TALVINEN SUOJAPÄIVÄ.

Huone oli suuri ja sen ruskeat, tammiset seinäpaneelit kiilsivät kolmen vahakynttilän valossa, nurkkien jäädessä hämärään. Vaikka oli päivä, kalpea talvipäivä, oli tummat kaihtimet laskettu ikkunoiden eteen, sillä keskellä lattiaa makasi mustalla veralla peitetyllä korokkeella kuollut arkussaan, eikä kantta ollut vielä kierretty kiinni.

Jääkylän vanha parooni piti kädessään raskasta kynttilänjalkaa, jossa kolme liekkiä sinisinä lepatti heittäen seinille vaihtuvia varjoja. Hänen kätensä ei vavissut, kun hän katseli ruumista.

Se oli vanha nainen, jonka kuoppaposkisilla kasvoilla oli kuoleman sinerrys. Kädet lepäsivät ristissä rinnan päällä ja niiden suonet muodostivat ryppyiseen ihoon pingoittuneita, kiiltäviä kohonemia. Leuka pisti esiin terävänä ja vaativana; silmät olivat auki ja niiden kulmissa kiilsi pari hyytynyttä, lasimaista pisaraa. Mutta vanha parooni ei pyyhkäissyt niitä pois eikä sulkenut kuolleen lasittuneita silmiä.

Jääkylän vanhan paroonin käsi ei vavissut, vaikka hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Hän ei tuntenut mitään omantunnonvaivaa eikä kauhua siitä, mitä oli tehnyt.

Kuuma, sulanut vahapisara valui kynttilänjalkaa pitkin vanhan paroonin kädelle, mutta hän ei tuntenut sen polttoa. Kostealta katolta tuntui irtaantuvan raskas suojalumi, liukuvan pehmeästi kalloa pitkin ja putoavan paksuun kinokseen seinän vierelle, mutta vanha parooni ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Armida oli nyt siis vihdoin kuollut. Kahdenkymmenen pitkän vuoden helvetti oli vihdoin lopussa. Vanha parooni oli jälleen vapaa, eikä hän tuntenut pienintäkään katumusta. Se oli käynyt niin helposti. Armida oli tuskin itsekään ehtinyt huomata sitä.

Armida oli lukenut mustia ja raskaita kirjoja, ja hän oli tehnyt elämän synkäksi ja raskaaksi. Jääkylän vanha kartano, jossa ennen oli kaikunut nauru ja soitto, oli muuttunut kylmäksi ja kuolleeksi ja sen elämä kovaksi ja ankaraksi Armidan tullessa taloon. Nyt makasi hän jäykkänä ja liikkumattomana, niin kuin oli elänytkin. Vanha parooni puhalsi kynttilät sammuksiin, sulki oven jäljessään ja jätti hänet yksin pimeyteen.

Armidan jälkiä oli kaikkialla. Työhuoneessa oli hänen suuri, musta raamattunsa vielä avoinna telineellään, ja sen lehdillä oli kovia ja ankaroita sanoja. Huonekalut olivat raskaita ja jykeviä. Seiniltä oli poistettu väri ja elämä. Palvelijakin, joka auttoi sudennahkaturkit Jääkylän vanhan paroonin päälle, oli jäykkä ja vakava.

Jääkylän vanha parooni pysähtyi portaille ja katseli harmaata taivasta ja kosteata, lumista maisemaa, jonka yllä aamuhämärä huomaamatta, vaihtui iltapäivän hämäräksi. Vanha parooni tunsi itsessään suojaisen talvipäivän surullisen, raskaan tunnelman. Hän ei enää osannut iloita, kun komea parivaljakko ajoi himmentyneet hopeakulkuset kilisten kuistin eteen ja hän istuutui reen perään karhunnahkapeittojen alle. Nuo kulkusetkin oli Armida kieltänyt: nekin olivat syntiä ja maallista koreilua. Mutta reki kulki raskaasti, kun suojalumi takertui suuriksi kokkareiksi jalaksiin, eikä kulkusten kilinässä ollut entistä heleätä ääntä.

Hän, Jääkylän ylpeä parooni, oli nainut rikkaan porvaristytön tuhlattuaan ensin perintörahansa ja tehtyään kartanonsa turvin suuria velkoja. Armida oli ottanut talon ohjakset lujiin käsiinsä, murhannut hänen elämänilonsa ja kuivettanut hänet vanhukseksi ennen aikojaan. Heidän välillään oli ollut näkymätön ja salainen viha, joka myrkytti kaiken ja teki kaksikymmentä kaunista vuotta Jääkylän paroonin elämästä yhtämittaiseksi helvetiksi. Armida ei oikeastaan niin paljon puhunut, mutta hänen katseensa oli kauhea. Mutta nyt se oli lopussa. Armida oli juonut myrkyn… mutta siitä ei kukaan saanut tietää… Jääkylän parooni saattoi rauhassa alkaa uuden elämän.

Mutta miksi kaikki oli niin lohduttoman harmaata ja miksi aisakellot kilisivät niin vaimeasti raskaassa ilmassa? Miksi ei niissä ollut entistä helakkaa, villiä ääntä, niin kuin oli silloin kuin Jääkylän nuori parooni raisuilla hevosilla riensi iloisesta juomaseurasta toiseen. Nuori parooni… niin, Jääkylän parooni alkoi olla jo vanha… Mutta roskaa! Osaa sitä vanhanakin elämästä nauttia!

Kylä oli kovin kurja ja luhistunut. Kinokset olivat paksut ja talot näyttivät omituisen litteiltä niiden keskellä. Jostain piipusta nousi savua ja sekin oli harmaata eikä tahtonut jaksaa nousta korkealle, vaan painui alas aivan kinosta pitkin.

Yht'äkkiä Jääkylän vanhasta paroonista tuntui kaikki niin omituisen epätodelliselta, aivan kuin hän jostain yläpuolella olisi katsellut itseään ja mielessään liikkuvia ajatuksia. Hän näki, kuinka reki kulki raskaasti nuoskassa lumessa, ja näki, että vanha parooni kiukutteli mennyttä nuoruuttaan. Ja kun hän jälleen palasi todellisuuteen, iski hänen mieleensä lause, jonka Armida kerran oli sanonut ja jolle hän oli vain nauranut:

»Tiedätkö, minä en uskalla jättää sinua yksin maailmaan. Jos minä kerran kuolen, täytyy sinun kuolla minun jälkeeni. Minä tulen itse sinua hakemaan, sillä sinä olet luonnostasi kevytmielinen ja voisit pahalla tahrata kaiken sen hyvän, mitä minä olen sinulle tehnyt.»

Paksujen sudennahkaturkkien alla kihosi hiki Jääkylän vanhan paroonin ruumiiseen. Hän ajatteli, että turkit olivat tällaisena päivänä liikaa. Mutta sydämessään tiesi hän sen johtuvan siitä, että hän kuvitteli, millaista olisi kuolla juuri nyt.

Reki pysähtyi postimestarin talon eteen. Taas tunsi Rautakylän vanha parooni olevansa oman itsensä ulkopuolella. Hevoset seisoivat päät riipuksissa, hiestyneillä kyljillä vaahtopirskeitä. Vanha parooni astui sisään tupakansavuiseen huoneeseen, joka oli siniharmaa talvipäivän kalpeassa valossa. Hän kätteli postimestaria ja asemapäällikköä ja apteekkaria. Ja kohta hän nauroi heidän jutuilleen ja joi totilasinsa pohjaan.

Mutta nämä kaikki vanhat ystävät ja juomaveikot tuntuivat vierailta ja kaukaisilta ja omituisen varjomaisilta tupakansavuisessa huoneessa. Lopuksi Jääkylän vanha parooni parin tunnin kuluttua hyvästeli ja lähti pois ja sanoi reessä torkkuvalle ajopojalle, että tämä saisi ajaa edellä kotiin; parooni tahtoi itse kävellä.

Ilman oli täyttänyt punertava hämärä, joka ei tullut mistään, vaan jota säteili ilmasta itsestään. Jääkylän vanha parooni kulki hitaasti kylän halki, kuuli kulkusten häipyvän, vaimenevan kilinän ja erotti jostain kaukaa koiran kumean haukunnan. Mutta missään ei näkynyt ihmisiä ja kylä oli äänetön ja jähmettyneen liikkumaton.

Kun vanha parooni ehti metsään, jonka suurten, solakkain mäntyjen rungoista oli huurre sulanut, niin että ne olivat märkiä ja ruskeita ylhäältä ja harmaita alempaa, tunsi hän, ettei hän enää ollut nuori ja ettei hän enää osannut elää.

Alkoi tulla jo pimeä, mutta tie näkyi vielä selvästi ja siihen painuneet kavionjäljet näyttivät mustilta. Vanhan paroonin tuli hiki ja hän mietti mielessänsä, että turkit olivat sittenkin liian paksut.

Armida oli sanonut, että myöskin vanhan paroonin täytyisi pian kuolla. Jääkylän vanha parooni muisti taas, että Armida oli uhannut tulla itse häntä hakemaan. Paroonia puistatti. Hän oli hämärässä näkevinään vaanivia varjoja puiden takaa. Hän kiirehti askeleitaan. Sydämessä tuntui outo kouristus.

Hän vihasi nyt Armidaa enemmän kuin koskaan ennen. Mutta itselleenkään sitä selvästi myöntämättä tiesi hän sisimmässään, että tämä viha oli voimatonta, sillä Armida oli aina ollut väkevämpi häntä. Sitäkin voimakkaampi nyt vainajana.

Tie teki vähän matkan päässä mutkan. Jääkylän parooni tunsi ja tiesi, että mutkan takana oli Armida tulossa häntä vastaan, hakemaan häntä pois. Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain kuvittelua, oli hän jo näkevinään Armidan laihan, jäykistyneen ruumiin liikkumassa tietä pitkin. Parooni saattoi erottaa hänen kuoppaposkiset kasvonsa sekä tarmokkaan leuan ja ihon, jolla oli kuoleman sinerrys, ja ennen kaikkea nuo tuimat harmaat silmät, joiden kulmissa oli pari lasimaista, hyytynyttä pisaraa. Hän tiesi, että juuri tuolla tien mutkassa he kohtaisivat toisensa.

Raskaat turkit painoivat yhä enemmän. Vanhan paroonin ruumis oli aivan hiessä. Hän huohotti ja sydänalassa tuntui yltymistään yltyvä kouristus. Äkkiä tunsi vanha parooni olevansa suuren pelon vallassa, oudon kammon, suorastaan kuoleman kauhun. Häntä halutti kääntyä takaisin, juosta, paeta… jonnekin… kauas. Mutta hän ei voinut. Hänen ikään kuin oli pakko kulkea eteenpäin välttämätöntä, vaativaa ratkaisua kohti.

Kun Jääkylän parooni oli ehtinyt tien mutkaan, putosi korkealta, männyn kostealta oksalta, kasa märkää lunta tupsahtaen hänen eteensä hankeen. Jääkylän vanha parooni hätkähti, horjahti ja kaatui tielle eikä noussut enää.

Yön tultua alkoi hiljaa sataa lunta ja suuret, pehmeät hiutaleet peittivät pian paksuissa sudennahkaturkeissa makaavan miehen. Siitä löysi hänet aamulla kunnantalon ruotivaivainen, Leena, joka oli matkalla katsomaan viimeisen kerran Jääkylän armeliasta ja hyvää Armida emäntää.