Front matter (continued 2)

Kreivitär kiitti minua katseella.

— Mikä tunneihminen te olette! sanoi kreivi katkeralla sävyllä, tämä ei ole oikea paikka teidän nimeänne kantavan miehen elämälle. Sitten hän keskeytti ja sanoi: — kuuletteko Azay'n kelloja? Minä kuulen varmasti kellonsoittoa.

Rouva de Mortsauf katsoi minuun pelästyneenä, Madeleine puristi kättäni.

— Tahdotteko, että menemme pelaamaan erän lautapeliä? sanoin minä hänelle, nappien melu estää teitä kuulemasta kellojen ääntä.

Me palasimme Clochegourde'en, matkalla ei paljoa puhuttu. Kun olimme salissa, valtasi meidät kaikki jokin määrittelemätön epävarmuus. Kreivi heittäytyi nojatuoliin ja vaipui mietiskelyyn, jota hänen vaimonsa piti silmällä. Hän tunsi sairauden merkit ja huomasi ennakolta kohtauksen tulon. Minä vaikenin, kuten hän. Koska hän ei pyytänyt minua menemään pois, luuli hän mahdollisesti, että lautapeli virkistäisi kreiviä ja hävittäisi tuon hermoherkkyyden, jonka puuskat olivat kreivittärelle niin kuolettavia. Ei mikään ollut vaikeampaa kuin saada kreivi ryhtymään ehdotettuun lautapeliin, johon hän kuitenkin aina tunsi suurta halua. Häntä piti pyytää ja taivutella kuin pientä sievistelevää naista, häntä piti pakottaa, jottei näyttäisi siltä, kuin tehtäisiin hänen mieliksensä, mahdollisesti sentähden, että asia oli juuri niin. Jos minä mieltäkiinnittävän keskustelun aikana hetkeksi unohdin nöyrän asemani, tuli hän nyrpeäksi, tylyksi, loukkaavaksi ja suuttui keskustelusta, vastustaen kaikkea. Hänen huonon tuulensa varottamana minä ehdotin hänelle yhtä pelierää; silloin hän teki verukkeita: — Ensiksikin oli liian myöhä, sanoi hän, toiseksi minä en muka pelistä välittänyt. Sanalla sanoen hillitöntä teeskentelyä, kuten naisilla, jotka lopettavat jättämällä teidät epätietoiseksi todellisista toiveistaan. Minä nöyryytin itseäni, minä rukoilin häntä pitämään minussa vireillä taitoa, joka harjoituksen puutteessa niin helposti unohtuu. Tällä kertaa minä tarvitsin hurjaa iloisuutta saadakseni hänet suostumaan peliin. Hän valitti hajamielisyyttään, joka esti häntä tekemästä laskuja, hänen päätänsä puristi kuin pihdeissä, hän kuuli vihellyksiä, hän tukahutti ja päästi syviä huokauksia. Lopulta hän suostui istumaan pöydän ääreen. Rouva de Mortsauf jätti meidät mennäkseen asettamaan lapset levolle ja lukemaan iltarukouksen talonväelle. Niin kauan kuin hän oli poissa, kävi kaikki hyvin. Minä järjestin niin, että herra de Mortsauf voitti, ja hänen onnensa teki hänet äkkiä iloiseksi. Äkillinen siirtyminen surumielisyydestä, joka aiheutti hänelle synkkiä aavistuksia, tuohon juopuneen miehen iloon, tuohon hulluun ja melkein järjettömään nauruun, teki minut levottomaksi ja värisytti minua. En ollut koskaan nähnyt hänen ilmaisevan niin peittelemättömästi puuskaansa. Meidän läheinen ystävyytemme oli kantanut hedelmiä, hän ei enää kursaillut minun kanssani. Joka päivä hän koetti kietoa minua valtansa alle ja tehdä minut yhä uudelleen mielialojensa uhriksi. Näyttää todellakin siltä, että moraaliset sairaudet ovat olentoja, joilla on omat halunsa ja vaistonsa ja jotka tahtovat lisätä valtakuntansa alaa, kuten maanomistaja tiluksiansa. Kreivitär tuli alas ja istuutui lautapelin ääreen saadakseen enemmän valoa käsityölleen, mutta hän ryhtyi työhön huonosti salatun pelon vallassa. Turmiollinen heitto, jota minä en voinut estää, muutti kreivin kasvot: hän tuli iloisesta synkäksi, purppuranpunaisesta keltaiseksi, hänen silmänsä pyörivät. Sitten tapahtui uusi onnettomuus, jota minä en voinut edeltäkäsin nähdä enkä torjua. Herra de Mortsauf aiheutti itse itsellensä musertavan nopanheiton, joka ratkaisi hänen häviönsä. Hetikohta hän nousi ylös, heitti minua pelipöydällä, viskasi lampun maahan, iski nyrkillään pöytään ja syöksyi salin läpi — en voi sanoa, että hän kulki. Siitä loukkausten, kirousten, huudahdusten ja sekavien lauseiden tulvasta, mikä tuli hänen suustaan, olisi voinut luulla että olin henkiorjana jossakin keskiaikaisessa maakartanossa. Mitä oli minun tehtävä.

— Menkää puutarhaan, sanoi kreivitär minulle, puristaen kättäni.

Minä menin ulos kreivin huomaamatta katoamistani. Terassilta, jonne minä hitain askelin olin siirtynyt, minä kuulin hänen meluavan äänensä ja nuo huokaukset, jotka tulivat hänen kamaristaan, ruokasalin viereisestä huoneesta. Myrskyn lävitse minä kuulin myöskin enkelin äänen, joka aika ajoittain kohosi kuin satakielen laulu rankkasateen lakattua. Minä kävelin akaasioiden alla mitä ihanimpana loppuelokuun yönä odottaen, että kreivitär liittyisi seuraani. Hän oli tuleva, joku hänen liikkeensä oli sen minulle luvannut. Jo muutamia päiviä häilyi meidän välillämme selvitys. Näytti siltä, että sen täytyi puhjeta ensimäisestä sanasta, joka saattoi sielujemme liian täyden lähteen kuohumaan. Mikä häveliäisyys viivytti meidän täydellisen ymmärtämyksemme hetkeä? Luultavasti hän rakasti yhtä paljon kuin minäkin tuota pelon tunnetta muistuttavaa värisemistä, joka tappaa tunteellisuuden noina hetkinä, jolloin hillitään elämää, kun se on ylitse vuotamaisillaan, jolloin epäröidään paljastaa sisimpänsä, totellen tuota kainoutta, joka vallitsee nuoressa neitsyeessä, ennenkun hän näyttäytyy rakastetulle puolisolleen. Me olimme ajatuksiamme kokoomalla paisuttaneet itsemme, tämä ensimäinen luottamuksen hetki oli tullut välttämättömäksi. Kului tunti. Minä olin istuutunut tiilirintanojalle. — Silloin hänen askeltensa kaiku, johon sekoittui liehuvan hameen aaltoilevaa kahinaa, vilkastutti illan tyyntä ilmaa. Sellaiset ovat aistivaikutuksia, joihin sydän ei riitä.

— Herra de Mortsauf on nyt vaipunut uneen, sanoi kreivitär minulle. Kun hän on tuollainen, annan minä hänelle lasin vettä, johon on liuotettu muutamia unikukan nuppuja. Kohtaukset seuraavat toisiaan siksi pitkien väliaikojen päästä, että tuolla niin yksinkertaisella lääkkeellä on aina sama teho. Herra de Vandenesse, sanoi hän minulle, muuttaen ääntänsä ja ottaen vakuuttavimman äänensävynsä, onneton sattuma on ilmaissut teille salaisuuksia, joita tähän asti on huolellisesti varjeltu. Luvatkaa, että hautaatte sydämeenne muiston tuosta kohtauksesta. Tehkää se, pyydän teitä. En tahdo teiltä lupausta, sanokaa minulle kunnon miehen sananne kyllä, ja minä olen tyytyväinen.

— Pitääkö minun lausua teille tuo kyllä? sanoin minä hänelle. Olemmehan me jo ymmärtäneet toisemme.

— Älkää arvostelko epäsuosiollisesti herra de Mortsauf'ia nähdessänne maanpaon aikana koettujen pitkien kärsimysten vaikutukset, jatkoi hän. Huomenna kreivi on täydelleen tietämätön asioista, joita hän on sanonut, ja te tapaatte hänet hyvänä ja ystävällisenä.

— Lakatkaa, rouva, vastasin minä hänelle, puolustamasta kreiviä, teen kaiken, mitä tahdotte. Minä heittäytyisin tällä hetkellä Indre'en jos voisin sillä parantaa herra de Mortsauf'in ja tehdä teidän elämänne onnelliseksi. Ainoa, mitä minä en voi muuttaa, on mielipiteeni, ei mikään ole minussa pysyvämpää. Minä annan teille elämäni, mutta minä en voi antaa teille omaatuntoani; minä voin olla sitä kuulematta, mutta en voi estää sitä puhumasta. Minun mielipiteeni mukaan herra de Mortsauf on…

— Ymmärrän teidät, sanoi hän keskeyttäen minut kummallisen hätäisesti, te olette oikeassa. Kreivi on hermostunut kuin oikullinen rouva, jatkoi hän lieventääkseen hulluuden käsitettä lieventämällä sanaa; mutta kreivi ei ole sellainen kuin ajoittain, korkeintaan kerran vuodessa kuumina aikoina. Kuinka paljon pahaa onkaan maanpakolaisuus saanut aikaan! Kuinka monta toivorikasta elämää se on tuhonnut! Kreivi olisi ollut, olen siitä varma, suuri sotilas, maansa kunnia.

— Tiedän sen, sanoin minä keskeyttäen vuorostani hänet ja antaen hänen ymmärtää, että oli hyödytöntä pettää minua.

Hän pysähtyi asettaen kätensä minun otsalleni ja sanoi minulle: — Kuka teidät on näin johtanut meidän elämäämme? Tahtooko Jumala lähettää minulle apua, sydämellisen ystävyyden, joka minua tukisi? jatkoi hän nojautuen kädellänsä voimakkaasti minuun; sillä te olette hyvä, jalo… Hän kohotti silmänsä taivasta kohden ikäänkuin kutsuakseen näkymätöntä todistajaa vahvistamaan hänen toiveensa. Sitten loi hän silmänsä jälleen minuun. Tuo katse, jonka sielu loi minuun sieluuni, sähkötti minut ja minä tein maailman seurustelusääntöjen kannalta käytösvirheen. Mutta onhan se muutamilla sieluilla jaloa vaaran edelle kiiruhtamista, halua torjua isku, tapahtumattoman onnettomuuden pelkoa; ja vielä useammin on se äkillinen kysymys, jonka sydän tekee toiselle sydämelle ja jolla tahdotaan tiedustaa, ovatko sydämet sopusoinnussa keskenään. Useita ajatuksia tuli minun mieleeni, kuten valovälähdyksiä, ja ne kehottivat minua pesemään pois pilkun, joka tahrasi minun puhtauttani hetkellä, jolloin aavistin täydellisen selvityksen olevan tulossa.

— Ennenkun menemme pitemmälle, sanoin minä hänelle muuttuneella äänellä, jonka värinän saattoi helposti kuulla siinä syvässä hiljaisuudessa, jossa olimme, sallikaa minun puhdistaa eräs menneisyyden muisto.

— Vaietkaa, sanoi hän minulle kiihkeästi ja asetti huulilleni sormensa, jonka hän kuitenkin heti otti pois. Hän katsoi minuun ylpeästi, kuten nainen, joka on liian korkealla, jotta loukkaus voisi häneen ylettyä, ja sanoi minulle hämmentyneellä äänellä: — Tiedän, mistä tahdotte puhua. Kysymys on ensimäisestä, viimeisestä, ainoasta häväistyksestä, jonka minä olen saanut kärsiä! Älkää puhuko koskaan noista tanssiaisista. Jos kristitty onkin antanut teille anteeksi, kärsii nainen vielä.

— Älkää olko leppymättömämpi kuin Jumalakaan, sanoin minä hänelle puristaen ripsieni väliin kyyneleet, jotka nousivat silmiini.

— Minun pitäisi olla ankarampi, sillä minä olen heikompi, vastasi hän.

— Mutta, jatkoin minä lapsellisella kapinallisuudella, kuulkaa minua, vaikkapa se olisi ensimäisen, viimeisen ja ainoan kerran elämässänne.

— Hyvä! sanoi hän, puhukaa! Muutoin te luulisitte, että minä pelkään kuunnella teitä.

Tuntiessani silloin, että tämä hetki oli ainoa elämässämme, minä puhuin hänelle tuolla painolla, joka vaatii tarkkaavaisuutta. Sanoin hänelle, että kaikki tanssiaisissa olleet naiset olivat jättäneet minut kylmäksi, samoinkuin ne, jotka tähän asti olin nähnyt. Mutta hänet nähdessäni minut, jonka elämä oli ollut niin opintoihin hautautunutta, jonka sielu oli niin vähän rohkea, minut oli vallannut kiihko, jota saattavat tuomita vain ne, jotka eivät ole sitä itse koskaan kokeneet. Ei koskaan miehen sydän ole ollut niin täynnä tuota halua, jota ei ainoakaan luotu olento vastusta ja joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin…

— Ja halveksimisen? sanoi hän pysähdyttäen minut.

— Te olette siis halveksinut minua? kysyin minä häneltä.

— Älkäämme puhuko enää näistä asioista, sanoi hän.

— Päinvastoin, puhukaamme! vastasin minä hänelle kiihtymyksellä, jonka yliluonnollinen tuska aiheutti. Kysymyksessä on koko minun olemukseni, tuntematon elämäni, salaisuus, joka teidän pitää tietää. Muussa tapauksessa minä kuolen epätoivosta! Kysymys on myöskin teistä. Tehän tietämättänne olette ollut nainen, jonka käsissä loisti turnajaisten voittajalle luvattu kruunu.

Minä kerroin hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni, en kuten sen olen teille tehnyt kaukaa arvostellen, vaan sanoilla, joita haavoistaan vielä kärsivä nuori mies käyttää. Minun ääneni kaikui kuin halonhakkaajan kirves metsässä. Suurella ryskeellä kaatui kreivittären eteen kuolleet vuodet, joilta pitkät surut olivat riistäneet lehdettömät oksat. Minä kuvasin hänelle kuumeisin sanoin joukon hirvittäviä yksityisseikkoja, joista teitä olen säästänyt. Minä levitin hänen eteensä loistavien lupausteni aarteen, toiveideni neitseellisen kullan, koko hehkuvan sydämeni, joka oli säilynyt ikuisen talven painamien Alppien jäätiköissä. Kun minä, vaipuneena Jesaiaan tulisanoilla kuvattujen kärsimysteni alle, odotin jotakin sanaa tuolta naiselta, joka kuunteli minua pää painuksissa, kirkasti hän yhdellä katseella pimeydet, hän elävöitti yhdellä ainoalla sanalla jumalalliset ja maalliset maailmat.

— Meillä on ollut samanlainen lapsuus! sanoi hän näyttäen minulle kasvot, joilla hohti marttyyrin sädekehä. Vallitsi hetken äänettömyys, jolloin meidän sielumme yhdistyivät toisiinsa tuossa samassa lohduttavassa ajatuksessa: Minä en ole siis yksin kärsinyt! Sitten kreivitär lausui minulle äänellä, jolla hän puhutteli rakkaita pienokaisiaan, kuinka väärin hän oli tehnyt syntyessään tytöksi, silloin kun pojat olivat kuolleet. Hän selvitti minulle, mikä ero oli niillä tuskilla, joita hän tyttö asemassaan alati äidin sivulle kiinnitettynä oli saanut kärsiä, verrattuna koulujen maailmaan heitetyn lapsen tuskiin. Minun yksinäisyyteni oli ollut paratiisi verrattuna siihen hiomakiven kosketukseen, joka lakkaamatta oli kuolettanut hänen sieluansa siihen päivään asti, jolloin hänen todellinen äitinsä, tuo hyvä täti, oli pelastanut hänet kidutuksista, joiden aiheuttamista tuskista hän kertoi minulle. Se oli ollut selittämätöntä pikkumaisuutta, sietämätöntä hienohermoisille luonteille, jotka eivät peräydy tikarin iskua ja jotka kuolevat Damokleen miekan alla: milloin jaloa sydämellisyyttä, jonka kylmä käsky tukahutti, milloin kylmästi saatu suudelma, vuoroin vaadittua, vuoroin moitittua vaikenemista, nieltyjä kyyneleitä, jotka jäivät hänen sydämeensä; sanalla sanoen tuhansia luostari-tyrannimaisuuksia, joita vieraiden silmiltä kätki ylvästelevän intoileva äidillisyys. Hänen äitinsä ylpeili hänestä ja kehui häntä; mutta seuraavana päivänä hän sai kalliisti maksaa nuo imartelut, joilla tahdottiin näyttää hänen hyvää kasvatustansa. Kun hän kuuliaisuuden ja lempeyden voimalla luuli voittaneensa äitinsä sydämen ja avasi itsensä hänelle, ilmestyi tyranni jälleen hänen salaisuuksillaan asestettuna. Vakooja ei olisi ollut niin halpamainen, niin petturi. Kaikki nuoren tytön ilot ja juhlat sai hän kalliisti ostaa, sillä hänen onnekkaita hetkiään moitittiin, ikäänkuin hän olisi rikoksen avulla ne saanut. Hänen jaloa kasvatustansa ei hänelle koskaan oltu annettu rakkaudella, vaan loukkaavalla ivalla. Hän ei tahtonut syyttää siitä äitiään, hän luki ainoastaan itselleen moitteeksi sen, että hän tunsi pikemmin pelkoa kuin rakkautta äitiänsä kohtaan. Ehkä, ajatteli tämä enkeli, tuo ankaruus oli välttämätön, olihan se valmistanut häntä hänen nykyiseen elämäänsä. Kreivitärtä kuunnellessani minusta tuntui kuin Jobin harppu, josta minä olin lyönyt villejä sointuja, olisi hänen kristittyjen sormiensa käsittelemänä vastannut niihin laulaen ristin juurella seisovan neitsyen virsiä.

— Me elimme samassa ilmakehässä, ennenkun me tapasimme toisemme täällä, te tulitte auringon noususta ja minä sen laskusta.

Hän liikahutti päätään epätoivoisesti: — Teille kuuluu nousu, minulle lasku, sanoi hän. Te elätte onnellisena, minä kuolen surusta. Miehet luovat itse itsellensä elämänsä kohtalot, ja minun on ainiaaksi määrätty. Ei mikään mahti voi murtaa tuota raskasta kahletta, johon naisen sitoo kultainen rengas, aviovaimojen puhtauden vertauskuva.

Tuntiessamme siten olevamme saman rinnan elättämiä kaksosia hän ei ollenkaan käsittänyt, että samasta lähteestä juoneet veljet jakaisivat luottamuksensa vain puoleksi. Huokauksen jälkeen, joka on niin luonnollinen puhtaille sydämille hetkellä, jolloin ne avautuvat, hän kertoi minulle avioliittonsa ensimäisistä päivistä, ensimäisistä pettymyksistään, onnettomuutensa keväästä. Hän oli, kuten minäkin, saanut tuntea, kuinka pienetkin teot ovat suuria sieluille, joiden läpikuultava olemus järkkyy pienimmästäkin sysäyksestä, samalla tavoin kuin järveen heitetty kivi kuohuttaa yhtäpaljon sekä pintaa että syvyyttä. Mennessään naimisiin, hänellä oli säästöjä, pieni määrä kultaa, joka edusti onnellisia päiviä, nuoruuden tuhansia toiveita. Eräänä ahdistuksen päivänä hän oli ne jalomielisesti antanut miehelleen sanomatta, että ne olivat muistoja, eivätkä kultarahoja. Hänen miehensä ei niistä milloinkaan tehnyt hänelle tiliä, hän ei tiennyt olevansa vaimollensa velkaa! Korvaukseksi tuosta unohduksen nukkuviin vesiin uponneesta aarteesta hän ei ollut saanut edes tuollaista kosteata katsetta, joka palkitsee kaiken, joka jaloille sieluille on kuin ikuinen kalleus, joka hohtaen välkkyy vaikeina päivinä. Kuinka hän olikaan kulkenut surusta suruun! Herra de Mortsauf unohti antaa hänelle välttämättömiä talousrahoja. Tämä heräsi kuin unesta, kun hän voitettuaan kaiken naisellisen arkuutensa pyysi niitä mieheltänsä; eikä tämä ainoatakaan kertaa koettanut välttää tuottamasta hänelle tuskallista sydämen ahdistusta! Mikä pelko hänet valtasi hetkellä, jolloin tuon sortuneen miehen sairas luonto tuli ilmi! Ensimäinen mielettömän kiukustumisen puuska oli hänet murtanut. Kuinka paljon raskaita mietelmiä hän olikaan jättänyt taakseen, ennenkuin hän saattoi pitää miestänsä arvottomana, tuota mahtavaa olentoa, joka hallitsee naisen elämää! Mitä hirveitä onnettomuuksia oli seurauksena hänen kahdesta synnytyksestään! Mikä tuska kahden kuolleena syntyneen lapsen edessä! Mikä rohkeus sanoa itselleen: "Minä puhallan heihin elämää! minä synnytän heidät uudestaan joka päivä!" Lisäksi, miten epätoivoista tuntea vastarintaa siinä sydämessä ja kädessä, josta nainen saa apunsa! Hän oli nähnyt tuon suunnattoman onnettomuuden nöyryttävän ohdakkeisia aavikoitaan jokaisen voitetun vaikeuden perästä. Jokainen kiivetty kallio oli avannut hänen eteensä uusia erämaita, aina siihen päivään asti, jolloin hän täysin oppi tuntemaan miehensä, lastensa rakenteen ja maan, jossa hänen täytyi elää; siihen päivään asti, jolloin hän, kuten lapsi, jolta Napoleon oli riistänyt kodin lempeän suojan, oli totuttanut jalkansa likaan ja lumeen, otsansa kuuliin ja koko olemuksensa sotamiehen passiiviseen kuuliaisuuteen. Nämä seikat, jotka minä teille lyhyesti esitän, hän kertoi minulle niiden synkässä laajuudessa, masentavine tekoineen, menetettyine aviollisine taisteluineen ja hedelmättömine yrityksineen.

— Kaiken lopuksi, sanoi hän minulle lopettaessaan, teidän pitäisi asua täällä muutamia kuukausia saadaksenne tietää, kuinka paljon vaivaa minulle on maksanut Clochegourden parantaminen, kuinka paljon väsyttävää suostuttelemista minä olen saanut käyttää taivuttaakseni mieheni asioihin, jotka ovat mitä hyödyllisimpiä hänen eduilleen! Mikä lapsellinen pahanilkisyys hänet valtasi, kun jokin asia, johon minun kehotuksestani oli ryhdytty, ei aivan heti ottanut onnistuakseen. Millä ilolla hän luki menestymisen omaksi ansiokseen! Kuinka suurta kärsivällisyyttä minä tarvitsenkaan kuunnellakseni alati valituksia, minä, joka otan hengen itseltäni tehdessäni hänen päivänsä siedettäviksi, palsamoidessani hänen ilmansa ja hiekottaessani ja kukittaessani hänen tiensä, jotka hän on kylvänyt kivillä. Korvauksenani on tuo ainainen hirveä loppusäe: "Minä kuolen! elämä tukahduttaa minut!" Jos kreivillä on onni saada vieraita luokseen, häviää kaikki, hän on viehättävä ja kohtelias. Minkätähden hän ei ole sellainen perheellensä? En osaa selittää tuota rehellisyyden puutetta miehessä, joka kerta on ollut ritarillinen. Hän voi salaa ratsastaa Pariisiin ostamaan minulle juhlapukua, kuten hän teki viimeksi kaupungin tanssiaisia varten. Vaikka hän on saita taloudessa, olisi hän tuhlaavainen minun tähteni, jos sitä tahtoisin. Asian pitäisi olla päinvastoin: minä en tarvitse mitään ja hänen taloutensa tulee kalliiksi. Haluten tehdä hänen elämänsä onnelliseksi ja ajattelematta, että olen äiti, minä ehkä olen tottunut pitämään itseäni hänen uhrinaan; minä joka vähänkin imarteluja käyttämällä johtaisin häntä kuin lasta, jos voisin alentua näyttelemään osaa, joka tuntuu minusta häpeälliseltä! Perheen etu vaatii, että olen tyyni ja ankara kuin oikeuden jumalattaren kuvapatsas, ja kuitenkin on minullakin rakkautta kaipaava, hellä sielu!

— Minkätähden, sanoin minä hänelle, ette käytä vaikutustanne saadaksenne hänet valtaanne, hallitaksenne häntä?

— Jos kysymys olisi vain minusta, en ryhtyisi voittamaan hänen tylsää vaitioloaan, jolla hän tuntikausia vastustaa oikeutettuja esityksiä, enkä vastaamaan hänen järjettömiin huomautuksiinsa, jotka ovat todellisia lapsen päätelmiä. Minulla ei ole voimaa heikkoja eikä lapsia vastaan. He voivat tehdä minulle pahaa minun sitä vastustamatta. Voisihan mahdollisesti panna kovan kovaa vastaan, mutta minä olen voimaton niitä kohtaan, joita minä surkuttelen. Jos Madeleineä pitäisi hänen oman itsensä pelastamiseksi pakottaa johonkin, kuolisin minä hänen kanssansa. Sääli sitoo ja lamauttaa kaikki minun hermoni. Näiden kymmenen vuoden väkivaltaiset sysäykset ovat myöskin masentaneet minua. Nykyään minun niin usein ahdistettu tunteellisuuteni välistä horjuu, ei mikään elvytä sitä; joskus minulta puuttuu tarmo, jolla minä kestin hyökkäykset. Niin, välistä minä olen voitettu. Minulla ei ole lepoa eikä merikylpyjä, jotka karkaisisivat hermojani, minä tulen sortumaan. Herra de Mortsauf tappaa minut ja hän tulee kuolemaan minun kuolemani johdosta.

— Minkätähden ette jätä Clochegourde'a muutamiksi kuukausiksi? Miksi ette mene lastenne kanssa merenrannikolle?

— Ensiksikin herra de Mortsauf uskoisi olevansa hukassa, jos minä poistuisin. Vaikka hän ei tahdo uskoa tilaansa, on hän siitä kuitenkin tietoinen. Hänessä yhdistyy ihminen ja sairas, kaksi erilaista luontoa, joiden ristiriita selvittää monta kummallisuutta. Toiseksi hänellä olisi syytä pelätä. Kaikki kävisi täällä huonosti. Te olette ehkä nähnyt minussa perheen äidin suojaamassa lapsiaan haukalta, joka liitelee niiden yläpuolella. Raskas tehtävä, jota vielä lisää herra de Mortsauf'in aiheuttamat huolet. Hän kulkee alati kysellen: "Missä on rouva?" Se ei ole mitään. Olen myöskin Jacques'in opettaja ja Madeleinen opettajatar. Eikä sekään vielä riitä! Minä olen maatilan johtaja ja ohjaaja. Jonakin päivänä te tiedätte sanojeni merkityksen, kun opitte tuntemaan, että maanviljelys täällä on mitä väsyttävintä elinkeinoa. Meillä on vähän tuloja rahassa, tilamme ovat viljellyt puolittain, menetelmä, joka vaatii yhtämittaista silmälläpitoa. Meidän täytyy itse myödä viljamme, eläimemme ja kaiken satomme. Meillä on kilpailijoina omat arentimiehemme, jotka kapakoissa tekevät sopimuksia kuluttajien kanssa ja määräävät hinnat päästyään myömään ensiksi. Ikävystyttäisin teidät, jos selittäisin teille maanviljelyksemme tuhannet vaikeudet. Olinpa kuinka uhrautuvainen tahansa, minä en voi valvoa, etteivät arentimiehet paranna maitaan meidän lannoitusaineillamme; minä en voi mennä katsomaan, tekevätkö työmiehemme heidän kanssansa sopimuksia satojen jakamisen aikana, en voi tietää myynnille sopivinta hetkeä. Jos olette sattunut ajattelemaan herra de Mortsauf'in vähäistä muistia, vaivoja, joita minä olen saanut nähdä saadakseni hänet pitämään huolta asioistaan, käsitätte silloin minun taakkani painon ja mahdottomuuden hetkiseksikään siitä luopua. Jos minä poistuisin, olisimme me tuhon omia. Ei kukaan kuuntelisi kreiviä, enimmän osan aikaa hän antaisi ristiriitaisia määräyksiä; kukaan ei häntä sitäpaitsi rakasta, hän on liiaksi riitelijä, liiaksi käskijä ja lisäksi hän on liian taipuvainen kuuntelemaan alempiaan herättääkseen ympäristössään ystävyyssuhteita, jotka yhdistävät perheitä toisiinsa. Jos minä menisin pois, ei ainoakaan palvelijoista pysyisi täällä kahdeksaa päivää. Te näette hyvin, että minä olen kiinni Clochegourde'ssa, kuten nuo lyijylaatat katoillamme. Minä en ole tahtonut mitään peitellä teiltä, herra. Ei kukaan ympäristössä tiedä Clochegourde'n salaisuuksia, ja nyt te ne tiedätte. Älkää lausuko niistä mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä ja minä kunnioitan teitä ja olen teille kiitollinen, lisäsi hän vienolla äänellä. Tällä ehdolla te voitte alati tulla Clochegourde'en ja te tapaatte siellä ystävällisiä sydämiä.

— Mutta, sanoin minä, minä en ole ollenkaan kärsinyt! Vain te yksin…

— Ei, jatkoi hän hymyillen tuota alistuneiden naisten hymyä, joka murtaa graniitin, älkää hämmästykö tästä luottamuksesta. Se näyttää teille elämän sellaisena kuin se on, eikä niinkuin te mielikuvituksessanne olette toivonut sen olevan. Meillä kaikilla on virheemme ja hyvät puolemme. Jos minä olisin mennyt naimisiin jonkun tuhlarin kanssa, olisi hän saattanut minut perikatoon. Jos minut olisi annettu jollekin tuliselle nuorelle miehelle, olisi hänellä ollut muilla tahoilla menestystä, minä en olisi ehkä voinut häntä säilyttää, hän olisi hylännyt minut, minä olisin kuollut luulevaisuudesta. Minä olen luulevainen! sanoi hän kiihkeällä poljennalla, joka muistutti ohitse kulkevan rajuilman kohinaa. Herra de Mortsauf rakastaa minua niin paljon kuin hän voi rakastaa. Kaiken rakkauden, mikä hänen sydämeensä mahtuu, hän vuodattaa minun jalkoihini, kuten Magdalena vuodatti voiteittensa jäännöksen Vapahtajan jalkoihin. Uskokaa minua! rakkauselämä on onneton poikkeus maallisen elämän alalla. Jokainen kukka lakastuu, suurilla iloilla on onneton huomen, jos niillä sitä ollenkaan on. Todellinen elämä on ahdistuksien elämää, sen vertauskuvana on tämä nokkonen, joka on kasvanut terassin juurelle ja joka ilman aurinkoa säilyttää vartensa vihreänä. Täällä, kuten pohjoisissakin seuduissa, on taivaalla hymyilyjä, harvinaisia, se on totta, mutta ne palkitsevat paljon vaivoja. Sanalla sanoen naiset, jotka ovat pelkästään äitejä, kiintyväthän he enemmän uhrausten kuin ilojen kautta? Täällä minä käännän itseeni myrskyn, jonka näen olevan tulossa väkeni tai lapsieni päälle, ja sitä torjuessani minulla on omituinen tunne, joka antaa minulle salaista voimaa. Tämän päivän alistuminen on aina valmistusta seuraavalle päivälle. Jumala ei muutoin jätä minua toivottomaksi. Aluksi lasteni terveys saattoi minut epätoivoon, mutta nyt, kuta pitemmälle he elämässä ehtivät, sitä paremmin he voivat. Lopultakin meidän olomme ovat parantuneet, onni tekee tuloaan. Kuka tietää eikö herra de Mortsauf minun kauttani vielä saavuta onnellista vanhuutta? Uskokaa se! olento, joka tulee suuren tuomarin eteen vihreä palmu kädessä, tuoden hänelle lohdutettuina ne, jotka kirosivat elämäänsä, tuo olento on kääntänyt murheen riemuksi. Jos minun kärsimykseni hyödyttävät perheeni onnea, ovatko ne silloin mitään kärsimyksiä?

— Kyllä, sanoin minä, mutta ne olivat välttämättömiä, kuten omanikin, osatakseni antaa oikean arvon meidän louhikoissamme kypsyneelle hedelmälle. Nyt me ehkä nautimme siitä yhdessä, ihmettelemme sen vaikutuksia, noita liikutuksen tulvavirtoja, joihin se hukuttaa meidän sielumme, tuota ydinnestettä, joka elähyttää kellastuneet lehdet. Elämä ei paina enää silloin, se ei ole meille mitään. Jumalani! ymmärrättekö minua! jatkoin minä käyttäen mystillistä kieltä, johon uskonnollinen kasvatuksemme oli meidät totuttanut. Näettekö, mitä teitä me olemme kulkeneet toisiamme kohden? Mikä rakastava olento on ohjannut meidät katkerien vesien meren ylitse suloisen veden lähteelle, joka virtaa vuorten juurella kultakimalteisessa hiekassa kahden vehreän ja kukkaisan rannan välissä? Mehän olemme, kuten tietäjät, seuranneet samaa tähteä. Meidän edessämme on jumalallisen lapsen seimi, hänen, joka sinkoaa nuolensa alastomien puiden latvoihin, joka elähyttää meille maailman iloisilla huudoillaan, joka lakkaamattomilla riemuillaan antaa meille elämän halua, öille niiden unen, päiville niiden hilpeyden. Kuka on joka vuosi kutonut meidän välillemme yhä uusia siteitä? Emmekö me ole enemmän kuin veli ja sisar? Älkää erottako koskaan sitä, mitä taivas on yhdistänyt. Kärsimykset, joista te puhuitte, olivat kylväjän siroittelemia siemeniä, joista on kasvanut vilja, jota jo kaunein aurinko kultaa. Katsokaa! katsokaa! Emmekö me mene yhdessä poimimaan kaikki korsi korrelta? Mikä voima antaa minulle rohkeutta puhua teille tällä tavoin! Vastatkaa minulle siis, tai minä en tule menemään Indre'n ylitse.

— Te olette välttänyt lausumasta minulle sanaa rakkaus, sanoi hän keskeyttäen minut ankaralla äänellä; mutta te olette puhunut minulle tunteesta, jota minä en tunne ja joka ei ole minulle luvallinen. Te olette lapsi, annan teille vielä anteeksi, mutta viimeisen kerran. Tietäkää herra, minun sydämeni on kuin hurmautunut äitiydestä! Minä en rakasta herra de Mortsauf'ia yhteiskunnallisesta velvollisuudesta, enkä ikuisen autuuden saavuttamisen toivossa, vaan tuon vastustamattoman tunteen vuoksi, joka kiinnittää hänet kaikkiin sydämeni säikeisiin. Olenko minä ollut pakotettu avioliittooni? Myötätuntoni onnettomia kohtaan ratkaisi sen. Onhan naisten velvollisuus parantaa ajan onnettomuuksia, hoivata niitä, jotka syöksyvät kuumimpaan taisteluun ja palaavat haavoitettuina. Mitä teille sanoisinkaan? Minä olen tuntenut jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä nähdessäni, että te huvititte häntä. Eikö se ole puhdasta äidillisyyttä? Olenhan minä tunnustuksessani jo osoittanut teille tarpeeksi noita kolmea lasta, joilta minä en saa koskaan puuttua, joille minun pitää vuodattaa parantavaa ruusuöljyä ja antaa sieluni loistaa sallimatta pienimmänkään osan siitä olla uskoton. Älkää katkeroittako äidin maitoa! Vaikka aviopuoliso minussa onkin haavoittumaton, älkää enää puhuko minulle sillä tavalla. Jos te ette kunnioita tätä niin yksinkertaista kieltoa, ryhdyn minä varokeinoihin teitä vastaan; pääsy tähän taloon on teiltä silloin ainiaaksi kielletty. Minä uskoin puhtaaseen ystävyyteen, vapaaehtoiseen veljeyteen, joka on varmempi kuin pakotettu veljeys. Erehdys! Minä tahdoin ystävää, joka ei olisi ollut tuomari, ystävää, joka olisi kuunnellut minua noina heikkouden hetkinä, jolloin riitelevä ääni on kuolettava ääni, pyhää ystävää, jonka kanssa minun ei olisi tarvinnut mitään pelätä. Nuoruus on jalo, valheeton, uhrauksiin kykenevä, epäitsekäs; nähdessäni teidän kestävyytenne minä uskoin, tunnustan sen, johonkin taivaan tarkoitukseen; minä uskoin saavani lähelleni sielun, joka olisi ollut vain minua varten, kuten pappi on kaikkia varten; sydämen, johon olisin voinut vuodattaa suruni silloin, kun ne paisuivat yli äyräittensä; jolle olisin voinut huutaa, kun huutoni olivat vastustamattomia, kun ne olisivat minut tukahuttaneet, jos olisin jatkanut niiden pidättämistä. Sillä tavoin minun elämäni, joka on niin kallisarvoinen noille lapsille, olisi voinut pidentyä siihen hetkeen asti, jolloin Jacques olisi ollut mies. Mutta onhan se liiallista itsekkyyttä. Voisiko Petrarcan Laura ilmaantua uudelleen? Olen pettynyt, Jumala ei tahdo niin. Minun on kuoltava paikalleni kuten sotilaan ilman ystävää. Rippi-isäni on ankara, synkkä; ja… tätiäni ei enää ole.

Kaksi suurta kuun säteen valaisemaa kyyneltä pulpahti hänen silmistään ja vieri poskia myöten alas maahan, mutta minä ojensin käteni kylliksi ajoissa ottaakseni ne vastaan ja juodakseni ne tuolla pyhällä ahneudella, jonka hänen kymmenen vuoden salaiset kyyneleensä, tuhlattu tunteellisuutensa, pysyvät huolensa, alituiset säikähdyksensä, sukupuolensa jaloin sankaruus minussa herättivät. Hän katsoi minuun suloisen tyrmistyneenä.

— Tämä on, sanoin minä hänelle, ensimäinen pyhä rakkauden ehtoollinen. Niin, minä olen nyt osallinen teidän suruihinne, olen tullut teidän sielunne yhteyteen, kuten me yhdistymme Kristukseen juodessamme hänen jumalallista olemustansa. Toivoton rakkaus on vielä onnea. Mikä nainen maailmassa voisi aiheuttaa minulle yhtä suurta iloa kuin teidän kyyneltenne juominen! Minä hyväksyn tuon sopimuksen, joka tulee tuottamaan minulle vain kärsimyksiä. Minä antaudun teille ilman sivutarkoitusta ja olen sitä, mitä te tahdotte minun olevan.

Hän pysähdytti minut liikkeellä ja sanoi minulle syvällä äänellään:

— Minä suostun tähän sopimukseen, jos ette tahdo milloinkaan tiukentaa siteitä, jotka meitä kiinnittävät.

— Olkoon niin, sanoin minä, mutta mitä vähemmän te minulle myönnätte, sitä varmemmin pitää minun tuo vähä omistaa.

— Te alatte epäluottamuksella, vastasi hän ilmaisten epäilyksen melankoliaa.

— En, vaan puhtaalla ilolla. Kuulkaa! tahtoisin saada nimittää teitä nimellä, joka jäisi vain meidän väliseksi, kuten pitää olla tuon tunteenkin, johon me itsemme vihimme.

— Se on paljon, sanoi hän, mutta minä olen vähemmän pikkumainen kuin te luulette. Herra de Mortsauf kutsuu minua Blanche'ksi. Yksi ainoa henkilö maailmassa, hän, jota minä olen enimmän rakastanut, minun jumaloitu tätini, nimitti minua Henriette'ksi. Minä olen siis jälleen Henriette teille.

Minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä. Hän antoi sen minulle tuolla luottamuksella, joka kohottaa naisen niin paljon meidän yläpuolellemme, luottamuksella, joka painaa meidät maahan. Hän nojautui rinta-aidaketta vastaan ja katseli Indre'a.

— Etteköhän ole tehnyt väärin, ystäväiseni, sanoi hän, tahtoessanne näin ensi tempauksella saavuttaa menestyksen huipun? Te olette tyhjentänyt ensi siemauksella puhtaalla sydämellä tarjotun maljan. Mutta todellinen tunne ei ja'a itseään, sen tulee olla kokonaisen tai ei sitä ole ensinkään. Herra de Mortsauf, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden jälkeen, on sitäpaitsi täysin oikeudentuntoinen ja ylpeä. Te ehkä koettaisitte minun tähteni unohtaa hänen sanansa; jos hän ei tiedä niistä mitään, ilmoitan minä siitä hänelle huomenna. Olkaa jonkun aikaa poissa Clochegourde'sta, hän teitä kunnioittaa silloin enemmän. Ensi sunnuntaina kirkosta ulos lähdettäessä hän tulee itse teidän luoksenne; minä tunnen hänet, hän tulee hyvittämään vääryytensä ja rakastamaan teitä, sentähden että olette kohdellut häntä teoistaan ja sanoistaan vastuunalaisena miehenä.

— Viisi päivää teitä näkemättä, teitä kuulematta!

— Älkää koskaan lausuko minulle sanojanne tuollaisella kiihkolla, sanoi hän.

Me teimme vaieten kaksi kierrosta terassilla. Sitten sanoi hän minulle käskevällä sävyllä, joka minulle ilmaisi, että hän otti sieluni ohjat käsiinsä: — On myöhäistä, erotkaamme.

Tahdoin suudella hänen kättänsä, hän epäröitsi, veti kätensä pois ja sanoi minulle rukoilevalla äänellä: — Älkää ottako sitä muulloin kuin milloin minä sen annan, jättäkää minulle vapaus itseni suhteen. Ilman sitä minä olisin teidän alaisenne, ja niin ei saa olla.

— Jääkää hyvästi, sanoin minä hänelle.

Minä menin ulos pienestä alaportista, jonka hän minulle avasi. Juuri kun hän oli sen sulkemaisillaan, hän avasi sen jälleen ja ojensi minulle kätensä sanoen: — Toden teolla, te olette ollut hyvin hyvä tänä iltana, te olette tehnyt lohdulliseksi koko minun tulevaisuuteni; tässä käteni, ystäväni!

Minä suutelin useampia kertoja hänen kättään; ja kun minä kohotin katseeni, näin minä kyyneleitä hänen silmissään. Hän nousi terassille ja katseli minua vielä hetkisen kulkiessani ruohokentän poikki. Kun minä olin Frapesle'n tiellä näin minä vielä hänen kuun valaiseman valkoisen hameensa; sitten muutamien hetkien perästä tuli syttyi hänen huoneeseensa.

— Oi Henrietteni! sanoin minä itsekseni, sinulle kuuluu puhtain rakkaus, mikä koskaan on säteillyt tämän maan päällä!

Minä palasin Frapesle'en kääntyen joka askeleella. Minä tunsin itsessäni jotain sanomatonta tyytyväisyyttä. Loistava menestys seurasi vihdoinkin uhrautumisintoa, joka täyttää jokaisen nuoren sydämen ja joka minussa oli pitkän aikaa ollut käyttämättömänä voimana. Papin kaltaisena, joka yhdellä askeleella siirtyy uuteen elämään, minä olin pyhitetty, vihitty. Noilla yksinkertaisilla sanoilla kyllä, rouva! minä olin sitoutunut sulkemaan sydämeeni vastustamattoman rakkauden ja olemaan käyttämättä ystävyyttä siten, että se johtaisi tuon naisen vähitellen rakkauteen. Kaikki jalot ja ylevät tunteet kohottivat minussa sekavat äänensä kuultaville. Ennenkun minä sulkeuduin huoneeni ahtauteen, tahdoin minä hekumallisesti viipyä tähdillä kylvetyn sinilaen alla, kuunnella vielä itsessäni haavoittuneen sepelkyyhkysen laulua, tuon jalon luottamuksen koruttomia säveleitä, minä tahdoin koota ilmasta tuon sielun säteet, joiden kaikkien piti kuulua minulle. Kuinka suurelta minusta näytti tuo nainen täydellisessä uhrautumisessaan, hänen uskonnollinen säälinsä haavoittuneita, heikkoja ja kärsiviä olentoja kohtaan, hänen alttiutensa, joka ei tarvinnut lain kahleita! Hän seisoi kirkkaana pyhimys- ja marttyyriroviollaan! Minä ihailin hänen kasvojansa, jotka näkyivät minulle pimeyden keskeltä; äkkiä luulin minä aavistavani tarkoituksen hänen sanoissaan, salaperäisen merkityksen, joka teki hänet minun silmissäni ylimaailmalliseksi. Ehkäpä hän tahtoi, että minä olisin hänelle samaa kuin hän pikku maailmalleen? Hän tahtoi ehkä minusta saada voimaa ja lohdutusta, kohottaen minut siten omaan piiriinsä, omalle tasalleen tai korkeammalle? Tähdet, sanovat jotkut rohkeat maailmojen rakentajat, välittävät siten toisilleen liikettä ja valoa. Tämä ajatus kohotti minut äkkiä eteerisiin korkeuksiin. Minä huomasin olevani entisten unelmieni taivaassa ja sain selityksen lapsuuteni tuskiin tuosta suunnattomasta onnesta, jossa minä uin.

Kyyneliin sammuneet nerot, väärinarvostellut sydämet, pyhät, tuntemattomat Clarisse Harlowet, hyljätyt lapset, viattomat maanpakolaiset, te kaikki, jotka olette kulkeneet elämän autiomaita myöten, te, jotka kaikkialla olette löytäneet kylmiä kasvoja, tylyjä sydämiä ja sulkeutuneita korvia, älkää milloinkaan valittako! Te yksin voitte tuntea ilon äärettömyyttä sillä hetkellä, jolloin teille sydän avautuu, korva teitä kuuntelee ja katse teille vastaa. Yksi ainoa päivä hävittää kaikki onnettomat päivät. Surut, mietiskelyt, epätoivot, menneet, mutta ei unohdetut melankoliat ovat yhtä monia siteitä, joilla sielu liittyy uskottunsa sieluun. Kuihtumattomien toiveidemme kaunistama nainen saa silloin osakseen huokauksemme ja kadotetut rakkautemme, hän palauttaa meille suurennettuna kaikki pettyneet hellyytemme, hän opettaa meitä pitämään surumme kohtalon vaatimana korvauksena siitä ikuisesta onnesta, jonka hän antaa meille sielumme kihlautumispäivänä. Enkelit yksin tietävät sen uuden nimen, jolla tätä pyhää rakkautta olisi nimitettävä, samoin kuin te yksin, rakkaat marttyyrit, täysin tiedätte, miksi rouva de Mortsauf oli äkkiä muodostunut minulle, köyhälle ja yksinäiselle!

Tuo kohtaus tapahtui eräänä tiistaina. Minä odotin sunnuntaihin saakka menemättä kävelyretkilläni Indre'n yli. Noiden viiden päivän aikana sattui Clochegourde'ssa suuria tapahtumia. Kreivi sai itselleen sotamarsalkan arvonimen, Pyhän Ludvigin ristin ja neljäntuhannen frangin vuotuisen eläkkeen. Lenoncourt-Givry'n herttua, joka oli nimitetty Ranskan pääriksi, ryhtyi toimeensa hovissa, ja hänen vaimonsa sai takaisin omaisuutensa, jota ei oltu myöty ja joka oli ollut keisarin perintömaiden osana. Kreivitär de Mortsauf'ista tuli siten yksi Maine'n rikkaimpia perijättäriä. Hänen äitinsä oli tullut tuomaan hänelle satatuhatta frangia, jotka oli koottu Givry'n tuottamista tuloista. Ne olivat hänen myötäjäisrahojaan, joita ei oltu ollenkaan maksettu ja joista kreivi ei ollut koskaan puhunut, huolimatta köyhyydestään. Ulkonaisessa elämässä kreivin käytös ilmaisi mitä ylpeintä välinpitämättömyyttä omista eduista. Yhdistämällä tuohon summaan omat säästönsä kreivi saattoi ostaa kaksi naapurialuetta, jotka tuottivat korkoa noin yhdeksäntuhatta frangia. Pojalleen, joka tuli seuraamaan isoisäänsä pääriydessä, hän ajatteli hetikohta perustaa sukutilan. Se olisi muodostettu kumpaisenkin suvun maaomaisuudesta, vahingoittamatta Madeleineä, jolle herttua de Lenoncourt'in suosio epäilemättä takasi edullisen naimisen. Nämä puuhat ja tämä onni vuodattivat jonkun verran palsamia maanpakolaisen haavoihin. Herttuatar de Lenoncourt'in tulo Clochegourde'en oli huomattava tapaus maakunnassa. Minä ajattelin surumielin, että tuo nainen oli ylhäinen henkilö ja huomasin silloin hänen tyttäressään säätyhenkeä, jonka hän ylevällä käytöksellään osasi minulta salata. Mitä olin minä, köyhä, jolla ei ollut muuta tulevaisuutta kuin rohkeus ja opinnot? Minä en ajatellut Restauratsionin merkitystä itselleni enkä muille. Sunnuntaina kirkon yksityiskappelista, jossa minä olin herra ja rouva Chessel'in ja apotti Quelus'in kanssa, minä loin kiihkeitä katseita erääseen toiseen sivukappeliin, jossa oli herttuatar, hänen tyttärensä, kreivi ja lapset. Olkihattu, joka kätki minun epäjumalani, ei liikahtanut, ja tämä minun unhottamiseni koski minuun enemmän kuin koko menneisyys. Tuo ylhäinen Henriette de Lenoncourt, joka nyt oli minun rakas Henrietteni ja jonka elämän minä tahdoin kukittaa, rukoili kiihkeästi. Usko antoi hänen asennolleen jotain syvyyksiin vaipunutta, jotain masentunutta, jotain uskonnollisen muistopatsaan kaltaista, joka järkytti minua.

Kylän pappien tavan mukaan pidettiin iltajumalanpalvelus vähän ajan perästä messun jälkeen. Kirkosta ulostultaessa ehdotti rouva de Chessel luonnollisesti naapureilleen, että nämä odottaisivat nuo kaksi tuntia Frapesle'ssa, sen sijaan että helteessä olisivat kulkeneet kahteen kertaan ruohokentän ja Indren poikki. Tarjous otettiin suosiollisesti vastaan. Herra de Chessel antoi käsivartensa herttuattarelle, rouva de Chessel sai kreivin ja minä ojensin käteni kreivittärelle tuntien ensi kertaa sivullani hänen raikkaan, kauniin käsivartensa. Kirkosta Frapesle'en palatessa kävi matka Saché'n metsikön läpi, jossa lehtikatoksen siivilöimä valo muodosti käytävän hiekalle iloisia valojuovia, jotka muistuttavat maalattuja silkkikankaita. Minussa oli ylpeitä tunteita ja aatteita, jotka aiheuttivat minussa voimakasta sydämentykytystä.

— Mikä teidän on? sanoi kreivitär minulle käveltyämme hetkisen äänettömyydessä, jota minä en uskaltanut katkaista. Teidän sydämenne lyö niin nopeasti?…

— Olen saanut kuulla teille onnellisista tapahtumista, sanoin minä hänelle, ja minulla on hämäriä pelkoja, kuten kaikilla, jotka suuresti rakastavat. Eiköhän teidän suuruutenne ole vahingoksi teidän ystävyydellenne?

— Minunko! sanoi hän, hyi! Vielä samanlainen ajatus ja minä en teitä halveksi, minä unohdan teidät ainiaaksi.

Minä katsoin häneen hurmauksen vallassa, joka näytti tarttuvan myöskin häneen.

— Me käytämme hyväksemme lakien etuja, joita me emme ole aiheuttaneet emmekä vaatineet, mutta me emme kiirehdi niistä nauttimaan kuten kerjäläiset ja ahneet; ja muutoin tiedätte hyvin, jatkoi hän, että niin hyvin minä kuin herra de Mortsauf emme voi poistua Clochegourde'sta. Minun neuvostani hän on hylännyt päällikön paikan muskettisoturien rykmentissä, johon hänellä oli oikeus. Meille on kylliksi, että isälläni on toimensa. Pakollinen vaatimattomuutemme, sanoi hän katkera hymy huulilla, on jo ollut hyödyksi lapsellemme. Kuningas, jonka luona isäni on palveluksessa, on sanonut hyvin suosiollisesti, että hän on siirtävä Jacques'ille armonosotuksen, jota me emme ole tahtoneet käyttää. Jacques'in kasvatus, jota tulee miettiä, on nyt vakavan pohdinnan alaisena. Hän tulee edustamaan kahta sukua, Lenoncourt'eja ja Mortsauf'eja. Minulla ei ole kunnianhimoa muuta kuin häntä varten, siinä minun lisääntyneen levottomuuteni syy. Jacques ei ole ainoastaan säilytettävä elämälle, mutta hänen tulee myöskin olla nimensä arvoinen, kaksi velvollisuutta, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Tähän asti minä olen voinut pitää huolta hänen kasvatuksestaan sovittaen hänen tehtävänsä hänen voimiensa mukaan, mutta nyt, mistä ensiksikin saadaan mieleiseni opettaja? Lisäksi myöhemmin: kuka ystävä säilyttää hänet minulle tuossa hirveässä Pariisissa, jossa kaikki on ansana sielulle ja vaarana ruumiille? Ystäväni, sanoi hän minulle liikutetulla äänellä, katsomalla teidän otsaanne ja silmiänne voi jokainen ennustaa, että te olette niitä lintuja, jotka tulevat lentämään korkealle; kohottakaa siipenne, olkaa jonakin päivänä meidän rakkaan lapsemme ystävä ja ohjaaja. Menkää Pariisiin. Jollei teidän veljenne ja isänne avusta teitä, tulee meidän perheemme vaikutus ja etenkin äitini, jolla on liikeneroa, olemaan teille varmasti suureksi hyödyksi. Käyttäkää hyväksenne meidän luottoamme, teiltä ei puutu silloin tukea eikä apua, minkä elämänuran itsellenne valitsettekin! Käyttäkää siis liika voimanne jaloon kunnianhimoon.

— Ymmärrän teidät, sanoin minä keskeyttäen hänet, kunnianhimon tulisi olla minun valtiattareni. Mutta en tarvitse sitä ollakseni kokonaan teidän. — Ei, minä en tahdo, että ystävyyttäni korvataan suosionosoituksilla. Minä menen, minä suurenen yksin, itse kauttani. Minä hyväksyn teidän apunne, muilta minä en tahdo mitään.

— Lapsellisuuksia! sanoi hän nuristen, mutta ei voinut täysin salata tyytyväisyyttä ilmaisevaa hymyä.

— Muutoin, minä olen tehnyt lupauksen, sanoin minä hänelle. Miettiessäni meidän asemaamme, olen ajatellut kiinnittää itseni teihin siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea.

Hänen lävitsensä kävi heikko väristys ja hän pysähtyi katsoakseen minuun.

— Mitä tahdotte sanoa? lausui hän antaen kahden edelläkulkevan parin mennä eteenpäin ja pidättäen ainoastaan lapsensa vieressään.

— Niin, vastasin minä, sanokaa minulle suoraan, miten tahdotte minun rakastavan teitä.

— Rakastakaa minua kuten minua rakasti tätini, jonka oikeudet minä olen teille antanut salliessani teidän kutsua minua hänen valitsemallaan ja käyttämällään nimellä.

— Minä tulen rakastamaan siis ilman toivoa, täydellisellä uhrautuvaisuudella. Olkoon niin, minä teen teidän tähtenne sen, mitä ihminen tekee Jumalan tähden. Olettehan te sitä pyytänyt? Minä menen pappisseminaariin, tulen sieltä pappina ja rupean ohjaamaan Jacques'in kasvatusta. Teidän Jacques'inne tulee olemaan minun toinen minäni: poliittiset suunnitelmat, ajatukset, tarmon, kestävyyden, kaiken annan minä hänelle. Siten saan minä pysyä teidän lähellänne, ilman että rakkauttani, joka pyhyydessään on kuin hopeakuva kristallissa, voidaan epäillä. Teidän ei tarvitse peljätä ainoatakaan tuollaista hillitöntä kiihkon purkausta, mikä valtaa miehen ja joka jo yhden kerran on voittanut minut. Liekki tulee kuluttamaan minut, tulen rakastamaan teitä puhdistetulla rakkaudella.

Hän kalpeni ja sanoi kiireellisesti: — Felix, älkää kiinnittäkö itseänne siteillä, jotka jonakin päivänä olisivat esteenä teidän onnellenne. Minä kuolisin surusta tietäessäni olevani syypää tuohon itsemurhaan. Lapsi, onko epätoivoinen rakkaus sitten samaa kuin kutsumus? Odottakaa elämän koettelemuksia tuomitaksenne elämää; se on tahtoni ja käskyni. Älkää menkö naimisiin kirkon eikä naisen kanssa, älkää menkö ollenkaan naimisiin, minä kiellän sen. Pysykää vapaana. Teillä on kaksikymmentä yksi vuotta. Te tuskin tiedätte, mitä tulevaisuus teille tuo. Jumalani! olisinko arvostellut teitä väärin? Kuitenkin minä luulin, että kaksi kuukautta riittäisi muutamien sielujen tuntemiseen.

— Mikä toivo teillä on? sanoin minä hänelle välähdysten leimahtaessa silmistäni.

— Ystäväni, hyväksykää minun apuni, kohottakaa itsenne, luokaa onnenne ja te saatte tietää, mikä minun toivoni on. Lyhyesti, sanoi hän, näyttäen ikäänkuin vahingossa päästävän salaisuuden ilmi, älkää jättäkö koskaan Madeleinen kättä, jota te tällä hetkellä pidätte.

Hän oli kallistunut minun korvaani sanoakseen minulle nuo sanat, jotka osottivat, kuinka paljon hän ajatteli minun tulevaisuuttani.

— Madeleinekö? sanoin minä hänelle, ei koskaan! Nämä kaksi sanaa synnyttivät meissä hiljaisuuden, joka oli täynnä mielenliikutusta. Meidän sielumme joutuivat tuollaisen mullistuksen valtaan, jonka kyntämät vaot säilyvät ikuisesti.

Meidän näkyvissämme oli puuportti, josta päästiin sisälle Frapesle'n puistoon. Minusta tuntuu kuin vieläkin näkisin sen kaksi rappeutunutta, köynnöskasvien, sammalien ja karhunmaaramapensasten peittämää pylvästä. Äkkiä eräs ajatus, kreivin kuoleman ajatus, kulki kuin nuoli aivojeni läpi, ja minä sanoin hänelle: — Ymmärrän teidät.

— Se on hyvin onnellista, vastasi hän sävyllä, josta minä huomasin, että edellytin hänellä olevan ajatuksen, jota hänellä ei koskaan tulisi olemaan.

Hänen puhtautensa pusersi minulta ihailun kyynelen, jonka intohimon itsekkyys teki hyvin katkeraksi. Palatessani jälleen omaan itseeni minä ajattelin, että hän ei rakastanut minua tarpeeksi toivoakseen vapauttaan. Niinpian kun rakkaus peräytyy rikoksen edessä, näyttää sillä olevan rajansa, ja rakkauden pitäisi olla äärettömän. Minussa vallitsi hirvittävä sydämen ristiriita.

— Hän ei rakasta minua, ajattelin minä.

Estääkseni häntä lukemasta minun sielustani minä kumarruin suutelemaan Madeleinen hiuksia.

— Minä pelkään teidän äitiänne, sanoin minä kreivittärelle saadakseni jälleen keskustelun käyntiin.

— Ja minä myöskin, vastasi hän tehden aito lapsellisen liikkeen, mutta älkää koskaan unohtako nimittää häntä rouva herttuattareksi ja puhua hänestä kolmannessa persoonassa. Nykyajan nuoriso on kadottanut tottumuksen näihin kohteliaisiin muotoihin, uudistakaa te ne, tehkää se minun tähteni. Muutoin, todistaahan se hienoa sivistystä, jos kunnioitetaan naisia, olivatpa he minkä ikäisiä tahansa, ja tunnustetaan yhteiskunnalliset eroavaisuudet, asettamatta niitä kysymyksenalaiseksi. Kunnioitus, jota te osoitatte korkeammalle arvoasteelle, onhan se takeena siitä kunnioituksesta, mikä teille on tuleva. Kaikki on yhteiskunnassa yhteisvastuullista. Kardinaali Rovère ja Raphael Urbinolainen olivat muinoin kaksi yhtä paljon kunnioitettua mahtia. Te olette juonut kouluissanne vallankumouksen maitoa ja teidän poliittiset aatteenne ovat voineet saada siitä vaikutuksia, mutta edistyessänne elämässänne te saatte huomata, kuinka epäselvät vapauden periaatteet ovat voimattomia luomaan kansojen onnea. Ennenkuin minä mietin, Lenoncourt-sukua ollen, mitä aristokratia on tai mitä sen pitäisi olla, sanoi minun terve maalaisjärkeni minulle, että yhteiskuntien olemassaolo perustuu säätyeroon. Te olette elämänne käänteessä, jolloin on valittava hyvin. Olkaa omaa puoluettanne, etenkin, lisäsi hän nauraen, kun se on voiton päällä.

Minua liikuttivat elävästi nuo sanat, joissa poliittinen syvyys kätkeytyi tunteen sydämellisyyteen, yhdistys, joka antaa naisille niin suuren vakuuttamisvoiman. He kaikki osaavat pukea mitä terävimmät todistelut tunneilmaisun muotoon. Näytti siltä kuin Henriette, halussaan puolustaa kreivin tekoja, olisi aavistanut ne mietelmät, jotka syntyisivät sielussani hetkellä, jolloin ensimäisen kerran saisin nähdä imartelun vaikutukset. Herra de Mortsauf, linnansa kuninkaana ja historiallisen sädekehänsä ympäröimänä, oli minun silmissäni saanut suurenmoisuutta, ja minä tunnustan, että olin suuresti hämmästynyt siitä välimatkasta, jonka hän nöyrillä kohteliaisuuksillaan asetti herttuattaren ja itsensä välille. Myöskin orjalla on turhamielisyytensä, se ei tahdo totella muuta kuin suurinta itsevaltiasta. Minä tunsin itseni ikäänkuin nöyryytetyksi nähdessäni alentuneena hänet, jonka edessä minä vapisin, koska hän hallitsi koko minun rakkauttani. Tuo sisäinen liikutus teki minulle ymmärrettäväksi niiden naisten kidutuksen, joiden jalo sielu on sidottu mieheen, jonka alhaisuuksia he saavat joka päivä kätkeä. Kunnioitus on suojamuuri, joka turvaa samalla tavalla niin suuren kuin pienen, jokainen voi omalla puolellaan katsoa toista kasvoihin. Minä olin kunnioittavainen herttuattarelle nuoruuteni takia, mutta missä muut näkivät herttuattaren, näin minä Henrietteni äidin ja panin jonkinlaista pyhyyttä kunnianosoituksiini. Me tulimme Frapesle'n suurelle pihalle, jossa tapasimme seurueemme. Kreivi de Mortsauf esitti minut erittäin kohteliaasti herttuattarelle, joka tarkasti minua kylmän ja hillityn näköisenä. Rouva de Lenoncourt oli silloin viisikymmentäkuusi vuotias nainen, täydelleen säilynyt ja käytöksessään ylhäinen. Nähdessäni hänen tuikeat, siniset silmänsä, hänen juovikkaat ohimonsa, hänen laihat ja näivettyneet kasvonsa, hänen käskevän ja suoran vartalonsa, hänen harvat liikkeensä, hänen vaaleanpunakan ihonsa, joka niin loistavana oli periytynyt hänen tyttärelleen, minä tunsin tuon kylmän suvun, josta äitini oli peräsin, yhtä varmasti kuin kivennäistieteilijä tuntee Ruotsin raudan. Hänen kielensä oli vanhan hovin kieltä, jossa oit pääte oli ait ja frait froid-sanan asemesta, forteux forteurs-sanan sijasta. Minä en ollut mielistelevä enkä jäykkä; minä käyttäydyin niin hyvin, että iltamessuun mentäessä kreivitär sanoi korvaani: — Te olette täydellinen!

Kreivi tuli luokseni, tarttui käteeni ja sanoi: — Emmehän ole suuttuneita, Felix? Jos minä olen ollut kiivas, annatte te anteeksi vanhalle toverillenne. Me jäämme luultavasti tänne päivälliseksi, ja me pyydämme teidät vieraaksemme torstaiksi, illaksi ennen herttuattaren lähtöä. Minä matkustan Tours'iin päättämään muutamia asioita. Älkää laiminlyökö Clochegourde'a. Minun anoppini on tuttavuus, jota minä kehotan teitä käyttämään hyväksenne. Hänen salinsa on johtavana faubourg Saint-Germain'issa. Hänellä on ylhäisen seuran vanhat tavat ja suunnattomat tiedot, hän tuntee niin ensimäisen kuin viimeisen Europan aatelismiehen vaakunan.

Kreivin hieno käytös, luultavasti hänen kotihengettärensä aiheuttama, tuli ilmi uusissa olosuhteissa, joihin hänen puolueensa voitto hänet asetti. Hänessä ei ollut ylpeyttä eikä loukkaavaa kohteliaisuutta, hän oli ilman pöyhkeyttä, ja herttuatar ilman suojelijan elkeitä. Herra ja rouva de Chessel ottivat kiitollisuudella vastaan päivälliskutsun seuraavaksi torstaiksi. Minä miellytin herttuatarta ja hänen silmäyksensä ilmaisivat minulle, että hän tarkasti minussa miestä, josta hänen tyttärensä oli hänelle puhunut. Kun me palasimme iltamessusta, tiedusteli hän minulta perheestämme ja kysyi, oliko Vandenesse, joka oli toimessa diplomatian alalla, minulle sukua. — Hän on veljeni, sanoin minä hänelle. — Hän tuli silloin puolittain sydämelliseksi minua kohtaan. Hän ilmaisi minulle, että äitini täti, vanha markiisitar de Listomère, oli kunnioitettavaa sukua. Herttuattaren käytös oli kohteliasta, kuten herra de Mortsauf'inkin sinä päivänä, jolloin hän näki minut ensimäisen kerran. Hänen katseestaan hävisi tuo ylhäinen ilme, jolla maan ruhtinaat antavat teidän huomata, mikä ero on heidän ja teidän välillä. Minä en tiennyt tuskin mitään perheestämme. Herttuattarelta sain kuulla, että isäni setä, vanha apotti, jonka nimeä en edes tiennyt, oli salaneuvoston jäsen ja että veljeni oli saanut ylennyksen ja että kaiken lisäksi isästäni oli tullut erään perustuslain säädöksen nojalla, jota minä en vielä tuntenut, markiisi de Vandenesse.

— Minä olen vain yhtä, Clochegourde'n orja, sanoin minä hiljaa kreivittärelle.

Restauratsionin taikaisku toteutui nopeudella, joka tyrmistytti keisarivallan aikana kasvaneet lapset. Tuo vallankumous ei merkinnyt minulle mitään. Rouva de Mortsauf'in pieninkin sana, yksinkertaisinkin liike olivat ainoat tapahtumat, joihin minä kiinnitin huomiota. En tiennyt, mitä salaneuvosto oli; en tietänyt mitään politiikasta enkä maailman asioista; minulla ei ollut muuta kunnianhimoa kuin rakastaa kreivitärtä enemmän kuin Petrarca rakasti Lauraansa. Tämä välinpitämättömyys saattoi herttuattaren pitämään minua lapsena. Frapesle'en tuli paljon vieraita, päivällisiin otti osaa kolmekymmentä henkeä. Mikä huumaus nuorelle miehelle nähdä rakastamansa naisen olevan kauneimman kaikista, olla hartaiden katseiden esineenä, tietää olevansa ainoa, jolle kuului noiden kainojen silmien loiste, tuntea täysin hänen äänensä kaikki vivahteet, huomata hänen keveissä tai ilkamoivissa sanoissaan vakavan ajatuksen osoitteita, vieläpä silloinkin, kun tuntee kalvavaa luulevaisuutta maailman huvituksia kohtaan. Kreivi, onnellisena huomaavaisuuksista, joiden aiheena hän oli, näytti melkein nuorelta. Hänen vaimonsa toivoi sen vaikuttavan parantavasti hänen mielialaansa. Ja minä, minä nauroin Madeleinen kanssa, joka, muistuttaen noita lapsia, joiden sielu kehittyy ruumiin kustannuksella, sai minut hymyilemään hämmästyttävillä huomioillaan, jotka olivat täynnä hyväntahtoista, sukkelaa pilaa, mutta jotka eivät säästäneet ketään. Se oli kaunis päivä. Yksi sana, yksi aamunkoitossa syntynyt toive oli valaissut luonnon; ja nähdessään minut niin iloisena, Henriettekin oli iloinen.

— Tämä onni kreivin harmaassa ja pilvisessä elämässä näyttää tekevän hänelle hyvää, sanoi Henriette minulle seuraavana päivänä.

Tuon päivän minä luonnollisesti vietin Clochegourde'ssa; minä olin ollut sieltä viisi päivää karkoitettuna, minä janosin elämääni. Kreivi oli lähtenyt jo kello kuuden aikana matkalle Tours'iin. Tyttären ja äidin välille oli syntynyt vakava erimielisyyden aihe. Herttuatar tahtoi, että kreivitär seuraisi häntä Pariisiin, jossa hän saattoi toimittaa kreivittärelle paikan hovissa, ja jossa kreivi, kieltonsa peruuttaen, voisi saada itselleen korkeita virkoja. Henriette, joka kävi onnellisesta naisesta, ei tahtonut paljastaa kenellekään, ei edes äitinsä sydämelle hirvittäviä kärsimyksiään eikä ilmaista miehensä kykenemättömyyttä. Jottei hänen äitinsä olisi voinut tunkeutua hänen perheensä salaisuuksiin, oli hän lähettänyt herra de Mortsauf'in Tours'iin keskustelemaan notarioiden kanssa. Minä yksin, kuten hän oli sanonut, tiesin Clochegourde'n salaisuudet. Kokemuksesta tietäen, kuinka tuon laakson puhdas ilma ja sininen taivas tyynnyttivät mielen kiihtymyksiä tai sairauden katkeria tuskia ja mikä vaikutus Clochegourde'lla oli hänen lastensa terveyteen, hän toi esiin perusteltuja kieltoja, joita herttuatar koetti kumota. Herttuatar oli vallanhimoinen nainen, joka tunsi pikemmin nöyryytystä kuin surua tyttärensä epäedullisesta avioliitosta. Henriette huomasi, että hänen äitinsä välitti vähän hänen lapsistaan, hirveä huomio! Kuten kaikki äidit, jotka ovat tottuneet itsevaltiaasti hallitsemaan tyttäriään vielä heidän naimisiin mentyäänkin, herttuatar toi esiin mielipiteitä, joita ei käynyt vastustaminen. Herttuatar teeskenteli milloin kiehtovaa ystävyyttä saadakseen tyttärensä taivutetuksi suunnitelmiinsa, milloin katkeraa kylmyyttä voittaakseen pelon avulla siinä, missä lempeys ei tehonnut; lopuksi huomatessaan ponnistuksensa hyödyttömiksi, hän päästi valloilleen saman ironian, minkä minä olin huomannut äidissäni. Kymmenessä päivässä Henriette oppi tuntemaan kaikki sielun tuskat, joita nuorille naisille tuottaa heidän riippumattomuutensa säilymiselle välttämätön taistelu. Te, jolla onneksenne on parhain äideistä, te ette voi ymmärtää näitä asioita. Saadaksenne käsityksen tuosta taistelusta, jossa toisella puolella oli kuiva, kylmä, laskeva ja kunnianhimoinen nainen, toisella puolella hänen tyttärensä, täynnä tuota henkevää ja raikasta hyvyyttä, joka ei koskaan ehdy, täytyisi minun kuvata teille lilja, johon sydämeni on häntä aina verrannut, musertuneena kiiltävän teräskoneen rattaisiin. Tuo äiti ei ollut koskaan koettanut päästä tytärtänsä lähelle, hän ei osannut aavistaa ainoatakaan niistä todellisista vaikeuksista, jotka pakottivat hänen tyttärensä jättämään käyttämättä Restauratsionin etuja ja jatkamaan yksinäistä elämäänsä. Se sana, jolla herttuatar ilmaisi epäilyksensä, avasi näiden kahden naisen välille kuilun, jota siitä lähtien ei mikään voinut täyttää. Vaikka perheet salaavat huolellisesti sietämättömät riitansa, ottakaa niistä selvä: te tapaatte melkein kaikissa syviä, parantumattomia haavoja, jotka vähentävät luonnollisia tunteita. On joko todellisia, liikuttavia intohimoja, jotka luonteiden sopusointuisuus tekee ikuisiksi, ja silloin on kuolema kohtalon isku, jonka seurauksia ei voida enää parantaa; tai piileviä vihoja, jotka jäähdyttävät hitaasti sydämen ja kuivaavat kyyneleet ikuisten jäähyväisien päivänä. Ahdistettuna eilen, ahdistettuna tänään, kaikkien hätyyttämänä, vieläpä noiden kahden kärsivän enkelinkin, jotka eivät olleet syypäitä onnettomuuksiin, joita he saivat kokea, eikä niihin, joita he tuottivat, kuinka ei tuo sieluparka olisi rakastanut sitä, joka ei häntä ollenkaan hätyyttänyt ja joka tahtoi ympäröidä hänet kolminkertaisella oka-aidalla suojellakseen häntä myrskyiltä, kosketukselta ja kaikilta loukkauksilta? Vaikka minä kärsinkin noista taisteluista, olin minä joskus onnellinen tuntiessani, että hän heittäytyi minun sydämeeni, sillä Henriette uskoi minulle uudet tuskansa. Minä saatoin silloin arvostella hänen tyyneyttään tuskissa ja tarmokasta kärsivällisyyttä, jota hän osoitti. Joka päivä minä opin paremmin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti sanoessaan: Rakastakaa minua, kuten tätini minua rakasti.

— Teillä ei siis ole ollenkaan kunnianhimoa? sanoi minulle päivällisillä herttuatar tuiman näköisenä.

— Rouva, vastasin minä luoden häneen vakavan katseen, tunnen itsessäni voiman lannistaa maailman, mutta minulla ei ole kuin kaksikymmentäyksi vuotta ja minä olen aivan yksin.

Hän katseli tytärtään hämmästyneenä. Hän luuli, että hänen tyttärensä, pitääkseen minut lähellään, sammutti minussa kaiken kunnianhimon. Herttuatar de Lenoncourt'in olo Clochegourde'ssa oli yhtämittaista kiusaantumisen aikaa. Kreivitär vaati minulta hillittyä käytöstä, hän pelästyi hellästi lausuttua sanaa ja häntä miellyttääkseni minun täytyi pukeutua teeskentelyn haarniskaan. Suuri torstaipäivä tuli. Se oli ikävystyttävien juhlamenojen päivä, yksi niitä, joita rakastajat vihaavat. He ovat tottuneet huolettoman arkielämän kuherruksiin, näkemään tuolinsa paikallaan ja kartanon valtiattaren omistautuvan kokonaan heille. Rakkaus kauhistuu kaikkea, mikä ei ole sitä itseänsä. Herttuatar läksi iloitsemaan hovin loistosta ja kaikki tuli järjestykseen Clochegourde'ssa. Pieni epäsopuni kreivin kanssa juurrutti minut entistä enemmän Clochegourde'en. Minä saatoin tulla sinne milloin tahansa, herättämättä pienintäkään epäluuloa, ja kuin köynnöskasvi ympäröidä tuon kauniin sielun, joka avasi minulle molemminpuolisten tunteiden lumotun maailman. Joka aika, hetki hetkeltä meidän luottamukseen perustettu veljellinen avioliittomme tuli kiinteämmäksi; me lujitimme kumpainenkin asemaamme: kreivitär verhosi minut elatusäidin suojeluksilla ja puhtaasti äidillisen rakkauden valkeilla vaatteilla, sillävälin kun minun rakkauteni, joka oli taivaallista hänen läheisyydessään, hänestä etäällä tuli jäytäväksi ja janoiseksi kuin tulipunainen rauta. Minä rakastin häntä kaksinkertaisella rakkaudella, josta sinkosi tuhansia intohimon nuolia taivaalle, jossa ne raukenivat läpitunkemattomaan eetteriin. Jos te kysytte minulta, minkätähden minä, joka olin nuori ja täynnä tulisia pyyteitä, pysyin platonisen rakkauden harhaanvievässä uskossa, tunnustan teille, että minussa ei ollut vielä tarpeeksi miestä ahdistamaan tuota naista, joka pelkäsi alinomaa jonkun onnettomuuden kohtaavan hänen lapsiansa, joka alati odotti puolisonsa mielialan myrskyistä vaihtelua; joka oli miehensä vaivaamana silloin, kun Jaques'in tai Madeleinen sairaus ei häntä huolettanut, ja sai istua heidän vuoteensa ääressä, kun hänen puolisonsa salli hänen hiukan levähtää. Liian kiihkeästi lausutun sanan sointi järkytti hänen olemustansa, intohimo loukkasi häntä; hänelle piti rakkauden olla verhottua, hellyydensekaista voimaa, lyhyesti sanoen sitä, mitä hän oli toisille. Lisäksi, sanon sen teille, joka olette niin täysin nainen, tuohon asemaan sisältyi hurmaavaa hiutumista, jumalallisen sulon hetkiä ja tyytyväisyyttä, joka seuraa hiljaisia uhrauksia. Hänen puhtautensa oli tarttuvaa, hänen uhrautumisensa, jolle ei ollut maallista korvausta, vaikutti kestävyydellään; tuo elävä, salainen hurskaus, joka yhdisti hänen muut hyveensä, vaikutti kuin uskonnollinen suitsutus. Lisäksi minä olin nuori, kyllin nuori keskittääkseni olemukseni tuohon suudelmaan, jonka hän niin harvoin salli minun painaa hänen kädelleen; hän antoi minulle aina kätensä yläpuolen, eikä koskaan sisäpuolta, joka hänen mielestään luultavasti oli aistillisten nautintojen rajana. Koskaan ei kaksi sielua ole syleillyt toisiaan kiihkeämmin, koskaan ei ruumista ole urheammin ja voittoisammin lannistettu. Myöhemmin minä opin tuntemaan syyn tuohon täydelliseen onneen. Minun iälläni ei mikään hyötynäkökohta häirinnyt minun sydäntäni, eikä mikään kunnianhimo kääntänyt tuon tunteen kulkua, joka oli päässyt irralleen kuin tulvavirta ja joka hukutti aaltoihinsa kaiken, minkä se vei mukanaan. Niin, myöhemmin me rakastamme naisessa naista, ensimäisessä rakastetussa naisessa me sitävastoin rakastamme kaikkea. Hänen lapsensa ovat meidän lapsiamme, hänen kotinsa on meidän kotimme, hänen etunsa ovat meidän etujamme ja hänen onnettomuutensa meidän suurin onnettomuutemme. Me rakastamme hänen pukuansa ja hänen huonekalujansa; me tunnemme enemmän mielipahaa nähdessämme hänen viljansa laossa kuin jos olisimme kadottaneet rahamme; me olemme valmiita nurisemaan vieraalle, joka saattaa epäjärjestykseen uunin reunustalla olevat pienet korukapineemme. Tuo pyhä rakkaus siirtää meidät toisen ihmisen elämään, kun me sitä vastoin myöhemmin vedämme itseemme toisen elämän, pyytämällä naista nuorilla tunteillaan rikastuttamaan meidän köyhtyneitä tunteitamme. Minä kotiuduin hetikohta taloon ja sain ensimäistä kertaa kokea tuollaista ääretöntä sulon tunnetta, joka on ahdistetulle sielulle samaa kuin kylpy väsyneelle ruumiille; sielu virkistyy silloin joka taholle ja se saa hyväilyjä kaikkein syvimpiin poimuihinsa asti. Te ette voi ymmärtää minua, te olette nainen, ja tässä on kysymyksessä onni, jonka te annatte saamatta koskaan vastaanottaa samanlaista. Mies yksin tuntee tuon herkullisen nautinnon olla vieraan perheen keskuudessa, sen valtiattaren etuoikeuttamana, hänen tunneliikutustensa salaisena keskipisteenä. Koirat eivät enää hauku teitä, palvelijat tuntevat yhtähyvin kuin koiratkin teidän salaiset merkkinne, joita te kannatte; lapset, joissa ei ole mitään turmeltunutta, jotka tietävät, ettei heidän osansa koskaan tule vähentymään ja että heitä suojellaan ja tehdään heille hyvää, nuo lapset omistavat ennustajan kyvyn. He ovat kuin kissanpoikasia, heillä on lempeä itsevaltiutensa, jota he harjoittavat rakastamiaan ja jumaloimiaan olentoja kohtaan; heissä on älykästä herkkätuntoisuutta ja he ovat viattomia rikostovereita; he tulevat teidän luoksenne varpaisillaan, hymyilevät teille ja menevät äänettömästi pois. Teidän tähtenne kaikki kiiruhtavat, jokainen rakastaa teitä ja hymyilee teille. Todelliset intohimot näyttävät olevan kauniita kukkia, jotka tuottavat sitä enemmän iloa, mitä kiittämättömämmässä maassa ne kasvavat. Mutta jos minulla oli ihania etuja tuosta oikeudestani kuulua perheeseen, jossa minä löysin sydämeni mukaiset omaiset, oli minulla myöskin velvollisuuksia. Tähän asti herra de Mortsauf oli hillinnyt itseään minun läsnäollessani; minä olin nähnyt vain, mitä suuria vikoja hänellä oli, mutta nyt minä pian pääsin tuntemaan niiden käytäntöön sovelluttamista niiden koko laajuudessa ja näin, kuinka jalon hyväsydäminen kreivitär oli ollut kuvatessaan minulle jokapäiväisiä taistelukaan. Minä opin tuntemaan tuon sietämättömän luonteen kaikki puolet; minä kuulin nuo hänen alituiset tyhjänhuutamisensa, hänen valituksensa onnettomuuksista, joista ulospäin ei näkynyt mitään merkkejä, minä käsitin tuon luontaisen tyytymättömyyden, joka riisti elämältä sen kukat, ja tuon alituisen itsevaltiuden tarpeen, joka saattoi hänet joka vuosi etsimään uusia uhreja. Kun me kävelimme iltasin, valitsi hän itse tien, mutta mikä tahansa se olikin, hän ikävystyi siihen aina; kotiin palattaessa hän asetti toisten niskoille väsymyksensä kuorman; hänen vaimonsa oli ollut siihen syynä viedessään häntä sinne, minne hän ei tahtonut; unohtaen johtaneensa meitä hän valitti, että hänen vaimonsa hallitsi hänen elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia, ettei hänellä saanut olla omaa tahtoa ja ajatusta ja että hän oli nolla talossaan. Jos nämä tylyt sanat kohtasivat äänetöntä kärsivällisyyttä, suuttui hän tuntiessaan voimansa rajoitetuksi; hän kysyi katkerasti eikö uskonto käskenyt naisen totella miestään ja oliko soveliasta halveksia lapsien isää. Hän lopetti aina koskettamalla vaimossaan jotakin arkaa kieltä, ja kun hän oli saanut sen soimaan, näytti hän nauttivan erikoista iloa näistä hallitsijamitättömyyksistään. Joskus hän teeskenteli synkkää vaitioloa ja sairaalloista alakuloisuutta; se pelästytti äkkiä hänen vaimoaan, jolta hän silloin sai osakseen liikuttavaa huolenpitoa. Muistuttaen turmeltuneita lapsia, jotka harjoittavat valtaansa äidin pelosta välittämättä, hän antoi hemmotella itseään kuten Jacques ja Madeleine, joita kohtaan hän tunsi mustasukkaisuutta. Lyhyesti sanoen minä ajan pitkään huomasin, että kreivi niin pienimmissä kuin suurimmissakin asioissa toimi palvelijoitansa, lapsiansa ja vaimoansa vastaan, kuten minua vastaan lautapelissä. Kun minä viimein olin päässyt perille, mitä juuria ja oksia oli noilla vaikeuksilla, jotka loiskasvien kaltaisina tukahuttivat ja ahdistivat tuon perheen liikkeitä ja hengitystä, kietoivat hienoilla, mutta moninkertaisilla siteillä talouden kulun ja hidastuttivat omaisuuden kasvamista, vaikeuttaen kaikki välttämättömimmät toimet, minä tunsin ihmettelevää kauhistusta, joka hallitsi rakkauttani ja tunki sen sydämeni pohjalle. Hyvä Jumala, mitä olen minä? Kyyneleet, jotka minä olin juonut, synnyttivät minussa ikäänkuin ylevän juopumuksen, ja minä tunsin onnea yhdistäessäni itseni tuon naisen kärsimyksiin. Minä olin äskettäin taipunut kreivin omavaltaisuuteen niinkuin salakuljettaja maksaa sakkonsa; tästä lähtien minä tarjouduin vapaaehtoisesti hirmuvaltiaan iskuille ollakseni lähempänä Henrietteä. Kreivitär ymmärsi minut, salli minun ottaa paikan hänen sivullaan ja palkitsi minut jakamalla tuskansa, kuten muinoin katuva uskonluopio, joka tahtoi päästä taivaaseen yhdessä veljiensä kanssa, sai armon kuolla sirkuksessa.

— Ilman teitä minä en kestäisi tätä elämää, sanoi Henriette minulle eräänä iltana, jolloin kreivi oli ollut, kuten kärpäset hyvin kuumana päivänä, pisteliäämpi, purevampi ja oikullisempi kuin koskaan ennen.

Kreivi oli mennyt levolle. Me vietimme, Henriette ja minä, osan iltaa akaasioidemme alla; lapset leikkivät meidän ympärillämme kylpien laskevan auringon säteissä. Meidän harvat sanamme, jotka olivat pelkästään huudahduslauseita ilmaisivat ne yhteiset ajatukset, joita meillä oli ja joilla me lepuutimme itseämme yhteisistä kärsimyksistämme. Kun puuttui sanoja, palveli äänettömyys uskollisesti sielujamme, jotka niin sanoakseni seurustelivat esteettömästi toistensa kanssa, olematta siihen suudelmalla yllytettyjä. Kumpainenkin nautti ajattelemisen ja uneksumisen viehätyksiä, molemmat laskeutuivat saman unelman laineille, sukeltausivat yhdessä jokeen ja nousivat ylös kuin kaksi nymfiä, mitä likeisimmin yhtyneinä, mutta ilman mitään maallisia siteitä. Me painuimme pohjattomiin syvyyksiin, me nousimme pinnalle kädet tyhjinä, katseella kysyen toisiltamme: — "Onko niin monien päivien joukossa ainoatakaan meitä varten?" Kun aistillisuus poimii meille juurettomina syntyneitä kukkia, minkätähden meidän lihamme on levoton? Huolimatta runollisesti riutuvasta illasta, joka levitti rintanojan tiilille tuon niin rauhoittavan ja puhtaan oranssin värin; huolimatta tuosta hartaasta ilmakehästä, jossa lasten vienot huudot vaimenivat ja joka vaikutti meihin tyynnyttävästi, intohimo kiemurteli minun suonissani kuin ilovalkean liekki. Kolmen kuukauden jälkeen minä en enää tyytynyt osaani, joka minulle oli annettu, ja minä hyväilin hiljaa Henrietten kättä koettaen siten siirtää häneen sitä uhkuvaa tunnetta, joka minussa hehkui. Henriette tuli jälleen rouva de Mortsauf'iksi ja veti pois kätensä; kyyneleitä nousi minun silmiini, hän näki ne ja loi minuun lauhan katseen vieden kätensä huulilleni.

— Tietäkää, sanoi hän, että tämä maksaa minulle paljon kyyneleitä! Ystävyys, joka tahtoo niin suurta suosionosoitusta, on hyvin vaarallista.

Minä laskin tunteeni valloilleen, minä sulauduin moitteisiin, minä puhuin hänelle kärsimyksistäni ja siitä vähäisestä huojennuksesta, jota minä pyysin voidakseni niitä kantaa. Minä rohkenin sanoa hänelle, että jos minun iälläni tunteet olivat pelkkää sielua, oli sielulla myöskin sukupuoli; että tulisin kuolemaan, mutta en sulkeutunein huulin. Hän vaiensi minut luoden minuun ylpeän katseensa, jossa minä luulin lukevani intiaanipäällikön sanat: Ja minä, olenko minä ruusujen päällä? Voi olla, että minä myöskin olin erehdyksissä. Siitä päivästä lähtien, jolloin minä Frapesle'n portin edessä olin väärin koettanut taivuttaa häntä siihen ajatukseen, että haudasta voisi nousta meidän onnemme, minä häpesin tahrata hänen sieluansa loukkaavaa intohimoa sisältävillä toiveilla. Hän otti sananvuoron ja lausui minulle sulohuulin, että hän ei voinut olla kokonaan minun, ja että minun olisi pitänyt se tietää. Sillä hetkellä, jolloin hän sanoi nuo sanat, minä ymmärsin, että minä, ellen mukautuisi hänen tahtoonsa, kaivaisin kuilun meidän välillemme. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi sanoen, että hänellä oli uskonnollinen varmuus siitä, että hän voi rakastaa veljeä loukkaamatta Jumalaa tai ihmisiä ja että oli suloista pitää tuota rakkautta todellisena vertauskuvana jumalallisesta rakkaudesta, joka hänen kunnon Saint-Martin'insa mukaan oli maailman elämä. Jos minä en voinut olla hänelle jotenkin samaa kuin hänen vanha rippi-isänsä, vähemmän kuin rakastaja, mutta enemmän kuin veli, ei meidän pitänyt enää toisiamme nähdä. Hän tulisi kuolemaan kantaen Jumalalle ylijäämän noista viiltävistä kärsimyksistä, joita hän kyynelin ja ahdistuksin sai kestää.

— Minä olen antanut, sanoi hän lopettaen, enemmän kuin minun piti, niin ettei minulla ole enää mitään jäljellä, ja minä olen saanut siitä jo rangaistuksen.

Minun piti tyynnyttää häntä, luvata etten koskaan aiheuttaisi hänelle tuskaa ja että rakastaisin häntä kaksikymmenvuotiaana, kuten vanhukset rakastavat viimeistä lastaan.

Seuraavana päivänä minä tulin sopivaan aikaan. Hänellä ei ollut enää kukkia harmaan salin maljakoihin. Minä kiiruhdin niityille ja viinitarhoihin ja etsin sieltä kukkia laittaakseni hänelle kaksi kukkavihkoa. Mutta koko ajan niitä toisen toisensa jälkeen poimiessani, taittaessani niitä juuresta, ihaillessani niitä, minä ajattelin, että väreillä ja lehdillä oli oma musiikkinsa, runoutensa, joka tulee ilmi katseen tuntemassa viehätyksessä, kuten säveljaksot herättävät tuhansia muistoja rakastavien ja rakastettujen sydämissä. Jos väri on määrätyllä tavalla järjestettyä valoa, eiköhän sillä ole jokin tarkoitus, kuten ilman värinällä säveleessä on omansa? Jacques ja Madeleine auttoivat minua ja me kaikki kolme olimme onnellisia saadessamme yhdessä valmistaa yllätyksen rakastetullemme. Viimeisillä käynneillä ulkoportailla, jonne me olimme asettaneet kukkiemme pääkortteerin, minä ryhdyin järjestämään kahta kukkavihkoa koettaen kuvata niillä tunteitani. Kuvitelkaa itsellenne kahdesta maljakosta aaltoillen ja sekavana ryöppynä kumpuava kukkien lähde ja sen keskelle minun toiveeni, kohoten hopeamaljasta valkeina ruusuina ja liljankukkina. Tämän raikkaan kudoksen yllä välkkyivät sinikaunokit, lemmenkukat ja neidonkielet, kaikki sinisiä kukkia, joiden taivaiset värivivahteet soveltuvat niin hyvin yhteen valkoisen kanssa. Onhan siinä kaksi viatonta, toinen, joka ei tiedä mitään, ja toinen, joka tietää kaiken, lapsen ajatus, marttyyrin ajatus. Rakkaudella on vaakunansa ja kreivitär tulkitsi sen salaisesti. Hän loi minuun yhden noita läpitunkevia katseita, jotka muistuttavat sairaan huutoa hänen haavaansa koskettaessa. Kreivitär oli samalla kertaa sekä häpeissään että ihastunut. Mikä palkinto tuossa katseessa! mikä kehoitus tehdä hänet onnelliseksi ja virvoittaa hänen sydäntänsä! Minä keksin siis uudestaan isä Castel'in teorian rakkautta varten ja löysin sille tieteen, jota ei ole Europassa, jossa mustesäiliön kukat korvaavat sivuja, jotka Itämailla kirjoitetaan tuoksuvin värein. Mikä viehätys ilmaista tunteensa noiden auringon tyttärien, rakkauden säteestä puhjenneiden kukkien sisarten kautta! Minä opin pian ymmärtämään maaseudun kukkien kieltä, kuten eräs mies, jonka minä kohtasin myöhemmin Grandlieu'ssa, oli perehtynyt mehiläisten kieleen.

Kaksi kertaa viikossa Frapesle'ssa oloni loppuaikoina minä ryhdyin tuohon pitkälliseen runoteokseen, jonka täydentämiseen tarvittiin kaikkia ruohokasvilajeja. Minä tutkin niitä perinpohjaisesti, mutta pikemmin runoilijana kuin kasvientutkijana, pitäen enemmän silmällä niiden sielua kuin muotoa. Löytääkseni jonkun kukan sen kasvupaikalta minä usein tein pitkiä matkoja vesien rantamille, laaksoihin, kukkuloiden huipuille, aukeille kankaille, saalistaen ajatuksia kanervametsikköjen keskellä. Näillä retkillä minä tutustutin itseni nautintoihin, jotka ovat tuntemattomia mietelmissään elävälle oppineelle, erikoisalaansa kiintyneelle maanviljelijälle, kaupunkeihin suljetulle käsityöläiselle ja konttoriinsa sidotulle kauppiaalle, mutta joita muutamat metsänvartijat, halonhakkaajat ja jotkut uneksijat tuntevat. Luonnossa on vaikutelmia, joiden merkitykset ovat rajattomia ja jotka kohoavat suurimpien moraalisten aatteiden korkeudelle. Milloin se on ruusutimanttien peittämä kukkiva kanervikko, jossa aurinko välkehtii; äärettömyys katseelle, joka osuu sinne oikeaan aikaan. Milloin sortuneiden kallioiden ympäröimä metsänkolkka, hiekaton, sammalten peittämä ja katajien reunustama; se tekee teihin villin, uhkaavan ja peljättävän vaikutuksen ja sen sisältä kuuluu merikotkan huuto. Milloin kasvullisuutta puuttuva, kivinen, suoraviivainen, kuuma kangas, jonka ääret muistuttavat erämaata; siellä minä kohtasin jalon ja yksinäisen kukan, lehmänkellon, jonka kultaheteille kaartuu violettisilkkinen kupu; se oli liikuttava kuva valkeasta jumalattarestani, joka oli yksin laaksossaan! Milloin suuria vesilammikolta, joiden pinnalle luonto hetikohta luo vihreitä läikkiä, jonkinlaisia kasvin ja eläimen välimuotoja ja joihin elämä syntyy muutamissa päivissä, kasvit ja hyönteiset uiskentelevat siellä kuten maailma eetterissä. Milloin mökki kaalimaineen, viinitarhoineen ja aitauksineen, likalätäkön yläpuolella, muutamien laihojen ruispeltojen ympäröimänä; niin monen vaatimattoman elämän kuva! Milloin pitkä metsätie, joka muistuttaa jotain kirkon laivaa; puut ovat sen pilareita, oksat sen holvikattona; tien päässä on etäällä aukko, josta valo lehtien välitse tulee näkyviin varjokkaana tai iltaruskon värittämänä, se muistuttaa värillistä ikkunaa, johon on kuvattu lintujen laulava kuoro. Tuosta raikkaasta ja tuuheasta metsästä ulos tultaessa aukenee eteen jokin liituinen kesantomaa, jonka kumisevalla ja polttavalla sammaltantereella kylläksi syöneet käärmeet matelevat pesiinsä nostaen siroja, ylpeitä päitään. Lisätkää näihin kuviin milloin auringon valotulvia, jotka vyöryvät kuin elähyttävät laineet, milloin harmaiden pilvien röykkiöitä, jotka ovat järjestyneet rivittäin kuin rypyt vanhuksen kasvoilla, milloin heikosti oranssinvärisen taivaan kylmiä tuntuja, joita vaaleahkot juovat uurtavat, ja kaiken lopuksi, tarkatkaa! te kuulette lukemattomia sointuja tuossa painostavassa hiljaisuudessa. Syys- ja marraskuun aikana minä en pannut kokoon ainoatakaan kukkakimppua, joka ei olisi minulle maksanut kolmen tunnin etsiskelyjä. Niin suuresti minä runoilijoiden suloisella antaumuksella ihailin noita lyhytaikaisia vertauksia, joissa minulle kuvastuivat ihmiselämän vastakkaisimmat muodot, majesteetillisia näkemiä, joista minun muistoni nyt ammentaa. Nykyään minä usein yhdistän noihin suuriin kuviin muiston sielusta, joka oli silloin avoin luonnolle. Minä olen vielä näkevinäni siellä kuningattaren, jonka valkea hame hulmusi vesakoissa ja liehui nurmikoilla ja johon ajatus, kuten luvattuun hedelmään, kohosi jokaisesta rakastavilla heteillä täytetystä verhiöstä.

Ei millään rakkaudentunnustuksella, ei millään mielettömän intohimon näytteellä ollut voimakkaampaa viehätyskykyä kuin noilla kukkien sinfonioilla, joihin minun petetty toiveeni sai minut käyttämään sielunvoimia, joita Beethoven ilmensi nuoteillaan; olihan hänen musiikkinsa syvää kääntymystä omaan itseensä, suunnatonta nousua taivasta kohden. Rouva de Mortsauf ei ollut muuta kuin Henriette katsellessaan kukkia. Hän palasi niiden luo lakkaamatta, hän sai niistä ravintoa, hän otti niistä ne ajatukset, jotka minä olin niihin asettanut, kun hän, kukat vastaanottaessaan nosti päänsä kirjailutyöstään sanoen: — Jumalani, kuinka ne ovat kauniita! Te ymmärrätte tätä kukkakimpun yksityisillä kukilla suoritettua kirjevaihtoa, kuten te ymmärsitte eräästä runokatkelmasta Saadin runot. Oletteko te tuntenut ruohokentillä toukokuussa tuota tuoksua, joka saattaa kaikki olennot rakkauden huumaukseen, joka saa aikaan, että te veneessä ollessanne riiputatte käsiänne vedessä, hajotatte hiuksenne tuulen liehuteltaviksi ja että teidän ajatuksenne viheriöitsevät kuin metsän viidakot? Eräs pieni kasvi, tuoksuva simake, on yksi tuon verhotun sopusoinnun suurimpia aiheuttajia. Ei kukaan voi sitä myöskään rankaisemattomana pitää lähellään. Asettakaa kukkavihkoon noita kuituja, jotka ovat kiiltäviä ja juovikkaita kuin valkea- ja vihreäsäikeinen kudos, ja loppumaton hurmaus värisyttää teidän sydämenne pohjalla olevia ruusunnuppuja, joita häveliäisyys siellä musertaa. Olettakaa porsliinimaljakon reunoille vahva kerros yksinomaan noita valkeita Tourainen viinitarhoissa erikoisesti kasvavia kukkakimppuja. Asettakaa tuo kukkien puhe ikkunan valoon, jotta siitä pääsisivät näkyviin raikkaat yksityiskohdat, viehättävät vastakkaisuudet ja arabeskit, jotta liikutettu valtiatar näkisi siinä yhden enemmän avautuneen kukan, josta vierähtää kyynel. Hän on hyvin lähellä antautumista ja tarvitaan enkeli tai hänen lastensa ääni vetämään häntä pois syvyyden reunalta. Mitä annetaan Jumalalle? tuoksuja, valoa ja laulua, meidän luontomme kaikkein puhtaimpia ilmaisuja. Mutta kaikkea sitä, mikä uhrataan Jumalalle, eikö sitä tarjottu rakkaudelle tuossa valoisassa kukkien runossa, joka lakkaamatta hymisi sydämelle melankolisia laulujaan hyväillen sen kätkettyjä nautintoja, tunnustamattomia toiveita, harhoja, jotka syttyvät ja sammuvat kuin Neitsyt-tähdistön tähdet kuumana yönä?

Nämä huvitukset olivat meille suureksi avuksi vaimentamaan luontoa, joka oli kiihtynyt rakastetun olennon pitkällisestä katselemisesta, noista silmäyksistä, jotka nauttien säteilivät aina toisen sisimpään olemukseen saakka. Ne olivat minulle, en uskalla sanoa hänelle, kuten nuo halkeamat, joista murtamattoman padon sulkemat vedet syöksyvät esiin, ja jotka usein estävät onnettomuuden vähentämällä veden voimaa. Kieltäytymisellä on kuolettavia uupumuksia, joita torjuvat jotkut yksitellen pudonneet murut tuosta taivaasta, joka Dan'ista Saharaan antaa mannaa kulkijalle. Kuitenkin minä olen usein yllättänyt Henrietten seisomassa noiden kukkien edessä kädet riipuksissa ja vajonneena myrskyisiin unelmiin, joiden aikana ajatukset paisuttavat rintaa ja kiihdyttävät otsaa; ne tulevat aaltoina, puhkeavat kuohuina, uhkaavat ja jättävät jälkeensä herpaisevan väsymyksen. En ole sittemmin koskaan tehnyt kenellekään kukkavihkoja! Kun olimme keksineet tämän kielen käytettäväksemme, tunsimme me samanlaista tyytyväisyyttä kuin orja, joka pettää herraansa.

Tuon kuukauden loppuaikana kulkiessani puutarhoja pitkin minä näin joskus hänen kasvonsa ikkunaa vasten painettuina, ja kun minä tulin sisälle saliin, tapasin minä hänet käsityönsä ääressä. Jos minä en saapunut äänettömästi sovittuun aikaan, jota emme muuten koskaan määränneet, näin minä välistä hänen valkean vartalonsa harhailevan terassilla; ja kun minä hänet siellä yllätin, sanoi hän minulle: — Olen tullut teitä vastaan. Täytyyhän viimeistä lasta hiukan viehätellä.

Kiusalliset lautapelit olivat keskeytyneet kreivin ja minun välillä. Hänen viimeiset ostonsa vaativat koko joukon asioilla käyntejä, tutkimuksia, tarkastamisia, rajantekoa ja maanmittausta. Hänen piti antaa määräyksiä ja pitää huolta maatöistä, jotka vaativat isännän silmää ja jotka päätettiin hänen ja hänen puolisonsa kesken. Me menimme usein, kreivitär ja minä, tapaamaan häntä uusille alueille lasten kanssa, jotka matkan kestäessä juoksivat hyönteisten, tamminkaisten ja leppäkerttujen perässä ja tekivät kukkavihkojansa. Kävellä rakastetun naisen kanssa, antaa hänelle käsivartensa! nuo rajattomat ilot ovat riittäviä yhdelle elämälle. Keskustelu on silloin niin tuttavallista! Me menimme yksin ja palasimme kenraalin kanssa, leikillinen pilanimi, jonka me annoimme kreiville, kun hän oli hyvällä tuulella. Nämä kaksi matkan suorittamistapaa antoivat meidän nautinnollemme vaihtelua vastakohdillaan, joiden salaisuuden tuntevat vain yhtymisessään häiriytyneet sydämet. Kotimatkalla sekoittui samoihin onnellisuuksiin, katseeseen, kädenpuristukseen, levottomuutta. Menomatkalla niin vapaa keskustelu sai paluumatkalla salaperäisiä merkityksiä, kun toinen meistä keksi jonkun väliajan jälkeen vastauksen verhottuihin kysymyksiin tai kun alotettu keskustelu jatkui noissa arvoituksellisissa muodoissa, joihin meidän kielemme on niin taipuisa ja joita naiset niin nerokkaasti sepittävät. Kuka ei ole tuntenut tuota nautintoa tehdä itsensä ymmärretyksi ikäänkuin tuntemattomassa piirissä, jossa ajatukset pysyvät erillään muusta joukosta ja yhdistyvät välittämättä tavallisista säännöistä? Eräänä päivänä minulla oli hillitön toive, joka nopeasti hävisi, kun Henriette erääseen kreivin kysymykseen, jolla hän tiedusteli mistä me puhuimme, vastasi kaksimielisellä lauseella, johon kreivi tyytyi. Tämä viaton pilanteko huvitti Madeleineä ja saattoi punastumaan hänen äitinsä, joka ilmaisi minulle ankaralla katseella, että hän saattoi vetää minulta pois sielunsa, kuten hän äskettäin oli vetänyt kätensä, tahtoen pysyä moitteettomana puolisona. Mutta tällä puhtaasti henkisellä yhteydellä oli niin suuria viehätyksiä, että me seuraavana päivänä aloimme taas uudelleen.

Tunnit, päivät ja viikot kuluivat siten täynnä yhä uudistuvia iloja. Tultiin viininkorjuun aikaan, joka Tourainessa on todellista juhlaa. Syyskuun loppupuolella on aurinko vähemmän kuuma kuin elonkorjuun aikana, ja niityillä voi olla tarvitsematta pelätä hellettä ja väsymystä. On helpompi poimia viinirypäleitä kuin leikata viljaa. Hedelmät ovat aivan kypsiä. Sato on korjattu, leipä halventuu ja tämä yltäkylläisyys tekee elämän onnelliseksi. Pelko, jolla odotettiin yhtäpaljon rahaa kuin vaivoja kysyneiden maatöiden tulosta, on hävinnyt täysinäisen vilja-aitan ja täyttymäisillään olevien viinikellarien edessä. Viininkorjuu on silloin kuin elojuhlan iloinen jälkiruoka, taivas hymyilee siihen aikaan alituisesti Tourainessa, jossa syksyt ovat suurenmoisia. Tässä vieraanvaraisessa maakunnassa saavat viininkorjaajat talon puolesta ruuan. Nämä ateriat ovat ainoat, joilla köyhä väki joka vuosi saa ravitsevaa ja hyvin valmistettua ruokaa, ja he ovat niihin yhtä mieltyneitä kuin patriarkaalisissa perheissä lapset vuotuisiin perhejuhliin. He kiiruhtavatkin joukottain kartanoihin, joissa isännät kestitsevät heitä ilman itaruutta. Talo on silloin täynnä väkeä ja ruoka-aineita. Viininpuserrushuoneet ovat yhtämittaa auki. Kaikkia näyttää elähyttävän tynnyrintekijöiden ja iloisilla tytöillä lastattujen vaunujen liikkeet ja väki, joka paremman palkan toivossa laulaa joka hetki. On sitäpaitsi toinenkin ilon aihe, kaikki säätyarvot sekaantuvat: naiset, lapset, isännät ja työväki, koko maailma ottaa osaa tähän viininkorjuu-juhlaan. Nämä eri seikat voivat selittää tuon hilpeyden, joka tarttuu iästä ikään, joka noina viimeisinä vuoden kauniina päivinä puhkeaa esiin ja jonka muisto aiheutti muinoin Rabelais'lle hänen suuren teoksensa baccanaalisen muodon. Jacques ja Madeleine, alati sairaina, eivät olleet koskaan saaneet olla läsnä viininkorjuussa. Minun oli laita samoin, ja heidät valtasi lapsellinen iloisuus, kun he näkivät, että heidän ilonsa oli jaettu. Heidän äitinsä oli luvannut tulla meidän mukaamme katsomaan viininkorjuuta. Meidän piti mennä Villaines'iin, jossa valmistettiin maakunnan korit, tilaamaan niitä oikein kauniita. Oli kysymys, että me neljä korjaisimme sadon muutamista meidän saksillemme säästetyistä lohkoista; mutta oli sovittu, ettei syötäisi liiaksi viinirypäleitä. Syödä viinitarhoissa tourainelaisia paksuja rypäleitä oli jotain niin herkullista, että halveksittiin kauneimpiakin pöydällä olevia rypäleitä. Jacques sai minut antamaan lupauksen, etten ollenkaan menisi katsomaan viininkorjuuta muualla, vaan rajoittuisin Clochegourde'n alueeseen. Nuo kaksi pientä olentoa, jotka tavallisesti olivat kärsiviä ja kalpeita, eivät koskaan olleet verevämpiä, ruusuisempia eivätkä myöskään liikkuvampia ja vilkkaampia kuin tuona aamupäivänä. He lörpöttelivät pelkästään lörpöttelyn halusta, he juoksentelivat, tulivat ja menivät ilman näkyvää syytä; heillä, kuten muilla lapsilla, näytti olevan liiaksi elämää pudisteltavanaan. Herra ja rouva de Mortsauf eivät koskaan olleet nähneet heitä tuollaisina. Minä tulin lapseksi heidän kanssaan, ehkäpä enemmän lapseksi kuin he, sillä myöskin minä toivoin satoani. Me menimme mitä ihanimman sään vallitessa viinitarhoihin ja olimme siellä puolipäivää. Kuinka me kiistelimmekään siitä, kuka löytäisi kauneimmat rypäleet, kuka saisi pikemmin korinsa täyteen! Viinirypäleitä tuli ja meni äidille, ei poimittu ainoatakaan terttua, jota ei olisi hänelle näytetty. Hän alkoi nauraa nuorekkaan heleästi, kun minä, saapuen hänen tyttärensä jäljessä koreineni, sanoin hänelle, kuten Madeleine: — Entäs minun rypäleeni äiti? Hän vastasi minulle: — Rakas lapsi, älä kuumenna itseäsi liiaksi! Sitten vieden kätensä vuorotellen kaulaani ja hiuksiini hän antoi minulle keveän lyönnin poskelle lisäten: — Sinä olet aivan hiessä! Se oli ainoa kerta, jolloin minä kuulin tuon äänen hyväilyn, rakastajien sinä sanan. Minä katselin iloisia punaisten hedelmien ja sinivadelmien peittämiä pensasrivejä, minä kuuntelin lasten huutoja, minä tarkastelin viininkorjaajien joukkoa, tynnöreillä täytettyjä vaunuja ja selkäkoreja kantavia miehiä!… Ah! minä painoin kaikki muistiini, kaikki aina tuohon nuoreen mantelipuuhun asti, jonka alla hän seisoi raikkaana, värikkäänä, hymyilevänä päivänvarjonsa suojassa. Sitten minä aloin poimia rypäleitä, täyttää koriani ja tyhjentää sitä viinitynnöriin äänettömin ja hillityin ruumiin liikkein, hitain, täsmällisin askelin, jotka jättivät sieluni vapaaksi. Minä tunsin sanomatonta iloa ulkonaisesta työstä, joka ohjaa elämää intohimoa hillitessään. Ilman tätä koneellista liikuntoa olisi intohimo piankin sytyttänyt tuleen kaiken. Minä sain kokea kuinka paljon viisautta yksitoikkoiseen työhön sisältyy, ja minä ymmärsin luostarisäännöt.

Ensi kertaa pitkästä ajasta oli kreivi vailla kärtyisyyttä ja pisteliäisyyttä. Hänen terve poikansa, tuleva Lenoncourt-Mortsauf'in herttua, vaalea, ruusuinen ja rypäleiden tahraama, ilahdutti hänen sydäntänsä. Koska tämä päivä oli viimeinen viininkorjuupäivä, antoi kenraali luvan tanssia illalla Clochegourde'n edustalla Bourbon'ien paluun kunniaksi; juhla oli siten täydellinen kaikille. Palatessa tarttui kreivitär minun käsivarteeni. Hän nojasi minuun tavalla, joka antoi sydämeni tuntea koko hänen painonsa, liikkeellä, jolla äiti tahtoi ilmaista iloansa, ja sanoi korvaani: — Te tuotte meille onnea!

Toden teolla, minulle, joka tiesin hänen unettomat yönsä, hänen levottomuutensa ja hänen aikaisemman elämänsä, jossa Jumalan käsi oli häntä tukenut, mutta jossa kaikki oli ollut kuivaa ja väsyttävää, minulle tuo hänen niin rikassointuisen äänensä korostama lause ilmensi iloja, joita ei kukaan nainen maailmassa voinut minulle enää tuottaa.

— Päivieni onneton yksitoikkoisuus on katkaistu, elämä kaunistuu toiveineen, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden perästä. Oi, älkää jättäkö minua! Älkää pettäkö koskaan minun viattomia taikauskojani! Olkaa vanhin poika, joka tulee veljiensä huoltajaksi!

Tässä, Natalie, ei ole mitään romaanimaista: havaitakseen siinä syvien tunteiden äärettömyyden tulee nuoruudessaan olla heittänyt luotinauhan noihin suuriin järviin, joiden rannalla on elänyt. Jos monille olennoille intohimot ovat olleet laavavirtoja, jotka ovat vyöryneet kuivettuneiden rantojen välissä, onhan myös sieluja, joissa uskomattoman vaikeasti hillitty intohimo on täyttänyt tulivuoren aukon kirkkaalla vedellä?

Meillä oli vielä toinen samanlainen juhla. Rouva de Mortsauf tahtoi totuttaa lapsiaan elämän toimiin ja antaa heidän tuntea rahan ansaitsemisen vaivaloista työtä. Hän oli sentähden määrännyt heille tuloja, jotka riippuivat maanviljelyksen vaihtelevasta onnesta: Jacques'ille kuului pähkinä-, Madeleinelle kastanjasato. Muutamia päiviä jälkeenpäin meillä oli kastanjoiden ja pähkinöiden poiminta. Mennä lyömään alas Madeleinen kastanjoita, kuulla niiden putoavan maahan, jossa ne kovakuorisina hypähtelivät nuutuneella ja kuivalla nurmella; nähdä pikku tytön vakavan ja tärkeän näköisenä tarkastavan kastanjakasoja ja arvostelevan niitä — niiden arvohan tarjosi hänelle nautintoja, joita hän vapaasti saattoi itselleen hankkia; — taloudenhoitajatar Manetten onnittelut, joka yksin auttoi kreivitärtä lasten hoitamisessa; opetukset, joita tarjosivat ponnistukset noiden sään vaihteluista niin suuresti riippuvien hyödykkeiden kokoamiseksi, se oli näky, jossa lapsuuden viattomat ilot viehättävinä kuvastuivat alkaneen syksyn vakavaa taustaa vasten. Madeleinellä oli oma säilytyshuone, jonne minä tahdoin nähdä hänen kastanjaomaisuutensa suljettavan, ottaen osaa hänen iloonsa. Niin, minä vapisen vielä tänäpäivänä muistellessani jokaisen kastanjakorin synnyttämää melua, kastanjoiden vyöryessä kellertävälle, mullansekaiselle perustalle, jota käytettiin säiliöhuoneen lattiana. Kreivi osti niitä taloa varten; käsityöläiset, palkkalaiset, jokainen Clochegourde'n tienoolla asuva hankki ostajia Lemmikille, jonka ystävällisen lempinimen talonpojat seudullaan suovat kernaasti yksinpä vieraillekin, mutta joka näytti yksinomaan kuuluvan Madeleinelle.

Jacques'illa oli vähemmän onnea pähkinöitä poimittaessa. Satoi muutamia päiviä, mutta minä lohdutin häntä ja neuvoin häntä säilyttämään pähkinänsä ja myömään ne hiukan myöhemmin. Herra de Chessel oli ilmaissut minulle, että pähkinöistä tuli huono sato Brehémont'issa, Amboise'n maakunnassa ja Vouvray'ssa. Pähkinäöljyä käytetään hyvin paljon Tourainessa. Jacques oli saava vähintäin neljäkymmentä penniä jokaisesta pähkinäpuusta, hänellä oli niitä kaksisataa, summa oli siis melko suuri! Hän tahtoi ostaa itselleen varusteet ratsastamista varten. Tämä hänen halunsa sai aikaan yleisen keskustelun, jossa isä koetti saada hänet miettimään tulojen epävakaisuutta ja välttämättömyyttä koota säästöjä niitä vuosia varten, jolloin puut olisivat hedelmättömiä, jotta edes keskinkertainen tulo voitaisiin saada. Minä tunsin kreivittären ajatukset, vaikka hän oli ääneti. Hän oli iloinen nähdessään Jacques'in kuuntelevan isäänsä ja isän saavuttavan jälleen hiukan tuota vanhemman pyhyyttä, jota häneltä puuttui, kiitos tuon ylevän valheen, jonka kreivitär oli edeltäpäin valmistanut. Olenhan tätä naista kuvatessani sanonut teille, että maallinen kieli on voimaton ilmaisemaan hänen piirteitään ja hänen olemustansa. Kun tämäntapaisia kohtauksia sattuu, nauttii sielu niiden herkullisuuksia niitä tutkimatta; mutta millä elävyydellä niiden yksityiskohdat myöhemmin kohoavat muistoon levottoman elämän synkältä pohjalta! Ne säihkyvät timanttien kaltaisina ajatusten keskellä, jotka ovat täynnä kiintymystä ja häipyneen onnen muistoihin hautautuneita katumuksia. Minkätähden nimet Cassine ja Rhetorière, noiden kahden äskettäin ostetun alueen nimet, joista herra ja rouva de Mortsauf'illa on niin paljon huolta, liikuttavat minua enemmän kuin kauneimmatkaan pyhän maan tai Kreikan nimet? Joka rakastaa, sanokoon sen! on La Fontaine huudahtanut. Näillä kahdella nimellä on sellaisten sanojen tenhovoima, joita tavallisesti käytetään henkiä manatessa, ne selvittävät minulle noituuden, ne nostavat hereille nukkuneita henkilöitä, jotka heti liikkuvat ja puhuvat minulle, ne vievät minut jälleen tuohon onnelliseen laaksoon, ne luovat taivaan ja maiseman. Mutta onhan henkien esiinkutsumisessa aina jotain yliluonnollista! Älkää siis ihmetelkö nähdessänne minun kertovan teille kohtauksia, jotka ovat niin tavallisia. Pienimmätkin tuon yksinkertaisen maalaiselämän yksityiskohdat ovat olleet minulle yhtä monia, näöltänsä heikkoja siteitä, jotka ovat yhdistäneet minut lujasti kreivittäreen.

Lasten taloudelliset edut aiheuttivat kreivittärelle yhtä paljon murheita kuin mitä hänellä oli heidän heikon terveytensä takia. Minä opin pian tuntemaan todeksi sen, mitä hän oli minulle puhunut salaisesta osastaan talon asioissa, joihin minä hitaasti perehdyin saaden tietooni maaelämän yksityiskohtia, joita valtiomiehen tulee tuntea. Kymmenen vuoden ponnistusten jälkeen rouva de Mortsauf oli saanut muutetuksi maidensa viljelyksen; hän oli ottanut käytäntöön nelivuoroisen viljelyksen, jota nimitystä käytetään maaseudulla ilmaisemaan uuden menettelytavan tuloksia. Sitä seuraten viljelijät kylvävät peltoon samaa viljaa vain neljänä vuonna, jotta maa pysyisi tuotantokykyisenä. Talonpoikien vastustuksen voittamiseksi oli täytynyt purkaa vuokrasopimukset, jakaa alueet neljäksi suureksi tilaksi ja antaa ne puolinjakovuokralle, vuokraamistapa, joka oli erikoista Tourainessa ja sen ympärillä olevissa seuduissa. Omistaja antaa vuokraajalle asumuksen, viljelykseen tarvittavat huoneet sekä siemenet ja jakaa hänen kanssansa viljelyksen kulungit ja tulot. Tätä jakoa valvoo erityinen henkilö, jonka tehtävänä on eroittaa omistajalle tuleva osa, kallis järjestelmä ja kirjanpitoon nähden mutkikas, jaettavien laatu kun alinomaa vaihtelee. Kreivitär oli herra de Mortsauf'in avulla asettanut viljelyksenalaiseksi viidennen arentimaan, jonka muodostivat Clochegourde'n ympärillä olevat muut maat, niin hyvin viljelläkseen sitä kuin selvillä tosiasioilla näyttääkseen puolinjakovuokraajilleen uuden menettelytavan oivallisuutta. Ollen mestari ohjaamaan maanviljelystä hän oli vähitellen ja naisellisella itsepintaisuudellaan jälleen pannut kuntoon kaksi tuollaista tilaa Artois'n ja Flandre'n mailla.

Kun puolinjakokontrahtien aika oli kulunut loppuun, tahtoi kreivitär muodostaa näistä vuokramaista kaksi kaunista tilaa ja antaa ne rahasta vuokralle toimeliaille ja älykkäille miehille saadakseen Clochegourde'n tulot yksinkertaisemmiksi. Peläten kuolevansa ensiksi hän pyrki jättämään kreiville tuloja, joita olisi helppo valvoa, ja lapsilleen omaisuuksia, joita ei mikään taitamattomuus voisi järkyttää. Tänä hetkenä kymmenen vuotta sitten istutetut hedelmäpuut olivat täynnä hedelmiä. Aitaukset, jotka varjelivat perintöalueita kaikilta tulevilta rajariidoilta, olivat pystytetyt. Poppelit, jalavat, kaikki olivat hyvin kasvaneet. Uusine alueineen ja käyttämällä kaikkialla uutta maanviljelemisjärjestelmää Clochegourde'n maa-alue, jaettuna neljään suureen tilaan, joista kaksi oli vielä rakennuksen alaisina, kykeni tuottamaan kuusitoistatuhatta frangia rahaa, neljätuhatta frangia kustakin arentitilasta; tähän ei vielä otettu lukuun viinitarhoja, kahtasataa auranalaa metsää ja mallitilaa. Näiden neljän tilan tiet saattoivat kaikki yhtyä suureen puistotiehen, joka Clochegourdesta kävi suoraviivaisena haarautuen Chinon'in tielle. Puistotien ja Tours'in väliä ei ollut kuin viisi peninkulmaa, vuokraajia oli kyllä ilmaantuva, etenkin kun koko maailma puhui kreivin aikaansaamista parannuksista, menestyksestä ja hänen maidensa laajennuksista. Kumpaankin äskenostettuun alueeseen hän tahtoi käyttää viisitoistatuhatta frangia muuttaakseen herraskartanot kahdeksi suureksi viljelystilaksi, jotta saisi ne paremmin vuokratuiksi viljeltyään niitä vuoden tai pari. Hän tahtoi asettaa niiden hoitajaksi erään Martineaun, parhaimman ja kunnollisimman palkkalaisensa, joka sattui olemaan ilman paikkaa; sillä hänen neljän vuokralaisensa puolinjakokirjain sopimusaika loppui ja hetki yhdistää ne kahdeksi maatilaksi ja antaa ne rahasta vuokralle oli käsissä. Nämä niin yksinkertaiset, mutta kolmenkymmenen tuhannen frangin kulunkeihin kiedotut aatteet olivat tänä hetkenä kreiville ja kreivittärelle pitkien keskustelujen aiheina: inhottavia riitoja, joissa kreivitärtä ei tukenut muu kuin hänen lastensa etu. Tuo ajatus: "Jos minä kuolen huomenna, miten kävisi?" puistatti häntä. Lempeät ja rauhalliset sielut, joille kiukustuminen on mahdotonta ja jotka tahtovat ympärillään vallitsevan heidän syvän sisäisen rauhansa, he yksin tietävät kuinka paljon voimaa vaaditaan tuollaisiin taisteluihin, mitä runsaita verivirtoja tulvii sydämeen ennen taistelun alkua, mikä väsymys valtaa olemuksen, kun taisteltuaan ei ole mitään saavuttanut. Hetkellä, jolloin hänen lapsensa olivat vähemmän kalpeat, vähemmän laihat ja hilpeämpiä, sillä hedelmien aika oli tehnyt heihin vaikutuksensa; hetkellä, jolloin hän kostein silmin seurasi heitä heidän leikeissään tuntien tyytyväisyyttä, joka uudisti hänen voimiansa virkistämällä hänen sydäntänsä, tuolla hetkellä vaimo parka kesti loukkaavat pisteliäisyydet ja haavoittavat hyökkäykset terävällä vastustuksella. Kreivi, joka oli pelästynyt kaikista noista muutoksista, kielsi niiden edut ja mahdollisuuden tylyllä itsepäisyydellä. Päivänselviin tosiasioihin hän vastasi kuin lapsi, joka saattaa asettaa väittelynalaiseksi esimerkiksi auringon vaikutuksen kesällä. Kreivitär pääsi voitolle. Terveen järjen voitto hulluuden yli tyynnytti kreivittären haavoja, hän unohti loukkaukset. Sinä päivänä hän teki kävelyretken Cassine'en ja Rhetorière'en päättääkseen siellä suunnitelmat. Kreivi kävi yksin edellä, lapset tulivat hänen perässään ja me kaksi olimme takimmaisina kulkien hitaasti, sillä kreivitär puhui minulle tuolla suloisella ja hiljaisella äänellään. Hänen sanansa muistuttivat meren laineita, jotka viihtyvinä hiljaa solahtelevat heleälle hiekalle.

Hän sanoi minulle olevansa varma menestyksestä. Oli muodostumassa kilpaileva ajuriliike Tours'in ja Chinon'in välille. Sen yrittäjä oli eräs toimelias mies, Manetten serkku, joka tahtoi saada itselleen suuren arentitilan tien varrelta. Hänen perheensä oli lukuisa: vanhin poika ohjasi ajoneuvoja, toinen kuormavaunuja, isä, sijoittuneena keskiväliin tienvarrella Rabelaye'n vuokratilalle, saattoi siitä valvoa hevosten vaihtoa ja viljellä hyvin maitaan käyttämällä niihin lantaa, jota hän sai talleistaan. Mitä toiseen haaratilaan, Baude'en tulee, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä Clochegourde'sta niin yksi heidän neljästä vuokralaisestaan, kunnollinen, älykäs ja toimelias mies, joka tunsi uuden viljelystavan edut, oli tarjoutunut vuokraamaan sen. Cassine ja Rhetoriére taas olivat seudun parhaimmat tilat; kerran rakennusten valmistuttua ja viljelysten saatua täyden arvonsa, riitti ilmoittaa vain niistä Tours'issa. Kahdessa vuodessa Clochegourde siten tuottaisi korkoja suunnilleen kaksikymmentäneljätuhatta frangia. Gravelotte, Maine'ssa oleva arentitila, jonka kreivi oli saanut takaisin, oli juuri vuokrattu seitsemäntuhannen frangin vuotuismaksusta yhdeksäksi vuodeksi; sotamarsalkan vuosiraha teki neljätuhatta frangia; jos nämä tulot eivät vielä muodostaneetkaan omaisuutta, saattoi niillä kuitenkin hyvin mukavasti elää. Myöhemmin muut taloudessa aikaansaadut parannukset sallisivat hänen ehkä jonakin päivänä mennä Pariisiin valvomaan Jacques'in kasvatusta kahtena vuotena, sitten kun kruununperillisen terveys olisi vahvistunut.

Millä väristyksellä hän lausui sanan Pariisi! Minä olin tuon suunnitelman perillä, hän tahtoi niin vähän kuin mahdollista olla erossa ystävästään. Tuo sana saattoi minut kiihkoon, minä sanoin hänelle, että hän ei tuntenut minua; että minä, hänelle siitä puhumatta, olin ryhtynyt täydentämään kasvatustani tehden työtä yöt ja päivät voidakseni olla Jacques'in opettaja; sillä minä en voisi sietää ajatusta, että hänen talossaan tulisi asumaan joku nuori mies. Näistä sanoista hän kävi vakavaksi.

— Ei, Felix, sanoi hän, siitä ei tule enempää kuin teidän papiksi rupeamisestannekaan. Te olette yhdellä sanalla koskettanut äitiä aina sydänjuuriin asti, mutta nainen rakastaa teitä liian vilpittömästi antaakseen teidän joutua intonne uhriksi. Olisi korvaamaton vahinko, jos käyttäisi hyväkseen tuota uhrautuvaisuutta, enkä minä voisi sitä millään tavalla hyvittää. Ah! ei, en tahdo millään tavalla tulla teille turmiolliseksi. Teistäkö, vikontti de Vandenesse, opettaja? Te, jonka ylevä tunnuslause on: ei myö itseänsä! Vaikka te olisitte joku Richelieu, te olisitte ainaiseksi sulkenut elämänuranne. Te aiheuttaisitte mitä suurimpia suruja perheellenne. Ystäväni, te ette tiedä, miten paljon loukkaavaa sellainen nainen kuin minun äitini osaa asettaa suojelevaan katseeseen, miten paljon nöyryyttävää yhteen sanaan, halveksumista yhteen tervehdykseen.

— Ja jos te minua rakastatte, mitä välitän minä maailmasta?

Hän teeskenteli ikäänkuin hän ei olisi kuullut ja jatkoi:

— Vaikka minun isäni on hyvä ja taipuisa myöntämään minulle sen, mitä häneltä pyydän, ei hän antaisi teille anteeksi sitä, että olette joutunut huonoon asemaan maailmassa, ja kieltäytyisi teitä suojelemasta. En tahtoisi teitä nähdä itse kruununprinssinkään opettajana! Ottakaa yhteiskunta sellaisena kuin se on, älkää astuko mitään harha-askeleita elämässä. Ystäväni, tuo mieletön ehdotus, joka lähtee…

— Rakkaudesta, sanoin minä hänelle hiljaa.

— Ei, armeliaisuudesta, lausui hän pidättäen kyyneleitään; tuo hullu ajatus valaisee minulle teidän luonnettanne. Sydämenne on tuottava teille vahinkoa. Otan tästä hetkestä alkaen itselleni oikeuden opettaa teille muutamia asioita. Jättäkää minun naissilmieni huoleksi nähdä joskus teidän edestänne. Niin, Clochegourde'ni perukasta minä tahdon, äänettömänä ja ihastuneena, seurata teidän menestystänne. Mitä opettajaan tulee, olkaa rauhallinen, me löydämme kyllä jonkun vanhan, kunnon apotin, jonkun vanhan, oppineen jesuiitan, ja isäni on mielellään luovuttava rahasumman sen lapsen kasvatusta varten, joka tulee kantamaan hänen nimeään. Jacques on minun ylpeyteni. Hän on kuitenkin vasta yhdentoista vuotias, sanoi kreivitär hetkisen vaiettuaan. Mutta hänen laitansa on samoin kuin teidän: nähdessäni teidät minä luulin teitä kolmentoista vuotiaaksi.

Me olimme saapuneet Cassine'en, jossa Jacques, Madeleine ja minä seurasimme kreivitärtä, kuten pikku lapset seuraavat äitiään; mutta me olimme hänelle vaivaksi. Minä jätin hänet hetkiseksi ja menin puutarhaan, jossa Martineau vanhempi, tilan kaitsija, tarkasteli Martineau nuoremman, vuokraajan, kanssa puita, oliko ne hakattava maahan vai ei. He väittelivät tästä asiasta aivan kuin heidän omaisuutensa olisi ollut kysymyksessä. Minä näin silloin, kuinka suuresti kreivitärtä rakastettiin. Lausuin sen eräälle köyhälle päivätyöläiselle, joka jalka lapion päällä ja nojaten kyynärpäällään sen varteen, kuunteli noita kahta puutarhatieteen tohtoria.

— Kyllä, herra, vastasi hän minulle, kreivitär on hyvä nainen, eikä ylpeä, kuten kaikki nuo Azay'n riikinkukot, jotka mieluummin näkisivät meidän nälkiintyvän kuin koirien, kuin että maksaisivat penniäkään päälle kuusijalkaisesta ojasta! Sinä päivänä, jolloin tuo nainen jättää paikkakunnan, itkee pyhä Neitsyt ja me samoin. Hän tietää, mikä hänelle kuuluu, mutta hän tuntee meidän puutteemme ja ottaa ne huomioon.

Millä ilolla minä annoin kaikki rahani tuolle miehelle!

Muutamia päiviä jälkeenpäin tuli ponyhevonen Jacques'ille, jota hänen isänsä, oivallinen ratsastaja, tahtoi vähitellen totuttaa ratsastamisen vaivaloisuuksiin. Pikku pojalla oli kaunis ratsupuku, joka oli ostettu pähkinöistä saaduilla rahoilla. Aamu, jona hän sai ensimäisen oppituntinsa isän seuraamana ja Madeleinen hämmästyneenä huutaessa ja hypellessä nurmikolla, jonka ympäri Jacques ajoi, oli kreivittärelle ensimäinen suuri äidillisyyden juhla. Jacques'illa oli äidin kirjailema kaulus, pieni, taivaansininen, kiiltonahkavöinen päällystakki, valkeat, poimuilevat housut ja skottilainen samettihattu, jonka alta vaaleat hiukset valuivat paksuina kiharoina: hän oli ihastuttavan näköinen. Kaikki talon muukin väki ryhmittyi hänen ympärilleen ottaen osaa tähän kotoiseen onneen. Nuori perillinen hymyili äidilleen ajaessaan hänen ohitsensa ja pysyi rohkeana. Tämä ensimäinen miehen toimi tuolta lapselta, jota kuolema niin usein näytti lähestyvän, toivo kauniista tulevaisuudesta, jota hänelle ennusti tuo ratsastusretki, jolla hän näyttäytyi niin kauniina, niin iloisena, niin raikkaana, mikä viehättävä korvaus! Iloitseva isä, joka ensi kertaa pitkästä ajasta oli jälleen nuorekas ja hymyilevä, onni, joka kuvastui koko talonväen silmissä, Lenoncourt'in vanhan tallimestarin huudahdus — hän palasi Tours'ista ja nähdessään tavan, jolla lapsi piteli ohjaksia, lausui hänelle: "Bravo, herra vikontti!" — se oli liikaa, rouva de Mortsauf suli kyyneliin. Hän, joka niin tyynesti kantoi surunsa, oli liian heikko kestämään iloa nähdessään lapsensa ratsastavan tuolla hiekalla, johon hän niin usein ennen oli vuodattanut kyyneleitä kävelyttäessään poikaansa auringonpaisteessa. Tuona hetkenä kreivitär nojautui minun käsivarteeni ilman omantunnon tuskia ja sanoi minulle:

— Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan kärsinyt. Älkää jättäkö meitä tänään.

Kun oppitunti oli loppunut, heittäytyi Jacques äitinsä syliin. Äiti otti hänet vastaan ja puristi häntä syliinsä voimalla, jonka ylitsevuotava autuas riemu synnyttää, ja suudelmia ja hyväilyjä riitti loppumattomiin. Minä menin Madeleinen kanssa tekemään kaksi komeata kukkavihkoa koristaaksemme pöydän ratsastajan kunniaksi. Kun me palasimme saliin, sanoi kreivitär minulle: Viidestoista lokakuuta tulee varmaankin olemaan merkkipäivä! Jacques on ottanut ensimäisen tuntinsa ratsastamisessa, ja minä olen saanut valmiiksi ompelukseni.

— Tosiaan, Blanche, sanoi kreivi nauraen, minä tahdon sen sinulle maksaa.

Hän tarjosi vaimolleen käsivartensa ja vei hänet etupihaan, jossa kreivitär näki ajoneuvot, jotka hänen isänsä oli hänelle antanut ja joita varten kreivi oli ostanut kaksi hevosta Englannista. Ne oli tuotu herttua de Lenoncourt'in hevosten mukana. Vanha tallimestari oli laittanut kaikki valmiiksi etupihassa oppitunnin kestäessä. Me otimme vaunut ja menimme katsomaan uutta puistokujan suunnitelmaa, jonka mukaan tien piti kulkea suorassa viivassa Clochegourde'sta Chinon'in tielle. Äsken ostetut maa-alueet tekivät mahdolliseksi tien kulkemisen suoraan uusien alueiden poikki. Palatessa sanoi kreivitär minulle syvällä surumielisyydellä: — Minä olen liian onnellinen, minulle on onni sairautta, se ahdistaa minua ja minä pelkään sen katoavan kuin unen.

Minä rakastin häntä liian intohimoisesti voidakseni olla tuntematta mustasukkaisuutta. Minä, minä en voinut antaa hänelle mitään, ja raivoissani minä etsin keinoa saada kuolla hänen edestänsä. Hän kysyi minulta mitkä ajatukset verhosivat silmiäni. Minä ilmoitin ne hänelle suoramielisesti, ja hän oli siitä enemmän liikutettu kuin kaikesta edellätapahtuneesta. Hän vuodatti palsamia sydämeeni, kun hän, vietyään minut portaille, sanoi korvaani: — Rakastakaa minua, kuten tätini minua rakasti, annattehan te silloin minulle elämänne. Ja jos minä sen siis otan, teenhän minä silloin joka hetki itseni teidän velalliseksenne!

— Oli aika saada käsityöni valmiiksi, jatkoi hän astuen sisälle saliin, jossa minä suutelin hänen kättänsä ikäänkuin uudistaakseni lupaukseni. Te ette ehkä tiedä, Felix, minkätähden minä olen ryhtynyt tähän pitkälliseen työhön? Miehet löytävät elämänsä toimissa keinoja suruja vastaan, liikeasioiden kulku hälventää ne, mutta me naiset, meillä ei ole sielussa ainoatakaan tukikohtaa surujamme vastaan. Voidakseni hymyillä lapsilleni ja miehelleni, silloin kun surulliset mielteet minua painoivat, minä tunsin tarvetta järjestää kärsimystäni ruumiillisen liikkeen avulla. Minä vältin siten velttouden, joka seuraa suuria voimain kulutuksia, samoinkuin kiihtymyksen purkaukset.

Käden säännöllinen nostaminen viihdytti ajatuksiani ja vuodatti sieluuni, jossa myrsky kohisi, vuoksen ja luoteen rauhan, järjestäen siten sen mielenliikutukset. Ymmärrättekö, jokainen piste ompeluksessani tunsi minun salaisuuteni? Tehdessäni viimeistä tuolinpäällystä minä ajattelin liiaksi teitä, niin, aivan liiaksi, ystäväni. Sen mitä te asetitte kukkavihkoihinne, sanoin minä itselleni kuvioillani.

Päivällinen oli iloinen. Jacques, kuten kaikki lapset, joille omistetaan huomiota, hyppäsi kaulaani nähdessään kukat, jotka olin hänelle kunniaseppeleen puutteessa poiminut. Hänen äitinsä teeskenteli minulle suuttumusta tämän uskottomuuden johdosta; voitte ymmärtää, millä sulolla tuo rakastettava lapsi tarjosi tuon leikillä kadehditun kukkavihkon äidilleen. Illalla me pelasimme kaikki kolme erän lautapeliä, minä yksin herra ja rouva de Mortsauf'ia vastaan, ja kreivi oli ihastuttava. Lopuksi päivän laskiessa he saattoivat minut Frapesle'n tielle asti tuollaisena tyynenä iltana, jonka sopusointu korvaa tunteille syvyydessä sen, minkä ne elävyydessä menettävät. Tämä päivä oli ainoa laatuaan tuon vaimoparan elämässä, se oli loistava piste, joka vaikeina hetkinä tuli usein hyväilemään hänen muistojansa. Ratsastamisharjoitukset tulivat pian eripuraisuuden aiheeksi. Kreivitär pelkäsi syystä kyllä isän ankaraa menettelyä poikaa kohtaan. Jacques alkoi jo laihtua, hänen kauniiden sinisilmiensä ympärille tuli tummat renkaat; ollakseen aiheuttamatta surua äidilleen Jacques piti parempana kärsiä hiljaisuudessa. Minä keksin parannuskeinon tätä onnettomuutta vastaan neuvoen häntä sanomaan isälleen, että hän oli väsynyt, silloin kun kreivi alkoi kiivastua. Mutta nämä lievennykset olivat riittämättömiä. Täytyi asettaa vanha tallimestari isän sijalle, joka ei ilman riitaisuuksia antanut riistää itseltään oppilastaan. Riidat ja väittelyt alkoivat jälleen. Kreivi valitsi aiheeksi yhtämittaisiin valituksiinsa naisten vähäisen kiitollisuuden; hän soimasi kaksikymmentä kertaa päivässä vaimoaan ajoneuvoista, hevosista ja palvelijoiden puvuista. Lopuksi sattui yksi noita tapahtumia, joihin tämänkaltaiset luonteet ja tämän lajiset sairaudet mielellään ryhtyvät: kustannukset nousivat puolta suuremmiksi kuin mitä oli arvioitu Cassine'a ja Rhetorière'a varten, joiden huonot seinät ja lattiat murtuivat. Eräs työmies saapui onnettomuudeksi ilmoittamaan tämän uutisen herra de Mortsauf'ille, sen sijaan että hän olisi sanonut sen kreivittärelle. Tämä oli aiheena riitaan, joka alkoi vienosti, mutta joka kasvoi asteettain ja jossa kreivin muutamiksi päiviksi asettunut luulotauti vaati korkojansa Henriette paralta.

Tuona päivänä minä olin lähtenyt Frapesle'sta puoli yhdentoista aikana mennäkseni Clochegourde'en tekemään kukkavihkoa Madeleinen kanssa. Lapsi oli tuonut minulle terassin rintanojalle kaksi kukkamaljakkoa ja minä kiertelin lähistöllä olevissa puistoissa etsien syksyn kukkia, niin kauniita, mutta niin harvinaisia. Palatessani viimeiseltä käynniltäni minä en enää nähnyt pientä ruusuvöistä, nirhalaitaiseen peleriiniin kääriytynyttä luutnanttiani, ja minä kuulin huutoja Clochegourde'sta.

— Kenraali, sanoi minulle Madeleine kyynelehtien, ja hänellä tämä sana ilmaisi vihaa isää kohtaan, kenraali toruu äitiä, menkää häntä puolustamaan.

Minä lensin portaita pitkin ja saavuin saliin kreivin ja hänen vaimonsa minua huomaamatta tai tervehtimättä. Kuullessani hullun kirkuvia huutoja minä menin sulkemaan kaikki ovet, sitten minä palasin; minä olin nähnyt Henrietten yhtä valkeana kuin hänen vaatteensa.

— Älkää menkö koskaan naimisiin, Felix, sanoi kreivi minulle; naisella on paholainen neuvonantajanaan. Hyveellisinkin heistä keksisi pahan, ellei sitä olisi olemassa, he ovat kaikki raivoisia petoja.

Minä kuulin sitten todisteluja, joissa ei ollut alkua eikä loppua. Pöyhkeillen aikaisemmista ehkäisy-yrityksistään herra de Mortsauf toi uudelleen esille turhanpäiväiset verukkeet, joilla maalaiset kieltäytyivät omaksumasta uusia menettelytapoja. Hän väitti, että jos hän olisi ohjannut Clochegourde'a, olisi se kaksi kertaa rikkaampi kuin mitä se oli. Sommitellessaan loukkaavia ja vääriä häväistyksiään hän kiroili, ryntäsi huonekalusta toiseen, saattoi ne epäjärjestykseen ja kolhi niitä; sitten keskellä lausetta hän keskeytti itsensä puhuakseen selkäytimestään, joka häntä poltti, tai aivoistaan, jotka menivät hajalle kuten hänen rahansa. Hänen vaimonsa saattoi hänet perikatoon. Onneton, yli kolmenkymmenen tuhannen koroista, jotka hän omisti, oli hänen vaimonsa tuonut hänelle enemmän kuin kaksikymmentä. Herttuan ja herttuattaren Jacques'ille varattu omaisuus tuotti enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frangia korkoja. Kreivitär hymyili ylevästi ja katsoi taivasta kohden.

— Niin juuri, Blanche, huusi hän, sinä olet minun pyövelini, sinä tapat minut; minä olen sinulle vaivaksi… sinä tahdot vapautua minusta, sinä olet tekopyhimys-hirviö. Hän nauraa! Tiedätkö, minkätähden hän nauraa, Felix?

Minä olin vaiti ja annoin pääni painua.

— Tämä nainen, jatkoi hän vastaten kysymykseen, hän riistää minulta kaiken onnen, hän on yhtä paljon minun kuin teidän ja väittää olevansa minun vaimoni! Hän kantaa minun nimeäni eikä täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita jumalalliset ja inhimilliset lait hänelle asettavat, hän valehtelee siten sekä ihmisille että Jumalalle. Hän kiusaa minua antamalla minun juosta asioilla ja väsyttää minut, jotta jättäisin hänet yksin. Minä en miellytä häntä, hän vihaa minua ja panee kaiken taitonsa liikkeelle pysyäkseen neitseenä. Hän tekee minut hulluksi kieltäytymisillä, joita hän minulle aiheuttaa, sillä kaikki nousee silloin minun pääparkaani; hän tappaa minut vähitellen ja luulee olevansa pyhimys, hän käy ripillä joka kuukausi.

Kreivitär vuodatti tuona hetkenä kuumia kyyneleitä nöyryytettynä tuon miehen olemuksesta. Hänen ainoa vastauksensa oli: — Herra! herra! herra!

Vaikkakin kreivin sanat olisivat saattaneet minut punastumaan niin hyvin hänen kuin Henrietten puolesta, liikuttivat ne voimakkaasti minun sydäntäni, sillä ne koskivat niihin puhtauden ja hienouden tunteisiin, jotka ovat ensimäisen rakkauden niin sanoakseni alkuaineksina.

— Hän on neitsyt minun kustannuksellani, sanoi kreivi.

Näihin sanoihin huudahti kreivitär: — Herra!

— Mitä merkitsee, sanoi kreivi, teidän kopea herra sananne? Enkö minä ole valtias täällä? täytyykö minun lopultakin opettaa se sinulle?

Hän lähestyi kreivitärtä kurottaen häntä kohden valkoista sudenpäätänsä, joka nyt oli inhottavan näköinen. Hänen keltaisissa silmissään oli ilme, joka sai hänet muistuttamaan metsästä uloskäyvää nälkiintynyttä petoa. Kreivitär luisui tuolistaan maahan ottaakseen vastaan iskun, jota ei tullut; hän oli vaipunut lattialle tajuntansa menettäneenä ja aivan murtuneena. Kreivi oli kuin murhaaja, joka tuntee uhrinsa veren räiskyvän kasvoilleen, hän pysyi aivan tyrmistyneenä. Minä otin vaimo paran käsivarsilleni, kreivi antoi sen tapahtua, aivankuin hän olisi pitänyt itseänsä ansiottomana häntä kantamaan; mutta hän kävi minun edelläni avatakseen minulle salin viereisen kamarin oven, pyhitetyn kamarin, johon minä en ollut koskaan astunut. Minä asetin kreivittären seisaalleen ja pidin häntä hetkisen toisella käsivarrellani kiertäen toisen hänen vyötäistensä ympäri, sillä aikaa kun herra de Mortsauf otti pois vuoteen päällyksenä olevan haahkanuntuvaisen irtopeitteen; sitten me nostimme ja asetimme hänet pitkälleen vuoteeseen täysin puettuna. Palatessaan tajuntaan pyysi Henriette kädenliikkeellä meitä irroittamaan hänen vyönsä. Herra de Mortsauf löysi sakset ja leikkasi vyön poikki, minä annoin kreivittären hengittää hajusuolaa, hän avasi silmänsä. Kreivi meni pois enemmän häpeissään kuin surullisena. Kaksi tuntia kului syvässä hiljaisuudessa. Henrietten käsi oli minun kädessäni, ja minä puristin sitä voimatta puhua mitään. Aika ajoittain hän kohotti silmänsä sanoakseen minulle katseella, että hän tahtoi pysyä levossa ja hiljaisuudessa; sitten oli hetkinen rauhallista väliaikaa, jolloin hän kohottautui kyynärpäilleen ja sanoi minun korvaani: — Se onneton! jos te tietäisitte…

Hän laski päänsä tyynylle. Menneiden kärsimysten muisto yhdistyneenä hänen nykyisiin tuskiinsa aiheutti hänelle hermo-kohtauksia, joita minä en muulla tavoin saanut tyynnytetyiksi kuin rakkauden vetovoiman avulla; vaikutus, joka oli minulle vielä tuntematon, mutta jota minä vaistomaisesti käytin. Minä käsittelin häntä hellästi hillityllä voimalla, ja tämän viimeisen käännekohdan aikana hän loi minuun katseita, jotka saivat minut itkemään. Kun hermoston kiihtymys lakkasi, korjasin minä hänen epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa, joita minä koskettelin ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni; sitten minä otin jälleen hänen kätensä ja tarkastelin pitkään tuota harmaan ja ruskean väristä huonetta, tuota yksinkertaista vuodetta persialaisine uutimineen, antiikkiseen tyyliin koristettua toalettipöytää, halpaa sohvaa pisteompeleisine patjoineen. Mikä runollisuus tuossa huoneessa! Mikä omakohtaisesta ylellisyydestä luopuminen! Hienon hieno puhtaus oli hänen ylellisyytensä. Jalo uskonnollisen aviovaimon kammio, täynnä pyhää alistumista; sen ainoa koristus oli vuoteen vieressä oleva ristiinnaulitun kuva, jonka yläpuolella oli hänen tätinsä kuva; sitten molemmin puolin vihkivesimaljaa hänen kahden lapsensa kuvat, jotka hän itse oli lyijykynällä piirtänyt, sekä vihkonen heidän hiuksiansa siltä ajalta, jolloin he olivat pieniä. Mikä turvapaikka naiselle, jonka ilmestyminen suureen maailmaan olisi saanut kauneimmatkin kateudesta kalpenemaan! Sellainen oli naistenhuone, jossa alati itki kuuluisan perheen tytär, tällä hetkellä katkeruuden tulvan peittämänä ja kieltäytyen rakkaudesta, joka olisi häntä lohduttanut. Salainen, auttamaton onnettomuus! Ja uhri vuodatti kyyneleitä pyövelin tähden ja pyöveli vuodatti kyyneleitä uhrin tähden. Kun lapset ja kamarineiti tulivat sisälle, menin minä ulos. Kreivi odotti minua, hän piti minua jo välittävänä voimana hänen ja hänen vaimonsa välillä; ja hän tarttui minun käsiini huutaen: — Jääkää, jääkää Felix!

— Onnettomuudeksi, sanoin minä hänelle, herra de Chessel'illa on vieraita, ei olisi sopivaa, että he rupeaisivat tiedustelemaan poissaoloni syytä, mutta päivällisen jälkeen minä tulen.

Kreivi läksi ulos minun kanssani, ja saattoi minut alaportille asti sanomatta sanaakaan; sitten hän seurasi minua Frapesle'en asti tietämättä, mitä hän teki. Lopuksi, perillä minä sanoin hänelle: — Taivaan nimessä, herra kreivi, antakaa hänen ohjata taloanne, jos se häntä miellyttää, ja älkää häntä enää kiduttako.

— Minulla ei ole pitkiä aikoja elettävänä, sanoi hän minulle vakavan näköisenä; vaimoni ei tarvitse kauvoja kärsiä minun tähteni, minä tunnen, että pääni halkeaa.

Ja hän jätti minut vastentahtoisen itsekkyyden vallassa. Päivällisen jälkeen minä palasin kuulemaan uutisia rouva de Mortsauf'ista ja tapasin hänet jo paremmin voivana. Jos hänen avioliittoilonsa olivat tällaisia, jos tämäntapaiset kohtaukset usein uudistuivat, kuinka saattoi hän elää? Mikä pitkä, rankaisematon murhayritys! Tuona iltana minä ymmärsin, millä kuulumattomilla kidutuksilla kreivi hermostutti vaimoansa. Mille tuomioistuimelle oli tällaisia riitakysymyksiä esitettävä? Nämä ajatukset hämmensivät minua, minä en voinut sanoa mitään Henriettelle. Mutta minä vietin yöni kirjoittamalla hänelle. Kolmesta tai neljästä kirjeestä, jotka minä kirjoitin, on minulle jäänyt tämä alku, johon minä en ollut tyytyväinen; mutta jos se minusta näytti mitään ilmaisemattomalta tai liiaksi minusta itsestäni puhuvalta, silloin kun minun piti käsitellä yksinomaan häntä, saatte te siitä kuitenkin tietää minun sieluni tilan.

'Rouva de Mortsauf'ille.

Kuinka paljon minulla olikaan saapuessani sanottavana teille asioita, joita minä matkan varrella olin ajatellut ja jotka minä unhotin teidät nähdessäni. Niin, heti kun minä teidät näen, rakas Henriette, eivät sanani enää tunnu minusta olevan sopusoinnussa teidän sielunne säteiden kanssa, jotka suurentavat teidän kauneuttanne. Teidän lähellänne minä tunnen niin ääretöntä onnea, että nykyhetken tunne hävittää edellisen elämän tunteet. Joka kerta minä synnyn rikkaampaan elämään ja olen kuten matkustaja, jolle, hänen noustessaan jotain korkeata vuorta, joka askeleella avautuu uusi näköpiiri. Lisäänhän minä jokaisella uudella keskustelulla suunnattomiin aarteisiini uuden aarteen. Tässä on luullakseni pitkien, ehtymättömien kiintymysten salaisuus. Minä en siis voi puhua teille teistä itsestänne muutoin kuin etäällä teistä. Teidän läsnäollessanne minä olen liiaksi häikäisty nähdäkseni, liiaksi onnellinen tutkiakseni onneani, liiaksi teidän täyttämänne ollakseni oma minäni, teidän kauttanne liiaksi kaunopuhelias puhuakseni teille, liiaksi kiihkeä tarttumaan kiinni nykyhetkeen muistellakseni mennyttä. Ottakaa siis huomioon tämä pysyvä hurmaus voidaksenne antaa minulle anteeksi sen aiheuttamat erehdykset. Teidän lähellänne minä olen pelkkää tunnetta. Kuitenkin rohkenen teille sanoa, rakas Henrietteni, etten koskaan ole tuntenut niissä lukuisissa ilon hetkissä, joita te olette minulle tuottanut, onnea, jota voisi verrata siihen riemuun, joka täytti minun sieluni eilen, kun te, tuon hirveän myrskyn jälkeen, jossa te taistelitte pahaa vastaan yliluonnollisella rohkeudella, palasitte vain minun luokseni puolihämärässä huoneessanne, jonne tuo onneton kohtaus minut johti. Minä yksin tiedän, millä loisteella voi säteillä nainen, kun hän saapuu kuoleman porteilta elämän kynnykselle ja kun uuden elämän aamurusko värittelee hänen otsaansa. Kuinka teidän äänenne oli soinnukas! Kuinka sanat, vieläpä teidänkin, näyttivät minusta pieniltä silloin, kun teidän jumaloidussa äänessänne tuli esille menneen surun hämärät jälkimainingit yhtyneinä jumalallisiin lohdutuksiin, joilla te olette minut lopultakin rauhoittanut antaessanne minulle siten ensimäiset ajatuksenne. Minä tunsin teidät kaikilla inhimillisillä kirkkauksilla loistavana; mutta eilen minä sain nähdä uuden Henrietten, joka olisi minun omani, jos Jumala niin tahtoisi. Eilen minä näin olennon vapaana aineen kammitsoista, jotka estävät meitä kohentamasta sielun tulta. Sinä olit kaunis alennuksessasi, majesteetillinen heikkoudessasi. Eilen minulle ilmeni jotakin kauniimpaa kuin sinun kauneutesi, jotakin suloisempaa kuin sinun äänesi; kirkkauksia, sinun silmiesi kirkkautta säihkyvämpiä, tuoksuja, joille ei ole sanoja; eilen sinun sielusi oli näkyvissä ja käsin kosketeltava. Minä olen paljon kärsinyt siitä, etten ole voinut avata sinulle sydäntäni, jotta sinä olisit sieltä saanut voimaa. Eilen vihdoin minä jätin kunnioittavan pelon, jota sinä minussa herätit, tuo pyörtymyskohtaus lähensihän se meitä toisiimme. Silloin minä tiesin, mitä oli hengittäminen, hengittäessäni yhdessä sinun kanssasi, sitten kun taudin käänne salli sinun hengittää meidän ilmaamme. Kuinka paljon taivaaseen kohotettuja rukouksia yhtenä ainoana hetkenä! Jos minä en heittänyt henkeäni noilla matkoilla, joita minä tein mennäkseni pyytämään Jumalaa jättämään sinut vielä minulle, johtui se siitä, että ilosta ja surusta ei kuolla. Tuo hetki on jättänyt minulle muistoja, jotka ovat haudatut sieluni pohjalle ja jotka pinnalle noustessaan aina tuovat silmiini kyyneleitä; jokainen ilo laajentaa niiden uomaa, jokainen suru syventää sitä. Niin, se pelko, joka eilen liikutti sydäntäni, tulee olemaan mittapuuna kaikille tuleville suruilleni, kuten ne ilot, joita sinä olet minulle ylenpalttisesti tuhlannut, sinä ajatusteni ijankaikkisesti rakastettu, tulevat hallitsemaan kaikkia niitä iloja, joita Jumalan käsi näkee minulle hyväksi suoda. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään jumalallista rakkautta, tuota pettämätöntä rakkautta, joka voimassaan ja kestävyydessään ei tunne epäilyksiä eikä luulevaisuutta.'

* * * * *

Syvä raskasmielisyys hivutti minun sieluani, tuon perhe-elämän näkeminen haavoitti sydäntä, joka oli nuori ja herkkä kaikille inhimillisille vaikutuksille; astuessani maailmaan täytyi minun nähdä tuo kuilu, tuo pohjaton syvyys ja kuollut meri. Tuo hirveä onnettomuuksien yhtymä herätti minussa lukemattomia ajatuksia, ja minulla oli ensi kertaa yhteiskuntaelämään astuessani suunnaton mitta, johon verrattuna kaikki muut tapahtumat eivät voineet olla muuta kuin pieniä. Surumielisyydestäni saattoivat herra ja rouva der Chessel päättää, että rakkauteni oli onneton, ja täten intohimoni onneksi ei vähintäkään vahingoittanut suurta Henrietteäni.

Seuraavana päivänä astuessani saliin tapasin minä kreivittären siellä yksinään; hän katsoi minuun hetkisen ojentaessaan minulle kätensä, sitten hän sanoi: — Onko ystäväni siis alati liian hellä? Hänen silmänsä kostuivat, hän nousi ylös ja sanoi minulle epätoivoisen rukouksen sävyllä: — Älkää kirjoittako minulle enää sillä tavoin!

Herra de Mortsauf oli huomaavainen. Kreivitär oli saanut jälleen takaisin rohkeutensa ja kirkkaan otsansa, mutta hänen kasvojensa väri ilmaisi edellisen päivän kärsimykset, jotka olivat tyynnytettyjä, mutta ei sammuneita. Hän sanoi minulle illalla kävellessämme syksyn kuivuneilla lehdillä, jotka kahisivat askeltemme alla:

— Suru on ääretön, ilolla on rajansa. Lause, joka ilmaisi minulle hänen kärsimyksensä hänen verratessaan niitä pian haihtuviin onnen hetkiinsä.