SISÄLLYS: (continued 4)

"Hän on saanut aneet."

"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä…"

"Sitä mieltä olen minäkin."

Siihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.

12.

PAHOLAISEN HOUKUTUKSET.

Ruotsalaiseen armeijaan Saksassa kuului vuoden 1631 lopulla kaikkiaan 63,700 jalkamiestä ja 16 000 ratsumiestä ja ennen sotaretken alkua toivottiin sen kohoavan 153,000 jalkamieheen ja 43,000 ratsuriin. Se oli suurin järjestynyt sotavoima mikä milloinkaan oli marssinut Saksan maaperällä.

Kuninkaan viimeksi tarkastama joukko oli niinsanottu "royal-armeija"; se oli suunnilleen viides osa koko sotavoimasta, ja sen tyynten, varmojen liikkeiden näkeminen vakuutti hänet siitä, että nämä äskenpestatut olivat jo ehtineet oppia yhtä ja toista vanhemmilta tovereiltaan.

Kustaa Hornilla oli "frankkilainen armeija" Mainin tienoilla komennossaan. Juhana Banér oli erään armeijan kera Magdeburgin tienoilla, Åke Tott kolmannen kera Ala-Saksissa Muita osastoja johtivat saksalaiset ruhtinaat jotka olivat kuninkaan sukulaisia ja kenraaleja Ruotsin palveluksessa kuten Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, Hessenin maakreivi Wilhelm ja samoin Lüneburgin Yrjänä. Böömin saksilainen sotajoukko oli itsenäisessä asemassa sotamarsalkka Arnimin johdolla.

Vihollisten puolella oli Tillyn 20,000 miehen vahvuinen sotajoukko talvimajoillaan Tonavan pohjoispuolella; jokseenkin yhtä suuri voima oli Böömissä ja Schlesiassa pitämässä Tiefenbachin ja Maradan johdolla saksilaisia kurissa.

Ala-Saksissa oli Pappenheim 20,000 miehen voimin hänkin. Hänen väkensä oli enimmäkseen sijoitettu keisarillisiin linnoihin.

Mutta vaarallisempi kuin kaikki muut oli eräs kolmas armeija, joka oli astuva esiin vuoden alussa.

Palaamme mieheen, joka, juuri siksi ettei hän kammoksunut mitään keinoja, oli käynyt masentumattomalla voimalla eteenpäin maaliaan kohden, joka oli tehdä keisari yksinvaltiaaksi Saksassa.

Oveluudessa vetäen vertoja kenelle tahansa oli Pappenheim peräytynyt ylivoiman edessä ja nyt hän lepäsi kuin haavoitettu jalopeura ja odotti aikaansa. Hänen suunnattomat rikkautensa sallivat hänen ympäröidä itsensä samalla ylellisyydellä kuin itse keisari. Jokaiselle etevälle upseerille ei ollut tarjona ainoastaan hänen pöytänsä, vaan myös kukkaronsakin, ja jokainen reipas sotilas saattoi kirjoituttaa itsensä hänen nimikirjoihinsa.

Raivonsa ensi puuskassa Wallenstein oli vannonut, ettei enää koskaan palvelisi keisaria, ei sittenkään, vaikka siten voisi pelastaa sielunsa helvetin tulesta.

Mutta tapaukset seurasivat ripeästi toisiaan. Kustaa Aadolf tuli, ja hänen voittonsa herättivät Wallensteinin kateuden, mutta kenties ihailunkin. Yhdessä hänen kanssaan hän saattoi valloittaa maailman. Päätöstä seurasi pian toiminta, ja Kustaa Aadolfin suureksi kummastukseksi ilmoitettiin hänelle kreivi Matias Thurn, eräs Wallensteinin uskottu Adam Trzka ynnä eräs maanpaossa oleskeleva böömiläinen, Raschin nimeltään.

Heidät otettiin vastaan. Adam Trzka esitti herransa asian.

Jos kuningas tahtoi antaa Wallensteinille 12,000 ruotsalaista sotamiestä ja kahdeksantoista tykkiä, sitoutui hän lähtemään keisaria vastaan.

Ehdotus oli houkutteleva, ja Kustaa Aadolf ei ollut haluton. Mutta hän vastasi, että hän ei sillä hetkellä voinut antaa mitään joukkoja.

Niin pitkälle oli päästy ennen Breitenfeldin taistelua.

Kuninkaan loistava voitto kannusti Wallensteinin toiveita. Uudestaan hän lähetti viestin, että jos hän saisi pyytämänsä sotavoiman, hyökkäisi hän keisarin armeijan kimppuun Schlesiassa, valloittaisi tämän maan ja Böömin, ryntäisi Wieniä vastaan ja asettuisi sinne talvimajaan, mutta ensimäisellä kovalla pakkasella menisi yli Tonavan ja ryntäisi Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin.

Ehdotus oli jo ennen ehtinyt käydä Kustaa Aadolfille vastenmieliseksi. Kuinka saattoi hän luottaa luopioon, joka oli Wallensteinin yhteiskunnallisessa asemassa? Kenties hän katsoi lähetystehtävänsä täällä siksi pyhäksi, ettei voinut käyttää tällaista tarjousta sen hyväksi. Lähettiläs sai vastaukseksi, ettei kuningas voinut luovuttaa joukkojaan. Hän saattoi antaa korkeintaan 1,500 miestä.

Voimme aavistaa mitä Wallenstein tunsi saadessaan tällaisen vastauksen. Hän aivan kiehui loukatusta ylpeydestä ja raivosta ja huusi:

"Hyvä, asia käy laatuun ilman Ruotsin kuningastakin!"

Jollei hän voinut tehdä suurtekoja kuninkaan lipun alla, niin kyllä jonkun toisen. Wallensteinin kunniaa janoova sielu kyseli vähät mitä asia koski, kunhan hän vain voi niittää kunniaa ja mainetta.

Jo Frankfurtin kukistumisen jälkeen oli Wienissä ajateltu kutsua Wallenstein takaisin, Maksimilian Baijerilainen oli vain asettunut vastaan. Mutta Leipzigin taistelun jälkeen keisarin lähettiläät saapuivat Wallensteinin luo ja tarjosivat hänelle ylipäällikkyyden. Hän hylkäsi tarjouksen ja lähetti siitä heti tiedon Kustaa Aadolfille. Mutta tämä ei muuttanut mieltään.

Sitä mukaa kuin keisarin asema ruotsalaisten menestyksen ja liittoutuneiden kaksimielisen aseman vuoksi kävi yhä epätoivoisemmaksi, sai Wallenstein Wienistä yhä hartaampia esityksiä ja pyyntöjä. Mutta vasta Kustaa Aadolfin selvän hylkäävän vastauksen saatuaan Wallenstein päätti ottaa vastaan keisarillisten joukkojen johdon.

Joulukuussa 1631 sopimus oli tehty. Kuitenkin hän oli aluksi ottanut ylipäällikkyyden ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi.

Wallensteinin nimellä oli entinen taikavoimansa. Kaikilta tahoilta virtaili sotamiehiä hänen lippujensa alle, ja jo maaliskuussa hänellä oli 40,000 miehen suuruinen armeija.

On jo sanottu, että Saksin vaaliruhtinas, joka vastarintaa kohtaamatta oli tunkeutunut Böömiin ja voittanut Pragin, laittautui levolle helposti voitetuille laakereilleen ja sorti maan asukkaita, salaisuudessa hieroen erikoisrauhaa Saksin puolesta epäröivänä ja päättämättömänä kuten kaikissa teoissaan.

Bambergin hiippakuntaa pidettiin jesuiittalaisuuden ahjona, ja Kustaa Horn sai käskyn sijoittaa joukkonsa sinne, rynnätäkseen sieltä Böömiin, jos niin tarvittiin.

Karkoitettu piispa pakeni Müncheniin ja sai Maksimilianin luona aikaan, että Tilly riensi avuksi. Tämä lähti talvimajoiltaan Tonavan rannalta ja hyökkäsi niin odottamatta frankkilaisen armeijan kimppuun, että Horn, koskei tahtonut jättäytyä tappiolle alttiiksi, vetäytyi hiippakunnasta takaisin, mutta palasi sitten pitkin Mainin vartta Schweinfurtiin tehden Tillylle melkoista vahinkoa.

Tämä oli alkunäytös siihen uuteen taisteluun, jossa Kustaa Aadolf ja Tilly jälleen olivat kohtaavat toisensa.

Tillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös liikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta. Täällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut häneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein kuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla kärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti olla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.

Maaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista. Hänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin kiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet taisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta. Kitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat Juhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko nousi nyt 40,000 mieheen.

Kuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli jo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen Tonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.

Maaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja samana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.

Tämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen kiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus oli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena. Suuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä takaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta ainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta ylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa voittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.

Kun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa nähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi vakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi vaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo oli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin alhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.

Ratsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet loistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi jono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt. Porvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen torneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.

Kaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt ja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain, ikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla pelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin, ratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät useat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen keralla.

Kustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet olisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä suurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen silmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin jalokivet.

Kauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin juhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt muuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan tekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa oli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on huomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä. Kaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata joukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui kosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa. Pohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen, teeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä valtasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi heitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja junkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain kasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla oli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli kaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin apinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla hovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti germaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se esiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko hänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille Lutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut mikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan. Missä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa katkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille, jotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina, heille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.

Kuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi raadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin tervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren määrän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä tarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja maapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.

Kuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä hyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin hallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.

Tämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: "Jumala on teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista väkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja tottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että voitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran itsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin sukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa isänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät eripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä kallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa on valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne."

Raatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä kaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.

"Niin", vastasi Kustaa Aadolf, "Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti näyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella, niin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat meille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa välikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin voisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne."

Kaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko maailman silmissä ihmetyöltä.

"Se on totta", vastasi Kustaa Aadolf, "olen jättänyt alamaiseni ja kaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet esimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa samoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen uskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat tästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun vallassani."

Raatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen kättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää hänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien takana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat avoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen sanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:

"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja kehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää pitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt teille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja lohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle voimaa siihen!… Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä mahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on edelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse olette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja iankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun."

Kuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan mielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista kirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun sankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa työpajoissa.

13

TAISTELUUN! TAISTELUUN!

Maaliskuun 23 päivänä ruotsalainen sotajoukko lähti marssimaan Schwabachista eteenpäin. Kuningas toivoi saavuttavansa Tillyn, mutta tämä oli päässyt turvaan Ingolstadtiin, ja ruotsalaiset näkivät ainoastaan vilahduksen hänen jälkijoukostaan.

Pikaisesti neuvoteltuaan kenraaliensa kanssa Kustaa Aadolf päätti lähteä Donauwerthia vastaan, ja armeijan täytyi kiiruhtaa marssiaan ehtiäkseen vallata tämän Tonavan ylimenolle niin tärkeän paikan, ennenkuin Tilly ehti tulla avuksi.

Tämä onnistui tosiaankin, ja aamupäivällä maaliskuun 27 p:nä ruotsalaisen sotajoukon nähtiin saapuvan perille.

Donauwerthin kaupunki, joka sijaitsee Tonavan pohjoisrannalla, oli siihen aikaan erittäin hyvin linnoitettu. Kaupunkia suojeli korkea vuori, ja sille oli alettu rakentaa linnoitettua leiriä, ja Tonavan sillan suojaksi oli etelärannalle luotu maasta sillanpääty. Päällikkönä oli Rudolf, Saksi-Lauenburgin herttua. Tämä katsoi olevansa liian heikko puolustamaan leiriä Schellen-vuorella, mutta päätti sitä voimakkaammin suojella kaupunkia, erittäinkin kun hän luotti siihen, että Tilly oli tuleva avuksi.

Donauwerth oli ollut vapaa valtiokaupunki samoinkuin Nürnberg ja omistanut protestanttisen opin, mutta jo 1608 sinne oli sijoitettu baijerilainen linnaväki ja kaupungin asujamet pakoitettu katoliseen oppiin. Salaisia protestantteja oli suurin joukoin, ja voimme käsittää, minkälaisin tuntein nämä kuulivat, että ruotsalaiset olivat tulossa.

Kustaa Aadolfin ensimäinen toimenpide oli vuoren valtaus, jonne hän heti käski viedä tykistön. Kohta sen jälkeen alkoi niin itse kaupungin kuin Tonavan yli vievän sillankin pommitus.

Herttua Rudolfille ja hänen sotureilleen uhkasi käydä pahoin, mutta he pysyivät rohkealla mielin, sillä apu oli lähellä. Tonavan etelärannalla oli nähty keisarillista ratsuväkeä ja pidettiin aivan varmana, että Tilly oli tulossa, ja että ratsuväki kuului hänen etujoukkoihinsa. Mutta ruotsalaisten tykkien tuli kuumeni, ja sen sijaan että useammat ja suuremmat osastot Tillyn ratsuväkeä olisivat lujittaneet toiveita hänen pikaisesta saapumisestaan, katosivat tykkönään nekin ratsuriparvet, joiden oli nähty kiitävän ohi.

Niin huolestuttavissa olosuhteissa päättyi päivä herttualle, joka ei tiennyt muuta keinoa kuin pikimmiten pistää pillit pussiin ja lähteä suolle soittamaan. Sotamiehet saivat käskyn lähteä kaupungista, eikä heille tarvinnut sitä sanoa kahteen kertaan. Mutta töminä sillan yli marssittaessa herätti ruotsalaisten huomion. Sillalle suunnattiin entistäänkin murhaavampi tuli ja kaupunki vallattiin rynnäköllä.

Vaikeudet olivat nyt voitetut, ja Kustaa Aadolf saattoi lähettää joukkojaan yli Tonavan, mikä seuraavina päivinä tapahtuikin. Donauwerthiin jäi 2,000 miehen suuruinen vartioväki, ja Kustaa Horn sai käskyn vallata seudut Tonavan varrella länteenpäin, kun taasen kuningas sijoitti päämajansa Nordheimin kylään.

Ruotsalainen sotajoukko oli nyt Lechin ja Tonavan virtojen kulmauksessa. Lechin yli meni tie Baijerin sydämeen, ja sinnekin tahdottiin päästä. Mutta ylimeno oli asia, joka hätkähdytti kokeneinta ja rohkeintakin Kustaa Aadolfin sotapäälliköistä. Jotensakin kaita, mutta väkevä ja kuohuva alppivirta oli tulvillaan kevätauringossa sulaneesta Alppien lumesta ja vyöryi tasangoille, niin että Rainin pikku kaupunki Lechin itärannalla oli aivan kuin järvenä. Virran oikeanpuolinen ranta oli varustettu vallituksilla, ja niistä lujimman turviin oli Tilly koonnut 2,500 mieheen nousevan päävoimansa.

Baijerilainen sotajoukko, jossa herttua Maksimilian itsekin oli, seisoi virran, suon ja metsän suojassa, kun taasen järein tykein varustetut vallitukset puolustivat kaupunkia.

Vastapäätä virran vasemmalle rannalle, lähelle Rainia, oli Kustaa Aadolf pystyttänyt leirinsä. Jalkaväki oli sijoitettu erääseen metsäntylvään, jossa se oli hakenut aukeaman olinpaikakseen. Ratsuväki oli etelämpänä avoimella kentällä. Etupuolelta suojelivat leiriä murrokset, joissa oli aukkoja uloskarkauksen varalta.

Eräässä kertomuksessa ruotsalaisesta päämajasta niiltä ajoilta mainitaan: "Vihollinen on vallitusten turvissa Rainin lähellä, kahden tunnin matkan päässä täältä. He ovat nostaneet ylös sillan ja miehittäneet Lechin varren Augsburgia myöten, niin että on mahdoton päästä heidän kimppuunsa menettämättä paljon väkeä, jonka tähden kuninkaallisen majesteetin täytyy etsiä toinen tie."

Sellainen ei kuitenkaan ollut kuninkaan tarkoitus. Tuokion ajan hän ajatteli, etteiköhän hävitettyä siltaa voisi laittaa jälleen käyttökuntoon, mutta käsitti pian, että se oli virran tulvehtimisen tähden mahdotonta. Oli etsittävä toinen tie virran yli, ja tapansa mukaan hän otti itse osaa tiedusteluretkeen, joka tässä tarkoituksessa tehtiin.

Muutamien ratsumiesten seuraamana hän ratsasti eräänä päivänä pitkin virranrantaa, mutta pysähtyi erääseen paikkaan, joka hänestä näytti sopivalta. "Kuulkaas, pojat", sanoi hän, "ken teistä voi ottaa varman selon kuinka syvä virta tällä kohtaa on, hän saa kunnialahjan."

Ratsumiehet katselivat toisiinsa, ja muuan heistä virkkoi suomeksi murtaen, "että jos hän sai ottaa ylleen vanhan sarkatakin, joka hänellä oli leirissä, tahtoi hän koettaa onneaan."

Kuningas suostui ja ratsasti itse eräälle etäiselle kukkulalle, josta hän kaukoputkella saattoi nähdä, miten yritys onnistui.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli hajasäärinen, liikkaava talonpoika, jolla oli pitkä riuku olallaan. Hän lynkkasi alas rannalle ja huusi baijerilaisille toiselle puolen, että he tulisivat auttamaan häntä ylitse.

Varmaankaan hän ei saanut mieleistään vastausta, sillä hän alkoi kahlata virrassa jalat pohjassa, kunnes vesi ulottui vyötäisiä myöten. Ja kun hän huomasi, että vesi oli hänelle liian syvä, pysähtyi hän kynsien päätään. Baijerilaiset nauroivat ääneensä ja kysyivät eikö hän osannut uida.

Sitä hän ei arvellut voivansa, koskei ollut koskaan koettanut.

Uusi naurunrähäkkä, ja muuan baijerilainen virkkoi varoittaen, että silloin täytyi hänen varoa itseään, sillä "virta on 22 jalan syvyinen."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi talonpoika halveksivasti tiuskaisten.

"Totta kai, sillä upseerimme mittasivat eilen sen syvyyden", virkkoi baijerilainen.

Mutta viisas suomalainen ei vielä tiennyt kaikkea mitä tahtoi tietää ja kysyi sentähden oppimallaan baijerilaissaksan murteella, "eikö joku heistä maanmiehyyden tähden tahtonut kahlata virtaan ja tangon avulla vetää häntä yli, hän saisi kunniapalkinnon."

Muuan baijerilaisista heitti vaatteensa pois ja kahlasi talonpoikaa kohden, joka siitä saattoi päättää kuinka pian virta syveni vastaisella rannalla. Ukkopahan liikkeet olivat kuitenkin niin kömpelöt, kun hän koetti lähestyä auttajaansa, että tämä ui hänen luoksensa. Silloin hän sai kuulla ukolta kokonaisen tarinan siitä, miten köyhät talonpojat saivat kärsiä "kirottujen ruotsalaisten" käsissä. Lorun lopuksi ukko kyllä tahtoi, mutta ei uskaltanut lähteä syvänteen yli. Sentähden baijerilainen, jota alkoi palella, jätti hänet omille hoteilleen ja ui takaisin.

Näköjään syvästi murheissaan talonpoika katsoi pelastajansa jälkeen, marssi sitten takaisin rannalle ja palasi raskain askelin takaisin. Mutta heti vihollisen näkyvistä päästyään hän riensi kuninkaan luo antamaan raporttiaan. Kustaa Aadolf ylensi hänet heti paikalla ratsuväen majoitusmestariksi ja antoi hänelle heti riikintaalereja varustuksia varten.

Varhain aamulla huhtikuun 3 päivänä kuningas ratsasti itse tiedustelemaan. Hän laskeutui ratsailta ja meni alas rannalle, josta hän huusi vahtimiehelle toiselle rannalle: "Hyvää huomenta, ystävä! Missähän vanha Tilly majaillee?"

"Hän on Rainissa, päämajassaan", vastasi vahtimies, joka ei suinkaan uneksinutkaan kenen kanssa puhui, vaan kysäisi vuorostaan: "Missäs kuningas majailee, toveri?"

"Hän on päämajassaan hänkin", vastasi kuningas.

"Olen tässä juuri aprikoinut, antaakohan hän suojaa?" (pestaa uutta miehistöä) kysyi vahtimies.

"Kuinka monelle tahansa, tule vain koettamaan, et sitä varmaan kadu."

Kun kuningas tuli takaisin leiriin, kertoi hän hymyillen tapauksesta läsnäoleville ruhtinaille ja herroille.

Kustaa Aadolfin mielessä kypsyi yhä enemmän päätös laittaa silta yli virran mennäkseen aivan Tillyn ja hänen vallitusten suojustaman sotajoukkonsa edessä väkivoimin ylitse. Hän kutsui koolle sotaneuvoston kuullakseen kenraaliensa mieltä, mutta useat osoittivat olevansa vastustavalla kannalla. Erittäinkin Kustaa Horn vastusti niin uhkarohkeaa yritystä, kuin että vihollisen silmien alla lähdettäisiin pyrkimään vuolaan ja syvän virran ylitse.

Hän kiinnitti kuninkaan ja sotaneuvoston huomiota vihollisen lujiin vallituksiin ja siihen, ettei ollut rakennustarpeitakaan siltaa varten. Jollei yritys onnistuisi, lisäisi se vain katolilaisten rohkeutta, ja palausmatka kävisi ylen vaaralliseksi, varsinkin kun oltiin keskellä vihollismaata ilman mitään lujaa tukikohtaa. Hän ehdotti, että jätettäisiin Lechin ylimeno tuonnemmaksi, lähdettäisiin Böömiin päin ja lyötäisiin Wallenstein, ennenkuin hän ehti edelleen vahvistaa joukkojaan. Silloin Baijerinkin täytyi lannistua, eikä oltaisi jättäydytty vaaraan joutua saarroksiin meren puolelta ja kenties tulla pakoitetuksi epäedulliseen taisteluun.

Melkein kaikki kannattivat Hornia, ja kuningas seisoi mietteissään otsa rypyssä.

"Miksi puhua niin paljon, kun on kysymys vain ylimenosta", sanoi hän. "Vihollinen ei ole vielä ehtinyt toipua ällistyksestään kärsimäinsä tappioiden johdosta, eikä hänelle ole annettava siihen aikaa."

Siitä huolimatta Horn ei tahtonut luopua mielipiteestään ja tahtoi sitä tukea useammilla todisteluilla.

Silloin salama välähti kuninkaan silmissä ja hän huudahti: "Me olemme tulleet yli Oderin, Elben, Reinin, jopa yli Itämerenkin. Nytkö kääntyisimme jonkun Lech-virran rannalta takaisin! Minä uskon, että yritys on mahdollinen toteuttaa."

Oli jotakin niin valtavaa ja vakuuttavaa koko hänen olennossaan, että kaikki vastaväitteet vaikenivat, ja vaarallinen yritys oli päätetty asia. Heti sen jälkeen koottiin sotajoukko Oberndorfin kylän luo samannimisestä linnasta eteläänpäin, ja alhaalle rannalle luotiin kaksi patteria, joissa oli kaikkiaan 72 tykkiä, ja aineksia hankittiin sillan rakentamista varten virran ylitse.

Tillykään ei ollut lyönyt laimin välttämättömiä varatoimia estääkseen ruotsalaisten ylimenoa.

Eräässä virranmutkauksessa oli matalahko niemeke, joka oli heikko kohta baijerilaisille. Siihen asetettiin kaksi lujaa sotilasosastoa pitämään vartiota, ja nopeasti luoduille vallituksille sijoitettiin tykit ampumaan sekä sillan rakennusta että vastapäistä rantaa.

Kaikki nämä toimenpiteet osoittivat, että aiottiin, maksoi mitä maksoi, estää ruotsalaisten pääsy virran yli.

Eikä kuningas täällä aikonutkaan ryhtyä ylimenoon. Oberndorfin kylästä 3,000 kyynärää etelään oli eräässä toisessa Lech-virran polvekkeessa saareke aivan lähellä vihollisten rantaa, ja sinne kuningas laittoi suunnitelmansa.

Ettei vihollinen täällä ryhtyisi samoihin varokeinoihin kuin Oberndorfin kohdalla, oli välttämätöntä pitää Tilly siinä uskossa, että ylimenoon tosiaankin aiottiin ryhtyä viimeksimainitussa kohdassa. Sentähden pystytettiin myös ruotsalaisten patterit Oberndorfin luo, tykinsuut suunnattuina vihollista vastaan. Nämä alkoivat pian soittaa yli virran, ja sotajoukko asetettiin täyteen taistelujärjestykseen.

Tilly ei aavistanut mitään. Oberndorfin talot revittiin, jotta saataisiin rakennusaineita siltaan, ja ne vietiin todelliselle ylimenopaikalle. Samana iltana upotettiin siellä virtaan useita erikokoisia pukkeja, jotka oli häthätää valmistettu. Työ jatkui koko yön ja seuraavan päivänkin, ilman että Tillyllä oli siitä aavistustakaan. Mutta hänenkin aikansa oli täpärällä.

Kun aurinko nousi huhtikuun 4 p:nä, näki hän aivan silmiensä edessä ruotsalaisen armeijan asetettuna taistelujärjestykseen. Sen takana kohosivat Oberndorfin linnan muurit, ja aivan lähellä kylää seisoi ruotsalaisen sotajoukon oikea sivusta. Tilly loi katseen omiin valloneihinsa ja hymyili. Jos hänen mielessään väikkyi muistoja Leipzigistä, unohti hän ne vallituksiaan katsellessaan ja jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt on oleva meille avullinen!"

Baijerilaiseen sotajoukkoon kuului 20,000 miestä. Maksimilian oli itse mukana, ja sotamiehet, joita elähytti heidän vaaliruhtinaansa läsnäolo, osoittivat rohkeutta, joka lupasi hyvää taistelun tulosta. Sotajoukko oli virran, suon ja metsän suojassa, ja me tiedämme jo, että rantaa suojelivat vallitukset järeine tykkeineen.

Ruotsalaiseen sotajoukkoon kuului 22,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 ratsumiestä. Sotaisessa urhoudessa ei kukaan voinut vetää heille vertoja, ja ruotsalaiset ja suomalaiset paloivat halusta syöksyä uusiin ja rohkeihin yrityksiin voitokkaan kuninkaansa johdolla.

Lähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana Banér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset vastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä molemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään savupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä taitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa kiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille pukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen urotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat heti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli luvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.

Aluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio heräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun. Kylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat ylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka hyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin siltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä savolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä vastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa kunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.

Samassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön ja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä saaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin saakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja kuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.

Baijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit moksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki varsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut mitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta heitä vastaan.

Mutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin oli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken aikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun vihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.

Tavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa taisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun yleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten siirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä, että uusi taistelu oli alkanut.

Weimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana katselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia tuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia eskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta hän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä. Keisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan, ja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen vihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.

Tällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja äsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia eskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400 muskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu saada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja puolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.

Useita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa myös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin tykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha korpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti valloninsa uuteen hyökkäykseen.

Mutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli lopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi hänet kantaa taistelukentältä.

Tällöin oli taistelun meno ratkaistu. Syntyi yleinen hämmennys, eikä kukaan tiennyt mihin oli ryhdyttävä. Onneksi yllätti yö, ja baijerilaiset saattoivat vetäytyä taistelukentältä takaisin leiriinsä. Täällä oli ällistys suuri ja yleinen; ne korkeammasta päällystöstä, jotka eivät mahtuneet Tillyn telttaan, seisoivat kasaantuneina sen ulkopuolelle saadakseen tietää hänen tahtonsa mihin oli ryhdyttävä. Maksimilian Baijerilainen kuuli hänen kuiskaavan: "Ingolstadt!" Ja hän päätti heti yön pimeydessä lähteä palausmatkalle.

Ruotsin kuningas oli viettänyt yönsä valmistellen uutta hyökkäystä vihollisleiriin, ja sai vasta aamulla tiedon, että vihollinen oli lähtenyt tiehensä. Hän luuli aluksi, että se oli vain juoni, ja vahva ratsuväenosasto ja kaksi jalkaväkiprikaatia lähetettiin tutkimaan jokilaaksoa, leiriä ja sen läheisiä kukkuloita. Kun vihollisesta ei kuulunut mitään, sai sotajoukko käskyn mennä virran ylitse, jota ei ehditty täydelleen suorittaa ennenkuin seuraavana (huhtik. 7) päivänä.

Kerrotaan, että Kustaa Aadolf, nähdessään hylätyn leirin edullisella paikalla lujine vallituksineen, virkkoi: "Jos minä olisin ollut baijerilainen, en olisi jättänyt tällaista paikkaa viholliselle, en vaikka tykinkuula olisi vienyt partani ja puolet leuasta lisäksi."

Tämän suunnattoman suuren ja vastoin kaikkia entisiä sotakokemuksia saavutetun voiton kautta Kustaa Aadolf oli avannut portin Baijeriin, ja ruotsalainen sotajoukko suuntasi nyt retkensä siihen kaupunkiin, jossa luterilainen uskontunnustus sata vuotta aikaisemmin, 1530, ojennettiin keisari Kaarle V:lle.

Ja huhtikuun 8 p:nä hän seisoi Augsburgin porttien edustalla ja käski sotajoukkonsa ympäröidä sen kahdelta puolen. Ruotsalaiset antoivat ensin kaupungille tulta maistiaisiksi ja sitten lähetettiin torvensoittaja viemään kirjettä, jossa kaupunkia kehoitettiin antautumaan. Baijerilainen päällikkö antoi ylpeän vastauksen, mutta katolinen raati oli itse asiassa hyvin peloissaan, varsinkin kun asujamiston suuri enemmistö oli protestanttinen. Kun oli vaihdettu useampia kirjeitä raadin ja luterilaisen väestön kesken, katsoi päällikkökin hyväksi antautua huhtik. 10 p:nä. Hän sai väkensä kera vapaasti marssia Ingolstadtiin.

Vasta huhtikuun 14 päivänä tapahtui juhlallinen marssi kaupunkiin. Kuninkaalla oli ympärillään useita saksalaisia ruhtinaita ja korkeimpia upseereja. Kulku kävi Pyhän Annan kirkkoon, jossa kuninkaan hovisaarnaaja Jakob Fabricius saarnasi siitä kohtuuttomuudesta ja epäkristillisyydestä, että ketään tahdottiin pakoittaa uskonasioissaan, ja osoitti kuinka Jumalan tahtoa vastaan sotivia jesuiittalaiset opit olivat.

Augsburgilaisen opin palauttaminen ennalleen siinä kaupungissa, joka oli ollut sen kehto, näytti Kustaa Aadolfille olevan voitoistaan rakkain, ja riemulla protestantit ottivat hänet vastaan. Huhtikuun 9 päivänä koko porvaristo oli koolla tehdäkseen uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle. Eräs kreivi Hohenlohe nimitettiin maaherraksi ja Pentti Oxenstjerna kuvernööriksi.

Kuningas viipyi muutamia päiviä kaupungissa katsellakseen eräitä kuuluisia rakennuksia, mutta jo huhtik. 15 p:nä Kustaa Horn lähti ratsuväen kanssa Ingolstadtia kohden. Seuraavana päivänä muuan sotajoukko lähti jäljestä. Kustaa Aadolf viipyi Augsburgissa aina 18 päivään, mutta tavoitti sotajoukon jo samana päivänä muutamien peninkulmien päässä Ingolstadtista etelään. Tämä oli Saksan vahvimmin linnoitettuja paikkoja, ja sitä puolusti nyt koko baijerilainen sotajoukko.

Huhtikuun 20 päivänä ruotsalaiset valtasivat erään pienen vallinsarven, ja ne 300 baijerilaista, jotka sitä puolustivat, osaksi lyötiin, osaksi vangittiin. Samana iltana pidettiin neuvotteluja, joissa Ranskan lähettiläskin pyysi Kustaa Aadolfia jättämään Ingolstadtin rauhaan. Kuningas vaati, että Baijerin vaaliruhtinaan oli seuraavana päivänä luovutettava takaisin maa-alueet, joita oli ottanut hänen ystäviltään ja liittolaisiltaan, päästettävä koko sotaväkensä kotia ja sitouduttava, ettei kolmeen vuoteen ryhtyisi mihinkään sotatoimiin häntä vastaan. Baijerin vaaliruhtinas ei suinkaan ollut taipuvainen tällaisiin ehtoihin.

Tilly heitti samana päivänä henkensä, ja silloin baijerilaisilla ei ollut päätä eikä pontta. Seuraavana päivänä, huhtik. 21:ntenä koko baijerilainen sotajoukko lähti Ingolstadtista ja riensi Regensburgiin. Heti siitä tiedon saatuaan kuningas käski Kustaa Hornin pitkin Tonavan etelärantaa rientää sitä estämään. Horn tuli niin lähelle Regensburgia, että hänen etujoukkonsa ottivat muutamia vankeja puolen kilometrin päässä kaupungista, ja nämä kertoivat, että baijerilaiset olivat ehtineet jo sinne sijoittaa lujan puolustusjoukon.

Sillä välin olivat ruotsalaiset rynnänneet etuvarustuksia vastaan laivasillan edustalle. Ne valloitettiin, mutta siihen päättyikin piiritys, ja Kustaa Aadolf tunkeutui etemmäs Baijeriin.

Kustaa Horn lähetettiin Landshutiin Isarin rannalle. Mutta kun baijerilainen linnaväki kieltäytyi antautumasta, lähti kuningas itse jälkeen pääjoukon keralla. Silloin baijerilaiset saivat jalat alleen, ja porvarit, jotka katsoivat jääneensä aivan turvattomiksi ja luulivat vihastuneen kuninkaan antavan varoittavan esimerkin, ottivat hänet vastaan vapisevin sydämin ja rukoilivat polvillaan armoa ja sääliä.

Kuningas käski Kustaa Hornin sanoa porvareille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Mutta heidät velvoitettiin maksamaan tuntuvaa paloveroa, ja sama kohtalo tuli myös läheisen piispankaupungin Freisingin osaksi. Täällä kuningas kohtasi Münchenin lähettiläät, jotka koettivat torjua sitä vaaraa, mikä uhkasi Baijerin pääkaupunkia.

Kuningas vaati upean Münchenin täydellistä ja vapaaehtoista antautumista ja paloveroa 400,000 riikintaalaria. Raati teki vastaväitteitä ja esitti kuninkaalle, että kaupungin rikkaimmat asujamet olivat matkustaneet tiehensä.

Kallistamatta tälle korvaansa kuningas marssi kaupunkia vastaan koko sotajoukkoineen. Kaupungista saapuivat uudet lähettiläät ja nämä vakuuttivat, että asujamet olivat halukkaat suorittamaan vaaditun paloveron, jonka jälkeen avaimet luovutettiin kuninkaalle.

Toukokuun 7 p:nä 1632 tapahtui Isarin sillan yli loistava marssi Müncheniin. Fredrik V ja kokonainen esikunta evankelisia ruhtinaita ympäröi Kustaa Aadolfia tässä tilaisuudessa.

Evankelinen unionikin vietti nyt voittojuhlaansa ruotsalaisen sankarin avulla. Kahdentoista vuoden maanpaon jälkeen hylätty ruhtinas hallitsi Pohjolan sankarin kanssa sukulaisensa ja vastustajansa pääkaupungissa ja omassa linnassaan.

Linnan pukuhuoneesta, joka oli maankuulu runsaista varastoistaan, löydettiin muun ohella useita tuhansia valmiita sotilaspukuja. Lattian alta löytyi 40 tykkiä, joista 24 oli tavattoman suuria ja kauniita. Erääseen tykkiin oli kätketty 30,000 kirkasta kultapalaa. Kaikki joutuivat voittajan saaliiksi.

Silminnähtävä suopeus, jota kuningas sai väestöltä osakseen, taivutti hänet antamaan anteeksi neljännen osan paloverosta, jota maksettiin 300,000 riikintaalaria.

Koko maailman silmät olivat kiinnitetyt Ruotsin kuninkaaseen, mutta hän itse ajatteli vain suunnitelmiensa toteuttamista edelleen. Joka päivä odotettiin viestiä, että keisarin äskenmuodostettu sotajoukko olisi yhtynyt baijerilaiseen ja Regensburgin kautta tunkeutunut Baijeriin. Tällöin saapui uutinen, että länsi-Schwabenissa oli puhjennut kapina talonpoikien kesken. He olivat käyneet ruotsalaisten linnueiden kimppuun muutamissa pikkukaupungeissa ja piirittivät nyt Biberachia.

Kustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka olivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän Münchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana Banérin johdolla Baijeria puolustamaan.

Kun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön, että viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin toimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun saatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa, jotka kaupunki oli antava.

Nuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin pitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin ojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä kaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä Tukholman henkivaruskamarissa.

Augsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli marssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet suurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka uhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat kokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.

14.

PAHOLAISEN SIJAINEN.

Tiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa kuntoon 40—50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus tehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti, että sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse hän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla keisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin palkasta, jota hänelle oli tarjottu.

Lähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin Wallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta hänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun ja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet ottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen juureen.

Wienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja arveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku toinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi paljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi alentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen rippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa Anton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin ruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä ehdoilla?

Friedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon nähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes persoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet korotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi. Ferdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä Wallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.

Aikaa tuhlaamatta marssi keisarillinen sotajoukko toukok. 4 päivänä Pragia vastaan, johon Arnim oli jättänyt ainoastaan heikon puolustusjoukon, itse vetäytyessään takaisin.

Wallenstein pommitti 20 tykillä kaupunkia Valkovuorelta. Yöllä repivät kapusiinimunkit sen osan kaupunginmuurista, joka oli heidän luostarinsa kohdalla, ja ottivat vastaan di Granan rykmentin. Tämä rykmentti hyökkäsi seuraavana aamuna kahden muun keralla noloja saksilaisia vastaan, jotka lyhyen aikaa vastarintaa tehtyään riensivät pois kaupungista. Prag oli nyt Wallensteinin käsissä, ja runsaasti jakeli hän rahoja niille sotamiehilleen, jotka olivat taistelussa haavoittuneet.

Arnimin kanssa ryhdyttiin jälleen keskusteluihin. Molemmat sotaherrat koettivat puijata toisiaan. Wallensteinilla oli tarkoituksena katkaista saksilaisten paluumatka, mutta Arnim lastasi tykistönsä laivaan Elbelle ja asettui Pirnaan linnoitettuun leiriin. Muutamia pieniä linnueita oli jäljellä Egerissä ja Ellenbogenissa, mutta näiden täytyi antautua, ja toukokuun lopussa oli koko Böömi puhdistettu vihollisista.

Wienissä riemuittiin tästä nopeasta menestyksestä, ja keisari itse kirjoitti sotaherralleen mitä imartelevimpia kirjeitä.

Kaikki nämä tiedot sai Kustaa Aadolf Memmingenissä. Mihin oli Wallenstein suuntaava kulkunsa? Kenties Saksia vastaan? Kustaa Aadolfilla oli siinä suuri vaara tarjona. Jos Tilly olisi saanut palautusjulistuksen lakkautetuksi, ei Saksin vaaliruhtinaasta olisi koskaan tullut Kustaa Aadolfin liittolaista. Oliko heikko Juhana Yrjänä nyt pystyvä vastustamaan kiusausta, kun oli kaikkivaltias Wallenstein ohjaksissa?

Tämä sai aikaan, että kuningas kesäkuun alussa lähti liikkeelle Schwabenista. Sotajoukko, johon kuului 18,000 miestä ja 70 järeämpää ja keveämpää tykkiä, kulki pikamarssissa Fürthistä Nürnbergiin, johon kuningas saapui kesäkuun 8 päivänä.

Juhana Banér, joka oli jättänyt Münchenin ja Baijerin, oli vetäytynyt Lech-virralle puolustaakseen siellä yhdessä Weimarin herttuan Bernhardin kanssa tätä kaupunkia ja edetäkseen Boden-järveä kohden.

Wallenstein ja Maksimilian olivat tosiaankin yhtyneet. Ja yhdistyneet joukot, jotka nousivat 60,000 mieheen, marssivat polttaen ja hävittäen Ylä-Pfalzin läpi pitkin Tonavan vartta Nürnbergiä kohden.

Kustaa Aadolf saapui liian myöhään estääkseen Maksimilianin ja Wallensteinin yhtymistä, ja vihollisen 60,000 miestä vastaan oli hänellä vain 18,000. Hän oli epätietoinen vastustajansa todellisista aikeistakin ja lisäksi ei hän saattanut lainkaan luottaa liittolaiseensa Juhana Yrjänään, niin tärkeä kuin tämä hänelle olikin.

Eräänä päivänä ratsasti hän ainoastaan muutamain ratsumiesten seuraamana Nürnbergiin ja laitatti omien silmiensä alla linnoitetun leirin itäpuolelle kaupunkia.

Urheat, vapautta rakastavat porvarit olivat jo monet monituiset vuodet työskennelleet kaupunkinsa linnoittamiseksi, ja jättiläismäisine ympärysmuureineen, porttilinnakkeineen ja torneineen tarjosi Nürnberg Kustaa Aadolfillekin lujan kiinnekohdan. Neljässätoista päivässä ympäröi hän sisimmän linnoituksen lujasti turvatulla leirillä, aivan uudella linnoituksella valleineen ja hautoineen.

Sen jälkeen oli Nürnberg melkeinpä valloittamaton, sillä muureilta ja valleilta suuntasi 30 tykkiä tulikitansa vihollista vastaan.

Kun Wallenstein ja Maksimilian saapuivat suurine sotajoukkoineen, oli ruotsalaisten leiri jo valmis. Maksimilian tahtoi heti hyökkäystä, mutta Wallenstein ei siihen suostunut. Hänen sotamiehensä — kuten hän sanoi — eivät olleet kyllin harjaantuneita ruotsalaisten rinnalla.

Koko yhdistynyt katolilainen sotajoukko marssi ohi Nürnbergin ja asettui lujaan leiriin puolentoista peninkulman päässä sieltä Rednitz-virran vasemmalle rannalle. Tämän leirin vertaista oli tuskin ennen nähty. Sen ympärystä oli 2 1/2 peninkulmaa, ja sitä ympäröivät vallit ja haudat. Kokonaisia kyliä oli sen rajaviivojen sisäpuolella, ja leirin läpi virtasi puro, joka jakoi sen kahteen puoliskoon.

Joka päivä sattui pieniä kahakoita partioretkeläisten kesken, jotka molemmilta puolin oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille. Mutta heinäkuun 23 päivänä tapahtui huomattavampi ottelu.

Saatiin tieto, että Freistadtiin oli tullut lähetys, johon kuului useita tuhansia vaunuja leipää, jauhoja, suolaa ja muutamia satoja kappaleita teurashärkiä Ylä-Pfalzista ja Baijerista, jotka oli vietävä keisarilliselle sotajoukolle, ja että herttua oli jo lähettänyt muutamia rykmenttejä suojelemaan tätä lähetystä matkalla leiriin. Ruotsalaisten puolelta lähetettiin eversti Taupadel rakuunoineen ja muutamia eskadroonia kyrassieereja valtaamaan lähetystä.

Ruotsalaiset tulivat huomaamatta heinäkuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä kaupunkiin ja koettivat ensin kahdella porttimiinalla räjäyttää lähimmät portit. Mutta kun nämä eivät saaneet aikaan mitään, laskeusivat rakuunat ratsailta ja juoksivat tikapuita ylös muureille. Samassa räjäytettiin porttimiinalla, jonka jälkeen kyrassieerit tunkeutuivat kaupunkiin.

Syntyi katutaistelu. Mutta sen aikana valjastettiin hevoset vaunujen eteen, ja niihin lastattiin kaikki mitä kiireessä voitiin ottaa mukaan. Kokonaista 900 härkää joutui ruotsalaisten saaliiksi; kaupunki sytytettiin kaikilta neljältä kulmalta, ja voittajat lähtivät kiireimmiten paluumatkalle.

Sillä välin oli Kustaa Aadolf itse, huolissaan yrityksen onnistumisesta, mukanaan hieman enemmän kuin tuhat miestä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi muskettisotureita, marssinut aina Bungthaniin saakka suojellakseen everstinsä paluumatkaa. Aivan lähellä äskenmainittua paikkaa kohtasi kuninkaan etujoukko keisarillisen kenraali Sparren, joka kahdeksan rakuunaeskadroonan, kahdenkymmenen kroatilaiseskadroonan ja 500 muskettisoturin kera oli tullut Wallensteinin leiristä, hänkin tarkoituksessa suojella odotettua muonalähetystä.

Heti Kustaa Aadolfin saavuttua jalkaväen keralla kävi taistelu ylen tuimaksi. Kuningas otti siihen osaa, ja hänen rinnallaan kaatui monta sankaria, mutta ruotsalaiset saavuttivat täydellisen voiton. 600 keisarillista jäi kuolleena paikalle.

Kenraali Sparre, neljä everstiluutnanttia, useita korkeampia upseereja ja yli sata sotamiestä otettiin vangeiksi. Muut etsivät pelastusta läheisestä suosta. Päivän voitonmerkkeinä oli kolme valloitettua lippua, mutta ennen kaikkea suuri härkälauma. Muonavarojen lisäys olikin tarpeen, sillä nälkä ahdisteli aika kovasti.

Sotajoukot seisoivat kaksi kuukautta liikkumattomina vastatusten. Asema kävi lopulta ahdistavaksi varsinkin saarretuille. Ruotsalaisessa sotajoukossa laskettiin kärsimättömästi päiviä, milloin valtiokansleri saapuisi apujoukon keralla.

Oxenstjerna oli jo Kizingeniin koonnut 20,000 miestä. Vähitellen tulivat tämän sotavoiman lisäksi Hessenin maakreivin, Kustaa Hornin ja vähäistä myöhemmin Weimarin herttuan joukot. Viimeksimainitut saapuivat elok. 8 p:nä. Päivää myöhemmin saapui Akseli Oxenstjerna, joka otti koko kootun joukon, yhteensä 31,000 miehen, päällikkyyden.

Nyt oli yhdistyttävä kuninkaan joukkojen kanssa. Siihen retkeen liittyi suuria vaaroja. Wallenstein oli ylivoimaisin joukoin Oxenstjernan ja kuninkaan välillä, ja molemmat sotajoukonosastot oli yhdistettävä melkeinpä vihollisen silmien alla. Siinä vaadittiin suurta varovaisuutta, ja kuningas laitatti useita siltoja Rednitzin yli helpoittaakseen ylimenoa; itse lähti hän Bruchiin kauan odotettua sotajoukkoa vastaan.

Seuraavana päivänä, elok. 16:ntena, saapuikin Oxenstjerna apujoukon keralla. Kohtaus oli lämmin ja sydämellinen näiden molempain miesten kesken.

Heti kuninkaan palattua Nürnbergiin lähti apujoukko liikkeelle. Vihollinen koetti tosin estää virran yli menoa, mutta se ajettiin takaisin, ja kun kuormasto oli viety yli, marssivat joukot jäljestä. Vihollisparvia kohdattiin ja tulisesti kahakoitiin, mutta heidät karkoitettiin ja Fürth tyhjennettiin vihollisista. Ylhäältä kukkulalta saattoi vihollinen nähdä, kuinka ruotsalainen sotajoukko meni Rednitzin yli ja mitä parhaimmassa järjestyksessä marssi aukeaa kenttää pieneen kylään, joka sijaitsi lähellä rantaa, vastapäätä vihollisen leiriä.

Samaan aikaan ryntäsi kuningas sotajoukon kera Nürnbergin leiristä edellistä vastaan. Molemmat asetettiin taistelujärjestykseen kahteen linjaan. Nyt nousi sotajoukko aina 46,000 mieheen ja tämä uljas joukko saattoi urhoollisuudellaan ja osoittamallaan sotakelpoisuudella antaa johtajilleen oikeutettuja menestyksen toiveita.

Vihdoin oli aika käsissä ryhtyä kiduttavasta epävarmuudesta toimintaan. Elokuun 12 päivän illalla tehtiin valmistuksia ja tutkimuksia keisarillisten tykkien paukkuessa. Yöllä luotiin valleja ja 22 p:nä, aamulla varhain, alettiin pommittaa vihollisen leiriä. Wallensteinin asema huomattiin kuitenkin siksi vakaaksi, ettei uskallettu ryhtyä rynnäkköön.

Kuningas käski sentähden iltapäivällä väkensä peräytyä. Illalla meni hän virran yli Fürthiin ja levitti rivinsä aivan keisarillisten leirin alle. Tämä oli sijoitettu jyrkkärinteiselle vuorelle, ja rinteet olivat juurelta huippuun varustetut murroksin, joissa väijyi kymmenkunta riviä muskettisotureja. Kukkulallekin oli laitettu lujia pattereja syvien hautojen taa.

Näytti välttämättömältä, että kuolema oli kohtaava uhkarohkeaa hyökkääjää. Ja kuitenkin kuningas oli antanut käskyn rynnätä vuorelle.

Ahtaan tilan vuoksi saattoi ainoastaan 500 muskettisoturia rynnätä kerrallaan, ja kahdeksan aikaan aamulla käskettiin 500 saksalaista jalkasoturia tekemään ensi hyökkäys. Heti kohta muuttui kukkula tultapurkavaksi vuoreksi. Ei näkynyt puita eikä kallioita, vaan ainoastaan paksu savu, josta leimahti salama toisensa jälkeen.

Lyötyinä ja harventunein rivein palasivat saksalaiset takaisin. Hyökkäys seurasi toistaan aina auringon laskuun saakka. Jalkaväkirykmentit saivat vuorostaan käskyn rynnäkköön, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Niin ystävät kuin vihollisetkin olivat yksimieliset siitä, etteivät olleet ennen olleet hirmuisemmassa ottelussa mukana. Ruotsalaiset ampuivat sinä päivänä 300,000 musketinluotia. Mutta kun ilta tuli, makasi taistelutanterella noin 2,000 miestä.

Kuningas oli katsellut eräästä notkosta, kuinka hänen prikaatinsa pahoinpideltyinä palasivat taistelusta takaisin ja kuinka hänen oivallisimmat upseerinsa joko kaatuivat tai heidät kannettiin haavoittuneina taistelusta, ja tämä kaikki saavuttamatta vähintäkään menestystä. Silloin ei hän enää sietänyt kauemmin. Miekka kädessään riensi Kustaa Aadolf uusien joukkojen eturinnassa uuteen rynnäkköön. Mutta ei tälläkään hyökkäyksellä ollut suurta vaikutusta. Taistelun täytyi lakata, jollei mieli suotta uhrata koko jalkaväkeä.

Mutta vaadittiin äärimäistä varovaisuutta vietäessä joukkoja tulesta takaisin. Torstensson sai käskyn tykistön ja jalkaväkiosaston kanssa avustaa niiden paluuta, jotka olivat rynnänneet murroksia vastaan.

Nuori sankari riensi eteenpäin. Mutta kun keisarilliset ympäröivät hänet kaikilta puolin ja ahdistivat vimmatusti, täytyi hänen vihdoin raadeltuna, verisenä ja kykenemättömänä kättään nostamaan jättäytyä vihollisen valtaan, ja hänet vietiin pois vankina.

Heti päästyään ampumamatkan ulkopuolelle komensi kuningas väkensä taistelujärjestykseen ja olemaan valmiina kaikkeen, taistelun jatkuessa hänen molemmilla puolillaan.

Vasemmalla virran laaksossa seisoi Stålhandske suomalaisten kanssa, mutta itsepintaisella sitkeydellä pitivät he paikkansa ja onnistuivat vihdoin ajamaan vihollisen takaisin. Silloin ryntäsi eräs itävaltalainen eversti ylivoimaisin joukoin ja löi suomalaiset pakoon. Mutta samassa sai hän itsekin kuolettavan haavan, ja taistelu taukosi sillä taholla.

Oikean sivustan jalkaväkiprikaati, jolla herttua Bernhardin johdolla oli vaivalloinen tie tiheän, raivaamattoman metsäseudun läpi, kohtasi tällöin vihollisen muskettisoturit, jotka ainoastaan hitaasti vetäytyivät takaisin. Ruotsalaisten oli tunkeuduttava jyrkkää rinnettä ylöspäin rynnätäkseen Burgstallin vasempaa sivustaa vastaan.

Se onnistui tulisen taistelun jälkeen. Herttua osoitti itse erinomaista urhoollisuutta, ja hevonenkin ammuttiin hänen altaan. Tänne luotua vallitusta ei ainoastaan vallattu, vaan se onnistuttiin pitämäänkin.

Silloin syntyi hämmennys vihollisleirissä. Telttoja alettiin ottaa alas, ja kuormasto valmistautui pakoon. Mutta kun Wallenstein sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, vastasi hän tyynesti: "Vaikkapa tulisi itse taivaan Jumala, ei hän voi ottaa Burgstallia minulta." Vaara oli kuitenkin uhkaava, sillä jos ruotsalaiset onnistuivat viemään tykkinsä valloitetulle vallille, joka hallitsi suurinta osaa harjusta, olisi siitä sukeutunut lähtökohta ottelulle, joka olisi antanut koko taistelulle uuden käänteen.

Ilta oli kuitenkin liian myöhäinen tällaiseen toimenpiteeseen. Puhkesi lisäksi rankkasade, jota jatkui koko yön. Maa kävi siitä niin kuraiseksi ja niljakaksi, ettei tykkejä voinut viedä vallille. Sentähden päätettiin, että se oli tyhjennettävä ja herttuan vetäydyttävä takaisin.

Se tapahtui seuraavana aamuna. Vihollinen ajoi takaa äärimäisellä tuimuudella, mutta herttua suoritti peräytymisretkensä sangen hyvässä järjestyksessä ja otti mukaan kaikki haavoitetut, jotka tavattiin hajallaan metsässä. Alhaalle tasangolle eivät keisarilliset seuranneet.

Kuningas itse pysyi paikoillaan, kunnes vaara oli ohi. Muutamia kahakoita tapahtui päivän kuluessa, mutta varsinainen taistelu oli lopussa.

Ruotsalaiset olivat menettäneet suunnilleen 1,000 miestä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta joukko mainioita upseereja oli kaatunut ja — Torstensson oli vankina.

15.

PÄIVÄ HÄMÄRTÄÄ.

Kustaa Aadolfkaan ei siis ollut voittamaton, kuten maailma oli uskonut. Sädekehä oli himmennyt, ja kuten tavallista, suurensi huhu hänen tappioitaan, ja taistelusta puhuttiin pian ikäänkuin se olisi päättynyt keisarillisten ratkaisevalla voitolla. Siitä seurasi, että kiitolliset ystävät alkoivat horjua, kun taasen vihollisten rohkeus lisääntyi.

Kuninkaan ensi aikomus oli asettua leiriin Fürthin tienoille. Sillä jos Wallenstein aikoi hyökätä Nürnbergiä vastaan, tahtoi hän olla mailla rientääkseen pikaisesti apuun.

Mutta asema niin leirissä kuin kaupungissakin kävi pian sietämättömäksi. Muonaa ei saatu riittävästi. Nürnbergiläiset porvarit olivat mitä suurimmalla auliudella antaneet varastonsa, mutta kun ne olivat lopussa, näyttäytyi kalpea nälkä hirmuisempana kuin konsanaan, erittäinkin kun vaikeat kulkutaudit alkoivat riehua samaan aikaan.

Jo elokuussa laskettiin kaupungissa 4,000 kuollutta. Kurjuus lisääntyi päivä päivältä. Sotamiehiä kuoli tuhansittain, ja rykmentti näytti jäävän melkein ilman hevosia. Mieshukka laskettiin syyskuun alussa 12,000 mieheksi, 8,000 hevosta oli kaatunut, ja kuolleiden lista Nürnbergissä nousi samaan aikaan hirveään summaan, 30,000 ihmiseen.

Sellaista kurjuutta ei kuningas voinut sietää. Oli tosin katkera häpeä lähteä peräytymisretkelle, mutta Kustaa Aadolf tahtoi sotakunniansakin uhalla pelastaa väkensä.

Akseli Oxenstjerna jätettiin Nürnbergiin 4,500 miehen keralla, ja syysk. 8 p:nä lähti kuningas Fürthistä 1,700 miestä mukanaan. Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssi ruotsalainen sotajoukko Wallensteinin leirin ohi länttä kohden. Herttua Bernhard jäi jäljelle pitämään Wallensteinia silmällä, mutta tämä pysyi liikkumatonna leirissään hyökkäämättä yhtä vähän kuninkaan kuin herttua Bernhardinkaan kimppuun. Tämä seurasi kuningasta seuraavana päivänä Neustadtiin, jossa viivyttiin muutamia päiviä. Sieltä jatkettiin retkeä Windsheimiin, jossa kulkutaudit vähensivät väkeä niin rutosti, että viikon kuluessa kuoli 12,000 jalkamiestä ja 6,500 ratsumiestä. Niin suunnaton oli väentuho, että 46,000 miehen suuruisesta sotajoukosta oli enää jäljellä ainoastaan 18,500.

Wallensteinin ja vaaliruhtinas Maksimilianin välit eivät suinkaan olleet hyvät ja ne olivat yhä huonontuneet Burgstallissa oleskelun aikana. Ruotsalaisten lähdettyä peräytymisretkelle tahtoi vaaliruhtinas ajaa heitä takaa, mutta Wallenstein vastasi ainoastaan jyrkästi: "Ei!" Se oli katkera loukkaus monien entisten lisäksi, ja kun vaaliruhtinas kohta sen jälkeen erosi Wallensteinista ja palasi Baijeriin kahdeksantoista ratsuväkikomppaniansa kanssa, lausui hän ystävilleen merkitsevät sanat: "Nyt on friedlantilainen meitä kylliksi kiusannut."

Syyskuun 13 p:nä lähti Wallenstein vihdoin leiristään ja marssi Farkheimiin. Hänen sotajoukkonsa oli huvennut vähempään kuin puoleen; siihen kuului nyt ainoastaan 22,000 miestä.

Valtiokanslerilta sai kuningas tiedon, että Wallenstein oli lähtenyt leiristään ja marssinut pohjoista kohden, kun sen sijaan hänen alipäällikkönsä Galas oli lähtenyt eteläänpäin polttamaan ja ryöstämään.

Keisarillinen sotajoukko teki hirmuista tuhoa Ylä-Pfalzissa. Bambergin kaupunki vallattiin, Bayreuth ryöstettiin typötyhjäksi, ainoastaan Culmbach kesti useat hyökkäykset. Herttua Bernhard, jonka johtoon kuningas oli heti Nürnbergistä lähdettyä jättänyt 8,500 miestä, teki vastustajalleen niin suurta haittaa kuin voi. Wallenstein marssi silloin Koburgia vastaan, mutta herttua, joka oli arvannut hänen tarkoituksensa, lähetti eversti Taupadelin 500 miehen kera ottamaan linnan valtaansa.

Kaupunki antautui, mutta ei linna, jonka urhea päällikkö torjui useat hyökkäykset eikä pelästynyt uhkauksista. Hyökkäys Koburgin linnaa vastaan maksoi keisarilliselle sotajoukolle viisisataa miestä ja paljon ajanhukkaa, sillä piirityksen aikana oli Weimarin herttua tunkeutunut Schweinfurtista Hildburghauseniin ja siten katkaissut vihollisilta tien Thüringeniin.

Vieden mukanaan Koburgin kaupungista ryöstämänsä suuren saaliin retkeili Wallenstein aina Altenburgiin saakka jossa edeltäpäin lähetetyt Holkin ja Galasin johtamat ryövärilaumat yhtyivät häneen. Tämän sotajoukon kera marssi Wallenstein Leipzigiin, joka antautui lokakuun 22 p:nä ja maksoi 50,000 riikintaalaria säästyäkseen ryöstöltä. Seuraavana päivänä antautui Pleissenburgin linna.

Pappenheim oli Ala-Saksiin saanut useita käskyjä, että hänen oli yhdyttävä Wallensteiniin. Vihdoin hänen täytyi totella. Matkalla valloitettuaan Hildesheimin saapui hän lokakuun lopulla Merseburgiin, jossa kohtasi Wallensteinin. Melkein kaikki keisarilliset joukot olivat nyt Saksissa, ja onnetonta maata ryöstettiin mitä hirveimmin.

Horjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli hän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin toisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka oli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.

Weimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa sukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei ryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.

Herttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta. Sinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat joukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti Würtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin. Suurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus. Koko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas itse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua Bernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin herttuan.

Urhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti Buttstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin Yrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan vihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa asettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.

Itse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin vapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen sotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin pitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.

Edistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä meni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet kuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.

Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä oli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja polttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin liehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta ja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä katkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.

Tiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa. Se oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa, ja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton Juhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina ollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli kavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa; tämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten joukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista. Mutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa peruutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa Saksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen käden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin kuningas ajettava matkoihinsa.

Kustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään tapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä. Koskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun näyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen ilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään ylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.

Naumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin yhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis aivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän vahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.

Päätös pantiin heti toimeen, mutta kun syksy oli myöhäinen ja pakkanen ankara, täytyi jalkaväki majoittaa kaupunkiin, ratsuväkeä ympäröiviin kyliin.

Useita päiviä odotti hän uskotonta liittolaistaan, mutta turhaan.

16.

AURINKO LOISTAA KIRKKAIMMIN LASKIESSAAN.

Jos Kustaa Aadolf oli pettynyt laskuissaan Saksin vaaliruhtinaaseen ja Lüneburgin Yrjänään nähden, niin valmisti hän puolestaan Wallensteinille yhtä suuren yllätyksen. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa oli tämän tarkoitus ollut marssia Erfurtia vastaan ja hyökätä herttua Bernhardin kimppuun. Silloin hän suureksi kummastuksekseen kuuli, että Kustaa Aadolf, jonka hän luuli oleskelevan Tonavan rannoilla, oli marssittanut joukkoaan niin nopeaan, että sillä melkein näytti olevan siivet. "Nyt on minun vuoroni", puuskahti Wallenstein ja käski, että Naumburg oli miehitettävä. Mutta tännekin hän tuli liian myöhään, Kustaa Aadolf oli ehtinyt ennen häntä, ja hän marssi takaisin Weissenfelsiin. Kun saapui sanoma, että ruotsalaiset olivat luoneet vahvoja vallituksia Naumburgin ympärille, piti Wallenstein itsestään selvänä, että he jälleen tulisivat tarkastelemaan toisiaan kuten Nürnbergin luona, joutumatta käsikähmään.

Mutta paikoillaan pysyminen oli aivan vastakkaista Pappenheimin luonteelle, ja hän pyysi sentähden, että saisi tehdä pienen piipahduksen Kölniin, jota ruotsalaisystävällinen puolue piti sangen lujilla.

Erinäisten neuvottelujen jälkeen onnistuikin hän viemään toivomuksensa perille, ja Wallenstein antoi hänelle vielä kaksi rykmenttiä kroatilaisia avuksi. Marraskuun 4 p:nä lähti Pappenheim Weissenfelsistä, lisäjoukkonaan kaksi ratsurykmenttiä ja kuusi jalkarykmenttiä.

Wallenstein oli siksi viisas kenraali, ettei hän suinkaan olisi niin mahtavan vihollisen läheisyydessä hajoittanut joukkojaan, jollei hänellä olisi ollut omat salatuumansa. Hän aikoi itse marssia Merseburgiin, ollakseen Hallea ja Pappenheimiä lähempänä. Samalla oli kaksi keisarillista kenraalia lähetettävä Altenburgiin ja Zwickauhun ja kolmas Böömin rajalle. Tälläisin sotaliikkein oli melkoinen maa-ala jäävä suojattomaksi, ja kuningas oli varmaan käyttävä sitä hyväkseen tunkeutuakseen Dresdeniin ja yhtyäkseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa. Sellaisissa tapauksissa oli Wallensteinin nopeasti koottava väkensä ja hyökättävä ruotsalaisten kimppuun samalla kertaa takaapäin ja molemmilta sivuilta.

Tässä tarkoituksessa lähti hän tosiaankin marraskuun 5 p:nä Weissenfelsistä, johon jätettiin ainoastaan pieni linnue, ja marssi Lützeniin, johon hän itse asetti päämajansa kaupunkiin, kun taasen sotajoukko leiriytyi tasangolle ympäristöön. Oli sovittu siitä, että jos ruotsalaiset lähestyivät Weissenfelsiä, olisi sikäläisen linnueen kohdalla tykinlaukauksella annettava merkki, ja samalla tavoin oli päämajasta annettava merkki, että sotajoukko saapui kokonaisuudessaan.

* * * * *

Kuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa, että saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan sotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta ei pitemmälle.

Marraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa Aadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon. Retkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä Naumburgin ja Griman välillä.

Puolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein oli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin. Se sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen Pappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti, että Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois Pappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli Kustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.

Muutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien ilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen mielessään… Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian suotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: "Nyt totisesti uskon, että Jumala on antanut vihollisen käsiini!"

Mutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei koskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana päivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä jälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden. Kreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin jätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan lähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen viestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.

Weissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna miehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.

Heti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että tämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo ehtinyt solaan.

Niin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas sotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa vuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden Saaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse, joista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko. Sola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia vietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.

Kroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä solaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä, lähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja miehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista Leipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi ruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän kautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin peräytymään Lützeniin.

Ylimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos mieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi vielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja sai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.

Heti sen jälkeen kutsui Kustaa Aadolf sotapäällikkönsä yleiseen sotaneuvotteluun; hän oli levoton viivytyksen tähden, siitä saattoi koitua suuria hankaluuksia. Keisarillinen sotajoukko, joka vaivalloisen marssin jälkeen oli majoitettu kyliin Lützenin ympärille, saisi aikaa järjestäytyä. Ja vaarallisinta kaikista oli, että Pappenheim voisi hänkin palata yön kuluessa.

Sotaneuvostossa esitettiin myös kysymys oliko sotasuunnitelmaa jatkettava vai oliko vetäydyttävä takaisin ja ensin koetettava päästä yhtymään saksilaisten ja Yrjänä herttuan kanssa. Kniphausen äänesti jälkimäisen ehdotuksen puolesta, mutta Bernhard herttua sitä vastoin puolusti hyökkäystä. Kuningas itse oli samaa mieltä kuin herttua. "Parasta on", sanoi hän, "pestä itsensä oikein puhtaaksi, kun kerran on mennyt kylpyyn, ja sodassa sitä paitsi suotuisa silmänräpäys ratkaisee kaiken."

Päätettiin siis ryhtyä hyökkäykseen. Pappenheimin saapumisesta koituvaa vaaraa varoen päätettiin, että sotajoukon oli aloitettava marssinsa jo muutamia tunteja ennen päivänkoittoa.

Sotahuudoksi määrättiin: "Jumala kanssamme!" Ja sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui.

Väsymys kiireellisen lähdön ja vaivalloisen Rippachin ylimenon jälkeen ja vielä enemmän huomispäivän työ kehoitti lepoon.

Kustaa Aadolf nousi vaunuihin, joissa herttua Bernhard ja Kniphausen olivat hänen seurassaan. Häntä kehoitettiin, että hän suvaitsisi valita mukavamman lepopaikan. "Kuinka voin tehdä niin", vastasi hän, "kun näen niin useita ympärilläni sellaista ilman."

Loitompana Lützeniin päin saattoi nähdä vihollisen vahtitulet siellä täällä kylissä.

Kuningas vaipui uneen, mutta nukkui levottomasti. Kun hän heräsi, oli puoliyö jo mennyt. Hän ei enää lepoa ajatellutkaan, vaan alkoi heti antaa määräyksiään lähtöä varten. Sotajoukko asetettiin kahteen riviin, ratsuväki sivustoille kuten tavallisesti ja jalkaväki keskelle. Kuormasto muodosti kolmannen linjan.

Heti kun kaikki oli järjestyksessä, annettiin merkki lähtöön. Kello kävi silloin viidettä aamulla, ja oli vielä aivan pimeää. Kulkueen aloitti oikean sivustan ratsuväki, ja sen jälkeen seurasi jalkaväki siinä järjestyksessä kuin se oli asetettu, niin että perille saapuessa taistelujärjestys olisi ykskaks' valmis ja hyökkäys saatettiin heti aloittaa.

Sotajoukko marssi maantietä myöten, joka kulkee koillista kohden Lützeniin. Puolitien paikkeilla sijaitsee Röckaun kylä, ja täällä käännytään itää kohden tasangolle. Himmeä valonkajastus, joka ennusti päivänkoittoa, näkyi itäisellä taivaanrannalla. Saattoi jo eroittaa Lützenin tornit. Sieltä tervehdittiin ruotsalaisia musketeilla, ja kaupungin reunalla näkyi hieman ratsuväkeä, ja ainoastaan tummina kasoina saattoi näin loitolla eroittaa jalkaväkijoukot, jotka näyttivät lähestyvän.

Kuitenkin jatkoi ruotsalainen sotajoukko keskeyttämättä marssiaan. Noin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä täytyi mennä Mühlgraben nimisen puron yli. Ylimeno ei ollut lainkaan vaikea, vaikka puro alempana virtaa suoniittyjen läpi ja levenee yhä kaupunkia lähetessään.

Kun oli päästy yli, oli Lützen edessäpäin vasemmalla, oikealla hieman loitommalla oli metsää. Kuningas suuntasi rivinsä marssimaan pohjoista kohden, niin että oikea siipi kulki metsän reunoitse. Kun etumaiset eskadroonat olivat joutuneet metsän pohjoisrajalle, käski kuningas koko sotajoukon pysähdyttää marssinsa. Kuormasto oli Röckausta mennyt itäänpäin ja pysähtynyt Meuchenin kylään Lützenin kaakkoispuolelle.

Kello oli silloin kahdeksan korvilla aamulla.

* * * * *

Keisarillisten leirissä oli vilkasta liikettä. Weissenfelsistä ammutut kolme tykinlaukausta olivat tehneet tarkoitetun vaikutuksen, ja käskyjä annettiin, että kaikilta tahoilta oli riennettävä leiriin.

Tiedämme Wallensteinin kirjoittaneen Pappenheimille, että hän oli palaava kaikkine väkineen; mutta pikalähetti, jonka oli ratsastettava Halleen, ei lähtenyt taipalelle ennenkuin myöhään illalla. Viivytyksistä huolissaan lähetti Wallenstein vielä yhden viestin. Mutta tämä ei suuria hyödyttänyt: Pappenheim ei mitenkään voinut tulla heti.

Hän oli samana päivänä valloittanut Maritzburgin linnan Hallen lähellä. Hänen väkensä oli hajaantunut kaupunkiin ryöstelemään, ja kesti kotvan, ennenkuin hän ehti koota sen. Hänen oli mahdoton saapua ennenkuin marraskuun 6 p:nä iltapuoleen. Wallensteinin kirjeen pisti hän taskuunsa. Sitä säilytetään vieläkin hänen verensä tahraamana Wienin arkistossa.

Keisarilliset rykmentit asetettiin sillä välin taistelujärjestykseen sitä mukaa kuin ne saapuivat leiriin. Keisarilliset rakuunat ja etuvartiot olivat työssä koko yön syventäen ojia maantien molemmin puolin Leipzigin ja Lützenin välillä. Ojia oli käytettävä muskettisoturien rintavarustuksina.

Ei voida varmaan sanoa, kuinka suuri Wallensteinin sotavoima oli tässä tilaisuudessa, mutta Pappenheimin saapuessa otaksutaan sen nousseen 25,000 mieheen.

Aamun koittaessa kerrottiin, että ruotsalainen armeija oli lähestymässä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin aamusumun läpi saattoi eroittaa ratsujen ja jalkaväen töminää.

Tuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen sotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.

Se oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli säätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden molempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä hetkellä olivat tähdätyt.

Aamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein läpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa Aadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin Pappenheim ehtisi tulla takaisin.

Ja sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen pimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä. Oli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin tulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.

Sumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen toivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.

Kun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut mitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen, jossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen ilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: "Jeesus Maria." Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja Wallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen asetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille pitänyt. Richelieu sanoo: "Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä ankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että hän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan."

"Jalkaleininsä" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta hänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että se olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.

Kun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi siitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin kaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella olisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa keskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.

Silloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren sävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.

Kun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista vastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin ryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että olisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon aamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin ihanan virren sävelet: "Jumala ompi linnamme!"

Silminnäkijät kertovat, että Kustaa Aadolf tänä aamuna oli tavattoman vakava, emmekä me, jotka hänet tunnemme, sitä ihmettele. Hän tunsi, hän aavisti, että tilinteon hetki oli läsnä, ja hänen kristillinen mielensä nöyrtyi Herran edessä. Hän toivoi, hän aavisti, että ikuinen rakkaus on myöskin ikuinen laupeus, eikä hänen luottamuksensa voinut sentähden pettää, enemmän kuin rohkeutensakaan. Herran soturi oli hän oleva viime hetkeen; valon ja vapauden lipunkantaja. Sodan ratkaisun, elämän ja kuoleman laski hän Hänen käteensä, joka johtaa ihmisten kohtaloita oman viisautensa mukaan.

Nämä ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että kun häntä pyydettiin ruualle, ei hän tahtonut. Kun hän sen jälkeen pukeutui sotasopaansa, näytti hän kaipaavan jotakin. Amuletti oli poissa…

Kun häneltä kysyttiin mitä puuttui, vastasi hän: "jotakin, joka luultavasti on jo tehnyt tehtävänsä."

Kun laulu oli vaiennut, ratsasti kuningas rivien editse ja puhutteli ruotsalaisiaan ja suomalaisiaan seuraavin sanoin: "Rakkaat ystävät ja maanmiehet! Tänään on tullut aika osoittaa mitä olette oppineet niin monissa otteluissa. Täällä ei vihollinen ole vastassanne korkealla vuorella eikä lujien vallitusten takana, vaan avoimella kentällä. Te tiedätte hyvin, että vihollisemme on tähän asti avointa taistelua välttänyt; ja kun hän nyt antautuu kenttätaisteluun, ei se tapahdu vapaasta tahdosta ja voiton toivossa, vaan siksi, ettei hän enää voi meitä välttää. Sentähden, olkaa valmiit niinkuin urhoolliset sotamiehet!… Seiskaa lujina rinnatusten, taistelkaa ritarillisesti Jumalanne, isänmaanne ja kuninkaanne puolesta. Minä tahdon palkita teitä kaikkia niin, että teillä tulee olemaan syytä minua siitä kiittää. Mutta jos — mistä Korkein teitä varjelkoon — te jättäydytte tappiolle tässä taistelussa, niin ei ainoatakaan luuta ole teistä palaava Ruotsiin."

Saksalaisille puhui hän näin: "Teitä, kunnon veljet ja toverit, pyydän ja kehoitan minä kristillisen omantuntonne ja kunnianne nimessä: tehkää nyt velvollisuutenne, niinkuin usein ennenkin olette tehneet yhdessä minun kanssani ja erittäinkin vuosikausi sitten verrattain lähellä tätä paikkaa. Silloin löitte vanhan Tillyn ja hänen sotajoukkonsa, ja minä toivon, ettei tämä vihollinen ole pääsevä helpommalla. Reippaasti rynnäkköön! Ette tule taistelemaan ainoastaan minun johdollani, mutta minun kanssani ja rinnallani. Itse olen käyvä edellänne ja paneva henkeni ja vereni alttiiksi. Seuratkaa minua, niin Jumalan avulla varmaan saavutatte voiton, joka on koituva teidän ja jälkeläistenne hyväksi. Jollei, niin silloin on hukassa uskontonne, vapautenne, ajallinen ja iankaikkinen menestyksenne!"

Sumu peitti yhä kentän sakeana ja läpinäkymättömänä. Saattoi eroittaa rivejä tuskin sylen päähän. Silloin tällöin, kuului tykinlaukaus vihollisen taholta, ja sivustoilla vaihdettiin muutamia laukauksia etuvartioiden kesken. Kenties tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan viritti Kustaa Aadolf omin äänin: "Älä pelkää lauma piskuinen!" Tämä virsi, joka on kuninkaan itsensä sepittämä, oli tällä hetkellä kuin puhjennut hänen sisimmästä sielustaan, ja loppusäkeet pitivät yhtä sen sotahuudon kanssa, jonka hän määräsi tätä taistelua varten:

"Jumalan kanssa taistellen on voitto meidän varmaan!"

Kuninkaan lähimpään ympäristöön, jonka hän itse oli valinnut, kuuluivat Saksi-Lauenburgin herttua Frans Albert, hovimarsalkka Kreilsheim, frankkilainen kamariherra Truchsess, majuri Molk Meklenburgista, paashi August Leubelfing, erään aatelismiehen poika Nürnbergistä, muutamia Erfurtissa hajoitettujen rykmenttien upseereja sekä kaksi ruotsalaista henkisotilasta, nimittäin Lauri Antinpoika ja Jaakko Eerikinpoika.

Vasta yhdentoista ajoissa aamupäivällä alkoi sumu sen verran hälvetä, että saatettiin ajatella taistelun alkamista.

Siitä paikasta, johon ruotsalainen sotajoukko oli asetettu, aukeni avara kenttä aina Lützeniin saakka. Wallenstein oli asettanut joukkonsa Lützenin edustalle, ja molemmilla sivustoilla oli, niinkuin tavallisesti, ratsuväkeä, oikealla 5,000 miestä Holkin johdolla ja vasemmalla 4,000 miestä Götzin johdolla. Keskustassa oli neljä suurta neliötä jalkaväkeä.

Ruotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa sivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat äärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset Soopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin johdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa, joka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien olivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä prikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti Weimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.

Samoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali Bulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri Hoffkirchen.

Jokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen plutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat niin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit, viisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan, olivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.

Useat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa taisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin, enimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen ryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia. Lähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja, koeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä oli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota kuningas nimitti tavallisesti "päänalusekseen." Kun Teuffel oli kaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla oli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia komensi Winkel, vihreää Wildenstein.

Ylin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe oli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa, ja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina Ingolstadtissa.

17.

LOPPU.

Vihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä ajaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen sotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli odotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen voimakkuudesta ja nopeudesta.

"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin", huudahti hän ja pani kätensä ristiin miekankahvan ympärille. "Jeesus, Jeesus, Jeesus, suo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!" Sen jälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi: "Eteenpäin!"

Tykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä järeämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi, kun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat kätkeytyneet.

Kun jalkaväki heidät nähdessään otti muutaman askelen takaisin, tarttui Kustaa Aadolf itse keihääseen ja tahtoi käydä etumaisena rynnättäessä hautoja vastaan. Mutta sotamiesten huudot ja rukoukset saivat hänet siitä luopumaan, minkä jälkeen hän nousi jälleen ratsaille ja palasi ratsuväen luo oikealle siivelle.

Kello oli kahdentoista paikkeilla, kun saavuttiin maantielle. Eteenpäin rynnättäessä oli ruotsalaisten vasemmalla sivustalla suoraan vastassa vihollisen patteri, joka oli asetettu Hirsipuumäelle kaupungin reunalle, samoinkuin ruotsalaisten keskustan vastassa oli maantien taakse pystytetty patteri. Mieshukka oli erittäin suuri varsinkin vasemmalla sivustalla, ja ainoa pelastus oli peloton rynnäkkö.

Niilo Brahe pääsi ilman erikoisia vaikeuksia ojien ja maantien yli. Prikaatit menivät samoin yli siinä järjestyksessä, mihin ne oli asetettu. Sininen prikaati, joka oli vihollisen patteria lähinnä, kävi pelottomasti kimppuun ja valloitti sen.

Heti patterin takana oli vastassa etumaisia vihollisen suurista jalkaväkineliöistä. Johtaja, Berthold Wallenstein, oli ylipäällikön poika. Sitä lähimmän neliön päällikkö oli Granen markiisi. Tätä viimeksi mainittua vastaan tuli ruotsalainen prikaati rynnäten vastustamattomalla voimalla, samalla kun keltainen prikaati kääntyi Berthold Wallensteiniä vastaan. Hyökkäys tapahtui sellaisella vauhdilla, että molemmat suunnattomat neliöt alkoivat horjua ja peräytyä, ja Berthold Wallenstein haavoittui.

Tieto patterin valloituksesta oli saapunut kuninkaalle, ja hän otti hatun päästään ja kiitti Jumalaa.

Vastapäätä seisoivat kroatilaiset ja keisarilliset kyrassieerit tummissa varustuksissaan. Kuningas viittasi niihin ja sanoi Stålhandskelle: "Käykää noiden mustien sotapoikien kimppuun, ne tulevat tekemään meille pahaa!"

Mutta sen kiertoliikkeen aikana, minkä ruotsalainen prikaati teki hyökätäkseen vihollisneliön kimppuun, oli se oikea siipi jäänyt suojattomaksi. Keisarillinen ratsuväki näytti olevan valmis käyttämään sitä hyväkseen, molempain toisten jalkaväkineliöiden liikkuvain linnoitusten tavoin tullessa eteenpäin. Kolmen ruotsalaisen prikaatin täytyi vetäytyä takaisin, jollei tullut pikaista apua. Vaara oli ylen uhkaava.

Mutta vihreä prikaati ei ollut vielä ehtinyt maantien yli. Välttääkseen Hirsipuumäen tuulimyllyjen luona sijaitsevan vihollispatterin murhaavaa tulta oli se vetäytynyt vasempaan, missä jyrkkä rinne sitä hieman suojasi. Suuri ruotsalainen patteri tuotiin esiin ja asetettiin vihreän ja sinisen prikaatin eteen vastaamaan tuulimyllypatterin tuleen. Mutta kaikki riippui hiuskarvasta, ja kuningas, jonka valpas katse keksi kaiken, huomasi vaaran ja riensi oikean sivustan kera avuksi.

Tämä saattoi eteenpäin rynnätessään liikkua suuremmalla vapaudella, koskei vihollisella sillä puolen ollut tykistöä lainkaan. Tosin hevoset säikkyivät ojista leimahtelevaa muskettitulta, ja ne voitiin vain vaivoin pakottaa eteenpäin, mutta ruotsalaiset muskettisoturit ajoivat vihollismusketöörit pakoon. Pahempi oli päästä hautojen yli.

Päästiin sentään. Stålhandsken suomalaiset, jotka olivat äärimäisinä oikealla, menivät ensiksi ylitse ja sen jälkeen muut eskadroonat, viimeksi smålantilaiset. Hyökkäystä odottelematta ratsastivat nämä täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja alussa näytti kaikki käyvän toiveiden mukaan täälläkin.

Isolanin kroatilaiset pakenivat heti hyökkäystä odottamatta. Lähimmät eskadroonat vihollisen ensimäisessä linjassa tosin laukaisivat karbiininsa, mutta lähtivät sen jälkeen pakoon hekin.

Sitä myöten oli ruotsalaisten puolella kaikki hyvin, mutta heti sen jälkeen ilmoitettiin kuninkaalle, että jalkaväkiprikaatit alkoivat antaa perää. Niin hyvin molemmat jalkaväkineliöt kuin ryntäävät kyrassieeritkin uhkasivat näitä sellaisella voimalla, etteivät he voineet ilman tehokasta apua pitää puoliaan.

Käsittäen hetken tärkeyden riensi kuningas häntä ympäröivien, sivustan oikealla reunalla olevain suomalaisten kanssa saman sivustan vasemmalle reunalle. Täällä olivat Smålannin ratsumiehet äsken tulleet haudan yli, mutta heidän everstinsä Fredrik Stenbockin jalkaan oli sattunut musketinkuula.

"Seuratkaa minua, urheat poikani", huusi kuningas ja syöksyi eteenpäin. Samassa laskeutui sumu, kietoen niin hyvin keisarilliset kyrassieerit kuin kuninkaan ja smålantilaisetkin.

Muuan keisarillinen korpraali, joka huomasi kuinka kaikki väistyivät syrjään eteenpäin rientävän kuninkaan tieltä, ymmärsi siitä, että se oli jokin korkea herra, vaikkei tiennytkään kuka.

"Ammu tuota", sanoi hän eräälle muskettisoturille, "se on varmaan ylhäinen herra."

Laukaus pamahti, ja kuula sattui kuninkaan vasempaan käsivarteen, niin että luunsiru pisti hihan läpi esiin.

Kustaa Aadolf lasketti eteenpäin ja koetti kestää tuskat, mutta hänen voimansa eivät riittäneet ja hän pyysi Lauenburgin herttuaa huomaamatta viemään hänet taistelusta. Tämä koetti täyttää hänen toivomustaan. Mutta he olivat Götzenin kyrassieerien saartamat. Everstiluutnantti Moritz von Falkenberg oli etumaisten joukossa. Hän syöksyi suoraan kuningasta vastaan ja ampui kymmenen askelen päästä luodin hänen selkäänsä.

Kuningas horjui, ja herttua tarttui häntä vyötäisiin pidelläkseen häntä hevosen selässä, kunnes he ehtisivät taistelusta pois. Silloin sattui luoti hevosen kaulaan, ja se hypähti äkkiä kahdelle jalalle.

Ruudintuli kärvensi herttualta kasvot, ja hän päästi irti kuninkaan — ja pakeni. Kustaa Aadolf putosi alas ratsailta, mutta jäi toisesta jalastaan kiinni ratsashihnaan ja laahautui niin kappalen matkaa mukana, kunnes jalka irtautui. Koko hänen ympäristöstään ei ollut muita jälellä hänen luonaan kuin paashi Leubelfing.

Tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä myöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan todistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin hän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle. Kustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden, mutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli tullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun kuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut pistoolilla luodin hänen päähänsä.

Kuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka kyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä kuolleena.

Sota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen henkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen vastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.

"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä oli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli kaatunut", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille sotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. "Kun kuningas kaatui", sanotaan edelleen, "kadotti aurinko loisteensa."

Varmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät merkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet heidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan kirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: "Koko päivän sen jälkeen oli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli Israelista sammunut."

Truchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän oli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat hänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin tunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys, suru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen, mutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana kostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava sankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin. Sellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.

Jo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi, oli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä jätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi Kniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä, joka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että hänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä olleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. "Tässä ei ole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!" huudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.

Ei tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa kuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet täyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät vastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: "kuningas on haavoitettu, vankina, kuollut!?" Ja kuvailemattomalla raivolla syöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri vallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä säveltä takaisin.

Sekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita ruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän kimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä pakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset, seurasi heitä.

Täällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului sellaisia huutoja kuin: "Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina pahin, kun päivä on lopuillaan."

Samaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka edellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo asetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja lopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.

Silloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä oli: "Missä on Ruotsin kuningas?" Tätä vihollistansa, joka oli sankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti korkeimmassa arvossa.

Joukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen halusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä, joka — ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia, ja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti Stålhandske ampunut.

Pappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella. Mitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella urhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa kertomuksessa — ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut urhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo Brahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita. Keisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä pataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa olevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli. Eversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja itse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista, jotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo Suomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että "heidän kuolleet ruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella urhoollisuudella puolustaneet." Näiden sankarien joukossa oli tuho niin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai haavoitettuja.

Eversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä ratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen ainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.

Koko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa ja reservin luodinkantaman ulkopuolella, "mikä", kerrotaan, "edisti suuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan tästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta", ja herttua Bernhard olikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin, jonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja hyvässä järjestyksessä joukkoineen.

Vähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan vielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään uuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden sotamiesten huutavan toisilleen: "Toverit, vieläkö käymme kerran tuleen?" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai kuolla.

Vihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta. Toinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin tulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran mentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset tykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista jalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua tätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja tämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja kuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.

Wallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden ilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän kuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys taistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä häviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa Leipzigiin.

Voittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi koetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat vartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat olemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen kaikki oli tyyntä ja hiljaista.

Verinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi haavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa niistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet verileikkiin, oli päättänyt päivänsä.

Kuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000 mieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut kaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.

Ruotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei ajateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat vain yhtä: rakastettua kuningasta!

Taistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti parven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti Stålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt liikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään. Suomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä tilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten kavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot maata vasten.

Valittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin rakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta varten oli tuotu mukana.

Koskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin kilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.

Kustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta kokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin, oli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat rukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea hän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?

Kustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea kuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä katse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin kaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä, niin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen kuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni, ja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että hän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä. Hän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin omaa persoonaansa paljoa korkeammalle. "Jumala kaikkivaltias elää", sanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä varomattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei ole koskaan nähty.

Hän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä harvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän maailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta eivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen suuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen jaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen luonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen tenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen, minkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja kunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.