LEMMINKÄISEN LAULUJA.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Jo löysin sun, oi saaren impi sorja ja kaihojeni kaunis Kyllikki. Nyt olen viittaustes nöyrä orja, ja sulon silmäykses kerjuri.

Tuo silmäykses kumman kuutamainen oi vielä kerran minuhun se luo, ja lemmenmalja täysi, jumalainen vain minun yksin juodakseni suo.

Mun silmiesi säikkyä suo juoda ja uida haaveisessa katseessas. Sä taidat Ahdin sankariksi luoda ja nostaa suureksi sun sulollas.

II.

Sun silmiesi sinisessä vyössä, mun Kyllikkini kaunoinen niin karkeloi kuin kesäyössä tuo auer hellän haaveinen, mi laulaa lemmen armautta ja suven suurta suloa ja riemun täyttä rikkautta ja ikuisia iloja.

Se paltahilta sinirantain ja siimeksistä salojen käy onnen kukkasia kantain ja tuoksehia toiveiden. Siks’ silmäis siniauteretta mun aina salli katsella. Ei elä kasvi kastehetta, en minä ilman sinua.

III.

Hän soutaa tuolla aalloilla veen impi ilonkukka. ja häll¹ on silmä siintoisa ja viherjäinen tukka.

Hän soutaa suloaatoksin ja leutomielin laulaa ja painaa päätä aaltoihin ja valkeaista kaulaa.

Hän painaa päätä aaltoihin ja sinisilmän sulkee, ja mieli luokse Nyyrikin nyt rannikolle kulkee.

Ja tyttö muistaa armastaan, mi seisoi koivun alla ja soitti tuohitorveaan vain äänell’ ihanalla.

Ja valkoviitta poikasen niin kirkkahana hohti, kun katse, hellä, haaveinen nous’ aallon neittä kohti.

Veen immyt aaltovuoteella näin uinuu unelmissa, mut Nyyrikki se rannalla on lemmenpolttehissa.

IV.

Kukkuu kukahtaa kankahalla puussa. Huhuu huhuaa paimen salmen suussa.

Lip, lap hyppelee salmessa ne siijat. Kip, kap kahisee pihatossa piijat.

Laa, laa sointuaa heljä koivuranta. Raa, raa rasahtaa jalan alla santa.

Hei, hei Kauko vaan paimentaapi karjaa. Suottapa ainiaan tytöt mua parjaa.

Illalla paimenta vedellä he valaa. Mutta taas kisoissa silmäilevät salaa.

Kukkuu kukahtaa kankahalla käki. Onpa vaan rattoisaa saaren tyttöväki.

V.

Muut on vaskiromua muuttuvaista multaa. Yks’ on saaren impynen kallihinta kultaa.

Eipä kulta himmene, vaikka tummuu vaski. Saaren kulta Kyllikki puheilleen mun laski.

Vaskihelyt heittelen, kultamurun poimin. Saaren kulta Kyllikin voitan lemmen voimin.

VI.

Mä tahdon olla se laulujen mies, jota Kyllikin aatos ajaa. On mulla povessa liekkivä lies’ ja kerran lauluni kajaa.

Se nousevi ylitse seudun tään, se lentävi mainesiivin. Ja kunis mä Kyllikin heltyvän nään, niin luoksensa hiljaa hiivin.

Mä hiivin Kyllikin kammioon kesä-aamuna aivan varhain ja tartun taasenkin kanteloon, ja olkoon se soittoni parhain.

Ja olkoon se soittoni hehkuisin, joka silloin immelle soipi, ja olkoon se lauluni viimeisin, jos hän minut hyljätä voipi.

VII.

Ja kun päivin, öisinkin siintää silmihini Kyllikkini kaunoisin ja sen silmäin sini,

silloin totta mietin näin: se on tahto taivaan, että ainiaaksi jäin lemmen sulo vaivaan.

VIII.

Hentoa kyyditän kyyhkyläistä, pientä mä perhoa saattelen. Lentäös sanoma onneni häistä luokse mun äitini armaisen.

Saaren rannalta rauhaisalta koppasin Kyllikin korjaani, kas miten tummien kulmain alta impeni arkana silmääpi.

Mutta mä kesytän kyyhkyläisen kanssani kauvaksi karkaamaan. Kohta on Kyllikki Lemminkäisen eikä se poies kaipaakaan.

IX.

Jo on korjassani kulta, armas pyyhyt pyydettynä, saatu kauvan kaipaeltu.

Minkä kenkiä kulutin, senpä kuljin kullan luoksi. Minkä airoja tuhosin, senpä sousin sirkun vuoksi. Minkä saarella samoilin, senpä allia ajelin.

Jo on pyyhyt pyydettynä, ajettuna armas alli.

Vemmel vilkkaa, somer soittaa. Tähdet taivahalla koittaa. Metsä on mesinukalla, koivut kullassa kuhisee. — Hymnit hiljaa hymiseepi, vierii virret voitolliset yli maitten, manteritten, kauvas ilman istuimille.

Jo on korjassani kulta, pulmu puhdas purressani.

X.

Elä itke impyeni, elä vainen vaikertele Kaukomielen kainalossa, Ahdin hellässä sylissä.

Jo sun kukkana kuletan, liljanani liikuttelen, hellittelen hentonani.

Laitan valkean tupasen kultaiselle kukkulalle. Orret ylvähät ylennän, nostan kuulun kurkihirren päilyväiset pihtipielet, lempeän laen varailen.

Niin on onni ollaksesi, kaunis kehräelläksesi sinerväisellä rukilla unten utuista lankaa utuisesta kuontalosta, utu-impien keralla.

Elä itke impyeni, Kultalintuni kujerra.

XI.

Sinä nyt olet mun. Mä saan sun kutrejas koskettaa ja henkiä huultesi purppuraa. Olet mun.

Olet vaimoni mun ja vaalija vuoteeni valkoisen, mun keijuni hento ja herttainen. Olet mun.

Kesä-illat nää me aitan hämyssä haaveillaan, kun sade se soittavi harppuaan yli maan.

Sade soittavi vaan, ja kuuluvi kahina tammien ja askelet yöttären huntuisen yli maan.

Oi nukkuos jo! Minä valvon untasi varjellen, nuku kätteni turvihin armainen, nuku jo!

XII.

Oi onni, aarteheni verraton, sä helmi hohtavainen, kallis. Oi, ett'et karkaisi sä luotani, en sitä konsanaan mä sallis.

Mun helmeni, mun pyhä onneni, oi, ettet särkyväinen oisi, ja jospa heloisena hohtehes kautt’ aikain varjeltua voisi.

XIII.

Onko onni vaan kupla, vetten päällä, kupla heleä, hetken kestävä?

Onko onni vaan unten kevyt keiju, jota etsien harhaa ihminen?

Onko onni vaan virvatulten väike, joka häipyy pois kun sen luona ois?

Onko onni vaan haave kuolematon, kaiho ikuinen, rinnass’ ihmisen?

XIV.

Mä turhaa enää korviani telkin, kun ennätin jo kuulla pahimman. Kun sukkamieliseks’ mun sanoin pelkin he sai ja rintahani riehunnan.

Nyt käsi Kyllikin, mi kerran kaasi mun maljahani simaa kuohuvaa, on kuollut minulle kuin kolkko paasi, min juurta joka aalto huuhtoaa.

Ja silmä petollinen, viekas poski mä luoksenne en palaa konsanaan. On sisässäni kuohuvainen koski ja luonnonraivoni on valloillaan.

XV.

Se riemuni suuri ja suloinen jo vaaleni syksyn tullen. Nyt mietin kurjana kalveten, miks’ Kyllikki kylmä on mullen.

Ja syöntäni okahat pistelee, ja vaiva rintaani raastaa. Ja tuloset tielläni himmenee, ja sieluuni syöpyy saastaa.

Pois tahdon mä sotahan kaukaiseen kotiveräjän kuuluvilta. Mä kaipaan välkettä vieraan veen, mulle musta on kotini silta.

Mä kaipaan välkettä vieraan veen ja hurmetta rannikoilla. Käy matkani sotahan kaukaiseen, siks’ ilkaten soittelen soilla.

Mä suolla soittelen mennessäin ja painan kannusrautaa. Kas Kauko se uhmaten ajaa näin, ja syömensä itkut hautaa.

TOINEN OSA.

Lemminkäinen on tehnyt retken Pohjolaan, joutunut Tuonen jokeen, josta äiti hänet ylös haravoi ja loitsii terveeksi. Lemminkäisen kotiintullessa on Kyllikki jo kuollut.

I.

Erheeni on musta, musta. — Kuka suopi sovitusta? — Ääni soimaa, ääni soimaa. — Mistä saan mä nousun voimaa?

Tahdon tuskistani nousta. Kuka jännittäisi jousta? Kuka terästäisi tahdon, tekis terveheksi Ahdon?

Kyllikkini marja, mairut laita tänne uskon airut! — Etkö kuule kuikutusta, Ahti raukan rukousta?

Et sä vastaa. — Olet vainaa. — Taakkani se kasvaa, painaa. — Äiti ainut, kultamuru, suista Lemminkäisen suru.

Käänny Kaukomielen puoleen, luo’os lohdutusta huoleen! Sain mä ennen avun sulta, suo se nytkin äitikulta.

Sinun silmäis’ hellä luonti on kuin suuri anteeks’ suonti. — Näin on suru suloisempi. Siunattu oi äidin lempi.

II.

Nyt alla kodin kurkihirren taas sydämeni sykkäilee. Ja kuulen ääntä vienon virren, mi rinnassani helisee.

Se puhuu: pient’ on sankarmaine, ei vie se tähtitarhoihin. Ja ikäisyyden virtain laine sen huuhtoo aivan aikaisin.

Mut tuo on suurta, ikisuurta, kun henkes aarteet oivallat, ja rinnassasi hyvän juurta kuin kallehinta kasvatat.

On suurta nousta erheistänsä, töin entisyyttä sovittaa ja kuulla omaa henkeänsä ja muitakin myös oivaltaa.

Mut kauheaa on kalske kalvan ja inhaa ihmisviha myös. Kun voitat oman luontos halvan, kas tuo on suurin sankartyös.

III.

Se lenteleepi luokseni tuo henki kevyt, vapaa ja vaipuneena aatoksiin yön vuoteella mun tapaa. Se luokseni mun leijuaa ja hiljaa kuiskuttaa.

Tuo henki armaan Kyllikin se kuiskaa taivahista ja valvoo elonmatkaani niin suurta, tuskallista. Se aatokseni ylentää, kun tummuu määränpää.

Tien tahdon käydä uljaasti, en lailla kääpiöiden. Ja kasvakohon kärsimys ja ponnistukset töiden. Mun yllän’ henki liihoittaa ja taistoon tenhoaa.

Se tenhoo taistoon sisäiseen, se kutsuu suureen voittoon. Ja olkoon tuskallinen tie mä astun aamukoittoon. Ja lailla ilmankotkien mun nousee aatoksen.

Ja konsa kiihtyy taisto tuo, ja päätä polte pohtaa, niin leijaa henki luokseni, ja tähtösetkin hohtaa, ja on kuin silmä Kyllikin mua katsois silmihin.

IV.

Lepää katsehen yllä aaltojen kaukaisilla rannikoilla. Siellä siintävät korvet himmeät, kuuset kohoo kukkuloilla.

Yli metsien, latvain laheiden käypi kunniakas lento. Haaveet suuret ain’ kantaa nostattain, voimistuupi siipi hento.

Kauvas, kauvas pois mulla määrä ois jättää heikon sielun valta. Rannat, kukkulat tuolla viittovat, liput liehuu taivahalta.

Matkaa loistoisaa henken janoaa kohin pilvein kultarantaa. Katse korkea, aatos hehkuva Lemminkäistä kauvas kantaa.

V.

Istun tumman poppelin alla, varjot vaihtuvi nurmella. Herpoo hehkuva henkeni palo raukee rintani riehuisa.

Käteni ristissä rinnan päällä katselen kulkua pilvien. Viileä viihtymys mieleni täyttää, sydän on tyyni ja vakainen.

Istun hiljaa ja pohjasta rinnan unteni uhria suitsutan. Alla poppelin juhlallisen valojen voimia kumarran.

Täällä mä tajuan tuntoni äänen, täällä mä itseeni havahdun. Tuulonen oksilla vaikenee, kun hiljaa, hiljaa mä polvistun.

VI.

Käy hapsin hajaisin ja jaloin paljahin mun Kyllikkini tuonen nientä. Ja pajunlehviä hän taittaa vihreitä ja sitoo seppelettä pientä.

Hän seisoo yksinään ja sitoo seppeltään, hän sitä solmiaapi mulle. — Kai kerran joutunen mä tuonen niemellen ja kunnahalle kaihotulle.

Ah silloin Kyllikki mä olen luonasi ja sulta seppeleeni perin. Ja lemmen ruusut nuo taas umpujansa luo ja hohtelevat punaterin.

— Mä näen haamusi ah armas Kyllikki, kun yksinäni täällä kuljen. Mut kerran joutunen mä tuonen niemellen ja sinut syleilyyni suljen.

VII.

Mä seison ja katson taaksepäin mun eloni taivalta pitkin, miten monta mä riemua riemuitsin, miten monta mä itkua itkin.

Ja kuin tulirinnoin mä innostuin ja suureksi tähtäsin työni. — Ja kuinka mä itseeni’ hiivin taas ja vavisten valvoin yöni. —

Mä seison, ja ilta mun yllättää, ja lempeesti lännetär henkää — Te muistelot lepohon vaipukaa ja unholan maille menkää!

Nyt tahdon katsoa eteenpäin läpi kuoleman tumman verhon. Syvä kaipaus kantavi kauvas mun kuin siivillä sinisen perhon.

Ja kaipaus rintani riehakkaan se kasvaa, kasvaa aina. Ja kun se mun rintani aateloi, ei elämä taakkana paina.