III. YLÄKARJALASSA.

Vielä ne huojuu honkapuut Savon suurilla salomailla, Eikä Karjalan vienosuut Ole rohkeita poikia vailla. [Kansanlaulun mukaan.] Päivät pitkät hakkuu käy Salon suurilla kankailla siellä, Ristissä tien ei loppuvan näy Kisa ruskeasilmäin vielä. Pehmyt miel' tytön laadukkaan, Ja sitkeä hongan pinta: Poika on kuin luonnossaan, Ja laulua tajuu rinta. Vielä ne hongat huohoaa Salon rohkeita poikia varten, Syömet sykkii riksuttaa Yläkarjalan kaunotarten.

Nuot metsäruusut tuoksahtaa Ja kuiskii viehkemiellä: "Ei työhös mielesi tyrtyä saa, Myös riemuja on salon tiellä." Soi kaukaa laulelo vienoinen, Mi tännempää yhä liitää. Ma ruusun taitan, ja viehtyen Luo laulajan mieleni kiitää.

Voi tanssi-iltoja noita, Ja tyttöjä seudun tään! Taas pitkiä praasnikoita Läks miehistö viettämään. He huomenna tietysti makaa Ja pitää pyhää vaan. Ma tuolta järven takaa Käyn miehiä hankkimaan! — Pien' poika, viisas ja tarkka, Hän soutajaks tarjoutuu, Ja — taivas! — neito arka, Kylän kukkea vienosuu. Pidin perää, soutajat sousi, Ma kahden kauppoja tein; Jo neito nauraen nousi Ja istahti polvillein. Yön kirkasta järven pintaa Nyt vitkaan venhe ui; Siin' rinta vasten rintaa Mult' asiani unhottui; Ett' ei tule miehistö työhön, Vaan pitää praasnikkaa! Ett' tyttöjen liivivyöhön He huomisen vaihettaa! Pien' poika, viekas kuin synti, Kääns' salaa venheen siin', Ja ennenkun tiesin, se kynti Kotirannikon hiekkaan kiin. Ja katseen veitikkamaisen Loi minuun riiviö tää: "Ka sait, briha, neitokaisen — Da i praasnikaks huominen jää!"

Hyväthän kaikki tyttöset on — Mut laske vuosia selkään! Olet, impeni, vieno ja verraton, Mut äitiäs hiukan pelkään. Kuin kissalta hiiret istuimme vait Yön liepeillä porraspuilla; Vain silmin tohdimme haastaa kait, Mut niin sopi suudella suilla. Ja yö oli tenhosa, kujeekas, Ja vaitolon unhotti hiiret. Sä säikähdit hajakutrejas, Ja mun tuli portailta kiiret. On hetken jännitys äänetön! Niin nauroit viekkahasti —: Me hiivimme laitaan pyörtänön, Miss' aamu jo heinää kasti.

Kun käyn sivu mökkis varhain Salomaitani viistämään, On päiväni viehäke parhain, Kun aamutöissä sun nään. Sa laulaen kannat vettä Tai lehmies lypsyyn käyt. Niin vaikenet — äkkiä, että —! Ja kainona astuvan näyt. Mut tervehdykseni viiton, Sä hymyyt empien. — "Ihan päivän kanssako liiton Sä teit, sulo neitonen? "Liet itse päivänpaiste, Lie Päivölä mökkis pien', Ja lemmikki on jumalaisten, Ken luoksesi löysi tien."

Kun päivän ensi säde säikkyy, Sen suuteloista heränneinä Kuin kastehelmet silmäs väikkyy, Sä neito nuor, sä hento heinä. Ma katson syvään noihin silmiin, Jotk' kasteenutuisina päilyy, Ja mailma mulle aukee ilmiin, Mut hento vartes värjyin häilyy.

Ruispiennar vienosti tuoksi Apilalle ja virnallen. Mä näin kuka sinne juoksi, Ja hiivin rukiisen. Pää kutrikas häämötti ikään, Luo neidon istuuduin. En ollut millänikään; Hän väistyi pilkkasuin. Mut tähkät ne yllä nuokkuu — Ei turva haittaa tee — Ja neidon rinta huokuu, Käsi kortta jo hapuilee. Hän päänsä äkkiä käänsi, Vaikk' istuin mykkänä, vait: — "Niin — kuinka?" hän värjyen äänsi, Ja korsi se katkes kait. On virnan ja apilan tuokse, Ja perhot ne liihottaa; Hän väisteli, hiipi luokse, Hymis lempeä taivas ja maa.

Meist' ystävät tuli vuolla, Mi käy läpi korpimaan; Kulovalkea kankaan puolla Oli hillitty raivossaan. Yli linjan liekkejä osuu, Ja miehet ja naiset huus — On neito, mi ääneti hosuu Ja tekee työtä kuin kuus. Siro varsi — vaarojen kukka Ja ryhti voittamaton, Alas niskahan valuu tukka, Ja kenkinä virsut on. Veenkantoa käskijä sääsi, Sun sankohon käyvän näin. Mut kas, pian herposi pääsi, Ja auttamaan sua jäin. Kuin toisensa kiusaks työtään Teki kumpikin ääneti suin, Me riensimme vuolle myötään, Ja kymmenet sangot luin. Kun väistyi vaara, ja yöksi Me istuimme varrelle vuon, Käsivarret ne kaulavyöksi Sain uuden kultani tuon.

Jo luomisinto keväimen Sydämistä ja luonnosta haihtuu. Kun noin olet tyynen vienoinen, Mun mieleni suruun kaihtuu. Niin kaihosan pitkään helkähtää Myös laulu kyntörastaan; Mun kaihoni metsään sykkäjää, Ja kaihoja sykkii vastaan.

Sä neito nuor, älä juokse, En metsärosvoja lie. Tule tänne nuotion luokse Ja näytä kylään tie. Olen kuulusa Lippo liukas, Vävyks määrätty Tapiolaan; Mut kun oli suutelot tiukass', Jätin impeni kasvamaan. Ja itse mä eksyin, tiedä, — Ja näin kyläaidan taa! Nyt saat Lipon kotiis viedä, Ja suutelon sulta hän saa. Mitä aarteita Tapio salaa, Jotk' kaikki on jaloissain, Ne hylkää Lippo, hän halaa Sua yksin, lemmitty, vain.

Tuo vanha Väinämö muinen Hän kosken rannalla soitti, Ja kantelo soi kalanluinen. Sitä kuunteli miehet ihmein Ja neidot kyynelvihmein. Hänet itsensä kyynelet voitti: Ne laulajan poskilta kieri Ja helminä koskeen vieri. Mut sotka ne ilmoille jällen Toi alta vetten vienoin, Ikiriemuksi kansalle tällen Ja nuorten neitojen hienoin. Niin istun koskella tässä Tytönhoukutuspeli käissä, Mut ei ole neidot näissä Nyt soittoa ihmehtimässä, Ja helmeni hukkaan hilkkuu. Mut missä on vienona koski, Tuo Aunuksen partaposki, Vaka, vanha ja Väinämömäinen, Ja poika, mi vain mua ilkkuu, Hän parhain Lemminkäinen, Ovat simpsujen pyydännässä, Ja neidot siellä on lässä. Ukon parrassa laulut lymyy Nuot Väinämön vanhat, kummat, Pojan uhkeat huulet hymyy, Ja silmät säihkyvät tummat. Mut neitojen vastaan vilkkuu, Kun helmet poialla hilkkuu. Ei, Aunus on uljas kansa! Oma kultani jäi ihastuksiin, Kun poika toi korujansa Ja kolkutti kultani uksiin: Minut itseni hurmaannuksiin Sai ukko lauluillansa.

Sa kultani, valkolumpeen', Tule luokseni virralta pois! Sä siell' olet illat umpeen, Kuin koskessa sielus ois. Sua häikäsi helmet, armaan', Joit' etsii Aunuksen mies, Mut murhe ne loi, ja ne varmaan Vain murheita muille ties. Ne on simpsujen tuskia, kulta, On impien itkuiks nuo: Tule pois, saat helmiä multa, Jotk' ainaista riemua tuo. Surut, kaihot helmeni loivat, Jotk' kiinnitän kaulaas niin, Mut vienosti helkkyen soivat Ne riemuja ikuisiin.

Kanat Suopään torpparin, kurjet nuo, Ne sadetta illalla huusi; Tänä yönä ei nuotio turvaa tuo, Ja vuotava on maja uusi. Hätäkatto kuin seulasta suihkuttaa, Ei ruumiisen tule unta. Mut Lempo mainekirjansa saa Ja Suopään joukkokunta. Majatuohemme Suopään Iivana vei, Susi-ilves ja metsävaras. Ja jottako kelpas? — Ettäkö ei? — Oli sen erän saanteja paras! Pikiöljyä mies muka myy, mut ois Veronkantaja metsässä vapaa: Pyhi nostettu sammal kannoista pois! Kysy torpasta lehmäsi lapaa! Piki-Iivanan työala nähty on, Mua suututtaa koko joukko: On akka noitia kalmiston, Ja poika se on muka houkko. Mut tyttö on arka ja kaikkoaa, On kaunis kuin illan kateet, Ja hän mua enemmän kiusoittaa, Kuin varkaiden kiusat ja sateet.

Nimi torpalla Arhipanvaara on, — Nimi ruhtinaallinen kyllä — [Parhaat Kalevalan runot Arhipalta saadut.] Mä siellä näin ikikantelon, Näin neitosen kassa yllä. Ja neito kaihoten naurahtaa, Kun koitin kantelon kieltä — Ei poiassa parran murtajaa, Ei Väinön urhojen mieltä. Mut ukko uunilta laskeutuu, Käy itse soittajaksi, Ja itkuun neitosen vetää suu, Ja ma näin ukon ruhtinaksi.

Hän Laatokan lahdilla sousi Yli läikkyvän aallokon; Puna poskille silloin nousi, Ja silmä ol' vallaton. Hän hajalla kutrit yksin Kesäilloin uinua voi, Miss' siimehet yhdytyksin Yli salmen kaihoa loi. Hän on kesäunteni impi, On vienoin, henkevin, Ja kauneinta kaunihimpi, Mitä lassa ma haaveksin.