KIROTUT SILMÄT.

»Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Oletteko kuullut nimeni? Niin, minä olen arvossapidetty mies, hiukan kuuluisakin, vai kuinka? Ha-haa! Ehdin vielä pitkälle — en ole vanhakaan — kunhan hermoni vain parantuvat. Vain pari kuukautta ehkä, luulen sen riittävän.

Olette kukaties lukenut minun tutkielmani »Tilastotieteen käyttämisestä yleisen rikollisuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa?» Se herätti aikoinaan paljon huomiota. Minuun kiinnitetään suuria toiveita. Täydentäisin ja jatkaisin sitä nyt, elleivät nuo kirotut silmät aina vaivaisi minua!

Silmissänikö vikaa? Hah-haa! Erehdytte taas. Minun silmäni ovat hyvässä kunnossa, vieläpä paremmat kuin toisten. Mutta nuo kaksi kirottua silmää ne…! Ebban silmät nimittäin. Ne ne häiritsevät minua, kiusaavat minua, hermostuttavat ja ärsyttävät, vaikka Ebba onkin kuollut. Ebba raukka. Hän lepää nyt kirkkomaassa, rauhassa — — niin — — —.

Ei, ei, saatana! Ei! Minä en murhannut Ebbaa! Vai ette sanonut mitään? Hm, luulin kuulleeni jotain, hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Katsokaahan, hänen silmänsä elävät eivätkä anna minulle milloinkaan rauhaa.

Mutta sehän oli hänen oma syynsä. Itsehän hän niin tahtoi. Ja miksi hän suostui siihen? Minä olin silloin nuori enkä osannut harkita tekojani. Ebba oli niin kaunis, ja minähän kyllä rakastin häntä. Niin, rakastin, ja jos minä joskus satuin jotain lupaamaan — ha-haa! — niin sehän vain oli hetken hurmassa luvattu — kuinka se nyt latinaksi sanotaankaan? — aivan ajattelematta. Mutta hän uskoi varmaan siihen — hän taisi, näin meidän kesken sanoen, olla hiukan typerä — ja sitäpaitsi hän oli niin kovin viaton.

Tietysti minä pidin hänestä, rakastin häntä. Mutta hän oli köyhä ja halpa-arvoinen. Enhän minä voinut häntä naida. Sehän olisi ollut mielettömyyttä ja itsetuhoamista. Minun tieni tähtäsi korkealle — a-a-a-a-h! — korkealle, niin kovin korkealle! Häntä minun olisi ollut mahdoton ottaa mukaani. Hän olisi ollut taakka, este, kahle. Kaikki olisivat minua nauraneet, jos olisin jonkun rihkamakauppiaan tyttären kanssa yrittänyt ruveta nousemaan kunnian ja loiston portaita. Se olisi särkenyt urani ja unelmani, sen ajatteleminenkin jo oli mieletöntä, se oli yksinkertaisesti sanoen mahdotonta, aivan mahdotonta.

Voi, kuinka hyvin minä muistankaan sen alun! Silloin kukkivat tuomet ja minä olin juuri saanut maisterinsormukseni ja suuret unelmat kypsyivät mielessäni. Me leikittelimme yhdessä, Ebba ja minä, muka kiistellen. Se tapahtui tuomilehdossa, ja tuomien tuoksussa oli kummallista värinää. Oli valkea kesäyö ja leikitellessämme minä sieppasin hänet syliini, muka vain vangitakseni leikillä hänet. Tunsin silloin hänen vyötäistensä hennon notkeuden ja lanteittensa pehmeän kaarteen omaa ruumistani vasten.

A-a-a-ah, miten hullu minä silloin olin. Mutta veri jyskytti pyörryttäen ohimoissani ja minä tunsin kasvoilleni painuneen vaatteen lävitse hänen nuoren povensa huohotuksen ja hänen sydämensä lyönnit. Hän pelkäsi, hän tempoili itseään irti, hän tahtoi huutaa, mutta minä puhuin hulluja, kiihkeitä sanoja hänen pieneen korvaansa, minä lupasin, ehkäpä vannoinkin. Ja hän raukeni syliini, uskoen minuun, tuossa valkeassa, tuomentuoksuisessa kesäyössä.

Hullu minä silloin olin, kun annoin tuon ainoan hetken takia alttiiksi koko loistavan tulevaisuuteni. En ajatellut silloin muuta kuin aistien pyörryttävää hekumaa. Ja rakastinhan minä Ebbaa, vaikkakin vähemmän kuin tulevaisuuttani.

Unohdin pian koko asian, sillä tein ankarasti työtä koko kesän. Tutkin kirjastoja ja alustelin tutkielmaani. Kunnianhimoni oli suuri. Tahdoin jo nuorena päästä eteenpäin. Paljonkaan en ehtinyt tavata Ebbaa. Mutta kerran, juuri kun asterit alkoivat kukkia ja ilmassa oli jo syksyn kaiku, tuli Ebba luokseni muistuttamaan minua lupauksestani. Hän vaati, että täyttäisin sen pian. Samalla hän kuiskasi korvaani jotain, joka sai minut kauhistumaan ja kiroamaan.

Lähetin Ebban pois toiselle paikkakunnalle. Kun hänen aikansa oli tullut, menin hänen luokseen ja selitin hänelle, kuinka mahdotonta minun oli täyttää se, mitä joskus ajattelematta olin tullut luvanneeksi hänelle. Hän itki ja valitti, mutta tulevaisuuteni oli kysymyksessä, ja minä otin lapsen pois häneltä.

Minä vannon, niin, minä vannon, ja te tietysti ymmärrätte, ettei minulla ollut pienintäkään aikomusta tappaa sitä. Se oli vain sattuma, ikävä tapaturma, että se putosi vahingossa siihen suohautaan. Enkähän minä voinut estää maata vierimästä sen päälle. Ah, kuinka kaameasti vihreä, limainen vesi loiskahti, kun se putosi sinne! Ja kirottua, miten se huusi ja parkui vielä sittenkin kauan aikaa, vaikka olin tukkinut sammalia sen suuhun! Miksi helvetissä sen täytyi parkua? Se teki minuun pahan, kovin pahan ja ikävän vaikutuksen.

Palasin Ebban luokse. Juuri silloin se tapahtui. Hän ei sanonut mitään. Miksi hän ei sanonut mitään? Hän vain katsoi minuun, katsoi kokonaisia ikuisuuksia noilla saatanallisilla silmillään. Tuo katse kaivautui minuun kuin tulinen neula, se kaivautui ikipäiviksi sydämeni syvimpään pohjukkaan, enkä minä koskaan pääse vapautumaan siitä.

Ebba palasi lakaisin kotiinsa ja sai jonkinlaisen halvauksen, niin ettei hän päässyt enää kävelemään. En käynyt kertaakaan hänen luonaan, mutta sain toisilta tietää, että hänen täytyi aina maata vuoteessaan liikkumattomana ja että vain hänen silmänsä elivät ja liikkuivat.

Joka päivä täytyi minun kulkea sen talon ohitse, missä hän makasi, ja aina tunsin minä silloin seinien ja verhojen lävitse hänen kirotut silmänsä. Minä näin, kuinka ne katselivat minua. Ah, tuo kirottu katse kaivautui jokaiseen soluuni, se poltti ja repi hermojani, se seurasi minua, se turmeli työni, kaikkeni, koko elämäni. Mikään ei sitä kyennyt estämään eikä antamaan minulle rauhaa.

En ollut koskaan käynyt hänen huoneessaan, mutta kuitenkin näin sen aina silmieni edessä. Saatoin erottaa huonekalut, taulut seinillä, verhot, lattiamaton kuviot — mutta ennen kaikkea vuoteen ja siinä makaavan liikkumattoman ruumiin. Ja sitten nuo Ebban kirotut, polttavat silmät.

Ha-haa! Minä en voinut kestää sitä kauempaa. Tuo katse vei öitteni unen ja ennen kaikkea häiritsi se minua tieteellisissä tutkimuksissani. Ihmiset alkoivat katsella minua epäillen ja peläten, kun yhtäkkiä kesken vilkkaimmankin keskustelun saatoin hätkähtää ja raivostua nähdessäni nuo silmät milloin missäkin: seinissä, katossa, huonekaluissa, kuvissa tai oman seuralaiseni silmien paikalla.

Oma syynsä! Miksi hänen tarvitsi häiritä minua niin? Eihän minulle jäänyt mitään muuta keinoa. Oli pimeä syysyö, kun salaa vihdoin hiivin hänen huoneeseensa. Olinhan nähnyt sen mielessäni niin monesti. Ja tunsinhan jokaisen nurkan jo ennestään.

Hän makasi juuri niin kuin olin ajatellutkin. Mutta nyt hän nukkui. Hänen silmänsä eivät voineet sillä hetkellä häiritä minua, sillä ne olivat kiinni.

Minulla oli mukanani kirves. Löin sillä häntä päähän. Terä iski luuhun, niin että rusahti. Jollain tapaa Ebba pääsi istumaan, mutta kaatui aivan kohta. Oli pimeä enkä minä oikein nähnyt muuta kuin tummat hiukset valkeata raitia vasten. Löin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes jostain katkenneesta valtimosta lämmin suihku ruiskahti kasvoilleni. Silloin läksin minä pois, sillä otaksuin, että olin vihdoinkin päässyt rauhaan noista saatanallisista silmistä.

Seuraavana aamuna minut vangittiin. Selitin koko asian, kuinka hän tahallaan oli pirullisesti kiusannut minua noilla kirotuilla silmillään, niin etten ollut rauhassa voinut työskennellä. He säälittelivät minun kärsimyksiäni ja lähettivät minut puoliväkisin tänne hermojani parantamaan ja toipumaan mielenjärkytyksestäni, jotta voisin jälleen jonkun ajan kuluttua jatkaa tieteellisiä töitäni koko ihmiskunnan hyödyksi. Tunsin itsekin, kuinka hermoni olivat järkkyneet, ja kun minulle kerran luvattiin vapaapaikka, mikä on varsin hyvä varattomalle tiedemiehelle, niin matkustin mielelläni.

Mutta kirous alkoi uudestaan. Juuri kun astuin junaan, näin Ebban ruumissaaton kulkevan hautausmaata kohti. Ja kautta perkeleen — kirotut silmät katsoivat minuun jälleen kuolleesta, murskautuneesta päästä mustan ruumisarkun paksujen lautojen lävitse. Eivätkä ne ole jättäneet minua vieläkään rauhaan. Oltuani täällä muutamia päiviä alkoivat ne jälleen näkyä joka paikassa yksityishuoneessani. Yritin väijyä niitä ja lyödä niitä jollain aseella ja puhkaista ne, mutta ne väistyivät aina siirtyen ikään kuin härnäten Loiseen paikkaan.

Sitä kesti kauan aikaa. Olin jo melkein epätoivoissani, kun vihdoin keksin oikean keinon. Kuitenkin oli siinä yksi pulma. Palvelija ei tahtonut päästää minua ulos täältä. Hän oli kovin yksinkertainen, vaikka tarkoitti tietysti hyvää. Hän vain aina sanoi, että tarvitsin lepoa ja rauhaa enkä saisi rasittaa turhaan itseäni. Aivan kuin minulla olisi ollut mitään rauhaa noiden silmien aina ahdistaessa minua. Eikä se nauta ymmärtänyt edes selityksiäni ja asian tärkeyttä. Kun ei ollut muuta neuvoa, olin minä viekas, löin hänet muutamana iltana huomaamatta tuolillani pyörryksiin ja otin itse avaimet.

Kaikki olivat menossa makuulle. Hiivin silloin salaa ulos ja kuljin kauas pois. Olin palvelijalta ottanut myös tarvitsemani määrän rahaa. Matkustin määräpaikkaani yöjunalla ja olin seuraavan päivän metsässä piilossa, ettei kukaan olisi saanut päähänsä estää minua aikeessani. Illan tultua hiivin salaa hautausmaalle. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Ebban haudan. Siinä oli vain multakumpu ja pieni puuristi. Olin löytänyt lapion muutamasta heinäladosta. Ja kuu paistoi juuri tarpeeksi mustien pilvien lomista.

Maa oli märkää ja ruskeat lehdet peittivät hautausmaan käytäviä. Aloin kaivaa, ja se kävi niin sukkelasti, että aivan huusin mielihyvästä. Pian tuli arkku esiin ja sen mustien lautojen lävitse katsoivat minua Ebban silmät kuun häviävässä valossa. Mutta en pelännyt niitä tällä kertaa, sillä tiesin voittavani ne kohta.

Arkku oli kehno. Helposti sain lapionkärjellä väännetyksi kannen auki. Kuulin ruostuneiden ruuvien kitinän, kun ne irtautuivat puusta. Siinä makasi Ebba. Hänen lasimaiset silmänsä olivat auki, niin kuin olin jo nähnyt. Ne loistivat kuin lasi kuun säteissä.

Siinä olivat siis vihdoinkin nuo kirotut silmät. Minä aioin upottaa sormeni niihin, repiä ja raastaa ne rikki. Huuliltani pääsi pidätetyn raivon ähkäisy, kun koukistunein sormin kumarruin niitä kohti.

Silloin ympäröivät poliisit ja palvelijat haudan, tempasivat minut ylös sieltä ja veivät minut mukanaan. Huusin ja riehuin raivoissani, kun tehtäväni jäi näin suorittamalla. Mutta riehuntani oli turhaa, sillä minut puettiin kirottuun pakkopaitaan.

Täällä sairaalassa olen nyt sen jälkeen taas virunut. Ensin pakosta, mutta nyt jo omasta halusta. Hermoni eivät ole vielä kunnossa. Helvettiäni vain jatkuu. Nuo silmät kiusaavat minua hellittämältä, nuo kaksi kirottua silmää. Katsokaahan: näettekö tuolla nurkassa, tuolla, näettekö? Ah… ne liikkuvat! Aaah! Aaah! Alati näen minä edessäni, aina ja iankaikkisesti, Ebban silmät, nuo kaksi kirottua, ikuisesti kirottua silmää! A-a-ah!

Miksi ei minun annettu murskata, särkeä niitä? Nyt olisi minulla rauha, jos olisin saanut nähdä Ebban limaiset silmäkuopat tyhjinä. Mutta sitä ei minulle suotu. Kirottua! Nyt ei työstänikään voi enää tulla mitään. Mutta tieteelle, maamme tieteelle tahdottiin tehdä tämä vahinko samalla kuin minulle itsellenikin. Miksi? Vastatkaa te, jos osaatte. A-a-ah.»