SISÄLLYS:

1. Saksan rannoille. 2. Suojelusenkeli. 3. Eteenpäin! 4. Luja tahto. 5. Magdeburgin häviö. 6. Urho ei väisty. 7. Voittokulku. 8. Varoitus. 9. Kotona jälleen. 10. Kuningatar on kaltaisensa. 11. Tuki kaatuu. 12. Paholaisen houkutukset. 13. Taisteluun! Taisteluun! 14. Paholaisen sijainen. 15. Päivä hämärtää. 16. Aurinko loistaa kirkkaimmin laskiessaan. 17. Loppu.

1.

SAKSAN RANNOILLE.

Kesäkuun 24 päivänä laski Ruotsin laivasto ankkurinsa Usedomin pohjoisniemeen, ja kuningas antoi käskyn nousta maihin.

Kuningas seisoi amiraalilaivan kannella mainioimpain, koeteltujen soturiensa ympäröimänä. Siellä oli äsken pakinoitu ja laskettu leikkiä, nyt seisoi kuningas hiljaisena ja vakavana, ja hänen upseerinsa tekivät kuiskaillen toisilleen huomautuksiaan maasta ja ympäristöistä.

Kuningas silmäili mietteissään ruotsalaisia laivoja, joissa oli kaikkialla eloisaa liikettä. Hän tunsi monet koetelluista sotureistaan edellisiltä sotaretkiltä ja hän näki kuinka uudet tulokkaat tunkeilivat heidän ympärillään. Kaikkien kasvot kuvastivat iloa ja rohkeutta. Hänen soturinsa näyttivät siltä, kuin pitäisivät mahdottomana, että voitto pääsi heidän käsistään, ja he ojentelivat toisilleen käsivarsia, jotka näyttivät olevan karaistua terästä.

Sattui siinä hänen katseensa suomalaisiinkin laivoihin. Siellä oli hiljaisempaa. Miehet seisoivat yhdessä kihermässä kannella ja katselivat maihin, mutta virkkoivat tuskin sanaakaan toisilleen. Katse, pään nyökkäys riitti ajatusten ilmaisemiseen.

Rakkaiden savolaistensa keskellä seisoi siellä eversti Stålhandske, hän, jota kuningas oli kerran kiivastuksen puuskassa loukannut ja sitten pyytänyt anteeksi hänen koko rykmenttinsä edessä. Sekö oli niin vetänyt heidät toisiinsa? Kuningas luotti nyt Stålhandskeen niinkuin itseensä. Vilinässä hän näki myös Juhana ja Akseli Banérin, Lennart Torstenssonin, Hornin, Wrangelin ja monet muut, jotka olivat hänelle rakkaat. Ja he… niin, laivapojasta korkeimpaan päällikköön he katsoivat ylös häneen, kaikki olivat valmiit sokeasti noudattamaan hänen käskyään, veipä se voittoon tai kuolemaan.

Päivä oli helteinen. Vaikka taivas oli pilvessä, ei sentään satanut. Mutta ukkonen jyrisi loitolla. Maihin mentiin pienemmillä aluksilla, joita Sten Bjelke oli hankkinut Stralsundista.

Kuningas viittasi Niilo ja Joakim Brahelle ja soudatti heidän kanssaan itsensä maihin. Muut seurasivat jäljestä.

Kustaa Aadolf ei matkan kestäessä lausunut sanaakaan. Mutta astuttuaan Saksan rannalle hän ensi töikseen lankesi polvilleen ja rukoili korkealla äänellä täydestä, palavasta sydämestään:

"Herra kaikkivaltias Jumala, sinä, joka hallitset taivasta ja maata, tuulia ja merta, kuinka voin sinua täysin kiittää siitä, että olet katsonut minut otolliseksi tälle matkalle. Kiitän sinua, Herra, ja rukoilen sinua sydämeni syvyydestä, ettäs siunaisit tämän hankkeeni sinun nimesi kunniaksi ja sinun kirkkosi puolustukseksi. Sinä, Herra, joka sydämet ja munaskut tutkit, sinä tiedät aivoitusteni puhtauden. Anna meille armosi, oi Herra, että me pian voisimme toimia sinun kansasi vapautukseksi ja toteuttaa sinun tahtosi!"

Se syvä hartaus, jolla kuningas rukoili, liikutti ympärillä seisovat kyyneliin. Mutta kun hän nousi pystyyn, tarttui hän heti lapioon ja merkitsi leirin paikan, jonka ympärille alettiin luoda vallituksia. Mitä enemmän väkeä ehti maihin, sitä joutuisammin kävi työ, vaikka ainoastaan puolet miehistä työskenteli lapio kädessä ja toinen puoli seisoi taisteluvalmiina aseissa.

Kaikkialla Kustaa Aadolf oli mukana, ja lankeaa luonnostaan, että hänen upseerinsa seurasivat esimerkkiä. He jakoivat sotamiesten vaivat ja voittivat siten heidän sydämensä.

Kun tuli yö, näkyi kaikilta tahoilta palavien kylien loimo. Se oli vihollisen ensimäinen tulotervehdys. Mutta silloin ei koko sotajoukko ainoastaan ollut maissa, vaan oli tehty työtä niin uutterasti, että sillä oli turvanaan tykein ja vallein varustettu leiri. Kahtena seuraavana päivänä tuotiin maihin tykistö, ampumatarpeet, muonavarat ja viimeksi hevoset, jotka olivat käyttökelpoiset, vaikkakin hieman nälkiintyneet. Laivasto lähetettiin noutamaan elintarpeita Ruotsista, sillä keisarilliset olivat ryöstäneet maan typityhjäksi.

Kesäkuun 28 p:nä kuningas lähti sotaretkelle etelään, mukanaan niin monta ratsumiestä kuin riitti hevosia, ja 1,200 muskettisoturia tutki maan erääseen vallitukseen saakka, minkä vihollinen oli luonut Wolgastin edustalle. Seuraavana päivänä hän soudatti itsensä venheellä pitkin rannikkoa aina kaupungin lähelle.

Sotajoukko sai levähtää muutamia päiviä. Ei näkynyt muita vihollisia kuin muutamia kroatilaisia, jotka pian hajoitettiin. Sotamiehet näitä sanoivat aina "krabateiksi."

Ennenkuin kuningas lähti vallitukselta eteenpäin, puhui hän vallilta kokoontuneelle sotajoukolle, kehoitti sotamiehiä rohkeuteen ja kestävyyteen ja kiinnitti heidän huomiotaan tämän sodan tarkoitukseen. Se tarkoitti, sanoi hän, ennen kaikkea oman maan turvaamista lähestyvää vaaraa vastaan. Sitten heidän oli myös autettava uskonheimolaisiaan, josta he varmaan saavuttaisivat jälkimaailman kiitollisuuden. Heidän ei tarvinnut pelätä uutta vihollistaan, se oli sama, jonka he olivat lyöneet Preussissa, ja jos he pysyivät lujina, toivoi kuningas voittavansa rauhan ja turvallisuuden niin Ruotsille kuin muillekin maille. Saattoi käydä, etteivät he heti päässeet tyydyttävään tulokseen, mutta he olivat jo ennen hänen kanssaan jakaneet onnen vaiheet, ja hän oli nyt vievä heidät vihollista vastaan, joka oli hyötynyt tämän raastetun maan kustannuksella, ja siellä olivat he saavat vahinkonsa korvatuksi.

Väki huusi tavallisuuden mukaan Kustaa Aadolfille hyväksymistään. Uskollisesti he olivat seuraavat mihin tahansa, kun hän vain kävi heidän eturinnassaan.

Näyttänee kummalta miksi vihollinen päästi Ruotsin kuninkaan maihin ja soi sille lujan jalansijan. Kummasteluun voi olla sitäkin enemmän oikeutta, kun muistaa Tillyn ja Wallensteinin ripeän esiintymisen Kristian IV:ttä vastaan pari vuotta sitten. Mutta Kustaa Aadolfin maihinnousu tapahtui samaan aikaan, jolloin vaaliruhtinaat olivat saaneet keisarin antamaan Wallensteinille eron ja katolisten taholla oltiin muuten vahvasti vakuutetut, ettei Ruotsin kuninkaan taholta ollut mitään pelättävää, sellaisen herran saattoi helposti lyödä pois laudalta. "Olemme jälleen saaneet pikku vihollisen niskoillemme", virkkoi keisari Regensburgissa leikkisästi vaaliruhtinaille, jotka kaikki olivat sitä mieltä, ettei Kustaa Aadolfille ollut suotava "majesteetin" arvonimeä.

Kustaa Aadolf katsoi sotansa keisarin kanssa alkaneen jo silloin, kun tämä vuosikausi sitten lähetti apujoukkoja Puolaan Arnimin johdolla, ja sentähden hän ei katsonut tarpeelliseksi antaa sodanjulistusta. Sitä vastoin levitettiin maahan latinan- ja saksankielistä julistusta. "Syistä, miksi Ruotsi oli pakoitettu sotajoukoin nousemaan saksalaiselle maaperälle."

Keisari ei viivyttänyt vastaustaan. Hän ihmetteli, kuinka "hänen rakastettavuutensa" oli hyökännyt pyhään Rooman valtakuntaan ilman edelläkäypää sodanjulistusta ja niin edelleen. Kustaa Aadolf vastasi samalla mitalla, nimitti keisaria "hänen rakastettavuudekseen", hänkin vuorostaan, ja selitti olevansa syytön kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jota ei voitu välttää, heittäen kaiken edesvastuun sodasta keisarin niskoille.

Aseet eivät olleet toimettomina kirjevaihdonkaan aikana. Ensimäinen sotahanke oli suunnattu linnoitusta vastaan Wolgastin edustalla ja alku tehtiin Usedomin valloituksella.

Kuningas lähti liikkeelle Peenemündestä 2,500 ratsumiestä ja 4,000 muskettisoturia mukanaan. Saatuaan linnoituksen näkyviinsä hän huomasi, että joitakin kroatilaisjoukkoja järjestyi parhaallaan sen edustalle, kun taasen jalkaväki venheillä pakeni virran yli Wolgastiin. Kroatilaiset eivät hekään odottaneet ruotsalaisen ratsuväen hyökkäystä, vaan syöksyivät päistikkaa rannalle, suureen proomuun, joka lastattiin väkeä niin täyteen, että se vajosi päästyään hieman loitommalle maasta.

Ruotsalaiset valloittivat heti vallituksen, ja ratsumiehet sijoitettiin yöksi ympäristön kyliin. Tämä tapahtui kesäkuun 30 päivänä.

Seuraavana päivänä kuningas marssi edelleen Swinemündeä kohden, mihin hän saapui heinäkuun 2 päivänä. Täällä oli vallituksia salmen molemmin puolin, mutta heti kun keisarilliset saivat tietoonsa, että vihollinen lähestyi, laskettivat he salmen yli Wolliniin, jonka jälkeen venheet poltettiin. Samoin tehtiin vallituksilla Wollinin luona, jossa ruotsalaiset ottivat neljä pientä metallikanuunaa.

Nyt Kustaa Aadolf käänsi katseensa Stettiniin. Hän näet pelkäsi, että keisarilliset valtaisivat tämän tärkeän kaupungin. Ferdinand II:n joukkojen johtaja, italialainen Torquato Conti, olikin jo koettanut yllättää ja vallata kaupungin, mutta onnistumatta. Paitsi Stralsundia oli Stettin ainoa kaupunki Pommerissa, jota ei oltu pakoitettu vastaanottamaan keisarillista sotaväkeä.

Vanha, kivulloinen herttua Bogislaus pelästyi pahoin kuultuaan Ruotsin kuninkaan lähestyvän. Bogislaus ei ollut soturi eikä valtiomies, hänestä nähden sai maailma seista tai kaatua, kunhan hän vain sai olla rauhassa. Keisarissa oli valta personoituna, sentähden hän tahtoi elää keisarin kanssa rauhassa. Mutta siltä ei hän suinkaan tahtonut tapella keisarin vihollisten kanssa ja koettaessaan joillakin verukkeilla päästä sekaantumasta selkkauksiin luuli hän parhaiten voivansa suojella nahkansa — puolueettomuuden varjossa.

Hänelle kerrottiin, että ruotsalaiset olivat koonneet kaikki laivat, jotka heillä oli käytettävissään, ja vieneet ne Raseborgiin. Sinne saapui myös Juhana Banér kaikkiaan 8,700 miehen keralla. Muu osa sotajoukosta jätettiin saarien puolustusväeksi, päällikköinä Kniphausen Usedomissa ja Lesslie Wollinissa.

Heinäkuun 8 päivänä voimat olivat koolla. Silloin saapui herttua Bogislaun lähettiläs pyytäen, että hän saisi pysyä puolueettomana. Kuningas epäsi jyrkästi ja lisäsi, että hän oli tuleva heti jäljestä saadakseen varman vastauksen. Oli valittava sota tai rauha.

Hän piti sanansa. Heinäkuun 9 päivän iltana väki nousi laivoihin, ja seuraavana aamuna laivasto lähti purjehtimaan. Eräs saksalainen historioitsija kertoo, että vastatuuli viivytti lähtöä, mutta tuuli kääntyi heti kuninkaan astuttua laivaan. Ruotsalaiset laivat menivät Odensen virtaa ylöspäin vanhaan Oderburg nimiseen linnaan, joka oli tykin kantaman päässä kaupungista. Heti kun muutamia rykmenttejä oli ehtinyt nousta maihin, marssi kuningas heidän eturinnassaan ottamaan haltuunsa edullisimmat paikat sillä puolen kaupunkia.

Kaupungissa oltiin kauhuissaan. Vanha herttua itki ja väänteli käsiään. Mitä oli hänen tehtävä?

Kuurinmaan herttua ja raatiherrat rohkaisivat mielensä ja riensivät Kustaa Aadolfin luo koettaakseen taivuttaa häntä jättämään kaupungin rauhaan ja sallimaan herttuan pysyä puolueettomuudessaan. Herttuallisen linnaväen päällikkö eversti Dumitz, röyhkeä ja pöyhistelevä herra, lähetti torvensoittajan sanomaan Ruotsin kuninkaalle, että hänelle oli käyvä pahoin, jollei heti vienyt pois joukkojaan.

"Sano everstillesi, että hänelle käy vielä pahemmin, jos hän valitsee sellaisia lähettiläitä kuin sinä, kun hänen velvollisuutensa olisi itse tulla esittämään asiansa", vastasi kuningas. Eversti totteli heti, hän saapui nöyränä ja masentuneena. Mutta keskustelun aikana Kuurinmaan herttuan ja raatiherrojen kanssa kuninkaan joukot pysähtymättä lähestyivät kaupunkia, ja pian ne olivat turvassa vallien tykkitulelta vallattuaan tärkeimmät paikat Stettinin luoteispuolelta.

Kuningas vaati jyrkästi keskustelua herttuan itsensä kanssa. Tämä tulikin vihdoin vaunuissa ajaen. Hän pyysi tuhansin kerroin anteeksi kivulloisuuttaan, mutta Kustaa Aadolf oli itse ystävällisyys ja ilmaisi mitä suurinta osanottoa hänen kärsimyksiinsä.

Kun molemmat olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdyksensä, sanoi Kustaa Aadolf: "Pyydän, ettei teidän korkeutenne kummastele, vaikka olenkin tullut sotajoukkoineni pääkaupunkinne edustalle. Se on tapahtunut välttämättömyyden pakosta ja meidän yhteisen vihollisemme ylimielisyyden tähden. Minä en tule Saksan enkä Pommerin vihollisena, vaan vapauttamaan meitä kaikkia keisarillisen liittokunnan sorrosta. Kansan hätä koskee sydämeeni", lisäsi hän, "ja jos me molemmat pääsemme yksimielisyyteen, toivon Jumalan avulla voivani sitä lieventää."

Herttua oli mitä kiusallisimmin hämillään. Mitä oli keisari sanova, kenties riistäisi häneltä lääninsä…

Kuningas esitti vaatimuksenaan, että Stettinin portit oli avattava hänelle ja hänen rykmenteilleen ja lupasi, ettei asujanten rauhaa häirittäisi.

Herttua parka, mihin oli hänen ryhdyttävä? Hädissään hän pyysi saada neuvotella raatiherrojensa kanssa, ja kuningas suostui, mutta kehoitti viimeksimainittuja tarkoin ajattelemaan, voivatko he tosiaankin estää häntä tulemasta kaupunkiin, kun hän kerran oli sen muurien edustalla.

Nämä kumarsivat, ja kuningas teki herroineen ratsastusretken vallien ympäri.

Palattuaan hän näki päätöksen kalpeista, kiihoittuneista kasvoista. Herttuan vastaus oli kieltävä. Mieluimmin hän olisi nähnyt kuninkaan poistuvan maasta, mutta ainakin hän tahtoi pysyä puolueettomana. Kuinka oli käynyt Pfalzin vaaliruhtinaalle, joka harhaili pakolaisena ympärinsä, kukaan ei tiennyt missä, ja Mecklenburgin herttuoille, jotka Tanskan kuninkaan kera oli ajettu maasta? Oliko nyt sama kohtalo kohtaava häntäkin, joka oli vanha ja sairas? Hän itki ja rukoili Kustaa Aadolfia, ettei tämä vaatisi mahdottomia!

"Ajatelkaa, teidän korkeutenne", vastasi kuningas, "ettei tuo kaunis henkikaarti voi puolustaa muureja minun taalalaisiani vastaan!" Hän viittasi hymyillen naisparveen, joka täytti linnan ikkunat. "Sitä paitsi", lisäsi hän viitaten tykkeihin, "on meillä tässä avaimet, jotka pian avaavat kaupungin portit."

"Se on hirveää!" tuskitteli vanha herttua.

Kuningas koetti pätevillä syillä häntä tyynnyttää. "Olen Jumalan avulla puolustanut Stralsundia ja valloittanut Eugenin, Usedomin ja Wollinin", sanoi hän. "Samalla avulla toivon voivani vapauttaa ja turvata niin Stettinin kuin koko Pommerinkin."

"Mutta ajatelkaa keisarin vastustamatonta voimaa", puuskahti herttua poissa suunniltaan.

"Minä tunnen sen", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta minä tiedän myös, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hyljää oikeaa asiaa."

Kuninkaan pontevat ja luottavat sanat tekivät vaikutuksen, ja herttua huudahti: "Nun, in Gottes Namen!" (Jumalan nimessä sitten!)

Kaupungin portit avattiin, ja ruotsalainen sotaväki marssi sisään. Uplannin ja Skaraborgin rykmentit, kuninkaan henkivartiat ja pari muuta komppaniaa asetettiin linnaväeksi.

Herttuan pyynnöstä kuningas seurasi mukana kaupunkiin ja linnaan, jossa osa "kauniista henkikaartista" hänelle esitettiin.

Kustaa Aadolfin hieno käyttäytyminen ja sukkela leikinlasku ihastutti koko seuran. Ne, jotka ennen olivat kironneet Ruotsin kuningasta, ne katsoivat nyt säteilevin katsein "kultakuninkaaseen", joka oli yhtä rakastettava kaikkia kohtaan, niin ettei kukaan voinut kerskailla etusijasta.

Jos hän sen antoi kenellekään, sai sen pieni kahdeksanvuotias tyttö, jolla oli niin suuret ja syvät silmät. Niiden ilme palautti niin monia hajanaisia muistoja kuninkaan sieluun, että hän aivan liikutettuna kysyi tytön nimeä.

"Gustava Adolfina", vastasi hän hieman murtaen.

Läsnäolijat hymyilivät nähdessään miten hämilleen kuningas joutui. "Ketkä ovat hänen vanhempansa?" kysyi hän innokkaasti ja otti tytön polvelleen.

"Hän on löytölapsi, teidän armonne, mutta niin onnellinen, että ennen kaikkia muita kiinnittää teidän mieltänne", vastasi muuan hovin naisista.

Kustaa punastui hieman. "Ihailen hänen kauneuttaan", sanoi hän ottaen sormestaan sormuksen, johon oli kaiverrettu sydän. Sitten hän otti nauhan tytön tukasta, pujotti sormuksen siihen ja solmi sen hänen kaulaansa, suuteli tyttöä otsalle ja sanoi: "Mene ja sano terveisiä minulta!"

Luonnollisesti kaikki hovinaiset luulivat, että terveiset ja sormus olivat aiotut jollekin läsnäolijoista. Mutta kenelle, se oli kysymys. Eihän kuningas ollut sanonut sitä tytöllekään. Eikö sitä saataisi koskaan tietää?

Kuningas nousi, poistui kauniista piiristä ja ryhtyi herttuan kanssa keskusteluun niistä puolustuslaitteista, joihin aikoi ryhtyä.

Iloinen ilme katosi herttuan ja hänen seurueensa kasvoilta. He olivat jo kuvitelleet, että Ruotsin kuningas antaisi itsensä sitoa ruusukahleihin, jotka saattavat olla rautakahleita lujemmat. Mutta tuokiossa hän olikin riistäytynyt niistä irti ja oli nyt täydessä sotatouhussa.

Mutta kerran hän oli jo antanut itsensä vangita, ja kenties onnistuisi se paremmin seuraavalla kerralla… Nopeasti laitetut karkelot… kuninkaallinen puutarha huumaavine kukkastuoksuineen ja hämyinen suviyö… Salaisia käskyjä jaettiin, hovinaiset saivat viittauksia ja katosivat toinen toisensa jälkeen.

Kuningas seisoi mietteissään; muinaiset muistot tunkeutuivat hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamatonta kaipausta tietää jotakin hänestä, naisesta, joka kiinnitti amuletin hänen kaulaansa… Oliko lapsi hänen? Gustava Adolfina — se oli hänen oma nimensä! Henkisotilas Lauri Antinpoika ei puhunut koskaan vaimostaan, vaan seurasi kuningasta kaikkialle kuin uskollinen koira ja oli monta kertaa pelastanut hänen henkensä. Mutta hän ei selittänyt mitään, ei vastannut edes kysymyksiin, koskei tiennyt mitään, kuten sanoi… "Ei edes, missä hänen vaimonsa oli.".. Hän pyysi vain kuningasta pitämään silmänsä auki, hän aavisti, että oli joitakin juonia vireillä. Tämä johtui juuri nyt kuninkaan mieleen. Hänen tutkiva katseensa harhaili ympäri huonetta. Siellä oli ainoastaan miehiä. Hän ei nähnyt niitä hymyileviä, tarkoittavia katseita, joita vaihdettiin hänen kustannuksellaan. Mutta hän tunsi pienen käden, joka pisti paperin hänen käteensä ja jonka omistaja heti sen jälkeen katosi. Hän avasi paperin ja luki: "Älkää viipykö täällä!" Se ei ollutkaan hänen tarkoituksensa, mutta mikä lumous oli hänet vallannut!

Herman Wrangel ja Brahe veljekset olivat seuranneet kuningasta. Hän kuuli heidän juttelevan ja nauravan. Nyt he tulivat hänen viittauksestaan, ja hän sanoi heille, että oli aika lähteä.

Herman Wrangel kuiskasi aiotuista tanssiaisista, ja Joakim Brahe lisäsi, että illalliset tulisivat olemaan herkulliset.

"Tanssihaluiset ja nälkäiset jääkööt minusta nähden, jos haluavat", sanoi kuningas kylmästi ja meni sanomaan herttualle hyvästejä. Kuinka häntä houkuteltiin ja maaniteltiin, hän oli taipumaton. "Soturi tarvitsee yön lepoon ja harkintaan voidakseen päivällä tehdä velvollisuutensa", sanoi hän.

Muutamien minuuttien kuluttua ruotsalaiset herrat istuivat ratsailla ja laskettivat läpi kaupungin laivastolle, jossa kuningas aikoi viettää yönsä.

Hoviherrat eivät voineet käsittää mikä Kustaa Aadolfille oli tullut. Niin hiljaisena ja omiin mietteihinsä vaipuneena ei häntä oltu nähty pitkiin aikoihin.

Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat voineet katsoa sisälle laivaruumaan, jossa hän istui pöydän ääressä amuletti kädessään, milloin katsellen sitä, milloin painaen vasten silmiään, joista pisaroi suuria kyyneliä. "Hän, hän yksin rakastaa minua vain itseni tähden", sanoi hän itsekseen. "Niinkuin hellä suojelusenkeli hän on valvonut minua, ja minä en voi tehdä mitään kiitokseksi hänen uhrauksistaan! Mutta tämä, että hän on seurannut minua aina tänne saakka, on kuitenkin suurinta ja kauneinta, ja minä kiitän siitä Jumalaa niinkuin hänen suurimmista lahjoistaan."

Sinä yönä ei kuningas paljoa nukkunut, mutta seuraavana päivänä oli sellainen lempeys koko hänen olennossaan, että se hämmästytti kaikkia. Kuitenkin hän oli yhtä toimelias kuin tavallisesti.

Stettinin muurit ja vallitukset olivat sangen rappiolla, ja hän antoi heti käskyn, että ne oli laitettava kuntoon. Oman leirinsä hän laitatti kentälle Oderburgin luo ja ympäröi sen vallein ja haudoin, jotka ulottuivat aivan Stettinin muureihin saakka. Työ joutui vauhdilla, joka oli kaikille Kustaa Aadolfin hankkeille ominainen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin eversti Dumitz ja herttuallinen linnaväki tuli Ruotsin palvelukseen. Heistä muodostui rykmentti, jota lippujensa värin mukaan nimitettiin "valkoiseksi."

Samana päivänä, jona kaupunki luovutettiin, tehtiin liitto herttuan ja Kustaa Aadolfin kesken. Sen mukaan heidän oli keskenänsä puolustettava toisiaan, jokaista hyökkäystä vastaan, ja jos herttua kuolisi ilman miespuolisia jälkeläisiä, oli maa joutuva Ruotsin kruunulle, kunnes sotakustannukset oli maksettu.

Sinäkin päivänä kuningas söi päivällistä linnassa herttuan luona, mutta hän ei ollut tällöin yhtä huomaavainen naisten ritari kuin edellisellä kerralla. Nytkin hänen katseensa näytti etsivän jotakin. Se ei voinut olla tyttö, silloin olisi hän varmaan kysynyt häntä.

Niin, miksei hän tehnyt sitä? Hän ei olisi voinut itsekään vastata kysymykseen, hän vain tunsi sanomatonta tyhjyyttä sydämessään. Tämä oli yksi niistä epäilyksen hetkistä, jolloin ikävä ja kaipaus täyttävät yksinäisen sielun.

Yksin! Hän, johon kaikkien silmät ihaillen katsoivat! Juuri siksi, heidän joukossaan ei ollut ketään, joka kuului hänelle! Mutta kauan ei Kustaa Aadolfilla ollut aikaa ajatella itseään. Kuten tavallista, hän etsi lohdutusta sieltä, missä yksin lohdutus oli tarjolla, ja omisti sitten aikansa ja ajatuksensa suunnattomille tehtävineen.

Vastoin tahtoaan hänen täytyi viipyä siellä, missä oli. Väki tarvitsi levähtää kohta maihin noustua toimitettujen linnoitustöiden ja marssien jälkeen, ja sotajoukon asiat täytyi järjestää. Sitä paitsi oltiin parhaallaan neuvotteluissa Ranskan, protestanttisten ruhtinaiden ja Pommerin kanssa.

Ne, jotka näkivät uljaan kuninkaan, ympärillään nuoret voitokkaat kenraalinsa ja vanhat ja nuoret soturit, jotka kerskuivat monilla saavutetuilla voitoilla, he eivät paljoakaan aavistaneet mitä huolia hänellä oli joka askeleella kohden maaliaan pyrkiessään. Mutta mitä paremmin oppii tuntemaan vaikeuksia, jotka hän suunnattomalla vaivalla voitti, sitä enemmän oppii myös ihailemaan sitä innostusta, jolla kuningas ja hänen miehensä kävivät kohden korkeaa ja kunniakasta päämääräänsä.

Sotajoukossa vallitsi suuri tyytymättömyys niin päällystön kuin miehistönkin kesken. Sotakurin ja järjestyksen laita oli huono, tehtiin useita karkausyrityksiä, eivätkä olleet harvinaisia väkivaltaisuudet yksityisiä henkilöitä kohtaan. Syynä tähän oli rahan puute. Palkkaa ei saatu säännöllisesti, ja elintarpeet olivat niin riittämättömät, että miesten täytyi elää melkein puolella muonalla. Suurin osa tarvittavista ruokavaroista täytyi noutaa vieraista maista, ja jos siihen vielä lisää ampumavarojenkin puutteen, niin jokainen käsittää, että Kustaa Aadolfin ensimäiset askeleet Saksan maaperällä olivat sangen raskaat. Mutta, kuten tavallisesti, hän syytti itseään siitä ahdingosta, johon oli joutunut.

"Olen alottanut tämän tehtävän ilman että minulla oli riittävän luja pohja", tuumi hän. Mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan koskaan sallinut huolten itseään masentaa. Hän näki niiden yli pyhän asiansa samalla rohkeudella ja luottamuksella kuin kerran tyhjin käsin vetäessään miekkansa puolustaakseen maataan tanskalaisia vastaan, jotka olivat tunkeutuneet valtakunnan keskustaan.

Samaan aikaan juoksenteli vieraita henkilöitä ympäri sotamiesten keskuudessa saaden rauhattomuutta aikaan. Milloin puhuttiin maan yleisestä hädästä, milloin ihmeellisistä merkeistä ja näyistä, joita oli nähty ja jotka kaikki viittasivat ajan tapahtumiin.

Erittäinkin muuan kertomus kiihdytti mieliä. Sen kertoi eräs maamies, joka tuli leiriin kanoja kaupittelemaan. Tietysti hän sai kanansa kaupaksi, varsinkin kun hinnat olivat huokeat, mutta hänen kertomansa juttu sai hiukset nousemaan pystyyn sotamiesten päissä.

"Siitä on parisenkymmentä vuotta", alotti hän. "Vuokrasin tupani ankaralta isännältämme. Sain sen säkkipillini tähden, sillä kukaan ei osannut sitä puhaltaa yhtä hyvin kuin minä. Mutta hiton tarkka hän oli siitä, että vuokra tuli maksetuksi päivälleen. Ken ei sitä tehnyt, sai heti lähteä kiluineen, kaluineen.

"Vuonna muutamana kaikki oli mennyt päin mäntyyn, enkä minä tiennyt mistä saisin kolikoita. Lainailemalla sentään sieltä ja täältä sain vihdoin satasen täyteen. Aloin laukata linnaan, sillä hevoskaakkini olin pantannut. Ensimäinen, jonka tapasin, sanoi minulle, että vanhaa hänen armoaan vaivasi kovasti luuvalo, mutta jos toin rahaa, pääsisin kyllä sisään. Menin sinne. Kreivi istui tavallisessa suuressa nojatuolissaan pöydän ääressä, eikä hänen luonaan ollut ketään muita kuin suuri ruma apina, joka aina juoksi hänen jälestään, ja jota he sanoivat 'majuriksi' poppamiehen mukaan, jonka oma se muinoin oli ollut, mutta joka äskettäin oli poltettu. Kylmät väreet karsivat selkäpiitäni, kun kamaripalvelija poistui huoneesta ja sulki oven, niin että jäin yksin heidän kanssaan. Kreivillä oli suuri samettitakkinsa päällään, ja jalkojaan hän piti tuolilla. Vastapäätä häntä istui 'majuri' punaisessa nutussa ja valkoisin punoksin pyntättynä; päässään oli sillä kreivin yömyssy, ja joka kerta kun kreivi irvisti kipujensa vuoksi, irvisti 'majuri' vastaan. Inhottavaa oli sitä nähdä. Kreivi rypisti silmäkulmiaan nähtyään minut.

"'Jos tulet tyhjin käsin, niin piru perii sinut', huusi hän vastaani.

"Minä tietysti kumarsin ja panin rahat hänen eteensä pöydälle. Hän katsoa tirkisteli minuun ja veti rahat puoleensa. Sitten hän soitti. Kamaripalvelija tuli sisään niin äkkiä, että hänen varmaan täytyi kärkkyä ja odottaa aivan oven edessä. 'Kuules, Sten', käski kreivi, 'anna tälle miehelle lasi olutta, sillaikaa kun minä lasken rahat ja kirjoitan kuitin'.

"Minä lähdin kamaripalvelijan mukaan. Mutta tuskin olimme ehtineet huoneesta, ennenkuin kreivi päästi ulvonnan, joka pani muurit täräjämään. Kun palasimme sisään, huusi hän vettä ja sitten viiniä, ja hampaittensa raosta hän tiuskui jotakin helvetistä. Silloinkos palvelusväki sai jalat alleen. Hän tahtoi kylmää vettä kipeälle jalalleen, mutta kun hän pisti sen vesiastiaan, sanoivat näkijät, että se poreili ja kiehui kuin kattila tulella. Viinipikarin hän heitti kamaripalvelijan päähän ja huusi, että siinä oli verta. Heti sen jälkeen hän heitti henkensä. Koko ajan puikkelehti 'majuri' huoneessa ympärinsä ja venkoili niinkuin olisi tehnyt pilaa herrastaan.

"Minä pelästyin niin, että juoksin tieheni", jatkoi talonpoika. "Mielestäni saatoin olla tyyni, sillä olihan kamaripalvelija nähnyt minun antavan rahat. Muutamien päivien perästä menin sentään linnaan jälleen, sillä tiesin nuoren herran kotiutuneen Roomasta, jossa hän oleskeli. Arvelin, että häneltä kai saan kuitin. Mutta kun tulin linnaan ja näin kamaripalvelijan, niin tuskin tunsin häntä enää, niin kurjalta hän näytti. Kun ilmaisin kauhistukseni siitä, kertoi hän salavihkaan, että hän kuuli jokikinen yö kellon soivan, niinkuin vainaja soitti eläessään, kun tahtoi jotakin. 'En ole tähän asti ollut kuulevinani sitä', sanoi hän. 'Mutta jos hän soittaa taas tänä yönä, niin menen sisään tunnonrauhani tähden. Mutta voit kai sinä jäädä yöksi luokseni.' Minä suostuin hänen pyyntöönsä, vaikka hampaat kalisivat suussani, ja me istuimme kukin viinilasimme ääressä aina kahdentoista lyöntiin. Heti sen jälkeen kuului kiukkuinen kellonsoitto. Minä koetin nousta, mutta jalkani eivät kannattaneet, ja minä putosin tuolilleni takaisin. Kamaripalvelija nousi kiihkeästi ja sanoi: 'Se on isäntäni soitto, minä lähden, vaikka sinä jänistätkin'. Minusta se oli häpeällistä, ja niin lähdin mukaan. Mutta kun ovi avattiin ja minä näin koreasti valaistun huoneen ja itse pirun, joka istui ruumiskirstun ääressä, niin maailma musteni silmissäni ja minä kaaduin lattialle. Kun tulin tuntoihini jälleen, kuulin, että kamaripalvelija oli tavattu kuoliaana aivan kirstun äärestä."

"Oletko varma, että se oli itse piru?" kysyi muuan sotamiehistä.

"On mahdollista, että se oli 'majuri'. Mutta kuulkaahan edelleen. Muutamien päivien perästä menin taas linnaan ja kerroin nuorelle kreiville, kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysin kuittia. Mutta jos vanhus oli häijy, niin nuori oli paljon pahempi. Hän haukkui minua lurjukseksi ja petkuttajaksi ja sanoi, että jollen voinut näyttää kuittia eikä minulla ollut rahaa maksaa, sain laputtaa tieheni! Raskain mielin lähdin kotimatkalle, ja kun taivallukseni kävi hitaasti, yllätti minut yö, ja metsässä oli melkein sysimustaa. Mutta minä haparoin eteenpäin tuttua tietä. Kuinka olikaan, huomasin ykskaks, että joku käveli rinnallani. Mutta kuulin vain askeleet, en voinut nähdä mitään. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin: 'Kuka se on!?'

"'Vaeltaja niinkuin sinäkin', vastasi ääni. 'Jos kuljemme yhtä matkaa, käy matka hupaisemmin.'

"Niin se alkoi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin olin kertonut hänelle koko onnettomuuteni, ja lopuksi kysäsin, eikö hän voinut lainata minulle sataa guldenia.

"'Voisin kyllä', vastasi vieras. 'Mutta minä vaadin niin suuren koron, että tuskin suostut sitä maksamaan. Tahdon auttaa sinua toisella tavoin. Vanhalla isännälläsi ei ole rauhaa haudassaan sinun valitustesi ja sadatustesi tähden. Jos sinulla on uskallusta lähteä hänen luokseen, niin luulen, että hän antaa sinulle kuitin'.

"Varmaankin hiukset nousivat päässäni pystyyn, niin kovasti pelästyin. Mutta minä ajattelin vaimoani ja lapsiani ja niin jätin sieluni Jumalan haltuun ja vastasin, että olin ennenkin nähnyt helvetin. Jos siis vain sain kuitin, olin valmis näkemään sen kerran vieläkin.

"'Tule sitten tätä tietä', sanoi hän. Me kuljimme muutamia askelia ja pysähdyimme suuren talon portille. Jollen olisi tiennyt, että kreivin linna oli monien peninkulmien päässä, olisin vannonut, että olimme tulleet sinne. Muukalainen kehoitti minua astumaan taloon, ja sen voin hyvin tehdä, sillä portit olivat avoinna, ja pihalle tultuamme näin, että kaikki huoneet olivat valaistut, ja sisältä kuului säkkipillien soittoa ja tanssin töminää ja naurua ja hälinää, aivan kuin linnassa joulun aikoina ja muissa juhlissa. Minä mietin mielessäni: Kenties ei vanha kreivi olekaan kuollut, kenties olen vain nähnyt unta. Ja niin menin ovelle ja kolkutin, välittämättä sen enempää matkatoveristani. Kukas muu olisi avannut oven, jollei tuttu kamaripalvelija, 'Täällähän tuleekin säkkipillin soittaja', sanoi hän. 'Kreivi on kysellyt teitä.'

"Minä en pelästynyt, sillä kaikki oli aivan kuin unta, sanoinhan vain: 'Kuinka kamaripalvelija voi vielä olla elossa, hänhän oli kuollut.'

"'Älä välitä minusta, vaan hoida omat asiasi', sanoi hän minulle. 'Mutta tottele neuvoani äläkä ota vastaan mitään mitä tarjotaan, yhtä vähän ruokaa tai juomaa kuin rahaakaan, vaan ainoastaan kuitti, joka oikeuden mukaan kuuluu sinulle'. Niin hän viittasi minua seuraamaan, ja me kulimme läpi eteisten ja käytäväin, kunnes lopulta tulimme suureen vierassaliin.

"Siellä laulettiin mitä sopimattomimpia lauluja, siivottomimpia ja jumalattomimpia mitä olin kuunaan kuullut. Mutta, niinkuin ennen linnassa, virtasi viini pitkin lattiaa.

"Suuressa pöydässä istui vieraita yltympärinsä, mutta kaikki olivat kalmankalpeat ja silmäreijät olivat ontot. Kaikki sangen ylhäistä väkeä. Pöydän yläpäässä istuivat paavi ja keisari. He koettivat voimainsa takaa tyrkkiä toisiaan tuolilta pois. Sitten he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja alkoivat jälleen tuupiskella. Siellä oli myös piispoja ja ministereitä, mutta minä en heitä tuntenut. Väliin he lauloivat ja nauroivat, niin että huone kajahteli. Silloin he saattoivat irvistellä niin kaameasti, että minä melkein jähmetyin kauhusta", lisäsi mies.

Sotamiehet olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Jatka, jatka!" huusivat he yhdestä suusta.

Mies kuivasi hikeä otsaltaan ja jatkoi: "Ne, jotka palvelivat pöydässä, olivat samaa jumalatonta joukkuetta, jota kreivillä oli ollut palveluksessaan, vaikka täällä palvelusväkeä oli paljon enemmän. Niitä, jotka palvelivat piispoja, sanottiin pirun romutaskuiksi, ja muita herroja palvelivat jumalattomat kaartilaiset kaluunatakeissaan, kaataen verta pikareihin ja juosten ympärinsä. Ja monet röyhkeät ja kopeat herrasmiehet, jotka eläessään olivat ryömineet suurmiesten edessä, saivat nyt jatkaa liehakoimistaan heidän renkeinään.

"Hirveän hälinän keskeltä kuulin selvään isäntäni äänen ja näin kamaripalvelijan menevän pöydän yläpäähän, jossa korkea herra istui jalat sojossa ja rapikkokankaaseen käärittynä. Pistoolit hänellä oli kuten tavallisesti vierellään, ja suuri kalpa oli tuolia vasten nojallaan, aivan kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran elävänä. Yksin apinan tyynykin oli hänen takanaan, apinaa itseään ei vain näkynyt.

"'Eikö majuri ole vielä tullut', kysyi korkea herra. 'Ei, mutta häntä odotetaan pikimmiten tulevaksi', vastasi muuan ääni.

"Silloin", jatkoi mies, "sai kreivi minut tähtäimeensä ja sanoi äkkiä: 'No, säkkipillin soittaja, oletko sopinut vuokrasta poikani kanssa.' Minä saatoin töin tuskin vastata, ettei nuori kreivi uskonut minua, ennenkuin sai isänsä kuitin. 'Minä annan sen', huusi haamu, 'mutta ensin sinun täytyy soittaa säkkipillillä se kappale, josta tiedät minun niin paljon pitävän'.

"Sen laulun olin oppinut eräältä noidalta, joka oli sanonut sitä laulettavan, kun perkele omassa persoonassaan oli mukana heidän kokouksissaan. Olin soittanut sitä muutamia kertoja juomingeissa linnassa, mutta aina vastahakoisesti, ja nyt pelästyin kuullessani puhuttavan siitä ja puolustauduin sillä, ettei minulla ollut säkkipilliä mukanani.

"'Kuules, Belzebubin poika siellä nurkassa', huusi entinen isäntäni. 'Juoksuta tänne säkkipilli, jonka olen pitänyt tämän miehen varalta.'

"Se oli koko kummitus ja hyppiä loikki yhdellä jalalla ja ojensi minulle oivallisen säkkipillin. Mutta samassa hän kuiskasi: 'Katso kuhnus!' Ja kun minä katsoin, niin näin, että suutin oli terästä ja kuumennettu tulipunaiseksi. Varoin koskettamasta sitä käpälilläni ja puolustauduin sillä, etten jaksanut puhaltaa säkkiä ilmaa täyteen.

"'No, syökäämme ja juokaamme sitten, sillä täällä meillä on vatsamme jumalanamme', vastasi hänen armonsa ja viittasi minua tulemaan lähemmäksi. En käsitä, mistä silloin sain rohkeutta, mutta minä sanoin suoraan, etten ollut tullut syömään ja juomaan enkä soittamaan, vaan kysymään mihin maksamani rahat ja kuitti niistä olivat joutuneet. Kreivin oli oman tunnonrauhansa tähden jätettävä sikseen uusien paulojen virittäminen ja annettava kullekin mikä hänelle oikeudella oli tuleva.

"Kummitus irvisti ilkeästi ja otti kuitin povikirjastaan. Hän ojensi sen minulle ja sanoi: 'Tässä on kuitti, senkin hylkiö! Mitä rahoihin tulee, niin poikani, senkin susi, saa etsiä niitä kissan kehdosta.'

"Minä sieppasin paperin, sanoin suuret kiitokset ja aioin juuri rientää pois, kun kreivi huusi minulle tuomiopasuunan äänellä: 'Vielä eivät välimme ole lopussa, tästä päivästä vuoden kuluttua sinun täytyy tulla tänne jälleen kunniatervehdykselle!'

"Niin piru kuin hän olikin, meni se minusta liian pitkälle ja minä huusin: 'En sinua, vaan suurta ja kaikkivaltiasta taivaan Jumalaa olen minä kunnioittava, ja palveleva!'

"Olin tuskin saanut sanat suustani, kun ympärilläni oli pilkkosen pimeää, ja minä syöksyin maahan niin rajusti, että vaivuin tainnoksiin. Kuinka kauan niin makasin, sitä en tiedä itsekään, mutta tultuani tuntoihin näin makaavani vanhassa kirkkotarhassamme juuri kreivillisen perhehaudan oven edessä, ja vaakunakilpi riippui pääni yllä. Olisin luullut kaiken uneksi, jollei rypistynyt kuitti olisi ollut kädessäni. Avasin sen varovaisesti, lukea en voinut, mutta näin kyllä, että kaikki mitä siihen oli raapustettu, oli vanhan kreivin käsialaa. Ja niin palasin jälleen linnaan, ja koska oli täysi päivä, pidin Jumalan silmieni edessä ja pyysin puhutella nuorta kreiviä.

"'Mitä tahdot?' karjaisi hän minua vastaan.

"'Tuoda kuitin', vastasin antaen hänelle paperin. Hän tirkisteli minua ja avasi paperin. Mutta hän kävi valkoiseksi kuin palttina lukiessaan kuuluvalla äänellä:

"'Paavo Pietarinpoika on sadalla guldenilla maksanut vuokran talosta, joka hänellä on hallussaan, ja se tapahtui lokakuun 10 päivänä. Uudessa kodissani marraskuun 25 päivänä…' Hän hypähti pystyyn tuoliltaan ja huusi: 'Se on päivätty eilen, oletko käynyt sen helvetistä noutamassa?'

"'Olen saanut sen hänen armoltaan', vastasin minä, 'ja minusta on sama sainko sen taivaassa vai helvetissä'.

"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän, en tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on ylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät pentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'

"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden joukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka oli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'

"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä pistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan pöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.

"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot, ja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös sittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä vastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta samassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni kuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon ja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä oli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei meidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun tarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti tiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä syntejä sovittaakseen."

"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?" kysyivät sotamiehet, joita asia näytti kovin kiinnittävän.

"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin tulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt."

"Mitä merkkejä?" kysyttiin kaikilta tahoilta.

"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on syntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa. Mitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni ja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä kukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet tulevat minua seuraamaan."

Sellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin ja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet ilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä näytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti levottomuutta ja nurinaa.

Siitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna hänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf ei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla hän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi heittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.

Ei ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä liikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen viereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään useimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat kuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: "Vaikeaa se kyllä on, mutta täytyy kestää."

Tänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti. Kaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan iloisesti ja ystävällisesti tervehtien. "Tulkoon kaksi miestä joka rykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona." Näin sanoen hän jatkoi käyntiään.

"Kaksi miestä joka rykmentistä", levisi salaman nopeudella suusta suuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä koko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli mieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa yliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät, miettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti, että suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille jotakin sanottavaa.

Määräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen viittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: "Jumala ompi linnamme", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta suvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että kaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna kuuluivat samat sävelet koko leiristä.

Kustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes kaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen vaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä sinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei pysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Kuningas pani jälleen hatun päähänsä. "Rakkaat ystävät", sanoi hän. "Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena uhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me tiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä Kristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme mekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja lohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki tunnette."

Sotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin kunnioitus salli. Hän jatkoi: "Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä tekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa vallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät mihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja luottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele viettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset seikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko mies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?"

Ei, sitä ei kukaan voinut muistaa.

"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?"

Usedomin läheisyydessä, siinä kaikki.

"Voimme huomenna kuulustella niillä tienoin. No, mutta sanoi kai mies ainakin nimensä ja asuntonsa?"

Miehet katselivat noloina toisiaan. Muuan, joka oli toisia hieman rohkeampi, puuskahti kiihkeästi: "Mitä hyötyä hänellä olisi ollut valehtelemisesta?"

"Minä sanon sen sinulle", vastasi kuningas. "Hän tahtoi tehdä teidät pelkureiksi ja aroiksi kuin tiaiset, tahtoi saada teidät unhoittamaan isänmaanne, kunniakkaan nimenne ja itsennekin peikkojen ja pirujen tähden."

Silloinkos nousi surina ja hälinä. Kaikki miehet kuohuivat.

"Enhän tiedä, onko niin", jatkoi kuningas. "Niillä tienoin kuulustellen voi sen saada tietoonsa varmemmin. Mutta sen tiedän, että paavilaisuus panee liikkeelle kaikki voimansa ajaakseen pois ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tulleet tulella ja miekalla avaamaan tietä totuudelle ja valolle, omantunnon rauhalle ja kansalaisvapaudelle, ja jesuiitat tulevat käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat edistää heidän menestystään."

Oli kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmistään. Pelon voitti harmi siitä, että he kenties olivat antaneet itseään puijata munkkivehkein. Ja miehet utelivat toisiltaan, oliko kukaan nähnyt miestä hatuttomin päin. Kenties hatun alla oli ajeltu munkinpää.

Mutta yhtä vähän kuningas, päällystö kuin miehistökään pani merkille henkilöä, joka poistui leiristä ja uskottomalla nopeudella loittoni Stettiniä kohden.

Lähetettiin muutamia miehiä ottamaan selkoa miehen kertomuksesta, ja he palasivat kolmen päivän perästä. Kukaan ei tiennyt mitään kummituslinnasta, ja pian oltiin selvillä, että tekeillä oli ollut petos, joka onneksi oli ehkäisty.

Yleisessä mielipiteessä tapahtui täydellinen muutos. Tietämättömäin ihmisten itserakkauden haavoittaminen on heistä mitä katkerin häväistys, ja niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin miehistön ajatustavassa tapahtui muutos, joka ilmeni mitä halveksivimmissa lausunnoissa munkkien juonista ja taikuudesta.

Luottamus kuninkaaseen oli jos mahdollista lisääntynyt, ja kun samaan aikaan saapui melkoisia lisäjoukkoja, kasvoi samaan aikaan myös rohkeus ja luottamus omaan voimaan.

Monia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin, joita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi vanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai käskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He nousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin luona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö kuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine musketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset olivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli kuudentoista peninkulman päässä sieltä.

Sittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden pommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että tämä oli salainen protestantti.

Hän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti kaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset ryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun ja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää ympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan Rügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen hän saattoi itse hyökätä.

Stettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä sijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä myöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä. Siellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot viljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki joutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan lähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään Hinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.

Kustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän oli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa suojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan. Kuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta leiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului armeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.

Roisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf ainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle. Mutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli häntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. "Sain tämän eräältä lapselta", sanoi hän.

Kuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: "Pelastakaa kuningas, hänen henkensä on vaarassa!" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa ja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin, virkkoi Stålhandske kysyvästi: "Teidän majesteettinne?"

Kustaa Aadolf epäröi tuokion. "Kaksisataa miestä suomalaista ratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa", vastasi hän ja riensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.

Suunnilleen puolitiessä leiriin hyökkäsi kuninkaan ja hänen pikku joukkonsa kimppuun viisisataa napolilaista kyrassieeriä, jotka olivat väijyksissä Ruotsalaiset puolustautuivat sankarillisesti. He taistelivat kalliimman kuin oman henkensä puolesta, kuninkaan. Ruotsalaiset voivat kaatua mutta eivät antautua. Yltympäri virui ruumiita kasoittain Mutta kuninkaan hevonen ammuttiin, ja hän itse kaatui maahan. Ahdinko oli hirmuinen; ruotsalaiset karjuivat raivosta. Silloin kuului sotahuuto, ja suomalaiset syöksyivät täyttä laukkaa avuksi. Kuninkaan vaaran ja epätasaisen taistelun näkeminen sai suomalaiset vihanvimmaan He taistelivat sellaisella hurjuudella, että keisarilliset luulivat joutuneensa otteluun metsän villipetojen kanssa, ja ne, joita ei vielä oltu hakattu maahan, pakenivat varmaa kuolemaa.

Kun Kustaa Aadolf selvisi taasen jaloilleen, näki hän ainoastaan omiaan ympärillään. Vihollinen oli kuin lakaistu pois "Lähinnä Jumalaa on minun hengestäni kiittäminen urheita suomalaisiani", huudahti hän nousten jälleen ratsaille.

Kukaan ei tiennyt, mihin Quint oli kadonnut, ainakaan kaatuneiden joukossa ei häntä näkynyt. Kavallus tuli kuitenkin ilmi, kun saatiin tietoon, että hän oli paennut keisarilliseen leiriin. Hänen nimensä naulattiin Stettinissä kaakinpuuhun, ja hänen uskottu ystävänsä ja apurinsa, Johan Baptista, otettiin kiinni ja pantiin arestiin. Tämä, joka oli myös italialainen, tunnusti kuulustelussa, että hänelle oli luvattu suuri summa rahaa, jos onnistui ampumaan kuninkaan. Hänellä oli ollut muutamia suotuisia tilaisuuksia, mutta joka kerta kun hänen piti nostaa pistoolinsa, oli käsi turtunut, niin ettei hän koskaan ollut voinut toteuttaa aikomustaan.

Stettinissä oli katkeruus yleinen, eikä edes rikollisen kuolemakaan voinut mieliä tyynnyttää. Huudettiin, että jesuiitat olivat näiden konnantöiden suunnittelijoita, ja karkkien jesuiittain täytyi olla useita viikkoja hissukseen välttääkseen kiihoittuneen kansan kostoa.

2.

SUOJELUSENKELI.

Viemme lukijan pieneen ullakkohuoneeseen eräässä Stettinin upeimmista taloista. Kalusto on hyvin yksinkertainen. Lähinnä saattoi sitä verrata nunnan selliin, jos ei ottanut lukuun, että täällä oli kaksi sänkyä ja ne erikokoisia.

Pikku ikkunasta oli näköala yli kaupungin torin ja herttuallisen palatsin. Pöydällä ikkunan edessä oli lumivalkoinen liina ja sillä raamattu.

Mutta miltä näytti huoneen ainoa asukas? Lukija on tosin nähnyt hänet ennenkin, mutta ei tuntisi häntä nyt, niin kalpea hän on ja muuttunut, niin vähän näyttää hän olevan Saksan maaperällä kotonaan.

Raamattu on auki. Vanhan testamentin ihmeellisiä tarinoita hän tutkii, ja syvät, tutkivat silmät tahtovat tunkea läpi salatun ajatuksen. Sieltä hän etsii vastausta kysymyksiin, jotka heräävät hänen sielussaan, ja ihmisjärjelle selittämättömällä tavalla hän on saanut tietäjän lahjan, jonka kehittäminen ja siunausrikas käyttäminen on ollut ja on hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Perinnölliset taipumukset ovat olleet edellytyksenä sille, minkä hän on nyt löytänyt ja mille hän on omistanut koko elämänsä. Hän tuntee miten on kehittynyt kyky sulaa toisen elämään ja tulla tämän maalliseksi enkeliksi.

Hän itse ei saa auttaa suojattiaan, mutta hän saa valvoa ja suojella häntä. Hän ei saa torjua vaaroja ja väijytyksiä, mutta hän saa niistä varoittaa. Selvästi ne kuvastuvat hänen silmiinsä, ja aina täytyy hänen olla valmis estämään pimeyden juonia, jotka uhkaavat Jumalan valittua sankaria.

Kuinka hän alussa vastustelikaan, kun Lauri Antinpoika sanoi hänelle, että he molemmat antaisivat kaikkensa kuninkaan puolesta, mutta sitten hän uhrautui iloisemmin mielin kuin hänen miehensä. Kustaa Aadolf oli tullut hänen epäjumalakseen, ja hän tunsi elämänsä sidotuksi häneen.

Ja kun katse sattui lapseen, kuiskasi hän: "Gustava Adolfina, me lähdemme yhdessä!" Ja niin hän otti tytön syliinsä. "Sinä olet oleva yhdyssiteenä meidän välillämme. Hän on näkevä sinut minussa, ja kun amuletti suojelee hänen elämäänsä, niin sinä ja minä katsomme, ettei hänelle tarjota myrkkypikaria."

Siitä päivästä hän tunsi löytäneensä oikean päämääränsä. Puolan sodan aikana hän oli aina kuninkaan läheisyydessä ja torjui monet vaarat. Ja kun sotamiehet sanoivat keskenään, että "kuningas on koskematon", lisäsivät jotkut, että kaksi enkeliä oli lähetetty häntä suojelemaan.

Diva osasi laittaa terveysjuomia, ja sen taitonsa avulla hän oli saavuttanut niin yleisen luottamuksen, että hän esteettömästi pääsi niin palatseihin kuin sotamiesten telttoihinkin, ja kaikkialla hän herätti eräänlaista ihailevaa kunnioitusta.

Jos kaikki elinvoimat suunnataan yhteen ainoaan päämaaliin, kuka voi sanoa, mitä näköaloja silloin avautuu etsivälle sielulle. Kustaa Aadolfin sormus sormessaan seisoi Diva ikkunan ääressä melkein liikkumatonna. Unelmoiva katse oli suunnattu taivasta kohden, hänen povensa nousi. Varmaan hänen oli täytynyt nähdä mitä muut eivät nähneet, sillä kirkkaat kyynelpisarat vierivät vitkaan kalpeita poskia pitkin, ja hänen huulilleen ilmestyi samalla kertaa tuskallinen ja onnellinen hymy, kun hän kuiskasi hiljaa:

"Herra kuningas, minä seuraan sinua!" —

Eräissä muistelmissa kerrotaan, että heinäkuun 11 päivänä "kuningas kuunteli herttuan kanssa saarnaa kirkossa ja oli sen jälkeen aterialla."

Vanha herra oli mitä pahimmassa pulassa. Hän tahtoi ennen kaikkea olla hyvissä väleissä keisarin kanssa, ja nyt Kustaa Aadolf oli saanut hänet valtaansa. Mielistelevin sanoin hän kertoi korkealle vieraalleen, että Stettiniin oli saapunut Brandenburgin vaaliruhtinaan lähettiläs ja kysyi, eikö kuningas tahtonut ottaa häntä vastaan herttuallisessa palatsissa.

"Mielihyvällä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minua kummastuttaa, että herra lankoni on niin kauan viivytellyt noudattaessaan kutsumustani."

Herra von Wilmerstorff oli pieni mies, mutta pystypää. Hänestä Ruotsin kuningas oli luultavasti kohdellut pahoin hänen herraansa ja muuten sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokseenkin kylmästi vastattuaan vaaliruhtinaan terveyttä koskeviin kysymyksiin hän kävi käsiksi pääkysymykseen ja sanoi olevansa varma siitä, että niitä tarkoituksia, joita Ruotsin kuningas tahtoi ajaa, edistettäisiin rauhallisilla neuvotteluilla paremmin kuin sodalla. Osaksi sen yleisen epäluottamuksen tähden, jota protestantit osoittivat Ruotsia kohtaan ja jota keisari käytti tekosyynä pitääkseen suurehkoa sotavoimaa Saksassa, osaksi katsoen sodan uhkarohkeuteen sellaisissa olosuhteissa vaaliruhtinas ehdotti, että kuningas tahtoisi suostua aselepoon, ja lupasi siinä tapauksessa ruveta rauhanvälittäjäksi.

Kustaa Aadolf kuunteli häntä näköjään tyynenä ja virkkoi sen jälkeen suurella arvokkuudella:

"Olin odottanut, että lankoni tulisi itse minua vastaan, niin että yhteisvoimin voisimme vapauttaa tämän onnettoman maan ja kansan, joka huokaa julman tyranniuden ja sietämättömän sorron alla todellisten ryövärien ja roistojen käsissä. En ollut odottanut, ettei hänen rakastettavuutensa olisi edes käsittävinään näiden vihollisten selviä tarkoituksia, ja ettei hän voisi eroittaa verukkeita totuudesta ja ymmärtää, että jos keisari nyt syyttää minua joukkojen jäämisestä paikoilleen, on hän toisella kertaa keksivä syyn niiden sijoittamiseen hänen rakastettavuutensa omiin maihin."

Herra von Wilmerstorff tepasteli jaloillaan ja ryki. Hän oli joutunut kokonaan suunniltaan.

"Minua kummastuttaa", jatkoi kuningas, "että hänen rakastettavuutensa niin pelkää sotaa, että hän antaa riistää laillisen omaisuutensa ainoastaan saadakseen istua rauhassa. Eikö hän tiedä yhtä hyvin kuin minäkin, ettei keisari joukkoineen asetu, ennenkuin evankelinen usko on perinjuurin perattu valtakunnasta ja hänen itsensä on pakko joko kieltää uskontonsa tai paeta maastaan, sillä yhtä vähän ruikuttaen kuin rukoillenkaan saanee hän parempia ehtoja. Pyytäkää Herran nimessä häntä ajattelemaan ja kerrankin toimimaan niinkuin mies! Valaiskaa hänelle, kuinka Jumala ihmeellisestä sallimuksestaan on pelastanut tämän hurskaan herran, Pommerin herttuan, jolta ilman mitään syytä on ryöstetty melkein kaikki omaisuutensa, kun hän vain tahtoi rauhassa juoda rakasta oluttaan. Samaan keinoon, johon hän turvautui hädässään, täytyy hänen rakastettavuutensakin luottaa pelastuksekseen."

Vanha Bogislaus kyyristyi kasaan lepotuolissa, jossa hän istui. Olisipa hän vain voinut toimia itsenäisesti, olisi Ruotsin kuningas saanut nähdä muuta.

Lähettiläs hikoili. Mitä oli hänen sanottava? Oli kuin tämä ihmeellinen mies, joka mittaili huonetta pitkin askelin, olisi täyttänyt sen suurin, ylevin ajatuksin, joiden edessä pikkumaisuuden täytyi luhistua kasaan.

"Eikö hänen rakastettavuutensa sitten näe", jatkoi kuningas, "että hän enää on vain keisarin maaherra omassa maassaan? Ja eikö hän tiedä, että ken heittäytyy lampaaksi, hän saa olla valmis susien syötäväksi? Nykyään hänen maansa on vapaa keisarillisista tungettelijoista, miksei hän miehitä ja puolusta linnoituksiaan? Jollei hän tahdo tehdä sitä itse, niin antakoon minulle Kustrinin, ja hän pääsee rauhassa viettämään laiskanpäiviään."

Von Wilmerstorff mutisi jotakin puolueettomuudesta.

"Ei kelpaa", jatkoi kuningas. "Musta tai valkoinen, ystävä tai vihollinen! Nyt käydään sotaa Jumalan ja perkeleen välillä. Jos hän on meidän herramme puolesta, silloin olen hänen miehensä, mutta jos hän asettaa perkeleen etusijalle, silloin kohtelen häntä vihollisenani. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole!"

Taasenkin kulki hän pari kolme kertaa lattian yli ja pysähtyi sen jälkeen lähettilään eteen. "Jos hänen rakastettavuutensa kanssa olisi mahdollista päästä mihinkään päätökseen, lähtisin hänen luoksensa. Mutta se ei luultavasti hyödytä mitään, sillä hän ei luota Jumalaan eikä ystäviinsä. Sanokaa hänelle, että minun miekkani on hänen palveluksessaan, olen valmis suojelemaan hänen maitaan ja alamaisiaan ja turvaamaan häntä korkean asemansa säilyttämisessä. Mutta hänen täytyy liittyä minuun. Jollei, en vastaa hänen asemastaan!"

Kuningas seisoi kotvan mietteissään ja virkkoi sitten jotensakin terävästi: "Siihen ystävälliseen neuvoon, että minun olisi palattava kotiin, voin vastata ainoastaan, että kokemukseni mukaan sodassa on aina päätös epävarma. Mutta kun kerran Jumalan armosta olen päässyt näin pitkälle, on itse keisarinkin turhaa neuvoa minua täältä lähtemään."

Lähettiläs kumarsi, hän oli vievä vastauksen perille… rauhanvälityksestä kuningas ei siis tahtonut tietää mitään?

"Kyllä", vastasi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "jos se tapahtuu ase kädessä, sillä muuten ei se hyödytä mitään. Useat hansakaupungit ovat taipuvaiset liittymään minuun, odotan vain jotakin vaaliruhtinasta antamaan esimerkkiä. Kuinka paljon saisivatkaan Brandenburgin ja Saksin vaaliruhtinaat yhdessä aikaan!"

Tähän audienssi päättyi. Kuningas palasi leiriin, von Wilmerstorff takaisin maahansa. Ja herttua Bogislaus kirjoitti anteeksi anovan kirjeen keisarille, jonka armollista mielisuosiota hän ennen kaikkea sanoi tavoittelevansa.

Olemme jo kerran tavanneet Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjänä Vilhelmin ja tiedämme millainen raukka hän silloin oli. Sillä kertaa hän pani syyn Puolan kuninkaan niskoille, nyt hänet tahdottiin saada keisarin vihoihin. Kuninkaan vastaus sai hänet aivan suunniltaan — mihin oli hänen ryhdyttävä? Lähetettiin pikaviesti Saksin vaaliruhtinaalle Juhana Yrjänälle, jolta pyydettiin neuvoa ja apua. Mutta tämä oli yhtä arka kuin naapurinsakin ja vastasi, ettei voinut kuvitellakaan, että "valistunut Ruotsin kuningas tahtoisi aiheuttaa ruhtinaille mielipahaa."

Ruotsalaiset olivat pyytäneet vapaata marssia Magdeburgin kautta, ja kaupungin vanhimmat olivat tämän johdosta kysyneet Juhana Yrjänän neuvoa, kuinka heidän oli meneteltävä. Tämä vastasi, että heidän oli ennen kaikkea muistettava "kaikkein alamaisinta kuuliaisuuttaan keisarillista majesteettia ja pyhää roomalaista valtakuntaa kohtaan."

Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf käsitti, ettei hän voinut luottaa näistä herroista toiseen enemmän kuin toiseenkaan. Ei edes liitosta Ranskan kanssa tullut mitään. Hänen oli siis luotettava ainoastaan itseensä.

Tapansa mukaan hän ei mennyt niin pitkälle, ettei olisi voinut suojella selkäänsä, ja sentähden hän oli ensi töikseen ottanut useita kaupunkeja haltuunsa. Nuoret sotaherrat saivat silloin koettaa kykyään melkein kuninkaan silmien edessä.

Pieni Passewalkin kaupunki lähellä Brandenburgin rajaa oli aina siitä pitäen, kun Wallenstein hävitti Pommeria, saanut kärsiä keisarillisten riihotonta mielivaltaa ja petkutusta, ja sitä oli pakoitettu suorittamaan varoihinsa nähden suunnattomia summia.

Vielä pahempaa tuli sitten, kun herttua oli avannut Stettinin ruotsalaisille. Passewalk ryöstettiin elokuulla aivan typityhjäksi, vaikkei keisarillisten saaliinhimoa tyydyttänyt sekään.

Syyskuun ensi päivinä sinne marssi ruotsalaisia 150 miestä. Keisarilliset, jotka olivat jäljellä kaupungissa, katsoivat olevansa liian heikkoja tekemään vastarintaa ja pakenivat päätä pahkaa. Heti sen jälkeen pieni ruotsalainen joukko marssi kaupunkiin.

Totutun tavan mukaan ryhdyttiin heti linnoitusten korjaukseen. Parin päivän perästä saapui kuitenkin muutamia keisarillisia rykmenttejä Sovellin johdolla. He saarsivat kaupungin syyskuun 7 iltana ja valmistautuivat hyökkäämään seuraavana aamuna.

Seudun peitti paksu sumu, ja sen suojassa viholliset onnistuivat lähestymään ja nousemaan muureille, jotka kaikesta päättäen olivat huonosti vartioidut. Kun viholliset kerran olivat päässeet yli muurin, oli puolustus mahdoton. Pelästyneet porvarit heittivät heti pois kiväärinsä, juoksivat päätä pahkaa tiehensä ja piiloutuivat taloihin. Ruotsalaiset puolustautuivat urhoollisesti, varsinkin aluksi, mutta joutuivat lopulta epäjärjestykseen, ja silloin heistä enimmät hakattiin maahan.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi, ja kun siellä oli sangen vähän otettavaa, ärtyi miehistö julmuuksiin, joita kynä ei voi kuvailla. Koko kaupunki joutui liekkien uhriksi ja talot ja kadut olivat ruumiita kukkuroillaan.

Kertomus julmuuksista julkaistiin painosta. Se levisi koko Saksanmaahan ja herätti kaikkialla inhoa ja vihastusta moisia julmureita kohtaan.

* * * * *

Tehtyään jäähyväiskäyntisä Bogislaun luo ja molemminpuolisten ystävyyden vakuutusten jälkeen kuningas lähti syyskuun 4 päivänä Stralsundiin. Kustaa Horn ja Juhana ja Kaarle Banér jäivät Stettiniin yhdessä hoitamaan hinterpommerilaisia asioita. Molemmat ensiksi mainitut olivat samaan aikaan aloittaneet soturiuransa. Kustaa Horn oli tyyni, tasainen, sitkeä ja työteliäs, hän oli hoitanut päällikkyyttä Liivinmaalla ja oli suuren urhoutensa ohella osoittanut sellaista sotataitoa, viisautta ja varovaisuutta, että hän oli saavuttanut kuninkaan erikoisen suosion.

Juhana Banér oli nero, hän pystyi suurtekoihin ja oli loistava kuin pyrstötähti. Mutta niinkuin sillä, oli hänellä myös pimennyksensä. Kaarle Banér oli käyttökelpoinen ainoastaan siviilitehtäviin.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen Juhana herra virkkoi Kustaa Hornille: "Kun hänen majesteettinsa jätti herttuakunnan asiat meidän käsiimme, tarkoitti hän varmaan sinua ja soi minulle kaivatun vapauden."

"Sitä sinulta ei mielestäni ole puuttunut", virkkoi ystävä nauraen. "Olethan melkein joka päivä ollut kaupungissa."

"Mutta kaikki yöt leirissä. En ole siis saanut olla mukana ainoissakaan tanssiaisissa, en viedä ainoatakaan lemmenkuhertelua perille. Sanalla sanoen olen saanut maistella ainoastaan vaahtoa huvitusten maljasta."

"Pohjasakan sanotaan olevan katkeran."

"Kuinka sen tiedät, Cato kulta? Minä tahdon saada asian selville meidän molempain puolesta. Ajatteles vain, että kaksi ihastuttavaa neitoa tappelee minun sydämestäni. Onneksi siellä on tilaa heille molemmille. Älä odota minua leiriin viikkokauteen."

"Ajattele mitä teet. Minä kyllä en virka mitään kuninkaalle, mutta ei ole sanottu, että kaikki pitävät suunsa."

"En ymmärrä häntä", puuskahti Juhana, jonka ajatukset heti kiepahtivat uuteen suuntaan. "Mihin kauniiden silmien ristituleen olenkaan kultakuninkaamme nähnyt usein joutuvan ja hän on päässyt aivan kylmänä läpi. Mitä olisivatkaan hovin naiset tahtoneet antaa sydänkantaisesta sormuksesta, minkä hän lahjoitti pikku keijuselle, josta ei tiennyt enempää kuin ilman lintusesta. Lystikkäintä on, että täällä väitetään olevan jonkun herttarouvan, mutta missä, sitä ei voi sanoa kukaan. Saas nähdä, voinko hänet etsiä käsiin… No, nyt talutetaan ratsu porrasten eteen. Jos minua tarvitset, lähetä Kaarle, hän tietää missä oleskelen. Herran haltuun!"

Hilpeästi hän hypähti ratsaille ja lasketti täyttä laukkaa Stettiniin, jossa vilkasverinen nuori herra oli hyvin suosittu ei ainoastaan tavattoman yhdennäköisyytensä tähden kuninkaan kanssa, vaan myöskin rakastettavan, luottamusta herättävän käytöksensä tähden.

"Hän olisi ikävystynyt täällä, eikähän tehtäviä ole niin paljoa, etten voisi niitä hoitaa yksinkin", tuumi Kustaa Horn itsekseen ja istuutui kirjoittamaan valtiokanslerille selontekoa asemasta Pommerissa.

Kuninkaan matkan tarkoituksena oli tehdä retki Mecklenburgiin. Hän tarvitsi hankkia enemmän alueita sotajoukon ylläpidoksi ja voittaa mallipaikkoja uusille rykmenteille, mutta samalla hän tahtoi lähestyä Elbeä ja Magdeburgia. Siten hän saattoi tukea Mecklenburgin herttuoita, jotka olivat itse alkaneet pestata väkeä ja joiden lähettiläät olivat jo olleet kuninkaan luona. Hän aikoi edelleen taivuttaa Hampurin ja Bremenin liittymään Ruotsiin ja lopuksi tekemällä Magdeburgin sotaliikkeittensä lähtökohdaksi hajoittaa vihollisen voimat ja sulkea pohjoiset sotajoukot Böömistä ja ympäröiväin seutujen vilja-aitoista. Siten helpoittuisi myös yleinen kapina koko protestanttisessa Saksassa.

Magdeburgin avustus oli ennen kaikkea kuninkaan sydämellä. Keisari oli ajanut brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin pois kaupungista. Tämä oli pujahtanut sinne takaisin, puhutellut porvareita ja tullut valituksi päälliköksi. Hän oli pestannut väkeä ja miehittänyt solat ympäristössä estääkseen Tillyn saapumasta yllättämään kaupunkia. Hallintomies selitti julkisesti liittyvänsä Ruotsin kuninkaaseen ja saikin häneltä lupaan pikaista apua ja neuvon olemaan äärimäisen varovainen.

Pian sen jälkeen Kustaa Aadolf lähettikin pestausrahoja ja lisäksi yhden oivallisimmista eversteistään, Didrik von Falkenbergin, Magdeburgiin, ja suurin vaivoin ja monia vaaroja vältettyään tämän vihdoin onnistuikin päästä kaupunkiin.

Lokakuun 1 päivänä kuningas kirjoitti valtiokanslerille, että hän kyllä saattoi huomata keisarin haluavan rauhaa sillä ehdolla, "että me palaamme takaisin entiseen varmuuteemme. Täällä täytyy saada uusi uskonvapaus voimaan kautta koko Saksanmaan, niin että meidän naapurimme saavat entisen vapautensa, ja me siten tulemme turvatuiksi heidän turvallisuutensa kautta."

Tässä tarkoituksessa kuningas tahtoi päästä kiinteämmin keisarin ja koko pappisjoukkueen kimppuun. "Jos pääsisimme käsiksi keisarin perintömaihin ja voisimme evätä ne pakkoverot, joita nyt kiristetään uskonheimolaisiltamme, niin että koko sotarasitus lankeaisi paavilaisen papiston niskoille, silloin voisimme itsellemme saavuttaa rauhan, joka olisi meille kunniaksi. Siinä tarkoituksessa olemme ensi vuonna aikoneet vielä varustaa erinäisiä joukkoja."

Lukijani, avaa kartta, niin on sinun helppo käsittää se nerokas suunnitelma, jonka hän oli tehnyt. Yksi sotajoukko oli kuninkaan omalla päällikkyydellä vallitseva koko Itämerenrannikkoa. Kaksi muuta oli Kustaa Hornin ja Teuffelin johdolla pitävä vallassaan Oderin tienoita, toisella puolen pitävä silmällä Brandenburgia, toisella tunkeutuva Schlesiaan.

Neljäs sotajoukko oli muodostettava Magdeburgissa, jossa hallintomies oli saanut kokoon ainoastaan 100 hevosta ja josta kuningas toivoi voivansa vallita Elbeä, samalla kuin joukko yhdessä kuninkaan oman sotajoukon kanssa voisi antaa Saksille ja Brandenburgille tilaisuuden toimia ruotsalaisten kanssa. Viides sotajoukko oli asetettava Weseriin, sillä ympäröivät kaupungit eivät olleet haluttomia liittymään kuninkaan puolueeseen, hänellä oli siitä todisteita.

Että tämän suunnitelman toteuttamiselle koituisi esteitä molempien protestanttisten vaaliruhtinasten huikentelevasta hyödynjanosta ja arasta politiikasta, se ei ollut koskaan johtunut Kustaa Aadolfin mieleen.

Kuninkaan saapuessa Stralsundiin siellä oli suunnilleen kolmasosa siitä väestä, jonka hän oli määrännyt retkelle Mecklenburgiin. Useat ratsurykmentit, joiden piti tulla Preussista, olivat viipyneet, ja Teuffelin rykmentti täytyi jättää Stettiniä puolustamaan. Vasta kauan epäröityään kuningas päätti kaikessa tapauksessa lähteä retkelleen Mecklenburgiin.

Lähtö tapahtui syyskuun 23 päivänä. Oli määrä mennä Rostockiin. Marssittiin ensin Barthiin, josta muuan sola Ribnitzin ja Damgartenin välillä vei Mecklenburgiin ja suoraan ensiksi mainittuun kaupunkiin.

Barthin länsipuolella on suuri järvi, jonka eroittaa merestä kapea maakaistale, ja tällä kaistaleella sijaitsee Wustrowin kaupunki. Etelästä laskee järveen virta, ja sen molemmin puolin on kaksi kaupunkia, Damgarten Pommerin puolella ja Ribnitz Mecklenburgin puolella. Edellistä vartioitiin vanhasta vahtitornista, johon tällöin oli sijoitettu kymmenen keisarillista sotamiestä. Ribnitz sitä vastoin oli varustettu sekä muurein että haudoin.

Kuninkaan saapuessa nuo kymmenen tornissa olevaa sotamiestä näyttivät ensin aikovan puolustautua, mutta luopuivat pian aikeestaan. Kuningas laitatti kaksi siltaa virran yli, meni yöllä syyskuun 26 päivää vasten sen yli ja seisoi varhain aamulla Ribnitzin edustalla. Osasto vihollisen ratsuväkeä, joka kohdattiin, pakeni päätäpahkaa kaupunkia kohden ja sitä ajettiin täyttä laukkaa Rostockin tietä myöten, jollaikaa jalkaväki ryntäsi Ribnitzin muureja vastaan.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla. Hänen joukkonsa ei ollut suuri, mutta kuningas oli jo niin nuorten kuin vanhojenkin sotamiesten epäjumala, ja ilo siitä, että sai taistella melkein hänen silmiensä alla, teki joka miehestä sankarin.

Ribnitzin kaupungin portit räjäytettiin porttimiinoilla, ruotsalaiset ajautuivat kaupunkiin, ja vihollinen pakoitettiin antautumaan armoille. Muutamat taloista ryöstettiin, mutta heti tästä tiedon saatuaan kuningas käski, "että mitä oli otettu, se oli annettava takaisin." Ruotsalaiset menettivät ainoastaan kolme miestä. Viikko tämän jälkeen myöskin Wustrow joutui ruotsalaisten käsiin.

Siten vallattu sola oli sangen tärkeä toteutettaessa kuninkaan tuumaa lähestyä Elbeä ja sitä tietä tulla Magdeburgin avuksi. Sentähden hän laitatti sen puolustuskuntoon, niin että se kestäisi keisarillisten taholta odotetun hyökkäyksen. Kustaa Aadolf oli asettunut asumaan erääseen vanhaan pappilaan, missä häntä vaalittiin sellaisella rakkaudella, että se oli aivan liikuttavaa. Hän näki ainoastaan vanhat puolisot, mutta tunsi, että täällä oli joku muukin, joka arvasi hänen toivomuksensa, ja niinä harvoina hetkinä, joina hän oli kotona, lämpeni sydän siitä. Se elähytti uusiin ponnistuksiin kun tiesi, että uskollisen rakkauden hengetär liiteli hänen ympärillään.

Kenties tämä juuri viehätti kuningasta viipymään Ribnitzissä lokakuun 20 päivään. Sotajoukko tarvitsi lepoa ja sitä paitsi oli leirissä ilmestynyt tautisuuttakin. Sentähden täytyi luopua ajatuksesta tunkeutua pitemmälle Mecklenburgiin, varsinkin kun apujoukkojen odottaminen olisi ainoastaan viivyttänyt kuninkaan alkuperäistä aikomusta marssia Garzia vastaan, johon oli koottu keisarillinen pääjoukko, suunnilleen 12,000 miestä jalkaisin ja 3,000 ratsain. Vihollisen hallussa olivat sitä paitsi hyvin linnoitetut Kolberg ja Greifswald ja kaikki ne solat, joiden kautta sitä tietä kuljettiin Mecklenburgiin. Aikomus oli, jos mahdollista, ajaa hänet pois lujasta asemastaan. Niin Kustaa Horn kuin Teuffelkin, joiden mielipidettä kysyttiin, kehoittivat kuningasta käymään tuumasta toimeen. Kniphausen sitä vastoin arveli, että oli lähestyttävä Elbeä, laajennettava alueitaan ja vietävä Magdeburgille apua.

Kuningas seurasi kuitenkin Hornin ja Teuffelin neuvoa, joka parhaiten kävi hänen mielipiteensä kanssa yhteen. Ymmärrämme sen parhaiten luomalla pikaisen silmäyksen saksalaisiin olosuhteihin.

Jokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa. Neljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne persoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista politiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat jääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa. Wallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen sotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin Kustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä "friedlantilainen" ja hänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan nojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi kuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena keisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.

Wallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona, ennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun Ruotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan ollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään liittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta samalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin. Suunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä, ja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien. Liittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan paavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet tietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.

Niin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa Aadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat ja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli itse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.

Sentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan, olikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee keisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin osa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja Brandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.

Harvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää vastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään saakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua sotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana ja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa niukan leipänsä.

Keisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa elämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä hillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä sotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli haalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti ryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan kuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli aikoja sitten lakannut.

Samanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa oli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä, muiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana Wallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze, Bassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon johtajana oli italialainen Torquato Conti.

Kustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät olleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat kuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli protestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai tohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti häntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja sen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.

Epäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike, vaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui suuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja, oli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin puolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet askeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli ainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on kaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia vastaan.

Sellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän joukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren ajan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja liittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on uhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle, joka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut suorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis ollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.

Kuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan epätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin saapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan omaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin kaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli räjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen liittolaisen!

Kuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen protestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on "merkkilaukaus yleiskapinaan", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo Oxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg oli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet protestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet sen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin mahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta, niinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.

Vuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet toimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan nähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat kuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen, että katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan. Paavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold Wilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois ennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta häntä vastaan.

Välit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen neuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi kansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan elämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun hallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa, hänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen puolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.

Magdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata. Kustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä Magdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli virran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle "hyökkäysportti lounais-Saksaan", liittokunnan maihin, jossa hän — aikoja ennen astumistaan saksalaiselle maaperälle — oli löytänyt näyttämön, missä sota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.

Sopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi aina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen sotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta, että Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen, maksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan. Evankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus merkittiin yhteiseksi päämääräksi.

Kun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von Falkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin keisarillisten joukkojen ympäröimä.

Siitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin kaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin tai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli käytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin tehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa ja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli ajatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata itselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei sallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa vastaan.

Kuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut saavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen ruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet Pommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä voinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja avata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja Greifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.

Saksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen sotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero ja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä suurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan nähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden neuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa liittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava jonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot täten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se merkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää yhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja alistaa keisarilliset sen vallan alle.

Liittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja Tillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi mitata voimiaan.

Sillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat edelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se oli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää tilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty putipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo syyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal von Schaumburg astui hänen sijaansa.

Heti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen keisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin joukkoineen Stettiniin.

Outo ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna kaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo katseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin häiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui satumaisia huhuja.

Kniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia, joka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne useita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki ja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.

Eräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima oli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että Kniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona Greiffenbergistä pohjoiseen.

Edellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja muskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.

Saamansa käskyn johdosta Kniphausen lähti liikkeelle jätettyään yhdeksänsataa miestä Kolbergin edustalle pitämään linnaväkeä silmällä. Seuraavana päivänä Horn oli puolenkolmatta peninkulman päässä sieltä, ja marraskuun 12 päivänä koko ruotsalainen sotavoima yhtyi hänen johtoonsa.

Hän sijoitti päämajansa kylään, ja ylimmät upseerit kokoontuivat hänen luokseen neuvottelemaan miten oli paras käydä lähestyvää vihollista vastaan.

Silloin eräs tiedustelija ilmoitti, että suurehko sotavoima lähestyi Kolbergia Don Fernando Capuan johdolla.

Kustaa Horn järjesti heti joukkonsa täyteen taisteluasentoon erään kukkulan taakse tien varteen. Mutta yö kului, eikä vihollisesta kuulunut mitään. Kolmen aikaan aamulla kuului merkkisoitto, ja ruotsalaiset odottivat kärsimättömästi, että taistelu oli alkava. Silloin saapui sana, että Don Fernando oli urkkijaansa kautta saanut tiedon ruotsalaisten voimasta ja oli sentähden paluumatkalla.

Horn antoi heti käskyn lähteä vihollista takaa ajamaan. Sotajoukko jaettiin kahteen osaan. Ensimäistä, johon kuului koko ratsuväki ja 1,000 muskettisoturia everstien Teuffelin ja Hepburnin johdolla, hän otti itse komentaakseen. Muu jalkaväki ja tykistö tuli vitkaan jäljestä kreivi von Thurnin johdolla.

Saatiin tietää, että vihollinen oli parin tunnin matkan edellä, ja kohta sen jälkeen, että se oli pysähtynyt eräälle mäelle. Mutta ruotsalaiset jatkoivat tyynesti marssiaan ja saivat pian keisarilliset näkyviinsä. Kun nämä huomasivat ruotsalaiset, lähtivät he kukkulalta jatkamaan matkaansa. Mutta nyt lankesi niin sakea sumu, että saattoi tuskin nähdä omaa kättään, ja oli mahdotonta arvostella maanlaatua tai vihollisen voimaa ja asemaa. Kaikessa tapauksessa Horn tahtoi ajamalla vihollisten jälkijoukkoja heidän jalkaväkensä selkään saattaa heidät epäjärjestykseen ja hidastuttaa heidän marssiaan, kunnes Thurn ehti tulla jäljestä tykistöineen.

Urhea ja peloton Baudissin ryntäsi eteenpäin. Hänen kolme ratsuväkikomppaniaansa hyökkäsi puolta vahvemman jälkijoukon kimppuun ja onnistuikin ajamaan sen pakosalle. Mutta kun Baudissin tahtoi täydentää voittonsa, joutui hän sumussa vihollisen muskettisotureita vastaan, jotka ottivat hänet vastaan niin murhaavin kiväärinlaukauksin, että hänen heti täytyi vetäytyä takaisin. Mitään mainittavampaa tappiota eivät ruotsalaiset kärsineet, ja takaa-ajoa jatkettiin. Ainoastaan sumu esti vihollisen tuhoamista, se pääsi onnellisesti Garziin.

Sellainen oli ruotsalaisten ensimäinen yhteentörmäys keisarillisten kanssa tässä Saksan-sodassa.

Sillävälin oli kuninkaalla ollut kokous upseeriensa kanssa neuvotellakseen aiotusta hyökkäyksestä Garziin. "Meidän täytyy käydä otteluun", sanoi hän, "ja vaikka toivommekin hyvää menestystä, on meidän muistettava, että voitto on Jumalan kädessä. Mutta jos tällöin menettäisin henkeni, kehoitan teitä siitä huolimatta rohkeasti ja luottavasti jatkamaan…"

Niin hänen ajatuksensa aina palasivat hänen kuolemaansa. Se ajatus näytti aina väikkyneen hänen mielessään.

Sotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000 mieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot lähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui joulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja Baudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.

Kuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas puristi heidän käsiään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Alku on hyvä, Herran avulla on jatkokin oleva samanlainen."

Talvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön täytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta pakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen kanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.

Kutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat vieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät herkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä tuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä ollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin varustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he halusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat, etteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein varmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin ja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei tulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.

Kustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää puhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: "Ruotsalaiset ovat yhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen, niin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse makailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä asioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet jäädä talveksi toimettomiksi."

Tulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön pakoittanut herättämään kysymyksen.

Vielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan monia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus ei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin Pommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin Baijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa tämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen niskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.

Tämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa, ettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä oli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan, niin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän teki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian everstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.

Pappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan alta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä kasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli avomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä pitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan, josta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti "sotamieheksi", samoin kuin Tilly sai kantaa "vanhan korpraalin" nimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä vielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin kuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa suurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka kohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin Pappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin kuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui sukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava suuren ja kuuluisan kuninkaan.

Pappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui häneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan. Siitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen päällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava ruotsalaisen sankarin.

Schaumburg, joka katsoi keisarillisen sotajoukon Pommerissa olevan mennyttä, lähetti suurimman osan ratsuväkeään läheisiin seutuihin talvimajoilleen. Greifenhageniin sijoitettiin 3,000 miestä, enimmäkseen jalkaväkeä, itse jäi Schaumburg 6,000 miehen keralla Garziin.

Kustaa Aadolfille ei vihollisen asema ollut tuntematon, ja hän teki suunnitelmansa sen mukaan. Suurehko joukko järeitä tykkejä vietiin muskettisoturien suojaamana suurilla mataloilla proomuilla Oderia ylöspäin, jalkaväki ja ratsuväki seurasivat mukana pitkin rantaa.

Itsenään jouluaattona 1630 Kustaa Aadolf marssi 14,000 miehen suuruisen kenttäarmeijan kanssa täydessä taistelujärjestyksessä Greifenhagenin edustalle, joka oli keisarillisten asemapaikkojen avain. Hän vaati otteluun, mutta siihen ei suostuttu.

Joulupäivänä messun jälkeen käytiin rynnäkköön sekä maan että virran puolelta. Kun aukko oli ammuttu muuriin, pelastautui suurin osa linnueesta pakenemalla.

Schaumburg katseli Garzista taistelun menoa ja ajatteli ajoissa omaa turvallisuuttaan. Hän pani virran sillan tuleen, räjäytti linnoituksen ilmaan ja heitätti tykit ja varastot virtaan. Toisena joulupäivänä lähdettiin peräytymään Frankfurtia kohden, mutta peräytyminen muodostui pian mitä pikaisimmaksi paoksi. Ruotsalaiset ajoivat takaa käyden lakkaamatonta kahakkaa ja tuhosivat useita Wallensteinin entisen sotajoukon rykmenteistä. Brandenburgilaisen Kustrinin linnoituksen luona keisarillinen sotajoukko oli ainoastaan tunnin matkan edellä. Mutta kaupungin portit avattiin keisarillisille ja suljettiin ruotsalaisten edessä. Eräs saksalainen kuvailee keisarillisten elämöimistä heidän paetessaan seuraavin sanoin:

"Pommerissa samoin kuin vaaliruhtinaallisissakin maissa sotamiehet mellastivat hirmuisesti. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin yksinpä kirkoissakin. Kaikkiin valituksiin von Schaumburg vastasi ettei hän kyennyt hillitsemään villiytyneitä sotamiehiä."

Siten päättyi vuosi 1630. Kustaa Aadolf oli nyt herrana koko Pommerissa paitsi Kolbergia, Greifswaldia ja Demminiä ja saattoi sijoittaa joukkonsa myös Pommerin ulkopuolelle, vihollisilta jokseenkin hyvin säästyneeseen koilliseen Brandenburgiin eli Neumarkiin. Toiveet olivat siten käyneet melkoista valoisimmiksi, ja hyvällä luottamuksella kuningas aloitti urheine sotureineen vuoden 1631.

3.

ETEENPÄIN!

Uusi vuosi alkoi tuimalla pakkasella. Sitä paitsi olivat elintarpeet vähissä. Sentähden kuningas päätti, että sotajoukko oli tammikuuksi majoitettava Neumarkiin. Itsellään oli hänellä suuri halu matkustaa kotiin Ruotsiin näkemään jälleen puolisoaan ja tytärtään, mutta hän tahtoi kysyä Akseli Oxenstjernalta neuvoa, ennenkuin päätti toteuttaa aikomuksensa.

Kirje lähti tammikuun alkupäivinä, ja hän odotti kärsimättömästi vastausta. Melkein heti tämän jälkeen saapui Charnacé uudestaan ruotsalaiseen leiriin, ja Kustaa Aadolf otti hänet vastaan päämajassaan Bärwaldessa. Neuvottelut aloitettiin uudestaan. Kustaa Horn oli Juhana ja Kaarle Banérin kera ruotsalaisia edustamassa.

Kardinaali Richelieu oli ajatellut Kustaa Aadolfia palkkasoturiksi ranskalaisten palvelukseen, mutta havainnutkin hänet mitä taitavimmaksi valtiomieheksi. Ovelampana itse kardinaaliakin oli tämä määrännyt ehdot, kun hänelle oli aiottu ne määrätä, ja Richelieu tunsi, että kuningas oli voittanut hänet valtiotaidossa.

Ei ainoatakaan niistä vaatimuksista, jotka Kustaa Aadolf oli ennen hylännyt, oltu otettu sopimukseen. Tyytymätönnä oli Richelieu nähnyt liittokunnan ja keisarin sopivan keskenään, liitto Ranskan ja Kustaa Aadolfin välillä oli oleva vastapainona. Sopimus tehtiin viideksi vuodeksi; sen tarkoituksena oli Itämeren ja valtameren vapauden yhteinen puolustus ja sen valtiollisen vapauden palauttaminen, joka Saksalla oli ennen sodan alkua. Ranska sitoutui vuotuiseen 400,000 riikintaalarin apumaksuun, Ruotsi ylläpitämään 26,000 miehen suuruisen sotajoukon. Liittokunnan ruhtinaille Kustaa Aadolfin oli myönnettävä puolueettomuus, jos he sitä vaativat ja sitä paitsi — tärkeä kohta — hän sitoutui kaikkialla jättämään katolisen uskontunnustuksen häiritsemättä. Allekirjoitukset olivat nyt enää kiusana. Richelieu tahtoi, että Ludvig XIII:n nimi tulisi ensimäiseksi molempiin kappaleihin, mutta Kustaa Aadolf piti molemmat yhdenvertaisina eikä sentähden voinut Ranskalle myöntää muuta, kuin mitä sille oli oikeudella tuleva. Tässäkin Charnacén täytyi antaa myöten, ja molemmat asiakirjat allekirjoitettiin kuninkaan toivomuksen mukaan.

Ranskan puolelta oli tahdottu pitää asia salassa, mutta siitä Kustaa Aadolf ehdottomasti kieltäytyi ja päästi sen heti julkisuuteen.

Liittouduttuaan suurvallan kanssa, joka ylläpiti Euroopan tasapainoa, ei kuningas nyt tuntenut itseään ainoastaan uskonvapauden esitaistelijaksi, vaan myöskin siksi, joka ehkäisemällä Habsburgin huoneen vallanhimoa oli samalla repivä sen pakkopaidan, johon ihmiskunta tahdottiin sitoa. Ja tällä oli sellainen merkitys, että maailman täytyi se tietää.

Hänen suureksi ilokseen olivat Venetsia ja Hollantikin taipuvaisia suorittamaan apumaksua. Englannista saapui uutinen, että Hamiltonin markiisi oli saanut kuninkaan ja parlamentin suostumuksen väenpestaukseen, joten voitaisiin Weserin tienoille tuoda aivan uusi armeija.

Niin kävi Kustaa Aadolfin ympärillä kaikki yhä valoisammaksi.

Tällä sopimuksella oli rikottu yhtenäisyys katolisen Euroopan kesken, mutta keskellä leimuavaa taistelua molempien uskontunnustusten välillä sen pohjana on sovittava ajatus tasapainosta niiden välillä, ja sentähden tämä sopimus muodostaa ratkaisevan käännekohdan suuressa taistelussa.

Kenties juuri tämä vaikutti, että Kustaa Aadolf ei ollut kovinkaan alakuloinen, vaikka hän Oxenstjernan neuvoa noudattaen jätti matkustamatta kotiin. Valtiokansleri sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan poissaollessa kaikki menisi nurinkurin, koskei kellään muulla ollut kylliksi neroa eivätkä vihollinen, liittolaiset ja sotajoukko kunnioittaneet ketään toista niin, että hän olisi voinut kaiken johtaa onnelliseen loppuun.

Matkustuksen sijaan kirjoitti kuningas rakkailleen Ruotsiin. Maria Eleonoraa hän kehoitti olemaan hyvillä mielin ja katsomaan, että kaikilla olisi hänen läheisyydessään niin hyvä kuin suinkin. Hän lähetti terveisiä rakkaalle pikku tyttärelleen ja vakuutti lopuksi uskollista rakkauttaan.

Langolleen hän kirjoitti Bärwaldesta tammikuun 22 päivänä muutamia päiviä ennen sieltä lähtöään: "Olemme Jumalan avulla saaneet lujan jalansijan ja lähtökohdan tässä maassa, niin ettei inhimillisesti katsoen liene vihollisille helppo ajaa meitä täältä pois." Kirje sisältää muuten selonteon asemasta ja henkii kauttaaltaan toivoa ja luottamusta.

Jollei rakas Kätchen sisko saanutkaan mitään kirjettä, niin sai hän lämpimiä terveisiä poissaolevalta veljeltään, joka niin monta kertaa oli yksinäisinä hetkinään toivonut olevansa hänen läheisyydessään.

Ainoastaan muutamiksi minuuteiksi Kustaa Aadolf päästi ajatuksensa liitämään kotiin. Suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, vaati ensi sijassa hänen ajatuksensa ja aikansa. Väliin yksinäisinä hetkinään hän aprikoi, oliko hänen hyvä enkelinsä täällä vieraassa maassa enää milloinkaan ilmaiseva läsnäoloaan tai lähettävä viestin lapsen mukana… oliko arvoitus hänelle koskaan selviävä, saisiko hän enää koskaan nähdä amuletin antajaa?

Kuninkaalle jätettiin eräs kirjelmä. Se oli Hessen-Kasselin maakreiviltä, nuorelta, itsenäiseltä herralta, jota hävetti toisten horjuvaisuus, ja hän tahtoi sentähden omin päin neuvotella Ruotsin kuninkaan kanssa. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa taivuttaakseen Etelä-Saksan protestanttiset valtiosäädyt ja kaupungit liittoon kuninkaan kanssa.

"Tässä meillä on siis mies, joka toimii omasta alotteestaan ja innostaan", sanoi kuningas Kustaa Hornille, joka oli jättänyt hänelle kirjeen.

"Hänelle voi syystä sanoa: 'Mitäs teet, tee mitä pikimmin'", vastasi tämä.

"Niin", puuskahti kuningas, "niin totta kuin omasta puolestani olenkin päättänyt voittaa tai kuolla, täytyy Saksan ruhtinaiden ymmärtää, että liian myöhään tehty päätös syöksisi heidät auttamattomaan perikatoon. Siinä tapauksessa nimittäin, että joutuisin tappiolle."

Kustaa Aadolfin menestys oli herättänyt suurta huomiota, ja evankeliset ruhtinaat, joiden hän ei sallinut jäädä odottavaan puolueettomuuteen, päättivät Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjänän kanssa esi-isäin esimerkin mukaan kutsua evankeliset säädyt yhteiseen neuvotteluun. Kun ensin oli neuvoteltu Brandenburgin kanssa, kutsuttiin kokous Leipzigiin, jossa oli sovittava siitä, mitä protestanttien oli tehtävä sietämättömästä sorrosta vapautuakseen.

Tämä oli ensimäinen heikko yritys vastarintaan keisaria vastaan, mutta ei kuitenkaan askel liittoon Kustaa Aadolfin kanssa. Heille Ruotsin kuningas oli ainoastaan muukalainen. Heidän tarkoituksensa oli koota luterilaiset ja reformeeratut kolmanneksi puolueeksi, joka taisteluun puuttumatta asettuisi ase kädessä odottavaan asemaan. Oli käytettävä vain hyväkseen Kustaa Aadolfin menestystä kiristämällä keisarilta ja katolilaisilta niitä etuja, jotka tähän asti oli kielletty.

Juhana Yrjänä, joka oli koko protestanttisen Saksan etunenässä, luuli voivansa niittää mitä toinen oli kylvänyt ja ovelalla politiikallaan ratkaista Saksan kysymyksen.

Kokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden, mutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että "keisari tahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä tiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa vähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä, saivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen ei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa."

Ja sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin protestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa muukalaista vastaan.

Helmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja politiikkaa pohdittiin sekaisin.

Turhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua tunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä, samalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä, mutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken. Kaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä ainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle. Niinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen valtiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen ohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut "raudallisesta ratkaisusta."

Samalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin Ferdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin, ettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät tarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin kuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä tarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä, ei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.

Tyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä vaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin Leipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja Tillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa protestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan omilta pojilta.

"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni", oli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos heidän omista ajattelemattomista teoistaan.

Kuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois saksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin kuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka ajoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.

Heihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat miehet.

Kustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä keskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.

Uuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus "kirkon ja valtakunnan puolesta", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista Pohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja liittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva soturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja sentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden. Hän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien sotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan Wallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan. Eikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa hovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä sanoissa: "Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme."

Tarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin oli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa haltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta tuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita joukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun Hannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen korviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti, että hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko sotavarastonsa.

Tilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti Magdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa 1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa Aadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan.

Muistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka sitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että hänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.

Tämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain puolueettomuudestaan. "No hyvä", sanoi kuningas, "jos saksalaiset ruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin on se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja turvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin edes takaisin."

Vaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi seista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi kuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että linnoitus jätettäisiin koskematta.

Tälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille kaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn marssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen tie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä maalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa nytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli vallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän tahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota puolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.

Kustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja Kniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja kuninkaan välillä.

Ne joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun 25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli lumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä oli hyvät turkit.

Skotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa kertomuksessaan: "Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella, mutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa oli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara oli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän vaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän oli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän maineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei heiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin vihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän neuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain paikkojen luonnon ja aseman."

Tällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet uskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja sotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.

Helmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen Neu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja ratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin pattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli kaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.

Hän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja palavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja linnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta Ruotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi, jos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai muutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin, ehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä väkivaltaa asukkaille.

Tämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen, herätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja rakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan. Neu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin linnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti antautuivat.

Viimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen Peter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan linnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus kuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin rehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa viimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän sonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin. Tiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki seudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka olivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella lupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta seuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen oli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki ruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään, silloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset ympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden säästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen — heidän tähtensä.

Demmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin hyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella vaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja torni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400 sotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin. Ruotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa tornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana päivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät ilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta keinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan upseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui pian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja julistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.

Sillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä hyökkäyksiä tehtiin kaupungista.

Kustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla taistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi todelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen likinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin kaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta siellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se murtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova vartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää apuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan, ettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo tapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen ei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni lähimmälle vartiotulelle.

Kapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla nuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä alttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin lempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään ja vastasi sitten:

"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on sellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana."

Sen jälkeen, kerrotaan, "palasi kuningas kylmään telttaansa, söi vahvan päivällisen ja joi hyvän siemauksen viiniä, muutti vasta sen jälkeen pukua ja lähti ulos uudestaan."

Kuitenkaan ei tällä kertaa tarvittu rynnätä. Kun keisarilliset näkivät seitsemän lippua liehuvan ruotsalaisten pattereilla, lannistuivat he ja pyysivät antautua. Demmin ja keisarillisen Itämeren-sotajoukon koko sota varasto luovutettiin miekaniskutta.

Taistelu keskellä talvea turkkeihin puettuja pohjan poikia vastaan ei näyttänyt miellyttävältä ruhtinas Savelli'sta, joka siellä oli päällikkönä, ja hän marssi sentähden mieluimmin matkaansa "kiluineen ja kaluineen, liehuvin lipuin, täysissä aseissa ja kahden pikku tykin keralla." Lähtö tapahtui helmikuun 15 päivänä.

Kerrotaan, että kuningas oli itse silloin läsnä, että hän kutsui Savelli'n puheilleen ja kiitti häntä tuttavuudesta. Mutta miehen poistuttua hän kääntyi ympärillään seisoviin eversteihin ja sanoi: "Jos mies olisi palveluksessani, panisin hänen päänsä hänen jalkojensa väliin."

Suuri oli ilo ruotsalaisten leirissä. Useita pikkukaupunkeja vallattiin sen jälkeen, ja maaliskuun 2 päivänä antautui Colberg. Täten saatiin miehistö paremmin majoitetuksi, ja kuningas toivoi, että sotamiehet saisivat levätä rauhassa, kunnes hän parempana vuodenaikana voisi toteuttaa aikomuksensa marssia Mecklenburgin läpi Elbelle.

Juhana Banér sai Demminin ympäristöllä olevain joukkojen päällikkyyden, Kniphausen niiden, jotka olivat sijoitetut Neu-Brandenburgin ympäristöön. Neumarkissa majaili Kustaa Horn. Ruotsalainen sotajoukko levisi nyt esteettömästi koko Mecklenburgiin.

Mutta Tilly päätti tehdä kuninkaan laskut tyhjäksi. Hän oli tahtonut pelastaa Demminin, mutta tuli liian myöhään. Nyt hänen piti tunkeutua läpi ruotsalaisten asemapaikkojen joutuakseen ainakin Greifswaldin avuksi, ja hän lähti sentähden Oderin seuduilta, ensin turvattuaan lujin varustuksin Frankfurtin ja Landsbergin linnoitukset, joista Oderin seutujen omistus riippui.

Hän marssi länttä kohden Brandenburgiin, ja luultavasti peloitellakseen vaaliruhtinaan sieltä hän kääntyi pohjoiseen ja seisoi Havelbergin edustalla samana päivänä, jona Demmin antautui ruotsalaisille.

Suunnattomasti harmistuneena Savellia kohtaan, joka oli niin huonosti vastannut hänen luottamukseensa, Tilly kirjoitti keisarille ja pyysi häntä muille varoitukseksi rankaisemaan rikollista ja riensi sen jälkeen, jos mahdollista, pelastamaan Greifswaldia, ainoaa linnoitusta, joka keisarillisilla oli enää jäljellä Pommerissa.

Ruotsalaisten päämajassa tiedettiin, että "korpraali" oli liikkeellä, mutta ei, mihin matka tähtäsi. Pian saapui kuitenkin tieto, että matkan määränä oli Neu-Brandenburg. Etujoukot saapuivat maaliskuun 2 päivänä, muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilly päävoiman keralla ja 7 päivänä hän alkoi pommittaa kaupunkia.

Kuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa ruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden päälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui varmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä, edellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia kehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi kapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta, vaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. "Me kyllä avustamme teitä", lisäsi kuningas.

Kustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä Stettiniin.

Itse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5 päivänä.

Tänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta. Ensiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi, että ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin kanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.

Odotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä suurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan joukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä odotettiin seuraavana päivänä.

Kuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia Brandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin, pakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui jotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.

Sinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat sotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat asuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että Tilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki, jotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin. Kertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri se, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään mitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein pakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli käytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.

Turhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat kalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa kuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa taistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti silmiinpistävää pelkoa.

Se koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua välttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella tavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa Hornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti ollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen joukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään päin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten suojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän täysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.

Hän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja kirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.

Tilly näyttää olleen sangen äreä taivaltaessaan rannikkoa kohden, päättäen hänen julmasta menettelystään Feldbergin pikkukaupungin urhoollista ruotsalaista puolustusjoukkoa kohtaan. Siellä oli muuan Kniphausenin rykmentin komppania, joka puolustautui urhoollisesti. Linnoitus vallattiin rynnäköllä, armoa ei annettu lainkaan, joka mies hakattiin maahan. Muutamia päiviä sen jälkeen Tilly seisoi Brandenburgin edustalla.

Kniphausenin käytettävissä oleva sotavoima nousi suunnilleen 2,000 mieheen. Kaksipäiväisen keskeytymättömän ammuskelun jälkeen oli niin suuri osa muurista luhistunut kokoon, että koko rykmentti voi siitä marssia läpi. Taistelu jatkui melkein keskeytymättä, ja kun vihollisjoukko oli luvultaan sangen ylivoimainen, oli ratkaisu selvä, niin pian kuin jouduttiin käsikähmään. Vihollinen tunkeutui kaupunkiin sunnuntaina juuri jumalanpalveluksen aikana. Ruotsalaiset puolustautuivat niin urhoollisesti, että itse muurinaukolla kaatui 400 vihollista.

Papin seistessä parhaallaan saarnastuolissa syöksyivät vieraat sotamiehet kirkkoon, joka oli täpötäynnä vaimoja ja lapsia. Pappi ammuttiin heti kuoliaaksi ja naisia ja lapsia kohtaan meneteltiin mitä kamalimmalla tavalla.

Tilly oli tosiaan vaatinut kaupunkia jokseenkin hyvillä antautumisehdoilla, mutta Kniphausen ei ollut saanut sitä kirjettä kuninkaalta, jossa tämä kehoitti suostumaan pakkosopimukseen, jos välttämätöntä oli. Eikä hän epäröinyt taistella viimeiseen saakka, lujasti vakuutettuna siitä, että apua oli tuleva.

Voittoisa vihollinen ei säästänyt ketään. Verilöyly oli kamala, kirjoittaa eräs silminnäkijä. Kirkoissa, kaduilla ja porvaristaloissa hakattiin niin viattomat porvarit kuin sotamiehetkin upseereineen maahan, vaimot ja neitsyet raiskattiin ja koko kaupunki ryöstettiin. Kniphausen itse, hänen vaimonsa ja lapsensa pakenivat 20 sotamiehen kera raatihuoneelle, ja heidät otettiin siellä vangiksi.

Brandenburg vallattiin maaliskuun 9 päivänä, ja muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai siitä tiedon. Hän kirjoitti heti Kniphausenille lohduttaen häntä onnettomuudessaan ja vakuuttaen, että hänet pian lunastettaisiin. "Koska kaikkeinkorkein on teidän sallinut", kirjoitti hän, "joutua sellaiseen koettelemukseen, ja me näemme, että meidän tähän asti osoittamamme lempeys keisarillisia kohtaan ei ole heihin vaikuttanut mitään, niin on meidän tästedes meneteltävä sen mukaan."

Tilly puolestaan oli neuvoton, lähtisikö Hornia vai Kustaa Aadolfia vastaan. Jälkimäisen hän vihdoin valitsi, mutta hänen täytyi kääntyä takaisin, kun hänen vaaliruhtinaansa nimenomaan käski hänen pontevasti jatkaa Magdeburgin piiritystä.

Tillyn lähdön Mecklenburgista saattoi pitää Itämeren rannikon, keisarillisen sotajoukon ensimäisen puolustuslinjan, täydellisenä luovutuksena.

"Vanha korpraali", vanhan sotakoulun mies, oli saanut voittajansa uuden koulun miehestä. Kaikki vanhan sotaherran liikkeet kuningasta ja Kustaa Hornia vastaan, joka viimeksimainittu lentävine osastoineen suojeli Pommerin rajaa Mecklenburgin puolelta, olivat hedelmättömät, ja nyt Tillyn täytyi jättää tämä sotanäyttämö ajelehtiessaan edestakaisin kokolailla reveltyine joukkoineen. Hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin estetyksi Kustaa Aadolfin marssimasta Elbeä kohti. Hänen oma tiensä kävi nyt sinne.

Pappenheim oli tähän asti jatkanut Magdeburgin piiritystä. Nyt oli Tillyn häneen yhtyneenä valloitettava kaupunki millä hinnalla hyvänsä.

Leirissä Schwedtin luona kuningas sai tiedon tästä suunnitelmasta. Hän päätti silloin heti lähteä Frankfurtia kohden ja toivoi siten voivansa houkutella vihollisen uuteen, tuhoisaan kiertomarssiin ja hankkia Magdeburgille lisää hengähdysaikaa.

Noin 14,000 miehen keralla hän lähti liikkeelle maaliskuun 27 päivänä 1631. Kustaa Horn jäi paikoilleen hoitaakseen kuninkaan poissaollessa päällikkyyttä Pommerissa ja kootakseen Oderin rannalle uuden sotajoukon.

Baudissin lähti kuninkaan edellä liikkeelle ratsumiehineen ja toimitti etuvartiopalvelusta, kertoen heti kuninkaalle kaiken mitä matkalla oli saanut tietoonsa vihollista koskevaa.

Jo huhtikuun 1 päivänä kuningas oli joukkoineen puolentoista peninkulman päässä Frankfurtista, ja seuraavana päivänä hän marssi täydessä taistelujärjestyksessä kohden kaupunkia.

Päällikkyyttä johti Gartzista paennut Schaumburg. Kaupungin sotavoima ilmoitettiin olevan 4 tai 5,000 miestä. Mutta koska Tilly oli tyytymätön Schaumburgiin sentähden, että tämä oli hänen mielestään huonosti puolustanut Gartzia, oli hän lähettänyt Tiefenbachin ottamaan haltuunsa Frankfurtin päällikkyyden, ja tämä saapui sinne melkein samaan aikaan kuin ruotsalaisetkin.

Frankfurt sijaitsi Oderin rannalla virran ja kukkulakihermän välissä, joka puoliympyrässä kaarsi kaupungin. Kukkuloille asetettiin ruotsalaisten piiritystykistö, kun se oli lautalla viety virran ylitse. Kaupungin pohjois- ja eteläpuolella oli esikaupunkeja, jotka sytytettiin ruotsalaisten lähetessä, ja ensimäiseksi he sentähden näkivät 200 asunnon savuavat rauniot.

Kuningas antoi sotajoukon olla koko päivän paikoillaan, ja ryhtyi itse eversteineen tutkistelemaan kaupungin ympäristöä. Teuffel, joka ratsasti kuninkaan rinnalla, sai silloin vasempaan käsivarteensa luodin, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Yöllä, jolloin tehtiin tarpeellisia piiritysvarustuksia, ammuttiin eversti Dargitz, mutta ei onneksi kuoliaaksi.

Seuraavana aamuna, palmusunnuntaina, kaikki valmistavat työt olivat suoritetut. Kaupungista ammuttiin yötä päivää, kuitenkaan saamatta ruotsalaisille aikaan erikoisempaa vahinkoa. Sunnuntaina aamupäivällä ampuminen kävi vieläkin kiivaammaksi.

Ruotsalaisten leirissä sitä vastoin pidettiin yleinen jumalanpalvelus. Siellä oli niin hiljaista, että se herätti huomiota kaupungissa. Siellä ivattiin ruotsalaisia ja koetettiin ilve- ja kompasanoin osoittaa omaa urheutta ja sotakuntoa.

Niinpä keisarilliset huusivat muurilta: "Kuulkaas, silakansyöjät, oletteko nyt syöneet nahkatykkinnekin?" Toisessa paikassa oli muurille ripustettu villihanhi ja huudettiin: "Nyt ruotsalaiset saavat muiden muuttolintujen kera palata pohjolaan; he ovat kyllin kauan talvehtineet lämpimässä Saksassa." Joku suulas ruotsalainen vastasi siihen: "Tulimme juuri Frankfurtiin syömään niitä hanhia, jotka keisarilliset ryöstivät Pommerista."

Sillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä ympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika vastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki äänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä olemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.

Viiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida Guben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin paikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset lähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä hänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi komppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.

Kerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä, kun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes viitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei Kustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä rynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa asiasta, oli jo liian myöhäistä.

Tykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin koettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. "Pääsy yli haudan ei ollut niin helppo kuin luulimme", sanoi sitten Juhana Banér. "Mutta se kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet juoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat vihollisen väistymään."

Täten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset olivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa voiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit seurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka sentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.

Yleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen tykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki, että muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan syöksyi ylös niitä myöten.

Tämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas Auer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset huudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut sotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että he yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen suostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se oli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä käyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana Banér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset kaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat kaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.

Vihollinen puolustautui "aika urheasti", mutta skotlantilaiset, jotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti oli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden siltaa, joka vei Oderin ylitse.

Toisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja mieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.

Mutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi kamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä avuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei päässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja parku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat tykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen sekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset saapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä, jotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat. Hädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.

Edellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta vihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera etelään päin Schlesiaan.

Kaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa "aivan harvinaisella tavalla, Jumalan ihmeellisellä avulla", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä ajoin.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, "kuitenkin pysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi." Ryöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti niin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin myös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se, että porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin ankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.

Seuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin sillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla kaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu huhtikuun 6 päivänäkään.

Oder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan asemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei pyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä maalina oli Magdeburg.

Jo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja 2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi. Matka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle. Pappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen sotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.

Ken on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa Aadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille, että kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi vallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa kanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei alistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen hänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista pitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja pani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan hänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti korkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus hänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet polvillaan vaipuneena rukoukseen.

Siitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön luottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman sotamiehenkin rakastettuun herraan.

Toinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä, odotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä ja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja ja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa ennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän oli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä joukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin maailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.

Epäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka oli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa, että tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia selkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja nämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän soimasikaan heidän arkuuttaan!