II. SUOMALAISIA KUVIA.

On Vilhelminpäivä, ja riemuissaan Käy nuoriso ryhdikkäästi Taas vanhusta tervehtimään, joka maan Neron voimallaan Yön kolkosta vallasta päästi. Hän ukkona viel' on johtaja Suomen, Sen aamusoihtu, kun henkii huomen, Varotusääni, mi jylisee, Tai tammi, mi suojelee. Katu laajalti täyteen ahtautuu Senaattorin talon eessä; Moni vanhempi joukkoon tunkeuu, Joku harvasuu Talonpoikakin, silmät veessä! Päät paljastetaan ja raikkain rinnoin Ja nuoruuden elinuskoin ja innoin Kotimaisia lauluja kaiutetaan Kevätaamuun valkenevaan. Eläköön! eläköön! jo raikahtaa — Hän on aukaissut ikkunansa! — Lumipäinenkö noin? — Vait! malttakaa! Nyt kuulla saa Hänen kuuluja puheitansa, Joill' aina hän työhön nuorison sytti, Tai joiss' yli maan hän lennähytti Nuot tunnussanat uljahat, Jotk' kansan kokosivat. Mut vait hän nyt on. Jäyhä kuin hyy. Hän katsoo rivistä riviin. — Ketä etsii hän? Mikä jäykkyyden syy! Hän synkistyy Ja sulkee huulet tiviin. Mut äkkiä pilvestä kulmain alta Välähtää kuin leimaus taivahalta, Ja lailla ukkosen jyrinän Soi ääni, kun puhuu hän: "Niin — Suomen toivon koossa nään, Maan henkisen tarmon tässä! Mut teissä en nää yhtäkään, En yhtäkään, Ken, konsa vaara on lässä, Ken maamme ohjiin tarttua voisi, Ken Suomelle, kansalle johtajaks oisi. — On vanhan miehen katkeraa, Kun teidät nähdä saa." Hän ikkunan sulki. Mut lauseet nää Ne luita myöten riipi; Ja ääneti kaikki, painossa pää, Pois häivähtää. Kukin hiljaa kotiinsa hiipi. Rein mietteissään ja synkkänä kulki, Paradoksinsa Meurman suuhunsa sulki, Mut hehkuvin mielin, intoutuen Käy Yrjö Koskinen.

"Sa morsiokulta, ystävyt, Miks murhe silmäs vetti? Kun laulujuhlasta tullaan nyt, Nyt vain sais liehua letti!" Asemalla hän äsken riemupäin Oli luotani juossut, ja kun hänet näin, Näin nuorten neitojen innostuksen, Ja keskellä heitä Topeliuksen. Näky armas! Lempeä vanhus tuo Ujon herttaisesti hän hymyy; Mut neidot telmien tunkee luo, Ja hän väkijoukkoon lymyy. Mut taas hän on kiinni, ei auttanut muu! — On joukossa pieni ruususuu — Hän kaikkein kostoksi suuteli lasta, Mut laps hän hyväilee ukon hasta. Hän siin' on lastenystävä suur, Joka kodissa tuttava rakkain! Runoniekka, mi nuoreen polveen juur Pani toivonsa uskoin vakain, Tuo suur runoniekka, mi vaaroissa maan On antanut kansalle rakkauttaan, Mi laulukantelon peri Suomen, Kun Runeberg ummisti silmäluomen! Mut neidot siin' yhä suosiotaan Osottaa viehkeinä hälle; Muu yleisö hienosti vait on vaan: Sulo, lempeys lempeälle! Juna itse se lähtöä viivyttää, — On liian kauniit hetket nää — Mut kun jo Topelius vaunuun kulki, Eläköön tuhatääninen kaikui julki. Juna lähti. Mut kiireessä vielä näin, Miten neidot täysissä innoin Koki seurata vaunuun jäljekkäin; Piti päästä, jos henkensä hinnoin! Etumaisina siin' oma kultani on, Hän ennätti! Silmä on vallaton, Ja sisään käy hän voittajan elkein — Ja nyt hän on luonani itkussa melkein. "Sa morsiokulta, ystävyt, Miks silmäsi kirkkaat vettyi? Kun laulujuhla on loppunut nyt, Mikä toive nyt kullalta pettyi?" Ois päässyt — juur oli ennättää! — Topelius-sedän vastapää — Ois saanut lauseen armahaisen, Mut toinen ennätti, toinen sai sen!

Ylioppilaskesteissä puheet soivat, Mut "orkuksen" puolella riemuita voi. Ne kilvan vinkuvat viulut oivat, Ja rumpu bassoa vaikeroi. Professori täällä? — Puheista poissa Näät Ahlqvistin tyynenä istuvan, Mies nuori, ruskeissa hiuskiharoissa, Hänen tieteensä toivo, kanssahan. Kyky nouseva! Ahlqvist'in syön on avoin Koko huimalle innolle nuoruuden, Mut nyt tuli ohjata taaton tavoin; Hän puhui siis nyt neuvoen: "Työn, jonka me vanhemmat suoritimme, Te jatkatte sen, sitä jatkanet sie. Vain pohjan ja suunnan me määräsimme, Muu kaikki se vielä kesken lie. "Mut hiljaa työhön! — Ja työssä vakaa! Vie määrään nöyrä astelu vain. — Ma usein pitkien taivalten takaa Vain yhden ainoan synnyn sain. "Aron tuulihin, Jäämeren kylmään ahvaan On ruskeat poskeni karkeuneet, Söin pettua pöydältä Permin rahvaan — Tee noin, niin varmaa taivalta teet. "Sa Suomen hengen pohjukoista Sen kielen hölmä ilmoille tuo. Ota intoa kuustemme kuiskeista noista Ja ahjoon, ahjoon ainekset luo. "Olin seppona itse: mä pihtiä pielien Sulo kielemme särmiä kalkutin, Tein kanteloon monen uuden kielen Ja laululippaamme siroilin. "Vain rautio kait olin oikeastansa: Mut ken oli siroojaksi työs? — Sait hoitaa taitajan tointa kanssa Ja antaa työlles muodon myös. "Kai lausuu nuoriso, aituri aito, Ett' työni ei ole suurikaan, Ett' taitoni ei ole taitajan taito, Ja sen olen valmis tunnustamaan; "Mut jos se pohjan järkkyvän puhuu, Min suomen kielelle laskin näin, Ja vilpissä tieteilleeni se huhuu, Niin tohdin tyynenä nauraa päin. "— Hae, ystävä, tutki syntyjä, syitä, Ja työtä harrassa jatka sie; Älä niin kysy hetken mielistelyitä, Vaan suoraan käy, mihin tietees vie." Ylioppilas nuori silmin sumein Hän katsoi suureen mestariin. Mut rumpu äänteli äänin kumein, Ja vinkui viulu, ja riemuittiin. Korupuheet, teeskelty juhlamieli Oli kammona herra professorin: — "Ilo oikea, selvä ja suora kieli!" — Hän täällä viihtyi paremmin. Hän pokkuroimatta nöyränä kulki, Ei kuunnellut joukkoa räyhäävää; Oli tiedemiehenä mainittu julki, Runoniekkana Suomen seppelepää.

Ol' viikon työt ja tuumat varressaan, Mut ilta vasta hankkehessa. Ma istuin Korven Jaakon, talokkaan, Kodissa vieraanvaraisessa. Meill' ystävillä haastellessa Ol' ennen järkeä kai jäämisiin, — Nyt sitten hetken vait siin' istuttiin. Hän asian ol' puheeks ottanut, Mi painoi koko kansan mieltä, Lain lauseita, sen pontta punninnut Ja raa'an väkivallan kieltä; Hahmoillut ajan hyökyin tieltä Maan vaiheet — turvaa kysyin kansan tän? Vait oltiin. Katsoin häneen, mua hän. Mit' ukon katseess' olikaan: mä nään, Ol' säätyluokka toivojansa; Mä taas näin rahvaan miehiss' olkapään, Mi maata tukee, takanansa Valpas ja horjumaton kansa. — Ol' kuin ois kuiskittu: "mi tulleekaan, Toisiinsa luottaa kansanluokat maan." Mut sit' ei kysytty — tuo tiettihin. Oi, kansaa epäillä ei saata! Nuor henki, yhteistunto uhraavin Se elähytti nuorta maata, Ja joka mies voi toistaan taata: — Maa puuttui johtajaa, min sana sois, Sais kansan toimiin, rauhaa mieliin lois. Se soikin! Tuotiin viikon sanomat. Oi, ahdistuksin aukoi maamme Nuot väkivallanhengen tarkkaajat; Ivaillen hetkeä ne jaamme, Mut kuinka lie, niin silmiin saamme Jo puheen, joka äsken kuultu on Salissa ylhäss' Yliopiston. Tuoss' sana soi — ei nuorisolle vain, Vaan koko kansalle, ja vakaa, Paikasta, joss' ol' Suomen johto ain Jo vuotten, vuosisatain takaa, Mist' taimi työ, kun muu maa makaa, — Soi sana sitkeyttä kansan maan, Ja työhön käski lujaan, luottoisaan. "Ei huku kansa, joka tahtoo, voi Kulttuurityöhön korren kantaa, Mi oman luo. Jos säät ne uhkaa, soi, Kajastaa kerran taivaanrantaa! Elämän, voiton työ vain antaa, Ei kelpaa toivottomuus toimeton. Ei, kaikki jaloon kilpataistohon!" Tuon vanhus luki ääneen — puisevaan Ja harvaan, mut se sattui kohti; Vain kasvot elostui, ja vuorojaan Niiss' ilo, into, lujuus hohti Ja rohkeus, mi elää tohti Ja koittaa, kuten ennen koiteltiin, Mut niin hän järkkyi, ääni petti niin. Ja silmät kostuneet hän ylös loi, Ei peitellyt hän liikutusta. Tuo luottamus, tää hetki — kuinka voi Nyt voittaa epätoivo musta! Mut vait on ukko luetusta. Pian lämpö läks, ja miettimään hän jää, Sanoma kirpos, alas vaipui pää. Hän kuului kansahan, mi riemuaan Mitalla tyynen järjen suistaa, Mi innostuksissaan ja toiveissaan Myös elon pettymykset muistaa. Hän arvosteli — hetket luistaa — Totinen on hän kasvoistaan, sen nään: Mua ahdisti, mut miks, en tiennytkään. "Turhaako kaikki!" —: Ukko havajaa. Hän olallen mua löi ja vie mun Luo ikkunan, miss' seutu aukeaa Hohteessa syyskuun iltaliemun. Tuo viljelys toi silmään riemun, Nuot talot, koulu päässä vainioin, Mut vakavaan hän virkkoi, lausui noin: "Viis kertaa, sanotaan, nuot vainiot On karhu mainaan haltioinut, Viis kertaa poltettu on kartanot, Ja taas on kirveenkalke soinut. — Mit' oletkaan, sa kansa, voinut! Ja nuot kun kestit, maa ol' metsävyö, Sua hallat painoi, pimeys ja yö. "Mut nyt? — Jo Suomi-äiti kansalleen Levitti aarrerikkaan helman; Tää aika uljas kehityksineen, Kajahdus Väinön runoelman Ja Runeberg, Cygnaeus, Snellman — Tää valistus, tää itsetietoisuus, Tää lämmin, kirkas, vapaa aika uus! "Yhteiset muistot meill' on tappioin Ja voittoin myös sun suruaikas, Ja eessä onnenkaus tää verratoin, Yhteinen tahto, voima raikas, Ohjelma vastaisiks jo kaikas! Miks epäillään? — En sano: koittaa voi, Vaan koittaa uskaltaa ja voittaa voi! "Salassa kyll' on vaihees, synnyinmaa: Voi tulla murheet aikain tiellä, Ja vastaisuus voi maahan hajottaa, Mi työllä rakettiin ja hiellä. Jos niinkin — taas ne nousee vielä! Ei meitä vaivuttaa voi kuolohon, Se mahdotonta, myöhäistä jo on."

Ja kansanjuhlassa seisoi hän Ala-Nyystin Tuomas, Ett' tärkeät häll' oli mielessään, Sen kohta huomas. On laulua, leikkiä, hyörinää, Jo into silmissä säihkyää, Ja kansanopisto-aate Tuli nyt hänen selvittää. Ylioppilasten on toimi — he ties, Miten tehdä tyystin: Puhujaks oli pantava rahvaanmies, He saivat Nyystin. Nyt mieliä valmistais hän vaan, Kysymyksestä huomenna taistellaan, Hän itse kannatussummaa Käy kunnalta vaatimaan. Ja Nyysti äänettömyyttä pyys: Oli kuulevinansa Jo outoja aivan, kun saapuu syys, Saa opistot kansa. Niin jatkoi lausein koruttomin, Mut pontta on kätketty sanoihin, Ne iski kuin kuokka korpeen, Mi kynnölle raivattiin. Hän näytti, kuink' oli onni maan Valistus rahvaan; Ei moukista, jollei herroistakaan! Niin uskoi vahvaan. Kas, ohjauksetta hukkaan jää Moni johtajaks syntynyt oiva pää Vapautta ja kansanvaltaa Sivistys synnyttää. "Maantyössäkö oppi on arvoton? Vai vie se ojaan! Ei, tieto maaperä vankka on, Mihin kylvöni nojaan. Lien myös toki työmies viinamäen, Ja kartuttakoon kukin leiviskätään, Niin käski jo Hän: näet silloin Työt Luojan selvemmin nään. "Etuvartio Pohjassa Suomenmaa On yötä vastaan. Asemastaan kansa ei luopua saa, Ei Euroopastaan! On työhön käytävä aikanaan, Maan varustuksia vahvistamaan — Jos ei, ja jos hukkuu kansa, Se syyksemme lasketaan." Tähän suuntaan — selvemmin loppupään Hän puhui vielä — Ja seikkaa seikaksi syömessään Ei maamies kiellä. Mut nuoriso kaikki innoissaan Se yhtehen kertyy laulamaan, Ja "maamme laulu" jo kaikuu, Ja päät ne paljastetaan. Ett' asia näin alustuksen sai, Oli kyllä totta, Mut silt' ei varmaan huominen kai Mene taistelotta! On toista asian myöntäminen, Mut koitas, uhrau puolesta sen! — Olin kiintynyt kysymykseen, Menin kuntahuoneellen. Pihalla kansan ryhmissä näät, — Juro, äänetön joukko; On siinä tunnetut tuittupäät, Koko metsäloukko. Tuo kaikki jo ties, mink' arvata voi, — Mut ei! — ken moittii? — vaivoin, oi Me Suomessa leipää syömme, Maan köyhäksi Luoja loi! Oli liiaksi vilkastoiveinen Koko hanke ja koitos, Toki rinnalta suurten kansojen Me jäämme loitos! Lisäks vanhoillisuus! — papin vaikutus? Kuka ties, mikä hällä on vakaumus! Myös valtion kannatus petti — Ei, turha on ponnistus! — Tuli pitkä ja kiihkeä kokous tää. Monen kiehui sappi. Monen myös oli kahdella vaihein pää, Kun poiss' oli pappi. Mut Nyysti hän tyynenä syrjässä on, Kuin ainakin johtaja taistelon, Hän kuntansa tunsi! vain hätään Avuks heitti hän lausunnon. Jo puoleks myöntyy rintamaa — Vain summa on suuri! — Jo Nyystiä Lauronen kannattaa Ja Tuokko ja Tuuri. Jo kertoo Kokko harmaapää, Niin monta seikkaa mietittävää, Kuink' uhrattiin rovot ennen, Kun maan etu vaati nää. Vain metsäkulma on taipumaton, Se huutaa, rymyy. Käy Nyysti nyt itse taistohon, Hän salaa hymyy. Hän ties, vain väittelyks väittely jää, Mut pilkka se lyö Jörö-Jaakot nää, Hän tähtäsi kunniantuntoon Ja pyys sitä herättää. Siin' istui hän tuo jyhkeä mies Ja iski kohti. Miten leikiks hän pilkankin kääntää ties! Miten silmänsä hohti! Mut mielet kun näkyi tyyntyvän, Kun hymyyn suu kävi jäykimmän, Oli Nyysti ääneti hetken, — Ja jo valttinsa viskas hän: "Etumaisina aina, muistakaa, Oli meidän kunta! Nyt, nyt kukin meistä näyttää saa, Vetänemmekö unta! Juur meiltä alku vaaditaan! Maa meihin nyt kääntää katseitaan: Miten päättänemme tänään, On päätös Suomenmaan!" Tää pontena häll' oli, muistan tään, Se ratkas seikan. Ja jo pois ukot lähtivät mielissään, Kuin voitosta veikan. Moni nauroi siin' muka nyrpein päin: "No kaikkiin meidät hän saikin näin!" — Vait painoin voittajan kättä, Ja Nyystin seurahan jäin. Pois meidät vei ori vauhkosuu — Oli voitto saatu! Muut kunnat nyt kilpahan kiihottuu: On opistot taattu! Ma haastelin, juttelin riemuiten, Mut hän vain istui miettien; Hän vihdoin ääns' ylös katsoin: "Taas vainio lapsilleni" Pari sanaa vain, mut ne ymmärsin — Hän isiä muisti. Ja kieleni mykkeni äkkihin, Pyhä tunne sen suisti. — Suku suuri ol' Nyystin! tarmollaan Isä kuntaan sai ens kouluja maan, Isovaari ol' Rahka-Jaakko, Jota siunaten muistetaan. Hän liian viisaaks mainittiin, Oli miettivä mies hän, Rupes miehuuden voimissa syytinkiin, Mut tuumansa ties hän! Ajat kaikki nyt nevalla laskuja luo, Ja kuokkii, polttaa — ja "hullu" on tuo; Kun kuoli, jo nähtiin heelmät — Ja nyt pelto on Suupohjan suo! Talonpoikainen suku oiva tää Se on syntyä suurta! Ja Tuomaass' on suvun aatteikas pää, On samaa juurta. Sama hyötynsä katsomattomuus! Sama tarmokas ihanteellisuus! Myös hän teki työn, jota muistaa Ja siunaa polvi uus.