SISÄLLYS: (continued 3)

Samalle paikalle, johon 200 vuotta myöhemmin pystytettiin Leipzigin taistelun muistokivi, kokosi Kustaa Aadolf sotajoukkonsa, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa voitosta.

Oli ihanaa nähdä nämä tuhansien tuhannet polvillaan, kädet ja kasvot taivasta kohden, kiittämässä sotajoukkojen Jumalaa siitä, että hän oli antanut heille voimaa murtaa ne kahleet, joihin paavinvalta ja jesuiittalaisuus, yksinvalta ja tyrannius tahtoi kietoa koko maailman.

Ilovalkeat sytytettiin, ja kuningas vietti yönsä vartiotulen ääressä.

* * * * *

Mutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin; kaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli 7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja oli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko tykistö ja 100 lippua.

Seuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen leiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja huvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis oli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui voittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä — sanoo eräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi keisarillisten leirin eri osiin.

Vihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat matkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui Halleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.

Päivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan haavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein taintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty. Kaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili ruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.

Seuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa ja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella voimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon kuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin palvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000 miehellä.

Samana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä Leipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen, oivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen j.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa varsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka ja kirjoitus: "Kirkon ja valtakunnan puolesta."

Seuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla Merseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset, jotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan, osaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen luona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin vaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.

Hallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja tämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On itsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään; olihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi tyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan tahtonut tunnustaa pelänneensä.

Oli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta, sillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään kuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta melkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti anteeksipyyntönsä.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi jalomielinen isäntä. "Olette riittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän ripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita sotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä."

Vaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun kaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin kunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän vain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi kuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin keisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa arvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti tehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi vaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.

"Lopuksi", kertoo eräs mukanaollut, "kuningas ja vaaliruhtinas joivat veljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista tehtävistä."

Kuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä lyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että kaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten tuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat joutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain ulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman etunsa niin vaativan.

Ruotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa se sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen. Saksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.

Mutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai kaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi tiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut metsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä lähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli tapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään hillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli saanut huonoja uutisia.

Mutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine herroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten menettelyohjeiden säätämiseen.

Kukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä oli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli taipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.

Keisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti lannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren taistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan. Hänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä oli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat pelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni takavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista suvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? "Hän kyllä oli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan."

Niin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä ymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan keisarin jalkoihin, sen oli "pohjan leijona" lyönyt hänen kädestään, ja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta hajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.

Protestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella. Monien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti hengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun Saksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai uskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa varma perustuksensa protestanttisuudessa.

Maailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset olisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin voiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion mahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten kaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se uskomaton asia, kysyttiin Wienissä, "että Jumala oli kääntynyt luterilaisuuteen?" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan ollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen ajan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta kolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli voitettu Breitenfeldin taistelussa.

Ja Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein muukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen auttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän seisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat ja kansa tervehtivät häntä riemulla.

Keisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään, että kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty pirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän ollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.

Ja Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä hallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi retkensä paavillisen liittokunnan maihin.

Ylpeää voitonvarmuutta — niin arveltiin — täytyi Ruotsin kuninkaan tuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen hänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja kiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun ratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen ei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin määrätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut sen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta hän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta; sentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja kiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä voittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa tuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti valtiokanslerille "ihanan voittonsa" johdosta, aluksi ja lopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee vastedeskin hänen suojelustaan.

Samassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan luoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon keskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla varakuvernöörinä Preussissa.

Useilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen. Kustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi. Saksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin vaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt liittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa Aadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää hänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan. Hänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.

Kaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi, seuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin perintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen ajatuksen puolesta; "olutkuningas" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin uskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.

Weimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta, joka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä kuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että voisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi onnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa, eikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen vastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan selän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana Yrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos he saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet tilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen puolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin lähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin katkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena pysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa Aadolf pyrki.

Kotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki; siten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että miljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista lähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua häneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?

Saksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia liittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään oli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä käyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa ylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä Wieniin.

Protestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen ollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti tiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit kirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin rasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin, kääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.

Vaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan, mutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto. Juhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin ja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin piirikuntiin.

Kuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi, toivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun brandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.

8.

VAROITUS.

Syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen keralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla ilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa Mainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää kaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin tarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.

Kahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle Thüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä soihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan itsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin. Korkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen loimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan muistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla päivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja ruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta näytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat ritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa tertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret, ahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä. Etelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.

Marssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista valtiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan tervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin, mutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin asujamisto, joka oli joukolla lähtenyt "uutta Gideonia" katsomaan.

Osoittaakseen kuinka kallisarvoisena hän piti tämän myötätunnon, perusti hän sen lukion, joka Schweinfurtissa on vielä meidän päivinämme. Sotamiehetkin saivat osakseen yleisen tyytyväisyyden ilmauksia. Nyt olivat heidän makeanleivänpäivänsä tulleet.

Lähin marssi suunnattiin katoliseen Würtzburgiin, ruhtinaallinen piispa riensi päätäpahkaa pakosalle, kun kuuli ruotsalaisten lähestyvän. Esikaupunki ei ollut linnoitettu eikäpä itse kaupunkikaan, josta puuttui tarpeellinen vartioväki. Toisella puolen virran oli piispanlinna jyrkän vuoren ylimmällä huipulla.

Se oli sangen vanha rakennus, joka oli saanut Marienberg-nimensä neitsyt Marialle pyhitetystä kirkosta. Tänne oli sijoitettu 600 miestä Keller nimisen ratsumestarin johdolla.

Tämä, joka katsoi kaupungin puolustuksen mahdottomaksi, luovutti sen melkein heti, mutta sulkeutui itse linnaan, ensin räjäytettyään ilmaan pari kaarta siitä sillasta, joka vei yli virran ja lisäksi korjattuaan pois kaikki venheet huostaansa.

Pikalähetti toi viestin, että Tilly lähestyi, ja Kustaa Aadolf, joka ei tahtonut tuhlata aikaa, päätti vallata kaupungin rynnäköllä. Suurin vaikeus oli päästessä virran yli.

Korkealla sijaitsevasta linnasta saattoi tykit esteettömästi suunnata mihin paikkaan tahansa, ja luotisade kohtasikin niitä uskaliaita, jotka uskalsivat virran rantaan. Mutta ruotsalaiset eivät olleet neuvottomia; jotkut riensivät noutamaan paikalle muutamia veneitä, jotka he olivat läheisyydestä keksineet, toiset taasen heittivät paksuja lautoja sillan murretun osan yli. Osa joukosta kulki yli lautoja myöten, osa taasen souti veneillä.

Kun muuan linnantorneista oli ammuttu maahan ja juoksuhaudat ehditty ulottaa linnaan saakka, päätti kuningas tehdä rynnäkön. Linnanportin edustalla oli ulkovarustus, joka oli ensin vallattava, ja se onnistui kahden tunnin tulisen taistelun jälkeen. Ryntääjiä johti Akseli Lilja; hän ajoi vihollista väkineen takaa linnaan ja valloitti sen. Mutta taistelua jatkettiin linnanpihalla, kunnes Lennart Torstensson otti Kellerin vangiksi. Silloin kaikki vastarinta taukosi.

Valloituksen jälkeen ruotsalaiset saivat sotamiehet tunnin ajan ryöstää. Mutta ainoaakaan naista ei saanut raiskata, ei tehdä mitään väkivaltaa.

Kun kuningas tuli linnanpihaan, näki hän monien ruumiiden joukossa muutamia sellaisiakin, joiden kasvoista kuvastui elämä ja terveys. "Nouskaa kaikki, teille ei tehdä mitään pahaa", lausui kuningas. Ja katso, monet luullut ruumiit riensivät noudattamaan kehoitusta ja luikkivat tiehensä niin nopeasti kuin vain pääsivät.

Suunnattoman suuri oli saalis, mikä täällä saatiin, vaikka kaupungin asujamet saivatkin takaisin kaiken, mikä oli viety linnaan parempaan turvaan. Kaksitoista hopeaista apostolia ja kultainen Mariankuva lähetettiin rahapajaan. Muuten otettiin yhdeksänviidettä suurempaa ja pienempää tykkiä, tuhatmäärin jalka- ja ratsuväen aseita, piispan oivalliset hevoset, hänen viininsä ja kirjastonsa, joka viimeksi mainittu sai sittemmin muuttaa majaa Itämeren poikki Upsalaan. Lopulta onnistuttiin löytämään piispan aarrekammiokin, joka oli hakattu kallioon linnankellarin alle. Sieltä kannettiin ulos monet kätketyt kalleudet, muun ohella arkku kultarahoja täytenään. Linnanpihalla pohja irtautui ja kultarahat vierivät maahan. Sotamiehet eivät olleet hitaita poimimaan. Monet kolikot silloin sujahtivat heidän omiin taskuihinsa, mutta kuningas antoi heidän pitää ne.

Sotamiehet eivät olleet koskaan nähneet niin paljon kultaa, kuin mitä täällä joutui heidän osakseen. Würtzburgin jälkeen oli ruotsalaisessa sotajoukossa tuskin ainoaakaan sotamiestä, jolla ei ollut uutta siistiä pukua. Se ylellisyys, jossa he elivät oleskellessaan rikkaassa Mainin laaksossa, tuntui heistä melkein unennäöltä. Muuan päälliköistä kirjoitti: "Suomalaispoikamme, jotka nyt tottuvat viinimaahan, eivät enää kovinkaan kalunne Savoon takaisin. Liivinmaansodassa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homehtuneesta leivästä laitettuun olutsoppaan; nyt suomalaiset laittavat kypäröissään kylmää lientä viinistä ja sämpylöistä."

Lokakuun 8 p:nä vallattiin Würtzburgin linna. Kohta tämän jälkeen Kustaa Aadolf julistettiin Frankin herttuaksi.

Syyskuun loppuun Tilly oli oleskellut Peterhornin hiippakunnassa, mutta heti kun saapui tieto Ruotsin kuninkaan retkestä poikki Thüringerwaldin, marssi hän kiireimmiten etelää kohden, yhtyi kenraalien Altringerin ja Fuggerin kanssa ja Fuldaan saapuessaan laski sotajoukkonsa 27,000 mieheksi. Hänen tarkoituksensa oli rientää Würtzburgin avuksi, mutta hänen jatkaessaan marssiaan Hanauhun saapui tieto piispankaupungin kukistumisesta.

Täällä yhtyi Tillyyn uusi Lothringista saapunut sotajoukko, niin että hänen komennossaan oli nyt 40,000 miestä, mikä miesluku oli riittävä estämään Kustaa Aadolfin marssia pitemmälle. Mutta seurauksena Leipzigin taistelusta oli, että Tilly nyttemmin pelkäsi käydä Ruotsin kuninkaan kimppuun. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatusten ryhtymättä mihinkään ennenkuin lokakuun lopussa. Silloin sattui tapaus, joka yhdessä elintarpeiden puutteen kanssa pakoitti Tillyn lähtemään pois näiltä seuduin.

Kuningas oli samaan aikaan ottanut vastaan ja lähettänyt pois Bambergin piispan lähettilään, Württembergin herttuan ja muut, jotka tahtoivat pysyä puolueettomina, mihin tietysti ei suostuttu. Hän oli juuri tehnyt sopimuksen Nürnbergin kanssa, kun saapui sanoma, että Tilly oli lähtenyt liikkeelle ja luultavasti aikoi joko Würtzburgiin tai Schweinfurtiin.

Tapansa mukaan Kustaa Aadolf lähti itse vihollista vakoilemaan ja löysi hänet leiriytyneenä Tauber-virran varrelle. Täällä kuten muuallakin keisarilliset osoittautuivat sangen huolimattomiksi vartiopalveluksessaan. Kolme rykmenttiä ratsuväkeä oli sijoitettu Würtzburgin linnan puolelle muutamia peninkulmia itse kaupungista.

Yöllä lokakuun 24 päivää vasten kuningas ratsasti hyökkäysretkelle 3,000 ratsumiehen ja 2,000 muskettisoturin keralla kolmen etumaisen rykmentin kimppuun sellaisella menestyksellä, että suurin osa vihollisista hakattiin maahan, suuri joukko vangittiin, ja koko kuormasto joutui voittajan käsiin. Loput keisarillisista ajettiin päämajaan, jossa syntyi suuri pelästys.

Seuraavana päivänä kuningas palasi Würtzburgiin ja sai heti sen jälkeen tiedon, että vihollinen oli lähtenyt marssimaan Ochrenfurtiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee virranmutkauksessa Würtzburgista kaakkoiseen päin. Kustaa Aadolf miehitytti heti tämän seudun samoin kuin muutkin vaaralliset paikat.

Sillä välin Tilly taivalsi sangen verkkaan kaakkoista kohden, ja kuningas, joka oli lähettänyt muutamia rykmenttejä Nürnbergiin ja sentähden saattoi olla huoletta tähän kaupunkiin nähden, päätti antaa hänen jatkaa marssiaan Frankeniin ja itse jatkaa taivaltaan Mainin laaksoa pitkin.

Sitä ennen tehtiin liitto Yrjänä Lüneburgilaisen ja useain evankelisten kaupunkien kanssa, kuten Frankenin, Anspachin, Baireuthin, Nürnbergin ja muiden.

Suuri joukko palautusjulistuksen aikoina karkoitettuja protestanttisia pappeja palasi takaisin seurakuntiinsa. Sitä vastoin katolisen väestön valtasi alussa oikea pakokauhu; kaikki pakenivat, ketkä suinkin pääsivät, varsinkin papit ja munkit. Yleisenä uskona oli, että Antikristus oli tullut hirveästi kostamaan kaikkien uskonheimolaistensa puolesta. Mutta vähitellen alettiin käsittää, että läheltä katsoen hän ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin oli luultu. Hän ei ensinkään vaatinut kostoa eikä häirinnyt ketään vapaassa uskonnonharjoituksessaan.

Kustaa Aadolf vuorostaan kehoittikin paenneita palaamaan kutakin kotiinsa. Würtzburgista hän tarjosi suojelustaan kaikille, niin katolilaisille kuin protestanteillekin.

On totta, että Bärwaldessa Richelieun kanssa tehty sopimus velvoitti hänet siihen, mutta paljoa suuremmalla syyllä voimme tässä kuninkaan viisaassa menettelyssä nähdä ilmauksen Kustaa Aadolfin luonteen ylevyydestä ja puhtaasta ihmisyydestä, joka johti hänen toimiaan ensi silmänräpäyksestä saakka, kun hän tuli lähempään kosketukseen katolisen Saksan kanssa, ja joka kokonaan voitti sen ahdasrintaisen uskontunnustuksen, johon hän oli kasvanut ja joka häntä ympäröi hänen nuoruudessaan. Kun Erfurtin katoliset papit olivat polvistuneet hänen edessään, nosti hän heidät ylös ja lupasi heille suojeluksensa.

Mutta vaikka hänen terve, valpas ymmärryksensä estikin hänet tulemasta sellaiseksi hurmahengeksi kuin Ferdinand II ja Maksimilian Baijerilainen, vaikka hän tarjosikin uskonvapauden ja vapaan uskonnonharjoituksen kaikille, niin käytti hän sitä vastoin katolisen kirkon omaisuutta valloittajan oikeudella. Saksan protestanttiset ruhtinaat, sen ylhäisaateli ja hänen omat upseerinsa saivat kaikki osansa saaliista. Samaan aikaan jatkettiin niitä erikoisliittoutumisia, jotka oli alettu Stettinissä, ja sopimuksia tehtiin protestanttisten ja katolisten säätyjen kanssa kilvan. Katolisten täytyi tehdä samat sitoumukset kuninkaalle kuin ennen Paavilaisten liittokunnalle, ja protestanteille tuli Leipzigin liitto vasta nyt todellisuudeksi.

Ennenkuin joukot pantiin liikkeelle, oli koetettava mitä neuvotteluilla saatiin aikaan. Ja kuninkaan vaatimukset olivat selvät ja varmat. Oli valittava ystävyys tai vihollisuus; puolueeton ei ole kylmä eikä lämmin ja on sentähden pahempi kuin itse vihollinen.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Etelä-Saksan kaikki protestanttiset ruhtinaat ja vapaat kaupungit olivat mahdollisilla sopimuksilla liittyneet Kustaa Aadolfiin. Ruotsi oli astunut sekä liittokunnan että Leipzigin liiton sijalle. Mutta niinpä Kustaa Aadolf merkitsikin tällä hetkellä Saksanmaalle enemmän kuin keisari ja paavi.

Ruotsalainen sotajoukko viipyi kokonaisen viikon Würtzburgin maassa, joka ei tätä ennen ollut koko sodan aikana nähnyt ainoatakaan vihollista. Ruotsalaiset, suomalaiset ja skotlantilaiset nauttivat täysin siemauksin etelän ihanuudesta, joka ensi kerran oli heidän edessään. Sydän lämpenee lukiessa nürnbergiläisiä kronikoita näistä pohjolan sotureista. "Humalassakaan ei heidän kuultu koskaan kiroavan, ei myöskään huomattu kurittomuutta ja paheita heidän keskuudessaan; sotamiesten jumalanpelko oli yhtä harras kuin kuninkaankin; usein kuuli Jumalan nimen heidän keskusteluissaan, ja hänen apuunsa he luottivat soturin parhaana tukena. Se tuntunee uskomattomalta niistä, jotka eivät ole sitä nähneet omin silmin", lisää kronikka.

* * * * *

Herttua Maksimilian oli käskenyt käydä sotaa ainoastaan puolustautuen, ei hyökäten, ja sentähden Tilly oli vetäytynyt etelään päin, ettei häntä eristettäisi Baijerista. Mutta hänen alipäällikkönsä suuttui silmittömästi sellaisesta sotatavasta ja marssi omin päin Elbeä kohden.

Kustaa Aadolfilla oli nyt aivan avoin tie länttä kohden, ja hän lähti liikkeelle "liittääkseen Mainin Rheiniin", kuten hän sanoi.

Ennenkuin kuningas lähti Würtzburgista, vallattiin Hanaun ja Rothenfelsin kaupungit, viimeksimainittu Lennart Torstenssonin johdolla.

Marraskuun 9 p:nä kuningas lähti kaupungista 11,500 miehen keralla. Kustaa Horn jäi sinne 8,000 miehin pitämään silmällä Tillyn liikkeitä.

Vastustamattomasti marssi ruotsalainen sotajoukko eteenpäin kahdessa kolonnassa, yksi kullakin puolen virtaa, kun taasen tykistö Torstenssonin johdolla kuljetettiin aluksin itse virtaa myöten. Seuraavina päivinä Wertheim, Miltenberg, Aschaffenburg, Steinheim ja Offenbach joutuivat Ruotsin kuninkaan käsiin. Menestys oli odotuksia suurempi. "Näytti siltä", sanoi eräs kirjailija, "että hänen tarvitsi ainoastaan marssia läpi Saksanmaan vallatakseen sen. Hän ei tullut niinkuin vihollinen, vaan niinkuin hallitsija, joka tahtoi tutustua alamaisiinsa ja ottaa vastaan heidän uskollisuudenvakuutuksensa."

Offenbachista käsin hän käski vaatia Frankfurt am Mainin maistraattia avaamaan kaupungin portit ruotsalaiselle sotajoukolle. Kuninkaan leiriin saapui heti lähetystö anomaan, että kuningas antaisi heidän olla rauhassa ruotsalaisesta linnueesta; heidän uskollisuudenvalansa keisarille ja vaaliruhtinaalle kielsi heidät ottamasta sellaista vastaan, ja liitto Ruotsin kanssa saattaisi heidän erivapautensa ja markkinansa suureen vaaraan.

"Minua ihmetyttää suuresti", vastasi kuningas, "että te puhutte markkinoistanne, kun on kysymys uskonnosta, omantunnonrauhasta ja vapaudesta."

Lähettiläät pyysivät tilaisuutta neuvotella vaaliruhtinaan kanssa, mutta saivat vastaukseksi, ettei nykyään ollut ketään muuta Mainzin vaaliruhtinasta kuin Ruotsin kuningas, jolla oli Aschaffenburg hallussaan ja joka voi antaa heille paljon pätevämmän anteeksiannon kuin vaaliruhtinas. Mutta hänellä oli aika täpärällä; jos he kieltäytyivät avaamasta porttejaan, "hankkisi hän kyllä avaimet käsiinsä, niin oli hän tehnyt kaikissa paikoin, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä."

Lokakuun 17 p:nä kuningas marssi kaupunkiin. Ensin tuli tykistö, sitten muu sotaväki ratsain ja jalkaisin. Sen jälkeen seurasivat kuninkaan torventoitottajat ja lopuksi hän itse puettuna asetakkiin, jonka yllä oli tulipunainen, kultakirjainen vaippa. Hän ratsasti oivallisella espanjalaisella orhilla ja tervehti ystävällisesti oikeaan ja vasempaan hattu kädessään. Kadut olivat katseluhaluisia täytenään, kaikista ikkunoista näkyi naiskasvoja, ja kaikkia näytti ihastuttavan se lempeän majesteetillinen ilme, joka oli kuninkaan kasvoilla. Häntä ympäröi joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä; näiden jäljestä seurasivat kuninkaan henkisoturit ja muut palvelijat.

Senjälkeen tuli Weimarin herttua Bernhard, yksinään, komeasti sonnustettuna. Häntä seurasi kuninkaan henkikaarti ja sen jälkeen kuninkaan tyhjät vaunut, runsaasti koristeltuina ja kahdeksan hevosen vetäminä. Lopuksi koko muu sotajoukko, rykmentti toisensa jälkeen.

Oivallinen päivällinen oli laitettu suureen Braunsfelsin taloon, jossa keisari tavallisesti majaili. Nimensä sillä oli vanhasta aatelissuvusta, ja oli se sisustettu kuninkaallisella loistolla.

Kustaa Aadolfin hilpein mielin kunnioittaessa oivallista ateriaa kerromme tapauksen, joka, jos kaikki olisi käynyt kuten oli tarkoitettu, olisi kääntänyt maailmanhistorian juoksun.

* * * * *

Muistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias ihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua hän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa luo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein täydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä vaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.

Perhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja Kustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena. Kun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi Frankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen, oli se siltä protestanttien kesken yleinen.

Ensi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli kerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui puhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.

Eräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan henkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli ainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin heti hänen luoksensa.

Se oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli etsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin konsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi mennyttä miestä.

Martina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain, että oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän ymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti kätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.

Aivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen jalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä, hänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan ylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia aarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva suuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta oli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. "Hän antaa minulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin", lisäsi Frans König, "että samalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin että pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva minun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja sinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni." Näillä sanoin hän tahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla luotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa, ne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: "Minä kiroan sinut!" Silloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta mahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana. Siinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.

Mutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua palasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko ketään vierasta ollut hänen luonaan.

Kun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi ainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys poissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt hänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki ihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun johdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut oikein.

Päivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat Braunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin ainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes sitä haistelemassa.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman notkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään portaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita herroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta hänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.

"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän pitää hänestä", vastasi hän tuskallisen näköisenä.

Muuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön sanat.

Tykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti tytön luo ja sanoi: "Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän, sen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?"

"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen", sanoi hän kiihkeästi liikutettuna.

"Mistä sen tiedät?"

"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti minulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon… se oli kaikki liian hirveää."

"Tunnetko miehen?"

"Tunnen!" vastasi tyttö väristen.

"Mikset ole antanut häntä ilmi?"

"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku toinen."

"Hän on siis ainoastaan kätyri?"

"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä."

"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä tulevat häntä suojelemaan."

"Ei se auta", puuskahti Martina epätoivossa. "Murhaaja voi tulla palvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat hänet missä valepuvussa tahansa… sallikaa minun sentähden olla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa valepuvuissakin!" toisti hän.

Hänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson epäillyt hänen sanojensa totuutta. "No niin", sanoi hän, "täällä on niin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä" — hän kirjoitti nimensä paperilapulle — "jos joku tahtoo sinut karkoittaa pois, niin näytä tämä."

"Kiitos!" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart Torstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut niin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla levottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.

Loistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä ruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan alamaisuuden, mitä osoitettiin "kerettiläiskuninkaalle", jota he luonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.

Päivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja taasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan ympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson useain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä vihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.

Pöytävierasten joukossa oli myös Hessen-Darmstadtin maakreivi Yrjänä; tämä pikku herra, joka mielellään tahtoi pysyä hyvissä väleissä kaikkien kanssa, tarjoutui välittämään sovintoa Kustaa Aadolfin ja keisarin välillä ja tahtoi myös esiintyä välittäjänä viimeksimainitun ja evankelisten kesken. Hän mainitsi yksin nimetkin, keitä hän tahtoi apulaisikseen. Kuningas pyysi häntä hymyillen koettamaan onneaan ja sanoi häntä leikkisästi "pyhän roomalaisen valtakunnan arkkirauhanvälittäjäksi", läsnäolijain suureksi huviksi.

Mutta nyt tuli Bambergin piispa "pienten edustajana" ja pyysi kuningasta ilahuttamaan heitä tuokion läsnäolollaan. Kuningas suostui heti ja meni piispan ja kaikkien läsnäolijani seuraamana suureen linnansaliin, jossa muutamat sadat köyhästi puetut miehet, vaimot ja lapset hänet nähdessään heti heittäysivät polvilleen ja huusivat äänekkäästi "Benedicte, benedicte!"

"Nouskaa, ystäväni!" sanoi kuningas mennen lähemmäksi. "Minä olen ainoastaan heikko ihminen kuten tekin, en tahdo enkä ansaitse, että minua palvotaan; mutta sanokaa minulle huolenne, niin tahdon auttaa teitä mikäli voin."

Väki nousi, ja monet alkoivat puhua yhteen ääneen. Kuultiin espanjaa, saksaa ja italiankieltä sekaisin.

"Yksi kerrallaan", sanoi kuningas.

Lennart Torstensson oli huomannut Martinan. Tämän silmät olivat värähtämättä tähdätyt rotevaan munkkiin, jonka rinnalla seisoi tiheään huntuun verhottu nainen, turpaanimainen päähine päässään. Nainen heitti nopeasti pois hunnun, jolloin paljastuivat niin kuvankauniit kasvot, että ihastuksen huudahdus kuului kautta salin.

"Tule lähemmäksi!" sanoi kuningas leppeästi. Mutta nainen näytti arastelevan, ja munkin täytyi tarttua hänen käteensä, jolloin hän seurasi vastahakoisesti.

Kun hän tuli kuninkaan lähelle, lankesi hän polvilleen ja virkkoi hiljaa muutamia sanoja, niin että Kustaa Aadolfin täytyi kumartua voidakseen kuulla. Kaikkien tarkkaavaisuus oli kiinnitetty tähän, ja ainoastaan yksi silmäpari näki, että munkki kohotti kätensä ikäänkuin siunaten. Mutta samassa Martina seisoi kuninkaan ja hänen välissään, ja tikari sattui Martinan kaulaan.

"Kiitos! Annan anteeksi!… Isä!… Äiti!… Kustaa!" Ja Martina vaipui kuolleena maahan.

Kaikki tyynni oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Syntyi yleinen hälinä. Hyökättiin munkkiin käsiksi. Mutta hän onnistui vetämään veitsen vyöstään ja iskemään sen omaan rintaansa. Salissa makasi kaksi ruumista.

Lennart Torstensson veti tikarin Martinan kaulasta ja kuivasi sen käsiliinallaan. "Sankarittaren muisto!" sanoi hän. "Säilytän sen niin kauan kuin elän."

Kuningas otti häneltä sormuksen. "Se on lähetettävä Tukholmaan", sanoi hän. [Tikaria säilytetään valtion historiallisessa museossa]. "Kotonaolevainkin on nähtävä mille kaikelle ollaan alttiina täällä Saksassa, kun taistellaan uskonvapauden puolesta." Hän kääntyi piispaan, joka seisoi kalpeana ja vavisten, voimatta hillitä liikutustaan. Kuninkaan silmät kipenöivät, ja hän laski kätensä miekan kahvaan, mutta ääni oli tyyni ja arvokas, kun hän sanoi: "Minä tiedän, ettei ole niin suurta rikosta, josta ei voisi saada synninpäästöä pyhältä roomalaiselta kirkolta. Otaksun myös, että jos tämä pimeydentyö olisi menestynyt, ei murhaaja ainoastaan olisi saanut synninpäästöä veriteostaan, vaan kaikista muistakin synneistään, ja lisäksi hän olisi saanut ylenpalttisesti maallista hyvyyttä. Rikos ei ole enää rikos, kun paavin pyhä istuin sen kerran pyhittää, mutta koska Jumala on minut ihmeellisesti suojellut tänään kuten monet kerrat ennenkin, niin" — hän veti miekkansa — "vannon hänen pyhän nimensä kautta, etten ennen laske tätä miekkaa kädestäni, ennenkuin olen sen Paapelin porton sitonut niin lujasti, että hän kelpaa ainoastaan nautinnonhaluisten huvitteluksi, mutta kukaan vilpitön ja oikeamielinen ihminen ei anna hänelle mitään arvoa."

Näin sanoen kuningas poistui salista ja käski, että hevoset oli heti satuloitava.

Maistraatin herrat änkyttivät, että he olivat toivoneet hänen majesteettinsa jäävän yöksi kaupunkiin. "Ei, kiitos", vastasi hän, "tällä kertaa olen saanut Frankfurtista kyllikseni, mutta minä vaadin, että maistraatti antaa nuorelle tytölle niin arvokkaan hautauksen kuin hän ansaitsee."

Herrat vastasivat syvään kumartaen, että se oli jo päätetty. Sitä paitsi tultaisiin pitämään ankaria tutkintoja, että rikolliset löydettäisiin rangaistaviksi.

"Mitä sillä voitetaan", puuskahti kuningas. "Todelliset rikolliset tietävät kyllä pysytteleidä piilosalla. Mutta he saavat luottaa siihen, että minä pidän heidät muistissani! Tahtoni on, että asian annetaan jäädä sikseen — mutta ei upeain hautajaisten. Tahdon tiedon siitä, onko tahtoani noudatettu tarkalleen."

Kuningas nousi ratsaille ja kulkue lähti liikkeelle. Muutaman tunnin kuluttua se saapui pieneen Hochstin kaupunkiin, jonka ruotsalaiset heti saartoivat. Linnue, johon kuului ainoastaan 300 miestä, antautui 10 aikaan illalla ja rupesi Ruotsin palvelukseen. Kuningas vietti täällä yön.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valmistelemaan menoa Reinin yli. Kaikki alukset, jotka saatiin käsiin, vietiin määrättyyn ylimenopaikkaan ja varustettiin paksuin tammipuisin rintavarustuksin, jonka jälkeen hankittiin suuret joukot kihveleitä ja kuokkia.

Mainzin vaaliruhtinas käsitti aivan hyvin, että varustukset koskivat nyt häntä, ja käski juntata tukkeja pystyyn ja upottaa aluksia, jotka olivat suurilla kivillä täytetyt, etteivät ruotsalaiset aluksineen pääsisi virtaan. Pääkaupunkiaan puolustamaan hän kutsui 2,000 espanjalaista. Nämä vannoivat taistelevansa viimeiseen mieheen ja ennen palavansa kaupungin mukana kuin luovuttivat sen ruotsalaisille. Mutta vaaliruhtinas ei luultavasti ollut uskonut kerskailevia sanoja, sillä hän käski kiireimmiten viedä aarteensa laivaan ja purjehti Wormsin piispan seurassa Reiniä pitkin löytääkseen Kölnissä varmemman säilytyspaikan.

Ruotsalaisia ei tarvittu kauan odottaa. Reinin itärannalle aivan vastapäätä Oppenheimiä espanjalaisten johtaja Don Silva oli käskenyt luoda vallituksen, jota oli käytettävä erään sillan päätynä. Vallitusta pidettiin niin lujana, ettei kuningas uskaltanut jättää sitä taaksensa. Hyökkäys tapahtui joulukuun 3 päivänä, mutta espanjalaiset puolustautuivat sellaisella urhoollisuudella, etteivät ruotsalaiset voineet valloittaa vallitusta.

"No hyvä", sanoi Kustaa Aadolf, "me valloitamme heidät Reinin toisella puolen." Mutta se ei ollut niinkään helppo asia, sillä ei ollut veneitä lainkaan, ja vihollinen odotti miesvoimin.

Vihdoin onnistuttiin sieppaamaan kaksi alusta, jotka oli upotettu; ne pantiin heti käyttökuntoon. Hämärissä 6 päivän iltana kuningas meni ainoastaan kolmen henkilön seuraamana tammitukkia myöten yli virran tutkimaan vastakkaista rantaa. Virta teki käyrän polvekkeen itää kohden ja muodosti siten terävän niemekkeen; täällä ylimeno oli tapahtuva.

Varhain 7 päivän aamuna Niilo Brahe meni yli 300 keltaisen rykmentin miehen keralla. Se oli tuskin tapahtunut, ennenkuin Don Silva hyökkäsi ratsuväkensä keralla. Mutta Niilo kreivi puolustautui urhoollisesti poikineen, kunnes ehti saapua lisäväkeä, ja kuningas, joka vastakkaiselta rannalta oli levottomana seurannut taistelun menoa, sai ilokseen nähdä, että espanjalainen ratsuväki lasketti täyttä laukkaa pakoon. Sen jälkeen vietiin muu sotajoukko yli, ja samana iltana vallitusten puolustusjoukko antautui.

Seuraavana, jouluk. 8, päivänä Oppenheimin kaupunki avasi porttinsa, ja linna vallattiin rynnäköllä.

Sitten kun ratsuväki oli viety yli Reinin, lähti kuningas koko sotajoukon kera pohjoista kohden Mainziin. Se tapahtui joulukuun 10 p:nä. Huolimatta kerskailevan Don Silvan vakuutuksista, että hän puolustaisi kaupunkia vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan, antautui hän sentään kolmen päivän kuluttua, jouluk. 13 p:nä. Ruotsalaiset menettivät tuskin ainoatakaan miestä, mutta paljon saalista voitettiin, erittäinkin sota- ja elintarpeita.

Heti kuninkaan saavuttua kaupunkiin asetettiin ruotsalainen hallitus. Oli mennyt vuosi ja kolme kuukautta, ennenkuin ehdittiin Itämeren rannalta Breitenfeldiin; voittoretki sieltä Reinille vei ainoastaan kolme kuukautta.

* * * * *

Samaan aikaan Saksin vaaliruhtinas ja Arnim olivat tunkeutuneet Böömiin, ja jo marraskuun alussa Prag avasi porttinsa. Suuri parvi böömiläisiä siirtolaisia seurasi voittajain mukana. Valkovuoren taistelun jälkeen oli teilattu useita eteviä protestantteja, ja heidän ruumiinsa olivat saaneet riippua kaakinpuussa kaikkien kauhuna; nyt heidät vihdoin otettiin alas ja haudattiin.

Juhana Yrjänä ei marssinut pitemmälle sotapäällikkönsä keralla, mutta Reinin varrelle ruotsalaiset joukot levisivät niin ylä- kuin alavirtaankin. Worms kukistui samaan aikaan kuin Mainz. Kustaa Horn valtasi Mergentheimin, joka vuodesta 1525 oli ollut saksalaisen ritarikunnan hallituskaupunki. Saksi-Weimarin vaaliruhtinas Bernhard tuli vapauttajana kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettuun ja katolistettuun Pfalziin. Espanjalaiset lähtivät maasta, ja samoinkuin böömiläiset maanpakolaiset riensivät palaamaan Pragiin, niin matkusti nyt Fredrik V Mainziin ranskalaisten lippujen alle palatakseen entiseen ruhtinaskuntaansa. Protestanttiset joukot levisivät Reinistä Moldauhun. Pohjois-Saksassa seisoi heidän reservinsä ja piti yllä Ruotsin kuninkaan yhteyttä kotimaansa kanssa.

Valppaalla katseellaan Kustaa Aadolf huomasi pian kuinka tärkeä Mainz saattoi olla sotilaallisessa suhteessa, ja sentähden hän pystytti Reinin-laakson keskuspisteeseen leirin, johon sijoitettiin 20,000 miestä, leirin jokseenkin samanlaatuisen kuin Werbenissä vuotta aikaisemmin. Eräälle virransaarelle hän perusti Gustafsburgin linnoituksen, joka aina meidän päiviimme on saanut pitää nimensä; kaksi laivasiltaa virtojen yli piti yllä liikettä kaikille tahoille.

Mainz oli siten ykskaks muutettu kaikkien sotilaallisten liikkeiden keskuspisteeksi, ja keskuspisteeksi se oli tuleva valtioviisaille neuvotteluillekin.

Kustaa Aadolf asetti sotajoukkonsa leiriin ympärilleen ja sijoitti itse hovileirinsä Reinin kultaiseen kaupunkiin, joka oli ollut niin monien Saksanmaan keisarien hallituskaupunkina keskiajalla. Nyt lähdemme noutamaan hänen kuningatartaan.

9.

KOTONA JÄLLEEN.

Kustaa Aadolfin historiassa oikeastaan on tilaa ainoastaan hänelle. Mikä muuten on suurta, näyttää pieneltä hänen läheisyydessään. Kaikkien sielunkykyjensä sopusointuisen kehityksen vuoksi hän on ensimäinen kaikessa mihin ryhtyykin.

Toisin on laita hänen puolisonsa. Kenties niin mitättömän olennon oli kohtalo siksi asettanutkin hänen rinnalleen, että hän saisi tilaisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä sielussaan. Kuinka suuresti hän puolisoaan rakastikaan, aivan kuin hänen asiansa olisi korvata mitä luonto oli tältä evännyt henkisessä suhteessa.

Heti kuninkaan lähdettyä kuningatar alkoi valittaa, ettei hän voinut viihtyä Ruotsissa, että hänen täytyi lähteä puolisonsa jälkeen. Hän oli varma siitä, että kuningas kaipasi jälleennäkemistä yhtä suuresti kuin hänkin. Kaikki hänen kirjeensä olivat täynnä valitusvirsiä, ja me tiedämme, että kuningas määräsi hänen ensimäisen olinpaikkansa Wolgastiin, kunnes ilmestyisi tilaisuus kohtaukseen.

Kohta Breitenfeldin taistelun jälkeen kuningas kirjoitti valtiokanslerilleen ja pyysi tätä tulemaan luokseen niin pian kuin mahdollista, sillä heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Samaan aikaan hän kirjoitti myös langolleen pfalzkreiville: "Pyydämme teidän rakastettavuuttanne, että suvaitsisitte ystävällisesti usein tervehtiä rakasta puolisoamme, niin ettei poissaolomme kävisi hänelle ikäväksi ja raskaaksi, ja lohduttaisitte ja viihdyttäisitte häntä sillä, että me ensi avovedellä noudamme rakkaan puolisomme luoksemme, jolloin hän saa viettää kanssamme koko kesän. Toivomme, että teidän rakastettavuutenne ystävällisin keskusteluin hälventää hänen kaikki surunsa ja huolensa."

Toisessa kirjeessä kuningas pyytää lankonsa kautta rakasta siskoaan, että tämä ottaisi pikku prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa, koskei häntä voitu ottaa mukaan matkalle eikä jättää yksin kotiinkaan. Kuningas lisää: "En tahdo, että puolisoni tulee tänne ilman saattovartiota, koska vihollinen on jokseenkin vahvalukuinen Wismarin luona. Minulle olisi sentähden mieluisinta, että koko laivasto seuraisi mukana ja toisi rekryyttejä tullessaan."

Tuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti tahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima talvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria tavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset, joita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, milloin laivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen majesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä ja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain eteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä sietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.

Pfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti sanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen kauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi uudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa ainoastaan koreita puheenparsia.

Maria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä, jossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden, joka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen rakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään uskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi hän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen jumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi puolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.

Ennen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja auttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa elämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen kaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta, johon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä hemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. "Silloin hän saisi vastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani", lisäsi Kustaa Aadolf hymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi, ajattelematta asiaa sen enempää.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita hovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille. Se oli hänen hyväntekeväisyyttään.

Jokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia viikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli aika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella. Mutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia kuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja "sadekausi" alkoi.

Huonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli ainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet pikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin hänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät vaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko esiintymisessä.

Kristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä, ja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen nuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin — kenties vaistomaisella — ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä piti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja suuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.

Onnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään, josta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä. Äidin itsekkyys oli periytynyt häneen.

Pfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta kuningatar ei sitä tahtonut. Ja "Kätchen" puolestaan vetäytyi syrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta sinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen mieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan herrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä tehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen tähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.

Nyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli, suostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen mukaansa.

Pfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti neuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan pyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja pfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.

Sitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa varten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: "Ei ole mahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään."

"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko."

"Vaikka se on kuninkaan tahto?"

"Kuningatar määrää."

Huhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään. Kaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet olivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista, ja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka kesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista seuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun veljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina päivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli hänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa, mutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota ei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne niin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä siitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.

Ah, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei ollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa keskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan Kaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli kyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen ihannettaan… Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava kasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten kaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin tahtoi…

Ajatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli mahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi, olisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen vaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi mahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso… Silloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään. Mikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan päällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa maailmassa.

Oli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä. Eikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla tuulellakaan.

Sielläkin oli kevätpäivä tehnyt ihmetöitään. Maria Eleonora tarttui natonsa käteen ja talutti häntä huoneesta huoneeseen, näytellen suunnattoman suuria tavaralaatikoita, jotka olivat valmiina matkaa varten.

"En sentään ota kaikkea mukaani", sanoi kuningatar. "Ainoastaan välttämättömimmät, niin ettei kuninkaan tarvitse hävetä puolisonsa tähden."

Kun hän sanoi tämän, oli hän niin säteilevän kaunis, että Kätchen puuskahti ihastuksissaan: "Vaikkapa teidän majesteettinne veisi mukanaan ainoastaan tuon puvun, sanoisi kuningas sittenkin, ettei hän ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista!"

Maria heittäytyi hänen syliinsä: "Kiitos niistä sanoista! Ne hälventävät minulta suuren huolen. Minusta tuntuu vähin, että nuorekkuuteni on mennyttä."

Kätchen tukehdutti huokauksen. "Ei kuninkaan silmissä", lisäsi hän. "Hän tietää, että kauniin muodon alla on rakastavainen sydän."

Sellaisella lorunlaskulla kuningatar mielellään kulutti aikaansa, ja kreivitär paloi ikävästä päästä matkansa päämäärään. Mutta ensin hänen täytyi kuulla valituksia siitä vitkallisuudesta, millä laivastoa laitettiin kuntoon. Vielä ei ollut miehistökään koottu, ja kuningatar oli sanonut ehdottomasti tahtovansa, että lähtö tapahtui toukokuun 16 päivänä!

Äkkiä hän katkaisi valitusvirtensä kysyen: "Teidän rakastettavuutenne jää kai jo tälle tielleen?"

Kreivittärelle se oli sellainen yllätys, ettei hän heti voinut vastata, ja Maria Eleonora, joka luuli arvanneensa hänen ajatuksensa, lisäsi: "Ymmärrän, että saattaa tuntua vaikealta olla poissa kenellä on niin monta lasta, ja sentähden olen ajatellut, että tuo suuri poika, josta en pidä, saa tulla mukaan Saksaan kasvatettavaksi veljeni, vaaliruhtinaan hovissa. Siten luulen täysin korvanneeni sen palveluksen, jota pyydän teidän rakastettavuudeltanne."

Että saattoikin päästä sellaisia sanoja niin kauniista suusta! Kätchen nieleksi kyyneliään, mutta Kustaa Aadolfin tähden hän tahtoi kärsiä kaiken, ja niin hän vastasi syvään niiaten: "Olen mitä suurimmasti kiitollinen teidän armonne hyvyydestä ja huolenpidosta suureen perheeseeni nähden, ja kiitän luvasta, että poikani saa seurata mukana, mutta en tahdo lähettää poikaani vieraaseen maahan. Kun Ruotsi on kerran voinut kasvattaa Kustaa Aadolfin, voi se kasvattaa Kaarle Kustaankin." Sanat olivat päässeet häneltä tahtomattaan, ja hän leimahti punaiseksi koko kasvoiltaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningatar, joka ei oikein ymmärtänyt toisen ajatus juoksua.

"Saanko luvan tervehtiä prinsessaa?"

"Lähetän häntä noutamaan."

Kristina tuli. Hän syleili kreivitärtä ja sanoi itse katsoneensa, että hänen huoneistaan tuli kyllä hyvät. "Kuitenkaan ne eivät vielä olleet kunnossa", sanoi hän. "Emme odottaneet teitä niin pian, kun laivasto lähtee vasta ensi kuussa."

"Sen täytyy lähteä nyt heti, se on käskyni", lausui kuningatar melkein kirkaisten.

"Liebe Mutter, wer fragt danach?" (Äiti kulta, kuka siitä välittää?) huomautti tyttö nauraen.

Nyt seurasi niin raju itkunpuuska, että kuningatar täytyi viedä vuoteeseen. Mutta siitä välitettiin niin vähän, että Kristina tarttui tätinsä käteen ja vei hänet niihin huoneihin, jotka olivat hänelle aiotut.

Merkillistä, ettei Kätchen tuntenut itseään oikein vapaaksi tämän lapsen parissa. Kuitenkin hän sai huomautetuksi, että kesällä olisi miellyttävämpää asua maalla.

"Me matkustamme sinne väliin", vastasi Kristina. "Mutta minun täytyy asua kaupungissa opintojeni tähden, ja minä tahdon hämmästyttää kuningasta, kun hän palaa kotiin."

Tähän ei ollut mitään sanottavaa, ja pfalzkreivitär palasi raskain sydämin kotiinsa järjestääkseen asiat, niin että hän voi jättää sen yksin hyväksi aikaa.

Vihdoin kesäkuun alussa kuningattarelle ilmoitettiin, että lähtö oli nyt riippuvainen ainoastaan säistä ja tuulista. Kesäkuun 10 ja 11 päivinä rekryytit menivät laivoihin, mutta kuningatar astui laivaan vasta 16 p:nä, sanottuaan hellät jäähyväiset tyttärelleen ja lukuisalle seurueelle, joka häntä saattoi.

Tuuli oli suotuisa, ja laivat nostivat heti ankkurinsa ja purjehtivat pois katsojain innokkaasti huutaessa hurraata.

Kuningattarella oli mukanaan ainoastaan pieni seurue. Hovimestarittarena oli Elisabet Oxenstjerna, naimisissa eversti Yxkullin kanssa. Hovineitsyitä oli kaksi, nimittäin Märta Juhanantytär Berendes ja Margareta Scheding. Vanha valtaneuvos Claes Horn seurasi mukana, samoin Juhana Sparre ja nuori Claes Stjernsköld, amiraalin poika.

Lähtö tapahtui illalla, ja kun kesäkuun ilta oli erittäin lämmin, tahtoi kuningatar istua hetkisen ylhäällä kannella. Hän oli kaikkein parhaimmalla tuulellaan, jutteli ja nauroi lakkaamatta, ja luonnollisesti hänen seurueensa teki samoin. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan, joka mieluummin olisi itkenyt sydämensä pohjasta, ja se oli Märta neitsyt. Hänen itsepäisesti istuessaan ja katsellessaan siniaaltoihin salatakseen esiintunkeilevia kyyneliään, saavat lukijat tietää, ettei Märta neitsyellä ollut isää eikä äitiä — mikäli tiedettiin. Kun hän oli ollut hyvin, hyvin pieni, oli haikara lentänyt herra Juhana Sparren puolison luo ja tuonut hänet, ja rouva oli ottanut hänet mitä hellimpään hoivaansa. Hän oli kasvanut yhdessä Juhana herran omien lasten kanssa ja saanut osakseen saman huolenpidon kuin hekin. Viidentoista vuotiaana hänestä tuli kuningattaren hovineitsyt. Ero kodista täytti silloin hänen silmänsä kyynelillä, mutta sitten tuli hänen kasvatusisänsä kolmas poika, nuori Juhana, Hvalstadin herra, Tukholmaan; hänestä tuli kuningattaren hovipoika. He kohtasivat toisensa joka päivä, ja sitten ei Märta neitsyt enää itkenyt.

Tämä matka oli heidät eroittanut… eikä hän voinut enää elää.

"Pää pystyyn, tyttö!" kajahti samalla kertaa ankara ja lemmekäs ääni.

Märta totteli heti ja kohtasi töyhtökulmaisen, mutta ystävällisen silmäparin, joka veitikkamaisesti katseli häntä, niin että hänen täytyi punastuen luoda katseensa maahan.

"Herra Juhana Sparre, ette saa saattaa Märtaa itkemään", huudahti kuningatar. "Kun minä olen iloinen, tahdon että muutkin ovat samoin."

"Sateen jälkeen paistaa päivä kauneimmin", puuttui seitsemäntoistavuotias Claes Stjernsköld puheeseen ja katseli ihastuneena kaunista tyttöä.

Kuningatar näytti tyytymättömältä. Hän salli, että ainoastaan häntä yksin verrattiin aurinkoon.

"Nuoren Claes herran taivaalla paistaa monta aurinkoa", tokaisi vanha Horn.

"Eri suuruisia luullakseni", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. "Tai kenties ainoastaan päivänsoppia?"

"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni tyydyttävästi vastata kysymykseen", jatkoi Claes Stjernsköld kumartaen kuningattarelle. "Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun pienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen."

Maria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren miehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.

Kaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen vaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus hänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.

Syvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.

"Herra amiraali", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi, "tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan kohdata puolisoni!"

Läsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm vastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: "Ennen kaikkea se riippuu säistä ja tuulista."

Kuningatar tiuskaisi: "Merimiehet sanokoot niin, mutta amiraali…"

"Voi yhtä vähän kuin merimieskään."

Maria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta hyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi nähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten silmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes Stjernsköldin suupielet värähtivät… sen hävyttömän…

"Herra amiraali", virkkoi hän kiihkeästi. "Tahdon tietää, milloin… suotuisimmissa olosuhteissa… voin saapua Wolgastiin?"

Amiraali mietti vastausta. "Otaksun", sanoi hän, "että jos tuuli pysyy tällään, meidän täytyy olla Usedomissa viiden tai kuuden päivän kuluttua."

"Sehän on kokonainen iäisyys!… Kehoitan teitä, herra amiraali, tekemään kaikkenne jouduttaaksenne matkaa."

Kaarle Gyllenhjelm kumarsi vielä kerran ja jätti tyytymättömän majesteetin, joka näytti sangen nyrpeältä ja tylyltä.

Vanha Claes Horn oli hovimies. Monta kertaa hän oli saanut leskikuningatar Kristinan hyvälle tuulelle, ja imartelevan kielensä tähden hän oli Maria Eleonoran suuressa suosiossa.

Nyt hän lähestyi häntä ja sanoi puoliääneen:

"Teidän majesteettinne ikävöi hämmästyttää maailmaa verrattomalla voitolla!"

Kuningatar katsoi kysyvästi häneen:

"Kenen minä voittaisin?"

Horn kumarsi: "Kuningas Kustaa Aadolf on tarvinnut puolitoista vuotta valloittaakseen Saksanmaan. Kuningatar Maria Eleonoran tarvitsee vain näyttäytyä valloittaakseen sankarin ja vangitakseen hänet käsivarsillaan."

Kirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. "Kukaan ei ole ikinä puhunut paremmin", sanoi hän. "Ja olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."

Taasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä leikinlaskussa.

Muutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet rouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan mennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet amiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.

Oli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa taivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle. Kultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten seesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin tuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja niinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.

Nuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella. Molemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.

"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä lainkaan tulevan hauskaa", virkkoi Margareta huoaten.

"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan surrutkin", vastasi Märta.

"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin merimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se olisi ihanaa elämää!"

"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!"

"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika."

"Kuinka vanha olet?"

"Kuudentoistavuotias, ja sinä?"

"Täytän pian kahdeksantoista", vastasi Märta syvään huoaten.

"Kun minä tulen niin vanhaksi, voi sattua, että tulen toisiin ajatuksiin. Mutta nyt, nyt en uneksikaan muuta kuin poikamaisia koirankureja, enkä vastaa mitä saattaa tapahtua, jos matka pitkittyy."

"Taivaan tähden, Margareta, älä ryhdy hullutuksiin! Elisabet rouva pitää meitä silmällä!"

"Terävillä silmillään!… Pidätkö hänestä?"

"Hän on hyvin hiljainen… Muut hovinaiset karttavat häntä, mutta en tiedä syytä siihen."

"Minä otan siitä selon. Tahdotko olla ystäväni?"

"Tahdon kyllä. Mutta meidän on kai opittava tuntemaan toisemme."

"Mitäs se on tarpeen. Aloittakaamme pitämällä toisistamme. Muu voi tulla sitten."

"Sinä olet ihmeellinen tyttö, niin erilainen kuin toiset."

"Kaikki sanovat niin. Tiedätkö mitä merkitsee veljesliitto?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Märta melkein hädissään.

"Näetkös, me otamme veitsen kukin, ja leikkaan minä syvän haavan sinun käsivarteesi ja sinä minun, ja niin annamme veremme juosta yhteen. Silloin ystävyytemme on purkamaton."

"Ei, kiitos", vastasi Märta. "Ystävyyden laita saa olla miten tahansa, mutta haavaa käsivarressa — kiitos, sitä en tahdo!"

Margaretan pikku suu käyristyi halveksivasti, ja hän mutisi hampaittensa välistä: "Käy niinkuin luulinkin — ei mitään hauskaa."

Sillä välin vilkas keskustelu jatkui alhaalla kajuutassa amiraalin ja hänen vierastensa kesken. Kuten tavallista siihen aikaan, keskusteltiin etupäässä siitä, mihin kuningas lähinnä aikoi ryhtyä. Claes Stjernsköld oli alussa hiljaisena kuulijana, mutta kun se, mitä sanottiin, oli ainoastaan samaa mitä hän oli ennen kuullut, ja hänen mielessään väikkyi toisia kuvia, hiipi hän hiljaa kannelle.

Suviyö levitti nyt lempeää, himmeää valoaan yli veden. Oli saapunut täydellinen hiljaisuus, purjeet lepattivat melkein höllällään, ja alus ainoastaan hiljakseen halkoi aaltoja. Mutta nuoren herran silmä ei joutanut sellaisia tähystelemään. Hän oli huomannut pari olentoa keulassa, ja lähestyessään heitä hiljaisin askelin hän kuuli Margaretan huudahtavan: "Ei mitään hauskaa!"

"Jos haluatte jotakin mitä minä voin hankkia, niin käskekää vain", virkkoi nuorukainen innokkaasti.

Margareta hätkähti. "Kuinka säikäytitte minua?"

"Hän tahtoo kokonaisen merimiespuvun koristautuakseen sillä", puuttui Märta harmistuneena puheeseen.

"Eikö muuta? Sen voin kyllä hankkia."

"Te?" Margareta katsoi ihmetellen häneen. "Voitteko tehdä sen?"

"Luulen kyllä voivani!"

"Silloin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen", jatkoi Märta. "Ajatteles, mitä kuningatar ja Elisabet rouva sanoisivatkaan!"

"He eivät saa tietää mitään."

"Minä sanon sen heille, minä", lisäsi Märta arvokkaasti.

Keskustelu pysähtyi siihen. Mutta nuori Claes herra puristi Margaretan kättä niin kovasti, että neitsyt oli vähällä kirkaista. Kun nuoret tytöt kohta sen jälkeen menivät levolle, ojensi Märta kaksi sormeaan hyvän yön toivotukseksi, mutta Margareta puri hampaansa yhteen voidakseen kestää saamansa kädenpuristuksen.

"Mitä pidät herra Claes Stjernsköldistä?" kysyi hän sitten, heidän riisuutuessaan hytissään.

"Tunnen häntä liian vähän voidakseni pitää mitään", vastasi Märta.

"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina."

"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!"

"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan herpautui pitkäksi hetkeksi."

"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että sinulla on merimiehen kädet", vastasi Märta nauraen.

Tähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet rouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät molemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.

Mutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin tuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret, unelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan silmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen ja pyytänyt päästä sisälle… Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta eihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä toisiinsa, ja — mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt saava… Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka oli aivan Margareta neitsyen pituinen… koko miehistö oli saanut uudet puvut… poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava käsille.

Sanottu ja tehty!… Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes koettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa käärössä Claes herran omassa huostassa.

Nyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, kuinka neitsyt oli häntä kiittävä… kädenpuristuksella vai katseella?

Seuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin saatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että Sparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää oli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.

Maria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut niin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt hyvänään.

Koko päivän hoviseurueen täytyi pitää huolta hänen viihtymisestään, ilahuttaa häntä hupaisilla keskusteluilla, kertoa kaskuja ja hartaasti kuulla hänen valituksiaan miten hitaasti aika kului. Hän aivan riutui ikävästä päästä puolisonsa luo ja valitti yksin tuultakin, kun se ei tuonut kuningasta hänen syliinsä.

Ettei sellaisissa oloissa mitkään yksityiskeskustelut voineet tulla kysymykseenkään, se on selvää itsestään. Hädintuskin nuori Claes sai tilaisuuden kuiskata Margaretalle: "Tänä iltana!" Mutta hän ei tiennyt, oliko neitsyt sen kuullut. Tämä ei ollut sitä ilmaissut ainoallakaan katseella, ainoallakaan eleellä.

Kuningatar tahtoi olla ylhäällä kannella. Siellä hän söi ateriansa, siellä hän itki kovin ikävöiden puolisoaan ja tytärtään ja huudahti heti sen jälkeen: "Mutta kertokaa toki jotakin ilahuttavaa, minä aivan menehdyn ikävästä!"

Horn ja Sparre tekivät parastaan, mutta menestyksettä. He heittivät molemmat tyytymättömiä katseita Stjernsköldiin, joka heidän mielestään oli omansa huviministeriksi.

Tämä oli alussa kuuro ja sokea. Mutta sitten hän kohtasi Margaretan silmistä rukoilevan katseen, ja hän hypähti nopeasti pystyyn ja kysyi syvään kumartaen, saiko hän kertoa hänen majesteetilleen erään seikkailun, joka hänellä oli ollut Saksassa.

Kuningatar nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, ja hän alkoi heti. Juttu oli jotensakin kevyt. Siinä kerrottiin miten Claes herra palattuaan kylvystä muutamien ystävien kanssa oli hankkinut naispuvussa pääsyn nunnaluostariin. Hän kertoi miten hänet otettiin vastaan, miten nunnat olivat häntä syleilleet ja suudelleet vuoronperään ja kuinka he olivat häntä houkutelleet jäämään sinne.

Kuningatar ja vanhempi hoviväki nauroivat valtoiminaan. Mutta Märta ja Margareta istuivat hiljaa allapäin ja hehkuvin poskin.

"Te tietenkin suostuitte pyyntöön", puuskahti Juhana Sparre meluavan hilpeästi.

"Tietysti hän suostui, mutta ei suinkaan mene sitä ilmaisemaan", lisäsi Claes Horn nauraen hänkin.

"Se olisi maksanut henkeni, ja silloin ei minulla olisi kunnia istua tässä ja kertoa poikamaisesta kepposestani", vastasi kertoja.

"Sellaisia olette kai tehnyt montakin?" kysyi kuningatar huvitettuna.

"Legion, teidän majesteettinne!"

"Hän tekee niitä vieläkin, siitä tohdin tehdä valan", huusi vanha Horn ja pörhistihe aivan kuin sotaorhi, kun se kuulee torventoitotuksen.

"Nuori mies tulee isäänsä", sanoi Sparre. "Suurempaa huimapäätä ja urheampaa upseeria saa kauan etsiä."

"Teidän majesteettinne, hyvät herrat, hullutukset kuuluvat aikaisimpaan nuoruuteen, ja se on minulla jo takanani."

"Hahaha, kuinka vanha olette?"

"Täyttänyt yksikolmatta."

"Hyvä, hyvä!" huusi Horn. "Lyön vetoa, että tulette vielä paljon hulluttelemaan."

"Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi."

"Mutta minä kyllä antaisin", sanoi kuningatar ojentaen hänelle kätensä.

Polvistuen hän painoi sen huulilleen. "Mikä lohdutus", sanoi hän, "jos kiusaus kävisi voittamattomaksi!"

Herrat nauroivat, mutta Elisabet rouva näytti tyytymättömältä. Kuningatar kehoitti Claes Stjernsköldiä olemaan varuillaan ja pysymään aisoissaan. Hän, joka ei voinut pitää kurissa kuusivuotiasta tytärtään, oli suuresti huvitettu siitä, että nuori uljas mies nöyrästi ja allapäin kuunteli hänen kehoituksiaan.

Ilta kului nopeasti, ja erottiin myöhään. Mutta ettei Margareta sinä iltana tulisi ylös kannelle, siitä oli eräs nuori herra aivan vakuutettu, ja sentähden eräs nuori tyttö hämmästyksekseen löysi vuoteestaan pienen käärön, josta, kun se avattiin, ilmestyi täydellinen merimiespuku.

Margaretalta oli vähällä päästä kirkaisu. Mutta onneksi hän oli yksin. Märta ei ollut vielä tullut. Mitä nopeimmin hän peitti vaatteet vuoteeseensa. Ei mistään hinnasta saanut niistä tietää kukaan, kaikkein vähimmin Märta, mutta hän paloi halusta koettaa niitä.

Oli melkein mahdotonta nukkua… Oliko hänen kiitettävä puvusta?… Tai eikö oltava tietävinään lainkaan?… Sen rangaistuksen hän ansaitsi kertomastaan jutusta… nunna rukat, nunna rukat!… Että kellään saattoi olla sydäntä nauraa heille! Hänellä oli ollut halu itkeä. Ja sitten se oli uskaltanut katsoa häneen sillä tavalla… ei hän kiittäisi puvusta, ei millään muotoa.

Seuraavana päivänä taivas oli pilvinen ja ilma kolea. Kuningatar makasi puolen päivää, Elisabet rouva ei saanut jättää häntä silmänräpäykseksikään, ja Märtan ja Margaretan täytyi olla läsnä siltä varalta, että hänen majesteettinsa haluaisi jotakin.

Parempaa ei tullut sittenkään, kun kuningatar oli noussut. Päivittäisen itkunpuuskansa jälkeen hän ei sanonut voivansa kestää enää kauemmin. Jollei kukaan voinut keksiä mitään häntä huvittaakseen, niin saivat he yhtä hyvin mennä tiehensä. Hänen oli pakko jatkaa tätä kauheaa matkaa, koska hänen puolisonsa ikävöi häntä.

Tämän jotensakin tolkuttoman puheen katkaisi kaunis miesääni, joka lauloi ruotsalaista kansanlaulua. Kaikki tunsivat sen Stjernsköldin ääneksi. Maria Eleonora taputti käsiään. "Nyt teidän on väistyttävä, hän saa tulla tänne!" huusi kuningatar, ja heti sen jälkeen nuori kavaljeeri seisoi pienessä käytävässä kuningattaren hytin edessä, ja siellä hän sai seista useita tunteja ja laulaa laulun toisensa jälkeen. Kun hänen äänensä alkoi lopulta käydä käheäksi, käskettiin hänen lopettaa, mutta ensin hän sai tulla lähemmäksi ja ottaa vastaan kuningattaren kiitokset. "Olette pelastanut henkeni", sanoi hän. "Nyt luulen tosiaankin voivani nukkua."

Niine hyvineen sai nuori herra mennä. Mikä pettymys! Hän ei ollut edes saanut nähdäkään häntä, jonka tähden oli tullut.

Elisabet rouva sanoi, että neitsytten oli kummankin valvottava puoli yötä hänen kanssaan. Hän aikoi itse valvoa koko yön kuningattaren luona. Margareta sai mennä iltayöksi levolle, hänen vartiovuoronsa oli alkava vasta kahdeltatoista.

Hän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä… siellä hän pysähtyi tuokioksi epäröiden… sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja suki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti… mutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä… kenties oli joku vielä kannella… No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän kiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.

Mitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän edessään.

"Kuka siellä avaa oven?" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.

Nyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu! Saattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään… Hän uskalsi astua muutamia askeleita… silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:

"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan silloin käy kuningattarelle?"

"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät viedä sinne maihin." Puhuja oli Sparre.

"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan", virkkoi Horn.

"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset", puuttui nuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. "Ajatelkaas, sellainen mielenlaatu!"

"Hiljaa, sellaista ei puhuta", puuskahti Horn. "Nyt luulen, että meidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin käsiin."

Margareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa päätä vapaaherra Hornin syliin. "Mikä kumman vaihdokas sinä olet?" huusi hän pitäen hänestä kiinni. "Tai kenties seisot täällä kuuntelemassa? Silloin saat pamppua."

Margareta puri huultaan voidakseen olla kirkaisematta. Claes Stjernsköld oli rientänyt luo. "Nuorin laivapoika", sanoi hän. "Päästäkää hänet, minä vastaan, että hän voi pitää suunsa kiinni." Näin sanoen Claes päästi hänet hiljaa Hornin käsistä.

"Mistä herraseni sen niin tietää?"

"Minulla on syytä uskoa, että hän on kuuromykkä."

"Ota selvä siitä asiasta."

Vanhat herrat kävellä köpittivät tiehensä tukien toisiaan. Nuori Claes herra taasen talutti luultua matruusia keulaa kohden.

"Margareta", sanoi hän, "tässä säässä!"

"Mistä tiesin, millainen sää oli… tulin teidän tähtenne!"

"Minun!" Claes kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Mitä ajattelette?" Hän irroittautui nopeasti. "En ollut kiittänyt teitä vaatteista, en myöskään väliintulostanne tänään. Sentähden ajattelin —"

"Sallikaa minun ainakin puristaa kättänne ystävällisen ajatuksenne tähden."

"Sitä varon tekemästä", vastasi Margareta hilpeästi. "Ei puuttunut paljoa, ettette puristanut kättäni murskaksi eilisiltana."

"Olinko tosiaankin niin kovakourainen… sallikaa minun ainakin pidellä sitä silmänräpäys."

"Mitä se hyödyttää", sanoi Margareta hyvin hämillään.

"Ansaitsen jonkun kiitoksen siitä viattomasta valheestakin, joka äsken pelasti teidät armottomista käsistä."

"Se on totta", vastasi Margareta ja ojensi kätensä.

Claes otti sen ja siveli sitä hiljaa. "Mikä vahinko, etten voi nähdä sitä… Anteeksi, pehmeä kätönen, jos olen tehnyt sinulle pahaa, ja anteeksiannon osoitteeksi salli minun koskettaa sinua huulillani." Hän painoi kädelle pitkän suudelman.

"Mitä ajattelette?" huusi Margareta ja tempaisi nopeasti kätensä pois. "Ja mitä ajattelen minä, kun tulin tänne? Enhän nyt tiedä lainkaan miten pääsen täältä takaisin", lisäsi hän epätoivoissaan.

"Olkaa tyyni ja tarttukaa käteeni. Minä saatan teidät alas portaista."

"En uskalla mennä niistä alas. Elisabet rouva voi kuulla. Mitä on minun tehtävä?"

"Odottakaa vähän… seuratkaa kintereilläni, niin saamme nähdä kuinka selviämme!" Hän avasi portaiden oven ja meni alas hiipivin askelin… Margareta seurasi vavisten.

Aivan oikein. Elisabet rouva raotti ovea ja kysyi ankarasti, eikö hänen majesteettinsa voinut saada yörauhaa.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi", sanoi velikulta. "Tulen herrojen puolesta kysymään kuinka armollinen kuningattaremme voi."

"Viekää heille hänen majesteettinsa kiitollinen tervehdys. Hän on juuri nukkunut. Tekö se hetkinen sitten kuljitte ovessa?"

"Niin. Käännyin takaisin."

"Minun puhutteluni pelästytti teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!" Huomaamatta Margareta oli onnistunut pääsemään hyttiin. Hän kuuli kuinka nuori herra riensi pois ja kiireimmiten riisui hän yltään onnettomat vaatteet, jotka olivat hänet saattaneet niin ahtaalle, ja pani ne kääröön. Koskaan ei hän enää pukeutuisi niihin. Nukkua ei hän voinut, ajatukset pyörivät piirikarkelossa hänen päässään… eikö hänellä ollut syytä olla nuorelle herralle vihainen?… se oli yksinkertaisesti kutsunut häntä Margaretaksi ja sitten suudellut häntä kädelle… Mutta ilman hänen apuaan hän ei olisi koskaan onnellisesti päässyt alas hyttiin. Kaikki johtui hänen onnettomasta päähänpistostaan pukeutua merimieheksi… koskaan, koskaan ei hän sitä enää tahtonut tehdä.

Kahdentoista aikaan tapahtui vahdinmuutto. "Hän nukkuu niin hyvin, että saat kernaasti nukkua vielä hetken ja mennä myöhemmin", sanoi Märta, kun hän tuli asettuakseen levolle. Mutta Margareta tahtoi olla yksin ajatuksineen, ja sentähden hän meni kuningattaren hyttiin.

Muutamia tunteja myöhemmin alus alkoi kallisteleida, touvit natisivat, tuuli taivutteli mastoja. Sää alkoi käydä hirmuiseksi. Kuningatar nukkui vielä, ja Elisabet rouva, joka ei uskaltanut jättää häntä, pyysi Margaretan menemään kannelle katsomaan miltä siellä näytti.

Taivas oli melkein musta kuin paarien peite, ja vihreät, vaahtoharjat aallot ajelivat toisiaan hurjassa kamppailussa. Myrsky riuhtoi purjeita kappaleiksi, ja nämä kietoutuivat mastojen ja raakapuiden ympärille ikäänkuin suojaa etsien.

Juuri kun Margareta tuli ylös kannelle, syöksyi hyökyaalto sen ylitse. Kuului hirveää natinaa ja rusketta, ja alus kallistui huimaavalla vauhdilla kyljelleen.

"Ylös ruori!" kuului amiraalin ääni.

"Etumasto meni mereen!" huusi perämies.

Sanattomana kauhusta ja voimatonna astumaan askeltakaan eteenpäin tai takaisin Margareta piteli kiinni ovesta. Hän näki useain henkilöiden vaivalloisesti liikkuvan keinuvalla laivalla. Ainoastaan amiraali seisoi tyynenä ja jakeli käskyjään… laiva näytti kääntyneen uuteen suuntaan ja lähestyi rantaa, jonne kaikkien silmät levottomina tähystelivät.

Vihdoin laiva sysäytyi jotakin vastaan, niin että se natisi kaikissa liitoksissaan. Alhaalta kuului valitushuuto.

"Tyynnyttäkää kuningatarta. Me viemme hänet heti täältä", käski amiraali, ja hoviherrat riensivät alas portaita.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin oli laitettu mukavat paarit, joilla kuningatar kannettiin maihin.

Oltiin Kalmarin lähistöllä ja linnanportit avattiin haaksirikkoisille. Mutta amiraalilaiva oli joutunut erilleen muusta laivastosta, ja Gyllenhjelm esitti, että kuningatar jäisi tänne siksi aikaa, kun hän kokosi hajaantuneet laivat ja veisi ne miehistöineen Saksaan. Hän tulisi sitten takaisin kuningatarta noutamaan.

Tämän aikeensa hän ilmoitti Hornille ja Sparrelle. Kuningatar ei voinut ottaa ketään vastaan.

Laivat koottiin jo seuraavana päivänä, ja Gyllenhjelm pani tuumansa toimeen.

Myrsky oli asettunut, ja Maria Eleonora oli aivan epätoivoissaan, kun hänelle sanottiin, että hänen täytyi jäädä tänne odottamaan amiraalin palaamista.

Amiraali oli suorastaan valtion kavaltaja, ja kuningatar oli ilmoittava hänet kuninkaalle rangaistavaksi ansion mukaan. Turhaan Sparre sanoi, että kuninkaalle olivat suuresti tarpeen ne joukot, jotka laivasto vei mukanaan, ja että kuningattarelta tahdottiin säästää ne vaarat ja vastukset, joille sotamiehet täytyi panna alttiiksi, jos mieli pian joutua perille.

Kuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle uskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan kuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista hangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle. Amiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua laivaan.

Laivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu hätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi nousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen. Kuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota ei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi uudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla; kävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan liitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että sen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi ilmoittautumatta kuningattaren luo.

"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin", huudahti hän.

Mikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!

"Kääntäkää!" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois mutisten: "Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!"

Mitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus Kalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin Öölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.

Linnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten, jotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora asettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.

Sade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja vaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali oli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.

Voimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva osoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet istuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean hallitsijattarensa käskyjä.

Mitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun ei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä ilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja Sparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia ja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään lohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin puolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. "Minä kuolen tähän", kuiskasi Margareta Märtalle. "Jospa edes saisi lukea tai ommella."

"Silloin ei koko huomiomme olisi kiinnitetty kuningattareen", vastasi tämä huoaten.

Vihdoin neljäntenä päivänä nähtiin laiva, jossa liehui Ruotsin amiraalilippu. Margareta, joka sen ensiksi huomasi, päästi ilohuudon, ja Maria Eleonora suvaitsi aivan nousta ylös ja itse ottaa sen tarkastellakseen.

"Käskekää amiraalin heti tulla luokseni", huusi kuningatar.

"Heti!" toisti Elisabet rouva.

"Laiva ei ole vielä laskenut maihin", rohkeni Margareta huomauttaa.

Hovimestaritar loi häneen nuhtelevan katseen ja riensi heti käskyä täyttämään.

"Asettukaa paikoillenne, hovinaiseni", käski kuningatar ja lähestyi pientä koroketta, jolla oli korkea nojatuoli. Siihen hän istuutui ylevänä ja majesteetillisena. Hovineitsyet asettuivat hänen taakseen, ja kun Elisabet heti sen jälkeen tuli takaisin, istuutui hän matalalle tuolille korokkeen edustalle, kuningattaresta vasempaan. He istuivat äänettöminä ja odottivat runsaasti tunnin ajan.

Vihdoin askelet kuuluivat lähestyvän ovea, ja palvelija ilmoitti: "Valtakunnan amiraali!"

Kaarle Gyllenhjelm astui sisään Claes Stjernsköldin seuraamana ja kumarsi syvään kuningattaren edessä.

"Hänen majesteettinsa on varmaan epätoivoissaan minun viipymiseni johdosta", puuskahti Maria Eleonora. "Mutta saiko hän myös tietää, että se oli teidän syynne?"

"Kuningas on tätä nykyä Werbenissä, johon hän on leiriytynyt", vastasi amiraali. "Viemäni joukot ovat nyt matkalla sinne. Minä palasin heti noutamaan teidän majesteettianne."

"Ja te, missä olette te ollut niin kauan?" kysyi kuningatar kääntyen Claes Stjernsköldiin.

"Teidän majesteettinne luvalla seurasin amiraalia", vastasi tämä.

"Minun luvallani?" kuningatar ei ollut oikein varma siitä. "Voimmeko heti lähteä?" kysäisi hän äkkiä.

"Myrsky tosin jatkuu yhä", vastasi amiraali. "Mutta tuuli on kääntynyt pohjoiseen, ja minä luulen, että uskallamme koettaa."

Sanottu ja tehty. Kuningatar astui jälleen laivaan ja koetti tosiaankin kestää niin kauan kuin voi. Mutta kun myrsky jatkui ja meri aaltoili rajusti, heitettiin ankkuri Bornholman edustalla.

Seuraavana aamuna voitiin matkaa jälleen jatkaa, ja puolenpäivän ajoissa alus purjehti "Greifswald-saaren" ohi. Matkaa jatkettiin Peenemündeen, jossa kuningatarta tahdottiin taivuttaa nousemaan maihin ja lepäämään seuraavaan päivään. Mutta hän pysyi mieluummin laivassa ja seuraavana päivänä hän nousi maihin Wolgastissa.

Täällä oli tehty suuria valmistuksia hänen vastaanottoaan varten. Mutta hän oli liian väsynyt niistä nauttiakseen. Sentähden vietiin hänet heti uudestaan sisustettuun linnaan, jossa oli kaikki järjestetty hänen mukavuudekseen.

10.

KUNINGATAR ON KALTAISENSA.

Suuressa linnanikkunassa seisoi Märta ja silmäili siintävälle merelle, joka nyt oli tyyntynyt ja rauhoittunut. Hänen kalpeita poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, ja ne saivat valtoiminaan vuotaa nyt, kun hän oli yksin. Ovi avautui, ja Juhana Sparre astui sisään.

"Olenko odotuttanut itseäni?" kysyi hän ja meni ikkunan luo.

Nopeasti Märta kuivasi kyynelensä ja tarttui hänen käteensä, vieden sen huulilleen.

"Tahdotko uskotella minulle, että nämä kyynelet vuotavat minun tähteni?" kysyi vanha herra leikkisästi ja istuutui hänen rinnalleen.

"Kun ainoa ystäväni matkustaa pois luotani, ei minulla ole ketään", nyyhkytti Märta, "ei ketään, joka minusta välittää!"

"Kuningas on kutsunut minut ylimaaherraksi johonkin niistä kaupungeista, jotka hän on valloittanut", vastasi vapaaherra. "Ja minä katson olevani velvollinen heti noudattamaan kutsua, niin sääli kuin minun onkin jättää sinua." Hän sulki Märtan hyväillen syliinsä.

"Antakaa minun matkustaa kotiin", pyysi tämä. "Minä aivan kuihdun ikävään."

"Jos välttämättä tahdot…"

"Saanko tosiaankin! Oi, kuinka hyvä olette!" Hän kietaisi käsivartensa vanhan herran kaulaan. "Ilmoittakaa heti kuningattarelle… milloin saan lähteä?"

"Kuulen, että sinulla on kova kiire. Muuten olisin toivonut sinun viipyvän, kunnes Juhanani tulee tänne. Olen kirjoittanut ja kutsunut häntä tänään."

"Tuleeko Juhana tänne!.".. Käsivarret herposivat alas, ja polttava puna hulvahti poskille entisen kalpeuden sijaan.

"Ajattelin, että te molemmat voisitte ilahuttaa toisianne. Mutta kun et niin tahdo…"

"Voinhan koettaa… kun Juhana tulee… jääkö hän tänne?"

"Hän saa valvoa kuningattaren turvallisuutta."

Märta leikki hermostuneesti vanhan herran napeilla. Puna leikki leimahdellen hänen poskillaan.

"Ajattele tarkoin. Kun olen poissa, silloin on myöhäistä katua."

Märta kohotti rukoillen katseensa häneen. "Sallikaa minun jäädä tänne!"

Silloin vanha herra tarttui molemmin käsin hänen punasteleviin kasvoihinsa ja painoi ensin yhden ja sitten vielä toisenkin lujan suudelman punaisille huulille. "Siinä on sinetti, ja nyt on liitto tehty", sanoi hän. "Lupaa minulle, että olet luja ja rohkea, mutta aina vaitelias tyttö."

Märta ymmärsi eikä sittenkään ymmärtänyt täysin. "Sen lupaan," vastasi hän vavisten. "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt!"

Vielä kerran vanha herra otti hänet syliinsä. "Et saa tehdä minua narriksi!" Isällinen, lemmekäs katse, ja hän oli poissa.

"Juhana tulee tänne!…" Märtan silmät säteilivät, kaikki pilvet olivat hälvenneet, ja koko maailma oli muuttanut muotoaan.

Ettemme löisi laimin toistakaan hovineitsyttämme, täytyy meidän pyytää lukijaa seuraamaan meitä linnanpihaan, jossa Margareta kulkee lehmuskäytävää edestakaisin Claes Stjernsköldin rinnalla. Neitsyen kasvot kuvastavat mitä jännittyneintä uteliaisuutta, ja hän puuskahtaa kiihkeästi: "Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Oh, minä tiedän paljon, minä!"

"Kertokaa sitten, kertokaa!"

"Jospa uskaltaisin!"

"Mikäs estää?" kysyi Margareta ja vilkaisi ympärilleen. "Täällä ei näy ainoatakaan ihmistä."

"Salaisuus, ymmärrättehän…" tuli melkein kuiskaten.

"Salaisuus!" Kuinka neitsyen sydän pamppaili! "Oi, kuinka hirveän utelias olen!"

"Voitteko olla vaiti!" kysyi Claes melkein juhlallisesti.

"Hm, luulin sen osoittaneeni!" kuului loukkautunut vastaus.

"Milloin sitten?"

"Oletteko sen jo unohtanut?"

"Minkä?"

"Merimiespuvun… jonka… jonka…"

"Aivan oikein, minä en ole ilmaissut mitään!"

"En minäkään."

"Muistaakseni teimme toisillemme lupauksen."

"Niin teimme! Ja vahvistimme sen kättä lyöden!"

"Ei… niin tosiaan! Teillä on hirveän lujat kädet!" kuiskasi Margareta punastuen.

"Aivan oikein, niin se oli, ja sentähden… lyökäämme nyt kättä uudelleen."

"Nyt sitä ei tarvita, me luotamme toisiimme muutenkin", virkkoi neitsyt riemuiten.

"Mutta täytyyhän minun saada jotakin palkakseni."

"Jos juttu on palkan arvoinen. Aloittakaahan nyt!"

"Aloittaa nyt, kun olen unohtanut kaiken. Mitä tahdoittekaan tietää?"

"Sen, mikä kumma Elisabet rouvaa vaivaa. Hän itkeekin toisinaan, mutta ei puhu kellekään mitään."

"Hänellä on hyvät syynsä ja pahat säänsä."

"Ne juuri tahdon tietää."

"Elisabet rouva, joka näyttää niin hiljaiselta ja säveältä, on tehnyt niin kuulumattoman teon, ettei sen vertaista ole maailmassa tapahtunut."

"Tehän aivan säikytätte minut! Kuinka hän on päässyt kuningattaren hovimestarittareksi?"

"Kuninkaan tahdosta."

"Se ei ole mahdollista."

"Se on aivan varmaa. Kuningas on ihastunut häneen ja hänen tekoseensa."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Onko minun kerrottava alusta alkaen?"

"Aivan alusta."

"Saatte valmistautua kuulemaan hirveitä asioita."

"Kertokaa, kertokaa, olen valmis kaikkeen."

"Syyttäkää sitten itseänne! Hyvin jalosukuinen Elisabet Oxenstjerna lähetettiin hentona lapsena Anna prinsessan luo Puolaan. Tällä oli, kuten kai olette kuullut, monia kummallisia päähänpistoja. Niinpä hän lahjoitti sydämensä miehelle, joka ei ollut ruhtinaallista syntyperää, kuten hän itse."

"Sille hän ei kai voinut mitään?"

"Kenties ei, mutta siinä oli syy, miksi hän hylkäsi kaikki avioliittotarjoukset."

"Mitä sillä on Elisabet rouvan kanssa tekemistä," kysyi Margareta kärsimättömästi.

"Luullakseni paljonkin. Prinsessan kuoltua neitsyt palasi Ruotsiin, mutta merimatka oli sekä pitkällinen että vaivalloinen. Sanotaan, että sellaiset matkat ihmeellisellä tavalla avaavat sydämen rakkaudelle", sanoi Claes syvään huoaten ja vaikeni.

"No, miksette jatka?" Ääni vähän värähti.

"Ojentakaa minulle kätenne, Margareta neitsyt!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että voisin luottaa teidän… teidän vaitioloonne."

"Enhän ole vielä saanut tietää mitään."

"Se on totta. Jatkan siis. Samalla laivalla matkusti myös eversti Konrad Yxkull, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja ruotsalainen neitsyt tekivät tuttavuutta keskenään."

"Niin ihastuttavaa!" huudahti Margareta. "Luulen, että he heti ensi näkemältä rakastuivat toisiinsa."

"Tietysti!"

"Otaksukaamme, etteivät he kumpikaan sitä tienneet. Mutta minä luulen, että se heidän keskenään keskustellessaan vähitellen kehkesi kuin ruusu auringon säteissä."

Margareta peitti silmänsä käsillään. "Kuinka ihmeellistä!" kuiskasi hän.

"Varmaankin everstille ensin selvisi, että hän rakasti neitsyttä. Mutta kun hän tiesi, että tämä oli korkeasukuinen neiti ja hän ainoastaan yksinkertainen aatelismies…"

"Mitäs se merkitsi!" puuskahti Margareta palavin poskin. "Kuinka hyvin arvaatte Elisabet neitsyen ajatukset! Kun eversti vihdoin ei voinut olla ilmaisematta rakkauttaan, tiedättekö mitä neitsyt vastasi?"

"En!" Margaretan silmistä kuvastui mitä hartain tiedonhalu.

"Ei sanaakaan. Hän vain kietoi käsivartensa everstin kaulaan."

"Hm, totta kai hänen täytyi sanoakin jotakin."

"Luullakseni hän sanoi vain: 'Mitä välitän korkeasta suvusta, en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua'."

"Niin, siten kai hänen täytyi sanoa. No, kuinka kävi sitten?"

"He menivät Turussa naimisiin ja elivät muutamia onnellisia vuosia Suomessa, tuntemattomina kaikille."

"Mikä saattoi häiritä heidän onneaan?"

"Sukuylpeät Oxenstjernat, jotka keksivät salaisuuden ja riistivät vaimon miehensä syleilystä."

"Millä oikeudella?" kysyi Margareta leimuavin silmin.

"Syntyperän oikeudella; suku teki valituksiaan, ja Upsalan tuomiokapituli selitti avioliiton pätemättömäksi."

"Se on kauheaa! Ja miten kävi sitten?"

"Nuorta rouva rukkaa pidettiin melkein vankina, ja eversti teki kaikkensa päästäkseen suvun kanssa sovintoon. Se onnistui vihdoin kuninkaan välityksellä, jonka jälkeen tapahtui uusi vihkimys."

"Nyt ymmärrän syyn, miksei hän koskaan puhu ylhäisistä sukulaisistaan."

"Ne välittävät hänestä yhtä vähän, kuin hän välittää heistä. Ja luultavasti siksi, että hän saisi tilaisuuden kohdata miestään, on kuningas tehnyt hänet kuningattaren hovimestarittareksi."

"Kuinka minä rakastan kuningasta! Hän on kaikkien kärsiväin ystävä!" huudahti Margareta innoissaan.

"Saavuttaakseen hänen ystävyytensä kannattaa kärsiäkin — kuten eversti Yxkull ja Elisabet rouva."

"Oh, laskette loruja!"

"Älkää sanoko niin, ajatelkaa lähemmin asiaa…"

"Se ei suinkaan maksa vaivaa. Kiitos ja hyvästi!"

"Entä palkkani?"

"Kas tässä!"

Tyttö heitti lentosuukkosen ja otalsi kuin nuoli pitkin käytävää. Claes juoksi jäljestä kappaleen matkaa, mutta huomasi sitten vapaaherra Hornin ja hiljensi heti vauhtiansa. "Kyllä sinut vielä kerran tapaan", jupisi hän ja meni kohteliaasti vanhaa herraa vastaan, jolla oli avoin kirje kädessään.

"Tässä on kirje herttualta", sanoi hän, "ja se sisältää kohteliaan kutsun Stettiniin. Siellä ollaan aivan hassastuttu ruotsalaisiin upseereihin; varo vain sydäntäsi, nuori ystäväni."

"Se on varattu valkean vihoja vastaan."

"Ah, Ruotsissa?"

"Koko maailmassa!"

"Olette salamyhkäinen, siis on tosi kysymyksessä… raillerie à part, oletteko nähnyt kuningatarta tänään?"

"Jatkuvaa sadesäätä. Hän oli odottanut, että kuningas olisi täällä häntä vastassa."

"Stettinin juhlat saavat hänet kyllä iloisemmalle tuulelle."

Mutta Maria Eleonora ei tahtonut matkustaa Stettiniin. Hän selitti, ettei häntä huvittanut mikään ja että hän tunsi pian kuolevansa, jollei kuningas tullut hänen luoksensa tai hän saanut mennä kuninkaan luo.

Hovilla oli kova työ häntä huvittaessaan. Ainoa, joka siinä johonkin määrin onnistui, oli nuori Claes herra. Mutta hän tahtoi, että Margaretan oli otettava osaa kaikkiin hänen päähänpistoihinsa, ja tästä johtui heidän välillään niin läheinen tuttavallisuus, että se herätti Elisabet rouvan huomiota.

Ensi päivinä tuli Wolgastiin Brandenburgin nuori vaaliprinssi, kuningattaren veljenpoika; melkein samaan aikaan saapui Ruotsista muutamia nuoria herroja, joiden oli lisättävä kuningattaren seuruetta; näiden joukossa oli nuori Juhana Sparre, entinen kuningattaren hovipoika, harvinaisen ajatteleva nuori mies, joka ainoastaan tilapäisesti oli hovimiehenä.

Prinssin tähden tehtiin kaikenlaisia pikku retkiä, ja eräällä sellaisella, jolloin Claes oli onnistunut pääsemään Margaretan ylikuskiksi, sanoi hän neitsyelle: "Nyt olen keksinyt kepposen, joka voittaa kaikki entiset."

"Saanko minäkin olla siinä mukana?" kysyi Margareta innokkaasti.

"Ennenkuin voin vastata, täytyy meidän puhutella toisiamme sinuksi."

"Miksi niin?" kysyi Margareta hieman hämillään.

"Selitän sen sittemmin. No, kuinka käy?"

"Kernaasti leikin ajan, mutta sitten…"

"Silloin ja sitten. Jaa vai ei? Pahimmassa tapauksessa saan hankkia toisen toverin."

"Ei tarvitse, voinhan suostua", vastasi Margareta nopeasti.

"En pidä siitä, että olet noin vastahakoinen", sanoi Claes kohta. "Kenties tahdot mieluummin olla leikissä mukana jonkun toisen kanssa."

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta niin saat olla; siihen leikkiin, jota tarkoitan, vaaditaan, että täytyy voida ehdottomasti luottaa toisiinsa."

"Voit luottaa minuun."

"Siis vihdoinkin! Sittenpä emme saakaan koskaan narrata toisiamme."

"Olenko sitten tehnyt niin?"

"Siihen vaaditaan vielä muutakin."

"Se mahtaa olla kauhea leikki se. Olemmeko leikkineet sitä koskaan ennen?"

"Emme koskaan!"

"Etkö sinäkään?"

"En, tämä on ensi kerta."

"Aivanhan säikytät minut! Onko se jotakin vaarallista?"

"Ei, jos oikein pidämme toisistamme."

"Pidämme toisistamme", toisti Margareta. "Tarkoitat kai jotakin muuta kuin mitä sanot… Ei, Claes, siinä leikissä en tahdo olla mukana."

"Saat sitten olla poissa, minä en pakoita ketään… hanki minulle joku toinen."

Seurasi pieni äänettömyys. Hän näki tytön itkevän.

"Näen kyllä, että tahdot sittenkin olla mukana leikissä", sanoi hän hieman ivallisesti.

"Tietysti tahdon. Mutta kun asetat tuollaisia kummallisia ehtoja…"

"Otaksutaan, että leikki on sellainen, että minun täytyy ottaa sinut syliini, ja me heittäydymme nurinniskoin ikkunasta, eikö silloin vaadita, että luotat minuun ja pidät minusta? Muutenhan säikähtyisit ja saisit halvauksen."

"Eihän se toki voi olla tarkoituksesi?" kysyi Margareta pelästyneenä.

"Luuletko että aion ottaa hengen sinulta tai muiltakaan?"

Hän sai kauan odottaa vastausta. Vihdoin se tuli aivan hiljaa: "En, Claes!"

Hevonen sai nykäyksen ohjaksista ja kääntyi toiselle tielle.

"Sinä ajat väärään. Toisia ei näy ensinkään."

"Minä en välitä toisista", vastasi Claes äänellä, joka vapisi liikutuksesta. "Margareta, minä rakastan sinua sanomattomasti ja nyt uskon, että minäkin olen sinulle rakas, vaikket ole tahtonut sitä minulle sanoa… Vastaa, olenko väärässä."

"Olet minulle hyvin rakas!"

"Ja tahdotko tulla vaimokseni?"

"Tahdon, Claes!" kuiskasi Margareta ja painautui häntä vasten.

Mutta Claes ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan sanoi syvästi liikutettuna: "Eilen kun luin ääneen kuningattarelle, ei ketään ollut läsnä, hän keskeytti minut ja kertoi tulevista häistä, jotka vietetään ensi kuussa Stettinissä tai Berliinissä. Minä kysyin morsiusparin nimeä; ensin hän kieltäytyi sitä sanomasta, sitten hän uskoi minulle, että oli kysymys sinusta ja eräästä saksalaisesta eversti Fuggerista. Tunnetko häntä?"

"En ole koskaan kuullut sitä nimeä… Claes, pelasta minut hänen käsistään!" Margareta tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä lujasti.

"Niin aionkin. Kaikki on valmiina. Meidät vihitään tänä iltana, laiva on valmiina purjehtimaan, ja se vie meidät Suomeen, isänmaahani."

"Emmekö enää palaa Wolgastiin?"

"Päätä itse. Voin tarjota sinulle ainoastaan hyppäyksen ikkunasta."

"Luottamusta ja rakkautta, sitähän vaadit", tuumi Margareta. "Claes, minä seuraan sinua!"

Claes kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja sivalsi hevosta ruoskalla. Matka kävi huimaa vauhtia yli kantojen ja kivien.

* * * * *

Mikä hälinä hovissa!… Oli jo udeltu olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, koska Claes herra ja hänen neitonsa olivat kadonneet taipaleelle. Alussa se oli vain antanut aihetta leikinlaskuun, mutta linnaan saavuttua löydettiin kuningattarelle osoitettu kirje, jossa Claes Stjernsköld todenmukaisesti teki selkoa heidän pakonsa syistä. Margareta rakasti häntä eikä tahtonut mennä naimisiin eversti Fuggerin kanssa, ja pelastaakseen neitsyen siitä ja itsensä epätoivosta hän oli kaiken järjestänyt siihen pakoon, johon toivoi Margaretan suostuvan. Kirje päättyi toivomuksella, että kuningatar antaisi anteeksi teon, joka johtui mitä palavimmasta rakkaudesta.

Kirje putosi Maria Eleonoran kädestä. Elisabet rouva oli epätoivoissaan; häntä varmaankin tultiin syyttämään valppauden puutteesta. Hoviherrat seisoivat ihmetellen, kukaan ei ollut kuullut puhuttavan eversti Fuggerista.

Hieman hämillään kuningatar kertoi, että eversti oli keksitty henkilö. Hän oli ainoastaan tahtonut tietää, oliko nuori mies rakastunut hänen hovineitsyeensä, eikä ollut tullut ajatelleeksi, että asia saisi sellaisen lopun.

Lähetettiin etsijöitä kaikille suunnille, ja ne, jotka olivat osuneet oikeille jäljille, palasivat selittäen, että nuori pari oli lähtenyt merille purjealuksella, jonka päämaalia ei tiennyt kukaan.

"Eikö minulla ole kylliksi omissa huolissani, täytyykö minun vielä saada tällaista harmia muistakin?" puuskahti kuningatar.

"Minä kirjoitan heti sukulaisille ja ilmoitan mitä on tapahtunut", sanoi kalpea Elisabet rouva.

"Tee se, mutta älä mainitse minua. En tahdo, että minut sekoitetaan asiaan!"

Hovipiiri oli joutunut apeahkoon mielialaan, ja nuori vaaliprinssi teki kaiken voitavansa viihdyttääkseen armollista sukulaistaan, joka melkein aina oli huonolla tuulella. Hänen rukouksistaan kuningatar vihdoin taipui tekemään vierailun Stettiniin.

Suurin valmistuksin oli varustauduttu ottamaan häntä vastaan; oltiin ylen uteliaita näkemään suuren sankarin puolisoa, ja kaikki kadut olivat täynnä väkeä hänen saapuessaan.

Se oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja väkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi kuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille tahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät väkijoukot.

Vanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin portille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä kaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain hauskoja päiviä.

Nyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta jonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän "voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen puolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä vastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten tarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille."

Kuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia herttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta kävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä toisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut käydä ja missä hän mahtoi olla.

Monin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt. Elisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että Claes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön edusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi hän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta Elisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen Margaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä katsoivat sopivimmiksi.

"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä", vastasi pappi melkoisesti hädissään. "Herttuakunnan lait valtuuttavat minut toimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa eroittaa."

Kyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi: "Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni nuorta paria ikävyyksiltä."

Veljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan Berliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi pitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin. Hän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen jälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän ei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan ikävästä.

"Minun rakas sisareni on kaltaisensa", sanoi vaaliruhtinas puolisolleen. "Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa äärimmilleen."

Vihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti Frankfurtissa puolisoaan.

Maria Eleonoran kärsimättömyydellä oli tuskin mitään rajoja, ja heti lähdettiin matkalle Leipzigiin, jossa kuningatar otettiin ylen juhlallisesti vastaan. Maistraatti ojensi hänelle kallisarvoisen raamatun ja muita kalleuksia. Täällä kuten kaikkialla hän ihastutti kauneudellaan ja sulollaan, ja yleensä sanottiin, että ainoastaan sellainen puoliso oli Kustaa Aadolfin arvoinen.

Matka kävi Weissenfelsin, Weimarin, Erfurtin, Gothan, Fuldan, Sleinaun ja Gelnhausenin kautta, ja kaikkialla häntä tervehdittiin maan kuningattarena.

Joulukuun 21 p:nä tapahtui lähtö Leipzigistä, ja tammikuun 11 p:nä kuningatar saapui Gelnhauseniin. Matka oli ollut jokseenkin vaivalloinen, ja kaikkialla koetettiin kuningatarta taivuttaa viipymään muutamia päiviä, varsinkin kun tiedettiin, että kuningas oli matkalla häntä vastaan.

Mutta mitkään houkutukset eivät auttaneet, ja matkaa jatkettiin. Vihdoin lähellä Hanauta kuningas tuli vastaan.

Kun kuningatar täällä sulki niin kauan kaivatun, jumaloidun ja rakastetun sankarinsa syliinsä, virkkoi hän: "Nyt vihdoin on suuri Kustaa Aadolf vangittu!" Yhdessä he menivät Hanauhun, jossa kuningattaren oli määrä levätä muutamia päiviä. Sieltä kävi matka Frankfurtiin, jossa kuninkaalla oli saapumisensa jälkeisenä päivänä ilo sulkea syliinsä niin kauan kaivattu ystävänsä Akseli Oxenstjerna.

Tämä oli marraskuussa lähtenyt matkalle Preussista ja, kuten hän itse kertoo kirjeessä valtakunnanneuvostolle, "kahden kuukauden yhtämittaisen matkan jälkeen" saapunut kuninkaan luo Frankeniin.

Ilo oli suuri ja molemminpuolinen, ja Kustaa Aadolf jakoi aikansa puolisonsa ja ystävänsä kesken. Maria Eleonora sai suunnattoman kallisarvoisen otsakoristeen, ja kuningas ympäröi hänet pelkillä huveilla ja juhlallisuuksilla, ja tämän kaiken viedessä hänen aikansa ja ajatuksensa, nauttivat ajan suurimmat miehet jälleennäkemisen iloa ja vaihtoivat keskenään ajatuksiaan.

Mitä he olivatkaan yhdessä eläneet. Kun he olivat Preussissa onnistuneet hankkimaan isänmaalle rauhan monivuotisen keskeytymättömän sodan jälkeen, kuinka he silloin olivatkaan kiittäneet Jumalaa menestyksestään! Ikinä he eivät olleet unelmoineet niin suurta onnea kuin Ruotsin aseilla oli ollut tämän uuden sodan aikana. "Minä toistan mitä olen aina sanonut!" huudahti kuningas. "Heikko ihmiskyky on ainoastaan ase korkeamman vallan kädessä."

"Minä tunnustan kuitenkin, että olisin mieluummin Wienissä kuin täällä Frankfurtissa tahtonut onnitella teidän majesteettianne Leipzigin voitosta."

"Sitä mieltä ovat monet muutkin", vastasi Kustaa Aadolf vakavasti. "Mutta minä luulen, että olen valinnut oikean tien Wieniin."

"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä", vastasi valtiokansleri.

"Kun olet nähnyt Gustafsburgini", jatkoi kuningas, "olet tunnustava, että olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko oli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin sijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään Saksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa Aadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin. Hovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto kaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella tapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi kuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen Fredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin kruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle kuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.

Lukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä Ranskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten perätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule de Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé. Ranskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa. Pelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan protestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea protestanttien pyrkimyksille Ranskassa.

Richelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista suuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton Ruotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin, Itävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua nauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi, joka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi. Hänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja se oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen, vaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän häntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin oikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja kuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla vitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja keskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.

Koskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan niinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin, silmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei kukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin korkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään. Kuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät majesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota tämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja teki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!

He pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki väijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa? Pois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän rukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.

Tietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä kaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan ei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden aaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut; ajattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen kaikkea itseään.

Sotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan kanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen naapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä, että Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen kaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta siitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.

"Minua se ei kummastuta", vastasi kuningas. "Luulen, että myöskin Englanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren valtaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme siitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä omaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho valtiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien Saksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on. Siitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä ja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi lujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton ehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja suojelijakseen."

"Siihen vaaditaan, että meillä on saksalaisia maakuntia hallussamme", väitti Oxenstjerna.

"Me vaadimme saksalaisen Itämeren-rannikon, ennen kaikkea Pommerin. Se on oleva meidän lisämme liittoon."

"Tämä suuri ajatus on Kustaa Aadolfin arvoinen", jatkoi Oxenstjerna. "Ruotsin uusi suuri valta-asema on oleva takeena protestanttisuuden pysymisestä pystyssä ja Euroopan vapauden säilymisestä."

"Niin olen ajatellut, jos kaikkivaltiaan tahto on se. Mutta me olemme vielä kaukana rauhan siunauksista. Kysymys liittokunnan puolueettomuudesta antaa Ranskalle paljon päänvaivaa."

"Koko sen vaikutus Saksassa on riippuvainen siitä. Samana hetkenä kun ruhtinaat riisuvat aseensa, ei Richelieu voi enää sekaantua heidän asioihinsa."

"Minä en ole ehdottomasti hylännyt heidän pyyntöään pysyä puolueettomina", jatkoi kuningas. "Mutta minä vaadin varmuutta, että he riisuvat aseensa, enkä aio luovuttaa takaisin tekemiäni valloituksia ennen yleistä rauhaa."

Osoittautui pian, että Richelieun täytyi taipua. Kuninkaan tahto pääsi vallalle, vaaliruhtinasten täytyi alistua toisen toisensa jälkeen. Baijeri yksin liittyi keisariin, mutta siten olikin liittokunta hajalla.

Oleskelu Mainzissa oli maailman silmillä katsoen omistettu ainoastaan huveille, mutta todellisuudessa punottiin juonia innokkaammin kuin konsanaan.

On jo mainittu, että uusia suunnitelmia oli tehty kuninkaan henkeä vastaan. Salamurhan toimeenpaneminen olisi voinut viedä yleiseen verilöylyyn, niin suuresti kuningas oli rakastettu; päätettiin sentähden eräässä kokouksessa korkeain hengellisten herrain kesken hankkia luotettava ja varmakätinen ampuja; ja ensi kerran kun kuningas tarkasti joukkoja, oli tämän oltava katsojain joukossa ja ammuttava kohtalokas laukaus.

Ei ollut vaikea löytää siihen halukasta henkilöä, ja asia oli ratkaistu.

11.

TUKI KAATUU.

Linnassa oli suuri juhla. Kynttilät kipinöivät kruunuissa, ja suuret hovisalit olivat täynnä loistavapukuisia herroja ja naisia. Kuningattarella oli upea otsaripansa otsallaan ja missä hän kulkikaan, kuului ihastuksen hälinä hänen tavattoman kauneutensa johdosta, kauneuden, joka häikäisi kaikki muut kaunottaret. Elisabet rouva seurasi hänen jäljestään nojaten upeaan upseeriin; hän näytti tavattoman iloiselta ja nyökäytti päätään nuorelle tytölle, joka kulki aivan hänen jäljestään.

Kuningas tuli yhtäkkiä viereisestä huoneesta. Hän tervehti ystävällisesti kaikille tahoille ja meni kuningattaren luo, jolle hän tarjosi käsivartensa jatkaakseen kiertokävelyään.

"Olen saanut sinua odottaa!" sanoi kuningatar nuhdellen.

"Kirje Claes Stjernsköldiltä", sanoi kuningas.

"Se hävytön, kuinka hän uskaltaa."

"Sisällä oli myös kirje sinulle hänen nuorelta vaimoltaan."

"En tahdo lukea sitä."

"Minä luen sitten."

"Ethän kai ottane heitä suojelukseesi?"

"En, mutta annan anteeksi."

"Kuinka voit tehdä sen?"

"Tiedän mitä rakkaus merkitsee."

"Mutta paeta tiehensä!"

"Rakastetun kanssa! En olisi antanut anteeksi, jos nuori mies olisi jättänyt tytön."

"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä."

Böömin kuningas lähestyi kysyen, saiko hän viedä hänen majesteettinsa kuningattaren siihen menuettiin, joka nyt alkoi.

Kuningatar suostui, parit järjestettiin, ja tanssi alkoi.

Kuningas katseli sitä muutamia silmänräpäyksiä ja kääntyi sitten valtiokansleriin, jonka kanssa alkoi innokkaasti keskustella.

Sillä välin kuningattaren ainoa ruotsalainen hovineitsyt oli pysähtynyt erään ikkunan ääreen ja keskustellut kuningattaren hovipojan Juhana Sparren kanssa. Tämä tunsi silloin jonkun nykäisevän itseään takista, ja käännyttyään hän näki pienen valkopukuisen ja kultakiharaisen tytön, joka kuiskasi hänelle: "Viekää minut kuninkaan puheille, täällä on niin ahdasta!"

"Etkö näe, että kuningas tanssii?" vastasi Juhana viitaten Fredrik V:een.

"Minä tarkoitan oikeaa kuningasta, en tuota", vastasi tyttö kärsimättömästi.

"Hänellä ei ole aikaa puhella pikku tyttöjen kanssa. Mitä tahdot häneltä?"

"Sen minä sanon itse", virkkoi tyttö koettaen jälleen päästä eteenpäin. Mutta eräs hovipalvelijoista, joka tapasi hänestä kiinni, virkkoi ankarasti: "Tyttönen on aivan hassu tahtoessaan puhua kuninkaan kanssa. Mutta minä kyllä hänestä huolen pidän, minä." Näin sanoen hän kantoi pois tytön, joka potki ja pyristeli vastaan kaikin voimin eikä voinut saada sanaakaan suustaan, sillä mies painoi kätensä hänen suutansa vasten.

"Sääli lasta!" sanoi Märta. "Miksei hän saa puhua kuninkaan kanssa."

"Jos päästät yhden, tulee sata jäljestä", vastasi hovipoika. "Meidän asiamme on valvoa, etteivät asiaankuulumattomat pääse vainoamaan heidän majesteettejaan."

Märta huokasi, mutta ei vastannut mitään. Heti sen jälkeen kuningas kulki ohi ja pysähtyi hänet nähtyään. "Voin sanoa teille terveisiä Claes Stjernsköldin nuorelta puolisolta", virkkoi kuningas.

"Margareta!… Onko hän täällä?" huudahti Märta vilkkaasti.

"Ei, mutta hän tulee mielellään."

Märta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.

"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän ajattelematon."

"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on…" Näillä sanoin hän meni edelleen.

"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!"

"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen kanssaan."

Tanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat ihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli osoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut osaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen majesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen katselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän tuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he tervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! —

Pikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen. Hän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään ympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan sängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen… kun… siellä makasi joku… Karkea ääni ärähti: "Mitä pirua se on… onko täällä joku?"

Tyttönen uskalsi tuskin hengittää.

"Oliko se joku enne… sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin tulee käymään pahoin… minulta ei ole koskaan ennen liipannut… ei varmaan petä nytkään… hän on kova, sanovat… minä näytän, että kuulani on kovempi… neljätuhatta guldenia vuodessa… kelpaa sitten elää hyviä päiviä…"

Sanat tulivat puuskan tavoin… roisto makasi hiljaa kotvan… sitten hän nousi kiihkeästi. "Piru minut periköön, se oli joku… eikö tuossa häämöitä jotakin?" — Hän hosaisi kädellään… tyttö vetäysi takaisin. "Tuossa se on taas… piru, kun en ottanut tuluksia mukaani… se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa antikristusta, mutta minä otan hänen henkensä… olen vannonut sen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada… Eikö se häämöitä taas… jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on paholainen… kenties se sama, joka houkutteli minut tähän… mitä minulla on antikristuksen kanssa tekemistä?… minusta nähden hän saa kyllä teilata ja polttaa mustatakkeja…" Hän nauroi hurjasti. "Minä en anna tinkiä kanssani… kaikki tyynni täytyy käydä kuin… jospa tietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat… se polttaa kuin tuli… Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni… heh, se ei ole koskaan hipaissut…"

Hän kopeloi sänkyä kädellään. "Mihin panin pyssyn… minun täytyy…" Hän kömpi pystyyn. "Enkö pannut sitä oven pieleen…" Muutamia laahustavia askelia. "Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun silmät kiiluvat… mitähän jos…" Kiivas liike ja raskas romahdus, sitten oli aivan hiljaista.

On luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta, mutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä kahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi pysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli tullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden työ, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä tahtoi hänen nyt tekevän.

Hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi eroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn, jos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä mies voisikaan tehdä tihutyötään.

Hän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti huone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka makasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.

Tietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät vaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla huomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta yrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin kovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. "Perkele, perkele", mutisi hän.

Taasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.

"Se kiiluu jälleen… mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain olisi pyssyni…"

Tyttö peitti silmänsä käsillään.

"Nyt se on poissa… mutta olisipa minulla vain pyssyni…" Hetkisen kuluttua mies mörähti jälleen: "Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me kaksi käymme leikkiin!"

Taasenkin kuolemanhiljaisuus. Gustava Adolfina vaipui lattialle joko pelosta tai väsymyksestä, ja nukkui -viattomuuden tyyntä unta.

Roisto seisoi vaanien peloissaan. Hän kärsi kadotuksen tuskia eikä ollut varma, olivatko helvetin henget tulleet häntä vaivaamaan ennen aikojaan, vai oliko se joku ihmisolento, joka urkki hänen salaisuuksiaan… jossa tapauksessa hänellä oli halu näyttää! Niin kauan kun hän oli hengissä, ei kukaan ollut väkevämpi kuin hän.

Hän ei tiennyt, oliko seissyt siinä tunteja vai minuutteja, kun kuuli syvän huokauksen. Hylkiö hätkähti ja vapisi kuin haavanlehti. Oliko hän aaveiden ympäröimä? Hän tahtoi huutaa, mutta ei äännähdystäkään tullut hänen huuliltaan. Oli kuin hänen hengityksensä olisi tukehtunut.

Silloin hän kuuli vaikeroivan kuiskeen: "Äiti, äiti, minä pelkään."

Ihminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen sielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön hän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen. Pamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa niin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.

Oli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus. Mutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.

Sinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän oli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen huuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät vielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta, huomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen. Se irroitettiin ja luettiin:

"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta tarkastuksesta."

Mitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei tietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä tiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli? Kukaan ei sanonut häntä tuntevansa.

Sama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen käsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi pois, ettei näkisi ruumista.

Koetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan huoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei pamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti kaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti hunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan ympärillä koko yön.

Kuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja saanut vastaukseksi: "Lastani, elävänä tai kuolleena!" Hän oli tullut linnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen. Oli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen olennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti lapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.

"Mitä hän puheli itsekseen?" kysyi muuan läsnäollut palvelija toveriltaan.

"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun."

"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä sairashuoneeseen."

"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata muitta mutkitta?"

"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia…"

"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle."

"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet roistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on hylkiö korjattava pois."

Varhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin salainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän pelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin tavatonta.

"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?"

"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!" puuttui toinen puheeseen.

"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden."

"Sellainen on estettävä", keskeytti toinen.

"Millä tavoin?"

"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa."