IV. NIITÄ NÄITÄ.

Jos minne katsees kääntyy, On tuskaa, synkkyys yön, Ään' halki mailmojen ääntyy Elon turhuutta, tyhjyyttä työn. Sen tiedät ja elää halaat, Jäät työhön ja laitat häät, Sydämeltäsi tuskat salaat Ja onnen unta näät.

Niin oudolta mieleen tuntuu, Kun soi sanas kirkkaan kuulas: Sisin sieluni aatos, mi untuu, Saa muodon ja lauseen suullas. Mut kun sanot onnemme riemun Elon harhaks vain, joka haipuu, Syön tuntee polttavan liemun, Jää jäljelle ääretön kaipuu.

Kun huudat valheeks, mihin Levi vannoo, Ajot' uskoo Juuda, seuraa fariseet, Ja valheen tajuavat sadukeet On vait, tai yhteiskunnan tueks sen sanoo; Kun tiedät, että aatokses, mi janoo Ylintä totta, löys vain sirpaleet, Ja että palkakses jää karvaat veet, Jos eloon sielus selitystä anoo; Kun melkein sorrut maisen murheen alle, Mut muita muistain lähdet maailmalle Ja vaivaa pienimpäin koet huojentaa, Niin silloin raskas ties käy Golgatalle, — Epäilet työtäs — vääryys vallan saa — Ja huudot kaikuu: ristiinnaulitkaa!

Sä suurin ihmisistä, Jumalan vertainen, Sä lama sabachihaui-huutos, Sä itsehän huusit sen. Tuhanten vuotten päästä Työs vieläkin vankkana on. Mitä kärsit ja teit, mikä tehtiin, Oli armoksi ihmenon. Et taistojes heelmiä nähnyt, Tekemättömäks katsoit työs; Oli mailma mustana eessäs, Epätoivossa mielesi myös. Ma halpa ja kurja työmies, Min tuulahus tyhjäks saa, Mitä kärsinkään, mitä tehdään, En uskalla vaikertaa.

Elian aallot mustina viiltää, Tuomiokirkko! Rististäs säde viimeinen kiiltää, Siitäkin yö sen laas. Yö yli linnan jo häälyi kauvan, Tuomiokirkko! Valtikka, pantu suojaksi sauvan, Nousi ja työsi jo kaas. Puolsit ihmisikää monta, Tuomiokirkko! Hengen valtaa riippumatonta Synkkäin metsien maass'. Muodot on mailman, henki on Herran, — Tuomiokirkko! — Kansojen pääks sinä pantu kerran, Suostutko sorrantaas? Henki on nouseva ahdingon alta, Tuomiokirkko! Maallinen valta, maallinen valta, Alistut kerran taas!

Syyslehden varisevan näin — Toiveiden harha taas, mi haipui häivähtäin! Kas, puiston kostean ja mustan maan Laill' ilvestaljan peitti Nuot lehdet lakastuneet hohteessaan, Joit' taistot, myrskyt hukkaan heitti! Ja vitkaan puiden oksilt' tippuivat Kuin helkähtäin syyssateen raskaat pisarat, Ja korvihin soi soinnut vienon haikeat, Turhuutta kaiken hiljaa valitellen, — Tuo luonnon ylhä ikivalitus — Oi, kuin tuo sadepiskain vieno vaikerrus Mun meni muinoin sydämellen'! Syyslehden varisevan näin — Nautittu riemu vain, mi haipuu häivähtäin! Puut puiston punaan käy ja kellervään, Ja värejään ne tuhlaa; Ne eivät vuota, toivo niitäkään, Mut tohtii viettää riemuin juhlaa! Vaikk' kolkko, synkkä on syystaivas tuo, Niin vielä päivän pilke lämpöäkin luo, Ja luonto ottaa varteen hetken riemut nuo, Nuot valon, värein nautittavat hoivat, Ja ihanoi nyt kauneutta noin — Oi, kuin nuot päivän pilkkeet, vaikk' oon toivotoin, Mua riemuun vielä saattaa voivat!

Ei, jätä kidutukses, Benvenuto parka, Pääs nuoren leikkely ja sielunvaivas suuri! Sä jätä munkinkatsees, tiede valon-arka, Min eri osiin jakaa luostarkoppein muuri! Sun henkes syleilköhön koko kaikkisuuden Ja tutkikoon kaikk' aatteen alat vapahasti. Se silloin sulle haastaa henki ajan uuden, Ja luonto eloos yhtyy sopusointuisasti. Monille säteille on ihmissielu avoin; Sä niitten loistaa suo, ne kaikki sieluus kerää, Niin kaikkoo yö, mi peljättää sua haamun tavoin, Ja haihtuu kauhu, nousee into, sydän herää. Mä itse: "nil humani a me alienum puto", Mä yhdistää koin kaikki ihmiselämässä; Ja sisällön on elo saanut, Benvenuto, Ehjyyden henki, nuoruus ruumiissa on tässä. Työhuone tää tuo mieleen monen riemun lauhan: Mä tuossa tutkin, tieteilin, sain runot soimaan, Täss' olin insinööri töissä sodan, rauhan, Tein tässä koneen vastaisuuden liikevoimaan. Ja tuoss' on soitto, tuossa piirros katedraalin, Ja hävitetty Sforzan kuvapatsas tässä, Ja tässä Mona Lisa, vielä märjin maalin, Hän ihanteeni ilmielävänä lässä. Tuhanten joukosta ma tunsin sinut, aino! Niin hienot oli piirtees, varmat, erikoiset, Niin leikki suus, niin älykäs ol' silmäs kaino, Niin katsees viehkeät ja sentään ongelmoiset. Oot arvollinen taideniekan ihannella, Oot arvollinen uuden ajan ihanteeksi, Ja siks nyt kultarihmalla ma hienoisella Sun kruunaan renässansin kuningattareksi. Se naisen povess' uhkuvassa kaikitenki On uuden päivän synty, alku uuden aamun: Sen säihkeess' iloitseva taas on ihmishenki, Ja elon hilpeys häätää munkki-ajan haamun.

Työssään, pöydässään hän istui uljuudessa miehuutensa, Tieteen taistelija siinä, yksin kesken kirjojensa. Kirkas otsa on, ja säihkyy kaukosilmä tietäjän, Mutta pielet suun ne värjyy, työstään ylös katsoo hän. Talteen toi hän teoksissaan, jotka painaa ajan vaakaa, Vuosisatain viisautta, kirkastain sen kuorta raakaa; Kulki Indian templisolat, kautt' Iraanin taivojen, Painoi tieteilynsä kärjen puhki Hellaan aatosten. Näytti, kuinka ihmishenki, eri kansat eri maillaan, Vertauskuviin kutoneet on samat perusmietteet laillaan; Selvitti, mit' tiesi kosto ja Gehennan kidutus, Myytin jumalien-ilta sekä meidän vapahdus. Ja niin paljon häll' on vielä aikuisilleen lausuttavaa. Silmissään hän näkee mailman, joka ihanteitaan avaa; Summa kaikkein aatteittensa — vuosisatain mietteilyt — Esiin kumpuais, ja niille muotoa hän ei saa nyt. Työstään katsoo hän: nuot kirjat, täynnä tieteen terävyyttä, Jot' on käyttänyt, joit' on hän täyttänyt, ne tuoss' on syyttä! Ne on vailla lopetusta. Tokko koskaan esiin saa, Mikä täydentäis ne, uutta ihanteensa maailmaa? Turha kuulakas on muoto, turhaan hioo lauseitansa! Ei ne vastaa lämpöön hänen toiveissaan ja uskossansa. Syyttä, kaksinkertaisesti, kansissaan on kirjat nuo: Harvat niitä tuntee, kansa niist' ei virvoitusta juo. Miten muinaisajan viisaat aatteilleen sai alat laajat! Miten heidän ihanteensa valtas kansakunnat taajat! Miks? — he loivat vertauskuviin ylhät, pyhät totuudet, Jotta tajuta ne saattoi ajan lapset pienoiset. Siin' on keino, siin' on neuvo! Oma työnsähän sen antaa! Runon siivet tästäpuolin hänen aatteitaan saa kantaa: Runous, min hylkäs hän, min laski arvoon alhaiseen, Teokset se täydentäköön ylhäisine määrineen. Vielä on hän miehuudessaan, joustavuus on aatoksellaan, Taideaisti koulutettu pylväskäytävissä Hellaan. Summa kaikkein aatteittensa, ihanteiset mietteilyt, Esiin kummutkoot, ne ilmi runon hetteet tuokoot nyt. Kirjoitukset pois hän siirtää, innoin tehtäväänsä käy hän, Huomaa, kuinka tunteen hehku sulattaa jo muodon jäyhän. Aatteet kiteytyy ja säihkyy kaukosilmän tietäjän, Ja hän näkee, että tässä taistelunsa voittaa hän.

Soitto on suruista luotu Illan pitkäksi iloksi, Sisko sillä yksinäisyys, Kaima hongikon humina. Tulkatte Suvannon urhot Maantyöstä, erän ajosta, Tulkatte ehtoisat emännät Mansikalta, Muurikilta, Sekä neidet naurusuiset Ja kaikki Kalevan kansa — Viikon huolet heittäötte, Tulkatte joka pyhäksi Soitoille sorean Suomen: Soitto on suruista luotu Illan pitkäksi iloksi. Tulkatte, tulinen varsa Korjan kirjotun edessä, Konsa hanki kannattavi, Kattavi kidehelyillä Metsät, mannut, ummet lammet, Ja on taipalet lyhyet. Tulkatte kesätiloilla, Naiset aisaslaudaksilla Sekä kaikki nuori kansa, Miehet astuen edellä, Konsa mänty, konsa kuusi Nuorennoksia noruvi, Tahi kukkivi kanerva; Tulkatte joka talosta Kiemurrellen kankahia, Poikki soiden porraspuiden. Tulkatte vedentakaiset, Tulkatte punaisin pursin Päällä purjehet siniset. Tulkatte joka pyhäksi, Viikon pitkän päättyessä, Salon pitkiltä periltä, Sankean meren sivuilta, Riemusille, soittosille, Soitoille Suvannon kansan. Soma on soitossa eleä, Soitto Suomen yhdistävi. Noinpa virkki Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen: "En kiitä elon hyvyyttä, Enkä riistan rikkautta, Jost' on heimoni hajalla; Kiitän mielien syvyyttä, Kansan kaiken rakkautta, Jos on leipäkin vajalla. — "Kyllä kansani suruissa Näillä soitteluilla Suomen Päänsä pystyssä pitävi. Mutta Sampuen muruista Silloin onni, uusi huomen, Myöskin maalleni itävi." Viikon huolet heittäötte, Tulkatte joka pyhäksi Soitoille sorean Suomen: Soitto on suruista luotu Illan pitkäksi iloksi, Soma on soitossa eleä, Soitto Suomen yhdistävi!

Kun aamu kirkkainna väikkyi Ja ruskoa loi yli lahden, Meri ääretön eessämme läikkyi, Miss' istuimme rannalla kahden. Sinä vihreillä sammaleilla, Ma paadella jalkais luona; Oli mielet herkkinä meillä, Ja haihtunut arkikuona. Ja muistosta luin runon silloin Ylös sinuun katsoen silmiin, Runon hienoimman, mitä milloin Runoniekka se lausui ilmiin: "Elä luule mun tuhanten lailla Sua kahlehtivan' — oi, ei! Koen aukoa mailmoja sulle, Mihin aattehes tuskin vei. "Niin silmäs tarkistuneina Isot tutkis ja pienetkin, Ja ma itse niin mitätönnä Sun eessäs seisoisin." Olit vait, mut retkille noille Sun mielessäs heräs kaipuu, Sä silmäsit pois ulapoille, Miss' aallot ne kuohuu, vaipuu. Kas, raitisten tuulten kanssa Ne saapuvat lounahasta, Ne Suomeen tuo mukanansa Ajan aatteita Euroopasta. Tule pois! oi, etköpä tulle? On vapaus myrskyssä siellä! Olet kahta kalliimpi mulle, Jos saan sinut auttajaks tiellä.

Hyvästi, tyttö kulta, Työt pois minut luotas vie, Mut vaihdamme kirjeitä — niinhän? — Ei vain kovin usein, sie! Älä niin mua katso pitkään, Vaan rinnoillein tule pois: En koskaan lemmestämme Kevättuoksua puuttuvan sois. Ota rinnastas tuo ruusu, Mä tän otan rinnastain. Sydän nuori on tuoksuva kukka, Puolpuhjennut umppu vain. Jos niin terät nyhdät ja avaat Tuon hienon, runollisen, Niin näät, miten pieni on määrä Terälehtien tuoksuvien. Kun kirjeitä vaihdamme, kulta, Kunis taas vie luoksesi tien', Joka pienoinen kirje olkoon Siro, tuoksuva lehti pien'! Sydän vitkaan lehtiä terii, Siks säästä hentoja sie, Niin että kun yhdymme jälleen Taas syömemme täysinä lie.

Vaitolija vieno, tyttö armas, Sa minuun tyynenä nojaat vaan, Ja äänettömyytes mulle kuiskii, Mit' ei puhu mitkään kielet maan. Tuoss' eessäs aukee siintävä salmi, Miss' sorsat kuin verkon hahtuvat ui. Sua vaarako vaanii? — Kuinkahan koskaan Tää vertaus päähäni juohattui! Oi, tunnenhan syyn — tää aamun tenho, Vesi tyyni ja kirkas taivas ja maa, Ja sa itse, äänetön tyttöni vieno — Tää kaikki mieltäni ahdistaa. Olen syntiä tehnyt, syntiä tehnyt, Ja noin olet tyynenä rinnallain! Oi, tyttöni, miks mua vastaan nojaat? Ja miks sinut, hempeän, puhtaan sain! Ujot silmäsi, viisaat, kirkkaat puhuu, Ja syömeni hetteet tulville sait; Oi, lempesi äärettömyyttä en mittaa Ja syntini suuruutta punnitsen vait.

Nuot valkokielot häämyssä hohtaa, Ja koivut ja tuomet ne tuoksuaa. Miten lempi mieltäni tuudittaa Ja unten maailmaan minut johtaa! Sävel soi läpi henkevän iltakalveen — Tuo kyntörastaan tuttu ään'! Ja se yhdistää unen vaiheet ja valveen. Min harhana hylkäsin, todeksi nään, Ja kun silmäni äkkiä silmiäs kohtaa, Niiss' entiset marmoritemplini hohtaa!

Syön sävähti, kuin ään' ois soinut vieno, Saloa suurta yksin käydessäin. Mua vastahan lens tuoksu hieno, Puvervat, pienet kukat sammalissa näin, — Kuin ensin yhtyissämme. Oi, ensi yhtymystä alla siimeiden, Ja kuinka sydämeni sykki riemuinen, Mut mikä äänettömyys tunteen aihein! — Me loimme vait vain lointa aatosten, Mit purppurassa säikkyi värivaihein, Ja kukat pienet meitä katsoi tuoksuillen, Ja puissa kirkkaat kastehelmet säikkyi, Mut silmässäsi armas kyynel väikkyi. Kuin vieno ääni sydämeeni kuiski, Ja muistot taas ne heräs ilmihin. — Miss' salon kuuset hiljaa huiski, Ma sammalille istuin illan siimeisin, — Kuin ensin yhtyissämme. Ja taas kuin silloin sydän sykki riemuissaan, Ja tunnelmissa vait loin unten lointa vaan, Ja vieläkin ne värivaihein säikkyi, Ja kukat pienet taas loi tuoksuaan, Ja puissa kirkkaat kastehelmet väikkyi. — Oi, vuotten takaa kaikki viel' ol' ennallaan! Ja kaikki, kaikki kaipuusen mun johti, Mi hymnein liitää vaimoani kohti.