Front matter (continued 3)

— Älkää soimatko elämää, sanoin minä hänelle: te ette ota huomioon rakkautta, sillä on iloja, jotka säteilevät taivaisiin asti.

— Vaietkaa, sanoi hän, en tahdo tietää siitä mitään. Minä olen rauhallinen ja onnellinen teidän lähellänne, minä voin sanoa teille kaikki ajatukseni; älkää hävittäkö minun luottamustani. Miksi ei teillä olisi papin hyveellisyys ja vapaan miehen viehätys?

— Teidän tähtenne voisi tyhjentää myrkkymaljoja, sanoin minä hänelle vieden hänen kätensä sydämelleni, joka löi kiihkeästi.

— Taaskin! huudahti hän vetäen pois kätensä, ikäänkuin hän olisi tuntenut jotain suurta tuskaa. Te ette siis tahdo suoda minulle surunsekaista iloa saada ystävän käden avulla pysähdyttää haavojeni veri! Älkää lisätkö minun kärsimyksiäni, te ette tunne niitä kaikkia! Salaisimmat niistä ovat kaikkein vaikeimpia tukahduttaa. Jos te olisitte nainen, te ymmärtäisitte, mikä inhon sekainen melankolia valtaa ylevän sielun, silloin kun se huomaa itseensä kohdistettavan huomaavaisuuksia, jotka eivät paranna mitään ja joilla luullaan kaikki voitavan korjata. Muutamien päivien mielistelyllä tahdotaan minut saada antamaan anteeksi kärsimäni vääryys. Kaikkein järjettömimpiinkin toivomuksiin voisin minä silloin saada suostumuksen. Tuo alennus, nuo hyväilyt, jotka lakkaavat heti, kun luullaan minun kaiken unhottaneen, nöyryyttävät minua. Kiittää herransa suosiosta hänen vikojansa…

— Hänen rikoksiansa, sanoin minä kiihkeästi.

— Eikö se ole hirveä elämisen tila? sanoi hän hymyillen minulle surumielisesti. Sitäpaitsi minä en osaa käyttää tätä hetkellistä valtaani. Tällä hetkellä minä muistutan ritareja, jotka eivät anna iskuja kaatuneelle vastustajalle. Nähdä maassa hänet, jota meidän pitäisi kunnioittaa, kohottaa hänet ylös saadakseen häneltä uusia iskuja, kärsiä hänen lankeemuksestaan enemmän, kuin hän itse siitä kärsii, pitää itseänsä kunniattomana, jos käyttää hyväkseen hetkellistä vaikutusvaltaa, vaikkapa hyödyllistäkin tarkoitusta varten; kuluttaa voimansa, tyhjentää sielunsa aarteet noissa alhaisissa taisteluissa, hallita ainoastaan hetkellä, jolloin saa kuolettavia haavoja! Parempi kuolla. Ellei minulla olisi lapsia, heittäytyisin minä tämän elämän pyörteeseen; mutta mitä heistä tulisi ilman minun salattua tahdonlujuuttani? Minun on elettävä heidän tähtensä, kuinka surullinen se elämä lieneekin. Te puhutte minulle rakkaudesta?… Ystäväni, ajatelkaahan, mihin helvettiin minä joutuisin, jos minä antaisin tuolle olennolle, joka on säälimätön kuten kaikki heikot ihmiset, oikeuden halveksia minua? Minä en kestäisi epäluuloa! Elämäni puhtaus on minun voimani. Siveydellä, rakas lapsi, on pyhiä vesiä, joihin saa kastaa itsensä ja joista noustaan jälleen vahvistuneina Jumalan rakkaudessa.

— Kuulkaa, rakas Henriette, minulla ei ole enää kuin viikko täällä oltavana, tahdon että…

— Ah! te jätätte meidät, sanoi hän keskeyttäen minut.

— Mutta täytyyhän minun saada tietää, mihin ratkaisuun isäni minuun nähden on tullut. Kohta on jo kolme kuukautta…

— En ole laskenut päiviä, vastasi hän minulle liikutetun naisen avomielisyydellä. Hän kokosi ajatuksensa ja sanoi minulle: — Tulkaa, menkäämme Frapesle'en.

Hän kutsui kreivin ja lapset ja pyysi suojahuivinsa; sitten kun kaikki oli valmista, tuli häneen, joka muuten oli niin hiljainen ja rauhallinen, pariisilaisnaisen eloisuutta, ja me menimme joukolla Frapesle'en vierailulle, jota kreivitär ei ollut velkaa. Hän pakottautui puhumaan rouva de Chessel'ille, joka onneksi oli hyvin pitkäveteinen vastauksissaan. Kreivi ja herra de Chessel keskustelivat asioistaan. Minä pelkäsin, että herra de Mortsauf kehuisi ajoneuvojansa ja valjakkoansa, mutta hänen käytöksensä oli täysin tahdikasta; hänen naapurinsa kyseli häneltä töistä, joihin kreivi oli, ryhtynyt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssa. Kuullessani kysymyksen minä silmäilin kreiviä luullen että hän karttaisi keskustelun aihetta, jonka muistot olivat hänelle niin turmiokkaita, niin viiltävän katkeria. Mutta hän osoitti, kuinka innokas hän oli parantamaan maanviljelyksen asemaa paikkakunnalla, rakentamaan kauniita vuokratiloja terveellisille paikoille; sanalla sanoen hän esitti kunniakkaasti vaimonsa aatteet ominaan. Minä katsoin kreivitärtä punastuen. Tuo hienouden puute miehessä, joka muutamissa tilaisuuksissa osoittautui niin säädylliseksi, tuo kuolettavan kohtauksen unohtaminen, noiden aatteiden omaksuminen, joita vastaan hän niin väkivaltaisesti oli noussut, tuo itseluottamus, kivetyttivät minut.

Kun herra de Chessel sanoi hänelle: — Luuletteko voivanne saada kulunkinne korvatuiksi?

— Paljon ylikin! lausui hän vakuuttavalla liikkeellä.

Tällaisia kohtauksia ei selittänyt muu kuin sana mielipuolisuus. Henriette, taivaallinen olento, oli säteilevä. Näyttäytyihän kreivi järkeväksi, hyväksi tilanhoitajaksi, oivalliseksi agronomiksi. Kreivitär silitteli ihastuksella Jacques'in hiuksia, onnellisena tyttärensä, onnellisena poikansa tähden! Mitä hirvittävää komiikkaa, mikä ilkkuva draama! Minä olin siitä hämmästynyt. Myöhemmin, kun yhteiskuntanäyttämön esirippu kohosi minun edestäni, kuinka monta Mortsauf'ia minä näinkään, vielä vähemmän rehtiä ja hurskasta kuin tämä ajoittain oli. Mikä kummallinen ja raateleva voima tuo, joka alituisesti antaa hullulle enkelin, totiselle ja runollisesti rakastavalle miehelle huonon naisen, suurelle pienen ja tuolle rumalle ihmiselle ihanan ja ylevän olennon? Olen etsinyt kauan tämän arvoituksen ratkaisua, myönnän sen teille. Olen penkonut esille paljon salaisuuksia, olen paljastanut useiden luonnonlakien perustuksen, selittänyt monia jumalallisia hieroglyfejä. Tästä ainoastaan minä en tiedä mitään, minä tutkin sitä alati kuten indialaisen sotanuijan kuvaa, jonka symbolisen merkityksen ainoastaan bramaanit tietävät. Tässä pahuuden henki on liian selvästi päätekijänä, ja minä en uskalla syyttää Jumalaa. Ketä huvittaisi tahallaan syöksyä onnettomuuksiin, joita ei voi parantaa? Onko Henriettellä ja hänen "tuntemattomalla filosofillaan" siis oikein? Sisältäisikö heidän mystiikkansa ihmisarvoituksen ratkaisun?

Viimeiset päivät, jotka minä vietin tällä paikkakunnalla, olivat lehdettömän syksyn päiviä, päiviä, joita pilvet synkensivät. Ne peittävät joskus Tourainen taivaan; joka tänä kauniina vuodenaikana tavallisesti on alati niin kirkas ja niin lämmin. Päivää ennen lähtöäni rouva de Mortsauf vei minut päivällistä odotettaessa puutarhapengermälle.

— Rakas Felix, sanoi hän minulle käveltyämme hetkisen äänettöminä lehdettömien puiden alla, te tulette astumaan suureen maailmaan, ja minä tahdon ajatuksissani seurata teitä sinne. Ne, jotka ovat paljon kärsineet, ovat paljon eläneet; älkää luulko, että yksinäiset sielut eivät tiedä mitään tuosta maailmasta, he arvostelevat sitä. Jos minun pitää elää ystävässäni, tahdon minä elää sekä hänen sydämessään että hänen omassatunnossaan. Taistelun kestäessä on hyvin vaikea muistaa kaikkia sääntöjä, sallikaa minun antaa teille muutamia äidin ohjeita pojalle. Lähtöpäivänänne minä annan teille, rakas lapsi, pitkän kirjeen, josta te löydätte minun naisenajatukseni maailmasta, ihmisistä ja tavasta kohdata vaikeuksia tuossa suuressa etujen kiistassa; luvatkaa minulle, ettette lue sitä ennenkuin Pariisissa? Pyyntöni on ilmaus noista tunteen haaveiluista, joita vain me naiset ymmärrämme. En luule mahdottomaksi ymmärtää sitä, mutta mahdollisesti me tuntisimme mielipahaa tietäessämme sen ymmärretyksi. Jättäkää minulle nuo pienet polut, joilla nainen mielellään käy yksin.

— Lupaan sen teille, sanoin minä hänelle suudellen hänen kättänsä.

— Ah! sanoi hän, minun on vielä pyydettävä teiltä eräs lupaus, mutta sitoutukaa edeltäkäsin myöntymään siihen.

— Tietysti, sanoin minä luullen, että oli kysymys uskollisuudesta.

— Kysymys ei ole minusta, jatkoi hän katkerasti hymyillen. Felix, älkää pelatko missään; en tee poikkeusta kenenkään pelisalonkiin nähden.

— En pelaa koskaan, vastasin minä.

— Hyvä, sanoi hän. Olen keksinyt teille paremman tavan käyttää aikaa, jonka tuhlaisitte pelissä; te tulette näkemään, että siellä, missä toiset ennemmin tai myöhemmin häviävät, te alati voitatte.

— Millä tavoin?

— Kirje sanoo sen teille, vastasi hän, ja leikillinen ilme hänen kasvoillaan poisti hänen varoituksiltaan sen vakavan sävyn, joka seuraa vanhempien ohjeita.

Kreivitär puhui minulle melkein tunnin ajan ja osoitti minulle kiintymyksensä syvyyden paljastaessaan minulle, millä huolella hän oli minua tutkinut näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana. Hän tunkeutui salaisimpiin sydämeni sopukoihin, koettaen sovittaa tunteensa minun tunteisiini; hänen äänensä sointu oli vaihteleva ja vakuuttava, hänen sanansa vuotivat äidillisiltä huulilta, ja ne ilmaisivat niin hyvin sävyn kuin sisällyksen puolesta, kuinka monet siteet meitä jo kiinnittivät toisiimme.

— Jos te tietäisitte, sanoi hän lopettaen, millä ahdistuksella minä seuraan teitä teidän tiellänne, millä ilolla, jos käytte oikeaa, millä kyynelillä, jos syöksytte kareihin! Uskokaa minua, kiintymykseni teihin on ilman vertaa; se on samalla kertaa sekä tahdotonta että tietoisesti valittua. Ah! tahtoisin nähdä teidät onnellisena, voimakkaana, kunnioitettuna, teidät, joka olette minulle kuin elämän saanut unelma.

Hän sai minut itkemään. Hän oli yhtä aikaa sekä suloinen että peloittava; hänen tunteensa tuli ilmi liian rohkeasti, se oli liian puhdas salliakseen vähintäkään toivoa nautintoa janoavalle nuorelle miehelle. Korvaukseksi lihallisesta ihmisestäni, joka oli hänen sydämessään palasiksi revitty, hän vuodatti minuun tuon jumalallisen rakkauden turmeltumatonta ja lakkaamatonta loistetta, joka ei tyydytä muuta kuin sielua. Hän nousi korkeuksiin, jonne minun rakkauteni siivet eivät voineet minua kantaa; päästäkseen hänen lähellensä olisi ihmisellä pitänyt olla serafin valkeat siivet.

— Kaikissa asioissa, sanoin minä hänelle, tulen minä ajattelemaan: Mitä on minun Henrietteni sanova?

— Hyvä, minä tahdon olla tähti ja pyhäkkö, sanoi hän viitaten minun lapsuuden-unelmiini ja koettaen tarjota minulle mahdollisuutta niiden toteuttamiseen pettääkseen minun pyyteeni.

— Te olette minun uskontoni ja minun valoni, te olette kaikki, huudahdin minä.

— Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne lähteenä.

Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä. Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi, tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset, jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni voimakkaimmatkin taistelijat.

Seuraavana päivänä syötyäni aamiaista Frapesle'ssa ja lausuttuani hyvästini isäntäväelleni, joka oli niin hyväntahtoisesti suhtautunut rakkauteni itsekkäisyyteen, minä läksin Clochegourde'en. Herra ja rouva de Mortsauf olivat päättäneet seurata minua Tours'iin, josta minun piti yöllä matkustaa Pariisiin. Matkalla oli kreivitär painokkaan vaitelias, hän väitti ensiksi päätänsä kivistävän; sitten hän punastui tästä valheesta ja korjasi sen äkkiä lausuen, että hän tunsi mielipahaa minun lähdöstäni. Kreivi pyysi minua tulemaan heidän luokseen, kun milloin Chessel'ien poissaollessa haluaisin nähdä Indre'n laaksoa. Me erosimme sankarillisesti ilman näkyviä kyyneleitä; mutta kuten moniaat sairaloiset lapset, joutui Jacques liikutuksen valtaan, joka sai hänet vuodattamaan kyyneleitä, sillä välin kun Madeleine naisellisesta vaistosta puristi äitinsä kättä.

— Rakas poju! sanoi kreivitär suudellen kiihkeästi Jacques'ia.

Kun minä olin yksin Tours'issa, valtasi minut päivällisen jälkeen selittämätön raivokohtaus, jommoisia ei koeta kuin nuorella iällä. Minä vuokrasin hevosen ja ajoin viidessä neljännestunnissa Tours'in ja Pont-de Ruan'in välin. Täällä, häveten näyttää hulluuttani, minä juoksin jalkasin tietä pitkin ja saavuin kuten vakooja hiljaa hiipien puutarhapengermälle. Kreivitär ei ollut siellä. Minä kuvittelin, että hän kärsi. Minä olin säilyttänyt pienen portin avaimen ja astuin sisälle. Kreivitär laskeutui tällä hetkellä portaita alas kahden lapsensa kanssa tullakseen hengittämään, surumielin ja hitaasti, tämän seudun vienoa kaihomielisyyttä auringon laskiessa.

— Äiti, tuolla on Felix, sanoi Madeleine.

— Niin, minä olen täällä, sanoin minä hiljaa kreivittärelle. Kysyin itseltäni, miksi minä olin Tours'issa, kun minun vielä oli helppo nähdä teitä. Minkätähden en täyttäisi toivetta, jota viikon perästä en enää voisi toteuttaa?

— Hän ei jätä meitä, äiti, huusi Jacques hypähdellen.

— Ole hiljaa, sanoi Madeleine, sinä saatat tänne kenraalin.

— Tämä ei ole viisasta, jatkoi kreivitär, mikä järjettömyys!

Tuo kyynelin lausuttu sointu, minkä korvauksen se antoikaan tuosta, jota pitäisi kutsua rakkauden tuottavaisuus laskuksi!

— Unohdin jättää teille tämän avaimen, sanoin minä hänelle hymyillen.

— Te ette siis enää palaa? sanoi hän.

— Mekö jättäisimme toisemme? kysyin minä luoden häneen katseen, joka sai hänet laskemaan alas silmäluomensa verhotakseen äänettömän vastauksensa.

Minä läksin muutamien onnellisessa tyrmistyksessä vietettyjen hetkien perästä. Tuollainen tila valtaa sielut, jotka ovat saapuneet sinne, missä innostus loppuu ja missä mieletön hurmaus alkaa. Minä kävelin hitain askelin kääntyen alinomaa. Kun minä ylängön huipulta silmäilin viimeisen kerran laaksoa, valtasi minut se vastakohta, jonka se minulle tarjosi verratessani laaksoa siihen, mitä se oli ollut silloin, kun minä sinne ensi kerran tulin. Vihersihän se silloin, liekehtihän se silloin, kuten liekehtivät ja vihersivät minun haluni ja toiveeni! Nyt, minulla oli tiedossani erään perheen synkät ja surulliset salaisuudet, minä jaoin kristityn Nioben tuskat, olin surullinen kuten hän ja minun tummentuneesta sielustani tuntui kuin laakso olisi ollut sopusoinnussa ajatuksieni kanssa. Tällä hetkellä niityt olivat paljaat, poppelien lehdet varisivat ja ne, jotka vielä pysyivät, olivat ruosteen värisiä; viiniköynnökset olivat kuivuneet, metsien huipuilla lepäsi raskaana tuo tummanruskea väri, jota kuninkaat muinoin käyttivät puvuissansa ja joka kätki valtapurppuran surujen tummalla verholla. Alati sopusoinnussa ajatuksieni kanssa laakso, jossa viileän auringon keltaiset säteet kuoleutuivat, tarjosi minulle elävän kuvan sielustani. Ero rakastetusta naisesta on kunkin luonteen mukaan joko hirveää tai helppoa; minusta tuntui kuin minä olisin äkkiä joutunut vieraaseen maahan, jonka kieltä minä en ymmärtänyt; en voinut ryhtyä mihinkään nähdessäni asioita, joihin sieluni ei enää tuntenut kiintymystä. Silloin rakkauteni avaruus selvisi minulle ja rakas Henrietteni kohosi silmiini kaikessa ylevyydessään tuossa autiomaassa, jossa minä elin ainoastaan hänen muistonsa avulla. Hän oli niin uskonnollisesti jumaloitu olento, että minä päätin pysyä salaisen jumalattareni läsnäollessa tahrattomana ja puin itseni ajatuksissani leviittain valkeaan vaatteeseen jäljitellen siten Petrarcaa, joka ei koskaan näyttäytynyt Lauralle muuten kuin täysin valkeaan puettuna. Millä kärsimättömyydellä minä odotin ensimäistä yötä, jolloin minä isäni luokse saapuneena saatoin lukea tuon kirjeen. Minä koskettelin sitä matkan kestäessä kuten saituri tunnustelee setelirahasummaa, jota hän on pakotettu kantamaan mukanaan. Yön aikana minä suutelin paperia, jolle Henriette oli ilmaissut tahtonsa, josta, minä olin saava lukea hänen kätensä kirjoittamat salaperäiset ajatukset, josta hänen äänensä korostukset kaikuivat tarkkaavaiseen mieleeni. En ole koskaan lukenut hänen kirjeitänsä muulla tavoin kuin luin hänen ensimäisen kirjeensä, vuoteella, täydellisen hiljaisuuden vallitessa; kuinka voisikaan lukea muulla tavalla kirjeitä, jotka rakastettu henkilö on kirjoittanut. Kuitenkin on miehiä, jotka eivät ansaitse rakkautta, miehiä, jotka sekoittavat päivän toimiin kirjeidensä lukemisen, heittävät sen ja ryhtyvät siihen jälleen vihattavalla tyyneydellä. Tässä, Natalie, tuo jumalainen ääni, joka äkkiä soinnahteli yön hiljaisuudessa, tässä tuo ylevä olento, joka kohoutui osoittamaan minulle oikeata tietä risteyksessä, johon minä olin tullut:

* * * * *

'Mikä onni, ystäväni, saada koota teitä varten kokemukseni hajanaiset ainekset, jättää ne teille ja asestaa teidät niillä vaaroja vastaan maailmassa, jonka läpi teidän on taitavasti kuljettava. Minä olen tuntenut äidillisen kiintymyksen luvallisia iloja työskennellessäni muutaman yön ajan teidän hyväksenne. Kirjoittaessani tätä lause lauseelta, siirtäessäni itseni edeltäkäsin elämään, jota te tulette viettämään, minä joskus menin ikkunan luokse. Nähdessäni siitä Frapesle'n kuun valaisemat tornit minä sanoin usein itselleni: "Hän nukkuu ja minä valvon hänen tähtensä!" Lumoavia vaikutelmia, jotka muistuttivat minulle elämäni ensimäisiä onnen hetkiä, silloin kun minä katselin kätkyeeseensä nukkunutta Jacques'ia ja odotin hänen heräämistänsä ruokkiakseni häntä. Olettehan te iso lapsi, jonka sielun pitäisi tulla vahvistetuksi muutamilla ohjeilla, joita te ette ole voinut saada noissa hirvittävissä kouluissa, joissa te olette niin paljon kärsinyt. Meillä naisilla on etuoikeutena tarjota niitä teille. Nämä mitättömät pikkuasiat vaikuttavat teidän menestykseenne, ne valmistavat sitä ja lujittavat sitä. Eikö sen järjestelmän muodostaminen, jota miehen tulee noudattaa elämänsä toimissa, ole henkistä äitiyttä, äitiyttä, jonka lapsi hyvin ymmärtää? Rakas Felix, sallikaa minun, vaikkapa tekisin siinä muutamia virheitäkin, korostaa ystävyytemme pyyteettömyyttä, joka on sen pyhittävä: jättää teidät maailmalle, onhan se sama kuin luopua teistä. Mutta rakastan teitä tarpeeksi paljon voidakseni uhrata iloni teidän kauniille tulevaisuudellenne. Kohta lähes neljän kuukauden ajan te olette saattanut minut kummallisesti miettimään lakeja ja tapoja, jotka hallitsevat meidän aikakauttamme. Keskustelut, joita minulla oli tätini kanssa ja joiden sisällys kuuluu teille, teille, joka olette hänen sijaisenansa! hänen elämänsä vaiheet, jotka herra de Mortsauf on minulle kertonut; sanat, joita lausui minun isäni, hän, joka oli niin perehtynyt hovielämään, kaikkein suurimmat samoin kuin kaikkein pienimmätkin seikat, kaikki on kokoontunut minun muistiini tuon lapsen hyväksi, jonka minä olen ottanut omakseni ja jonka minä näen olevan valmiin heittäytymään ihmisten keskelle melkein yksin, valmiin ohjaamaan neuvonantajitta kulkunsa maahan, jossa useimmat sortuvat hyvien ominaisuuksiensa harkitsemattoman käyttämisen vuoksi, jossa jotkut onnistuvat huonojen, mutta hyvin käytettyjen ominaisuuksiensa nojalla.

Ennen kaikkea miettikää sitä lyhyttä ilmaisua, jonka minä olen antanut mielipiteelleni yhteiskunnasta sen kokonaisuuteen katsoen, sillä teidän kanssanne ei tarvita paljon sanoja. Minä en tiedä, ovatko yhteiskunnat jumalallista alkuperää, vai ovatko ne ihmisen keksimiä, olen samoin tietämätön niiden liikkeelle panevasta voimasta; se, mikä minulle on varmaa, on niiden olemassaolo. Heti kun te otatte ne vastaan, sen sijaan että eläisitte niistä erillään, on teidän sitouduttava noudattamaan niiden perussäädöksiä. Teidän ja niiden välille syntyy huomenna jonkinlainen sopimus. Onko nykyajan yhteiskunta ihmiseen nähden enemmän palveluksia vaativaa kuin hyötyä tuottavaa? Luulen niin. Mutta saako ihminen siitä enemmän vaivaa kuin etuja tai ostaako hän liian kalliisti hyödyn, jonka hän siitä saa, nämä kysymykset koskevat lainsäätäjää eikä yksilöä. Minun mielipiteeni mukaan teidän tulee siis kaikessa totella yleistä lakia katsomatta siihen, loukkaako se vai edistääkö se teidän etujanne. Niin yksinkertaiselta kuin tämä periaate voi teistä näyttääkin, on se vaikea sovittaa käytäntöön. Se on kuin ydinneste, jonka pitää tunkeutua hienoimpiinkin hiuspilleihin elävöittääkseen puuta, säilyttääkseen sen vehreyden, kehittääkseen sen kukkia ja kasvattaakseen sen hedelmät niin erinomaisesti, että se herättää yleistä ihmettelyä. Ystävä rakas, kaikki lait eivät ole kirjaan kirjoitettuja; myöskin tavat luovat lakeja, kaikkein tärkeimmät ovat kaikkein vähimmin tunnettuja. Ei ole professoreja, ei tutkielmia eikä koulua tuota oikeutta varten, joka hallitsee teidän toimianne, teidän keskustelujanne, ulkonaista elämäänne, tapaa, jolla esittäydytte maailmalle tai tavoittelette onneanne. Näiden salaisten lakien rikkominen merkitsee pysymistä yhteiskunnan aliasteilla, sen sijaan että sitä hallitsisi. Vaikkakin tämä kirje useissa kohdin ollee sopusoinnussa teidän ajatuksienne kanssa, sallikaa minun kuitenkin ilmaista teille minun naisellinen politiikkani.

Selittää yhteiskunta toisten vahingoille taitavasti rakennetun yksilöllisen onnen kannalta, on turmiollista oppia, jonka johtopäätökset vakavasti tehtyinä saattavat ihmisen uskomaan, että kaikki se, minkä hän salaisesti itselleen omistaa, ilman että laki, maailma tai yksilö huomaa vahingon, on oikein ja kohtuudella omistettua. Tämän teorian mukaan sukkela varas on rankaisematon, nainen, joka salassa lyö laimin velvollisuutensa, on onnellinen ja viisas; tappakaa ihminen siten, ettei oikeus saa ainoatakaan todistusta teitä vastaan; jos te voitatte sillä tavoin itsellenne jonkin Macbeth'in diadeemin, olette te tehnyt hyvin. Teidän etunne tulee ylimmäksi laiksi, kysymyksessä on vain todistajitta ja todistuksitta syrjäyttää ne vaikeudet, joita lait ja tavat asettavat teidän ja teidän pyrkimyksenne välille. Sille, joka näkee yhteiskunnan tässä valossa, muodostuu onnen saavuttamisen problemi peliksi, jonka panoksena on miljoona tai kaleeriorjuus, poliittinen asema tai häpeä. Vihreän pelipöydän ääressä ei sitäpaitsi ole tilaa kylliksi kaikille pelaajille, ja vaaditaan nerokkuutta heiton suunnittelemisessa. En puhu teille uskonnosta enkä tunteista; tässä on kysymyksessä kulta- ja rautakoneen pyörät, joiden välittömiä tuloksia ihmiset hartaasti vaarinottavat. Rakas sydämeni lapsi, jos te minun tavallani tunnette kauhua tätä rikosten teoriaa kohtaan, ei yhteiskuntaa selvitä teille muu kuin se, mikä terveelle järjelle näyttää oikealta, velvollisuuksien teoria. Niin, kaikki, myöskin te lukuunotettuna, ovat toinen toisillensa velkaa tuhansissa eri muodoissa. Minun mielestäni herttua ja pääri ovat paljon enemmän velkaa käsityöläiselle tai köyhälle kuin köyhä ja käsityöläinen ovat velkaa herttualle ja päärille. Molemminpuoliset velvollisuudet kasvavat rinnan niiden etujen kanssa, joita yhteiskunta tarjoaa ihmiselle tätä peruslauselmaa seuratessa, joka pitää paikkansa niin hyvin kauppaan kuin politiikkaan nähden. Palvelukset ovat alati suhteessa hyötyjen suuruuteen. Kun meidän Rhetorière'mme köyhä palkkalainen asettuu levolle töistänsä uupuneena, luuletteko, ettei hän ole täyttänyt velvollisuuksiansa? Varmasti hän on täyttänyt omansa paremmin kuin moni korkeassa asemassa oleva henkilö. Tarkastettaessa tältä kannalta yhteiskuntaa, jossa teidän on saatava kykyjenne ja älynne mukainen asema, on teidän otettava perusohjeeksenne tämä sääntö: älä salli itsellesi mitään, mikä on vastoin omaatuntoa ja yleistä mielipidettä. Vaikkakin minun horjumaton mielipiteeni saattaa näyttää teistä tarpeettomalta, rukoilen teitä, niin, teidän Henriettenne rukoilee teitä tarkoin punnitsemaan näiden kahden ohjeen merkitystä. Näöltänsä vähäpätöisinä merkitsevät ne, rakas ystävä, että oikeus, kunniallisuus, rehellisyys ja kohteliaisuus ovat teidän menestyksenne varmimmat ja nopeimmat välikappaleet. Tässä itsekkäässä maailmassa on joukko ihmisiä, jotka sanovat teille, ettei tunteilla pitkälle päästä ja että liiaksi huomioonotetut siveelliset näkökohdat hidastuttavat heidän kulkuansa. Te tulette näkemään ihmisiä, jotka ovat huonosti kasvatettuja, raakoja tai kykenemättömiä arvostelemaan tulevaisuutta, ihmisiä, jotka loukkaavat heikompiaan, jotka ovat epäkohteliaita vanhalle naiselle, jotka eivät hetkeäkään tahdo ikävystyttää itseään jonkun kunnon vanhuksen seurassa, sentähden että kaikesta tästä ei ole heille mitään hyötyä. Myöhemmin te näette näiden ihmisten tarttuvan orjantappuroihin, jotka eivät ole heille piikittömiä, ja jäävän onnestaan osattomiksi mitättömän pikku seikan takia, sillävälin kun hyvissä ajoin velvollisuuksien teoriaan harjaantuneet ihmiset eivät kohtaa mitään esteitä. Mahdollisesti näiden onni ei tule niin pian, mutta se on pysyväistä ja säilyy silloin, kun toisten onni katoaa.

Kun minä teille sanoin, että tämän opin käytäntöön sovittaminen vaatii ennen kaikkea tapojen tuntemista, näyttää teistä ehkä siltä kuin lainoppineisuuteeni vaikuttaisi jonkun verran hovi ja ne opetukset, joita minä olen saanut Lenoncourt'in perheessä. Oi ystäväni! minä pidän mitä tärkeimpänä tätä opetusta, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttääkin. Ylhäisen seurapiirin tavat ovat teille yhtä välttämättömiä, kuin voivat olla ne laajat ja monipuoliset tiedot, jotka te omistatte; jälkimäiset ovat usein täydennyksenä edellisille. Muutamat todellisesti vähätietoiset henkilöt, joilla kuitenkin on ollut luonnollinen järki ja jotka ovat tottuneet pitämään järjestyksessä ajatuksiansa, ovat kohonneet suuruuteen, johon monet heitä ansiokkaammat eivät ole päässeet. Olen tutkinut teitä tarkoin, Felix, saadakseni tietää, onko teidän kasvatuksessanne, jonka olette kouluissa yhteisesti muiden kanssa saanut, mitään mennyt teiltä hukkaan. Jumala tietää, mitä iloa minä tunsin huomatessani, että voitte hankkia itsellenne sen vähän, mitä teiltä puuttuu! Monilla henkilöillä, jotka ovat kasvatetut näiden vanhojen sääntöjen mukaisesti, ovat tavat jotain puhtaasti ulkonaista; sillä hienoinkin kohteliaisuus, kauneimmatkin tavat tulevat sydämestä ja personallisen arvon suuresta tunteesta, siinä syy, miksi muutamilla aatelisilla, huolimatta heidän kasvatuksestaan, on moitittava käytös, kun sitävastoin muutamilla porvarillista syntyperää olevilla henkilöillä on luonnostaan hyvä aisti, niin että heidän tarvitsee vain ottaa muutamia oppitunteja saavuttaakseen väärästä jäljittelemisestä vapaan hienon käytöksen. Uskokaa naisparkaa, joka tulee alati pysymään laaksossaan, kaikki tuo jalous, tuo miellyttävä yksinkertaisuus, mikä ilmenee sanoissa, liikkeissä, asennossa ja vieläpä kodissakin, perustuu fyysilliseen runouteen, jonka viehätys on vastustamaton; kuinka suuri onkaan sen voima silloin kun se saa alkunsa sydämestä! Kohteliaisuus, rakas lapsi, on itsensä unohtamista toisten takia. Hyvin monilla se ilmenee yhteiskunnallisena irvikuvana, joka paljastuu, niin pian kun hyötynäkökohdat tulevat kysymykseen. Ylhäinen tulee silloin alhaiseksi. Mutta, ja tahdon, että olisitte sellainen, Felix, todellinen kohteliaisuus sisältää kristillisen ajatuksen; se on kuin laupeuden kukka, ja se perustuu todelliseen itsensä unohtamiseen. Henrietten muiston nimessä, älkää siis olko vedetön lähde, olkaa henkevä ja hieno! Älkää pelätkö pettymyksiä, joita tämä yhteiskunnallinen hyve teille usein tuottaa, ennemmin tai myöhemmin te poimitte hedelmän niin monista näöltänsä tuuleen siroitetuista siemenistä. Isäni teki kerran sen huomion, että yksi loukkaavimpia väärän kohteliaisuuden menettelytapoja on lupauksien väärinkäyttäminen. Kun teiltä pyydetään jotakin, jota ette tule tekemään, kieltäkää, älkääkä antako mitään turhia toiveita; hyväksykää nopeasti se, minkä tahdotte myöntää; te saavutatte siten sekä kieltäytymisen että hyvän teon miellyttäväisyyden, kaksinkertaista kunnollisuutta, joka kohottaa erinomaisesti luonnetta. Ja ennen kaikkea, ystäväni, — nämä pikku seikat ovat erikoisesti minun alaani kuuluvia ja minä voin nojautua siihen, mitä minä luulen tietäväni — älkää olko liian tuttavallinen, arkipäiväinen älkääkä tungettelija: kolme karia! Liian suuri tuttavallisuus vähentää kunnioitusta, jokapäiväisyys tuottaa halveksimista ja into asettaa meidät alttiisti toisten käytettäväksi. Ja ensiksikin, rakas lapsi, teillä ei tule olemaan elämänne varrella enempää kuin kaksi tai kolme ystävää, joilla on koko teidän luottamuksenne; jos te suotte sen useammille, onhan se heidän pettämistänsä! Jos te liitytte toisiin ihmisiin lähemmin kuin toisiin, olkaa silloin pidätteliäs omaan itseenne nähden, olkaa alati varuillanne, aivan kuin jos tietäisitte heidän jonakin päivänä olevan teidän kilpailijoitanne, vastustajianne tai vihamiehiänne; elämän sattumukset vaativat sitä. Ottakaa siis itsellenne käytös, joka ei ole kylmä eikä kiihkeä, koettakaa löytää keskitie, jota mies voi käydä asettamatta mitään alttiiksi. Niin, uskokaa, että kohtelias mies on yhtä kaukana Philinte'n pelkurimaisesta kaikkien miellyttämisestä kuin Alceste'n [henkilöitä Molièren draamassa Le "Misanthrope". Suom. muist.] synkästä hyveellisyydestä. Komediain runoilijan nero tulee loistavana ilmi juuri oikean keskitien ilmaisemisessa, jota ylhäiset katselijat seuraavat. Varmasti kaikki ovat enemmän taipuvaisia hyveen naurettaviin puoliin kuin tuohon rajattomaan halveksimiseen, joka on kätketty itsekkyyden hyväntahtoisuuteen. Mutta teidän on osattava varjella itsenne niin toisesta kuin toisesta. Mitä jokapäiväisyyteen tulee, niin jos se saattaa jonkun tyhmyrin teistä sanomaan, että te olette ihastuttava mies, mutta ihmiset, jotka ovat tottuneet tutkimaan ja punnitsemaan ihmisen inhimillisiä kykyjä, oppivat pian tuntemaan heikkoutenne, niin kunnioitus teitä kohtaan katoaa nopeasti, sillä jokapäiväisyys on heikkojen ihmisten turva. Heikot ihmiset ovat huonossa huudossa yhteiskunnassa, joka pitää jokaista jäsentään välikappaleena; mahdollisesti se on oikeassa, luonto tuomitsee heikot olennot kuolemaan. Myöskin naisen liikuttava huolenpito on mahdollisesti syntynyt nautinnosta, jota hän tuntee taistellessaan sokeaa voimaa vastaan, saattaessaan sydämen viisauden voittamaan aineen raakuuden. Mutta yhteiskunta, joka on enemmän äitipuoli kuin äiti, jumaloi lapsia, jotka imartelevat sen turhamielisyyttä. Mitä liialliseen intoon tulee, tuohon ensimäiseen ja ylevään nuoruuden erehdykseen, joka löytää todellisen tyydytyksen voimien tuhlauksessa ja joka alkaa siten, että nuori ihminen on sen itsensä pettämä, ennenkuin hän tulee muiden pettämäksi, säästäkää se teidän vastattuja tunteitanne varten, säilyttäkää, se vaimoanne ja Jumalaa, varten. Älkää tuoko maailman turulle, älkääkä poliittisen keinottelun markkinoille aarteita, joiden vastineeksi te saatte lasirihkamaa. Teidän pitää uskoa ääntä, joka teitä kehoittaa aateluuteen kaikissa asioissa, milloin se rukoilee teitä, ettette tuhlaisi hyödyttömästi voimianne; sillä ihmiset ikävä kyllä arvostelevat teitä teidän hyödyllisyytenne mukaan ottamatta lukuun teidän arvoanne. Käytän kuvaa, joka piirtyy teidän runolliseen mieleenne: kirjain, olkoonpa kuinka suuri tahansa, kullasta piirretty, lyijykynällä kirjoitettu, ei ole koskaan muuta kuin kirjain. Eräs tämän aikakauden miehiä on sanonut: "Älkää koskaan olko intoilija!" Liika into saa petoksen kukkimaan, se aiheuttaa sortuneita toiveita. Ette koskaan tapaa teitä ylemmissä henkilöissä kiihkoa, joka olisi sopusoinnussa teidän omanne kanssa: kuninkaat kuten naiset uskovat, että kaikki on heille tuleva. Niin surullinen kuin tämä periaate onkin, on se tosi, mutta se ei heikennä ollenkaan sielua. Sijoittakaa tunteenne luoksepääsemättömiin paikkoihin, jossa niiden kukkia intohimoisesti ihaillaan, jossa taiteilija rakkautta henkien uneksii pääteostaan. Velvollisuudet, ystäväni, eivät ole tunteita. Tehdä sitä, mihin on pakotettu, ei ole samaa kuin tehdä sitä, mikä miellyttää. Miehen on mentävä kylmästi kuolemaan isänmaan edestä, ja hän voi onnellisena uhrata elämänsä naisen tähden. Yksi tapojen tieteen tärkeimpiä sääntöjä on melkein ehdoton vaikeneminen teihin itseenne nähden. Jos te jonakin päivänä näyttelette komediaa puhumalla teistä itsestänne tuttavillenne, jotka eivät ole teihin lähemmässä suhteessa, jos te puhutte heille kärsimyksistänne, iloistanne tai asioistanne, saatte te pian nähdä välinpitämättömyyden tulevan teeskennellyn osanoton sijalle; sitten, kun ikävystyminen alkaa ja jollei talon emäntä teitä kohteliaasti keskeytä, jokainen poistuu jonkun taitavasti haetun tekosyyn nojalla. Mutta jos te tahdotte saavuttaa kaikkien myötätunnon, niin olkaa rakastettava, henkevä, tottunut seuramies. Keskustelkaa heidän kanssansa heistä itsestään, etsikää jokin keino saada heidät näyttämölle, vaikkapa tehden kysymyksiä, jotka näköjään eivät ole sopusoinnussa asianomaisten henkilöiden kanssa. Päät kumartuvat, huulet hymyilevät teille, ja kun te olette mennyt pois, lausuu jokainen teistä ylisteleviä sanoja. Omatuntonne ja sydämenne ääni sanoo teille rajan, missä alhainen imartelu alkaa ja kohtelias keskustelu loppuu. Vielä sana keskustelusta yleensä. Ystäväni, nuoruus on aina taipuvainen jonkinlaiseen arvostelun nopeuteen, joka on sille kunniaksi, mutta joka voi sitä vahingoittaa; tästä johtui tuo ennen muinoin nuorison kasvatuksessa niin tärkeänä pidetty vaikeneminen. Suurten seurassa nuoret tekivät palvelusta tutkien tänä aikana elämää; sillä muinoin aateluudella kuten taiteellakin oli oppipoikansa, paashinsa, jotka olivat heitä elättävien mestariensa käskynalaisia. Nykyajan nuorilla on epäterveellinen kasvihuonesivistys, joka saattaa heidät arvostelemaan ankarasti tekoja, ajatuksia ja kirjoituksia, he leikkaavat säikeitä sielusta, joka ei vielä ole palvelustaan suorittanut. Olkaa te vapaa tästä epäkohdasta. Teidän arvostelunne voisivat loukata monia henkilöitä ympärillänne, ja kaikki antavat ehkä vähemmän anteeksi salaisen loukkauksen kuin vääryyden, jonka te julkisesti teette. Nuorilla ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä, sillä he eivät tiedä mitään elämästä ja sen vaikeuksista. Vanhojen arvostelu on hyväntahtoinen ja lievä, nuorten armoton. Edelliset eivät tiedä mitään, jälkimäiset tietävät kaikki. Muutoin kaikkien ihmistoimintojen pohjalla on monisokkeloiset perussyyt, joiden lopullisen arvostelun Jumala on pidättänyt itsellensä. Älkää olko ankara muita kuin itseänne kohtaan. Teidän onnenne on teidän edessänne, mutta ei kukaan tässä maailmassa voi saavuttaa onneansa ilman apua; käyttäkää siis hyväksenne minun isäni taloa, pääsy sinne on teille hankittu, suhteet, joita siellä saatte, ovat teille hyödyksi tuhansissa tilaisuuksissa. Mutta älkää väistykö askeltakaan äitini edestä, hän musertaa sen, joka antautuu, ja ihailee sen ylpeyttä, joka häntä vastustaa; hän muistuttaa rautaa, joka taottuna voi liittyä toiseen rautaan, mutta joka musertaa kosketuksellaan kaiken, millä ei ole sen kovuutta. Seurustelkaa siis äitini kanssa; jos hän tahtoo teille hyvää, vie hän teidät noihin saleihin, joissa te opitte tärkeän suuren maailman tuntemuksen, taidon kuunnella, puhua, vastata, esitellä itsenne, mennä pois; te opitte täsmällisen kielen, tuon selittämättömän jonkin, joka ei merkitse sen suurempaa ylemmyyttä, kuin mitä puku merkitsee nerolla, mutta jota vailla kauneintakaan kykyä ei oteta milloinkaan vastaan. Tunnen teidät tarpeeksi ollakseni varma siitä, etten tee mitään harhakuvitelmia nähdessäni teidät edeltäkäsin sellaisena kuin toivoisin teidän olevan: yksinkertaisena tavoissanne, hillittynä käytöksessänne, ylpeänä ilman pöyhkeyttä, kunnioittavaisena vanhusten seurassa, palvelukseen alttiina ilman orjamaisuutta ja ennen kaikkea vaiteliaana. Antakaa älynne tulla näkyviin, mutta älkää koettako huvittaa toisia; sillä tietäkää, jos teidän etevyytenne vaikuttaa masentavasti keskinkertaiseen mieheen, vaikenee hän, sitten hän sanoo teistä: "Hän on hyvin huvittava!" — halveksumista osoittava lause. Olkoon teidän ylemmyytenne aina leijonan ylemmyyttä. Älkää muutoin koettako miellyttää miehiä. Suhteissanne heihin minä suositan teille kylmyyttä, joka voi mennä välinpitämättömyyteen asti, josta he eivät voi suuttua; kaikki miehet kunnioittavat sitä, joka heitä halveksii, ja tämä halveksiminen tuottaa teille kaikkien naisten suosion; he pitävät teitä arvossa sen vähäksymisen johdosta, jota te miehille osoitatte. Älkää koskaan suvaitko lähellänne ihmisiä, joita ei pidetä arvossa, ei edes silloinkaan, kun he eivät ole ansainneet huonoa mainettansa, sillä maailma vaatii meiltä samalla tavalla tiliä sekä ystävistämme että vihamiehistämme. Tähän katsoen olkoot teidän päätöksenne kauan ja kypsästi harkittuja, mutta peruuttamattomia. Kun miehet, jotka olette työntänyt pois luotanne, antavat teille oikeutuksen siihen, pidetään teidän ystävyyttänne arvokkaana; te herätätte siten tuota kunnioittavaa äänettömyyttä, joka miesten keskuudessa suurentaa miestä. Te olette siten asestettu nuoruudella, joka miellyttää, viehätyksellä, joka lumoaa ja viisaudella, joka osaa säilyttää valloitukset. Kaikki, mitä minä teistä olen tässä sanonut, sisältyy lyhyesti tuohon vanhaan lauseeseen: aateluus velvoittaa!

Sovittakaa nyt nämä ohjeet käytännölliseen elämäntoimintaanne. Te kuulette useiden henkilöiden sanovan, että viekkaus on menestyksen ehto, ja että pitää kyynäspäillään raivata itselleen tietä joukon läpi. Ystäväni, nämä periaatteet olivat hyviä keskiajalla, jolloin ruhtinailla oli kilpailijoita, jotka oli toinen toisensa kautta saatava tuhotuiksi; mutta nykyään tapahtuu kaikki julkisuudessa, ja tämä järjestelmä tekisi teille sangen huonoja palveluksia. Todenteolla, te tulette kohtaamaan milloin rehellisen ja oikeamielisen miehen, milloin petollisen vihamiehen, miehen, joka käyttää aikeisiinsa viekkautta, panettelua, konnankoukkuja. Tietäkää silloin, että teillä ei ole voimakkaampaa apulaista kuin hän itse; tuo mies saa omasta itsestänsä vihamiehen itsellensä; te voitte taistella häntä vastaan rehellisillä aseilla, ennemmin tai myöhemmin hän saa osakseen halveksumisen. Mitä ensinmainittuun mieheen tulee, teidän suoramielisyytenne hankkii teille hänen kunnioituksensa, ja jos teidän etunne ovat yhteiset (sillä kaikki voidaan järjestää), auttaa hän teitä. Älkää peljätkö vihamiesten saamista, onneton se, jolla niitä ei ole siinä maailmassa, jonne te olette menossa; mutta koettakaa olla asettamatta itseänne alttiiksi pilkalle tai kunnioituksen menettämiselle. Minä sanoin koettakaa, sillä Pariisissa mies ei aina voi olla oma herransa, hän on kohtalokkaiden olosuhteiden alainen; te ette voi sillä välttää katuojien likaa, ette varoa itseänne putoavalta tiilikiveltä. Siveydellä on katupuronsa, joista kunniattomat ihmiset koettavat pirskoittaa jalojen henkilöiden päälle lokaa, jossa he itse rypevät. Te voitte aina saada itsenne kunnioitetuksi pysyessänne kaikissa piireissä horjumatta lopullisissa päätöksissänne. Tuossa kunnianhimojen ottelussa, keskellä ristiinkäyviä vaikeuksia ryhtykää aina suoraan asiaan, tehkää se päättävästi ja keskittäkää aina kaikki voimanne yhteen kohtaan. Te tiedätte, kuinka suuresti herra de Mortsauf vihasi Napoleonia, kirosi häntä ja vartioi häntä kuten oikeus vartioi rikoksellista. Hän vaati Napoleonilta joka ilta Enghien'in herttuaa, ainoa onnettomuus, ainoa kuolema, joka on saanut hänet vuodattamaan kyyneleitä. Mutta siitä huolimatta, hän ihaili Napoleonia rohkeimpana päällikkönä ja on usein selittänyt minulle hänen taktiikkaansa. Eikö tätä sotataitoa voitaisi sovittaa myöskin etujen sotaan? Se säästäisi siinä aikaa, kuten se toisella alalla on säästänyt miehiä ja tilaa. Miettikää tätä, sillä nainen pettyy usein näissä asioissa, joita me arvostelemme vaistolla ja tunteella. Yhdessä kohdassa minä voin olla horjumaton: kaikki viekkaus, kaikki petos paljastuu ja loppuu onnettomasti käyttäjälleen, kun sitävastoin jokainen muu asema näyttää minusta vähemmän vaaralliselta silloin, kun ihmisellä on rehellisyyden maaperä allaan. Jos minä voisin mainita oman itseni esimerkkinä, sanoisin teille, että minä Clochegourde'ssa olen herra de Mortsauf'in luonteen takia ollut pakotettu ennakolta ehkäisemään kaiken petoksen ja ratkaisemaan välittömästi riidat, jotka olisivat hänelle kuin sairaudeksi, mutta sellaiseksi, joka tuottaisi hänelle mielihyvää. Minä olen aina itse päättänyt kaiken käymällä suoraan solmuun käsiksi ja sanomalla vastustajalle: aukaiskaamme tai leikatkaamme! Teille tulee usein tilaisuutta olla hyödyllinen toisille, tehdä heille palveluksia ja te saatte siitä vain vähän korvausta. Mutta älkää olko niiden kaltainen, jotka moittivat ihmisiä ja kerskuen sanovat tapaavansa vain kiittämättömiä. Eikö se ole samaa kuin asettaa itsensä jalustalle? ja lisäksi, onhan hiukan tyhmää näyttää, kuinka vähän tuntee maailmaa. Mutta tekisittekö te hyvää kuten koronkiskuri tarjoo rahaansa? Teettehän te sitä hyvän teon itsensä tähden! Aateluus velvoittaa! Älkää kuitenkaan tehkö sellaisia palveluksia, joilla pakotatte ihmiset kiittämättömyyteen, sillä nämä tulevat silloin teidän sovittamattomiksi vihamiehiksenne: on olemassa kiitollisuuden velan epätoivo kuten perikadon epätoivo, molemmatkin synnyttävät edeltäpäin laskemattomia voimia. Mitä teihin tulee, ottakaa vastaan mahdollisimman vähän toisilta. Älkää olko kenenkään vasalli, nostakaa itsenne omin voimin. Lausun teille mielipiteeni, ystäväni, ainoastaan elämän pikku asioista. Poliittisessa maailmassa kaikki muuttaa muotoaan, säännöt, jotka hallitsevat teidän persoonaanne, väistyvät suurten etujen edessä. Mutta jos te tulisitte piiriin, jossa suuret miehet liikkuvat, te olisitte, kuten Jumala, ainoa päätöstenne tuomari. Te ette olisi silloin enää ihminen, vaan elävä laki; te ette olisi enää yksilö, teissä olisi kansakunta ruumiillistutettuna. Mutta jos te tuomitsette, tuomitaan teitä myöskin. Myöhemmin te ilmestytte vuosisatojen eteen, ja te tunnette tarpeeksi historiaa antaaksenne arvoa ajatuksille ja teoille, jotka johtavat todelliseen suuruuteen.

Minä tulen nyt erittäin tärkeään kohtaan, teidän suhteeseenne naisiin. Salongeissa, joihin menette, pitäkää periaatteena olla tuhlaamatta voimianne heittäytymällä keimailun joutavaan harjoittamiseen. Yhdellä noista miehistä, joilla edellisellä vuosisadalla oli enimmin menestystä, oli tapana seurustella samoissa iltakutsuissa ainoastaan yhden naisen kanssa ja liittyä niihin, jotka näyttivät enimmin laiminlyödyiltä. Tuo mies, rakas lapsi, hallitsi aikakauttansa. Hän oli viisaasti laskenut, että määrätyn ajan kuluttua kaikki tulisivat häntä jatkuvasti ylistämään. Enin osa nuorisoa menettää arvokkaimman onnensa tekijöistä laiminlyömällä välttämättömän ajan noiden suhteiden rakentamiseen, jotka ovat puolet yhteiskuntaelämää. Kun he omalla personallaan miellyttävät, on heidän helppo saada itsellensä kannattajia; mutta tuo kevät on lyhyt, tietäkää käyttää se hyvin. Pyrkikää sentähden vaikutusvaltaisten naisten tuttavuuteen. Vaikutusvaltaiset naiset ovat vanhoja naisia, he antavat teille tietoja liitoista, kaikkien perheiden salaisuuksista ja oikoteistä, joita myöten voitte päästä nopeammin päämäärään. He tulevat osoittamaan sydämellisyyttä teitä kohtaan; suojelus on heidän viimeinen rakkautensa, elleivät he ole umpiuskonnollisia; he tulevat palvelemaan teitä erinomaisesti, he ylistävät teitä ja saattavat teidän seuranne halutuksi. Paetkaa nuoria naisia! Älkää uskoko, että pieninkään personallinen näkökohta on kysymyksessä tässä, mitä minä teille sanoin! Viidenkymmenen vuotias nainen tulee tekemään kaikki teidän hyväksenne, kaksikymmenvuotias ei mitään; jälkimäinen tahtoo koko teidän elämänne, edellinen ei pyydä teiltä muuta kuin yhden hetken, yhden huomaavaisuuden. Pilkatkaa nuoria naisia, ottakaa heidät kokonaan leikin kannalta, he eivät kykene vakavasti ajattelemaan. Nuoret naiset, ystäväni, ovat itsekkäitä, pikku sieluja, vailla todellista ystävyyttä; he rakastavat vain itseään, he uhraisivat teidät yhden ainoan menestyksen saavuttamiseksi. Muutoin, kaikki he vaativat uhrautumista, ja teidän asemanne vaatii, että teidän hyväksenne uhraudutaan: kaksi sovittamatonta pyrkimystä. Ei ainoakaan heistä välitä teidän eduistanne, kaikki he ajattelevat itseään eikä teitä, kaikki vahingoittavat teitä enemmän turhamielisyydellään kuin hyödyttävät teitä kiintymyksellään; he riistävät teiltä huolettomasti teidän aikanne, saattavat teidät laiminlyömään onnenne ja tuhoavat teidät mitä herttaisimman näköisinä. Jos te valitatte, todistaa kaikista typerin heistä teille, että hänen käsineensä on maailman arvoinen ja ettei mikään ole kunniakkaampaa kuin palvella häntä. Kaikki he vakuuttavat antavansa teille onnen ja saavat teidät unohtamaan kauniin tulevaisuutenne; heidän onnensa on epävakainen, teidän suuruutenne tulee olemaan varma. Te ette tiedä, millä salakavalalla taidolla he toimivat tyydyttääkseen haaveitaan, kääntääkseen ohimenevän kiintymyksen rakkaudeksi, joka alkaa maanpäällä ja jatkuu taivaassa. Sinä päivänä, jolloin he jättävät teidät, sanovat he teille, että sanat en rakasta enää antavat heille siihen oikeutuksen, kuten sana rakastan riitti selittämään heidän rakkautensa ja että rakkautta ei voida pakottaa. Inhottava oppi! Uskokaa se, todellinen rakkaus on ikuinen, loputon, alati muuttumaton; se on tasainen ja puhdas, ilman rajuja osoituksia; valkein hiuksinkin on se alati nuori sydämeltään. Ei mitään tämän kaltaista ole noissa maailmannaisissa, he näyttelevät kaikki komediaa: tämä tässä kiinnittää teidän mieltänne onnettomuuksillaan, hän näyttää maailman vienoimmalta ja vähimmän vaativalta naiselta; mutta kun hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi, hallitsee hän vähitellen teitä ja saa teidät taipumaan tahtoonsa; te tahdotte olla diplomaatti mennä, tulla, tutkia ihmisiä, hyötynäkökohtia, maita, mitä vielä, te jäätte Pariisiin tai hänen maa-alueellensa, hän taivuttaa teidät pahanilkisesti tohvelin alle, ja kuta enemmän te uhraudutte, sitä kiittämättömämpi hän on. Tuo toinen tuolla koettaa kiehtoa teidät alistumisellaan, hän on teidän paashinne, hän seuraisi teitä romantillisesti maailman loppuun asti, hän asettaa itsensä alttiiksi säilyttääkseen teidät ja riippuu kuin kivi teidän kaulassanne. Te uppoatte jonakin päivänä, mutta tuo nainen ui pinnalla. Vähimminkin viekkaalla naisella on ansoja loppumattomiin; kaikkein yksinkertaisin viettää voittoja sen nojalla, että hän herättää niin vähän epäluuloa; vähemmän vaarallinen olisi sievistelevä nainen, joka rakastaisi teitä tietämättä miksi, joka jättäisi teidät ilman aihetta ja ottaisi teidät jälleen turhamielisyydestä. Mutta kaikki he vahingoittavat teitä joko nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Jokainen nuori nainen, joka käy maailmaan, joka elää huveista ja turhamielisyyden tyydytyksistä, on puoleksi turmeltunut ja turmelee teidät. Heidän joukossaan ei tule olemaan se puhdas ja ajatteleva olento, jonka sydämessä te tulette aina hallitsemaan. Ah! hän on yksinäinen, hän, jota te rakastatte: teidän katseenne ovat hänen kauneimpia juhliansa, hän elää teidän sanoistanne. Olkoon tämä nainen sentähden koko teidän maailmanne, sillä te olette hänelle kaikki: rakastakaa häntä paljon, älkää antako hänelle suruja eikä kilpailijoita, älkää herättäkö hänessä luulevaisuutta. Olla rakastettu, rakas ystävä, olla ymmärretty on suurin onni; minä toivon, että te saisitte sitä tuntea, mutta älkää asettako alttiiksi sielunne kukkaa, olkaa hyvin varma sydämestä, johon te sijoitatte tunteenne. Tuo nainen ei elä koskaan itseänsä varten, hän ei koskaan ajattele itseänsä, vaani teitä; hän ei väittele teidän kanssanne mistään, hän ei koskaan kuuntele omia etujaan, ja hän vainuaa vaaran, joka teitä uhkaa siellä, missä ette mitään sellaista huomaa, siellä, missä hän unohtaa oman itsensä; jos hän kärsii, kärsii hän valittamatta, hänessä ei ole mitään personallista keimailua, mutta hän ikäänkuin kunnioittaa itsessänsä sitä, mitä te hänessä rakastatte. Vastatkaa tuohon rakkauteen rakkaudella, joka on jotain vieläkin enemmän. Jos te olette kyllin onnellinen saavuttaaksenne sen, mikä aina tulee puuttumaan teidän ystävätär raukaltanne, molemminpuolisen, tasan tunnetun rakkauden, muistakaa, että niin täydelliseksi kuin tuo rakkaus tulleneekin, eräässä laaksossa elää teille äiti, jonka sydämen te olette täyttänyt niin syvällä tunteella, ettette voi koskaan löytää sen pohjaa. Niin, minä tunnen teitä kohtaan kiintymystä, jonka laajuutta ette saa koskaan tietää: jotta se tulisi näkyviin sellaisena kuin se on, pitäisi teidän olla menettänyt tuo suuri älykkäisyytenne, ja silloinkaan te ette tietäisi, mihin asti minun kiintymykseni voisi mennä. Herätänkö epäilystä kehottaessani teitä välttämään nuoria naisia, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän teeskentelijöitä, pilkantekijöitä, turhamaisia, kevytmielisiä, tuhlaajia; kehoittaessani teitä kiintymään vaikutusvaltaisiin naisiin, noihin kunnioitusta herättäviin leskirouviin, jotka ovat täynnä järkeä, kuten minun tätini oli, ja jotka ovat teille niin suureksi hyödyksi; he puolustavat teitä salaisia syytöksiä vastaan kumoamalla ne, he sanovat teistä sen, mitä itse ette voisi itsestänne sanoa? Kaiken lopuksi, enkö minä ole jalomielinen käskiessäni teidän säästämään jumaloimisenne puhdassydämiselle enkelille? Jos sanat aateluus velvoittaa sisältävät suuren osan minun ensimäisiä ohjeitani, sisältyvät mielipiteeni teidän suhteestanne naisiin myöskin tuohon ritarilauseeseen: palvele kaikkia, mutta rakasta vain yhtä.

Teidän tietonne ovat laajat, teidän kärsimysten suojelema sydämenne on pysynyt tahrattomana; kaikki on kaunista, kaikki on hyvin teissä, tahtokaa siis! Teidän tulevaisuutenne on nyt näissä kahdessa sanassa, jotka ovat suurten miesten sanat. Eikö niin, lapseni, te tottelette Henrietteänne, te sallitte hänen jatkaa niiden ajatuksien lausumista, joita hänellä on teistä ja teidän suhteestanne maailmaan? Minun sielullani on joku silmä, joka näkee teidän tulevaisuutenne samoin kuin lapsienikin, antakaa minun siis käyttää hyväksenne tätä kykyä, salaperäistä lahjaa, joka on antanut rauhan minun elämälleni ja joka ei suinkaan heikonnu, vaan säilyttää voimansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Minä pyydän teiltä palkinnoksi suurta onnea: minä tahdon nähdä teidän suurentuvan miesten joukossa, ilman että ainoakaan teidän menestyksistänne tuottaa minulle mielipahaa, tahdon, että kohottaisitte nopeasti onnenne nimenne tasalle ja että voisin sanoa itselleni edistäneeni enemmän kuin pelkillä toiveilla teidän suuruuttanne. Tämä salainen myötävaikutus on ainoa nautinto, jonka minä voin sallia itselleni. Minä odotan. En sano teille jäähyväisiä. Me olemme erotettuja, te ette voi viedä huulillenne kättäni; mutta teidän pitäisi hyvin tietää, mikä sija teillä on minun sydämessäni.

Teidän Henriettenne.'

Kun olin lukenut tämän kirjeen, tunsin käsiäni vastaan sykkivän äidillisen sydämen hetkellä, jolloin minua vielä jäädytti äitini ankara vastaanotto. Minä aavistin, minkätähden kreivitär oli kieltänyt minua lukemasta Touraine'ssa tätä kirjettä, hän pelkäsi epäilemättä saavansa nähdä minun heittäytyvän hänen jalkoihinsa ja kyynelteni kostuttavan niitä.

Minä tein lopultakin tuttavuutta veljeni Charles'in kanssa, joka tähän asti oli ollut minulle aivan kuin vieras. Mutta hänessä oli aina pikku seikkoihin asti jotain ylpeätä ja hillittyä, mikä asetti rajan välillämme liian jyrkäksi voidaksemme toisiamme veljellisesti rakastaa; kaikki hellät tunteet perustuvat sielujen yhtäläisyyteen, ja meidän välillämme ei ollut mitään vetovoimaa. Hän opetti minulle oppineesti tuollaiset pikkuseikat, jotka järki tai sydän arvaa; joka tilaisuudessa hän näytti halveksivan minua. Jollei rakkauteni olisi ollut minun tukenani, olisi hän tehnyt minut tyhmäksi ja hölmöksi, sillä hän uskoi aina, etten tiennyt mitään. Kuitenkin hän tutustutti minut maailmaan, jossa minun avuttomuuteni piti loistaa. Ilman lapsuuteni onnettomuuksia minä olisin voinut pitää hänen turhamielistä holhoustaan veljellisenä ystävyytenä; mutta siveellinen yksinäisyys saa aikaan samoja vaikutuksia kuin maallinen yksinäisyys: hiljaisuus sallii silloin kuulla herkimmänkin ääni-ilmiön, ja tottumus paeta itseensä kehittää tunteellisuuden, jonka hienous paljastaa pienimmätkin mielenliikutusten vivahteet, mitkä koskettavat meitä. Ennenkuin minä olin oppinut tuntemaan rouva de Mortsauf'in, loukkasi kova katse minua, ankaralla äänen painolla lausuttu sana sai sydämeni levottomasti lyömään; minä kärsin siitä, mutta en tiennyt mitään hyväilyjen elämästä. Clochegourde'sta palattuani minä sitävastoin saatoin tehdä vertailuja, jotka täydensivät minun ennenaikaisia tietojani. Huomio, joka perustuu kestettyihin kärsimyksiin, on epätäydellinen. Myöskin onnella on valonsa. Minä antauduin sitä kernaammin esikoisoikeuden ylemmyyden muserrettavaksi, koska en ollut Charles'in narri.

Minä kävin yksin herttuatar de Lenoncourt'in luona, jossa minä en kuullut ollenkaan puhuttavan Henriettestä, jossa ei kukaan, vanhaa herttuaa lukuunottamatta, joka oli itse yksinkertaisuus, puhunut minulle hänestä; mutta tavasta, jolla hän otti minut vastaan, minä aavistin hänen tyttärensä salaiset suositukset. Siihen aikaan, jolloin minä aloin päästä avuttomasta hämmästyksestä, jonka suuren maailman näkö synnyttää jokaisessa ensikertalaisessa; jolloin minä vilahdukselta näin nautintoja ja ymmärsin apukeinot, joita tuo maailma tarjoo kunnianhimoiselle, ja jolloin minä ilolla aloin käytännössä toteuttaa Henrietten lauselmia ihmetellen niiden syvää totuutta, sattuivat huhtikuun 20:nnen päivän tapaukset. Veljeni seurasi hovia Gent'iin; minä, kreivittären neuvosta, — olin hänen kanssansa ryhtynyt kirjevaihtoon, joka oli minun puoleltani hyvin vilkasta — seurasin herttua de Lenoncourt'ia Alankomaihin. Herttuan tavanomainen hyväntahtoisuus muuttui sydämelliseksi suojelukseksi, kun hän näki minun kiireestä kantapäähän olevan Bourbon'ien puolella; hän itse esitti minut Hänen Majesteetilleen. Onnettomuuden kohdatessa hallitsijaa on hänen ympärillään vähän onnentavoittelijoita; nuoruudella on luonnolliset ihailunsa, hyötyä tavoittelematon uskollisuutensa, kuningas osasi arvostella ihmisiä; se joka ei ollut huomattu Tuileries'sa, oli sitä paljon Gent'issä, ja minulla oli onni miellyttää Ludvig XVIII:ta. Eräästä rouva de Mortsauf'in isällensä kirjoittamasta kirjeestä, jonka Vendée'n lähetti oli tuonut virkakirjeiden mukana ja jossa oli sananen minullekin, minä sain tietää, että Jacques oli sairaana. Herra de Mortsauf epätoivoissaan niin hyvin poikansa huonosta terveydestä kuin toisesta maanpakolaisuudesta, jonka hän näki alkavan itselleen, oli lisännyt muutamia sanoja; ne antoivat minun aavistaa rakastettuni aseman. Epäilemättä hänen miehensä häiritsi häntä hänen viettäessään kaiken aikansa Jacques'in vuoteen ääressä, saamatta niin päivän kuin yön rauhaa. Hän oli etevämpi väittelyissä, mutta kykenemätön puolustamaan itseään asettaessaan koko sielunsa lapsensa hoitamiseen. Henriette varmaankin tarvitsi avuliasta ystävää, joka tekisi elämän hänelle vähemmän raskaaksi; jos ei muulla tavoin, niin edes pitämällä toimessa herra de Mortsauf'ia. Jo useampia kertoja minä olin vienyt kreivin muualle, silloin kun hän uhkasi ruveta kiusaamaan vaimoansa; tämän viattoman viekkauden menestys on tuottanut minulle muutamia ylitsevuotavaa kiitollisuutta ilmaisevia katseita, joissa rakkaus näkee lupauksia. Vaikka minä kärsimättömänä pyrin käymään samoja teitä kuin veljeni, joka äskettäin oli lähetetty Wienin kongressiin, vaikka minä tahdoin henkeni uhalla toteuttaa Henrietten määräykset ja vapauttaa itseni veljellisestä alamaisuudesta, minun kunnianhimoni, pyrkimykseni riippumattomuuteen, etu, joka minulla oli kuninkaan luona pysymisestä, kaikki kalpeni rouva de Mortsauf'in surumielisten kasvojen edessä. Minä päätin jättää Gent'in hovin ja mennä palvelemaan todellista valtijatarta. Jumala palkitsi minut. Vendée'sta tullut lähetti ei voinut palata Ranskaan. Kuningas tarvitsi miestä, joka ottaisi viedäkseen sinne hänen määräyksensä. Herttua de Lenoncourt tiesi, että kuningas ei unhottaisi sitä, joka ottaisi tämän vaarallisen yrityksen suorittaakseen. Hän oli, minulta ollenkaan kysymättä, saanut minut hyväksytyksi tähän tehtävään, ja minä otin sen vastaan hyvin onnellisena saadessani palata Clochegourde'en ja samalla palvella hyvää asiaa.

Päästyäni, jo kaksikymmentäyksi vuotiaana, kuninkaan puheille minä palasin Ranskaan, jossa minulla niin Pariisissa kuin Vendée'essa oli onni täyttää Hänen Majesteettinsa tahto. Toukokuun lopulla minusta tiedon saaneiden bonapartistivirastojen vainoamana minä olin pakotettu pakenemaan puettuna mieheksi, joka näyttää palaavan takaisin kotimaahansa. Minä kävelin jalkasin alueelta alueelle, metsästä toiseen, Vendée'n ylängön, Bocage'n ja Poitou'n poikki, turvallisuuden mukaan muuttaen tietäni.

Minä saavutin Saumur'in, Saumur'ista minä tulin Chinon'iin ja sieltä, yhtenä ainoana yönä Nueil'in metsiin, jossa minä eräällä nummella kohtasin kreivin ratsain. Hän otti minut satulan taakse ja vei minut kotiinsa ilman että olimme nähneet ketään, joka olisi voinut minut tuntea.

— Jacques on parempi, olivat hänen ensimäiset sanansa.

Minä tunnustin hänelle diplomaattisoturin asemani, jossa minä olin vainottu kuin villipeto, ja aatelismies verhoutui kuningasmielisyydellään kilpaillakseen Chesselin kanssa vaarasta ottaa minut vastaan. Huomatessani Clochegourde'n tuntui minusta kuin olisivat nuo kahdeksan vastikään mennyttä kuukautta olleet unta. Esitellessään minut sanoi kreivi vaimolleen: — Arvaa, kenen minä sinulle tuon?… Felix'in.

— Onko se mahdollista! kysyi hän kädet hervottomina ja kasvot tyrmistyneinä.

Minä astuin esiin, me pysyimme molemmat kaksi liikkumattomina, hän kahlehdittuna nojatuoliinsa ja minä hänen ovensa kynnykselle. Me katsoimme toisiimme tuolla kiihkeällä tuijotuksella, jolla kaksi rakastajaa katsovat toisiinsa tahtoessaan korvata yhdellä katseella koko menetetyn ajan. Mutta häveten hämmästystään, joka paljasti hänen sydämensä, hän nousi ylös; minä lähestyin häntä.

— Olen paljon rukoillut teidän puolestanne, sanoi hän minulle ojennettuaan kätensä suudeltavaksi.

Hän kysyi minulta kuulumisia isästään; sitten hän arvasi väsymykseni ja meni toimittamaan minulle vuodetta, sillä aikaa kun kreivi laitatti minulle ruokaa, sillä olin kuolemaisillani nälästä. Minä sain sen huoneen, joka oli kreivittären huoneen yläpuolella, hänen tätinsä huoneen. Hän antoi kreivin saattaa minut sinne asetettuaan jalkansa ensimäiselle portaalle nähtävästi neuvotellen itsensä kanssa, seuraisiko hän minua. Minä käännyin, hän punastui, toivotti minulle hyvää yötä ja vetäytyi äkkiä takaisin. Kun minä laskeuduin aamiaiselle, sain kuulla Waterloo'n mellakoista, Napoleonin paosta, liittolaisten marssimisesta Pariisiin ja Bourbon'ien todennäköisestä paluusta. Nämä tapahtumat olivat kaikki kaikessa kreiville, meille ne eivät merkinneet mitään. Tiedättekö, mikä oli suurin uutinen, jonka minä sain kuulla, tervehdittyäni lapsia? Sillä minä en puhu levottomuudestani nähdessäni kreivittären kalpeana ja laihtuneena; minä arvasin minkä mullistuksen hämmästystä osoittava liike voisi saada aikaan enkä ilmaissut sentähden muuta kuin iloa kreivittären nähdessäni. Tuo suuri uutisemme oli: — "Te saatte jäätä!" Kreivitär oli usein kuluneena vuonna pahoitellut sitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi raikasta vettä minua varten, joka, muun juoman puuttuessa, pidin jääkylmästä vedestä. Jumala tiesi millä vastuksien hinnalla hän oli saanut hankituksi itselleen jääkaapin. Te tiedätte paremmin kuin kukaan, että rakkaudella on kylliksi yhdessä sanassa, yhdessä katseessa, yhdessä äänen käänteessä, yhdessä näköjään vähäpätöisessä huomaavaisuudessa; sen kaunein etuoikeus on tuoda itse itsensä ilmi. No niin! Hänen sanansa, hänen katseensa, hänen ilonsa paljastivat minulle hänen tunteidensa laajuuden, kuten minä olin hänelle niukasti ilmaissut omani käytökselläni lautapelissä. Mutta hänen hellyytensä viehättävät osoitukset kävivät runsaiksi: seitsemäntenä päivänä tuloni jälkeen hän ilmestyi jälleen pirteänä; hän säkenöitsi terveyttä, iloa ja nuoruutta; minä löysin rakkaan liljani kaunistuneena, täydellisemmin puhjenneena, samoin kuin minä löysin sydämeni aarteet kasvaneiksi. Eivätkö ne ole vain pikku sieluja, tai alhaisia sydämiä, joissa poissaolo heikentää tunteita, hävittää rakastetun piirteet ja vähentää hänen kauneuttansa? Olennoille, joilla on hehkuva mielikuvitus, joilla ihastus on veressä, joiden ihoa värittää purppura ja joilla intohimo saa pysyväisiä muotoja, muodostuuhan poissaolo heille kidutuksiksi, joilla ensimäiset kristityt saivat vahvistaa uskonsa ja jotka tekivät heille Jumalan näkyväksi! Asuuhan rakkauden täyttämässä sydämessä lakkaamattomia toiveita, jotka saavat antamaan enemmän arvoa kaivatuille ruumiin muodoille saattaessaan ne näkyviin unelmien tulen värittäminä! Saahan silloin kokea kiihtymyksiä, jotka luovat ihanteellista kauneutta jumaloiduille kasvonpiirteille, ajatusten niihin syventyessä. Menneisyys muistosta muistoon kerrattuna suurentuu; tulevaisuus täyttyy toiveilla. Sydämille, joissa nämä sähköiset vivahteet kuohuvat, on ensimäinen kohtaus silloin kuin hyväätekevä rajuilma, joka elähyttää maan ja hedelmöittää sen kohdistaessaan siihen salaman äkillisiä leimahduksia. Kuinka paljon suloisia iloja minä tunsinkaan nähdessäni, että meissä nuo ajatukset, nuo tunteet olivat molemminpuolisia! Millä ihastuneella katseella minä seurasin Henrietten onnellisuuden lisääntymistä! Nainen, joka elää rakastetun katseiden alaisena, antaa ehkä suuremman todistuksen tunteestaan kuin nainen, joka kuolee epäilyksen tappamana tai elinmehun puutteesta kuihtuu. En tiedä kumpi näistä kahdesta on enemmän liikuttava. Rouva de Mortsauf'in virkistyminen oli luonnollista, kuten toukokuun vaikutus ruohotasangoilla, kuten auringon ja veden vaikutus surkastuneisiin kukkiin. Kuten meidän rakkaudenlaaksollamme, niin Henriettelläkin oli ollut talvensa, ja hän elpyi jälleen, kuten laakso keväällä. Ennen päivällistä me laskeuduimme rakkaalle pengermällemme. Siellä, silitellen lapsi raukkaansa, joka oli tullut hennommaksi entisestään ja kulki äitinsä sivulla äänettömänä ikäänkuin vielä sairautta kärsien, hän kertoi minulle sairaan vuoteen ääressä vietetyt yönsä. — Noiden kolmen kuukauden aikana hän oli elänyt kokonaan sisällistä elämää. Hän oli asunut aivan kuin synkässä palatsissa peljäten astua sisälle ylellisiin huoneisiin, joissa valot välkkyivät, joissa pidettiin juhlia, juhlia, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Hän oli seisonut ovella toinen silmä kiintyneenä lapseen, toinen epäselvään olentoon, toisella korvalla kuunnellen tuskia, toisella erästä ääntä. Hän oli lausunut yksinäisyyden siivittämiä runoja, joita kukaan runoilija ei ollut milloinkaan sepittänyt; mutta kaiken tämän hän oli tehnyt luonnollisesti, tietämättä oliko siihen vaikuttanut pieninkään rakkauden jälki, hekumallisen ajatuksen värähdys, itämainen runous, suloinen kuin Frangistanin ruusu. Kun kreivi liittyi meihin, jatkoi hän samaan tapaan naisena, joka on ylpeä itsestään, joka voi luoda ylvään katseen mieheensä ja punastumatta painaa suudelman poikansa otsalle. Hän oli paljon rukoillut, hän oli pitänyt kokonaisia öitä käsiään ristissä Jacques'in yli tahtoen pelastaa hänet kuolemalta.

— Minä menin, sanoi hän, aina pyhäkön ovelle asti rukoilemaan Jumalalta poikani elämää. Hänellä oli ollut näkyjä; hän kertoi ne minulle. Mutta hetkellä, jolloin hän enkelin-äänellään lausui nuo ihmeelliset sanat: — Kun minä nukuin, minun sydämeni valvoi! keskeytti kreivi hänet sanoen: Se on, että te olette ollut melkein hullu.

Kreivitär vaikeni viiltävän tuskan koskettamana, ikäänkuin tämä olisi ollut ensimäinen loukkaus, ikäänkuin hän olisi unohtanut, että kolmeentoista vuoteen tuo mies ei ollut laiminlyönyt sinkauttaa nuolia hänen sydämeensä. Kreivitär oli kuin jalo lintu, jonka karkea lyijynjyvä on lennosta satuttanut, hän vajosi raskaaseen masennuksen tilaan.

— Niinkö, herra, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, eikö ainoakaan minun sanoistani ole milloinkaan löytävä armoa teidän älynne tuomioistuimen edessä? Eikö teissä koskaan ole suvaitsevaisuutta minun heikkouttani kohtaan, ei minun naisellisten ajatuksieni ymmärtämystä?

Hän pysähtyi. Tuo enkeli katui jo valituksiaan ja mittasi yhdellä silmäyksellä niin hyvin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa: voisiko hän olla ymmärretty, olihan hän juuri saanut vastaanottaa myrkyllisen hyökkäyksen. Hänen siniset suonensa takoivat voimakkaasti ohimoissa, hänellä ei ollut kyyneliä, mutta hänen silmiensä kirkkaus himmeni. Sitten hän loi katseensa maahan, jottei hän näkisi minun silmissäni suurentunutta tuskaansa, aavistettuja tunteitansa, sieluansa minun sieluni hyväilemänä ja ennenkaikkea koko tuota nuoren rakkauden värittämää myötätuntoisuutta, rakkauden, joka oli valmis kuten uskollinen koira siekailematta repimään sen, joka loukkaisi sen valtijatarta. Noina hirveinä hetkinä oli näkemisen arvoista se ylemmyys, jolla kreivi esiintyi; hän luuli saaneensa voiton vaimostaan ja vuodatti silloin hänen ylitsensä sanojen raesateen, jossa sama ajatus kertautui ja joka muistutti alati saman äänen synnyttäviä kirveen iskuja.

— Hän on siis yhä kaltaisensa, sanoin minä kreivittärelle, kun kreivi jätti meidät häntä hakemaan tulleen tallimestarin kiireellisestä kutsusta.

— Aina, vastasi Jacques minulle.

— Aina erinomainen, poikani, sanoi kreivitär Jacques'ille koettaen siten ylläpitää herra de Mortsauf'in arvoa hänen lastensa silmissä. Sinä näet nykyhetken, sinä et tunne menneisyyttä, sinä et voi arvostella isääsi tekemättä hänelle jotain vääryyttä, mutta jos sinulla on onnettomuus nähdä virheitä isässäsi, vaatii perheen kunnia sinua hautaamaan sellaiset salaisuudet syvimpään vaitioloon.

— Kuinka menestyvät muutostyöt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssä? kysyin minä kreivittäreltä saadakseni hänet pois näistä katkerista ajatuksista.

— Yli toiveitteni, sanoi hän minulle. Kun rakennukset olivat valmistuneet, saimme me kaksi kunnollista arentimiestä, joista toinen maksoi veroissa neljätuhatta viisisataa frangia, toinen viisituhatta; ja vuokrasopimus on tehty viideksi vuodeksi. Me olemme jo istuttaneet kolme tuhatta puuta uusille arentimaille. Manetten isä ihastui saadessaan Rabelay'n, ja Martineau'lla on Baude viljeltävänään. Meidän neljän arentimiehemme omaisuus on niityissä ja metsissä, ja niihin he eivät ollenkaan käytä, kuten jotkut vähemmän omantunnontarkat vuokraajat tekevät, lantaa, joka on määrätty meidän viljelyksiämme varten. Meidän ponnistuksiamme on siten seurannut mitä kaunein menestys. Clochegourde, ottamatta lukuun säästettyjä maita, joita me nimitämme pääkartanon vuokratiluksiksi, sekä metsiä ja viinitarhoja, tuottaa yhdeksäntoistatuhatta frangia, ja viljelykset ovat antaneet hyviä vuosituloja. Minä taistelen saadakseni vuokraamattomat maa-alueemme annettaviksi Martineau'lle, maittemme silmälläpitäjälle, joka nyt voi asettaa poikansa sijalleen. Hän tarjoaa kolme tuhatta frangia, jos herra de Mortsauf rakentaa hänelle arentitalon Commanderie'hin. Me voisimme silloin saada vapaaksi Clochegourde'n lähistön, jatkaa suunniteltua puistokujaamme aina Chinon'in tielle asti, eikä meidän tarvitsisi huolehtia muusta kuin metsistämme ja viinitarhoistamme. Jos kuningas palaa takaisin, saamme me jälleen vuosirahamme; me annamme suostumuksemme siihen vastustettuamme muutamia päiviä meidän vaimomme tervettä järkeä. Jacques'in omaisuus on silloin hävittämätön. Nämä viimeiset tulokset saavutettuani minä antaisin herra de Mortsauf'in tehdä säästöjä Madeleineä varten, jolle kuningas muutoin vanhan tavan mukaan on antava myötäjäiset. Omatuntoni on rauhallinen; minun tehtäväni tulee loppuun suoritetuksi. Ja te? sanoi hän minulle.

Minä selitin hänelle lähettilästehtäväni ja annoin hänen nähdä kuinka hyödyllisiä ja viisaita hänen neuvonsa olivat olleet. Oliko hänellä näkijän lahja, kun hän siten saattoi ennustaa tapahtumat?

— Enkö minä teille kirjoittanut sitä? sanoi hän. Vain teitä varten minä voin käyttää ihmeellistä kykyä, josta minä en ole puhunut muille kuin herra de la Berge'lle, rippi-isälleni, ja hän selittää sen jumalallisen välityksen avulla tapahtuvaksi. Usein syvien mietiskelyjen jälkeen, joita pelko lasteni tilasta minulle aiheuttaa, minun silmäni sulkeutuvat tämän maan asioille ja katsovat toiseen maailmaan; kun minä siellä näin Jacques'in ja Madeleinen loistavina, olivat he määrätyn ajan terveinä, jos minä näin heidät usvan ympäröiminä, tulivat he pian sairaiksi. Teitä minä en ainoastaan näe alati säteilevänä, vaan minä kuulen myöskin suloisen äänen, joka minulle sanoitta, sisällisen välityksen avulla, ilmaisee, mitä teidän pitää tehdä, Mikä laki estää minua käyttämästä tätä ihmeellistä lahjaa muiden kuin lasteni ja teidän hyväksi? sanoi hän vajoten unelmiin. Tahtooko Jumala olla heidän isänsä? kysyi hän itseltään hetken vaiettuaan.

— Sallikaa minun uskoa, sanoin minä hänelle, etten tottele muita kuin teitä!

Hän hymyili minulle tuota täydellisesti viehättävää hymyilyään, joka saattoi minun sydämeni niin suureen hurmioon, etten olisi silloin tuntenut kuoleman iskuakaan.

— Niin pian kun kuningas jälleen on Pariisissa, menkää sinne, jättäkää Clochegourde, jatkoi hän. Yhtä paljon kuin on alentavaa etsiä virkoja ja suosiota, yhtä paljon on naurettavaa laiminlyödä niiden vastaanottaminen. Tulee tapahtumaan suuria muutoksia. Kykenevät ja varmat miehet ovat välttämättömiä kuninkaalle, olkaa siis hänen saatavissansa. Te joudutte nuorena virkatoimiin, ja te suoriudutte niistä hyvin; sillä valtiomiehillä kuten näyttelijöillä on ammattiasioita, joiden perille nerokkuudella ei päästä, ne täytyy oppia. Isäni sai tämän lauseen herttua de Choiseul'iltä. Muistakaa minua, sanoi hän hetken vaiettuaan, antakaa minun tuntea suuruuden iloja sielussa, joka kuuluu kokonaan minulle. Olettehan te minun poikani?

— Teidän poikanne? toistin minä nyrpeän näköisenä.

— Minun poikani, ei muuta, sanoi hän tehden minusta pilkkaa; eikö teillä silloin ole hyvin kaunis paikka minun sydämessäni.

Päivälliskello soi, hän tarttui minun käsivarteeni ja nojautui siihen mielihyvällä.

— Te olette kasvanut, sanoi hän minulle portaita noustessamme. Kun olimme pengermällä, liikutti hän levottomasti käsivarttani ikäänkuin minun katseeni olisivat koskettaneet häntä liian kiihkeästi; vaikka hänen silmänsä olivat alasluodut, hän tiesi hyvin, että katsoin vain häneen. Hän sanoi minulle sitten tuolla teeskennellyllä, niin suloisella, niin viehättävällä kärsimättömyydellä: — Katselkaamme toki hiukan rakasta laaksoamme! Hän kääntyi, levitti valkeasilkkisen päivänvarjonsa ylitsemme ja asetti Jacques'in sen suojaan. Päänliike, jolla hän osoitti minulle Indre'ä, ruuhta ja niittyjä, todisti, että hän minun vierailustani ja kävelyretkistämme alkaen ymmärsi noita sinertäviä taivaanrantoja ja niiden utuisia kaarrelmia. Luonto oli viitta, johon hän verhosi ajatuksensa. Hän tiesi nyt, mitä satakieli huokaa yön aikana ja mitä soiden laulaja yhä toistaa veisatessaan valitussäveltään.

Kello kahdeksan illalla minä sain olla läsnä kohtauksessa, joka minua syvästi liikutti ja jota minä en koskaan ennen ollut voinut nähdä, sillä minä olin siihen aikaan aina pelaamassa herra de Mortsauf'in kanssa. Tuo kohtaus tapahtui ruokasalissa ennen lasten levolle asettamista. Kello soi kaksi kertaa, kaikki talon väki saapui.

Te olette meidän vieraanamme, alistukaa luostarin sääntöihin, sanoi kreivitär vetäen minua kädestä tuolla viattomalla leikillisyydellä, joka on ominaista todella uskonnollisille naisille.

Kreivi seurasi meitä. Isäntäväki, lapset, palvelijat, kaikki polvistuivat paljain päin totutuille paikoilleen. Madeleinen vuoro oli lukea rukoukset: rakas pikku olento lausui ne lapsenäänellään, jonka teeskentelemättömät käänteet erottuivat kirkkaina ympäristön sopusointuisessa äänettömyydessä ja antoivat lauseille viattomuuden pyhän valkeuden, enkelisulon. Se oli liikuttavin rukous, minkä minä olen kuullut. Luonto vastasi lapsen sanoihin tuhansin iltaväreilyin, joka oli kuin vienoa urkujen säestystä. Madeleine oli kreivittären oikealla, Jacques vasemmalla puolella. Nuo kaksi kiharapäätä, joiden keskeltä kohosi äidin palmikoitu tukka ja joiden ylitse näkyi herra de Mortsauf'in valkeahiuksinen, kellastunut pää, muodostivat taulun, jonka värit jollakin tavalla toistivat mieleen rukouksen herättämiä ajatuksia. Ja lopuksi ylevänä yhdyssiteenä verhosi tuota kokoontunutta joukkoa laskevan auringon riutuva loiste, jonka rusotus väritti salin, niin että runolliset tai taikauskoiset sielut olisivat luulleet taivaan tulien olevan läsnä rukouksessa, jota nuo uskolliset Jumalan palvelijat tuolla pitivät polvistuneina, ilman arvoeroa, kirkon vaatimassa tasa-arvoisuudessa. Minun ajatukseni siirtyivät patriarkkaalisen elämän aikoihin ja suurensivat vielä tuota kohtausta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jo oli niin suuri. Lapset sanoivat hyvää yötä isälle, väki hyvästeli meitä, kreivitär meni pois ojentaen käden kummallekin lapselle, ja minä astuin saliin kreivin kanssa.

— Me annamme teille autuuden tuolla ja helvetin tässä, sanoi kreivi osoittaen lautapeliä.

Kreivitär liittyi meihin puolen tunnin perästä ja siirsi käsityönsä pöytämme ääreen.

— Tämä tulee teille, sanoi hän, käännellen kanavakangasta; mutta työ on jo viivästynyt kolme kuukautta. Tämän neilikan ja tuon ruusun välillä on lapsi parkani sairastanut.

— Peliin käsiksi, sanoi herra de Mortsauf, älkäämme puhuko tuosta. Kuusi — viisi, herra kuninkaan lähetti.

Kun minä menin levolle, jännitin minä tarkkaavaisuuttani kuullakseni kreivittären kävelevän kamarissaan. Jos hän pysyi alallaan ja hiljaisena, ahdistivat minua hurjat ajatukset, jotka herättivät sietämättömiä haluja. — Minkätähden hän ei olisi minun omani? sanoin minä itselleni. Onkohan hänkin, kuten minä, aistillisen pyörremyrskyn vallassa? Kello yksi minä laskeuduin alakertaan, minä kävelin äänettömästi, tulin hänen ovensa eteen ja laskeuduin siihen pitkäkseni; korva oven rakoon painettuna minä kuuntelin hänen tasaista ja suloista lapsen hengitystänsä. Kun minun tuli kylmä, nousin minä jälleen yläkertaan, asetuin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti aamuun asti. En tiedä, minkä luonnonlain vaikutus ilmenee siinä nautinnossa, jota tunnen käydessäni eteenpäin aina syvyyksien reunalle asti, tunnustellessani pahan kurimusta, tutkiessani sen pohjaa, tuntiessani sen kylmyyden ja vetäytyessäni takaisin järkytettynä. Tuo yön hetki hänen ovensa kynnyksellä, johon minä vuodatin raivon kyyneleitä hänen koskaan saamatta tietää, että hän seuraavana aamuna oli kulkenut minun kyynelteni ja suudelmieni ylitse siveydessään, joka oli vuoroin rikottu, vuoroin kunnioitettu, kirottu ja jumaloitu; tuo useimmista typerältä näyttävä hetki antoi minulle aavistuksen siitä innostuksesta, joka ajaa sotamiehiä eteenpäin: jotkut heistä ovat kertoneet minulle asettaneensa elämänsä sillä tavoin vaaraan, että he heittäytyivät patteria vastaan saadakseen tietää, pääsisivätkö he karteesitulesta ja olisiko heillä onnea karauttaessaan siten mahdollisuuksien kuilun ylitse, kuten Jean Bart [ranskal. merisankari kuoli v. 1702. Suom. muist.] tupakoidessaan ruutitynnörin päällä. Seuraavana päivänä minä menin poimimaan kukkia ja tein kaksi kukkavihkoa; kreivi ihaili niitä, hän, jota ei muuten mikään tämäntapainen liikuttanut.

Minä vietin muutamia päiviä Clochegourde'ssa tehden ainoastaan lyhyviä vierailuja Frapesle'en, jossa minä olin kuitenkin kolme kertaa päivällisillä. Ranskalainen armeija valtasi Tours'in. Vaikka minä ilmeisesti rouva de Mortsauf'ille merkitsin elämää ja terveyttä, pyysi hän minua hartaasti lähtemään Chateauraux'hon ja palaamaan kaikessa kiireessä Issoudun'in ja Orleans'in kautta Pariisiin. Minä tahdoin kieltäytyä, mutta hän käski minua lausuen, että perheen suojelushenki oli puhunut; minä tottelin. Meidän jäähyväisemme olivat tällä kertaa kyynelillä kostutetut. Hän pelkäsi tuota viettelevää maailmaa, jonne minä olin menossa. Olinhan minä nyt täydellä todella joutumassa noiden etujen, intohimojen ja nautintojen pyörteisiin, jotka tekevät Pariisista meren, yhtä vaarallisen siveälle rakkaudelle kuin puhtaalle omalletunnolle. Minä lupasin kirjoittaa hänelle joka ilta päivän tapahtumista ja ajatuksistani pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Tämä lupaus sai hänet nojaamaan raukeata päätänsä olkaani vasten, ja hän sanoi minulle: — Älkää unohtako mitään, kaikki tulee kiinnittämään minun mieltäni.

Hän antoi minulle vietäväksi kirjeitä herttualle ja herttuattarelle, joiden luo minä menin toisena päivänä tuloni jälkeen.

— Teillä on onnea, sanoi minulle herttua; syökää päivällistä täällä, tulkaa kanssani tänä iltana linnaan, teidän menestyksenne on valmis. Kuningas on puhunut teistä tänä aamuna lausuen: "Hän on nuori, kykenevä ja uskollinen!" Ja kuningas pahoitteli kun hän ei tiennyt, olitteko kuollut vai elossa ja minne tapaukset olivat viskanneet teidät, senjälkeen kun olitte niin hyvin täyttänyt teille annetun tehtävän.

Illalla minä olin valtioneuvoston esittelijäsihteerinä, ja minulla oli Ludvig XVIII:nnen luona salainen virka, joka pysyi yhtä kauan kuin hänen hallituskautensakin, luottamustoimi, joka oli vailla loisteliaita suosionosoituksia, mutta turvattu mahdollisesta epäsuosiosta, paikka, joka asetti minut keskelle hallitusta ja oli minun menestyksieni lähteenä. Rouva de Mortsauf oli nähnyt oikein, häntä oli minun siis kiittäminen kaikesta: vallasta, rikkaudesta, onnesta ja tiedoista; hän oli minun oppaanani ja rohkaisi minua, hän puhdisti minun sydämeni ja antoi minun tahdonvoimilleni tuon yhtenäisyyden, jota ilman nuoruuden voimat kuluvat hyödyttömästi. Myöhemmin minä sain virkatoverin. Kummankin meistä piti olla palveluksessa kuuden kuukauden aika. Me saatoimme tarvittaessa olla toistemme sijaisina; meillä oli huone linnassa, ajoneuvot ja runsaita palkkioita matkakustannusten korvaukseksi, milloin olimme pakotettuja matkustamaan. Kummallinen asema! Me olimme tuon hallitsijan salaisia oppilaita, jonka politiikalle hänen vihamiehensäkin ovat sittemmin antaneet loistavan tunnustuksen, me kuulimme hänen arvostelujaan kaikesta, sisäisistä ja ulkoisista asioista, meillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusvaltaa ja kuitenkin meiltä tultiin kysymään neuvoa, kuten Molière kysyi Laforet'lta, me näimme kokeneen iän harkinnan nojautuvan meidän nuorekkaaseen luottamukseemme. Meidän tulevaisuutemme oli muutoin tehty turvatuksi tavalla, joka oli omiansa tyydyttämään kunnianhimoa. Paitsi minun esittelijäsihteerinpalkkaani, joka oli määrätty valtioneuvoston menosäännössä, antoi kuningas minulle tuhat frangia kuussa omasta rahastostaan ja muisti minua usein lahjoilla. Vaikka kuningas tiesi, että kahdenkolmatta vuotias nuori mies ei jaksaisi kestää pitkiä aikoja työtä, jolla hän minua rasitti, ei minun virkaveljeäni, joka nykyään on Ranskan pääri, valittu ennenkuin heinäkuun lopulla v. 1817. Tämä valinta oli niin vaikea, tehtävämme vaativat niin paljon erikoisominaisuuksia, että kuningas epäröi kauan aikaa. Hän kunnioitti minua kysymällä minulta, kuka niiden nuorten miesten joukossa, joita valinta koski, paraiten sopisi yhteen, minun kanssani. Heidän joukossaan oli yksi tovereistani Lepitre'n koulukodin ajoilta, ja minä en häntä ollenkaan maininnut. Majesteetti kysyi minulta syytä siihen.

— Kuningas, sanoin minä hänelle, on valinnut miehiä, jotka ovat kaikki yhtä uskollisia, mutta kyvyltään erilaisia, minä olen nimittänyt sen jonka minä luulen taitavimmaksi, varmana siitä, että olen aina tuleva hänen kanssansa hyvin toimeen.

Minun arvosteluni oli sama kuin kuninkaan. Hän oli minulle alati kiitollinen uhrauksesta, jonka olin tehnyt. Tässä tilaisuudessa hän sanoi minulle: Te tulette olemaan ensimäinen. Hän ilmaisi minun arvosteluni virka veljelleni, joka palkinnoksi tästä palveluksesta soi minulle ystävyytensä. Huomaavaisuus, jota herttua de Lenoncourt minulle osoitti, määräsi muiden ihmisten suhteen minuun. Nämä sanat: "Kuningas tuntee suurta mielenkiintoa tätä nuorta miestä kohtaan, hänellä on tulevaisuutta, kuningas on mieltynyt häneen." olisivat jo sinänsä korvanneet lahjakkuuden, mutta sille ystävälliselle kohtelulle, joka nuorten henkilöiden osaksi tulee, antoivat ne jotakin sellaista, millä kunnioitetaan valtaa. Niin herttua de Lenoncourt'in kuin sisareni luona, joka meni näihin aikoihin naimisiin serkkunsa markiisi de Listomère'n kanssa (hän oli tuon vanhan sukulaisen poika, jonka luona minä kävin Saint-Louis-saarella), minä tein vähitellen tuttavuutta faubourg Saint-Germain'in vaikutusvaltaisimpien henkilöiden kanssa.

Henriette hankki minulle pian pääsyn seurapiiriin, jonka nimenä oli Petit-Château. Tämä tapahtui prinssessa de Blamont-Chauvry'n avulla, jonka pikkuserkku hän oli. Kreivitär kirjoitti hänelle niin innokkaasti minusta, että prinsessa kutsui minut heti kohta vierailulle luokseen. Minä seurustelin paljon hänen kanssansa, minä osasin miellyttää häntä, ja hänestä tuli ei minun suojelijattareni, vaan ystävä, jonka tunteissa oli jotain äidillistä. Vanha prinsessa otti sydämenasiakseen tutustuttaa minut tyttäreensä rouva d'Espard'iin, herttuatar de Langais'hen, vikomtesse [vicomte, fem. vicomtesse, kreivin ja paroonin välinen aatelisarvo. Suom. muist.] de Beauséant'iin ja herttuatar de Maufrigneuse'een, kaikki naisia, jotka vuorotellen pitivät muodin valtikkaa ja jotka olivat sitä suosiollisempia minulle, kun minulla ei ollut mitään vaatimuksia heihin nähden ja olin valmis aina miellyttämään heitä. Veljeni Charles, joka ei enää ajatellut minua laiminlyödä, nojautui tästä lähtien minuun; mutta nopea menestykseni synnytti hänessä salaisen kateuden, joka myöhemmin tuotti minulle paljon suruja. Hämmästyneinä tästä odottamattomasta onnesta isäni ja äitini tunsivat turhamielisyytensä imarrelluksi ja hyväksyivät minut lopulta pojakseen; mutta kun heidän tunteensa oli jossain määrin keinotekoista, etten sanoisi teeskenneltyä, ei tämä kääntymys paljon vaikuttanut katkeroituneeseen sydämeeni. Yleensähän itsekkyyden täyttämät tunteenliikutukset herättävät vähän myötätuntoa; sydän kammoo laskelmia ja kaikenkaltaisia hyötynäkökohtia.

Minä kirjoitin uskollisesti rakkaalle Henriettelleni, joka vastasi minulle yhdellä tai parilla kirjeellä kuussa. Hänen henkensä valisti siten minua, hänen ajatuksensa kulkivat etäisyyksien halki ja puhdistivat minun ilmakehäni. Ei ainoakaan nainen voinut minua vallata. Kuningas tiesi minun pidättymiseni; hän kuului tässä suhteessa Ludvig XV:nnen kouluun ja hymyillen nimitti minua neiti de Vandenesse'ksi, mutta elämäntapani järkevyys miellytti häntä suuresti. Minulla oli se vakaumus, että kärsivällisyys, johon minä olin tottunut lapsuuteni aikana ja etenkin Clochegourde'ssa, auttoi minua paljon saamaan suosionosoituksia kuninkaan puolelta, joka oli alati erinomaisen ystävällinen minulle. Hän oli epäilemättä saanut päähänpiston lukea minun kirjeitäni, sillä minun neitseellinen elämäni ei häntä kauvoja pettänyt. Eräänä päivänä kun herttualla oli palvelus hovissa, minä kirjoitin kuninkaan sanelun mukaan. Nähdessään herttua de Lenoncourt'in astuvan sisään kuningas silmäili meitä veitikkamaisella katseella.

— No, tuo pahuksen Mortsauf tahtoo siis alati elää? sanoi hän herttualle kauniilla hopeanhelähteisellä äänellään, johon hän osasi mielensä mukaan saada pistosanan purevuutta.

— Alati, vastasi herttua.

— Kreivitär de Mortsauf on enkeli, jonka minä mielelläni tahtoisin nähdä täällä, jatkoi kuningas; mutta jos minä en voi mitään, on minun kanslerini, sanoi hän kääntyen minua kohden, onnellisempi. Teillä on kuusi kuukautta vapaasti käytettävänänne, minä olen päättänyt antaa teille virkaveljeksi sen nuoren miehen, josta me puhuimme eilen. Pitäkää hauskaa Clochegourde'ssa, herra Cato! Ja kuningas poistui hymyillen huoneesta.

Minä lensin kuin pääskynen Touraine'a kohden. Ensi kerran minä menin näyttäytymään rakastetulleni en ainoastaan hiukan vähemmän kokemattomana, vaan myöskin lisäksi näöltäni hienona nuorena miehenä, jonka tavat olivat kohteliaimpien salonkien hiomat, jonka kasvatuksen kaikkein miellyttävimmät naiset olivat täydentäneet, joka vihdoinkin oli saanut kärsimyksensä palkituksi ja joka oli käyttänyt hyväkseen enkelin kokemusta, kauneimman enkelin, minkä taivas on lähettänyt lapsen suojelijaksi. Te tiedätte, kuinka minä olin vaatteiden puolesta varustettu noiden kolmen kuukauden aikana, jotka minä ensi kertaa vietin Frapesle'ssa. Kun minä palasin Clochegourde'en Vendée'n lähettiläsmatkani aikana, olin minä puettu metsästäjän tavoin. Minulla oli liivi, jossa oli vaaleanpunaiset napit, juovaiset polvihousut, nahkasäärystimet ja kengät. Matka, metsän tiheiköt olivat saattaneet vaatteeni niin huonoon kuntoon, että kreivin piti lainata minulle liinavaatteita. Kahden vuoden olo Pariisissa, seurustelu kuninkaan kanssa, varallisuus, täydentynyt kasvuni, nuorekkaat piirteeni, joilla lepäsi selittämätön, tyynestä sielusta johtuva loiste, sielusta, joka oli magneettimaisella vetovoimalla yhdistetty Clochegourde'sta ylitseni säteilevään puhtaaseen sieluun, kaikki oli saanut minussa aikaan muutoksen. Minussa oli varmuutta ilman ylvästelyä, minä tunsin sisäistä tyydytystä ollessani nuoruudestani huolimatta hallituksen huipuilla; minulla oli se tietoisuus, että minä olin salainen tuki ihanimmalle naiselle, joka koskaan on maanpäällä elänyt, hänen salainen toiveensa. Mahdollisesti minussa oli hiukan turhamielisyyden tunnetta, kun postimiesten ruoskat läjähtelivät uudella puistotiellä, joka erosi Chinon'in tiestä Clochegourde'en, ja kun ristikkoportti, jonka olemassaolosta minä en tiennyt, aukeni keskellä vastarakennettua ympärysaitaa. Minä en ollut kirjoittanut tulostani kreivittärelle, kun tahdoin valmistaa hänelle yllätyksen, ja siinä minä tein kaksinkertaisesti väärin: ensiksi, hänet valtasi liikutus, jonka aiheuttaa kauan ikävöity, mutta mahdottomana pidetty ilo, toiseksi hän osoitti minulle, että kaikki edeltäpäin lasketut yllätykset olivat sopimattomia.

Kun Henriette näki nuoren miehen siinä, missä hän oli nähnyt vain lapsen, loi hän katseensa maahan traagillisen hitaalla liikkeellä, minä sain tarttua hänen käteensä ja suudella sitä, hänen osoittamatta tuota sisällistä iloa, jonka hänen tunteidensa värinä minulle muutoin aina ilmaisi. Kun hän kohotti kasvonsa katsoakseen minuun vielä kerran, huomasin minä hänen olevan kalpean.

— Se on oikein, te ette siis unohda vanhoja ystäviänne? sanoi minulle herra de Mortsauf, joka ei ollut muuttunut eikä vanhentunut.

Molemmat lapset hyppäsivät minun kaulaani. Portilla näin minä Jacques'in opettajan apotti Dominiksen vakavat piirteet.

— Niin, sanoin minä kreiville, minulla on tästälähin joka vuosi kuusi kuukautta vapautta, ja se aika kuuluu kokonaan teille. Mutta mikä teidän on? sanoin minä kreivittärelle ojentaen käsivarteni kietoakseni sen hänen vyötäisillensä ja tukeakseni häntä kaikkien hänen omaistensa läsnäollessa.

— Oh! päästäkää minut, sanoi hän minulle äkkiä peräytyen, se ei ole mitään.

Minä luin hänen sielustaan ja vastasin hänen salaiseen ajatukseensa sanomalla hänelle: — Ettekö te tunne enää uskollista orjaanne?

Hän tarttui minun käsivarteeni, jätti kreivin, lapsensa, apotin, paikalle kokoontuneet palvelijat ja vei minut etäälle kaikista, kääntyen nurmikentälle, mutta jääden heidän näkyviinsä; sitten kun hän luuli, ettei kukaan voinut kuulla hänen ääntänsä, hän sanoi: — Felix, ystäväni, antakaa anteeksi pelko ihmiselle, jolla ei ole muuta kuin yksi ainoa lanka tienviittana maanalaisessa labyrintissa ja joka vapisee nähdessään sen katkeavan. Toistakaa minulle, että minä nyt enemmän kuin koskaan olen teidän Henriettenne, että te ette jätä minua ollenkaan, ettei mikään ole teille minua arvokkaampi, että te pysytte aina uskollisena ystävänä. Minä olen vilahdukselta nähnyt tulevaisuuteen, ja te ette ollut kuten aina ennen kasvot loistavina ja silmät minuun kiintyneinä; te käänsitte minulle selkänne.

— Henriette, jumalattareni, jota minä palvelen enemmän kuin Jumalaa, elämäni kukka, kuinka te, joka olette minun omatuntoni, ette enää tiedä, että minä olen niin juurtunut teidän sydämeenne, että minun sieluni on täällä silloinkun minun ruumiini on Pariisissa? Pitääkö minun sanoa teille, että minä olen tullut seitsemässätoista tunnissa, että jokaiseen pyörän vierähdykseen sisältyi kokonainen maailma ajatuksia ja toiveita, jotka ovat puhjenneet kuin myrsky niinpian kuin teidät näin…

— Sanokaa, sanokaa! Minä olen varma itsestäni, minä voin kuunnella teitä ilman rikosta. Jumala ei tahdo minun kuolemaani: hän lähettää teidät minulle, kuten hän puhaltaa hengen luomiinsa, kuten hän vuodattaa pilvien sateen kuivalle maalle; sanokaa, sanokaa! rakastatteko minua pyhällä rakkaudella?

— Pyhällä rakkaudella.

— Ikuisesti?

— Ikuisesti.

— Kuten Neitsyt Mariaa, jonka täytyy pysyä verhottuna ja kantaa valkeata kruunua?

— Kuten ihmiseksi tullutta Neitsyttä.

— Kuten sisarta?

— Kuten liiaksi rakastettua sisarta.

— Kuten äitiä?

— Kuten salaisesti himottua äitiä.

— Ritarillisesti, ilman toivoa?

— Ritarillisesti, toivossa.

— Sanalla sanoen sillä tavalla kuin te vielä olisitte kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja pitäisitte huonoa sinistä tanssipukuanne?

— Paremmin vielä. Minä rakastan teitä siten ja minä rakastan teitä lisäksi vielä kuten… Hän katsoi minuun kiihkeän jännittyneenä… kuten teitä rakasti teidän tätinne.

— Minä olen onnellinen: te olette hälventänyt minun pelkoni, sanoi hän kääntyen takaisin perhettä kohden, joka oli hämmästyksissään meidän salaisesta keskustelustamme; mutta olkaa todellinen lapsi täällä, sillä te olette vielä lapsi. Jos teidän politiikkaanne kuuluu olla mies kuninkaan seurassa, niin, tietäkää, herra, että täällä teidän tulee pysyä lapsena. Lapsena te tulette olemaan rakastettu. Minä vastustan aina miehen voimaa, mutta mitä voisin minä kieltää lapselta! En mitään: hän ei voi tahtoa mitään, mitä minä en hänelle myöntäisi. — Salaisuudet ovat sanotut, sanoi hän luoden kreiviin ilkamoivan katseen, jossa tuli näkyviin hänen tyttömäisyytensä ja hänen alkuperäinen luonteensa. Minä jätän teidät, minä menen pukeutumaan.

En ollut koskaan sitten kolmen vuoden kuullut hänen ääntänsä niin täysin onnellisena. Minä tunsin ensimäistä kertaa nuo pääskysen iloiset viserrykset, nuo lapsen elkeet, joista minä olen teille puhunut. Minä toin Jacques'ille metsästyspuvun ja Madeleinelle ompelurasian, samanlaisen kuin hänen äidilläänkin oli; vihdoinkin minä korvasin tuon turhantarkkuuden, johon äitini säästäväisyys oli minut varemmin pakottanut. Ilo, jota nuo pienet lapset osoittivat näytellessään toinen toisilleen lahjojaan, näytti vaikuttavan epäsuotuisasti kreiviin. Hän oli aina surullinen, milloin ei hänestä välitetty. Minä tein ymmärtämyksen merkin Madeleinelle ja seurasin kreiviä, joka tahtoi puhella minulle omasta itsestään. Hän vei minua puutarhapengermää kohden, mutta me pysähdyimme portailla jokaisesta tärkeästä sanasta, minkä hän minulle lausui.

— Felix parkani, sanoi hän minulle, te näette heidät kaikki onnellisina ja hyvinvoivina: minä yksin olen varjona taulussa, minä olen ottanut kannettavakseni heidän onnettomuutensa, ja minä kiitän Jumalaa siitä, että ne on minulle annettu. Ennen minä en tiennyt, mikä minulla oli, mutta nyt minä sen tiedän: minun vatsani on epäkunnossa, minä en sulata enää mitään.

— Mikä sattuma on tehnyt teidät viisaaksi kuin lääketieteen professori? sanoin minä hänelle hymyillen. Onko teidän lääkärinne niin ajattelematon, että hän sanoo teille jotakin sellaista?

— Jumala varjelkoon minua kysymästä neuvoa lääkäreiltä, huudahti hän osoittaen inhoa, jota suurin osa luulosairaista tuntee lääketiedettä kohtaan.

Minä alistuin sitten mielettömään keskusteluun, jonka kuluessa hän uskoi minulle mitä naurettavimpia asioita, valittaen vaimoaan, väkeään, lapsiaan ja elämää, ilmeisesti huvikseen kerraten noita arkipäiväisiä juttujansa ystävälle, joka niitä tuntematta saattoi niistä hämmästyä ja jonka kohteliaisuudesta täytyi kuunnella häntä tarkkaavaisesti. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen minuun, sillä minä omistin hänen puheillensa mitä syvintä huomiota, koettaen päästä tämän käsittämättömän luonteen perille ja aavistaen uusia mielenpurkauksia, joilla hän kiusasi vaimoansa ja joista kreivitär ei minulle mitään puhunut. Henriette teki lopun tästä yksinpuhelusta ilmaantuen portaille. Kreivi huomasi hänet, kohotti päätänsä ja sanoi minulle: — Te kuuntelette minua, te, Felix; mutta täällä ei kukaan surkuttele minua!

Hän meni pois, ikäänkuin hän olisi tietänyt saavansa aikaan hämmennystä minun ja Henrietten keskustelussa, tai ikäänkuin hän, ritarillisesta huomaavaisuudesta vaimoansa kohtaan, olisi tiennyt tekevänsä vaimolleen mieliksi jättämällä meidät yksin. Hänen luonteessaan oli todellakin selittämättömiä piirteitä, hän oli luulevainen, kuten kaikki heikot ihmiset ovat, mutta myöskin hänen luottamuksensa vaimonsa puhtauteen oli rajaton; mahdollisesti juuri ne kärsimykset, joita tuon korkean hyveen ylemmyys tuotti hänen itserakkaudelleen, saivat hänen pysyvästi vastustamaan kreivittären tahtoa, hän uhmasi kreivitärtä, kuten lapset uhmaavat käskijöitään tai äitejään. Jacques'illa oli oppitunti, Madeleine puki itseään: minä saatoin lähes tunnin ajan kävellä yksin kreivittären kanssa pengermällä.

— Rakas enkeli, sanoin minä hänelle, kahleet ovat tulleet raskaammiksi, hiekka on alkanut polttaa, okaat lisääntyvät?

— Vaietkaa, sanoi hän minulle aavistaen ne ajatukset, joita keskustelu kreivin kanssa oli minussa herättänyt; te olette täällä, kaikki on unohdettu! Minä en kärsi ollenkaan, minulla ei ole ollut kärsimyksiä!

Hän otti muutamia keveitä askeleita, ikäänkuin tuulettaakseen valkoista pukuaan, jättääkseen ilmattarille lumivalkean silkkipäähineensä, liehuvat hihansa, uudet nauhansa, viittansa ja Sévigné-tapaan kammatut aaltoilevat kiharansa. Minä näin hänet ensi kerran nuorena tyttönä, luontaisen iloisuutensa vallassa, valmiina leikkimään kuten lapsi. Minä tunsin silloin sekä onnen kyyneleet, että ilon, jota mies tuntee levittäessään iloa.

— Ihana ihmiskukka, jota minun ajatukseni hyväilee ja jota minun sieluni suutelee! Valkea liljani, sanoin minä hänelle, alati koskematon ja suoravartinen, alati valkea, ylpeä, tuoksuva, yksinäinen!

— Kylliksi, herraseni, sanoi hän hymyillen. Puhukaa minulle teistä, kertokaa minulle aivan kaikki.

Meillä oli silloin värisevän, liikkuvan lehtikatoksen alla pitkä keskustelu, joka oli täynnä loppumattomia välilauseita, joka milloin taukosi, milloin jatkui ja jossa minä tein hänelle selvää elämästäni ja toimistani. Minä kuvasin hänelle asuntoni Pariisissa, sillä hän tahtoi tietää kaikki; ja — tällä hetkellä arvaamattoman kallis onni — minulla ei ollut mitään häneltä salattavaa. Tuntiessaan siten minun sieluni ja ankaralla työllä täytetyn elämäni yksityiskohdat, ymmärtäessään noiden toimien laajuuden, toimien, joissa ilman vakavaa rehellisyyttä saattoi niin helposti pettää ja rikastua, mutta joita minä hoidin niin suurella omantunnonmukaisuudella, että kuningas, sanoin minä hänelle, kutsui minua neiti de Vandenesse'ksi, hän tarttui minun käteeni ja suuteli sitä antaen ilon kyynelten pudota kädelleni. Tämä äkillinen osien vaihdos, tämä niin suurenmoinen ylistys, tämä niin nopeasti ilmaistu, mutta vielä nopeammin ymmärretty ajatus: "Tuossa mies, jonka minä olisin tahtonut, tuossa minun unelmani"; kaikki se, mikä oli tunnustusta tuossa teossa, johon alentuminen oli suuruutta ja jossa rakkaus tuli ilmi yliluonnollisessa maailmassa, tuo taivaallisten asioiden rajuilma löi minun sydämeeni ja musersi minut. Minä tunsin itseni pieneksi, olisin tahtonut kuolla hänen jalkoihinsa.

— Ah! sanoin minä hänelle, te kohoatte kaikessa alati meidän ylitsemme. Kuinka voitte te epäillä minua, sillä äskettäin te olette sitä tehnyt, Henriette?

— En tällä hetkellä, jatkoi hän katsoen minuun sanomattomalla sulolla, joka vain minulle yksin paljasti hänen silmiensä loisteen; mutta nähdessäni teidät niin kauniina, minä sanoin itselleni: — Meidän suunnitelmamme Madeleineä varten tulee tekemään tyhjäksi joku nainen, joka aavistaa teidän sydämeenne kätketyt aarteet, joka teitä jumaloi, joka meiltä riistää meidän Felix'imme ja särkee kaikki täällä.

— Aina vaan Madeleine! sanoin minä ilmaisten hämmästystä, josta hän ei välittänyt kuin puoleksi. Madeleinellekö minä siis olen uskollinen?

Me vajosimme äänettömyyteen, jonka herra de Mortsauf onnettomasti tuli keskeyttämään. Minun täytyi sydän tulvillaan ylläpitää vaikeuksilla täytettyä keskustelua, jossa minun suorat vastaukseni kuninkaan tähän aikaan seuraamasta politiikasta törmäsivät yhteen kreivin mielipiteiden kanssa, ja hän vaati minua selittämään Hänen Majesteettinsa tarkoituksia. Huolimatta kyselyistäni, jotka koskivat hänen hevosiaan, hänen maataloudellista asemaansa, oliko hän tyytyväinen noihin viiteen vuokralle annettuun tilaan, hakkauttaisiko hän maahan erään vanhan puistokujan puut, hän palasi yhä politiikkaan vanhan piian riidanhaluisuudella ja lapsen itsepintaisuudella; sillä tämäntapaiset luonteet syöksyvät mielellään paikkoihin, joissa valo loistaa, he palaavat sinne alati suristen mitään ymmärtämättä ja väsyttävät sielua, kuten suuret kärpäset väsyttävät korvaa lentäessään pöristen pitkin ikkunoita. Henriette oli vaiti. Lopettaakseni tämän keskustelun, jota nuoruuden tulisuus olisi saattanut kiihdyttää, minä vastasin yksikantaisilla hyväksymisillä välttäen siten hyödyttömiä väittelyjä; mutta herra de Mortsauf'illa oli liian paljon järkeä ollakseen tuntematta kaikkea sitä, mikä minun kohteliaisuudessani oli loukkaavaa. Hetkellä, jolloin hän suuttuneena siitä, että hänellä aina oli oikein, alkoi kimmastua, hänen kulmakarvansa ja hänen otsansa uurteet liikahtelivat, hänen keltaiset silmänsä säihkyivät, hänen punertava nenänsä tuli vielä värikkäämmäksi, kuten tuona päivänä, jolloin minä ensi kerran olin yhden hänen mielettömyydenpuuskansa todistajana: Henriette loi minuun rukoilevia katseita antaen minun ymmärtää, ettei hän voinut käyttää minun hyväkseni valtaa, jolla hän hankki oikeutta lapsilleen tai puolusti heitä. Minä vastasin silloin kreiville, ottaen hänet vakavalta kannalta ja käsitellen hänen kiihtynyttä mieltänsä äärimmäisellä taitavuudella.

— Rakas poika raukka! sanoi kreivitär toistaen hiljaa useampia kertoja noita sanoja, jotka saapuivat minun korvaani kuin tuulen henkäys. Sitten kun hän luuli voivansa menestyksellä keskeyttää puhelun, sanoi hän meille pysähtyen: — Tiedättekö, herrat, te olette täydelleen ikävystyttäviä!

Tällä lauseella palautettuna naisille tulevaan ritarilliseen kuuliaisuuteen kreivi lakkasi puhumasta politiikasta. Me vuorostamme ikävystytimme hänet keskustelemalla mitättömistä asioista, ja hän jätti meidät yksin kävelemään väittäen, että hänen päänsä pyrki tällä tavoin alituiseen kulkemaan samaa rataa.

Minun surulliset otaksumani olivat tosia. Kauniit maisemat, lauha ilmasto, kirkas taivas, tuon laakson hurmaava runollisuus, joka viidentoista vuoden ajan oli tyynnyttänyt tämän sairaan kiusallisia mielijohteita, kaikki oli nyt voimatonta. Iällä, jolloin muilla ihmisillä jyrkkyydet tasoittuvat ja särmikkäisyys häviää, oli vanhan aatelismiehen luonne tullut entistään niskoittelevammaksi. Jo muutaman kuukauden ajan hän vastusti vain vastustaakseen, ilman järkeä, ilman mielipiteidensä oikeutusta; hän kysyi joka asian syytä, hätäili viivytyksestä tai jostain tehtävästä, pisti nenänsä joka hetki talousasioihin, piti lukua pienimmistäkin taloustoimista ja väsytti siten vaimoansa ja palvelijoita kieltämällä heiltä vapauden. Ennen hän ei koskaan kiihtynyt ilman erikoista aihetta, nyt hänen kiihtymyksensä oli pysyväistä. Mahdollisesti omaisuudesta huolehtiminen, maanviljelyssuunnitelmat ja liikkuva elämä olivat tähän asti lieventäneet hänen pahantuulista mieltänsä antamalla ravintoa hänen levottomuudelleen ja pitämällä toimessa hänen mieltänsä; ja mahdollisesti nyt toiminnan puute sai hänen sairautensa kääntymään omaan itseensä; kun se ei enää toiminut ulospäin, ryhtyi se työskentelemään päähänpiintymillä, siveellisen minän oli vallannut ruumiillinen minä. Hän oli tullut omaksi lääkärikseen; hän haki neuvoja lääkärinkirjoista, uskoi itsessään olevan sairauksia, joista hän luki kuvauksia, ja ryhtyi silloin terveytensä suojaksi tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat vaihtelevia ja edeltäkäsin mahdottomia aavistaa ja sen mukaan mahdottomia täyttää. Jos hän tahtoi rauhallisuutta, ja kreivitär järjesti niin, että hänen ympärillänsä vallitsi ehdoton hiljaisuus, valitti hän äkkiä olevansa kuin haudassa. Silloin kun hän oli olevinaan täydelleen välinpitämätön maallisista asioista, koko talo hengitti keveämmin; hänen lapsensa leikkivät, taloustoimia ei hoitanut mikään arvostelu; äkkiä keskellä melua hän huudahti valittavasti: — "Minut tahdotaan tappaa! — Rakkaani, jos kysymys olisi teidän lapsistanne, te olisitte heti aavistanut, mikä heitä vaivaa", sanoi hän vaimolleen lisäten näiden sanojen vääryyttä katkeralla ja kylmällä sävyllä. Hän puki ja riisui itseään joka hetki tutkien pienimpiäkin ilmanmuutoksia, eikä tehnyt mitään katsomatta ensin ilmapuntaria. Huolimatta hänen vaimonsa äidillisestä huolenpidosta hän oli tyytymätön kaikkiin ruokiin, sillä hän väitti vatsansa olevan turmeltuneen ja huonon ruuansulatuksen tuottavan hänelle jatkuvaa unettomuutta; ja kaikesta huolimatta hän söi, joi, sulatti ja nukkui niin oivallisesti että oppineinkin lääkäri olisi sitä ihmetellyt. Hänen tahdonmuutoksensa väsyttivät talon väkeä, joka, tottumuksistaan kiinnipitävänä kuten kaikki palvelijat, oli kykenemätön mukautumaan alinomaa toisilleen vastakkaisiin vaatimuksiin. Yhtenä päivänä kreivi määräsi ikkunat pidettäviksi auki, koska ulkoilma oli muka välttämätön hänen terveydelleen; muutamien päivien perästä ulkoilma, joko liian kosteana tai liian kuumana, kävi sietämättömäksi; hän nurisi silloin, haastoi riitaa ja ollakseen oikeassa hän kielsi usein ennenantamansa määräyksen. Tämä muistin virheellisyys tai tämä huono rehellisyys tuotti hänelle voiton kaikissa väittelyissä, joissa hänen vaimonsa koetti osoittaa hänen olevan ristiriidassa oman itsensä kanssa. Oleskelu Clochegourde'ssa oli tullut niin sietämättömäksi, että apotti Dominis, syvästi oppinut mies, oli ottanut tehtäväkseen etsiä ratkaisua muutamille probleemeille ja verhoutui näennäiseen hajamielisyyteen. Kreivitär ei toivonut enää, kuten ennen, voivansa rajoittaa perheen piiriin nuo mielettömyyden puuskat; talonväki oli jo ollut todistajana kohtauksissa, joissa tuon ennenaikaisen vanhuksen aiheeton kiihtymys meni yli rajojen. He olivat kuitenkin niin uskollisia kreivittärelle ettei ulospäin levitetty tästä mitään, mutta kreivitär pelkäsi joka päivä, että tuo hulluus, jota inhimillinen kunnioitus ei enää voinut hillitä, puhkeaisi julkisesti esiin. Minä sain myöhemmin kuulla kauheita yksityisseikkoja kreivin käyttäytymisestä vaimoansa kohtaan; sensijaan että hän olisi lohduttanut vaimoaan, hän syyti kreivittärelle synkkiä ennustuksia ja teki hänet vastuunalaiseksi tulevista onnettomuuksista. Kaikki siksi, että hän hylkäsi ne mielettömät lääkitsemiset, joiden alaiseksi kreivi tahtoi hänen lapsensa asettaa. Jos kreivitär oli kävelemässä Jacques'in ja Madeleinen kanssa, ennusti kreivi hänelle myrskyä, vaikka taivas oli kirkas: jos hänen ennustuksensa sattumalta toteutui, teki itserakkauden tyydytys hänet tunteettomaksi lastensa onnettomuudelle; jos toinen heistä voi pahoin, pani kreivi parastaan löytääkseen syyn tähän sairauteen vaimonsa hoitotavassa, jota hän moitti pienimpiä yksityisseikkoja myöten lopettaen aina noilla murhaavilla sanoilla: "Jos teidän lapsenne tulevat sairaiksi, olette te sitä tahtonut". Tällä tavoin hän menetteli pienimmissäkin kotoisen hallituksen yksityisseikoissa esiintyen joka hetki paholaisen asianajajana, hänen vanhan ajurinsa ilmaisutapaa käyttäen. Kreivitär oli määrännyt Jacques'ille ja Madeleinelle eri aterioimisajat kuin muille ja oli siten pelastanut heidät kreivin sairauden hirvittävältä toiminnalta, ottaen omalle osalleen kaikki myrskyt. Madeleine ja Jacques näkivät harvoin isäänsä. Egoisteille ominaisen aistihairahduksen tähden kreivillä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan pahasta, johon hän oli syypää. Tuttavallisessa keskustelussa, joka meidän välillämme oli ollut, hän oli erikoisesti valittanut olevansa liian hyvä omaisiansa kohtaan. Hän käytti siis ruoskaa, raivosi ja särki kaikki ympärillään aivan kuin apina; haavoitettuaan uhriaan hän kielsi koskeneensa häneen. Minä ymmärsin silloin, mistä johtuivat nuo uurteet, jotka olivat aivan kuin partaveitsellä kreivittären otsaan vedetyt ja jotka minä olin huomannut kreivittären nähdessäni. Jaloilla sieluilla on häveliäisyys, joka estää heitä ilmituomasta kärsimyksiään, he kätkevät ylpeästi tuskiensa suuruuden niiltä, joita he rakastavat autuaallisen laupeuden tunteella. Myöskään minä en saanut pakottavista pyynnöistäni huolimatta Henrietteä hetikohta tunnustamaan tätä. Hän pelkäsi tuottaa minulle surua, hän teki minulle tunnustuksia, joita äkilliset punastumiset keskeyttivät; mutta minä olin hetikohta aavistanut sen pahennuksen, jonka kreivin joutilaisuus oli saanut aikaan kotoisissa asioissa.

— Henriette, sanoin minä hänelle muutamia päiviä jälkeenpäin osoittaakseni hänelle, että minä olin mitannut hänen uusien onnettomuuksiensa syvyyden, ettekö tee väärin järjestäessänne niin hyvin maatilanne, ettei kreivillä ole siinä enää mitään tehtävää?

— Rakas, sanoi hän minulle hymyillen, asemani on kylliksi vaikea vaatiakseen kaiken minun tarkkaavaisuuteni, uskokaa että olen hyvin tutkinut apulähteet, kaikki ovat jo tyhjennetyt. Todenteolla, ikävyydet ovat alati olleet kasvamaan päin. Kun herra de Mortsauf ja minä olemme alati taistelussa toisiamme vastaan, en minä voi niitä heikentää jakamalla ne usempaan kohtaan, kaikki olisi yhtä surullista minulle. Minä olen ajatellut kääntää herra de Mortsauf'in mielen toisaalle kehoittamalla häntä perustamaan silkkipuuviljelyksen Clochegourde'en, jossa jo on muutamia silkkipuita, Tourainen vanhan teollisuuden jälkiä; mutta minä huomasin, että hän samalla kuitenkin olisi itsevaltias talossa ja että minulle koituisi tuhansia ikävyyksiä tästä yrityksestä. Tietäkää, herra huomioidentekijä, että nuorella iällä maailma hillitsee miehen huonoja ominaisuuksia, intohimojen leikki pysähdyttää niiden puhkeamisen, ihmiskunnioitus ehkäisee ne; myöhemmin, yksinäisyydessä vanhemmalla iällä pienet virheet tulevat esiin sitä peloittavampina, mitä kauemmin ne ovat olleet tukahdutettuja. Inhimilliset heikkoudet ovat pohjaltaan hillittömiä, ne eivät suvaitse rauhaa eikä aselepoa; sen, mitä te eilen olette niille myöntänyt, vaativat ne tänään, huomenna ja aina; ne syntyvät myöntymisistä ja laajentavat niitä. Voimakkuus on lempeää, sitä voidaan saada taivutetuksi, se on oikeamielistä ja rauhallista; sitävastoin heikkouden synnyttämät intohimot ovat suvaitsemattomia, ne menettelevät mieluimmin kuten lapset, jotka pitävät salaa ryöstettyjä hedelmiä parempina niitä, joita he voivat syödä pöydältä. Siten herra de Mortsauf tuntee todellista iloa minun yllättämisestäni, ja hän, joka ei pettäisi ketään muita, pettää minua nautinnolla, kunhan hänen viekkautensa vain jää salatuksi.

Noin kuukauden kuluttua tuloni jälkeen, eräänä aamuna, lähtiessäni aamiaiselta, kreivitär tarttui minun käsivarteeni, kiiruhti erään puutarhaan johtavan ristikkoportin kautta ja veti minut kiihkeästi mukanaan viinitarhaan.

— Ah! Hän tappaa minut, sanoi hän. Kuitenkin minä tahdon elää, vaikkei muun niin lapsieni tähden. Kuinka, ei edes yhtä levon päivää! Aina vain pitää kulkea tiheiköissä, olla joka hetki kompastumaisillaan ja joka hetki koota voimiansa säilyttääkseen tasapainonsa. Ei mikään olento kestä sellaisia voiman kulutuksia. Jos minä hyvin tuntisin alueen, johon minun on voimani kohdistettava, jos minun vastustukseni saisi olla rajoitettu, sielu mukautuisi siihen; mutta ei, joka päivä hyökkäys muuttaa luonnettaan ja yllättää minut aseettomana; minulla ei ole vain yksi suru, niitä on monta. Felix, Felix, te ette voi kuvitella itsellenne, minkä vihattavan muodon hänen hirmuhallituksensa on ottanut ja mitä hurjia vaatimuksia lääkärikirjat ovat ajaneet hänen päähänsä. Ah! ystäväni… sanoi hän nojaten päätään olkaani ja täydentämättä tunnustustaan. Miten minun käy? mitä tehdä? jatkoi hän taistellen noita ajatuksia vastaan, jotka hän oli jättänyt lausumatta. Kuinka vastustaa? Hän tappaa minut. Ei, minä tapan itse itseni, ja se on kuitenkin rikos. Paetako? Entä lapseni! Erota? Mutta miten voin viidentoista vuoden avioelämän jälkeen sanoa isälle, etten enää voi asua herra de Mortsauf'in kanssa, kun isäni tai äitini tullessa hän on maltillinen, viisas, kohtelias, henkevä. Muutoin, onko naineella naisella isää, onko hänellä äitiä? Hän kuuluu ruumiineen kaikkineen miehelleen. Minä elin tyynenä, vaikkakaan en onnellisena, minä ammensin jotain voimaa siveästä yksinäisyydestäni, tunnustan sen; mutta jos tämä kielteinen onni minulta ryöstetään, tulen myöskin minä hulluksi. Kieltäytymiseni perustuu voimakkaisiin syihin, jotka eivät johdu minusta. Eikö ole rikos antaa elämä surkuteltaville olennoille, jotka edeltäkäsin ovat tuomitut yhtämittaiseen kärsimykseen. Kuitenkin minun käyttäytymiseni antaa aihetta niin vakaviin kysymyksiin, että minä en voi ratkaista niitä yksin; minä olen tuomari ja syytetty. Minä menen huomenna kysymään neuvoa apotti Birotteaulta, uudelta rippi-isältäni; sillä minun rakas ja hyveellinen rippi-isäni apotti de la Berge on kuollut, sanoi hän keskeyttäen. Vaikka hän oli ankara, tulen minä aina kaipaamaan hänen apostoolista voimaansa. Hänen seuraajansa on lempeä kuin enkeli ja säälii, sensijaan että hän rankaisisi; kuitenkin, mikä rohkeus ei saisi uskonnon helmassa uutta voimaa? mikä ymmärrys ei vahvistuisi Pyhän Hengen äänestä? — Jumalani, jatkoi hän kuivaten kyyneleitään ja kohottaen silmänsä taivasta kohden, mistä sinä rankaiset minua? Mutta se täytyy uskoa, sanoi hän nojaten kädellään käsivarteeni, niin, uskokaamme se, Felix, meidän on kestettävä tulikoe, ennenkuin me saavumme pyhinä ja täydellisinä ylempiin ilmakehiin. Pitääkö minun vaieta? Kiellätkö sinä, Jumalani, minua huutamasta ystävän rinnalla, rakastanko minä häntä liiaksi? Hän puristi minua sydäntänsä vasten, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa minut. Kuka vapauttaa minut näistä epäilyksistä? Omatuntoni ei moiti minua mistään. Tähdet säteilevät korkealta ihmisten ylitse; miksi ei sielu, tuo ihmistähti, saisi verhota ystävää säteillänsä, kun sille ei tarjota muita kuin puhtaita ajatuksia?

Minä kuuntelin tätä hirveätä valitushuutoa ääneti pitäen tuon naisen kosteata kättä omassani, joka oli vielä kosteampi; minä puristin sitä voimalla, johon Henriette vastasi yhtä suurella voimalla.

— Oletteko te siis siellä? huusi kreivi, joka saapui meitä kohden paljain päin.

Takaisintulostani alkaen hän pyrki itsepintaisesti sekoittautumaan meidän keskusteluihimme, olkoon että hän toivoi siitä jotain huvia, tai että hän luuli kreivittären kertovan minulle surujaan ja valittavan minun rinnoillani, tai että hän kadehti iloa, josta hän ei ollut osallinen.

— Kuinka hän minua seuraa! sanoi kreivitär epätoivoisella sävyllä. Menkäämme katsomaan viinitarhoja, me vältämme hänet. Hiipikäämme kumarassa pitkin aitauksen sivua, jotta hän ei huomaisi meitä.

Me käytimme suojanamme tiheätä pensasaitaa, saavutimme juosten viinitarhat ja olimme pian kaukana kreivistä eräässä mantelipuiden käytävässä.

— Rakas Henriette, sanoin minä hänelle silloin puristaen hänen kättänsä sydäntäni vasten ja pysähtyen katsomaan häntä hänen surussaan, te olette minua äskettäin viisaasti ohjannut suuren maailman vaarallisilla poluilla; sallikaa minun antaa teille muutamia neuvoja ja auttaa teitä lopettamaan kaksintaistelu, jossa ei ole todistajia ja jossa te ehdottomasti häviätte, sillä te ette taistele ollenkaan samanlaisilla aseilla. Älkää ponnistelko kauempaa hullua vastaan…

— Vaietkaa! sanoi hän pidättäen kyyneleitä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä.

— Kuunnelkaa minua, rakas Henriette! Oltuani tunnin hänen kanssansa noissa keskusteluissa, joihin minun on pakko alistua rakkaudesta teihin, minun ajatukseni usein ovat häiriintyneet ja minun pääni on raskas; kreivi saa minut epäilemään omaa ymmärrystäni, samat toistetut ajatukset takertuvat vastoin tahtoani aivoihini. Selväluontoiset päähänpiintymät eivät ole tarttuvia; mutta kun hulluus ilmenee tavassa katsella asioita ja kun se kätkeytyy pysyvästi keskusteluihin, voi se aiheuttaa häiriöitä niille, jotka elävät sen läheisyydessä. Teidän kärsivällisyytenne on ylevää, mutta eiköhän se vie teitä henkiseen murtumiseen? Sentähden niin teidän kuin lastenne takia muuttakaa menettelyänne kreiviä kohtaan. Teidän ihailtava myöntymisenne on lisännyt hänen itserakkauttansa, te olette kohdellut häntä kuten äiti kohtelee hemmoteltua lasta, mutta nyt, jos te tahdotte elää… ja, sanoin minä katsoen häneen, te tahdotte sitä, niin käyttäkää valtaanne, joka teillä hänen ylitsensä on. Te tunnette hänet, hän rakastaa teitä ja pelkää teitä; lisätkää hänen pelkoansa, asettakaa hänen sekavia tahdonilmaisujansa vastaan suorasuuntainen tahto. Laajentakaa valtaanne, kuten hän on osannut laajentaa myönnytyksiä, joita te olette hänelle tehnyt, ja sulkekaa hänen sairautensa henkiseen piiriin, kuten hullut suljetaan koppeihin.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle katkerasti hymyillen, ainoastaan sydämetön nainen voi näytellä tuota osaa. Minä olen äiti, minusta tulisi huono pyöveli. Niin, minä osaan kärsiä, mutta tuottaa toisille kärsimyksiä! En koskaan, sanoi hän, en edes kunniallisen tai suuren päämäärän saavuttamisenkaan tähden. Sitäpaitsi minun pitäisi sallia sydämeni valehdella, muuttaa ääneni, asestaa otsani, väärentää liikkeeni… älkää vaatiko minulta sellaisia valheita. Minä voin asettua herra de Mortsauf'in ja hänen lastensa välille, minä otan vastaan hänen iskunsa, etteivät ne kohtaa täällä ketään; siinä kaikki, mitä minä voin tehdä sovittaakseni niin paljon toisilleen vastakkaisia etuja.

— Anna minun jumaloida sinua! pyhä, kolminkertaisesti pyhä! sanoin minä asettaen toisen polveni maahan, suudellen hänen pukunsa lievettä ja kuivaten siihen kyyneleitä, jotka nousivat silmiini. — Mutta jos hän tappaa teidät! sanoin minä hänelle.

Hän kalpeni ja vastasi nostaen silmänsä taivaaseen:

— Jumalan tahto kaikessa tapahtukoon!

— Tiedättekö, mitä kuningas sanoi teidän isällenne teistä? "Tuo pahuksen Mortsauf elää siis yhä vielä!"

— Se, mikä on leikkiä kuninkaan suussa, on täällä rikos, vastasi hän. Huolimatta meidän varovaisuustoimenpiteistämme oli kreivi seurannut meidän jäljessämme; hän saavutti meidät aivan hikisenä erään pähkinäpuun luona, jonka suojaan kreivitär oli pysähtynyt sanoakseen minulle nuo vakavat sanat; hänet nähdessäni minä aloin puhua viininkorjuusta. Oliko hänellä vääriä epäluuloja, en tiedä; mutta hän pysähtyi sanaakaan sanomatta meitä tarkastamaan välittämättä viileydestä, jota pähkinäpuut huokuivat. Hetken näin oltuaan ja lausuttuaan muutamia merkityksettömiä sanoja, joita katkaisivat paljon merkitsevät äänettömyydet, kreivi sanoi sydämensä ja päänsä olevan kipeän. Hän valitteli vienosti, koettamatta herättää meidän sääliämme ja kuvaamatta liiotelluin sanoin tuskiansa. Me emme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Takaisin palatessa hän tunsi itsensä vielä huonommaksi, puhui vuoteelle asettumisesta ja asettui levolle ilman pitkiä puheita, luonnollisuudella, joka ei ollut hänelle tavallista. Me käytimme hyväksemme välirauhaa, jonka hänen hypokondrinen luonteensa meille antoi ja laskeuduimme rakkaalle pengermällemme Madeleinen seuraamana.

— Menkäämme soutelemaan, sanoi kreivitär muutaman kierroksen perästä, katsomme, kuinka tilankaitsija pyytää meille kaloja täksi päiväksi.

Me menimme ulos pikku portista, saavutimme ruuhen, hyppäsimme siihen ja kuljimme pian hitaasti ylöspäin pitkin Indre'a. Kuten kolme lasta, joita aivan mitättömät seikat huvittavat, me katselimme rannan ruohoja, sinisiä ja vihreitä neidonkorentoja; ja kreivitär hämmästyi huomatessaan voivansa nauttia niin rauhallisesta huvituksesta keskellä viiltäviä suruja; mutta luonnon tyyneys, joka on riippumaton meidän taisteluistamme, eikö se vaikuta meihin lohduttavan ihanalta? Pidätetyillä toiveilla täytetyn rakkauden kiihtymys sulaa sopusointuisasti veden aaltoiluun, kukat, joita ihmiskäsi ei ole turmellut, tuovat ilmi salaisimmat unelmansa, veneen miellyttävä keinuminen jäljittelee heikosti ajatuksia, jotka kareilevat sielussa. Me saimme tuntea tämän kaksinkertaisen runouden huumaavaa vaikutusta. Luonnonäänten soinnuttomat sanat ilmaisivat salaperäistä viehätystä, ja katseet saivat kirkkaamman loiston ottaessaan osaa valoon, joka auringosta niin runsaana virtasi liekehtiville ruohokentille. Joki oli kuin polku, jota myöten me lensimme. Ollen riippumattomia liikkeestä, jota jalan kulkeminen vaatii, me saatoimme vajota luomisen ihailuun. Vapaudessaan oleva pikku tyttö, meluavan iloisena, liikkeissään niin suloisena, puheissaan niin veitikkamaisena, eikö hän myöskin ollut elävä ilmaus kahdesta sielusta, jotka huvittivat itseänsä muovailemalla ihmeellisesti tuota Platonin uneksimaa ihanneluomaa, tunnettu kaikille niille, joiden nuoruuden on täyttänyt onnellinen rakkaus. Kuvatakseni teille tuota hetkeä, ei sen kuvaamattomissa yksityiskohdissa, vaan kokonaisuudessaan, minä sanon teille, että me rakastimme toisiamme kaikissa olennoissa, kaikissa esineissä, jotka meitä ympäröitsivät. Me tunsimme ulkopuolella itseämme onnen, jota kumpikin meistä toivoi; se tunki meihin niin voimakkaasti, että kreivitär riisui käsineensä ja antoi kauniiden käsiensä vajota veteen aivankuin viihdyttääkseen salaista poltetta. Hänen silmänsä puhuivat; mutta hänen suunsa, joka avautui puoleksi, kuten ruusu ilmaan, olisi kieltäytynyt lausumasta rakkauden sanoja. Te tunnette sopusoinnun, mikä syntyy kun matalat sävelet täydelleen yhtyvät korkeisiin, se on aina muistuttanut minulle meidän kahden sielumme sointua tuona hetkenä, joka ei koskaan enää palaa.

— Missä te kalastatte, sanoin minä hänelle, jos teillä ei ole muuta kuin omat rannat käytettävänä?

— Lähellä Ruan'in siltaa, sanoi hän. Ah! meillä on nyt joki omanamme Ruan'in sillasta aina Clochegourde'en asti. Herra de Mortsauf osti äskettäin tuhatkaksisataa aaria niittyjä näiden kahden vuoden säästöillä ja viivästyneillä vuosirahoillaan. Se hämmästyttää teitä?

— Minä tahtoisin, että koko laakso olisi teidän! huudahdin minä. Hän vastasi minulle hymyilyllä. Me saavuimme Ruan'in sillan alapuolelle, paikkaan, jossa oli suvanto ja jossa kalastettiin.

— Miten käy, Martineau? sanoi hän.

— Ah! armollinen kreivitär, meillä on huono onni. Niinä kolmena tuntina, jotka me olemme täällä olleet siirtyen myllyltä tänne, me emme ole saaneet mitään.

Me laskimme rantaan ollaksemme läsnä viimeisessä verkonnostossa ja sijoituimme kaikki kolme erään hopeapoppelin varjoon, poppelilaji, jonka kuori on valkoinen, joka kasvaa Tonavan ja Loire'n rantamilla ja luultavasti kaikkien suurten jokien varsilla ja johon keväällä puhkeaa valkoista, silkinhienoa puuvillaa sen kukkien suojaksi. Kreivitär oli saanut jälleen ylevän kirkkautensa; hän melkein katui sitä, että oli ilmaissut minulle surunsa ja huutanut kuten Job, sensijaan että hän olisi itkenyt kuten Magdalena, Magdalena ilman rakkautta, ilman juhlia, ilman huvituksia, mutta ei ilman tuoksua eikä kauneutta. Hänen jalkojensa juuressa vedetty verkko oli täynnä kaloja: särkiä, haukia, ahvenia, lohia ja suunnattoman iso karppikala, joka hyppeli ruohikossa.

— Se kävi aivan kuin käskystä, sanoi tilankaitsija.

Työmiehet ihmettelivät silmät suurina tuota naista. Hän oli kuin haltijatar, jonka taikasauva oli koskettanut verkkoja. Tällä hetkellä tuli näkyviin ratsastaja, joka nelisti täyttä karkua niityn halki ja aiheutti kreivittärelle hirveitä väristyksiä. Jacques ei ollut meidän mukanamme, ja äitien ensimäinen ajatus on, kuten Virgilius on niin runollisesti sanonut, puristaa lapsiansa rintaansa vasten pienimmästäkin tapahtumasta.

— Jacques! huusi hän, missä on Jacques? Mitä on tapahtunut minun pojalleni?

Hän ei rakastanut minua! Jos hän olisi minua rakastanut, olisi hän suhtautunut minun kärsimyksiini tuolla epätoivoisen naarasleijonan ilmeellä.

— Armollinen kreivitär, herra kreivin tila on huonontunut.

Hän hengähti ja läksi juoksemaan minun kanssani, Madeleinen seuratessa.

— Palatkaa te hitaasti, sanoi hän minulle, ettei tämä rakas lapsi kuumennu. Te näette, herra de Mortsauf'in kiireellinen kulku niin kuumana aikana sai hänet hiestymään ja hänen seisomisensa pähkinäpuun alla on voinut olla syynä onnettomuuteen.

Nuo keskellä hämmennystä lausutut sanat ilmaisivat hänen sielunsa puhtauden. Kreivin kuolema — onnettomuus! Hän kiiruhti nopeasti Clochegourde'a kohden, meni eräästä aidanmurtumasta ylitse ja kulki viinitarhojen halki. Minä palasin takaisin todenteolla hitaasti. Henrietten sanat olivat valaisseet minut, mutta siten, kuin valaisee salama, joka tuhoaa aittaan kootun viljan. Tuon soutumatkan aikana minä olin luullut olevani ensimäinen; minä tunsin katkerasti, että hän tarkoitti täyttä totta lauseillaan. Rakastaja, joka ei ole kaikki, ei ole mitään. Minä rakastin siis yksin tuolla taivaisella rakkaudella, joka tietää kaiken sen, mitä se tahtoo, joka edeltäkäsin ahmii toivottuja hyväilyjä, joka tyytyy sielun hekumaan, sentähden että siihen sekoittuu kaikki se, minkä tulevaisuus sille varaa. Jos Henriette rakasti, ei hän tuntenut mitään rakkauden nautinnoista eikä sen myrskyistä. Hän eli itse tunteesta, kuten Jumalalle antautunut pyhimys. Minä olin esine, johon olivat kiintyneet hänen ajatuksensa ja hänen laiminlyödyt tunteensa, kuten mehiläisparvi kiinnittyy jonkun kukkaisan puun oksaan; mutta minä en ollut perustekijä, minä olin sattuma hänen elämässään. Minä kuljin viraltapantuna kuninkaana kysyen itseltäni, kuka saattoi antaa minulle takaisin minun kuningaskuntani. Mielettömässä mustasukkaisuudessani minä moitin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut omistusoikeuden nojalla lujentaa tuon rakkauden siteitä, joka luonteeltaan oli pikemmin ylevää kuin todellista.

Kreivin pahoinvointi, jonka pähkinäpuiden viileys mahdollisesti oli aiheuttanut, tuli muutamassa tunnissa vakavalaatuiseksi. Minä menin Tours'iin kysymään erästä etevää lääkäriä, herra Origet'a. Hän ei voinut minun mukanani saapua, ennenkuin illalla; mutta hän jäi koko yöksi ja seuraavaksi päiväksi Clochegourde'en. Vaikka hän oli lähettänyt tallimestarin hakemaan suuren joukon iilimatoja, päätti hän, että suonenisku oli välttämätön, mutta hänellä ei ollut veistä mukanaan. Hetikohta minä juoksin kauhean ilman vallitessa Azay'hen, herätin kirurgin, herra Deslandes'in, ja pakotin hänet tulemaan linnun nopeudella. Kymmenen minuuttia myöhemmin olisi kreivi ollut kuoleman oma; suonenisku pelasti hänet. Huolimatta tästä ensimäisestä menestyksestä lääkäri päätti olevan kysymyksessä mitä haitallisimman kuumeen, yhden noita sairauksia, joita sattuu henkilöille, jotka kaksikymmentä vuotta ovat voineet hyvin. Kreivitär masennettuna luuli olevansa tämän turmiokkaan sairauden syynä. Voimattomana kiittämään minua huolehtimisistani hän tyytyi heittämään minulle muutamia hymyilyjä, jotka ilmaisivat samaa kuin suudelma, jonka hän oli painanut minun kädelleni. Minä olisin tahtonut nähdä niissä kielletyn rakkauden syytöksiä, mutta se oli katumustuskaa, jota oli vaikea katsella niin puhtaassa sielussa; se oli ihmettelevää hellyyttä sitä kohtaan, jota hän piti jalona, syyttäen yksinomaan vain itseään luulotellusta rikoksesta. Varmasti, hän rakasti kuten Laura de Noves rakasti Petrarkaa, eikä kuten Francesca da Rimini rakasti Paoloa: hirvittävä paljastus sille, joka uneksi näiden kahden rakkauden yhdistämistä! Kreivitär lepäsi, ruumis voimattomana ja käsivarret riipuksissa nojatuolissa tuossa kamarissa, joka muistutti villisian pesää. Seuraavan päivän iltana ennen poislähtöään lääkäri kehoitti kreivitärtä, joka oli valvonut yön, ottamaan hoitajattaren. Sairaus tulisi olemaan pitkällinen.

— Hoitajatar, vastasi hän, ei, ei. Me hoidamme häntä, huudahti hän katsoen minuun; meidän velvollisuutemme on pelastaa hänet.

Tästä huudahduksesta lääkäri loi meihin tarkkaavan katseen, joka oli täynnä hämmästystä. Tuon lauseen sävy oli omiansa herättämään jonkin laiminlyönnin epäilyksiä. Hän lupasi tulla kaksi kertaa viikossa, antoi ohjeet herra Deslandes'ille ja ilmoitti uhkaavat tunnusmerkit, jotka saattoivat vaatia hänen hakemistansa Tours'ista. Hankkiakseni kreivittärelle levon edes joka toiseksi yöksi minä pyysin, että hän sallisi minun valvoa vuorotellen hänen kanssansa kreivin luona. Siten sain minä hänet vaivalla taivutetuksi menemään levolle kolmantena yönä. Kun kaikki oli hiljaa talossa, hetkellä, jolloin kreivi nukkui, kuulin minä surullisen huokauksen Henrietten huoneesta. Minun levottomuuteni tuli niin suureksi, että minä menin häntä etsimään; hän oli polvillaan rukoustuolinsa edessä, vuodattaen kyyneleitä ja syyttäen itseään: — Jumalani, jos yhden napisemisen hinta on sellainen, huusi hän, en minä koskaan enää tule valittamaan.

— Te olette jättänyt hänet! sanoi hän minut nähdessään.

— Minä kuulin teidän itkevän ja huokaavan, minä tulin levottomaksi teidän puolestanne.

— Oh! minä, sanoi hän, minä voin hyvin!

Hän tahtoi saada varmuuden siitä, että herra de Mortsauf nukkui, me laskeuduimme alas ja katselimme molemmat kaksi häntä lampun valossa: kreivi oli pikemminkin heikkona verenvuodatuksesta kuin nukuksissa; hänen levottomat kätensä koettivat siirtää peitettä hänen päällensä.

— Sanotaan, että nuo ovat kuolevien liikkeitä, sanoi kreivitär. Ah! jos hän kuolee tästä sairaudesta, johon me olemme syypäät, en minä mene naimisiin koskaan, vannon sen, sanoi hän, ojentaen juhlallisella liikkeellä kätensä kreivin pään ylitse.

— Minä olen tehnyt kaikki pelastaakseni hänet, sanoin minä kreivittärelle.

— Niin te, te olette hyvä, sanoi hän. Mutta minä, minä olen suuri rikoksellinen.

Hän kurottautui tuon rypistyneen otsan ylitse, kuivasi siitä kiharoillaan hien ja suuteli sitä vienosti; mutta minä näin salaisella ilolla, että hän suoritti tämän hyväilyn kuin sovituksen.

— Blanche, vettä, sanoi kreivi raukealla äänellä.

— Te näette, hän ei tunne muita kuin minut, sanoi kreivitär minulle tuoden hänelle lasin.

Ja sävyllään sekä hellillä liikkeillään kreivitär koetti loukata tunteita, jotka meitä sitoivat, uhraten ne sairaalle.

— Henriette, sanoin minä hänelle, menkää lepäämään joksikin aikaa, minä rukoilen teitä.

— Älkää sanoko enää Henriette, sanoi hän keskeyttäen minut käskevän hätäisesti.

— Menkää levolle, ettette tulisi sairaaksi. Teidän lapsenne, hän itse käskisi teitä pitämään huolta itsestänne; on tapauksia, joissa itsekkyys on ylevä hyve.

— Kyllä, sanoi hän.

Hän meni pois sulkien miehensä minun suosiooni liikkeillä, jotka olisivat ilmaisseet jotakin lähestyvää mielenhäiriötä, ellei niissä olisi ollut lapsen suloutta kiihkeään katumukseen liittyneenä. Tämä kohtaus, joka oli hirvittävä tuon puhtaan sielun tavalliseen tilaan verrattuna, pelästytti minua; minä pelkäsin hänen omantuntonsa sekaantumista. Kun lääkäri jälleen tuli, kerroin minä hänelle säikähtyneen viattomuuden epäilykset, jotka raastoivat minun valkeaa Henrietteäni. Tämä luottamus, niin pidätetty kuin se olikin, hävitti herra Origet'n epäluulot, ja hän tyynnytti tuon kauniin sielun myrskyn sanomalla, että kreivin olisi ollut joka tapauksessa kärsittävä tuo sairaus, ja että hänen seisomisensa pähkinäpuun alla oli ollut pikemmin hyödyllistä kuin vahingollista saattaessaan sairauden puhkeamaan.

Viidenkymmenenkahden päivän ajan kreivi oli elämän ja kuoleman välillä; me valvoimme, Henriette ja minä, vuorotellen kumpikin kaksikymmentäkuusi yötä. Varmasti herra de Mortsauf sai parantumisestaan kiittää meidän hoitoamme, äärimmäistä tarkkuutta, jolla me seurasimme herra Origet'n määräyksiä. Filosofilääkärien kaltaisena, joita terävät huomiot oikeuttavat epäilemään kauniita tekoja silloin, kun ne eivät ole muuta kuin velvollisuuden salaista täyttämistä, tuo mies, ollen näkemässä sitä sankaruuden taistelua, mikä oli kreivittären ja minun välillämme, ei voinut pidättäytyä tähyämästä meitä läpitunkevin katsein, niin suuresti hän pelkäsi pettyvänsä ihailussaan.