätöstemme yli, vaikka minussa niiden hehku oli ollut niin väkivaltaisesti tukahdutettu, säteili mielikuva pyhimyksestä, joka kärsi pitkällistä kidutusta Clochegourde'ssa niin voimakkaasti ylitseni, että minä kykenin vastustamaan viettelyksiä. Tämä uskollisuus oli sädekehä, joka käänsi minuun lady Arabellen huomion. Minun vastustukseni yllytti hänen intohimoansa. Se, mitä hän halusi, kuten monet englantilaisnaiset, oli huomion herättämistä, jotain tavatonta. Hän tahtoi suolaa ja pippuria sydämen ravinnoksi, samalla tavoin kuin englantilaiset tahtovat väkeviä maustimia kiihottaakseen makuaan. Välinpitämättömyys, jonka nuo naiset saavat olemukseensa asioiden pysyvästä täydellisyydestä, tapojen johdonmukaisesta säännöllisyydestä, johtaa heidät kaiken romantillisen ja vaikean ihailuun. Minä en ymmärtänyt tuota luonnetta. Kuta enemmän minä sulkeuduin kylmään halveksumiseen, sitä intohimoisemmaksi lady Dudley kävi. Tämä taistelu, johon hän asetti koko kunniansa, herätti muutamien salonkien uteliaisuuden, se oli hänelle ensimäinen onni, joka teki voiton saamisen hänen velvollisuudekseen. Ah! minä olisin ollut pelastettu, jos joku ystävä olisi kertonut minulle ne julmat sanat, jotka hän sanoi rouva de Mortsauf'ista ja minusta:

— Minä olen kyllästynyt, sanoi hän, noihin kyyhkysenkuherruksiin!

Tahtomatta tässä puolustaa rikostani minä huomautan teille, Natalie, että miehellä on vähemmän voimia vastustaa naista kuin teillä on välttääksenne meidän ahdistelujamme. Meidän tapamme eivät salli meidän sukupuolellemme tylyjä poistyöntämisiä, jotka teillä ovat kiihottimina rakastajalle ja joita muutoin sovinnaisuuskin teiltä vaatii. Me jätämme teille kainouden yksinoikeuden, jotta teillä olisi suosioiden osoittamisen etuoikeus, mutta kääntäkää osat ja mies joutuu pilkan alaiseksi. Vaikka rakkauteni suojeli minua, minä en ollut iässä, jolloin pysytään tunteettomana ylpeyden, antautuvaisuuden ja kauneuden kolminkertaisille viettelyksille. Kun lady Arabelle keskellä tanssiaisia, joiden kuningatar hän oli, laski minun jalkoihini suosionosoitukset, jotka hän niissä sai, ja kun hän tähysteli minun katsettani saadakseen tietää, oliko hänen pukunsa minun makuni mukainen, ja kun hän värisi nautinnosta, huomatessaan sen miellyttävän minua, olin minä liikutettu hänen tunteistaan. Hän pysytteli muuten alueella, jolla minä en voinut häntä paeta; minun oli vaikeata kieltäytyä määrätyistä kutsuista diplomaattipiirissä. Hänen arvonsa avasi hänelle kaikki salongit ja tuolla taidolla, jota naiset käyttävät saavuttaakseen sen, mikä heitä miellyttää, hän talon emännän avulla asetti niin, että hän joutui istumaan pöydässä minun viereeni; sitten hän sanoi minun korvaani: — "Jos minä olisin niin rakastettu kuin rouva de Mortsauf, minä uhraisin teille kaiken". Hän esitti minulle hymyillen mitä nöyrimpiä ehtoja, hän lupasi minulle ehdotonta vaikenemista tai pyysi minun ainoastaan suvaitsemaan sitä, että hän rakastaisi minua. Hän lausui minulle eräänä päivänä nuo sanat, jotka tyydyttivät kaikki aran omantunnon vaatimukset ja nuoren miehen hillittömät halut: — "Teidän ystävänne aina, ja teidän rakastajattarenne, koska vaan tahdotte!" Lopulta hän keksi keinon käyttää minun tuhoamisekseni minun oman luonteeni rehellisyyttä. Hän taivutti puolelleen minun kamaripalvelijani ja erään illanvieton jälkeen, jossa hän oli näyttäytynyt niin kauniina, että hän varmasti tiesi herättäneensä minun himoni, minä löysin hänet huoneestani. Tieto tästä tapauksesta levisi Englantiin, ja sen ylimystön valtasi tyrmistys kuten taivaan sen kauneimman enkelin langetessa. Lady Dudley astui englantilaisen taivaansa pilvistä alas, tyytyi kohtaloonsa ja tahtoi himmentää uhrauksillaan sen naisen, jonka hyve oli aiheuttanut tämän kuuluisan katastroofin. Lady Arabelleä miellytti, kuten kiusaajaa temppelin harjalla, näyttää minulle hehkuvan kuningaskuntansa rikkaimmat maat.

Lukekaa minua, pyydän teitä, kärsivällisesti. Tässä on kysymyksessä yksi ihmiselämän mieltäkiinnittävimmistä probleemeista, ratkaiseva käänne, jonka suurin osa ihmisistä on saanut kokea, ja jonka minä tahtoisin selvittää, vaikkapa vain sytyttääkseni johtoloiston tälle kalliolle. Tuo kaunis lady, niin solakka, niin hento, tuo maidonvalkea nainen, niin murrettu, niin murtuvainen, niin hempeä, jonka otsa oli niin viehkeä, niin hienojen, vaaleiden hiusten seppelöimä, tuo olento, jonka esiintyminen näytti niin virvatulimaiselta ja lyhytaikaiselta, oli rautaista rakennetta. Ei mikään hevonen, oli se kuinka vauhko tahansa, kestä hänen jäntevää kättänsä, tuota näöltänsä pehmeätä kättä, jota ei mikään uuvuta. Hänellä on jalat, kevyet kuin naarashirvellä, pienet, kuivat, lihaksiset jalat, joiden muoto on kuvaamattoman suloinen. Hänessä on voimaa, joka ei pelkää mitään taistelussa; ei yksikään mies voi seurata häntä hevosen selässä; hän voittaisi kentaurit steeple chase [esteratsastus] ratsastuksessa; hän ampuu kauriita ja hirviä pysähdyttämättä hevostaan. Hänen ruumiinsa ei hiesty, hän imee tulta ilmakehästä ja hänen täytyy elää vedessä, jos hän ylipäänsä tahtoo elää. Myöskin hänen rakkautensa on kokonaan afrikalaista; hänen intohimonsa riehuu kuin erämaan tuuli. Erämaan hehkuva lakeus kuvastuu hänen silmissään, erämaan, joka on täynnä sineä ja rakkautta muuttumattomine taivaineen, raikkaine tähtiöineen. Mitä vastakohtia Clochegourde'en verrattuna! Itämaa ja länsimaa, toinen vetäen puoleensa pienimmänkin kosteuden ravitakseen itseään, toinen huokuen ulos sielunsa ja kietoen uskollisensa valoisaan ilmakehään; tämä eloisa ja kevyt; tuo hidas ja raskas. Lyhyesti, oletteko te koskaan miettinyt englantilaisten tapojen yleistä tarkoitusta? Eikö se ole aineen jumaloittamista, määrättyä, ajateltua, viisaasti sovellettua epikuurolaisuutta. Mitä hän tehnee tai sanoneekaan, englantilainen on materialisti, ehkäpä vastoin tahtoaankin. Hänellä on uskonnollisia ja siveellisiä pyrkimyksiä, joista jumalallinen henki, joista katoolinen sielu on poissa, ja niiden siunauksellista vaikutusta ei korvaa mikään tekopyhyys, kuinka hyvin näytelty se lieneekin. Hän omistaa mitä korkeimmassa määrässä tuon elämisen taidon, joka tekee täydelliseksi pienimmätkin aineellisuuden osat, joka saa aikaan, että teidän tohvelinne ovat maailman valikoiduinta lajia, joka antaa teidän liinavaatteillenne selittämättömän tuoksun, joka päällystää kaapit seedripuulla ja valelee hajuvesillä pesukaapit; joka kaataa määrätyllä hetkellä mietoa, taidokkaasti valmistettua teetä, joka karkoittaa tomun, joka naulaa kiinni mattoja ensimäisestä kynnyksestä talon viimeiseen sopukkaan asti, joka kalkitsee kellarien seinät, kiilloittaa oven lukon, tekee vaunujen vieterit notkeiksi, joka sanalla sanoen tekee jokapäiväisestä elämästä ravitsevan, hienokuituisen, loistavan ja puhtaan hedelmän, jonka ääressä sielu sammuu nautinnoissa. Tämä taito synnyttää hyvinvoinnin hirvittävän yksitoikkoisuuden, se antaa teille elämän ilman oman tahdon vapautta, se, sanoakseni teille kaikki, tekee teidät koneeksi. Niin minä opin äkkiä tuntemaan keskellä tätä englantilaista ylellisyyttä naisen, sukupuolessaan ehkä ainoan laatuaan, joka kietoi minut uudelleen puhkeavan rakkauden verkkoihin, rakkauden, jonka ylenpalttisuuteen minä suhtauduin ankaralla itseni hillitsemisellä. Tuollaisella rakkaudella on masentavia kauneuksia, sillä on itsessään sähköisyys; se johtaa teidät usein taivaisiin unelmiensa elfenluisten porttien kautta, se kohottaa teidät sinne siivitettyjen vyötäistensä takana. Rakkaus, hirvittävän kiittämätön, joka nauraa tappamiensa olentojen raadoille, rakkaus ilman muistia, verinen rakkaus, joka muistuttaa englantilaisten politiikkaa ja jonka uhriksi joutuvat melkein kaikki miehet. Te ymmärrätte jo tämän probleemin. Ihminen on kokoonpantu aineesta ja hengestä; eläimellinen puoli lakkaa hänessä ja jumalallinen alkaa. Tästä johtuu tuo taistelu, jota me kaikki saamme kokea, taistelu tulevan kohtalon välillä, jonka me aavistamme, ja entisten vaistojemme välillä, joista me emme ole täydelleen vapaita: lihallinen rakkaus ja jumalallinen rakkaus. Joku sovittaa ne keskenään, joku toinen kieltäytyy; yksi penkoo koko sukupuolen etsiäkseen tyydytystä aikaisemmille himoilleen, toinen taas idealisoi ne yhteen ainoaan naiseen, joka hänelle edustaa koko maailmaa; toiset horjuvat ilman ratkaisua aineen ja hengen nautintojen välillä, toiset henkevöitsevät lihan, vaatien siltä sellaista, mitä se ei voi antaa. Jos te, ajatellen näitä rakkauden yleispiirteitä, otatte lukuun ne vastenmielisyydet ja viehätykset, jotka johtuvat elimistöjen erilaisuudesta ja jotka rikkovat sopimukset niiden välillä, jotka eivät ole selvillä itsestään; jos te yhdistätte niihin erehdykset, joita toiveillaan saavat aikaan ne henkilöt, jotka elävät erikoisemmin hengestä, sydämestä tai toiminnasta, jotka ajattelevat, jotka tuntevat tai toimivat ja joiden kutsumukset ovat petetyt ja kielletyt siinä yhteydessä, johon kaksi samalla tavoin kaksinaista olentoa joutuu; te tulette silloin olemaan hyvin suvaitsevainen onnettomuuksia kohtaan, joille yhteiskunnalla ei ole sääliä. Niin, lady Arabelle tyydytti meissä olevan hienojyväisen aineellisen puolen vaistoja, elimiä, taipumuksia, virheitä ja hyveitä. Hän oli ruumiin valtijatar, rouva de Mortsauf oli sielun puoliso. Rakkaudella, jota rakastajatar tyydyttää, on rajansa, aineellinen puoli on lopussa, sen ominaisuuksilla on lasketut voimat, se on välttämättömän kyllääntymisen alainen. Minä tunsin usein jonkinlaista tyhjyyttä Pariisissa, lady Dudley'n lähellä. Sydämen alue on ääriä vailla; Clochegourde'ssa oli rakkaus rajaton. Minä rakastin intohimoisesti lady Arabelleä, ja varmasti, vaikka eläin loisti hänessä, oli hänessä myöskin älyn etevyyttä; hänen pisteliäs keskustelunsa liikkui kaikilla aloilla. Mutta minä jumaloitsin Henrietteä. Yöllä minä vuodatin onnen kyyneliä, aamulla minä itkin katumuksesta. On muutamia naisia, jotka ovat kylliksi viisaita kätkeäkseen mustasukkaisuutensa mitä enkelimäisimpään hyvyyteen, sellaisia ovat ne, jotka, kuten lady Dudley, ovat sivuuttaneet kolmannenkymmenennen vuotensa. Nuo naiset osaavat silloin tuntea ja laskea, puristaa kaiken mehun nykyisyydestä ja ajatella tulevaisuutta; he voivat usein tukahduttaa oikeutetut huokaukset tarmolla, jonka vallassa metsästäjä ei huomaa haavaansa seuratessaan kiihkein huudoin saalistaan. Puhumatta rouva de Mortsauf'ista Arabelle koetti tappaa hänet minun sielussani, jossa hän alati kohtasi Henrietten, ja hänen intohimonsa sai kiihdykettä tuon voittamattoman rakkauden henkäyksestä. Saadakseen voittoja vertauksilla, jotka olivat hänelle edullisia, hän ei koskaan näyttäytynyt epäluuloiseksi, riidanhaluiseksi eikä uteliaaksi, kuten useimmat nuoret naiset ovat; mutta muistuttaen naarasleijonaa, joka on siepannut hampaisiinsa ja vienyt luolaansa saaliin jyrsittäväksi, hän oli varuillaan, ettei mikään päässyt häiritsemään hänen onneansa, ja säilytti minua kuten uhmailevaa voitettua. Minä kirjoitin Henriettelle hänen silmiensä alla, hän ei koskaan lukenut ainoatakaan riviä, hän ei koskaan koettanut millään keinolla saada selvää kirjeisiini kirjoitetuista osotteista. Minulla oli vapauteni. Hän näytti sanovan itselleen: — Jos minä hänet menetän, olen minä yksin siihen syynä. Ja hän nojautui ylpeästi rakkauteen, niin uhrautuvaiseen, että hän epäröimättä olisi antanut elämänsä minulle, jos minä olisin sitä häneltä vaatinut. Lopuksi hän oli saanut minut uskomaan, että jos minä jättäisin hänet, hän tappaisi itsensä heti. Täytyi ymmärtää hänen tässä suhteessa ylistävän indialaisten leskien tapaa, jotka poltattavat itsensä aviopuolisoidensa roviolla. — "Vaikka Indiassa tuo tapa on erikoisesti ylimysluokalle ominaista, ja vaikka europalaiset vähän sitä ymmärtävät, he kun eivät aavista tuon etuoikeuden halveksuvan ylpeää suuruutta, tunnustakaa, sanoi hän minulle, että meidän alhaisissa tavoissamme ylimystö ei voi muuten kohottaa itseänsä kuin tavattomilla tunteilla. Kuinka voin minä saada porvarit ymmärtämään, että minun suonieni veri ei ole heidän vertansa, ellen osottaisi sitä kuolemalla toisin kuin he kuolevat? Alhaissukuisilla naisilla voi olla timantteja, vaatteita, hevosia, vieläpä vaakunoitakin, joiden pitäisi olla yksinomaan meitä varten, sillä nimi voidaan nykyään ostaa! Mutta rakastaa pää pystyssä, lakeja uhmaten, kuolla epäjumalan edestä, jonka on itsellensä valinnut kietoen hänen vaatteistaan ympärilleen kuolinliinan, laskea maa ja taivas yhden ihmisen jalkoihin riistäen Kaikkivaltiaalta oikeuden tehdä jonkun jumalaksi, ei pettää häntä mistään hinnasta, ei hyveenkään tähden; sillä kieltää itsensä häneltä velvollisuuden nimessä, eikö se ole antautumista jollekin, joka ei ole hän? … olkoon se ihminen tai aate, se on aina petosta! Kas siinä suuruuksia, joihin eivät pääse tavalliset naiset; he eivät tunne muuta kuin kaksi mahdollista tietä, joko hyveen suuren tien tai rakastajattaren likaisen polun."

Te näette, hänen menettelytapaansa kuului vedota ylpeyteen, hän imarteli kaikkia turhamielisyyksiä pyhittäen ne, hän asetti minut niin korkealle, ettei hän voinut elää muuta kuin minun jaloissani; myöskin ilmeni koko hänen viettelytaitonsa hänen orjattaren asennossaan ja hänen täydellisessä alistumisessaan. Hän osasi pysyä kokonaisen päivän minun jalkojeni juuressa, äänettömänä, silmät minuun luotuina, odottaen nautinnon hetkeä kuten haaremin sulttaanitar ja pyrkien siihen taitavilla keimailuilla, mutta kuitenkin sen näköisenä kuin hän kärsivällisesti odottaisi. Millä sanoilla kuvaisin noita kuutta ensimäistä kuukautta, joiden aikana minä elin nautinnoista runsaan rakkauden uuvuttavissa iloissa; tuo rakkaus vaihteli niitä iloja taidolla, jonka kokemus antaa, mutta kätkien oppinsa intohimon purkauksiin. Nuo nautinnot, äkillinen aistinrunouden ilmestyminen, muodostavat voimakkaan siteen, joka kiinnittää nuoret miehet heitä vanhempiin naisiin; mutta tuo side on rangaistusvangin kahle, se jättää sieluun häviämättömän jäljen, se synnyttää siellä ennenaikaisen vastenmielisyyden raikasta, puhdasta, ainoastaan kukista rikasta rakkautta kohtaan, joka ei osaa tarjota alkoholia kummallisesti kaiverretuissa kultamaljoissa, joissa välkähtelee jalokivien sammumattomia tulia. Maistellen nautintoja, joista minä olin uneksinut tuntematta niitä, jotka minä olin ilmaissut kukkavihkoissani ja jotka sielujen yhteys teki tuhat kertaa hehkuvammiksi, minulta ei puuttunut tekosyitä puolustaakseni mielihyvää, jota minä tunsin tyhjentäessäni tuota kaunista maljaa. Usein kun minun sieluni äärimmäisen uupumuksen vallassa, ruumiista irtautuneena, liiteli kaukana maasta, minä ajattelin, että nuo nautinnot olivat keino kahlehtia aine ja päästää henki ylevään lentoonsa. Usein lady Dudley, kuten niin monet naiset, käytti hyväkseen kiihtymystä, jonka saa aikaan ylen suuri onni, sitoakseen minut valallisilla lupauksilla; ja himon puuskan aikana hän sai minun lausumaan häväiseviä sanoja Clochegourde'n enkelistä. Minusta oli tullut petturi, minusta tuli teeskentelijä. Minä jatkoin kirjoittamista rouva de Mortsauf'ille, aivankuin minä olisin yhä ollut tuo sama, pienessä, sinisessä pukupahasessa oleva lapsi, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta, tunnustan sen, hänen lahjansa nähdä näkyjä pelotti minua, kun minä ajattelin tuhoa, jonka yksi ainoa ajattelemattomuus saattoi aiheuttaa toiveideni iloisessa linnassa. Usein, keskellä ilojani, äkillinen tuska jäädytti minut, minä kuulin äänen ylhäältä lausuvan Henrietten nimen, kuten Raamatussa: Kain, missä on Abel? Kirjeeni jäivät vastauksetta. Minut valtasi hirveä levottomuus, minä tahdoin lähteä Clochegourde'en. Arabelle ei vastustanut sitä ollenkaan, mutta hän piti luonnollisena, että hän seuraisi minua sinne. Hänen naisellinen neronsa ilmaisi hänelle tuossa matkassa keinon erottaa minut täydelleen rouva de Mortsauf'ista, sillävälin kun minä, pelosta sokeana ja todellisen yksinkertaisuuden vallassa, en nähnyt ansaa, johon minä olin tarttuva kiinni. Lady Dudley ehdotti mitä nöyryyttävimpiä myönnytyksiä ja ehätti kaikkien vastustelujen edelle. Hän suostui asumaan Tours'in lähellä, maaseudulla, tuntemattomana, valepuvussa, menemättä ulos päivällä ja valitsemaan kohtauksiamme varten yön hetket, jolloin ei kukaan voinut meitä kohdata. Minä läksin Tours'ista ratsain Clochegourde'en. Minulla oli syyni saapua sillä tavoin, sillä öisiä retkiäni varten minä tarvitsin hevosen. Minulla oli arabialainen hevonen, jonka lady Esther Samhope oli lähettänyt markiisittarelle; tämä oli antanut sen minulle tuota kuuluisaa Rembrandt'in taulua vastaan, joka hänellä on salissaan Lontoossa ja jonka minä olin niin kummallisella tavalla saanut. Minä valitsin tien, jota minä olin kulkenut jalkasin kuusi vuotta ennen ja pysähdyin pähkinäpuun alle. Sieltä minä näin rouva de Mortsauf'in valkeassa hameessa terassin rinteellä. Minä kiiruhdin heti häntä kohden salaman nopeudella ja olin muutamassa minuutissa muurin juurella kuljettuani matkan suorassa linjassa, ikäänkuin esteratsastus olisi ollut kysymyksessä. Hän kuuli erämaan pääskysen tulisen juoksun ja, kun minä seisautin hevoseni aivan terassin viereen, sanoi hän minulle: — Ah! tekö täällä!

Nuo kolme sanaa musersivat minut. Hän tiesi minun seikkailuni. Kuka sen oli hänelle ilmaissut? Hänen äitinsä, jonka vihattavan kirjeen hän minulle myöhemmin näytti! Välinpitämätön heikkous tuossa äänessä, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, sen väritön, himmeä sointi ilmaisivat kypsynyttä surua, ne henkivät jotain katkaistujen, kuihtuneiden kukkien tuoksua. Uskottomuuden myrsky, noiden Loire virran tulvien kaltainen, jotka hiekoittavat ainiaaksi maan, oli käynyt hänen sielunsa ylitse, jättäen jälkeensä autiomaan sinne, missä ennen rikkaat ruohokentät viheriöitsivät. Minä annoin hevoseni käydä sisälle pikku portista; se paneutui nurmikolle minun käskystäni, ja kreivitär, joka oli tullut esille hitain askelin, huudahti: — Kaunis eläin! Hän piti käsivarsiansa ristissä, jotten minä olisi voinut tarttua hänen käteensä; minä arvasin hänen tarkoituksensa. — Minä menen ilmoittamaan herra de Mortsauf'ille, sanoi hän jättäen minut.

Minä jäin seisomaan tyrmistyneenä, antaen hänen mennä, tarkastaen häntä. Kreivitär kulki yhä jalona, hitaana ja ylpeänä, valkeampana kuin mitä minä ennen olin hänet nähnyt, mutta hänen otsallaan oli mitä katkerimman melankolian kelmeä leima ja hänen päänsä oli taivuksissa kuten sateen täyttämä lilja.

— Henriette! huusin minä kuolemaisillaan olevan ihmisen epätoivoisella tuskalla.

Hän ei kääntynyt, hän ei pysähtynyt, hän halveksi sanoa minulle että hän oli ottanut minulta nimensä pois, että hän ei siihen enää vastannut, hän kävi yhä eteenpäin. Minä olen tuntenut itseni pieneksi tässä maallisessa murheen laaksossa, joka sisältää tuhansia tomuksi tulleita kansoja, joiden sielut liitävät nyt maan yläpuolella; minä olen tuntenut itseni pieneksi noiden joukkojen rinnalla, joiden kunniaa heidän yllänsä kaartuvat valoisat avaruudet kirkastivat; mutta silloin minä olen ollut vähemmän masentunut kuin mitä minä olin nähdessäni valkean olennon, joka nousi kuten nousee kaupungin kaduilla kaikki esteet murtava tulva, joka nousi tasaisin askelin linnaansa Clochegourde'en, tuon kristityn Didon kunnian ja tuskien paikkaan! Minä kirosin Arabelleä kirouksella, joka olisi hänet tappanut, jos hän olisi sen kuullut, hän, joka oli kaikki jättänyt minun tähteni, kuten jätetään kaikki Jumalan tähden! Minä seisoin vajonneena ajatuksien maailmaan, havaiten kaikkialla ympärilläni äärettömän surun. Minä näin silloin heidän kaikkien laskeutuvan alas. Jacques juoksi ikänsä luonnollisella malttamattomuudella. Madeleine, riutuvasilmäinen gaselli, seurasi äitiään. Herra de Mortsauf tuli minun luokseni, ojensi käsivartensa, syleili minua ja suuteli minua poskille sanoen: — Felix, minä tiedän, että saan teitä kiittää elämästäni!

Rouva de Mortsauf käänsi meille selkänsä tämän kohtauksen ajaksi ottaen tekosyyksi näyttää hevosta hämmästyneelle Madeleinelle.

— Pahus vieköön! kas siinä naisia, huusi kreivi kiukustuneena, he tarkastelevat teidän hevostanne.

Madeleine kääntyi ja tuli luokseni, minä suutelin hänen kättänsä katsahtaen kreivittäreen, joka punastui.

— Madeleine on jo paljon terveemmän näköinen, sanoin minä.

— Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.

— Niin, tällä hetkellä he voivat kaikki hyvin, vastasi kreivi. Minä yksin, rakas Felix, olen hajoamistilassa kuten kaatumaisillaan oleva vanha torni.

— Näyttää siltä kuin kenraalilla olisi yhä vielä synkkä saattueensa, sanoin minä katsoen rouva de Mortsauf'iin.

— Meillä on kaikilla omat blues devils [raskasmielisyytemme. Suom. muist.], vastasi kreivitär. Eivätkö ne ole englantilaisia sanoja?

Me nousimme viinitarhoja kohden kävellen kaikki yhdessä ja tuntien jokainen, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Kreivittärellä ei ollut mitään halua olla yksin minun kanssani. Minä olin hänen vieraansa.

— Mutta teidän hevosenne? sanoi kreivi kun me olimme lähteneet.

— Te näette, tarttui puheeseen kreivitär, että minulla olisi väärin sitä ajatellessani ja väärin ollessani sitä ajattelematta.

— Kyllä niin, sanoi kreivi, kaikki täytyy tehdä oikeaan aikaan.

— Minä menen sinne, sanoin minä tuntien tämän kylmän vastaanoton sietämättömäksi. Vain minä voin saada hevoseni liikkeelle ja viedä sen talliin oikealla tavalla. Minun groom'ini tulee vaunuilla Chinon'ista, hän pitää siitä huolen.

— Tuleeko groom [tallipoika] myöskin Englannista? sanoi kreivitär.

— Niitä ei ole hyviä muualla kuin siellä, vastasi kreivi, joka tuli iloiseksi nähdessään vaimonsa surullisena.

Hänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa häntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin silloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää uskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun hänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä riistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä päivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten rakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta; se painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden käyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.

— Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni ja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de Mortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän heikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota mielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän rakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta…

Sillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf huomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.

— Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen vaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana, minä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta hänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän, tähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman pahantuuliseksi!

Manette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut alakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille. Kohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa, tuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa hyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua, kuten teloittaja tarvitsee apulaista.

— Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva de Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta teille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle puolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani, minä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin välttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati tuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä tahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei tarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani, minä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman totuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se on alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni perille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla, kaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin…

— Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset joutuvat perikatoon vatsansa tähden.

— Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian voimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston toimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän kiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa se aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet huonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi. Pian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja uudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa huippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi ravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy rauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen, rakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää. Katsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia silmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä, minä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta; minä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi voinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on kaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani, kiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni aiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan omaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat tuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä olemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa muille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on tosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun tuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on kauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän olisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin, joista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon kuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä, jotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän omaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän ikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen ruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka Origet ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää kuutta kuukautta elettävänä…

Minä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli minuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa kelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani hänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta minä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä. Minä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan opetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi Madeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut minun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen kokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja todellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle aiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten minä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla kasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita italialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin itsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään, joista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut, värisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia muutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille: nuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat vain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet sen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta; hänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen alle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten hedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti matojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko kunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö minä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä sai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin istumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: — Oletteko tyytyväinen terveyteenne?

— Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun terveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.

Madeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli viisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin ruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän oli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia suoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä tulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet; hänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot olivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata mustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän muistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan niin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään pelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin monien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen poskilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja ihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti elää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut sen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi, jotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat! Tuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan Jacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle, jonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta nopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat sopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä synnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi ilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli Henrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista; sillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä iho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja jotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin Henrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä, käänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita ja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä. Minä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin äiti raukan erehdystä.

— Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun suruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni sairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut tunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat velvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan, kuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on täynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa isänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän vaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni hänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä, rakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien korkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus ja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien arvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen äärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen, minun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle luvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin tunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.

— Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä paljon kuin minä…

Täydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.

— Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär liikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille, Jacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin hyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun suunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas poika, ja ole varovainen!

— Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa pitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te jotain tuskia?

— Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla kunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.

— Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.

— Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?…

Madeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli meitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia jotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.

— Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.

— Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi, lisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla naiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan Ranska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän tietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen meri.

Uunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä sentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin ne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin minä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle muutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.

— Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini entinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen yläpuolella.

Minä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat olivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka kreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät ole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli saanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta syystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi hän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä alas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä huone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän saapui tuoden kimpun kukkia.

— Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa anteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?

— Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän, Henrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte aina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee, joka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä on vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään teitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni, hetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, — silloin, ainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen minulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.

Ah! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän erohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.

— Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä ei ole leikkiä, te tiedätte sen.

Hän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella tuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja sanoin hänelle: — Te ette siis minua enää rakasta?

— Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin kaikki muut yhteensä! Nyt minä kärsin vähemmän, minä rakastan siis teitä vähemmän; mutta vain Englanti on maa, jossa ei sanota ei milloinkaan, eikä aina; täällä me sanomme aina. Olkaa viisas, älkää suurentako minun tuskaani; ja jos te kärsitte, ajatelkaa, että minä elän, minä?

Hän veti minulta pois kätensä, joka oli kylmä, liikkumaton, mutta kostea, ja pelastautui nuolen nopeudella käytävän läpi, jossa tämä todella traagillinen kohtaus oli tapahtunut. Päivällisen aikana kreivi valmisti minulle kidutuksen, jota minä en ollut ajatellut.

— Markiisitar Dudley ei ole siis Pariisissa? sanoi hän minulle.

Minä punastuin kovasti vastatessani hänelle: — Ei. Hän ei ole Tours'issa, sanoi kreivi jatkaen.

— Hän ei ole eronnut puolisostaan, hän voi mennä Englantiin. Hänen miehensä olisi hyvin onnellinen, jos markiisitar tahtoisi palata hänen luokseen, sanoin minä nopeasti.

— Onko hänellä lapsia, kysyi rouva de Mortsauf muuttuneella äänellä.

— Kaksi poikaa, sanoin minä hänelle.

— Missä he ovat?

— Englannissa isänsä luona.

— No niin, Felix, olkaahan suora. Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?

— Kuinka voitte tehdä hänelle sellaisen kysymyksen! Nainen, jota rakastetaan, onhan hän aina kaunein kaikista naisista, huudahti kreivitär.

— Kyllä, aina, sanoin minä ylpeästi, luoden häneen, katseen, jota hän ei kestänyt.

— Te olette onnellinen, jatkoi kreivi, niin, te olette onnellinen veitikka. Ah! minun nuoruudessani minä olisin ollut hulluna tuollaisesta valloituksesta…

— Riittää, sanoi rouva de Mortsauf osoittaen katseella Madeleineä hänen isälleen.

— Minä en ole mikään lapsi, sanoi kreivi, jota huvitti palata nuoruuden aikaan.

Nousten pöydästä kreivitär vei minut terassille, ja kun me olimme siellä, huudahti hän: — Kuinka, onko naisia, jotka uhraavat lapsensa yhden miehen tähden? Omaisuuden, maailman, myönnän sen, ikuisuuden, niin, ehkä! Mutta lapset! jättää lapsensa!

— Kyllä! ja nuo naiset tahtoisivat, että heillä olisi vielä enemmän uhrattavaa, he antavat kaikki…

Kreivittärelle maailma kääntyi nurin, hänen ajatuksensa menivät sekasin. Tuon suurenmoisuuden valtaamana, epäilevästi miettien voiko onni oikeuttaa tuollaisen uhrauksen, kuullen omassa itsessään kapinallisen lihan huudot hän jäi tyrmistyneenä laiminlyödyn elämänsä eteen. Niin, hänellä oli hirveä epäilyksen hetki, mutta hän nousi jälleen suurena ja pyhänä, pitäen korkealla päätään.

— Rakastakaa siis paljon, Felix, tuota naista, sanoi hän kyyneleet silmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan hänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa teille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi saada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan sanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan rakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole äiti, kuinka voi hän rakastaa?

— Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu kuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana vallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten rotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu enkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä ei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä epätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon vaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta kaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas rakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon halut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa, hänellä mitä syvin unhotus.

— Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne! Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.

— Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä, on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne. Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia, sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä erämaata.

— Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.

— Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään rakastajatar…

— Ja silloin…

— Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat ajatukset. — Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän…

— Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi toteuttaa ja… jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen äänellensä pistosanan purevuuden. — Kaikki on lopussa, jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta, ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit! Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias Felix'ille!" Rakas olento!

Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.

— Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä hänen sormensa on kaikessa tässä.

Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni, nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena kääreen haavoilleen.

— Ihmiselämä on sellainen, sanoi hän minulle. Mitä on herra de Mortsauf tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Se osoittaa meille paremman maailman olemassaolon. Voi niitä, jotka valittavat sitä, että ovat kulkeneet oikeata tietä!

Hän ryhtyi sitten niin hyvin arvostelemaan elämää, niin syvästi tarkastamaan sen eri puolia, että nuo kylmät mietelmät selittivät minulle inhoa, joka oli hänet vallannut kaikkia maallisia asioita kohtaan. Pengermälle saavuttaessa hän jätti minun käsivarteni ja sanoi tämän viimeisen lauseen:

— Jos Jumala on antanut meille onnen tunteen ja pyrkimyksen, eikö hän silloin ota huomaansa ja palkitse viattomia sieluja, jotka eivät ole kokeneet muuta kuin ahdistuksia täällä alhaalla? Niin on, tai Jumalaa ei ole, tai meidän elämämme on katkeraa leikittelyä.

Näiden viimeisten sanojen jälkeen hän astui äkkiä sisälle, ja minä löysin hänet makaamassa sohvalla, aivankuin häneen olisi iskenyt tuo ääni, joka syöksi pyhän Paavalin maahan.

— Mikä teidän on? sanoin minä hänelle.

— Minä en tiedä enää, mikä on hyve, enkä ole vakuutettu omastani!

Me pysyimme kumpainenkin kivettyneinä ja kuuntelimme noiden sanojen ääntä, kuten kuunnellaan kiven putoamista kuiluun.

— Jos minä olen erehtynyt elämässäni, on hänellä oikein, hänellä! jatkoi rouva de Mortsauf.

Siten hänen viimeinen taistelunsa seurasi hänen viimeistä aistillisuuttansa. Kun kreivi saapui, valitteli hän, hän, joka ei koskaan valittanut. Minä rukoilin häntä ilmoittamaan kärsimyksensä, mutta hän kieltäytyi kaikista selityksistä ja meni levolle jättäen minut moitteiden valtaan, jotka syntyivät yhä uudestaan. Madeleine seurasi äitiään. Seuraavana päivänä minä sain häneltä tietää, että kreivittärellä oli ollut oksennuskohtauksia, jotka olivat aiheutuneet tuon päivän voimakkaista mielenliikutuksista. Siten minä, joka toivoin saada antaa elämäni hänen tähtensä, minä tapoin hänet.

— Rakas kreivi, sanoin minä herra de Mortsauf'ille, joka vaati minua pelaamaan lautapeliä, minä luulen, että kreivitär on hyvin vakavasti sairas, vielä on aikaa pelastaa hänet; kutsukaa Origet ja rukoilkaa kreivitärtä seuraamaan hänen neuvojansa.

— Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi keskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.

Tuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle kärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta, sielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille ja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen on saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki oli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi, oli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon hirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää tahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä, missä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä elämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen välillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista ilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni tuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu. Eräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä joen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen anteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa edellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de Mortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: — Henriette, yksi sana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut, se on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa uskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten se; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä, joka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin sydämenne…

— Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!

Hän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja Madeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en viinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka ryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.

— Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja illan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.

— Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen huomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa minua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi varemmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä tarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli lastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.

— Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota Henriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen aina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä; hyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää haluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.

Kreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.

— Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.

— Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.

— He rakastavat minua käskystä, sanoi tuo vanhus, joka välistä näki asemansa.

— Herra, vastasi kreivitär silitellen useampia kertoja Madeleinen hiuksia, jotka olivat kammatut kauniin Ferronnièren [Ranskan kuninkaan Frans I:n lemmitty] tapaan, älkää tehkö vääryyttä naisparoille, elämä ei ole aina helppoa heille kantaa, ja ehkäpä lapset ovat äidin hyveitä!

— Rakkaani, vastasi kreivi, joka sai päähänsä olla johdonmukainen, se, mitä te sanoitte merkitsee sitä, että naiset ilman lapsiaan välittäisivät vähät hyveestä ja laiminlöisivät miehensä.

Kreivitär nousi äkkiä ja vei Madeleinen ulos.

— Siinä on avioliitto, rakas Felix, sanoi kreivi minulle. Tahdotteko ulosmenollanne sanoa, että minä puhun järjettömästi, huusi hän ottaen poikaansa kädestä ja lähestyen vaimoansa, jolle hän sinkautti raivokkaita katseita.

— Päinvastoin, herra, te olette pelästyttänyt minut. Teidän mietiskelynne tekee minulle hirveän pahaa, sanoi hän ontolla äänellä, luoden minuun tuskallisen katseen. Jos hyve ei ole uhrautumista lastensa ja puolisonsa hyväksi, mitä se sitten on?

— Uh-rau-tu-mista! jatkoi kreivi ikäänkuin lyöden joka tavulla uhrinsa sydäntä. Mitä te sitten uhraatte lapsillenne? mitä te uhraatte minulle? mitä? vastatkaahan? Mitä siis tapahtuu täällä, mitä tarkoitatte sanoillanne?

— Herra, vastasi kreivitär, olisitteko sitten tyytyväinen ollessanne rakastettu Jumalan rakkauden tähden tai tietäessänne vaimonne hyveelliseksi hyveen itsensä tähden?

— Kreivitär on oikeassa, sanoin minä ryhtyen puhumaan liikutetulla äänellä, joka värähteli noihin kahteen sydämeen, joihin minä heitin ainiaaksi menetetyt toiveeni ja jotka minä tyynnytin kaikista korkeimman surun ilmauksella, surun, jonka kumea huuto sammutti tuon riidan, kuten silloin, kun leijona mylvii, kaikki vaikenee. — Niin, kaunein etuoikeus, jonka järki on meille suonut, on siirtää meidän hyveemme olentoihin, joiden onni on meidän työtämme ja jotka me teemme onnellisiksi, ei laskelmilla eikä velvollisuuksilla, vaan tyhjentymättömällä ja vapaaehtoisella rakkaudella.

Kyynel kiilsi Henrietten silmissä.

— Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa alttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta hänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on, sitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, uhrautuessaan lapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa minuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä teihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.

Käsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja puristi sitä hiljaa.

— Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti kätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja sanoi hänelle: — Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka tahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän ansaitsee.

— On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär nojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo erehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen kampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen miehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan kreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin kysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin sohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni omassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin ymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen, mutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.

— Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä, jolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen oranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan, kun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi pitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota vain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä, jotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden osoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella, laskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on ehdotonta hyvyyttä.

— Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä minussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää, että minä olen teidän työtänne?

— Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän hetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän nousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.

Me laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat akaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä sydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa; mutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän rakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta hänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin, ei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja miehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin kun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin hän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. — Siitä on jo hyvin kauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään illan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä, voidakseni tehdä pienen ajeluretken.

Hän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta, ja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän saattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla sitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi jäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi hekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta meidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki. Kuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen kehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää voimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet, ärsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää vanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen! Kaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.

— Rakas Henrietteni, mikä teidän on?

— Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö häntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä on ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista lauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti rukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.

Kun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän vastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä yksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän aavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan minun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.

— Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat valjastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette sitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.

Kuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai Madeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.

— Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän kreiville, palatessaan saliin.

Minä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut noihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua kreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen kärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.

— Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni teidän vielä kerran hiljaa sanovan: "Poika raukka! poika raukka!"

Hän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut; hänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se ilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä äänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle. Silloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys, minä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi hävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme kävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin kreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun kasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella kysyi minulta syytä siihen.

— Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä rakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa minun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!

— Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja myöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty, hän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin, minä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani, englannitar on valaissut minulle syvyyden.

Tällä hetkellä me nousimme vaunuihin; ajuri pyysi määräystä.

— Ajakaa puistokujan kautta Chinon'in tielle, te viette meidät Kaarle suuren nummien läpi ja Saché'n tietä takaisin.

— Mikä päivä meillä on? sanoin minä äkillisellä kiihtymyksellä.

— Lauantai.

— Älkää menkö ollenkaan sitä tietä, rouva, lauantai-iltana tie on täynnä torikauppiaita, jotka menevät Tours'iin, ja me kohtaisimme heidän kärryjänsä.

— Tehkää kuten sanoin, jatkoi kreivitär katsoen ajuriin. Me tunsimme liian hyvin toistemme äänenkäänteet, niin loputtomat kuin ne olivatkin, voidaksemme salata toisiltamme pienintäkään mielenliikutusta. Henriette oli ymmärtänyt kaiken.

— Te ette ole ajatellut torikauppiaita valitessanne tämän yön, sanoi hän hiukan iroonisella sävyllä. Lady Dudley on Tours'issa. Älkää kieltäkö, hän odottaa teitä täällä lähellä. Mikä päivä meillä on, torikauppiaat, vaunut! jatkoi hän. Oletteko te koskaan tehnyt tuollaisia huomautuksia, kun me ennen läksimme ulos?

— Ne todistavat, että minä unohdan kaiken Clochegourde'ssa, vastasin minä yksinkertaisesti.

— Hän odottaa teitä? jatkoi hän.

— Kyllä.

— Mihin aikaan?

— Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.

— Missä?

— Nummella.

— Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?

— Nummella.

— Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.

Kuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti ratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa täydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen taistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin monilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet, jotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni loukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.

— Älkää ollenkaan kiihdyttäkö itseänne minua vastaan, sanoi hän kultaäänellään, tämä, rakkaani, on minun rangaistukseni. Te ette tule koskaan olemaan niin rakastettu, kuin te olitte täällä, jatkoi hän asettaen kätensä sydämelleen. Enkö minä ole teille sitä tunnustanut? Markiisitar Dudley on pelastanut minut. Hänelle tahrat, en kadehdi niitä ollenkaan. Minulle enkelien kunniakas rakkaus! Minä olen kulkenut suunnattomia matkoja teidän tulostanne lähtien. Minä olen arvostellut elämää. Kohottakaa sielu, te revitte sen; kuta korkeammalle te nousette, sitä vähemmän myötätuntoa te kohtaatte; sen sijaan, että te kärsisitte laaksossa, te kärsitte yläilmoissa, kuten kotka, joka liitää kantaen sydämessään jonkun raa'an paimenen ampumaa nuolta. Minä ymmärrän nyt, että taivas ja maa ovat sovittamattomia. Niin, sille, joka voi elää taivaallisessa vyöhykkeessä, Jumala yksin on mahdollinen. Meidän sielumme pitää silloin olla erotettu kaikesta maallisesta. Tulee rakastaa ystäviänsä kuten rakastaa lapsiansa, olla heitä eikä itseänsä varten. Minästä johtuvat onnettomuudet ja surut. Minun sydämeni kohoaa korkeammalle kuin kotka lentää; siellä on rakkaus, joka ei minua petä. Mitä maalliseen elämään tulee, se alentaa meitä liiaksi saattaessaan aistillisen egoismin hallitsemaan enkelin henkevyyttä, mikä meissä on. Nautinnot, joita intohimo antaa, ovat hirvittävän myrskyisiä ja maksettuja uuvuttavilla levottomuuksilla, jotka murtavat sielun jäntevyyden. Minä olen tullut meren rannalle, jossa nuo myrskyt riehuvat, minä olen nähnyt ne liian läheltä; ne ovat usein kietoneet minut pilvillään, aalto ei ole aina hajautunut minun jalkoihini, minä olen tuntenut sen ankaran kosketuksen, joka kylmentää sydämen; minun täytyy vetäytyä korkeille seuduille, minä joutuisin perikatoon tuon suunnattoman meren rannalla. Minä näen teissä, kuten kaikissa niissä, jotka ovat tuottaneet minulle levottomuuksia, hyveeni vartijan. Minun elämääni on sekoitettu ahdistuksia, jotka onneksi ovat olleet voimieni mukaisia, elämäni on säilynyt siten puhtaana huonoista intohimoista, se on ollut vailla viettelevää lepoa ja alati tarjona Jumalalle. Meidän kiintymyksemme oli mieletön koe, kahden puhtaan lapsen yritys tyydyttää sydämensä, ihmiset ja Jumala… Hulluutta, Felix! Ah! sanoi hän hetken vaiettuaan, kuinka tuo nainen teitä nimittää?

— Amédée, vastasin minä, Felix on eristetty olento, joka ei koskaan kuulu muille kuin teille.

— Henrietten on vaikea kuolla, sanoi hän hurskaan hymyilyn värehtiessä hänen huulillaan. Mutta, jatkoi hän, se on kuoleva ensimäisestä ylpeän äidin kristillisestä nöyrtymyksestä, eilen hyveessään horjuvan, tänään siinä vahvistuneen vaimon ponnistuksesta. Mitä minä teille sanoisin? Niin, minun elämäni on yhdenmukaista niin kaikkein suurimmissa kuin kaikkein pienimmissä tapahtumissaan. Sydän, jonne minun piti istuttaa ensimäiset hellyyden juuret, äitini sydän on sulkeutunut minulle huolimatta herkeämättömistä ponnistuksistani koettaa löytää siellä poimu, jonne olisin voinut pujahtaa. Minä olin tyttö, minä synnyin kolmen kuolleen pojan jälkeen, ja minä yritin turhaan vallata heidän paikkaansa vanhempieni sydämessä; minä en parantanut ollenkaan haavaa, jonka perheemme ylpeys oli saanut. Kun minä tuon synkän lapsuuden jälkeen opin tuntemaan jumaloidun tätini, riisti kuolema hänet pian minulta. Herra de Mortsauf, jolle minä kuulun, on minua yhtämittaa loukannut, alinomaa, tietämättään, mies parka! Hänen rakkaudellaan on sama luonnollinen itsekkäisyys, kuin lasten rakkaudella meitä kohtaan. Hän on tietämätön onnettomuuksista, joita hän minulle aiheuttaa, olen alati antanut hänelle anteeksi. Minun lapseni, nuo rakkaat lapset, jotka ovat minun lihaani kaikkine kärsimyksineen, minun sieluani kaikkine ominaisuuksineen ja minun luontoani viattomine iloineen, eikö ne ole annettu minulle osoittamaan, kuinka paljon voimaa ja kärsivällisyyttä on äitien rinnassa? Niin, lapseni ovat minun hyveeni! Te tiedätte, onko minua vitsottu heidän tähtensä, heissä ja heistä huolimatta. Tulla äidiksi oli minulle samaa kuin saada oikeus alati kärsiä. Kun Hagar huusi erämaassa, antoi enkeli puhjeta tuolle liiaksi rakastetulle orjattarelle kirkkaan lähteen; mutta kun minulle, puhdas lähde, jota kohden te tahdoitte minut johtaa, alkoi kummuta Clochegourde'ssa (muistatteko sitä?), vuoti siitä vain katkeria vesiä. Niin, te olette tuottanut minulle suunnattomia kärsimyksiä. Jumala on varmasti antava anteeksi sille, joka ei ole tuntenut rakkaudessa muuta kuin tuskaa. Mutta, jos voimakkaimmat tuskat, jotka olen kokenut, ovat kohdanneet minua teidän tähtenne, ehkäpä minä olen ne ansainnut. Jumala on oikeamielinen. Niin, Felix, salainen suudelma sisältää ehkä rikoksia! Ehkäpä täytyy raskaasti sovittaa askeleet, joita on vaeltanut lastensa ja puolisonsa edellä, milloin on kävellyt iltasin tarkoituksessa saada olla yksin muistojen ja ajatusten kanssa, jotka eivät kuuluneet heille, ja kun siten kävellessä sielu oli naimisissa toisen kanssa! Kun koko sisällinen ihminen vetäytyy kokoon sisältääkseen vain enää sen paikan, joka tarjotaan hyväilyille, ehkäpä se on pahin rikoksista! Kun nainen kumartuu vastaanottaakseen hiuksiinsa miehensä suudelman, saadakseen pitää otsansa puolueettomana, on se rikos! On rikos haaveilla itselleen tulevaisuutta perustaen sen kuolemaan, rikos kuvitella tulevaisuudessa huoletonta äitiyttä, kauniita lapsia, jotka leikkivät iltasin koko perheen jumaloiman isän kanssa, onnellisen äidin heitä liikutettuna katsellessa. Niin, minä olen rikkonut, minä olen paljon syntiä tehnyt! Minua ovat miellyttäneet kirkon vaatimat katumusharjoitukset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet riittävä sovitus noille virheille, joita kohtaan pappi ehkä on ollut liian suvaitsevainen. Jumala on epäilemättä osannut rangaistuksellaan näiden erehdysten sydämeen, ahdistaessaan kostolla sitä, jonka tähden niihin ryhdyttiin. Antaa hiuksensa, eikö se ollut samaa kuin luvata itsensä? Minkätähden minusta oli mieluista pukeutua valkeaan vaatteeseen? Sillä tavalla minä uskoin itseni paremmin teidän liljaksenne; olittehan te nähnyt minut ensimäisellä kerralla, täällä, valkeassa hameessa. Voi! minä olen vähemmän rakastanut lapsiani. Te näette hyvin, Felix, kaikella kärsimyksellä on merkityksensä. Iskekää, iskekää kovemmin kuin ovat iskeneet herra de Mortsauf ja minun lapseni. Tuo nainen on Jumalan vihan välikappale, minä tulen lähestymään häntä ilman vihaa, minä hymyilen hänelle; pelosta, etten olisi kristitty, puoliso ja äiti, minun täytyy rakastaa häntä. Jos, kuten te sanoitte, minä olen auttanut teidän sydäntänne säilymään turmelevalta kosketukselta, tuo englannitar ei voi vihata minua. Naisen pitää rakastaa rakastettunsa äitiä, ja minä olen teidän äitinne. Mitä minä olen tahtonut teidän sydämessänne? Paikan, jonka rouva de Vandenesse on jättänyt tyhjäksi. Niin, te aina valitatte minun kylmyyttäni! Enhän minä ole muuta kuin teidän äitinne. Antakaa minulle siis anteeksi ne vastentahtoiset tylyt sanat, jotka minä teille sanoin teidän saapuessanne, sillä äidin pitää iloita tietäessään poikansa niin hyvin rakastetuksi. Hän nojasi päätänsä minun rintaani toistaen: — Anteeksi! anteeksi! Minä kuulin silloin tuntemattomia äänen sävyjä.

Se ei ollut hänen tyttömäinen äänensä iloisine sävelineen, ei hänen emäntä-äänensä käskevine lopputavuineen, ei murhemielisen äidin huokauksia, se oli viiltävä, uusi ääni uusille tuskille.

— Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä, joka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun sydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko pienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää teitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat nautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu arvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä olenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri ja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt sanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo, säteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli siitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni valinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa huomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle lempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne, joka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu teidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi, ja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin voinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne kaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän asti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella ja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan ensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.

Hän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa tietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka minulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle, kuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon voimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa huumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui virtanaan.

— Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne, sanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.

Hän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia eteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka kyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista aikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun rajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei estänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä, meni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.

— Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.

Me läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin sade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen lempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta, kiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka tilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla käyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja lady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.

— Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta! sanoi Henriette.

Koiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin vaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta tulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle, jossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla ratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette hämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun nimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina, kutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen. Hän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen huutaessaan: My dee!

— Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär tarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka kärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan riippuvat kiharat.

Te tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa. Englannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän kietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja hävisi sumuun nuolen nopeudella.

— Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä silmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.

Ajuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi kuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me Arabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet. Kaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.

— Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette minulle.

— Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun kaipausta.

— Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua. Mutta minne hän menee?

— Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä, sanoin minä.

— Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle, että naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää toisiaan.

Kun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli iloisesti juosten vaunujen edellä.

— Hän on ajanut meidän edellemme, huudahti kreivitär. Sitten hän jatkoi hetken vaiettuaan: — En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa naista. Mitkä kädet, mikä vartalo! Hänen ihonsa on liljaa valkeampi ja hänen silmissään on timantin säihky. Mutta hän ratsastaa liian hyvin, hän varmaankin rakastaa levitellä voimaansa, minä luulen häntä toimintakykyiseksi ja intohimoiseksi; sitten hän näyttää minusta asettuvan hiukan liian rohkeasti sovinnaisuuksien yläpuolelle: nainen, joka ei tunnusta mitään lakeja, joutuu pian vaaraan noudattaa ainoastaan omia mielijohteitaan. Ne, jotka pitävät noin paljon loistamisesta ja liikkumisesta, eivät ole saaneet pysyväisyyden lahjaa. Minun ajatuksieni mukaan rakkaus vaatii enemmän rauhallisuutta; minä olen kuvitellut sitä suunnattomaksi järveksi, jossa luotinauha ei tapaa ollenkaan pohjaa, jossa myrskyt voivat olla rajuja, mutta harvinaisia ja määrättyjen rajojen sisäpuolella pysyviä, jossa kaksi olentoa elävät kukkaisessa saaressa, kaukana maailmasta, jonka kokemus ja loisto loukkaa heitä. Mutta rakkaus saa leimansa luonteista. Olen ehkä väärässä. Jos luonnon ilmiöt mukautuvat ilmaston vaatimuksiin, miksi ei asian laita olisi samoin yksilöiden tunteisiin nähden? Epäilemättä tunteet, jotka noudattavat yleistä, kaikille yhteistä lakia, eroavat toisistaan vain ilmenemismuodoissaan. Joka sielulla on omat tapansa. Markiisitar on voimakas nainen, joka murtaa erotukset ja toimii miehen voimakkuudella. Se, joka vapauttaa rakastajansa, tappaa vanginvartijan, vartiostot ja pyövelit; kun sitävastoin jotkut olennot eivät osaa muuta kuin rakastaa kaikesta sielustaan; vaarassa he polvistuvat, rukoilevat ja kuolevat. Kumpi näistä kahdesta naisesta miellyttää teitä enin? siinä koko kysymys. Mutta onhan selvää, markiisitar rakastaa teitä, hän on tehnyt teille niin paljon uhrauksia! Mahdollisesti hän tulee teitä rakastamaan silloinkin, kun te ette enää häntä rakasta!

— Sallikaa minun, rakas enkeli, toistaa mitä te sanoitte minulle eräänä päivänä: kuinka te tiedätte nämä asiat?

— Joka surulla on opetuksensa ja minä olen kärsinyt niin monella taholla, että minun tietoni ovat laajat.

Minun palvelijani oli kuullut käskyn, joka annettiin lähdettäessä, hän luuli, että me palaisimme puutarhapengermien kautta ja piti hevostani valmiina puistotiellä: Arabellen koira oli tuntenut hevosen, ja hyvin luonnollisen uteliaisuuden johtamana hänen herrattarensa oli seurannut koiraa metsän halki, jossa hän epäilemättä oli kätkössä.

— Menkää tekemään rauha hänen kanssansa sanoi Henriette minulle hymyillen ja ilmaisematta melankoliaa. Sanokaa hänelle, kuinka suuresti hän on pettynyt minun tarkoituksistani; minä tahdoin paljastaa hänelle koko tuon aarteen hinnan, joka on hänen osakseen tullut; minun sydämessäni ei ole muuta kuin hyviä tunteita häntä kohtaan, eikä etenkään vihaa eikä halveksumista; selittäkää hänelle, että minä olen hänen sisarensa enkä hänen kilpailijansa.

— Minä en mene ensinkään, huudahdin minä.

— Ettekö ole koskaan kokenut, sanoi hän marttyyrien säkenöivällä ylpeydellä, että muutamat menettelyt lähentelevät melkein loukkausta? Menkää, menkää!

Minä kiiruhdin silloin lady Dudley'ta kohden saadakseni tietää, missä mielentilassa hän oli. — Jos hän suuttuisi ja jättäisi minut, ajattelin minä, palaisin minä takaisin Clochegourde'en. Koira vei minut erään tammen alle, josta markiisitar syöksähti esiin huutaen minulle: — away! away! [Pois! Pois!] Ainoa, mitä minä saatoin tehdä oli seurata häntä Saint-Cyr'iin asti, jonne me saavuimme puoliyön aikana.

— Tuo nainen on täysin terve, sanoi Arabelle minulle laskeutuessaan hevosen selästä.

Vain ne, jotka tuntevat hänet, voivat kuvitella itselleen kaiken sen sarkasmin, mikä sisältyi tuohon huomautukseen, jonka hän teki kuivasti ja sen näköisenä kuin hän olisi tahtonut sanoa: — Minä olisin hänen asemassaan kuollut.

— Minä kiellän sinua uskaltamasta kohdistaa ainoatakaan kolmikärkisistä leikinlaskuistasi rouva de Mortsauf'iin, vastasin minä hänelle.

— Enkö minä miellytä Teidän Armoanne tehdessäni huomautuksen täydellisestä terveydestä, jota nauttii teidän kalliille sydämellenne rakas olento? Ranskalaiset naiset ulottavat vihansa, sanotaan, aina rakastajiensa koiriin asti; Englannissa me rakastamme kaikkea sitä, mitä meidän itsevaltiaat herramme rakastavat ja me vihaamme kaikkea sitä, mitä he vihaavat, sentähden että me kuljemme meidän herrojemme kengissä. Sallikaa minun siis rakastaa tuota naista yhtäpaljon kuin te itse häntä rakastatte. Ainoastaan, rakas lapsi, sanoi hän kietoen minut sateesta kosteisiin käsivarsiinsa, jos sinä minut pettäisit, minä en olisi pystyssä enkä levolla, en lakeijain seuraamissa vaunuissa, en Kaarle suuren nummilla, en minkään maailman millään nummella, en vuoteessani enkä isäini katon alla! Minä en olisi enää olemassa, minä. Minä olen syntynyt Lancashire'ssa, maassa, jossa naiset kuolevat rakkaudesta. Tuntea sinut ja luopua sinusta! Minä en väistyisi minkään mahdin edessä, en kuolemankaan, sillä minä kävisin kuolemaan sinun kanssasi.

Hän vei minut kamariinsa, jonne jo oli levitelty monenmoista mukavuutta.

— Rakastakaa häntä, rakkaani, sanoin minä hänelle lämmöllä, hän rakastaa sinua, hän, ei pilkallisella tavalla, mutta rehellisesti.

— Rehellisestikö, poju? sanoi hän riisuen pois amatsoonipukunsa.

Rakastajan turhamielisyydellä minä tahdoin paljastaa tuolle ylpeälle olennolle Henrietten luonteen ylevyyden. Sillä aikaa kun kamarineitsyt, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, järjesti hänen hiuksiansa, minä koetin kuvata rouva de Mortsauf'ia kertoen hänen elämästänsä, minä toistin ne suuret ajatukset, jotka olivat aiheuttaneet hänelle ratkaisun, jossa muuten kaikki naiset esiintyvät pieninä ja huonoina. Vaikka Arabelle ei näyttänyt kiinnittävän minuun pienintäkään huomiota, ei hän kadottanut ainoatakaan sanoistani.

— Minä olen ihastunut, sanoi hän, kun me olimme yksin, oppiessani tuntemaan sinun taipumuksesi tuontapaisiin kristillisiin keskusteluihin. Eräällä minun maatiloistani elää kappalainen, joka osaa paremmin kuin kukaan sepittää puheita, meidän talonpoikamme ymmärtävät niitä, niin hyvin tuo prosa on sovitettu kuulijakunnan mukaan. Minä kirjoitan huomenna isälleni, että hän lähettäisi tuon kunnonmiehen postilaivassa, ja sinä tapaat hänet Pariisissa. Kun sinä olet yhden kerran häntä kuunnellut, et sinä tahdo muita kuunnella kuin häntä, sitäkin enemmän kuin hän nauttii myöskin täydellistä terveyttä; hänen moraalinsa ei aiheuta sinulle enää noita sysäyksiä, jotka saattavat itkemään, se virtaa ilman myrskyjä kuten kirkas lähde ja antaa suloisen unen. Joka ilta, jos sinua haluttaa, voit sinä tyydyttää intohimosi saarnoihin päivällistäsi sulattaen. Englantilainen moraali, rakas lapsi, on yhtä paljon ylempänä Tourainelaista, kuin meidän veitsemme, hopeamme ja hevosemme ovat teidän veitsiänne ja eläimiänne parempia. Tee minulle mieliksi ja kuuntele minun kappalaistani, lupaa se minulle! Minä en ole kuin nainen, rakkaani, minä osaan rakastaa, minä voin kuolla sinun edestäsi, jos niin tahdot; mutta minä en ole lainkaan opiskellut Eton'issa, en Oxford'issa enkä Edinburg'issa; minä en ole tohtori enkä hengen mies, minä en voisi siis opettaa sinulle moraalia, olen siihen kokonaan sopimaton, minä olisin äärimmäisen taitamaton, jos sitä koettaisin. Minä en moiti sinun makujasi, sinulla on huonompiakin kuin tämä, minä koetan mukautua siihen; sillä minä tahdon, että sinä löydät minun lähelläni kaiken sen, mitä sinä rakastat, rakkauden nautinnot, pöydän nautinnot, kirkon nautinnot, hyvät viinit ja kristilliset hyveet. Tahdotko sinä, että minä asetan jouhipaidan päälleni tänä iltana? Hän on hyvin onnellinen, tuo nainen, voidessaan tarjota sinulle moraalia! Missä yliopistossa ranskalaiset naiset ottavat oppiarvonsa? Minua raukkaa! minä en voi antaa muuta kuin itseni, minä en ole muuta kuin sinun orjasi…

— Siinä tapauksessa, minkätähden sinä sitten pakenit, kun minä tahdoin nähdä teidät yhdessä?

— Oletko sinä hullu, my dee! Minä menisin Pariisista Roomaan puettuna lakeijaksi, minä tekisin sinun tähtesi mitä järjettömimpiä tekoja; mutta kuinka voin minä puhua tiellä naiselle, joka ei ole minulle esitetty ja joka oli aikeissa ruveta pitämään kolmiosaista saarnaa? Minä puhuisin talonpojille, minä pyytäisin työmiestä jakamaan leipänsä minun kanssani, jos minun olisi nälkä, minä antaisin hänelle muutamia kultarahoja, ja kaikki olisi säädyllistä; mutta pysäyttää vaunut, kuten tekevät alhaiset aatelismiehet Englannissa, sitä ei ole minun ohjesäännöissäni. Sinä et siis osaa muuta kuin rakastaa, lapsi parka, sinä et siis osaa elää? Muutoin, minä en ole vielä täydelleen sinun kaltaisesi, enkelini! Minä en rakasta moraalia. Mutta sinua miellyttääkseni minä olen kykenevä mitä suurimpiin ponnistuksiin. Siispä vaikene, minä ryhdyn siihen! Minä koetan tulla saarnaajattareksi. Minä en salli itselleni enää hyväilyjä voitelematta niitä Raamatun lauseilla.

Hän käytti valtaansa, hän käytti sitä väärin, niinpiankuin hän näki minun silmissäni tuon hehkuvan ilmeen, joka niihin tuli heti kun hänen noituutensa alkoivat. Hän vietti voittoja kaikesta, ja minä asetin alttiisti katoolisten pikkumaisuuksien yläpuolelle tuon naisen suuruuden, joka hukuttaa itsensä, joka kieltää itseltään tulevaisuuden ja tekee ainoaksi hyveeksensä rakkauden.

— Hän rakastaa siis itseänsä enemmän kuin hän rakastaa sinua? sanoi hän minulle. Hän pitää siis jotakin sinua parempana, jotakin, joka et ole sinä? Kuinka voimme me itsessämme arvostella jotain toisin kuin teidän mittapuunne mukaan? Ei ainoakaan nainen, niin suuri moralisti kuin hän lieneekin, voi olla tasa-arvoinen miehen kanssa. Polkekaa meitä, tappakaa meitä, älkää antako meidän koskaan häiritä elämäänne. Meidän osamme on kuolla, teidän elää suurina ja ylpeinä. Teiltä meille tikari, meiltä teille rakkaus ja anteeksianto. Välittääkö aurinko sääskistä, jotka lentävät sen säteissä ja jotka elävät siitä? Ne pysyvät niin kauan kuin voivat, ja kun aurinko häviää, kuolevat ne…

— Tai lentävät tiehensä, sanoin minä keskeyttäen hänet.

— Tai lentävät tiehensä, jatkoi hän välinpitämättömyydellä, joka olisi hillinnyt sellaistakin miestä, joka olisi tahtonut käyttää tuota harvinaista valtaa, jonka hän miehelle antoi. Luuletko sinä, että olisi naisen arvolle sopivaa syöttää miehelle hyveellä voideltuja leivoksia saadakseen hänet vakuutetuksi, että uskonto ja rakkaus ovat sovittamattomia? Olenko minä siis jumalaton? Joko antaudutaan tai kieltäydytään; mutta kieltäytyä ja moraliseerata, se on kaksinkertainen rangaistus, mikä on ristiriidassa kaikkien maiden oikeuksien kanssa. Täällä sinä et saa muuta kuin oivallisia sandwich'ejä [voileipiä. Suom. muist.], joita palvelijasi Arabellen käsi on valmistanut; hänen ainoa moraalinsa on keksiä hyväilyjä, joita ei ainoakaan mies ole vielä saanut ja joita ainoastaan enkelit jakavat.

En tiedä mitään pehmittävämpää kuin englannittaren laskemat leikkipuheet; hän asettaa niihin vakavan kaunopuheisuuden, tuon ylvään vakaumuksen näön, jolla englantilaiset peittävät ennakkoluulojen rajoittaman elämänsä suuret tyhmyydet. Ranskalainen leikinlasku on pitsireunus, jolla naiset osaavat kaunistaa ilon, kun he sen saavat aikaan, ja riidat, joita he keksivät. Se on henkevä koriste, miellyttävä kuin heidän pukunsakin. Mutta englantilainen leikinlasku on happoa, joka syövyttää niin perinpohjin henkilöt, jotka saavat sitä päällensä, että se tekee heistä pestyjä ja suomittuja luurankoja. Älykkään englannittaren kieli muistuttaa tiikeriä, joka vie lihat luita myöten tahtoessaan leikkiä. Se on kaikkivoipa ase paholaiselle, joka virnistellen sanoo: Tässäkö kaikki? Pilkanteko jättää kuolettavan myrkyn haavoihin, joita se nautinnolla repii. Tuon yön aikana Arabelle tahtoi näyttää valtaansa, kuten entinen sulttaani, joka koetellakseen taitavuuttaan huvikseen katkoi viattomien ihmisten kauloja.

— Enkelini, sanoi hän, kun hän oli vaivuttanut minut tuohon puoliuneen, jossa unohdetaan kaikki paitsi onni, myöskin minä olen keksinyt moraalin. Minä kysyin itseltäni, teenkö rikoksen sinua rakastaessani, loukkaanko jumalallisia lakeja, ja minä huomasin, ettei mikään ole uskonnollisempaa eikä luonnollisempaa. Minkätähden Jumala loisi olentoja, jotka ovat kauniimpia kuin toiset, jollei ilmoittaakseen meille, että meidän pitää heitä jumaloida. Olisi rikos olla sinua rakastamatta, olethan sinä enkeli! Tuo nainen loukkaa sinua sekoittaessaan sinut muihin ihmisiin, moraalin sääntöjä ei voi sovittaa sinuun, Jumala on asettanut sinut kaiken yläpuolelle. Eikö sinua rakastaa ole sama kuin lähestyä häntä? Ei suinkaan hän voi vaatia yhdeltä naisraukalta mieltymystä jumalallisiin asioihin. Sinun avara ja valoisa sydämesi muistuttaa niin paljon taivasta, että minä erehdyn siitä, kuten hyönteiset, jotka polttavat itsensä juhlan kynttilöihin! Rangaistaanko niitä niiden erehdyksestä? Muutoin, onko se erehdys, eiköhän se ole valon korkeata jumaloimista? Ne joutuvat perikatoon liiasta uskonnosta, jos voidaan kutsua perikatoon joutumiseksi heittäytymistä sen kaulaan, jota rakastaa. Minulla on heikkous rakastaa sinua, kun sitävastoin tuolla naisella on voimaa pysyä katoolisessa pyhäkössään. Älä rypistä kulmakarvojasi! Sinä luulet, että minä kannan hänelle siitä kaunaa? En, pojuseni! Minä ihailen hänen moraaliansa, joka on neuvonut häntä jättämään sinut vapaaksi ja sallinut minun siten valloittaa sinut, säilyttää sinut ikuisesti itselleni; sillä sinä olet minun ainiaaksi, eikö niin?

— Kyllä.

— Ikuisesti?

— Niin.

— Sinä suot siis minulle armon, sulttaani? Minä yksin olen aavistanut, minkä arvoinen sinä olet! Hän osaa viljellä maita, sanoit? Minä, minä jätän tuon taidon vuokraajille, minä viljelen mieluummin sinun sydäntäsi.

Minä koetan muistella noita huumaavia puheluja voidakseni hyvin kuvata teille tuota naista, tehdäkseni teidän mielessänne oikeutetuksi sen, mitä minä olen hänestä sanonut, ja paljastaakseni teille siten koko tuon ratkaisun salaisuuden. Mutta kuinka kuvata teille, mitä seurasi noita kauniita sanoja! Siinä oli hulluuksia, joita voi verrata meidän uniemme huimaavimpiin mielikuvituksiin; milloin minun kukkavihkojeni kaltaisia tilanteita: sulous yhdistettynä voimaan, hellyys pehmeine hitauksineen vastakohtana kiihkon tulivuoripurkauksille; milloin meidän hurmauksistamme virtaavan musiikin mitä hienostuneimpia sointivärejä; lopuksi mitä viehättävimpiä keskusteluja kaunistettuina mitä hymyilevimmillä ajatuksilla; lyhyesti, kaikki se runous, minkä henki voi lisätä aistillisiin nautintoihin. Hän tahtoi myrskyisen rakkautensa leimauksilla tehdä tyhjäksi ne vaikutukset, jotka Henrietten puhdas ja tyyni sielu oli jättänyt minun sydämeeni. Markiisitar oli nähnyt kreivittären yhtä tarkkaan kuin rouva de Mortsauf oli nähnyt hänet: molemmat olivat arvostelleet oikein toisiansa. Arabellen tekemän hyökkäyksen voima ilmaisi minulle hänen pelkonsa suuruuden ja hänen salaisen ihailunsa kilpailijaansa kohtaan. Aamulla minä löysin hänet silmät kyynelissä ja valvoneena.

— Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.

— Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua, vastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin minä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet etusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä sinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen kaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.

Hän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät hänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla? Kovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet häntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle seuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa valheen velvollisuudeksi.

— Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa jälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni voimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon minä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä minusta aina on näyttänyt mahdottomalta.

Hän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä väärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa mies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni menemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja Henrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin mukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in loukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin Arabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia rakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli ja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa kärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta näkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin lähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava minun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle rakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla syvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de Mortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut alttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.

Kun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja masentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen henkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka saa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen kantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä, mutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia. Kuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia, näkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee ihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa ypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti ymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin sielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta Consummatum est! [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan kirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee, hirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto on ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä iskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän, jota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut kiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen rakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti minulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun elämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden säteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie, jota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin, leikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen kaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon aistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman siivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin jättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut Clochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä… niin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut olemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa liioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen siitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia huomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua kuten sairasta, jota hänen kävi sääli.