SISÄLLYS: (continued 2)

Palaamme Landsbergiin. Tuskin oli kuningas saapunut sinne, kun saatiin sanoma, että Tilly oli tulossa Magdeburgista Frankfurtiin.

Mikä onni, että kaupunki oli taasenkin säilynyt vihollisen sieltä lähtiessä. Antaa hänen tulla, se ei estä Kustaa Aadolfia valtaamasta Landsbergia. Juhana Banérille vei pikaviesti sanan, että hän valvoisi hyvin Oderia ja tekisi urhoisaa vastarintaa, jos Tilly yrittäisi mennä yli virran.

Kohta sen jälkeen Kustaa Horn tuli pohjoisesta apuväen kera. Mutta pian näyttäytyi, että sotavoima oli liian pieni, ja uudestaan pikaratsastaja lähetettiin Frankfurtiin viemään määräystä Banérille, että hän kiireimmiten toisi osan jalkaväestä Landsbergiin.

Tämä oli kuitenkin arveluttavaa. Tillyn etujoukko oli läheisyydessä, ja itse hän oli matkalla 10,000 miehen keralla. Teuffel, jonka oli otettava päällikkyys Banérin jälkeen, makasi vielä sairaana haavastaan, ja sentähden Banér katsoi ensin olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä kuninkaalle.

Lesslie lähetettiin takaisin Frankfurtiin, ja Banér sai käskyn tulla heti. Sitä odotettaessa laitettiin silta Warthevirran yli Landsbergin luona, ja varhain aamulla pommitettiin lähintä vallitusta, joka vallattiin. Osa sotajoukosta marssi siitä läpi ja ajoi pakosalle osaston kroatilaisia, jotka olivat vartioväkenä.

Heti sen jälkeen keisarilliset tekivät hyökkäyksen ja ammuskelivat neljän tunnin ajan aika tuimalla tulella, mutta vetäytyivät sen jälkeen takaisin.

Ruotsalaisia se ei ollut paljoakaan vahingoittanut, ja kun kuningas, lähetti torvensoittajan kysymään tahtoiko vihollinen puolustautua vai antautua, sai hän vastaukseksi, että haluttiin kaksi päivää ajatusaikaa. Kun se kiellettiin, luovutti vihollinen kaupungin, ehdolla, että sai vapaasti marssia pois.

He lähtivät huhtikuun 16 päivänä, juuri kun Banér saapui rykmentteineen. Ken lähtöä tarkasteli, huomasi, että keisarilliseen linnueeseen kuului lähes yhtä paljon naisia kuin sotamiehiäkin, jota paitsi mukana oli päättymätön kuormasto. Monroe kertoo, että kuningas kehoitti sen jälkeen Banéria, Baudissinia ja muita upseerejaan pitämään iloa juomapöydässä; itse hän tapansa mukaan joi hyvin vähän tai ei yhtään, mutta käveli lattialla edestakaisin ja jutteli hilpeästi heidän kanssaan.

Tiedämme, että Tilly lähestyi Frankfurtia, mutta saatuaan tiedon kaupungin antautumisesta hän kääntyi heti takaisin ja riensi pikamarssissa Elbeä kohden. Kun Kustaa Aadolf oli päässyt Oderin herraksi, täytyi Tillyn mihin hintaan tahansa saada haltuunsa Elbe-linja, toisin sanoen Magdeburg.

Molemmille taisteleville puolueille tämä kaupunki oli sangen tärkeä. Tillylle merkitsi se sitä, voitiinko Ruotsin kuningas sulkea pois Etelä- ja länsi-Saksasta, kun hän nyt hyvin laskettuine sotaliikkeineen oli päässyt Pohjois-Saksan herraksi. Edelleen merkitsi se vanhalle korpraalille, saiko hän sammutetuksi kapinanliekin, joka saattoi helposti sytyttää kaikki protestanttiset maat ilmiliekkiin.

Kustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan etelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa liittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta liittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa tämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä yhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut Itämeren rannikolla.

Ensimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin ja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän kanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.

Tähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö sotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon "urhojen urhokkain", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin koko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli valloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella, ennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.

Mutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä, niin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli sekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua häviöön epätasaisessa taistelussa.

Jollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin sen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n sotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti puolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä aiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin. Hän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen ja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä oli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin sanoin: "Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää." Sotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko apuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki ulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille lähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.

Kustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä oli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli toimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton Ruotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin keisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa yhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.

Kuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille marssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki avuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa horjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen sanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.

Sen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset vaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg, ojensivat kätensä myötävaikutukseen.

Kuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä ratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma niistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin liiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa hänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin kuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin pelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino tämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset olivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää hänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen kanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen kätensä sidotut.

Huhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi taistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti Leipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko ajan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi mieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden kotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa konventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan. Useimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka toki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan. Nostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi Tillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten maiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja liittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä selitti "viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin tunnustuksesta, mutta — hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä keisarille uskollisena."

Neuvoteltiin niin asestautumisesta kuin myös mahdollisesta liittoutumisesta Kustaa Aadolfin kanssa. Silloin Juhana Yrjänä raapi korvallistaan ja tuumi, että sellaiset asiat olivat "äärimäisen vaikeita, huolestuttavia, vaarallisia ja laajakantoisia." Poloinen vaaliruhtinas seisoi kuin liukkaalla jäällä, hän ei uskaltanut käydä eteen — eikä taapäin. Hänen silmiensä edessä keisari oli vihaisena ja uhkaavana, hänen takanaan protestanttiset ruhtinaat erilaisine mielipiteineen, eikä hän kuitenkaan tahtonut millään ehdolla jättää päämiehyyttään.

Mutta jos istunnot olivat ikäviä, oli sitä reimempaa, kun herrat pääsivät juomapöytään. Siellä Juhana Yrjänä oli päämiehenä oikealla paikallaan, niin että hän täydellä syyllä ansaitsi nimen "Olut-Yrjänä."

Kertomuksessa heidän hommistaan sanotaan, että korkeat herrat olivat "maailman lasten tavan mukaan sangen hilpeitä ja iloisia, heillä oli ajanvietettä monenlaista ja lisäksi he juopottelivat; näin puolustettiin Jumalan sanaa ja saksalaisten vapautta. Viinisankarit ottivat niskoilleen yhtä vähän vaivoja kuin se pyhä piispa, joka huudahti poltettuaan sormensa kuumassa paistissa: 'Mitä meidän täytyykään kärsiä Kristuksen valtakunnan tähden'."

4.

LUJA TAHTO.

Landsbergistä kuningas palasi Frankfurtiin lujasti päättäneenä, että kävisi täysin tosin käsiksi vastahakoisiin vaaliruhtinaihin. Kaikki neuvottelut olivat olleet turhat, sentähden turvauduttiin varmempaan keinoon. Kymmenen jalkaväkirykmenttiä ja koko ratsuväki kokoontui Fürstenwaldeen sotamarsalkka Kustaa Hornin johtoon, ja kuningas toivoi, että hänen vaatimuksiinsa parhaiten suostuttaisiin, kun hän puhui sotajoukkonsa eturinnassa.

Köpenikistä lähetettiin Horn Berliiniin vaatimaan, että Spandaun ja Kustrinin linnoitukset oli heti luovutettava, koska Magdeburgia uhkaava vaara ei sietänyt viivyttelyä. Kuitenkin kuningas sitoutui luovuttamaan ne takaisin, heti kun vaara oli ohitse ja lupasi lisäksi, ettei ryhtyisi vaaliruhtinaan maassa mihinkään ilman hänen suostumustaan.

Jo seuraavana päivänä Yrjänä Wilhelm antoi vastauksensa. Hän tahtoi luovuttaa langolleen kaikki linnoitukset maassa paitsi Spandauta ja Kustrinia, mutta tarjoutui tekemään valan, että avaisi nekin kuninkaan sotajoukolle, jos tämä tuli lyödyksi ja takaa-ajettuna tarvitsi varmaa turvapaikkaa.

Kuinka Kustaa Aadolfia harmittikaan ilmeinen yritys pettää häntä. Jokseenkin uhmaavasti hän pyysi saada kohdata vaaliruhtinasta persoonallisesti, lisäten, että jos se kiellettäisiin, saattoi tapahtua, että hän tuli suuren seuran keralla. Katse, jonka hän silloin loi sotajoukkoonsa, oli siksi selvä, että Yrjänä Wilhelmin lähetti sai jalat allensa.

Kohtauspaikaksi määrättiin pieni lehto neljännespeninkulman päässä Berliinistä. Seuraavana päivänä, toukokuun 3, kuningas lähti sinne Köpenikistä kolmen eskadroonan, tuhannen muskettisoturin ja neljän kenttätykin seuraamana.

Vaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan. Aivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär, Böömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.

Heidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä vastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa. "Olen", sanoi hän vaaliruhtinaalle, "pakoittanut keisarilliset jättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja voin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta tunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä ankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään ikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että jos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa, liittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää sodan teidän jaloutenne maihin."

Vaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin punastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain minuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä, jotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka sanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären kanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin onnettoman Fredrik II:n hyväksi.

Vaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat kasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän lausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.

Sanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen. Kenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa kanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin, että hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin seuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin hellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren kalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas näki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. "No niin", sanoi hän, "minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan."

Tätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin Berliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas ja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta huomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan ympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen huulilla.

Oli jo edeltäpäin varustauduttu ottamaan kuningasta vastaan ja valmistettu loistava juhla hänen kunniakseen. Ylhäisimpäin vierasten joukossa oli Mecklenburgin herttua, ja kuningas istui pöydässä hänen ja vaaliruhtinaan välissä. Viimeksimainittu oli vastoin tapaansa hiljainen ja alakuloinen. Kustaa Aadolf sitä vastoin, nähdessään kaikkien katseet suunnattuina itseensä, käsitti, että jos hän voi voittaa näiden ihmisten sydämet, hän vallitsisi pian heidän vakaumustaankin. Sentähden hän kävi keskusteluun lähinnä istuvain kanssa, ylisti maan kauneutta ja kevään suloa, ja kaikki kuuntelivat kuin se olisi koskenut heidän omaa persoonaansa. Sitten hän puhui rauhan ja esteettömän uskonnonharjoituksen siunauksesta, ja koska hän nyt kääntyi etupäässä naiskuulijainsa puoleen, houkutteli hän heiltä erinäisiä vastauksia, joita hän sitten käytti todisteina yleisen mielipiteen suunnasta.

Lämpöä ja vakaumusta värisi hänen äänensä, kun hän puhui protestanttisuuden siunauksesta siinä, että se teki jokaisen ihmisen vastuunalaiseksi teoistaan, samalla kuin se kehoitti häntä itse pyrkimään totuuteen. Katolisuus — lisäsi hän — kietoo ihmisen verhoihin ja pakoittaa hänet katsomaan toisten silmillä. Sittenkun Luther on kääntänyt raamatun ja se on kaikkien saatavissa, voimme itse tutkistella kirjoituksia, ja ken sen tekee uskolla ja vakaumuksella, hän varmaan löytää mitä etsii!

Läsnäolijain kesken vallitsi hiljaisuus. Kirkas, miehekäs ääni oli kuulunut kautta huoneen, ja kynttiläin valo taittui kimmeltäviksi helmiksi, jotka tuikkivat hänen kauneista silmistään. Kuningas oli voittanut naiset, he olisivat tahtoneet seurata häntä taisteluun. Mutta kun se ei käynyt päinsä, eivät ainakaan miehet saaneet tehdä tenää.

Joku pöytävieraista huomautti, että vaaliruhtinas oli hyvin hajamielinen ja huolestunut. "Se ei minua kummastuta", vastasi Kustaa Aadolf. "Pyydän häneltä jotakin niin tärkeää, että sitä ansaitsee miettiä. Mutta en pyydä sitä itselleni, vaan vaaliruhtinaan, hänen maansa ja koko kristikunnan parhaaksi!" Kääntyen Mecklenburgin herttuaan hän lisäsi: "Olen matkalla Magdeburgiin; jollei kukaan tahdo minua auttaa, niin voin kääntyä takaisin. Mutta en vastaa siitä, mitä tulee seuraamaan. Teen rauhan keisarin kanssa; tiedän, että saan häneltä hyvät ehdot, ja palaan Tukholmaan. Protestanttiset ruhtinaat saavat kerran vastata Jumalan edessä siitä, etteivät tahtoneet tehdä mitään evankelisen asian hyväksi. Kun Magdeburg on kukistunut; ja minä olen palannut omaan maahani, silloin on teidän asianne katsoa, kuinka pääsette pelistä erillenne."

Kuningas oli puhunut syvällä, melkein uhkamielisellä vakaumuksella, ja koko sali kuunteli tarkkaavasti, mutta varsinkin kalpeat neuvosherrat, jotka loivat arastelevia katseita herraansa. Mitä kuningas sanoi, se oli jo ennen synkkinä varjokuvina häämöittänyt heidän silmiinsä. Mutta nyt se pukeutui selvään muotoon ja kasvoi melkein hirvittäväksi.

Vaaliruhtinatar pani kätensä kuninkaan olalle ja sanoi: "Olkaa varma siitä, että teen mitä voin."

Keskustelu kääntyi sitten yleisiin asioihin, ja Kustaa Aadolf meni vasta myöhään hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen. Vaaliruhtinas oli seurannut häntä, mutta palannut pian takaisin, toivoteltuaan hyvää yötä korkealle vieraalleen.

Heti sen jälkeen kamaripalvelija viittasi kirjeeseen, joka oli yöpöydällä. Hän ei voinut käsittää kuinka se oli tullut sinne. Kuningas avasi sen ja luki kammokseen vain kaksi sanaa: "Älkää nukkuko!" Ne oli kirjoitettu mitä soreimmalla käsialalla. Ilmaisematta liikutustaan Kustaa Aadolf sanoi vain, että hän soittaisi, kun tahtoi mennä nukkumaan. Kamaripalvelija poistui.

Keneltä oli varoitus, ja mitä oli hänellä pelättävää itsessään vaaliruhtinaan palatsissa? Kuitenkin, kun hän ei tuntenut olevansa uninen, päätti hän istua hetkisen valveilla ja lukea muutamia kirjeitä, jotka oli saanut aamulla, mutta ei vielä avannut. Kun hän otti ne esille, seurasi mukana hänen pieni käsiraamattunsa, joka hänellä aina oli mukanaan. Hän pani ne kaikki pöydälle. Vielä kerran hän avasi salaperäisen kirjeen. "Älkää nukkuko!.".. Mahtoiko se olla häneltä?… Miksei hän lähettänyt pikku Gustava Adolfinaa?… Tyttö olisi saanut jäädä tänne ja kertoa äidistään ja omasta elämästään.

Sen jälkeen hän tarttui raamattuunsa, ja hän syventyi pian tutkimaan niitä syviä totuuksia, joita seurasi jokaisen "Autuaat ovat…" jälkeen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut, kun hänestä alkoi tuntua, että valo himmeni, ja kun hän kohotti päätänsä, näytti hänestä kynttiläin liekki kellertävältä. Hänen oma päänsä tuntui raskaalta, ja kun hän nousi, tuntui hänestä kuin maa katoaisi hänen altansa. Oliko se kuvittelua, vai täyttikö tosiaankin sumu koko huoneen? Hän tunsi olevansa kaatumaisillaan, mutta kovalla tahdonponnistuksella hän haparoi ovelle, jonka hän nopeasti avasi. Kamaripalvelija istui suuressa nojatuolissa ja nukkui, mutta kuningas näki nyt selvään, kuinka jokseenkin sakea savu tuprusi makuuhuoneesta.

Hän herätti miehen. Liekö tähänkin savu vaikuttanut, tai oliko hän unenhorroksissa, mutta ainakin kesti kotvan, ennenkuin hän pystyi käsittämään mistä oli kysymys.

Hän tahtoi nostaa hälytyksen, mutta kuningas kielsi sen. Muutamia ikkunoita avattiin, ja hiukan etsittyään löysivät molemmat sen salaisen syyn, joka olisi voinut aiheuttaa kuninkaan kuoleman. Makuuhuoneessa oli suuri takka, joka, kun tähän aikaan ei tarvinnut lämmittää, oli verhottu tuoreilla lehdeksillä. Mutta pohjalle, syttyväin mutta kosteain ainesten alle, oli laitettu tuli, josta lähti vain savua.

"Katsokaas", sanoi kamaripalvelija viitaten ylöspäin, "savupiippu on luultavasti tukettu, ettei savu pääsisi ulos."

"Tämä näyttää olevan ystävieni jesuiittain keksintöä", virkkoi Kustaa Aadolf. "Mutta Herran käsi on minua ihmeellisesti suojellut."

He sammuttivat tulen yhdessä, ikkunat saivat olla auki, ja Kustaa Aadolf meni levolle kiellettyään kamaripalvelijan virkkamasta kenellekään mitään. Vaaliruhtinaallisella herrasväellä ei ollut mitään osaa tekoseen, ja tieto siitä olisi vain lisännyt heidän huoliaan, ja hän tahtoi heidät siitä säästää.

Varmaankin hän oli unissaan nähnyt hyvien enkelien liitelevän ympärillään, sillä palvelija, joka valvoi hänen vuoteensa ääressä, sanoi, että kuningas oli luultavasti nähnyt hyvää unta, koska oli näyttänyt niin kummalliselta.

Seuraavana aamuna Kustaa Horn toi uutisen, että vaaliruhtinas oli koko yön jatkanut neuvotteluja neuvosherrojensa kanssa, "Ja", lisäsi sotamarsalkka, "lienee oltu yhtä mieltä, että on liian vaarallista kieltäytyä suostumasta teidän majesteettinne vaatimukseen, kun sotajoukko on kaupungin edustalla ja voi minä hetkenä tahansa tulla ottamaan väkivallalla mitä ei annettu hyvällä."

"Minullakin on mitä parhaimmat toiveet", vastasi Kustaa Aadolf iloisesti. Mutta se neuvottelu, joka sittemmin seurasi kuninkaan ja vaaliruhtinaan ja hänen neuvosherrojensa kesken, oli sentään pitkä ja väsyttävä, huolimatta siitä, että kuninkaan ehdot olivat sangen kohtuulliset. Hän vaati vain kuukautista raha-apua sotajoukon ylläpidoksi ja Kustrinin ja Spandaun linnoitusten — maan molempain päälinnoitusten — luovuttamista, kunnes Magdeburgille oli saatu apua. Brandenburgilla ei ollut antaa mitään sotaväkeä, sillä se oli aikoja sitten ollut aivan aseeton.

Vasta iltapäivällä sopimus saatiin allekirjoitetuksi, mutta kuningasta ei saatu houkutteluilla eikä millään jäämään enää yöksi. Monien ystävyyden vakuutusten jälkeen erottiin, ja Kustaa Aadolf ja hänen sotamarsalkkansa palasivat sotajoukon luo.

Tämä tapahtui toukokuun 4 päivänä. Seuraavana päivänä kuningas marssi Spandauhun, joka jätettiin hänelle. Eversti Akseli Lilja pantiin päälliköksi 1,000 miehen keralla. Toukokuun 6 päivänä saapui hän Potsdamiin.

Mitä lähemmäksi Magdeburgia hän tuli, sitä hartaammin hän halusi joutua kaupungin avuksi. Mutta ensin oli voitettava Saksin vaaliruhtinaalta se, minkä brandenburgilainen oli jo myöntänyt.

Frankfurtista Kustaa Aadolf oli lähettänyt hovijunkkarin Juhana Yrjänän luo taivuttamaan häntä liittoon. Potsdamista lähetettiin uusi lähettiläs, koskei ensimäinen ollut palannut. Tämän toisen lähettilään oli kehoitettava vaaliruhtinasta liittoon Ruotsin kuninkaan kanssa Magdeburgin avustamiseksi, vaadittava vapaata kulkua Saksin läpi ja persoonallista kohtausta molempien liittokumppanien kesken.

Tiedonannot Magdeburgista kävivät yhä huolestuttavammiksi. "Tilly ja Pappenheim", kirjoittivat pormestarit ja raatimiehet, "seisovat suuren sotavoiman kera kaupunkimme edustalla, ja kaupungin kaikki vallitukset ovat vallatut, niin että olemme mitä suurimmassa vaarassa. Jollei apua tule joutuin, saamme kahdessa päivässä kurjan lopun."

Kuningas ilmoitti heille Frankfurtin valtauksesta, ja raati vastasi, että he kiittivät Jumalaa kuninkaan onnesta, mutta lisäsivät: "Siltamme on vihollinen sytyttänyt, molemmat esikaupunkimme olemme huhtikuun 20 päivänä sytyttäneet tuleen, vihollinen lähestyy kaupunkiamme. Tilly on kirjoittanut, että olemme hänen käsissään, että teidän majesteettinne ei voi auttaa ja että meidän on anottava keisarilta armoa."

Tämäkin kirje päättyi pikaisen avun rukoukseen, koska he muussa tapauksessa olivat hukassa.

Hallintomies Kristian Wilhelm kirjoitti toukokuun 1 päivänä, että hän oli kuullut kuninkaan parast'aikaa marssivan heidän avukseen. Hän iloitsi siitä ja toivotti hänelle onnea ja siunausta kaikkivaltiaalta Jumalalta, että hän voisi pian saapua apuun.

Voimme käsittää kuninkaan tunteet hänen saadessaan nämä kirjeet. Ilman Saksin vaaliruhtinaan apua ei hän voinut tehdä mitään Magdeburgin avuksi! Tämän maan täytyi olla hänelle avoinna, sillä Saksin kautta kulki ainoa turvallinen tie Magdeburgiin. Sitäpaitsi vaadittiin, että saksilainen sotajoukko liittyi ruotsalaiseen, ennenkuin se oli läheskään tasavoimainen keisarillisen kanssa.

Armeija, jonka kuningas vei sotakentälle Tillyä vastaan, oli suunnilleen vain puolet tämän väestä. Vaikeudet täällä olivat sitä suuremmat, kun liittyminen täytyi tapahtua vapaaehtoisesti, sillä Saksin Juhana Yrjänää ei voitu asein pakoittaa liittoon, kuten Brandenburgin Yrjänä Wilhelmiä tai Pommerin Bogislausta. Saksin sotajoukko oli melkein yhtä voimakas kuin kuninkaan omakin.

Toukokuun 20 päivänä ensimäinen lähettiläs tuli vihdoin takaisin Juhana Yrjänän luota ja toi vastaukseksi surkuteltavan kiellon kaikkeen mitä kuningas oli pyytänyt. Tavoilleen uskollisena kuningas oli viimeiseen saakka viivytellyt vastaustaan. Hän kuvitteli, että keisari Leipzigin kokouksen esitysten ja puolinaisten uhkausten johdosta taipuisi kumoamaan palautusjulistuksen, eikä tahtonut millään muotoa tärvellä asiataan Wienissä. Sentähden hän puhui pyhistä velvollisuuksistaan keisaria ja valtakuntaa kohtaan, velvollisuuksista, jotka estivät hänet liitosta muukalaisen kanssa. Mutta kuninkaalle oli Elben sillan miehittäminen Wittenbergin luona mitä tärkein. Maa virran oikealla puolen oli aivan autioksi hävitetty, eikä pohjoiseen päin ollut ainoatakaan siltaa, jota olisi päässyt vasemmalla rannalla sijaitsevaan Magdeburgiin. Lähin silta oli Wittenbergin luona, ja sieltä meni suora tie Magdeburgiin.

Kun Kustaa Aadolf sai vaaliruhtinaan vastauksen Potsdamiin, oli hän jo lähettänyt etujoukkonsa Wittenbergiin toivossa, että korkea herra vihdoinkin miehekkäästi päättäisi estää Magdeburgin häviötä. Viheliäinen vastaus sammutti kaiken toivon; yksin hän ei uskaltanut käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, siten hän olisi uhrannut protestanttien viimeisen tulevaisuudentoivon. Hän voi tehdä ainoastaan sen, että vastauksessa vaaliruhtinaalle selitti juhlallisesti, että vaaliruhtinas saksalaisten protestanttien johtajana oli yksin vastuunalainen siitä onnettomasta kohtalosta, joka saattoi Magdeburgia kohdata. Kustaa Aadolf itse selitti tahtovansa tunkeutua Elbeä kohden sitä ainoaa tietä, joka oli hänelle avoin, pitkin Havelia pohjoiseen suuntaan, ja tehdä kaupungin puolesta mitä oli tehtävissä.

Mutta Magdeburgin kohtalo oli jo ratkaistu. Samana päivänä, jona Juhana Yrjänä antoi vastauksensa, oli se kukistunut, ja verrattomalla raakalaisuudella onneton kaupunki oli hävitetty ja uhrattu liekkeihin. Ylpeästä Magdeburgista, Pohjois-Saksan väkirikkaimmasta ja mahtavimmasta vapaakaupungista, oli enää jäljellä ainoastaan rauniot.

Saadaksemme käsityksen asemasta kaupungissa on meidän kerrottava sieltä eräs tapaus, joka on kuvaava.

5.

MAGDEBURGIN HÄVIÖ.

Fredrik Almann oli kirkkoherrana eräässä kaupungin seurakunnista. Perhettä oli hänellä ainoastaan vaimo ja tytär. Tuskin saattoi löytää onnellisempia ihmisiä. He olivat eläneet ainoastaan toisilleen ja seurakunnan köyhille, kun saapuivat ensimäiset tiedot piirityksestä, joka uhkasi Magdeburgia.

Koko kaupunki kauhistui, mutta Almann koetti herättää asukkaissa rohkeutta ja luottamusta. Hän pyysi heitä pitämään sen koettelemuksena, jonka Jumala oli lähettänyt. Pahemmin ei voinut käydä kuin hän tahtoi, ja heidän velvollisuutensa oli nöyrästi ja kärsivällisesti alistua siihen. Kaikki inhimilliset surut päättyvät kuolemaan, ja taivaan autuus yksin on ikuinen.

Sellaiselle oli perustettu se lohdutus, jota äiti ja tytär kantoivat sairaille ja peljästyneille. Ja vaaran lähestyessä ja vihollisen seistessä kaupungin porttien edustalla se oli ainoa, josta turvallisesti saattoi pitää kiinni.

Taistelut eri mielipiteiden välillä olivat kaupungissa kiihkeät ja estivät sen yksimielisyyden, joka oli välttämätön pontevalle puolustukselle. Suuri osa väestöstä piti lujasti Kustaa Aadolfin puolta ja toivoi, että hän toisi pelastuksen. Toisten mielestä keisari oli kaupungin oikea herra, ja oli antauduttava Tillylle alamaisuuden osoitteeksi ja ennen kaikkea rynnäkön ja sitä seuraavan ryöstön hirmujen välttämiseksi.

Tästä kysymyksestä väiteltiin usein ja aina sangen kiivaasti kirkkoherra Almannin perheessä kahden nuoren miehen, Kustaa Almannin ja Frans Königin kesken. Molemmat olivat talon tyttären, suloisen Martinan, kosijoita. Edellinen nuorista miehistä oli hänen serkkunsa ja Ruotsin kuninkaan innokas ihailija; hän sanoi usein, että kunhan Kustaa Aadolf tuli, oli hänkin tarttuva kalpaan. Nyt hän puuhaili ainoastaan opinnoissaan.

Frans König kuului kaupungin aseväkeen. Häntä veti mieli keisarillisiin, mutta hän ei uskaltanut lausua sitä, minkä ei tiennyt saavuttavan hyväksymistä Almannin perheessä. Sillä hän oli mielettömästi rakastunut Martinaan, jonka hiljainen ja nöyrä olento oli, kumma kyllä, lumonnut hänet tykkönään. Isälleen, joka oli yksi kaupungin pormestareista, oli hän uskonut hurjan intohimonsa, ja tämä, joka ei voinut kieltää pojaltaan mitään, lupasi itse kosia hänen puolestaan, ja hänen mielestään ei muu voinut tulla kysymykseenkään kuin kiitollinen suostumus.

Kutsuttiin Fredrik Almann ja ilmoitettiin mikä kunnia oli aiottu hänen perheelleen. Hän kumarsi ja kiitti, mutta sanoi, että ainoastaan hänen tyttärensä saattoi ratkaista sen asian. Omasta puolestaan hän arveli, että näinä rauhattomina aikoina oli kysymys lykättävä, kunnes rauha ja tyyneys oli palannut. Kirkkoherra näki hyvin pormestarin synkän katseen, mutta hän ei joutunut hämilleen, vaan riensi kotiin ilmoittamaan vaimolleen ja lapselleen tehdystä tarjouksesta. Martina kalpeni, mutta kun hänen isänsä lisäsi, ettei hän luottanut pormestariin eikä hänen poikaansa, silloin hän heittäytyi itkien isänsä syliin ja sanoi, ettei voinut koskaan rakastaa ketään muuta kuin serkkuaan. He olivat luvanneet kuulua toisilleen, mutta eivät katsoneet sopivaksi puhua siitä niin surullisena aikana.

Kirkkoherra hyväili tyttärensä vaaleita kiharoita virkkamatta mitään. Samassa tuli veljenpoika vieraisille. Hänelle kerrottiin kosinnasta, ja kaikki päättyi siihen, että isä painoi tyttärensä hänen povelleen, kuitenkin ehdolla, että asia oli pidettävä salassa, kunnes sota oli lopussa.

Piiritys jatkui kaikkine hirmuineen. Vihollinen ampui muureja hajalle ja kaivoi miinojaan, ja liikkui huhuja, että kavaltajia oli itse kaupungissakin. Uusi huoli oli se, että tuli yhä laimeni muureilla ja valleilla, koska piiritetyiltä oli ruuti lopuillaan.

Tiedämme, että ulkovarustukset olivat joutuneet vihollisen käsiin ja että porvarit itse olivat polttaneet kaksi esikaupunkia Tillyltä saapui hallintomiehelle, raadille ja Falkenbergille kirjeitä, joissa kaupunkia vaadittiin antautumaan.

Mielipiteet olivat väestön kesken sangen eroavat, jopa melkein joka perheenkin kesken. Ainoastaan Almannin perhe oli yksimielinen. Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut heidän sopuisassa elämässään, ja kaikki olivat siksi vilpittömiä protestantteja, etteivät voineet kuulua muuhun kuin kansanvaltaiseen puolueeseen.

Kaikki odottivat tuskallisesti, minkä vastauksen viranomaiset antaisivat, ja monia kiitollisia rukouksia kohosi kohden korkeutta, kun tuli tunnetuksi, että urhea Falkenberg oli onnistunut pitämään yllä pettävän rohkeuden ja saanut viranomaiset hylkäämään pakkosopimuksen.

Mistään ei Ruotsin kuningas olisi voinut löytää sopivampaa miestä johtamaan kaupungin puolustusta. Hänessä yhtyi urhouteen, viisauteen ja huolellisuuteen se tyyneys, joka vaaran hetkenä on usein paras apu. Heti sen jälkeen, kun pakkosopimus oli hylätty, teki hän kaksi onnellista uloskarkausta, jotka melkoisesti lisäsivät painoa hänen sanoilleen.

Mutta, kuten jo olemme viitanneet, vihollisella oli itse kaupungissakin liittolaisia, jotka kenties olivat Falkenbergin vaarallisimmat vastustajat. Porvareista monet olivat salaisessa yhteydessä keisarillisten kanssa; he toimivat Falkenbergia vastaan ja ilmoittivat salaa viholliselle kaikista hänen hankkeistaan. Nämä petturit koettivat vakuuttaa kansalle, että marsalkan puheet pikaisesta avusta olivat turhia loruja, ja he jättivät useina päivinä antamatta sotamiehille välttämättömät elintarpeet sillä verukkeella, että ne olivat vähissä.

Sellaisissa olosuhteissa vaadittiin rohkeutta ja päättäväisyyttä siltä, joka oli kaiken etupäässä. Didrik von Falkenberg osoitti kaikissa tilaisuuksissa oikeutetuksi sen luottamuksen, joka Kustaa Aadolfilla oli häneen. Itse hän oli täysin vakuutettu, että kuningas tuli apuun, vaikkakin viipyi. Mutta riita siitä, oliko hän oikeassa, jatkui päivästä päivään ja sai alituiseen uutta yllykettä.

Frans König oli jatkanut käyntejään Almannin perheessä ja lemmenkateen katsein keksinyt liiton Kustaan ja Martinan välillä. Hänen raivollaan oli tuskin mitään rajoja, ja hän vannoi mielessään, että kostaisi hirmuisesti. Siitä huolimatta hän jatkoi käyntejään melkein joka päivä, aivan kuin tarvitsisi uutta virikettä siihen tuleen, joka paloi hänen sisällään. Hän etsi tilaisuutta päästä riitaan Kustaa Almannin kanssa, jota hän syytti arkuudesta, koskei hän itse ottanut osaa taisteluun. "Minä teen sen, kun aika tulee", vastasi tämä, ja ainoastaan Martinan läsnäolo esti heidät törmäämästä yhteen.

Muutamien päivien perästä Fransin käynnit lakkasivat tykkänään. Sitä vastoin saatiin tietää, että hän öiseen aikaan oli hiipinyt vihollisen leiriin. Eräänä päivänä Kustaa tuli sotilaspuvussa Almannille. "Pelätään rynnäkköä", sanoi hän, "enkä minä tahdo vetäytyä pois."

Koko kaupunki oli liikkeessä. Kenelläkään ei ollut rauhaa kotonaan. Täytyi keskustella toisten kanssa, valittaa hätäänsä ja huoliaan. Kerrottiin, että muurien yli oli heitetty kiviin sidottuja kirjeitä ja että kavaltajat aikoivat avata portit keisarillisille.

Yö meni, ilman että rynnäköstä kuultiin mitään, vaikka vihollisen leiristä kuuluikin tavatonta liikettä aina päivän koittoon saakka. Silloin tuli hiljaista, ja vaara oli siis siksi kerrakseen vältetty.

Neljän aikaan aamulla raatiherrat ja etevimmät porvarit oli kutsuttu koolle raatihuoneelle. Falkenberg oli heidän joukossaan, ja hänen pelkkä näyttäytymisensä kehoitti rohkeuteen ja luottamukseen. Neuvottelu alkoi, mutta sen keskeytti henkilö, joka syöksyi saliin huutaen: "Kenttä kaupungin ympärillä vilisee sotilaista, ja esikaupungit ovat sotaväkeä täytenään!" Kauhu kuvastui kaikkien kasvoilla, mutta Falkenberg virkkoi tyynesti: "Toivon, että keisarilliset uskaltaisivat tehdä rynnäkön. Heidät otetaan varmasti vastaan niin, että heille käy pahoin." Sen jälkeen hän jatkoi neuvotteluja pakoitetulla tyyneydellä.

Mutta saapui uusia viestejä kamalampia kuin ensimäinen. Pappenheim oli rynnännyt Neumarkiin ja sieltä tunkeutunut kaupunkiin. Silloin Falkenberg nousi paikoiltaan ja riensi ulos.

Seitsemän aikaan aamulla pamahti viisi tykinlaukausta, ja sen jälkeen rynnättiin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Pappenheimillä oli aluksi jokseenkin helppo työ, sillä hauta kaupungin vallin edustalla oli kuivillaan. Rynnäkkötarpeet olivat mitä parhaimmassa kunnossa, ensimäiset viholliset, jotka kohdattiin — 15-miehinen vartiojoukko pitkin vallihautaa — hakattiin maahan ja noustiin sen jälkeen vallille. Mutta kaupunginmuurin rintavarustuksella vastarinta oli voimakkaampi. Siitä huolimatta Pappenheim kävi sotureineen päin. He virtasivat jo lähimmälle kadulle, kun Falkenberg raatihuoneelta riennettyään tuli heitä vastaan.

Nopeasti kuin lennosta hän oli koonnut muutamia satoja miehiä ja näiden kera hän kävi niin nopeasti ja päättäväisesti pappenheimiläisten kimppuun, että hän heitti heidät takaisin, ensin muurille, sitten yli sen ja vallin.

Silloin syöksyi avuksi vielä muuan keisarillinen rykmentti. Mutta nytkin otettiin ryntääjät vastaan todellisella sankariudella, eikä heidän olisi ollut helppo päästä uudestaan kaupunkiin, elleivät kavaltajat olisi avanneet erästä porttia veden läheltä, mistä kautta vihollinen pääsi esteettömästi kaupunkiin. Falkenberg oli huomannut petoksen ja rientänyt sinne, mutta samassa luoti sattui häneen, ja hän kaatui maahan.

Hänen kanssaan kaatui myös kaupungin puolustuksen mahdollisuus. Hälytyskello tosin kumahteli ja kutsui miehiä aseihin, tosin ammuttiin taloista laukauksia, ja reippaat upseerit kävivät eturinnassa uuteen hyökkäykseen pappenheimiläisiä vastaan, mutta se ainoa, joka voi saada lakkeihin yhtenäisyyttä, hän oli poissa. Hämmennys ja neuvottomuus valtasi kaikki mielet, ja kaikki joutui mitä kauheimpaan sekamelskaan. Keisarilliset ryntäsivät esiin kaikilta tahoilta, nousivat muureille ja tunkeutuivat kaupunkiin.

Nousi mitä hurjin katutaistelu. Ahdistetut puolustautuivat talosta taloon, kadulta kadulle, mutta sortuivat ylivoiman edessä. Kello oli kymmenen paikkeilla, kun Tilly hyökkäsi kaupunkiin tykistön kera. Hänen tykkinsä puhdistivat kadut, ja siten oli kaikki vastarinta lopussa.

Samana aamuna kuuden aikaan kirkkoherra Almann oli vaimonsa ja tyttärensä keralla valmistautunut lähtemään kirkkoon. Hartain rukouksin hän oli valmistautunut ja lausunut siunauksen sanoja rakkailleen. Nyt he seurasivat häntä hiljaisina ja alistuvina virsikirja ristiinpannuissa käsissään.

Siinä kaupunginosassa, jonka läpi he kulkivat, olisi ollut hiljaista, jolleivät ukot, vaimot ja lapset olisi heidän kanssaan rientäneet kirkkoon. Jollei ennen, niin silloin etsii ihminen Jumalaa, kun kaikki maalliset apulähteet ovat kuivuneet.

Kirkko oli väkeä melkein täytenään, ja urkujen juhlallisella säestyksellä seurakunta viritti virren: "Jumala ompi linnamme!" Kun se oli lopussa, nousi Almann saarnastuoliin; hän saarnasi 97 psalmin johdolla: "Ole minulle armollinen, Jumala! Ole minulle armollinen, sillä sinuun turvaa sieluni, ja sinun siipiesi suojassa on minun tyyssijani." Lempeällä vakavuudella hän viittasi Jumalan laupeuteen, joka on yhtä rajaton nyt kuin vuosituhansia sitten, kun hän vei kansan Egyptin maasta ja pelasti heidät vihollisen käsistä.

Tällaikaa kiihtyi ulkona melu ja hälinä. Hälytyskellon kaameat kumahdukset voittivat väliin papinkin äänen. Mutta samalla ikäänkuin profeetallinen innostus valtasi hänet, hengessä hän näki itsensä ja seurakuntansa sen kaikkein korkeimman edessä, joka uhrasi henkensä ristillä; hänen sydämensä täytti pyhä ilo, ja hän kutsui seurakuntalaisia vielä kerran Herran pyhälle ehtoolliselle.

Koko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja iäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella Martina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen sydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus himmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli näkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä. Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui tunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen päätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet, jotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet vähitellen tuntoihinsa.

Oli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla. Seurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen pyhän sakramentin.

Sillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot tunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä toimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi. Kirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet katseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin vihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat auki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä toivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat verenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain huulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.

Niinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain kimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset karkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet temppelin holvikaarissa.

Martina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo. He kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja rakkauden sanoja.

Pedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan. Noloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: "Se on pappi, hän saa elää."

Se oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet käsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi: "Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen kuoltava!" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti hän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän, ja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär heittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina näki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran hän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa korkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:

"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole tapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen, että heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää." Siunaten hän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.

Sotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti kuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat auttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin täynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä ulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston kautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista, mutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä huomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä tunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui tuho kaikille.

Sotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi sulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala kohtaus.

Muuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä Martinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta äidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan lapsen lujaan syleilyyn.

Vastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät toisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski äidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni tyttärestään, joka rukoili hartaasti: "Oi, tappakaa minutkin!"

Samassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko kaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.

He olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain kuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen takatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä seurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi, oli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti hänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.

"Ajattelehan, rakkaani", kuiskasi Kustaa. "Aiotko jättäytyä siihen vaaraan, missä täällä olet?"

Martina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin kamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat sanat: "Pelasta minut, tahdon seurata sinua!" Vielä kerran hän suuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria kohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden peittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin taluttamalla ulos kirkosta.

Ei ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat himot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa ja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia nousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka pian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja oli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi ainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut tulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut huippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut samaan paksuun savupilveen.

Tulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti sitä hornamaisemmalta. "Mihin viet minua", kysyi Martina, joka ei näyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän oli.

"Turvaan!" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi pois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet takakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka palasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta äkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät. Savu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin kajahti aivan heidän vieressään: "Toverit, annan kaiken saaliimme teille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!"

Kun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja himon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi väliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi tässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät tahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan, Frans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana maahan.

Martina seisoi murhamiehen edessä. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Mutta katse, jonka hän loi mieheen, ääni, jolla hän puhui, tuntui kuvastavan rajatonta surua, kun hän kohotti käsivartensa ja syvältä sielustaan huusi hirveät sanat: "Minä kiroan sinut, murhamies, minä kiroan sinut!"

Tunnotonna hän kaatui rakastettunsa ruumiin viereen, mutta Frans König ei nostanut häntä pystyyn. Hän kaatui taapäin kuin ukkosen iskemänä, ja hornan hirmuhenget riistivät hänen syntisen sielunsa.

Puolipäivän aikaan koko kaupunki oli liekkien vallassa näyttäen leimuavalta tulimereltä. Ja koko iltapäivän, myöhään yöhön loimottelivat liekit tästä suunnattomasta roviosta, josta pian kohosi koskemattomana ainoastaan tuomiokirkko ja satakunta taloa Elben rannalla.

Kahden päivän kuluttua oli pidettävä Te Deum ajan tavan mukaan.

Kukaan ei ajatellut hirveää ivaa mikä tässä piili. Tilikirja, johon sellaiset merkitään, ei ole maassa, vaan taivaassa, ja sen vastaavaa ja vastattavaa ei arvioitane samojen perusteiden mukaan kuin täällä surun alhossa.

Tuomiokirkon ovet olivat suljetut. Vaikka sieltä kuului ihmisääniä, ei heitä saatu millään avaamaan. Vihdoin avattiin ovet väkivallalla ja nyt nähtiin, että tuhannet vaimot ja lapset olivat täällä etsineet turvaansa ja melkein ilman ravintoa viettäneet kaksi päivää alituisessa kuoleman pelossa.

Nyt he olivat valmiit kuolemaan. Mutta Tilly, joka oli itse läsnä, käski jakaa heille leipää ja päästi heidät ilman lunnaita vapauteen.

Salvius kertoo, että luterilaisia pappeja kohdeltiin kamalasti. Heidät tapettiin kirjojensa keskelle ja sitten poltettiin kaikki tyynni. Heidän vaimonsa ja lapsensa sidottiin käsistä ja jaloista hevosten jälkeen ja raahattiin leiriin, jossa heidät häväistiin ja kauheasti raadeltiin.

Pyhän Johanneksen kirkko, joka oli täynnä kuolleita ja kuolevia, naulattiin ulkoapäin kiinni ja poltettiin. "Kroatit ja vallonit ovat katalasti ja hirmuisesti elämöineet, pistäneet pienet lapset keihään kärkeen, nostaneet ne ilmaan keihäillään, pyöräyttäneet muutamia kertoja ympäri ja heittäneet heidät keihäittensä kärjestä liekkeihin."

Merkillistä on, että kaupungin kavaltajat, jotka odottivat palkkaa keisarillisilta, suurimmaksi osaksi hakattiin maahan. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa kaupungin asujamista oli kuollut.

Ryöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia raunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta löydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia espanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki vietiin leiriin.

Tilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului ajan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.

Kerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja, ei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana katolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja takaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta ja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön. Hän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: "Tässä on minun saaliini!" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin onnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä alttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut tällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään sodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt polttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?

Tuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä eri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset murtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että he itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki pistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.

Olemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja jossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta. Oli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut saatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan yleiskatsauksen.

Tällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden äitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa ruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös raukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan niin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.

Varmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä Magdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut kapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: "Jumala on kerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä, ja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!"

Mutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi juhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä. Kaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten kannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen. Tykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä voittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja — lisää kertomus — näytti silloin liikutetulta.

Kirjeessään keisarille Tilly lausui, "ettei Troijan ja Jerusalemin hävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty." Hän lisäsi, että Ruotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi, mutta "kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja apu tuli liian myöhään."

6.

URHO EI VÄISTY.

Kustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen, kun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli tehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.

Ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan kauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja pahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei ollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.

Vastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan manifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran surunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten kasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille kurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan pelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti siitä toisenkin.

Kustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan ennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena itse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita vallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa edellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin, että ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin neuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten myrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin julistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta ruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot hämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän omat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana esiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen kautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille sinä "pohjolan jalopeurana", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana, joka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa syntyneet.

Tämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden kanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa Aadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää hyväkseen.

Odotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli Elben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle. Kuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen arveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi oli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt. Sentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa. Mutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.

Tillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi viholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta hävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan hyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut rikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle, ei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret muonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän ei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan läpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään Magdeburgista matkaansa.

Matka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi täältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa herättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten läpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin kuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.

Nämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen merkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua liittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi "heristämiseen lyömisen sijaan." Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta ruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen vaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä nousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä taisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly oli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana Pappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf oli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät hänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä takaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin menetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.

Paremmin oli Kustaa Aadolf ymmärtänyt käyttää aikansa. Hän jatkoi neuvottelujaan vaaliruhtinasten kanssa, ja kun hänen lankonsa jätti kaiken ratkaisun Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, aikoi kuningas oleskella joukkoineen Spandaussa, kunnes hän oli ehtinyt tehdä päätöksensä.

Sillä välin Kustaa Aadolf teki matkan Alt-Brandenburgiin ja sieltä palattuaan hän otti vastaan berliiniläisen lähettilään, joka ilmoitti, ettei vaaliruhtinas enää ollut halukas suorittamaan apumaksua sotajoukon ylläpidoksi, että hän tahtoi Kustrinin takaisin ja niin edelleen. Kustaa Aadolf käski edustajansa, kreivi Thurnin, esittää persoonallista kohtausta yhteisten asiain käsittelyä varten. Vaaliruhtinas oli valmis siihen jo seuraavana päivänä, mutta antoi lisäksi kirjallisen vastauksen.

Se sisälsi, että "Kustaa Aadolf tosin sai pitää Spandaun edelleen, vaikka linnoitus lupauksen mukaan oli jätettävä takaisin, mutta kun ruotsalainen sotajoukko ei enää nykyään tehnyt eikä voinut tehdä viholliselle mitään vahinkoa, vaan ainoastaan hävitti vaaliruhtinaan maata, pyysi hän kuningasta viemään sen johonkin toiseen seutuun, niin ettei vaaliruhtinaan tarvitsisi nähdä niitä julkeuksia, joita tehtiin."

Kuningas suuttui kovin ja kirjoitti samana iltana (kesäkuun 6 p:nä), ei vaaliruhtinaalle, vaan hänen puolisolleen, ja sitoutui — lupauksen mukaan — luovuttamaan Spandaun takaisin, mutta vaati, että vaaliruhtinas samana hetkenä selittäisi, "tahtoiko hän seistä kuninkaan vai keisarin puolella; viimeksimainitussa tapauksessa häntä kohdeltaisiin vihollisena." Vastausta odotettiin ennen heinäkuun 7 päivää.

Vaaliruhtinas halusi lykkäystä, mutta piti kiinni vaatimuksestaan, että kuninkaan oli vietävä sotaväkensä maasta. Kuningas vastasi irtisanomiskirjeellä. Vaaliruhtinas sai ottaa vastaan Spandaun seuraavana päivänä, kuningas tahtoi lähteä tiehensä sotajoukkoineen ja pitää vaaliruhtinasta vihollisenaan.

Seuraavana päivänä luovutettiin linnoitus Brandenburgin vaaliruhtinaan väelle, ja sen jälkeen ruotsalainen sotajoukko sai käskyn lähestyä Berliiniä 20,000 miehen voimin ja liehuvin lipuin.

Yrjänä Wilhelm oli Magdeburgin häviön jälkeen ollut horjuvampi kuin koskaan. Toiselta puolen hän oli tehdyn sopimuksen kautta sidottu Kustaa Aadolfiin, toiselta puolen hän pelkäsi keisarin kostoa.

Yhä hän unelmoi puolueettomasta asemasta molempien puolueiden välillä. Nyt hän alkoi pelätä mihin kaikkeen Tilly saattoi ryhtyä, ja sentähden täytyi ruotsalaiset ajaa pois, maksoi mitä maksoi.

Hän ei tiennyt, vaaliruhtinas rukka, että Kustaa Aadolf saattoi herättää samallaista kauhua kuin keisarin generalissimus. Mutta hän tunsi sen, kun saapui ankara viesti, että "nyt hän on täällä kaikkine ruotsalaisine joukkoineen!"

Kalveten hän vajosi tuoliinsa ja väänteli epätoivoissaan käsiään. Mihin oli hänen ryhdyttävä? Kiistakirje oli hänellä vapisevissa käsissään. Vaaliruhtinatar ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville. He tapasivat korkean herran itkemässä kuin koulupoika, joka pelkää vitsaa.

Muuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän uutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään vaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin voi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja pommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.

"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin hampain.

"Tule, tyttäreni", sanoi vanha leskiruhtinatar, "Ruotsin kuningas on ritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän ei voi nytkään karkoittaa meitä pois."

"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus", muistutti vapiseva ruhtinas.

"Minä en pelkää heitä", sanoi nuori vaaliruhtinatar.

"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan", lisäsi vanhempi. "Mutta meidän täytyy joutua."

Vaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä. Mutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan yksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät kuningasta.

Hän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he pyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan, vastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen nykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai nähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.

Kuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka Berliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli poistunut joukkoineen… hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä. Tilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla tuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa taivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.

"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin tähden olisi hänen se tehtävä", vastasi kuningas. "Ajatelkaas mikä kohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun."

"Teidän armonne on ollut minun sankarini siitä pitäen, kun voititte Tanskan", puuttui vanha ruhtinatar puheeseen. "Ja tämä, että yksin uskalsitte tarttua aseihin mahtavaa keisaria vastaan, on minusta ollut niin suurta ja ihailtavaa, että olen unohtanut omat sukulaisuussuhteeni joka päivä rukoillakseni Jumalalta menestystä teidän suurelle yrityksellenne."

"Kukaan ei voi syvemmin tuntea rukouksen voimaa kuin minä", vastasi kuningas. "Tunnen joka päivä sen siunauksen!"

Samassa saapuivat kaupungista vaunut. Ne pysähtyivät äkkiä, ja kuka astui niistä, jollei vaaliruhtinas. Sävyisänä ja alistuvana hän lähestyi, hämillään ja änkyttäen virkkoi muutamia katkonaisia lauseita. Kun Kustaa Aadolf ojensi hänelle kätensä, puristi hän sitä sydämellisesti ja pyysi häntä unohtamaan mitä oli tapahtunut. Spandaun hän sai pitää, ja kuukautiset apumaksut sotajoukon ylläpidoksi tulisi vaaliruhtinas suorittamaan. Heidän entisen sopimuksensa hän tahtoi vahvistaa kirjallisesti. Hän oli huomannut, että se oli hänen ainoa pelastuksensa.

"Sen voi tehdä heti, jos teidän armonne tahtoo tulla mukana Berliiniin", sanoi vaaliruhtinatar.

"Tulen jäljestä illalla, jos sallitte", vastasi kuningas kohteliaasti.

Vaaliruhtinaallinen herrasväki lähti heti sen jälkeen. "Kuinka minua ilahuttaa se, että teidän jaloutenne on tullut toisiin ajatuksiin!" sanoi vaaliruhtinatar puolisolleen.

"Luulen menetelleeni valtioviisaasti", vastasi tämä. "Olen uhrautunut maani hyväksi, olosuhteet vaativat sen… olen kirjoittanut siitä sekä keisarille että Saksin vaaliruhtinaalle. He tulevat myöntämään, etten voinut menetellä toisin."

Nuori vaaliruhtinatar veti hunnun tiiviimmin kasvoilleen. Oli kuin häntä kirkas päivänvalo hävettäisi.

Illaksi oli järjestetty juhla linnan puutarhaan, ja kuningas asetti silloin langolleen samat ehdot kuin ennenkin. Tämä suostui nyt kaikkeen mitä häneltä vaadittiin. Spandau annettiin takaisin kuninkaalle, ja kesäkuun 11 päivänä allekirjoitettiin sopimus, jonka mukaan Kustaa Aadolf, sitouduttuaan suojelemaan vaaliruhtinaan maata koko sodan ajan, hätätilassa saisi haltuunsa myös Kustrinin sekä rahoja ja elintarpeita sotajoukon ylläpidoksi.

Niin oli liitto Brandenburgin kanssa päätetty asia, ja samana päivänä, jona se tehtiin, lähti kuningas Berliinistä ja meni Stettiniin. Korkeimpana päällikkönä kuninkaan poissaollessa oli Juhana Banér.

Stettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka vielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia, sai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli tyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä, hoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että vuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin. Tieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke Tott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea tai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä näytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä hän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi heti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.

Onni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki hyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella, että joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa. Täten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui hieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia päiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä luovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.

Åke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla. Mutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa Greifswaldiin.

Täällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin vastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa kaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta, joka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja, kaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi kaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.

Koko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat viettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen alta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa valloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana, hänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen loiskivan rantaa vasten.

Oli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja että hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne mahdollisesti Ruotsia?

Jotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen sijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi häntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin vaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. "Heidän sietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten taitavat", lausui hän.

Berliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika Fredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa Aadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi yleisesti käytetyllä nimellä "suuri vaaliruhtinas", oli isänsä täydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko ikänsä.

Nyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja ihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös Wolgastiin.

"Ruotsalaiset ovat täällä", oli yleinen riemunhuudahdus tässä pienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa, riensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet kukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.

Wolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat tanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit. Wallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa suojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot tunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot. Mutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten sallittiin ryövätä mielensä mukaan.

Nyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta monet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin alakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä kohtaloonsa.

Vasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää puolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo herätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt, ja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli tieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin yleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.

Seuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko valkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput näkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin pelastajat astuivat pian maihin.

Eversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä nimitettiin "lahtariksi" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin ihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan pelättyjä sinitakkeja.

Wolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista sotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea käänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli ruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista vastaan.

Hän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja, jotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan aukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin. Silloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran saarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan pelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.

Mutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen. Sentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja, jotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän vain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin, kun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti Schlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000 laukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa lakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen soivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen kiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.

Mutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka hän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli ihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella porvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin hallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.

Kulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden Homeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat koristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan saapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa. Homeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä vaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli illalla juhlavalaistus.

Nuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä Kustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita ystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän oikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.

Uljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen kansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet maahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi tätä kunnioitusta evännyt sanoen: "Minähän olen heikko ja syntinen ihminen."

Seuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden hautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa. "Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni", sanoi hän. "Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani sodassa."

Kuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja vahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta kuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin asioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan ikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin kuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti tulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan sininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.

"Onkohan se kuninkaan tähti?" mietti nuori ruhtinas Samassa se näytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti katseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti silmänsä kädellään. "Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin tähti on aina loistava yhtä kirkkaasti."

Kun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan tähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi nopeasti.

Mitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä mustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies… poika käänsi pois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona oli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria… kuinka heillä kaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi Stenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua ylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja pojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah, hän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen uneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi viimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin vienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin piirteihin.

Oliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas löydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut kertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi kuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei suinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.

* * * * *

Mitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta Stettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli kohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön. Hän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään loistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin onnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä, Itämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut Mecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.

Toimintasuunnitelmansa oli hänellä valmiina aikoja sitten, ja kun hän valmistautui sotaliikkeihin, teki hän sen samalla viisaalla harkinnalla, samalla tyynellä varovaisuudella, jota hän aina noudatti.

Ratsuväki kokoontui Alt-Brandenburgiin, josta kuningas 29 päivänä lähti liikkeelle 5,000 ratsumiehen ja 1,000 muskettisoturin keralla. Muu ratsuväki jätettiin Juhana Banérin johdolla linnoittamaan Brandenburgia ja Rathenowia Havelin rannalla.

Hänen lähin tarkoituksensa oli saada luja jalansija Elben rannalla puolustaakseen jo voitettuja alueita, kun hän oli liian heikko kohtaamaan vihollista avoimella kentällä.

Havelin virta laskee luoteisesta päin Elbeen ja muodostaa laskussaan kulmauksen, jossa sijaitsee Havelbergin kaupunki. Jonkun matkan päässä sijaitsee Elben toisella puolen Werben, toisella puolen Tangermünde.

Kustaa Aadolfin tarkoitus oli koettaa houkutella Pappenheim taisteluun. Tämä oli 9,000 miehen keralla puolentoista peninkulman päässä Magdeburgista pohjoiseen. Mutta Pappenheimiä ei haluttanut, hän vetäytyi päinvastoin takaisin, minkä tähden kuningas meni Jerichowin luostariin, johon hän saapui kesäkuun 20 päivänä. Eräs eversti Taupadel lähetettiin yli Elben Tangermündeä vastaan, jota puolustamassa oli 120 miestä.

Seuraavana päivänä kaupunki vallattiin rynnäköllä, minkä jälkeen kuningas laitatti laivasillan Elben yli. Ratsuväki, joka nopeasti vietiin yli, levisi nopeasti yli Altmarkin, ja vihollisen täytyi kiireimmiten peräytyä väkineen Elben seuduilta ja samoin Werbenistä.

Tämä kaupunki patoineen oli Kustaa Aadolfin mielestä sopiva linnoitetuksi leiripaikaksi, ja hän ryhtyi heti toimiin siinä suhteessa, sitten kun loput jalkaväestä olivat edellisenä päivänä saapuneet Brandenburgista ja Juhana Banér rynnäköllä vallannut Havelbergin.

Mainitut padot, jotka ensiksi kiinnittivät kuninkaan huomion Werbeniin, kulkivat pitkin Elben rantaa ja olivat luodut suojaksi virran tulvia vastaan.

Polvekkeessa, jonka virta tekee Werbenin lähellä, loittonivat padot virrasta ja jättivät joen varteen kesäisin aivan kuivan rantamaan, joka oli kyllin laaja, että ruotsalainen sotajoukko voi sille asettaa leirinsä. Werbenin kaupunki sijaitsi padon edustalla. Tässä oli siis luonnollinen linnoitus, jota neljän päivän kuluessa edelleen lujitettiin luomalla hauta padon edustalle.

Kaupunki oli ennestäänkin varustettu muurein, tornein ja haudoin, mutta Kustaa Aadolf lujitti vielä linnoituksia lähimpinä neljänätoista päivänä. Laivasilta tuotiin Tangermündestä Werbeniin ja asetettiin yli Elben siihen niemekkeeseen, jonka Havel muodostaa; siihen luotiin myös luja sillanpääty muodostamaan yhdessä Havelbergin kaupungin kera turvan Elben itäpuolelle, jos nimittäin tehtäisiin hyökkäys sieltä päin. Raskas tykistö tuotiin laivoilla Alt-Brandenburgista ja sijoitettiin muureille ja valleille.

Täten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa hän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja sotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi, minkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi täältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa sitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.

Voimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt silmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan Itämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?

Ja millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän valituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa olivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut julistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua vastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla selittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä peruutusjulistukseen nähden.

Oli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta Saksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta pois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa, määrättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja Altringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen käskykirje protestantteja vastaan.

Evankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja, oli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly Pohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä tultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.

Hessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan, ja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun saapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt Elben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.

Tilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja edelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.

Oli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi nyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli upiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin pohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.

Kustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen pysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään. Heinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka ulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon mielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan ei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä kuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli erityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään kaikille ja ratsasti tiehensä.

Seuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben lähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille. Oli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä mukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna Beldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran lounaiseen päin.

Täällä kuningas pysyi paikoillaan koko päivän ja lähetti pienemmän osaston hankkimaan tietoja vihollisen asemasta.

Kuten tavallista, pidettiin jumalanpalvelus jokaisessa rykmentissä. Kuningas kulki rykmentistä toiseen, veisasi virren yhdessä, kuunteli kappaleen saarnaa toisessa ja kulki niin edelleen. Vihdoin hän palasi omaan telttaansa, alakuloisempana kuin koskaan. Ruotsin sotajoukko oli melkoisesti heikontunut, ja erittäinkin saksalaiset joukot näyttivät epäluotettavilta.

"Saksan kansa", kirjoitti kuningas valtiokanslerille, "on käynyt niin epävakaiseksi, että se kääntyy yhtenä päivänä yhden herran puoleen, toisena toisen. Ikävä kyllä, eivät sotamiehemme ole pitkään aikaan saaneet palkkaansa."

Melkein kaikki kuninkaan kirjeet näiltä ajoilta todistavat rahapulaa, ja häntä vaivasi suuresti ajatus, että hän kenties varojen puutteessa olisi pakoitettu luopumaan suuresta hankkeestaan. Voimme lukea hänen olkansa ylitse mitä hän kirjoittaa Akseli Oxenstjernalle. — "Armeija ei ole kuuteen viikkoon saanut mitään. Joka mies tietää, että olemme teiltä odottaneet rahoja; siihen ovat niin upseerit kuin sotamiehetkin luottaneet. Olemme voineet heidät elättää ainoastaan sillä leivällä, minkä olemme kaupungeilta kiristäneet, mutta nyt on sekin lopussa. Ratsumiehiä, jotka eivät nälkäleipään ole tahtoneet tyytyä, ei ole voitu pitää kurissa; he ovat eläneet ainoastaan luvattomalla ryöstöllä. Mitä muuten asemaan täällä tulee, olisi se hyvä, kun vain olisi varoja."

Kuningas pani kynän pois ja istui ajatuksiin vaipuneena. Silloin hän kuuli lapsenäänen teltan ulkopuolelta, joka valittaen sanoi: "Päästäkää minut kuninkaan luo, minun täytyy puhutella häntä."

Kustaa Aadolf hypähti pystyyn ja avasi itse oven. "Oletko se sinä, Gustava Adolfina!" huudahti hän iloisesti. "Tule sisälle ja sano mitä tahdot!"

Tytöllä oli syli täynnä kukkia, ja kauniit silmät säteilivät ilosta, kun hän kuninkaan edellä meni telttaan.

"Tuletko tuomaan minulle nämä kauniit kukat?" kysyi kuningas ja veti hänet luokseen.

"Niin, jos kuningas tahtoo ne. Ne ovat muuten vain tekosyynä."

"Yksi ensin ja toinen sitten." Hän otti kukat ja pani ne pöydälle. "Sanoppas nyt sitten varsinainen asiasi."

Tyttö katsoi veitikkamaisesti häneen ottaen neulan vyötäröstään. Sen sisällä oli pieni paperi, jonka hän otti esiin ja ojensi kuninkaalle. Tämä avasi sen ja luki: "Olen lukenut tähdistä: Älkää epäilkö, Herra ei hylkää valittua sankariaan, vaan vie hänet päämääräänsä, jossa rauha ja onni odottaa autuaitten maassa. Siellä kohtaamme toisemme."

Kuningas taittoi pikku kirjeen hitaasti kokoon. "Missä sinulla on sormus, jonka annoin sinulle?" kysyi hän.

"Sen otti äiti kulta. Hän sanoi, että se oli hänelle."

"Miksei hän tullut itse?"

"En tiedä. Minä kyllä sanoin, että kuningas olisi siitä iloissaan."

"Mistä sen tiesit?"

"Minäkin voin lukea toisten ajatuksia", vastasi tyttö, ihmeellinen ilme katseessaan. "Minä näen paljon mitä toiset eivät näe. Mutta siitä ei äiti kulta pidä."

"No, silloin varmaankin voit myös sanoa miksei hän suo minun kiittää häntä kaikesta — kaikesta hellyydestään ja hyvänsuonnistaan."

Tyttö tuijotti unelmoiden eteensä. "Se on jotakin toista", sanoi hän. "Kun äiti kulta rukoilee kuninkaan puolesta ja minä kysyn miksi hän tekee sen ainoastaan hänen puolestaan, vastaa hän: 'Sitä et vielä ymmärrä, vaan vasta myöhemmin'."

Kustaa Aadolf nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä. Kyynelet kimmelsivät hänen silmissään, ja hän sanoi syvällä tunteella: "Vie terveisiä hänelle. En kiitä häntä, sillä alan ymmärtää, ettei hän voi tehdä toisin. Mutta minkä maalliset olosuhteet eroittavat, sen on Jumala yhdistävä!"

Vielä kerran hän suuteli tyttöä kiihkeästi ja asetti hänet sen jälkeen lattialle.

"Kas tässä", sanoi hän ottaen kallisarvoisen kultaketjun kaulastaan, "tämän saat pitää, se on muisto kuninkaalta."

Kun tyttö oli mennyt, istui hän vielä muutamia minuutteja ajatuksiin vaipuneena. Mutta ne olivat nyt iloisempia. Oli kuin raskaat varjot olisivat väistyneet. Hän katseli luottavasti kohden taivasta, ikäänkuin näkisi selityksen kaikkeen, joka hänestä oli käsittämätöntä. Ja valoa seurasi luottamus. "Taistele ja rukoile!" oli se ajatus, joka mielessään hän uudestaan kävi monitoimisiin tehtäviinsä.

Muuan upseeri ilmoitti, että vakoilijat olivat palanneet, ja jos mahdollista, entistäänkin jäntevämpänä ja tarmokkaampana Kustaa Aadolf riensi vastaanottamaan heidän tiedonantojaan. Ne keskittyivät siihen, että Tillyn etujoukko, johon kuului kolme rykmenttiä, oli sijoitettu Angernin, Rheindorfin ja Burgstallin kyliin. Keisarillisilla ei ollut aavistustakaan, että ruotsalaiset olivat niin lähellä. Tähän vaikutti suuresti kuninkaan liikkeiden nopeus, mutta varsinkin se, että Tillyn sotamiehiä kaikki kammoivat ja pelkäsivät heidän harjoittamainsa julmuuksien johdosta ja soivat heille mielellään ansaitun rangaistuksen.

Päälliköt olivat Montecuculi, everstit Bernstein ja Holk.

Kustaa Aadolf ei tuumaillut kauan mitä oli tehtävä. Hän jakoi väkensä kolmeen osastoon. Itse hän lähti Bernsteiniä vastaan, Baudissin lähti Angernia ja kolmas osasto Burgstallia vastaan.

Baudissin joutui ensiksi tuleen. Aivan puoliyön korvilla hän iski ratsumiehineen vihollisen kimppuun, ja ratkaisu oli sellainen kuin saattoi odottaakin. Montecuculin rykmentti hakattiin suurimmaksi osaksi maahan.

Rheindorfissa oli herätty Angernista kuuluviin laukauksiin ja ehditty kömpiä jalkeille ennen kuninkaan hyökkäystä. Ammuttiin laukaus hyökkääviä ruotsalaisia vastaan, ja sen jälkeen keisarilliset lähtivät pakosalle.

Samoin kävi Burgstallissa, jossa Holkin rykmentti tosin oli saanut aikaa järjestäytyä puolustuskuntoon, mutta pian pakeni taistelukentältä. Koko kuormasto ja 2,000 hevosta joutuivat voittajain saaliiksi.

Kuten tavallisesti oli Kustaa Aadolf ollut taistelussa ensimäisenä. Tällöin hän huomasi kerran joutuneensa aivan vihollisten keskeen. Vaara oli uhkaava, kukaan ei tuntenut kuningasta yön pimeydessä, hän oli vähällä joutua hakatuksi maahan — mutta hänen hetkensä ei ollut vielä lyönyt — ja muuan hänen uskollisimmistaan, Harald Stake, joka sattumalta oli tullut saapuville, tunsi hänet ja ajoi viholliset pois.

Estääkseen ryöstöä, joka olisi hajoittanut väen eri tahoille, käski kuningas sytyttää kolme kylää, jonka jälkeen lähdettiin samana yönä sangen varovasti paluumatkalle, odottaen, että Tilly tulisi jäljestä kostaakseen kärsityn tappion. Aamulla levähdettiin muutamia tunteja, jonka jälkeen marssia jatkettiin Tangermündestä pohjoiseen päin. Kun Tillyä ei kuulunut, saivat ratsumiehet palata majapaikkaansa ja kuningas itse lähti Werbeniin.

Siinä öisessä rynnäkössä, joka historiassa mainitaan nimellä "Burgstallin kahakka", johtui ruotsalaisten menestys siitä äärimäisestä huolimattomuudesta, jolla keisarilliset hoitivat vartioitaan. Ja pian näyttäytyi, etteivät he vahingosta viisastuneet.

Sotavoimaan, jonka Kustaa Aadolf oli koonnut Werbeniin, kuului 9,000 miestä jalkaväkeä ja 6,000 ratsumiestä, yhteensä siis 15,000 miestä. Niin Kustaa Horn kuin Åke Tott olivat saaneet määräyksen lähettää 1,000 muskettisoturia kukin, mutta Burgstallin ottelun jälkeen asema muuttui niin, että Tott 3,000 ja Horn 7,000 miehen kera viipymättä saattoi yhtyä kuninkaaseen.

Suurella innolla kuningas odotti näitä lisäjoukkoja voidakseen, kuten hän kirjoitti Hornille, "tehdä viholliselle sellaisen vaurion, ettei sitä niin pian voi korjata. Mutta joutukaa vain", kirjoitti hän edelleen, "kaikki riippuu siitä, että pikimmiten voitte tulla tänne."

* * * * *

Sellaisissa olosuhteissa, ja kun keisari taisteluun vaativilla sanoillaan ja uhkaavalla esiintymisellään oli yllyttänyt protestantit äärimmilleen, vaadittiin ennen kaikkea, jos mieli saada uhkaukset tepsimään, että Kustaa Aadolf oli ajettava tiehensä. Jos siinä onnistuttiin, oli evankelisten ruhtinasten vastarinta murrettu.

Tilly lähti Wolmirstedtistä liikkeelle heinäkuun 20 päivänä ja marssi vitkalleen pohjoiseen päin. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa hän marssi Werbeniä vastaan ja leiriytyi muutamiin kyliin neljännespeninkulman päähän kaupungista.

Joka päivä tapahtui suurempia tai pienempiä kahakoita, ja heinäkuun 26 päivänä melkoisen tärkeäkin, jolloin ruotsalaiset tekivät viholliselle sangen suurta vahinkoa.

Heinäkuun 27 päivänä Tilly ryntäsi eteenpäin täydessä taistelujärjestyksessä. Vanha sotaherra hämmästyi nähdessään ruotsalaisten linnoitetun leiripaikan, jonka ainoastaan neronkatse oli voinut valita. Hän käsitti heti, että se oli valloittamaton, mutta vaati kaikessa tapauksessa otteluun.

Kun vaatimukseen ei suostuttu, käski hän ampua leiriä suurilla piiritystykeillä, joita keisarillinen sotajoukko vielä tavallisesti kuljetti mukanaan. Mutta välimatka oli siksi pitkä, etteivät luodit voineet tehdä vaikutusta. Kenties Tilly käsitti ensi kerran, että hän oli täällä kohdannut mestarinsa, ja tehtyään kaksi onnistumatonta hyökkäystä Werbenin kimppuun hän lähti paluumatkalle.

Samana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia, mutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin 2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä ajettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin, missä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.

Molemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat kohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun keskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi ilmennyt.

Päällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt väistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat toisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia peloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous hälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa kuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.

Saksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun ratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä, että keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla perustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä liittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä häntä.

Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana hän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen hyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes seitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin valtakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse varustaakseen.

Hänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm ja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta molemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä, jotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän lääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin vaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi sotapäälliköiksi.

Keisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset pikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin. Leipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan saksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa oli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen, näki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa seuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon hän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut voinut, sen oli Tilly ajava läpi.

On luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana Yrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa asemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin, ja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää asevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.

Werbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta. Vaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin sotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän asti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava sotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.

Antaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan pohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä ja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta. Mitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas puolueettomuutensa häntä auttanut?… Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn edessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle alttiiksi?… Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa Aadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin kun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.

Yhtä vitkallinen kuin hän ennen oli ollut hommissaan, yhtä kiire tuli hänelle nyt. Lähetettiin pikaviesti Ruotsin kuninkaalle rukoillen häneltä mitä nopeinta apua keisaria vastaan.

Mielihyvin Tilly käytti tarjoutuvaa tilaisuutta pestäkseen saksilaisia löylyttämällä sen häpeän, joka hänelle oli koitunut turhasta yrityksestään voittaa Kustaa Aadolf. Hänellä olikin oivallinen asema Magdeburgissa vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan välillä, niin että riippui vain hänestä, kumpaa vastaan tahtoi kääntyä. Jos hän olisi yhtäkkiä rynnännyt Saksiin, olisi hän epäilemättä saanut saksilaisille aikaan hirmuisen häviön. Mutta vanhalta sotaherralta puuttui juuri päättäväisyyttä ja ripeyttä toiminnassaan.

Hän yhtyi Eislebenissä Fürstenbergiin, mutta jäi sinne kokonaiseksi viikoksi. Sillaikaa hän osaksi uhkaillen, osaksi maanitellen taivutteli vaaliruhtinasta mukautumaan keisarin tahtoon.

Vaaliruhtinas lähti kiireimmiten sotajoukkonsa luo, johon kuului 12,000 miestä ja oli Arnimin päällikkyydellä jo elokuun 13 päivänä leiriytynyt Leipzigin lähistöön. Tieto Tillyn ja Fürstenbergin yhtymisestä se oli pannut jalat Juhana Yrjänän alle.

Arnim lähetettiin Kustaa Aadolfin luo. Kohta sen jälkeen saapui Tillyltä uusi lähettiläs vaatimaan, että vaaliruhtinaan oli sotajoukkoineen yhdyttävä keisarillisiin ajaakseen pois valtakunnan viholliset, ruotsalaiset. Sitä paitsi hänen oli luovutettava koko sotavarastonsa.

Juhana Yrjänä vastasi vältellen, mutta lähti heti liikkeelle sotajoukkoineen ja marssi Torgauhun Elben rannalla, Wittenbergistä eteläänpäin. Se tapahtui elokuun 22 päivänä.

Kolme päivää myöhemmin Tilly marssi Halleen, josta hän vielä lähetti kirjelmän vaaliruhtinaalle ja kehoitti häntä luopumaan kaikesta enemmästä vastarinnasta. Kun kehoitusta ei noudatettu, hyökkäsi Tilly maahan, otti Merseburgin väkirynnäköllä, ryösti Scheiditzin, poltti joukon kyliä, vaati paloveroa ja hävitti maata kaikin tavoin. Elokuun 29 p:nä Tilly vaati, että Leipzigin oli hankittava hänelle muonavaroja, ja uhkasi vähimmänkin empimisen johdosta saartaa kaupungin.

Raatiherrat vastasivat, etteivät he voineet päättää mitään, kun vaaliruhtinas ei ollut saapuvilla. Silloin komennettiin ratsuväki kaupunkia saartamaan, porteille asetettiin vartiot ja kaupungin ympäristö ryöstettiin kolmen peninkulman laajuudelta. Syyskuun 2 p:nä Tilly lähti Hallesta liikkeelle ja seisoi seuraavana aamuna koko sotajoukkoineen kaupungin edustalla. Silloin alettiin heti valmistautua rynnäkköön. Vastarinnasta ärtyneenä Tilly vannoi, että jos Leipzig edelleen teki vastarintaa, oli kaupunki saava saman kohtalon kuin Magdeburg, eikä silloin tultaisi säästämään lastakaan äitinsä kohdussa.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan, ja kaupunki antautui 5:n aikaan iltapäivällä, jonka jälkeen keisarillinen vartioväki asetettiin kaupunkiin.

Sillä välin oli Arnim rientänyt Kustaa Aadolfin luo, joka otti hänet jotensakin kylmästi vastaan. Hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut, mutta olihan se vaaliruhtinaan oma syy; jos hän olisi suostunut kuninkaan vaatimuksiin, ei Magdeburg olisi ollut tuhkana, eikä hän itse joutunut niin onnettomaan asemaan. Kuinka saattoi hän, kuningas, luottaa ruhtinaaseen, jonka neuvonantajat olivat keisarin palkkaamia ja joka saattoi jättää hänet pulaan milloin vain keisari suvaitsi jälleen ottaa vaaliruhtinaan armoihinsa.

Arnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa. Hän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista nähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut muuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä mainitsemaan vaatimuksensa.

"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen", vastasi Kustaa Aadolf, "paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti. Vaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen kuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas luovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis marssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa kuinka muuten leikistä pelastuu."

Arnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja lähti heti matkalle.

Vaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla levottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi hän häntä vastaan: "Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!"

Sangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto oli muuttunut, ja hän huudahti itkien:

"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa on oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni panttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti takaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis luovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko omaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi."

Tuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf oli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja hän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski palkkaa.

Liitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko alistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben varrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen sotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa. Sitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan, ennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.

7.

VOITTOKULKU.

Ruotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului muutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar Maria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai vihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin äskensisustettuun linnaan.

Kuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä. Kustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli tapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Hän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000 skotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen vei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.

Vaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin suuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää, olisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan protestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen voittojen hedelmät.

Mutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty, että pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli käytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää mitä oli seuraava.

Se kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan; mahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli avoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä merkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka joi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen ja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla ja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen tapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten neuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa keisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim, hän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin Preussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus ajanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät "protestanttiseksi kapusiiniksi", oli mennyt Saksin palvelukseen.

Totisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti tulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin omatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle oli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.

Mitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet, mennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.

Hänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä; leiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä ja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan hätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi, ettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan selvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän tahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen käsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli menettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa Aadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun tarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua mihin nöyryytyksiin tahansa.

Lähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli seurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja tämä riensi noudattamaan kutsua.

Ruotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli tarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin kanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua tappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat vihollisensa.

Mutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja ruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka kaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen melkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä voittoon ja kunniaan.

Ja kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli rivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti päätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön, "koska totisesti on jo aika käydä taisteluun", kuten hän kirjoitti Åke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa linnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli jätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen jäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin kaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.

Täällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan välillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.

Syyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin. Sotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen Juhana Kasimirille: "Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja leiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka marssii Eilenburgista tännepäin."

Viidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon kuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan, ilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He tahtoivat, että kuningas "tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon kunniatervehdyksen."

Upseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun molemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä saksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon ympäri.

Väki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein kallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta se oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin harjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja vastaan.

Saksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien vaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli asetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin sorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan pienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat pieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen vaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään, jollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet voittoja.

Skotlantilainen Monroe sanoo heistä, "että koska ruotsalainen sotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia ja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa."

Kuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin mihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei tietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta "paljon pilapuhetta pidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja monia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät ne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan."

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan sotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja ruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja eräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn, Juhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin tavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, "oliko koetettava sitä väsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun avoimella kentällä."

Hermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä vaihtopuolta. "Muulla tavoin", sanoi hän, "ei vihollinen kuunaan poistu maastani… Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta Leipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin ajan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa."

Hän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.

"Muistakaamme", sanoi tämä; "että Tillyllä on luja asema ja että hän on kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi mitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen uskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot kuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos kaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta. Kaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole niin uhkaava", lisäsi hän. "Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat maatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle. Mutta kuinka onkaan käyvä teille?"

Salissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat toisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei ollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen kautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin ja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.

Mutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa mielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta uusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota hänen kansansa perinpohjin. "Käyköön kuinka tahansa!" huudahti hän. "Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani puolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan."

Kuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä, ja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi "Jumalan nimessä lähteä eteenpäin, taisteluun."

Luultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen tulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä pakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten hän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi onnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut heihin suurin luottaa.

Tehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin vihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian kun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.

Sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat saksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi takaisin Berliiniin.

Kulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin kaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja että Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin ympäristöllä.

Seuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky lähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä. Kuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin. Koko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja kahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.

Oli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn sotavoimasta ja asemasta.

Kun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi kuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni, harkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä urhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, "salama", kuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi kaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella. Heidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he ponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa hänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen, asiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.

Tämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen miehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin tottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet. "Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet voittaa."

Ruotsin armeija oli tähän asti — lisäsi hän — marssinut autioiksi hävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa ei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta saisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä retki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi tien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka pilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan, kun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin menettelisivät.

Syvällä vakavuudella kuningas jatkoi: "Enemmän kuin liittolaisiin ja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me emme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian ja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta Passewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia viattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa. Älkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen rankaisematta!"

Näitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella liikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan rykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille heidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä neuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli paljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun he joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista ratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen kuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, "ettei heidän pitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin."

Kaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen tyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön kenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin kanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.

Luomme nyt silmäyksen myös olosuhteihin keisarillisten leirissä.

Siellä vallitsi suuri epäröiminen oliko uskaltauduttava ratkaisevaan taisteluun. Kahdenkahdeksatta vuotias Tilly ei ollut halukas panemaan koko elämänsä menestystä "heittokeihään kärkeen." Kaikki edelliset taistelunsa hän oli voittanut viisaasti valitsemalla sen hetken, jona hän kaikissa suhteissa oli vastustajaansa voimakkaampi. Hänen tarkoituksensa oli asettua lujaan asentoon Leipzigin luona, odottaa lisäjoukkoja ja vastustajan hyökkäystä. Mutta sotaneuvostossa Pappenheim vaati taisteluun täällä kuten Magdeburgissakin.

Kylliksi kauan, sanoi Pappenheim, oli odotettu ratkaisua, ja kun nyt vihdoin vihollinen oli uskaltanut lähteä linnoitetusta leiristään, ei sitä voinut puolustaa Jumalan, keisarin eikä Baijerin vaaliruhtinaankaan edessä, jos päästettiin niin hyvä tilaisuus läpi käsien.

Nuoremmat everstit yhtyivät siihen, ja Tilly, joka tiesi, että hänen varovaisuuttaan pidettiin vanhuuden heikkoutena ja pelkäsi joutuvansa syytettyjen penkille sekä Münchenissä että Wienissä, suostui siihen, että oli uskaltauduttava taisteluun, jos siihen vaadittiin.

Väitetään, että sotaneuvottelu oli pidetty erään haudankaivajan majassa, muutamassa niistä harvoista taloista, jotka Leipzigin poltetuissa etukaupungeissa olivat jäljellä. Ja kun Tilly ja muut upseerit ulosmennessään näkivät seinillä maalatut pääkallot ja ruumiskirstut, oli tämä kaikki tehnyt heihin sangen synkän vaikutuksen. Jokainen näki siinä onnettoman enteen.

Kuitenkaan ei Tilly tahtonut odottaa vihollista itse leirissä kaupungin edustalla, vaan käski sotajoukon marssia tunnin matkan sieltä ja asettua Breitenfeldin lähelle edulliseen asemaan.

Suurella tasangolla Leipzigin pohjoispuolella oli ainoastaan siellä ja täällä muutamia kyliä hajallaan. Ainoa murtomaaeste tällä taistelukentällä oli pienen Loberjoen laakso, joka oli pohjoisesta päin saapuvan vihollisen tiellä.

Kahden kylän välille oli Tilly edeltäpäin käskenyt luoda pattereita tykistölleen, ja sinne keisarillinen sotajoukko syyskuun 7 päivän aamuna suuntasi marssinsa täydessä taistelujärjestyksessä.

Oli säteilevän kirkas syys-aamu. Tilly lähti hyvissä ajoin liikkeelle, ja sotajoukko marssi kahdessa osastossa, toinen Dübeniä vastaan ja toinen koillista kohden. Keskustan, jota Tilly johti, muodosti jalkaväki. Hänen alipäällikkönsä oli Schaumburg. Ratsuväki sijoitettiin sivustoihin, 6,000 miestä oikeaan sivustaan Fürstenbergin johdolla ja 5,000 vasempaan Pappenheimin johdolla. Jalkaväen edessä oli tykistö, johon kuului 27 suurimmaksi osaksi järeätä tykkiä.

Asetelma oli hyvin erilainen kuin Kustaa Aadolfin. Jalkaväki muodosti suuria neliöitä, joissa keihäsmiehet olivat keskellä ja muskettisoturit reunimaisina. Kun ampuma-aseita ei voitu käyttää, vaan täytyi ryhtyä käsikähmään, väistyivät muskettisoturit syrjään keihäsmiesten tieltä. Nämä olivat puetut rynnäkkökypäriin, teräskauluksiin, rinta- ja selkähaarniskoihin, ja heillä oli miekat ja 15-18 jalan pituiset keihäät, kun muskettisoturit sitä vastoin olivat varustetut ainoastaan rynnäkkökypärin ja rintahaarniskoin, ja heillä oli miekka ja musketti kahden kyynärän pituisine pistimineen.

Ratsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin kuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit olivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset lyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He ratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin pääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat aiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa ja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä leveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja husaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai muskettisotureita ratsain.

Kyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat niin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat ensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin viimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki ruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin esiin, ja käsikähmä alkoi.

Sotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen Tilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli vihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa, miekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt syvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt heidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan oli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin, ja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.

Lopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden varaan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun hän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli käyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja tanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän soveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä kuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin ruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin keisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen ei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen kavioista.

Tilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän urhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa lisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet vallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi sallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi kerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan saavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.

Tämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja joukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa suosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi. Tällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella ja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin tunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen hattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu kupeellaan.

Sellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla sotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden kaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli niin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja siniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen ja korkean otsan alta.

Aurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki peittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi aivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin päivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi tomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin lähestyvästä vihollisesta.

Varhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle. Marssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen etuväki ja tykistö tuli näkyviin.

Loberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua taistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa, joista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska edellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa hetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon tapahtua hyvin varovaisesti.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla, vieden ensiksi kaksi muskettirykmenttiä yli sillasta.

Mutta vihollisten rivit pysyivät liikkumattomina, ja sentähden seurasivat toiset ruotsalaiset joukko-osastot niin pian kuin mahdollista. Kerrottiin, ettei Tilly voinut salata kummastustaan, kun hän upseeriensa ympäröimänä kukkulalta katseli sitä järjestystä ja varmuutta, millä ruotsalaiset upseerit marssivat rinnettä ylös ja asettuivat määrätyille paikoilleen. Ja Pappenheimin kysymykseen eikö voitu rynnätä, ennenkuin vihollisen koko sotavoima oli ehtinyt tulla yli, vastasi hän ainoastaan vihaisesti ärähtäen: "ei."

Yhdistynyt sotajoukko järjestettiin kuninkaan ja Arnimin kesken tehdyn sopimuksen mukaan niin, että saksilaiset muodostivat erikseen oman taistelurintamansa, ruotsalaisista vasemmalla. Heidän rinnallaan seisoi ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, päällikkönään Kustaa Horn, kuninkaan sotamarsalkka.

Teuffel ja skotlantilainen Hepburn johtivat keskustaa, ja Lennart Torstensson seisoi tykistön kera sen rintaman edessä.

Oikeaa rintamaa johti, niinkuin tavaksi oli tullut, ylipäällikkö itse. Juhana Banér oli täällä kuningasta lähin mies. Täällä oli protestanttisen sotajoukon ydin, ruotsalaiset rykmentit, joilla oli nimensä Ruotsin maakuntien mukaan.

"Revityltä, kuluneelta, likaiselta näytti meidän väkemme hopeoituun, kullattuun, sulitettuun keisarilliseen väkeen verraten", sanoo muuan silminnäkijä. "Pieniä olivat ruotsalaiset ja suomalaiset hevoset saksalaisten rinnalla; sentähden ei voinut ruotsalaisia ja suomalaisia talonpoikain renkejä verratakaan vastustajiinsa. Mutta he olivat jo koettaneet voimiaan Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa ja he voivat vielä kerran näyttää, että pienikin pystyi maasta ponnistamaan."

Missä kuningas näyttäytyi, järjestellen ja rohkaisten, siellä loisti luottamus ja ihailu kaikkien silmistä. Hän oli jakanut heidän vaivansa ja rasituksensa, ja vanhastaan kukin tiesi kertoa jotakin erityistä hänestä. Nyt hän oli avannut heille tien tälle taistelukentälle keskelle Eurooppaa, missä oli taisteltava sen uskonopin puolesta, joka oli ollut heidän omansa lapsuudesta saakka. Kuninkaan johdolla heidän oli autettava muitakin sellaiseen asemaan, että saivat häiritsemättä pitää uskonsa. Kaikki oli, lähinnä Jumalaa, tapahtuva hänen kauttansa, hänen, joka alinomaa oli heidän joukossaan ja nytkin ratsasti rykmenttien keskuudessa tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, rinta oli aivan panssaroimaton; kypärin hän oli pannut pois, ja päätä peitti vain vaaleanharmaa hattu, jossa liehui vihreä sulka.

Kun Kustaa Aadolf tuli keskelle sotajoukkoaan, pysähtyi hän, otti toisella kädellään hatun päästään ja toisella laski miekkansa maata vasten, jonka jälkeen hän voimakkaalla, sointuvalla äänellään lausui seuraavan rukouksen: "Kaikkivaltias Jumala, sinä, jolla on voitto ja tappio kädessäsi, käännä silmäsi meihin, uskollisiin palvelijoihisi, jotka olemme tulleet tänne etäisistä asunnoistamme taistelemaan vapauden ja totuuden ja sinun evankeliumisi puolesta. Anna meille voitto sinun pyhän nimesi kunniaksi. Amen."

Melkein koko sotajoukko oli kuullut sanat, ja kaikki tunsivat, että heidän sydämensä täytti heidän kuninkaallisen sankarinsa luottamus Herran mahtavaan suojelukseen.

Jokainen odotti kärsimättömästi merkkiä saadakseen rynnätä eteenpäin ja aloittaa taistelun. Sotahuudoksi määrättiin "Immanuel." Keisarillisten sotahuutona oli "Jeesus Maria."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja vaatimaan Tillyä taisteluun ja sen jälkeen annettiin levottomasti odotettu merkki rynnätä eteenpäin.

Nyt syntyi taistelu, jollaista tässä sodassa ei vielä ollut nähty. "Sellaista taistelua", lausui muuan aikalainen, "ei oltu taisteltu kahteen viimeiseen vuosisataan, eipä sitten Kristuksen syntymän. 60,000 soturia, kaksi vanhaa ja koeteltua kenraalia, kaksi armeijaa, jotka molemmat saattoivat kerskua sillä, että olivat voittajina palanneet jokaisesta taistelusta."

Mutta taistelu oli toisessakin suhteessa merkillinen. Täällä taisteli keskenään kaksi sotajärjestelmää, vanha ja uusi. Tilly noudatti edellistä; lujine, raskaine, vaikeastiliikkuvine joukkoineen, jotka järkähtämättömästi kestivät rynnäkön, mutta musersivat kaiken hyökätessään, oli hän voittanut monta kunniakasta taistelua. Uusi sotatapa oli Kustaa Aadolfin luoma; sitä oli jo koeteltu monilla sotanäyttämöillä, mutta nyt esiintyi ensi kertaa täydessä etevämmyydessään ja kesti voitokkaasti tulikoetuksensa.

Vasten tuulta ja häikäisevää aurinkoa marssien oli ruotsalainen sotajoukko keskellä tomupilviä ja ruudinsavua asettunut asemilleen, ja koko taistelurintama ulottui puolen saksanpeninkulman alalle.

Tillyn pyssyt paukkuivat kummulta lakkaamatta, mutta hänen kokoonpuristetut rykmenttinsä eivät liikkuneet paikoiltaan. Oli ilmeistä, että vanha, varovainen kenraali tahtoi odottaa hyökkäystä edullisessa asemassaan eikä itse ryhtyä hyökkäämään.

Kun ruotsalaiset olivat edenneet satakunnan kyynärää, ampui vihollinen ensimäisen laukauksen tykeistään. "Hänen tykistönsä ampui kaksi laukausta, ennenkuin me saimme omamme kuntoon", kirjoitti kuningas. "Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin meidänkin tykkimme olivat reilassa, ja silloin hän sai kolme kahdesta."

Ampuminen jatkui lähes kaksi tuntia. Keisarilliset tekivät paljon vahinkoa varsinkin Kustaa Hornin joukoille. Kuningas tahtoi mieluummin odottaa hyökkäystä, mutta kun sellaisesta ei kuulunut mitään, komensi hän oikean siiven ryntäämään eteenpäin, niin että tuuli kävi syrjästä päin. Pappenheim ja Fürstenberg olivat sillä välin rukoilemalla rukoilleet Tillyä, että saisivat hyökätä, ja kun hän näki ruotsalaisten oikean sivustan liikkeet, suostui hän vihdoin.

Pitkin koko rintamaa annettiin merkki rynnäkköön. Kello oli suunnilleen kaksi iltapäivällä.

Keskiajan ritarin uhmailevalla taisteluhalulla Pappenheim pani sivustansa ratsumiesparvet liikkeeseen Kustaa Aadolfin oikeaa, siipeä vastaan. Hän oli vielä tuskin ehtinyt musketinkantaman päähän vihollisestaan, ennenkuin näki pieniä muskettisoturiparvia pujahtavan esiin ruotsalaisten ratsuväen välistä ja tuiskuttavan tulta. Hevoset pillastuivat nähdessään tiheät välähdykset, oli mahdoton pitää järjestystä yllä, ja hänen oli pakko vetäytyä takaisin.

Sillä välin ryntäsi Tilly jalkaväkineen ruotsalaisten keskustaa vastaan. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämpää jälkeä teki ruotsalaisten tykistö, ja yhdessä ruotsalaisten jalkaväkirykmenttien lujan aseman kanssa tämä sai Tillyn horjumaan aikeissaan. Hän vetäytyi oikealle, jättäen leveän aukon itsensä ja Pappenheimin väliin. Tämä oli tehnyt kaarrosliikkeen hyökätäkseen sivultapäin, mutta täällä hän kohtasi Juhana Banérin, joka oli ehtinyt edetä toisen linjan kera ja muodostaa uuden rintaman. Hyökkäys oli ylen tulinen, mutta täällä vastustajat olivat toistensa vertaiset. Syntyi verinen ottelu, mutta ruotsalaiset eivät ainoastaan istuneet järkkymättöminä pienillä, laihoilla ratsuillaan, vaan ajoivat vimmaisen vihollisen takaisin. Tässä mitä hurjimmassa taistelun temmellyksessä Pappenheimin koko sivusta heitettiin seitsemän kertaa takaperin. Kuningas lähetti useita muskettisoturijoukkoja apuun, ja heidän laukauksillaan oli murhaava vaikutus. Pappenheim haavoittui, ja hänen uljas ratsurykmenttinsä joutui mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Silloin ruotsalaiset kävivät rynnäkköön, ja ennen pitkää keisarilliset lähtivät hurjaan pakoon ja joutuivat täydellisesti hajalle. Heidän ratsuväestään, johon kuului 5,000 miestä, voi Pappenheim haalia kokoon ainoastaan 1,400 miestä, jotka hän sitten vei Tillylle Halberstadtiin.

Kerrotaan, että tämä olisi sanonut Pappenheimistä: "Tämä ihminen vie minulta kunnian ja maineen, keisari maan ja kansan."

Tämä oli taistelun suuri käännöskohta. Vasen sivusta joutui tappiolle, ja yhdessä Fürstenbergin raskaan jalkaväen kera syöksyivät joukot keihäät ojossa saksilaisia vastaan. Vasen sivusta heitettiin nurinniskoin ensi hyökkäyksessä, ja kun muut saksilaiset eivät enää pystyneet puolustamaan asemaansa, otalsivat he, kuten Kustaa Aadolf sanoi, "komppanioittain käpälämäkeen."

Vaaliruhtinas, joka tähän asti oli pysyttäytynyt jälkijoukossa, joutui tällöin eturintamaan. "Hän juoksi itse koko henkivartiostonsa mukana eikä pysähtynyt, ennenkuin Eilenburgissa", lisää kuningas.

Sotamarsalkka Arnim, "etevämpi suunnittelussa kuin toteuttamisessa", jäi paikoilleen taistelutanterelle Kustaa Hornin sivustan turviin.

Lennart Torstenssonin tykit olivat pitäneet vihollisen keskustasta loitolla; mutta ruotsalaisten vasenta sivustaa uhkasi suuri vaara. Vihollisen valtaamat saksilaisten tykit ja muskettisoturien tuli tekivät murhaavaa tuhoa ruotsalaisten keskuudessa, ja loitommalla kukkulalla jymisivät yhtä mittaa keisarillisten järeät tykit.

Silloin Kustaa Horn teki sen ihailtavan sotaliikkeen, jonka avulla hänen sivustansa keskellä ottelua muodosti uuden rintaman vihollista vastaan. Kuningas lähetti kaksi jalkaväki-prikaatia hänen avukseen, ja kaikkiaan 7,000 miehen kera seisoi Horn Tillyn 17,000 sotamiestä vastassa. Fürstenberg ajoi sillävälin takaa saksilaisia hajoittaen heidät kuin akanat tuuleen.

Arnim oli rientänyt kuninkaan luo ilmoittamaan heidän tappiostaan. Samaan aikaan Teuffel tuli ilmoittamaan kuinka huonosti oli Hornin sivustan laita. Kustaa Aadolf riensi sinne täyttä laukkaa, ja jo hänen saapumisensa oli avun veroinen. Hän käsitti, että tämän harvalukuisen joukon oli mahdoton pitää puoliaan koko keisarillisen sotajoukon painostusta vastaan ja hän käski Teuffelin, joka seurasi häntä, ratsastaa noutamaan muutamia jalkaväki-prikaateja.

Teuffel kiiti tiehensä, mutta samassa sattui häneen luoti, joka heitti hänet kuoliaana maahan. Silloin kuningas lasketti itse täyttä laukkaa keskustaan. Siellä hän käski Hepburnin jalkaväki-prikaatien rientää Hornin avuksi, minkä jälkeen hän riensi oikean sivustan luo ja lähetti Eerik Soopin länsigööttalaisen ratsuväen kera auttamaan vasenta sivustaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa molemmat jalkaväkiprikaatit marssivat määräpaikkaansa ja asettuivat vasemman sivustan ratsuväen rinnalle. Ja tuskin oli tämä tehty, kun Fürstenberg teki rynnäkön ratsuväki-neliöineen.

Täällä näyttäytyi mihin keveä tykistö (nahkatykit) kelpasi. Ruodut avattiin, ja pienet tykit aloittivat murhaavan kartessitulen vihollisen ratsuväkeä vastaan, jonka ehdottomasti täytyi peräytyä.

Tähän vaikutti osaltaan myös muskettisoturien tasainen ja nopea tuli. He ampuivat kaikista kolmesta rivistä samalla kertaa. Heti sen jälkeen länsigööttalainen rykmentti tuli ja teki rynnäkön toisensa jälkeen vihollista vastaan.

Mutta tästä apuväestä huolimatta, ja vaikka keveä tykistö sai melkoista apua keskustasta, oli kauan epätietoista kuinka vasemmalle sivustalle oli käyvä. Kotvan aikaa näytti siltä, kuin Tilly onnistuisi ahdistamaan Hornin takaisin. Nämä keisarilliset sotamiehet, niin jalka- kuin ratsuväkikin, tiesivät tuskin mitä tappio merkitsi. He taistelivatkin sellaisella miehuudella ja kuolemanhalveksimisella, joka näkee ainoastaan voiton silmiensä edessä. Tässä taisteltiin mies miestä vastaan, ja ystävät ja viholliset sekaantuivat sikinsokin keskenään. Ja koko sekasotkua peitti sellainen tomu- ja savupilvi, että tuli pimeä kuin yö, ja ainoastaan vaivoin saattoi eroittaa ystävän vihollisesta.

Tässä silmänräpäyksessä, jolloin kaikki riippui hiuskarvasta, tapahtui jotakin, mikä määräsi taistelun päätöksen.

Kun Kustaa Aadolf oli lähettänyt Akseli Soopin länsigööttalaisten keralla ja päässyt varmuuteen siitä, että vihollisen vasen sivusta oli edelleen pakosalla, teki hän oikean sivustansa jäljellä olevain eskadroonain kera liikkeen vasemmalle mäen rinnettä ylöspäin, missä seisoi vihollisen ratsuväki, joka oli koko ajan tähdännyt kuuliaan ruotsalaisten keskustaa vastaan. Samaan aikaan tämäkin teki kaariliikkeen oikeaan, niin että sen jalkaväki-prikaatit joutuivat marssimaan Tillyn vasenta siipeä vastaan.

Stålhandsken johtamat suomalaiset syöksyivät nyt ruotsalaisten oikean sivustan eturinnassa eteenpäin, aikoen rynnäköllä vallata Tillyn tykit. Tykkimiehistö teki tosin vastarintaa, mutta heidän täytyi väistyä, ja suomalaiset kädet suuntasivat sen jälkeen tykit Tillyn jalkaväkeä vastaan, jota he pommittivat pitkin koko linjaa. Pappenheim oli sillä välin tullut takaisin ja koonnut joukon ratsumiehiä, joiden avulla hän tahtoi vallata tykistön takaisin. Mutta huomattuaan sen mahdottomaksi hän syöksyi taistelun vilinään, jossa hän persoonallisesti ilmoitti Tillylle vasemman sivustan täydellisen tappion.

"Vihollinen seisoi alussa kuin vuori", kirjoitti kuningas, "ja taisteli sellaisella innolla, että näytti epätietoiselta kuka tulisi saamaan voiton." Mutta kun Tillylle ilmoitettiin, että hänen väkensä ampui laukauksen toisensa jälkeen hänen omaa väkeään vastaan, ja kun hän näki osan ruotsalaista jalkaväkeä, joka ei vielä ollut ollut mukana tulessa, hitaasti marssivan häntä vastaan, silloin hän käsitti, että taistelu oli menetetty, ja lähti peräytymisretkelle. Kello oli silloin kuuden ja seitsemän välillä.

Mutta nyt kävi Hornin sivusta puolustuksesta hyökkäykseen ja ahdisti armottomasti vihollista oikean sivustan ratsuväen avulla. Tillyn tarkoitus oli palata Leipzigiin, mutta sotajoukko joutui hämmennyksiin, ja suuri osa siitä oli pian mitä nurjimmassa paossa.

Vanha päistärikkö, joka oli ollut Tillyn ilo ja ylpeys ja joka oli häntä niin monissa otteluissa kantanut voitosta voittoon, se ammuttiin Breitenfeldin taistelussa hänen altansa. Turhaan vanha sotaherra koetti kutsua takaisin pakenevia parviaan, he eivät häntä enää kuulleet. "Hän ratsasti kuin varjo varjojen keskellä, kukaan ei häntä totellut." Kyllä sentään, neljä rykmenttiä vallonilaisia seisoi väistymättä paikoillaan. Vaikka taistelu oli menetetty, eivät he tahtoneet jättää tannerta paeten. He seisoivat siinä, missä olivat ja taistelivat tavalla, jota harvoin näkee. Silvottuine jäseninkin he vielä taistelivat paikalla, johon heidät oli asetettu ja taukosivat taistelustaan vasta peitettyään maan ruumiillaan. Kun aurinko meni mailleen ja pimeys peitti kentän, silloin nämä liittoutuneiden vanhat sotaurhot, joiden lukumäärä nyt nousi enää 500 mieheen, muodostivat neliön haavoittuneen päällikkönsä ympärille ja veivät hänet mukanaan pois taistelukentältä.