KYLLIKIN LAULUJA.

I.

Mä pakenen rannalle lahdekkeen, kun sulhoja tuvassa liikkuu. Täällä eessäni nään minä vapahan veen ja allin, mi aalloilla kiikkuu.

Ne turhaan tarjovat kihlojaan Kuu, Päivä ja Illantähti. Mun mielen’ on allina aalloilla vaan, jo ammoin se sinne lähti.

Mun mieleni lähtihe uneksimaan siitä suuresta sankarista, joka kerran saapuvi kertomaan mulle oudoista rantamista.

Pois vieköhöt kihlansa sulhot nuo, pois helmyet, huivit ja soijet; kenen sydän jo kammoten luotaan luo, hällä kolkot on vuotehen oljet.

Mä vuottelen aikoa armasta, kun saapuvi satujen seppä, josta kertovi aaltonen liikkuva ja rannan tuomi ja leppä.

Kas silloin pyynä mä pyrähtelen hänen lietensä lämpimille. Ah kerran, kerran mä matkannen satusaarille kaukaisille.

II.

Milloin tulet toivojeni kulta, unten urho uljahin. Tulet hehkuin taivahista tulta, kiidät kotkan lentimin. Kutsut, viehätät mun valtavasti, tempaat Pävätärten karkeloon, sinne missä pilvet hartahasti kietoo, hurmaa huumioon.

Milloin tuletkaan sä uneksuttu sulho, säihkysilmäinen, aatoksilleni niin outo — tuttu, jota odotan mä arkaillen. — Katso, rusoittaapi taivonkaari hattaroiden harjalla. Siintää silmihini satusaari tuolla, tuolla kaukana.

III.

Päivä on kirkas, ja notkuu vain kangaspuissani niidet. Lemmenkaihossa vuoteellain valvonut yöt olen viidet.

Valvonut yöt olen nähtyäin Kaukon sulhoista parhaan. Oon kuni eksynyt mielessäin lempeni kukkaistarhaan.

Lentäös syöstävä sukkelaan, ottaos vauhtia uutta. En minä lemmestä riudukaan, valvo en yötä mä kuutta.

En minä jouda kuihtumaan Kaukoni silmien nähden. Kukkana mielin notkua vaan, kun minä kisoihin lähden.

Päivä on kirkas, ja kimmoilee helskyen kankaassa pirta. Hopean hohtavaks’ vaikenee mieleni vierivä virta.

— 10 —

IV.

Tapiolan valkopirttiin pieni polku johtaa. Metsä soi, ja taivon ranta ruskopilvin hohtaa.

Tapiolan tanhuvilla käki illoin kukkuu. Pirttisessä valkeassa metsän-impi nukkuu.

Vuotehella valkealla nukkuu kautokulma. Tuulosessa lauhkeassa liehuu tukan hulma.

Tapiolan talosehen poika ratsain ravaa. Jokohan se metsän impi hälle oven avaa.

Poika syömin sykkäilevin samoo immen luokse. — Hongikossa hulmuaapi raitis pihkan tuokse.

Tapiolan talosehen pieni polku johtaa. Metsä soi, ja taivon ranta ruskopilvin hohtaa.

V.

Oi te aallot autuaat sopuisesti soliskaat. Soikaa heljät haapapuut. Soikaa leivot laulusuut, kunis vaihemieli vaihtuis, levottomuus multa haihtuis.

Kaksi ääntä kuulen mä, Yks' on lemmen hyminä, toinen vieraan varoitus: "Kiellä Ahdin rakkaus, sill' on mieli tuulen Turjan, ajatuskin aallon hurjan." —

Oi te aallot autuaat sopuisesti soliskaat. Virittäkää virsi uus’, sopusointu, suloisuus — Sydämeni voitti Ahti. Suun, suur’ on lemmen mahti.

VI.

Kullankukkaa omaa heruttelen hiljaa vain. Valkolehmää somaa varoellen lypsän ain’.

Yhyy, kullankukka etpähän sä arvaakaan, minne tyttörukka luotasi pois kutsutaan.

Kauvas, kauvas täältä kohta käypi Kyllikki. — Kysy ilman säältä, minne tieni kulkevi.

Tutki tuulosilta, missä lehti levon saa. Kysy lainehilta maininkien satamaa.

Yhyy, ystäväni et sä mua ymmärrä. Voi mun sydäntäni, sieill' on outo ikävä.

Lypsän kotikarjaa, lypsän kerran viimeisen. — Tuolla aallon harjaa kulkee Kaukon venonen.

VII.

Jää hyvästi nyt metsäpolkuni ja vaahtera ja raitarukka. Jää hyvästi sä kedon orvokki ja neilikka ja aurankukka.

Ja jääös hyvästi sä mettinen, mi mettä keräät kukkasista. Ja sulle viime kiitos leivonen sun lauluistasi ihanista.

Myös hyvästi nyt äiti armahin, ja veljyet ja sisarukset. Mä vaikka vaeltelen kauvaskin, tok' aina muistan kodin ukset.

Mä muistan kotitalon rakkahan sen pihamaalla ruohonkorret ja tyttö-aittani niin puhtoisan, sen valkeaiset seinät, orret.

Oi hyvästi nyt kaikki jääkätte, ja sulo muistot saakoot meille. Nyt viljoin vieriköhön kyynele, kun kuljen kohtaloni teille.

VIII.

Kaukon tupaan astelen yli kuulun kynnyksen. Painuu kiinni tuvan ovi. Mulla sykkäileepi povi.

Mikä kumma kärsimys on mun rintan väristys. Miksi pelkään sydäntäni? Miksi värjyn lemmessäni?

Kuule, Kauko ojenna mulle kätes tukeva. — Ymmärrätkö kulta, kulta minun sydämeni tulta?

IX.

Viherjällä niemellä on Ahdin pieni maja. Tänne saaret siintelee ja metsänrannan maja.

Ahti kutoo verkkoja, ja minä paitaa neulon. Lemmen tuhat tunteina mielessäni seulon.

Kuule kulta, kaihoni mä rinnastani riivin. Otsaas hiljaa suutelen ja sylihisi hiivin.

Sull’ laulan ylistystä kesä-ilta mä jolloin lahtuella viivähdin. Kuun hopea se hohti taivahilta. Yö varjojaan loi rannan lehtoihin.

Ja nuotalta me tultiin joukkuella ja laitettihin kalanuotio. Ol’ äsken saatu työssä tarpoella, siks’ tuntui herttaiselta lepo jo.

Niin siinä lepäelen leutomiellä yövilkon vienoisessa tuokseessa. Ja aatos ailakoitsi ilmantiellä, ja silmä seurasi veen varjoja.

Ja poskuelle poikan’ vetrehisen yö heitti rauhaisata ruskoaan, kun rantamalla saaren terhenisen hän hiljaa hyräeli laulujaan.

Hän viihtymyksen virttä lauleskeli, mä lemmen ikuisuutta aattelin. Kuun kulta lainehilla leikitteli, ja yöhyt varjojaan loi rantoihin.

XI.

Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin Ahdin liettä leyhyttelen puhun tulta Tuiskumielen.

Anopill’ on lämmin silmä, siksi mielellä hyvällä villalangan vierittelen, kehreän kotoisen rihman, kaiken kankahan kutoilen.

Anopill’ on puhe hellä, siksi suurella ilolla valkaisen mä vaattehia, pesen paitoja paraita veden valko vaahtosessa.

Minä miekkoinen miniä vierellä hyvän anopin yhtä vainen vaikertelen, tuiskumieltä Lemminkäisen, joka aaltona ajaikse, hyökynä on hyrskyävi, meren voimalla valuvi.

Jos mä voisin viihdytellä urhoni uhmamielen, sotakaihon Kaukoltani, jos mä voisin laulullani lauhduttaa sen rinnan polton, jos mä voisin lemmelläni soinnuttaa sen soraäänet, asetella meren aavat, tyynnytellä Turjan tuulet,

silloin lintuna lepäisin kaulassa kotoisen Kaukon, suloisessa suudelmassa lemmen lauhassa levossa.

XII.

Jo poista Kauko sun vuotees’ luota tuo säilärautasi säihkyinen. Ei meille onnea miekka tuota, sen hurmehaava on hirmuinen.

Oi ellös kättäsi tahraelko, en tuota itkutta nähdä vois. Mun öitän’ valtaisi synkkä pelko, ja lempi luotani hiipis pois.

Ja haava syömehen syttyis syvä, kun lentäis vainojan nuolet nuo. Oi Kauko olkosi hellä, hyvä ja poista seinältä miekka tuo.

XIII

Mä kuulen humun karkelosta nuorten, kun loppunut on päivän aherrus. Se kaikuu yli vainioin ja vuorten, ja siin’ on ilon-ääni, riemahdus.

Ja mieleni kuin kantamana tuulen se kirpoo irralleen ja karkaa pois. Ja keijuna mä liitäväni luulen, ja on kuin harput hopeaiset sois.

Niin keijusena illan kuutamalla nyt notkuu karkelossa Kyllikki. Mut Ahti ulkona on ulapalla ja yksin verkkojansa vetävi.

XIV.

Etpä sä Kaukoni arvaakaan, kuinka mä itken salaa. Nuoruus pois, pois haipuvi vaan, eikä se koskaan palaa.

Miksi, oi miksi mun ryöstitkään, vielä mä leikkinyt oisin. Taaton tanhuet muistossa nään, sinne jos palata voisin.

Sielläpä kahleitta karkeloi Kyllikki tyttöraisu. Miksi mun kisoista kiellät, oi liekö lempesi vaisu?

Miksi on katsehes kaihtiva, mistä on silmies uhka? Itkisit Kyllikin nuoruutta, kohta se kylmä on tuhka.

Kaukoni kaunis et ymmärrä Kyllikin mieli-alaa. Kiellät lapsosen leikeistä, pantiksi pyydät valaa.

XV.

Synkeät salamat singahtelee pimeän pirttini yli. Minnekä turvahan koito mä käyn, kun kylmä on Kaukoni syli.

Kylmä on syli, ja kukkaini helpeet kohtalon koura se raastaa. Tarinaa onneni onton ja valjun yöhyt synkeä haastaa.

Niinkuin hyljätty istun ja itken. Jumalan ilma se riehuu. Salamat sinkoo, ja kankahan hiekka patsaana ilmahan kiehuu.

Mutta mun Kaukoni tallissa viipyy, viipyvi aamuhun saakka. Pirtti on pimeä, ja sää on julma, julmempi tuskani taakka.

XVI.

Kaukoni otsa on varjoinen, siitä on pelkoni paha. Raukeeko rauhani viimeinen niinkuin tulessa vaha?

Säiläänsä tuimana teroittaa loukattu Lemminkäinen. Katso jo sotahan kiiruhtaa sulhoni pystypäinen.

Seison äärellä pihamaan, kyynel silmähän kierii. — Kaukoni askelten kaiku vaan kaukaa luokseni vierii.

XVII.

Oi illan rusko ihana, mi leimut lännen taivaalla mun surujan’ et suistaa voi et voi. Kuin meren aalto pohjaton, niin musta mureheni on, ja kivunkannel mulle soi se soi.

Mun murtui nuori elämän kuin kevään kukan kelmeän, min ensi halla korjaa pois niin pois. Nyt surren rantahiekalla mä kaipaan kuolon kutsua, kai suruuni ne hoivan tois kai tois.

XVIII.

Voi minua virpi vieno, vesa valju, vaimeloinen povella poloisen luonnon. Jo mä kurja kuihtunenki, kuivun korreksi kulolla, tuskan tuiman polttehessa.

Voi minua virpi vieno erämaassa ehtyneessä, miss’ ei lankea satehet, vieri vilpoiset vetoset. Täällä painuu pääni hento, vaipuu varteni varaton, elon lanka laukeaapi.

Voi minua virpi vieno, kukka kurja kuihtuvainen.