PUNAINEN KOLMIO.

(Lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin päiväkirjasta, joka löydettiin kirjoituspöydän laatikosta hänen surullisen kuolemansa jälkeen.)

Marraskuun 15. p:nä.

Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen tikarin. Se oli typerä päähänpisto, niin kuin tavallisesti. Näin aamulla sanomalehdessä ilmoituksen huutokaupasta, joka pidettiin jonkun muinaisesinekauppiaan kuoleman johdosta. Siinä myytiin m.m. laaja kirjasto. Menin huutokauppaan ostaakseni jonkun loppuunmyydyn kurssikirjan.

Mutta sen sijaan huusinkin pääkallon. Olen joskus kaivannut sellaista pöydälleni. Synkässä mielentilassa ollessani se syventäisi tunnetta kaiken katoavaisuudesta. Huutokaupassa ei ollut paljon väkeä, joten sain kallon halvalla. Sain kuulla, että muinaisesinekauppias oli tehnyt itsemurhan, leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka myös oli myytävänä.

Jokin omituinen kammottavan ja fantastisen ikävä sai minut huutamaan myös sen. Joku kuriositeettien kokeilija huusi sitä kauan kilpaa kanssani, ja tikari teki aika loven vähiin rahoihini. Typerä päähänpisto, kuten sanottu!

Nyt on pääkallo tuossa pöydälläni. Sen väri on keltaisenharmaa, joissakin kohdin vihertävä, ja tyhjät silmäkuopat tuijottavat minua. Vuokraemäntäni pelästyi sen nähdessään, mutta minuun valaa sen läheisyys omituista rauhaa.

Tikari on pääkallon vieressä. Se on kovin vanha: kahvassa pari himmeätä turkoosia ja joku ruskea läikkä. Ehkäpä verta. Terä on puhdistettu, mutta harmaa ja kiilloton. Käytän sitä paperiveitsenä.

Täytyisi päästä pukuihin käsiksi. Olen jo pari kuukautta turhaan maleksinut kaupungilla. Vain pari luentoa, mutta en tunne niihin halua.

* * * * *

Marraskuun 27. p:nä.

Miten äärettömän pintapuolista ja tyhjää elämä on. Mieleeni on viime aikoina noussut vieraita, ennen tuntemattomia ajatuksia. Ovatkohan ne tuon pöydälläni tuijottavan pääkallon ansiota, vai alankohan kehittyä pessimismiin?

Mitä arvoa on oikeastaan elämälläni? Mikä olen minä? Köyhä ylioppilas, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, lukuunottamatta muutamaa vanhaa tätiä. Lueskelen aikani — minkä verran nyt sitten luen — ja määrätyn ajan kuluttua tulee minusta tuomari tai mitä tulee. Elän aikani, olen aikani, vietän iltani punssiseuroissa tai istun yksin kotona lasin ja sikarin ääressä. Kerran kuolen ja minut haudataan; pari riviä sanomalehdessä ja jonkun tuttavan ohimenevä ajatus: »nyt on tuokin jo kuollut.» Sitten ei enää mitään. En jaksa uskoa sielun kuolemattomuuteen. Se on liian mahdotonta terveelle järjelle.

Ehkä pitäisi minun joskus mennä naimisiin, saada lapsia ja jatkaa sukuani. Nyt minua tympäisee tuo kaikki. Inhoan naisia, eniten vuokraemäntääni, joka ei vielä ole liian vanha ja on pari kertaa katsellut lupaavasti minua. Kuinka naiset ällöttävätkään minua, kun ajattelen heitä sukupuolisina olentoina! Ehkä se on jonkinlaista heikkohermoisuutta.

Luulen, että sukumme loppuu minuun. Se onkin liian vanha ja väsynyt. Ehkä pessimismini johtuu juuri siitä. Olen kalpea ja heiveröinen ja sairastelen usein. Veressäni on jotain vikaa.

Ihmeesti olen kiintynyt tuohon pääkalloon. Sen ontoissa silmäkuopissa ja irvistyksessä on jotain oman mieleni mukaista. Pari poskihammasta on säilynyt ja niiden purupinnat ovat ehjät ja valkeat.

* * * * *

Joulukuun 1. p:nä.

Tänään sain toveriltani, farmaseutilta, kokaiinia. Nautimme sitä yhdessä hänen pienessä kamarissaan. Minulle se oli ensimmäinen kerta.

Omituinen tunne. Ensin rupesi koko ruumiini, sen kaikki lihakset, vapisemaan ja puheeni kävi sammaltavaksi. Nautinto — todella ihmeellinen nautinto — oli puhtaasti henkistä laatua, ilman mitään aistillista.

Koko älyni tuntui kerääntyvän yhteen pisteeseen. Tiesin olevani nerokas ja kykenin ratkaisemaan muutamia probleemeja, jotka olivat mieltäni askarruttaneet.

Nautimme sitä, kunnes se oli kaikki lopussa. Se on parempaa kuin alkoholi.

* * * * *

Joulukuun 5 p:nä.

Viime yönä olin »naisten» luona.

Hän oli hyvin onnistunut, tumma, kiihkeä, piirteet aistilliset. Mutta minua alkoi tympäistä kesken kaiken. Aukaistessani hänen pukuaan katselin käsiäni aivan kylmästi ja objektiivisesti. Tuollainen itse-erittely on varmaankin sairaalloista. En ole ennen sellaista tuntenut.

Palatessani kotiin tunsin vain kyllästystä. Olen koko päivän loikoillut vuoteessani ja polttanut savukkeita. Tuhkakuppi on kukkuroillaan pätkiä ja niitä tippuu lattialle, mutta en saa itseeni kyllin tarmoa käydäkseni tyhjentämässä sen uuniin.

Pääkallo katselee minua aivan kuin ilkkuen. Onkohan se naisen vai miehen? Lueskelen Baudelairea, tai en viitsi juuri sitäkään.

Luvut eivät luista.

* * * * *

Joulukuun 8. p:nä.

Tänään satoi lunta, joka varmaan pysyy maassa. Talvi on siis alkanut. Luulen, että juuri syksyn kosteat ja alakuloiset päivät ne lamauttivat loimitarmoni. Olen lukenut ja tehnyt työtä koko päivän. Kylmä ilma virkistää. Kurssikirjat ovat kovin paksut.

* * * * *

Joulukuun 11. p:nä.

Nenäni vuotaa alituisesti ja sen limakalvoa polttaa. Epämiellyttävä tunne. Se johtuu varmaankin kokaiinista. Olen joutunut ottamaan sitä usein. Se virkistää ja antaa minuun uutta elämää. Väsyneenä ja velttona ollessani tunnen kaipaavani sitä. Sanotaan kyllä, että se voi käydä vaaralliseksi.

Eilen illalla otin sitä enkä tahtonut saada unta koko yönä. Puolihorroksessa näin jonkinlaisen näyn. Pääkallo muuttui elävän naisen pääksi. Hänen piirteitään en ole koskaan ennen nähnyt, vaikka ne tuntuivat tutuilta. Kasvot hymyilivät minulle. Ne eivät olleet erikoisen säännölliset, suupielessä oli jotain vikaa, se oli hiukan vääntynyt ja liikkumaton. Minusta hän oli kuitenkin kaunis. Sitten näin jo kohta koko naisen istuvan tuolillani pöydän ääressä. Ohut, ruskeatäpläinen puku paljasti vartalon muodot selvästi. En koskaan ole nähnyt niin sopusuhtaista ja solakan kaunista naisruumista.

Sitten olin olevinani jossain vieraassa huoneessa. Lattialla makasi vanhanpuoleisen, harmaatukkaisen miehen ruumis. Hänen jäykistyneessä kädessään oli tikari ja hänen kurkkunsa oli viilletty poikki. Näin kurkkutorven aukon, johon vuoti hiljaa verta. Mitään pelkoa tai kammoa en tuntenut, rintakehässäni vain epämääräistä puristuksen tunnetta. Lattialla ruumiin vieressä oli pääkallo nurin kaatuneena.

Molemmat unet olivat selväpiirteisiä. Ennen en ole niin selviä nähnyt, vaikka yleensä uneksinkin paljon öisin.

Aamulla ajattelin, että pääkallo askarruttaa liian paljon mielikuvitustani ja häiritsee lukujani. Pistin sen pöytäkomeroon vanhojen paperien joukkoon. Jollain tavoin luo teko kevensi mieltäni. Yritin tehdä lyötä, mutta se ei luistanut. Loikoilen nyt vain vuoteessa ja poltan tupakkaa.

* * * * *

Joulukuun 16. p:nä.

Kokaiini on ihmeellistä. Olen paljon muuttunut. Sieluni on tulvillaan outoja mielikuvia. Uneksin mustista kukista ja vieraista, huumaavista tuoksuista. Se saattaa myös johtua Baudelairesta, jota luen.

Olen ostanut pienen, kapean pöydän, päällystänyt sen mustalla kankaalla ja asettanut pääkallon taas esille sille. Minulla on myös rautainen hiiliastia. Iltaisin poltan pääkallon edessä suitsutuksia: myskiä ja jotain ainetta, jonka nimeä en tiedä. Sitä sain muutamasta ummehtuneesta itämaisten tavarain kaupasta. Sen tuoksu on hiukan imelää ja hyvin huumaavaa.

Päätin loma-ajaksi jäädä kaupunkiin. Mitäpä siellä maaseudun yksinäisyydessä tekisin? Vaikka täällä olen oikeastaan vielä yksinäisempi.

Täysihoitolan yläkertaan, minun huoneeni yläpuolelle, on muuttanut uusi asukas. Olen kuullut hänen askeleensa: ne ovat kevyet ja varmat. Luulen kuulleeni ne ennenkin. En ole häntä vielä nähnyt. Joku neiti — puhuivat tänään ruokapöydässä.

Vuokraemäntäni katseli minua tänään omituisesti. Olikohan ulkomuodossani jotain erikoista vai onko hän kiinnittänyt huomiota leikkiini?

Niin. Leikkiä se on, lapsellista leikkiä, mutta tunnen outoa tyydytystä istuessani iltaisin sohvannurkassa, kun vieraiden tuoksujen mukana sieluuni nousee värikkäitä, itämaisia kuvia.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että tuo kerran unissani näkemäni ruumis oli varmaankin sama muinaisesinekauppias, joka oli tehnyt itsemurhan. Jonkinlaista mielikuvien yhdistymisiä varmaan. Onhan pääkallo aina edessäni.

* * * * *

Joulukuun 18. p:nä.

Tänään oli hän päivällispöydässä. Hänellä oli yllään yksinkertainen, ruskeatäpläinen puku. Kasvot eivät olleet erikoisen kauniit, mutta silmät olivat tummat ja syvällä päässä. Toinen suupieli oli jollain tavoin vääristynyt eikä liikkunut hänen puhuessaan.

Kun hän näki minut, säpsähti hän omituisesti ja katseli minua hetken suoraan silmiin. Silloin olin varma siitä, että tunsin hänet. Pöydässä olin hajamielinen, pudotin haarukkani enkä ottanut osaa keskusteluun.

Vasta illalla huomasin, että hän oli sama nainen, jonka olin unissani nähnyt. Tämä ajatus täytti mieleni omituisella kammolla. Ajatukseni palasivat alituisesti häneen. Se saattoi kyllä johtua siitä, että hän koko ajan käveli yläpuolellani. Kuulin hänen askeleensa enkä voinut rauhassa istua, ennen kuin itsekin olin muutamia kertoja kävellyt huoneeni lattian poikki edestakaisin.

Pääkallo on aavemainen hämärässä. Välistä tunnen pelkääväni sitä.

* * * * *

Joulukuun 20. p:nä.

Sain farmaseutti-ystävältäni tänään suurehkon määrän kokaiinia. Minun on nyt hyvä olla, mutta kaipaan seuraa.

Ihmettelen, mahtaisiko tuo ruskeatäpläinen nainen tulla huoneeseeni, jos pyytäisin häntä. Enhän vielä tunne häntä, en ole edes puhunut hänen kanssaan.

Mutta olen nähnyt hänestä syntisiä unia.

* * * * *

Joulukuun 24. p:nä.

Jouluaatto. Vuokraemäntäni oli hankkinut kuusen. Me muutamat, joilla ei ollut paikkaa, mihin mennä, istuimme yhdessä. Keskustelu oli kankeata. Kaikilla tuntui olevan ikävä. Olin ottanut kokaiinia ja puhelin enemmän kuin muut. Harvinaista minulle.

Ruskeatäpläinen nainenkin oli siellä. Nyt hänellä oli toinen puku, mutta senkin kankaassa oli ruskeita täpliä. Hänen ruumiinsa on tosiaankin kaunis.

En vieläkään puhunut hänen kanssaan, mutta tunsin hänen ajatustensa ympäröivän minua kimmoisen verkon tavoin.

* * * * *

Joulukuun 29. p:nä._

Kuulen hänen askeleensa iltaisin pääni päältä. En saa rauhaa, ennen kuin vuoteen narahduksesta kuulen hänen menneen levolle.

Vastapäisen kivimuurin seinässä on hänen ikkunansa kuva. Eilen illalla seisoin ikkunassa ennen vuoteeseen menoa ja näin hänen varjonsa. Hänellä oli yöpuku päällään. Vaikka näin hänestä ainoastaan varjon, tiesin kuitenkin, että se oli silkkipyjamas ja että siinä oli ruskeita läikkiä. Omituista mielikuvituksen leikkiä!

Kun vuoteeseen mennessä sammutin sähkövalon, sammui aivan samassa silmänräpäyksessä hänenkin huoneestaan valo. Sattumako?

* * * * *

Tammikuun 1. p:nä.

Tänään päivällisen jälkeen istuimme hetken yhdessä ja pulmiimme kirjallisuudesta. Hänen hymyilynsä on kaunis, mutta liikkumaton suupieli saa aikaan, että siinä on jotain luonnotonta.

Hän tuli huoneeseeni hakemaan jotain kirjaa, mutta kumpikaan emme kynnyksen yli astuttuamme enää muistaneet, mistä kirjasta oli kysymys ollut. Hän tiesi ja minä tiesin, että se olikin vain tekosyy.

Emme itseasiassa keskustelleet ollenkaan, mutta kuitenkin tuntui minusta, että me vaihdoimme ajatuksia paljon.

Hän katsoi pääkalloa ja sanoi pitävänsä mystillisistä esineistä.

Sinä hetkenä minä jollain tavoin tiesin, tulin vakuutetuksi siitä, että pääkallo on naisen.

* * * * *

Tammikuun 10. p:nä.

Hän on välistä käynyt huoneessani. Itse en vielä ole nähnyt hänen kamariaan. Emme puhu paljon: me vaistoamme toistemme ajatukset.

Meillä ei ole mitään sopimusta, mutta joka ilta seisomme samaan aikaan kumpikin ikkunassamme. Minä katselen hänen varjoansa ja tiedän hänen katselevan omaani. Valomme ovat usein sammuneet yhtaikaa.

Kerran kysyin, onko hänen pyjamaksensa kankaassa ruskeita läikkiä. Hän myönsi sen. Vaikkei hän sanonut muuta, tunsin, että hän tahtoisi näyttää sen joskus minulle.

Tänään hän katseli tarkasti pääkalloa, otti sitten pöydältä turkoosikahvaisen, persialaisen tikarini käteensä ja painoi sen terän kuin leikkien kurkkuaan vasten. Muistin silloin vanhan muinaisesinekauppiaan, ja minusta tuntui hyvin omituiselta, mutta en puhunut siitä mitään hänelle.

Minäkin pitelin tikaria ja pidin sitä kurkkuani vasten. Silloin huomasin, että se oli kovin tylsä.

* * * * *

Tammikuun 12. p:nä.

Hän ei ole käynyt luonani, mutta iltaisin on hänen varjonsa ikkunassa. Hänen ajatuksensa täyttävät elämäni. Se ei enää ole sisällyksetöntä. Myös kokaiini virkistää minua. Hän tietää, että käytän sitä. Tunnen sen, vaikkei hän ole siitä mitään puhunut. Huomaakohan sen jo ulkomuodostani? Olen katsellut kuvaani peilistä eikä minusta siinä ole mitään erikoista. Tavallinen kalpeuteni vain ja ehkä silmissä jonkinlainen vieras kiilto.

Tapasin itseni kerran ajattelemasta vanhaa muinaisesineiden kauppiasta. Huomaamattani olin ottanut hänen tikarinsa käteeni. Koettelin sen terää ja mietin, millaistahan olisi, jos viiltäisin sillä kurkkuni auki.

Kun huomasin ajatukseni, puistatti minua.

Jos joskus tekisin itsemurhan — vaikka sitä en kyllä koskaan tule tekemään, sillä tällä hetkellä rakastan elämää, koska siinä on jotain sisällystä — en varmastikaan valitsisi tuota tapaa. Se on raaka ja hirveä. Ottaisin mieluummin myrkkyä. Se on kauniimpaa ja tuskattomampaa. Mutta miksi miettiä tuollaista?

Olisi sentään mielenkiintoista, jos voisin leikata pääni poikki ja asettaa sen pöydälle pääkallon viereen. Se näyttäisi hauskalta. Voin kuvitella sitä…

Mistähän nämä ajatukset ovatkaan johtuneet mieleeni?

* * * * *

Tammikuun 16. p:nä.

Tänään tuli hän jälleen, mutta oli erilainen kuin ennen. Hänen kasvoissaan oli punaa ja hänen silmänsä loistivat. Kuitenkin olin näkevinäni niissä jotain sameaa. Meillä oli hauskaa. Nauroimme ja puhuimme paljon.

Huomaan ajattelevani häntä aistillisesti. Hän itsekin tietää sen.

* * * * *

Tammikuun 19. p:nä.

Pihalla oli aamulla veitsenteroittaja. Hänen kätensä olivat kylmästä sinertävät. Annoin armosta hänen teroittaa persialaisen tikarini. Hän kyllä ansaitsi nuo muutamat kolikot. Nyt on tikarin terä kirkas ja kiiltävä. Saatan katsella sitä kauan aikaa. Se ikään kuin vaatii huomiota puoleensa.

Olen huomannut, että pääkallon silmäkuopat ovat syvällä päässä. Luulen, että sillä on kerran ollut tummat silmät. Sen vasemmassa suupielessä on pieni, rustomainen kasvannainen.

* * * * *

Tammikuun 20. p:nä.

Hän on koko päivän leikkinyt tikarillani. Kysyi minulta, eikö näyttäisi fantastisella, jos hänen päänsä olisi pääkallon vieressä pöydällä.

Luulen, että pian yritän suudella häntä. En jaksa enää kauan hillitä itseäni. Hän aavisti ajatukseni ja hymyili omituisesti.

* * * * *

Tammikuun 24. p:nä.

En tiedä, mitä ajatella. Illalla otin tavallista suuremman annoksen kokaiinia ja suitsutin pääkallolle. Yöllä en saanut unta. Vaivuin vain tavalliseen horrokseeni. Heräsin kuunsäteisiin. Tuntui kuin kaikki varjot huoneessa olisivat liikkuneet hiljaa.

Silloin aukaisi hän oven ja astui sisään aivan äänettömästi. Kuunsäteet valaisivat hänen pieniä, paljaita jalkojaan. Ne olivat hyvin hoidetut. Ruusunpunertavat pikku kantapäät saivat kaikki aistini liikkeelle.

Hänellä oli yllään musta silkkipyjamas, jossa oli muutamia ruskeita ympyröitä. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, huomasin, ettei se ollutkaan mitään tavallista, ruskeaa väriä. Se häivähteli väliin purppuranpunaiselta, ja kerran näyttivät kaikki läikät vihreiltä.

Hän kumartui ylitseni. Tunsin hänen ruumiinsa läheisyyden ja tuoksun. Tuoksu oli houreunteni mustien kukkien lemua. Puvun aukosta näin hänen ihanien rintojensa piirteet. Ohuen pyjamaksen alla oli hän aivan alaston.

En tiennyt, mitä ajatella. Kaikki mielikuvat aivoissani tiivistyivät muutamiin eri kohtiin ja sulautuivat yhteen. En saanut ainoatakaan ajatusta loppuunajatelluksi. Koko hetkestä jäi muistiini vain joku ohikiitävä aistimus.

Tunsin huulillani hänen rintojensa kiinteän pyöreyden ja hänen kuuman ruumiinsa omaa vartaloani vasten. Hänessä ei ollut ainoatakaan virhettä, hän oli täydellinen.

Olen pitkin päivää loikoillut sohvannurkassa ihmetellen, oliko kaikki tuo yöllinen vain unta. Ainakin se oli ihmeen elävää ja selvää unta.

Tapasin hänet aamulla; hän oli väsyneen näköinen, mutta ei puhunut mitään yöstä eikä ainoallakaan eleellä tai ilmeellä viitannut siihen. Itsekään en puhunut siitä mitään.

— — — Nyt tiedän, että se oli sittenkin totta. Emäntäni kurkisti huoneeseeni ja kysyi, olinko yöllä paukutellut ovia. Hänen ilmeensä oli vihamielinen ja närkästynyt. Hän mutisi jotain epäselvää…

Tulin ajatelleeksi, etten vielä tiedä edes hänen nimeään. Asukaskirjassa on kyllä joku nimi, mutta olen vakuutettu siitä, ettei se ole hänen oikea nimensä.

En tahdo kysyä sitä, ellei hän itse joskus sano. Tämä salaperäisyys tyydyttää ja kiehtoo mielikuvitustani.

* * * * *

Helmikuun 1. p:nä.

Lukuni ovat aivan hunningolla. Hän täyttää minun elämäni kokonaan. Useina päivinä ei hän ole lainkaan käynyt luonani, mutta voin silti istua tunti- ja päiväkausia sohvannurkassa katsellen pääkalloa, eikä minun tule lainkaan ikävä, sillä hänen ajatuksensa ympäröivät minua.

Olen alkanut harrastaa geometriaa omalla tavallani. Tahtoisin saada piirretyksi määrätynlaisen kolmion. En tiedä itsekään, minkälainen sen pitäisi olla, mutta mieleni on rauhaton, kun en saa sitä piirretyksi. Olen tuhrinut pakoittain paperia, mutta saamatta tyydyttävää tulosta. Luultavasti olen saanut ajatuksen eräästä vanhojen alkemistien salatieteellisestä teoksesta, jota kerran tulin selailleeksi. Kolmio oli heidän pyhä kuvionsa, jossa piili maagillinen voima.

Kun hän tulee, tulee hän aina täsmälleen kello kaksitoista. Kuulen ruokasalin suuren kellon lyönnit ja samassa astuu hän huoneeseen. Myöhemmin on häntä turha odottaa.

Hän mainitsi kerran maaliskuun neljännen päivän. En muista, sanoiko hän silloin olevan syntymäpäivänsä vai muuta. Joku merkkipäivä se vain varmasti on. Odotan sitä jonkunlaisella jännityksellä.

Kolmannen kuun neljäs päivä… Ja kolme kertaa neljä on kaksitoista.

* * * * *

Helmikuun 5. p:nä.

Olemme yhdessä leikkineet koko päivän kolmioilla ja tuhrineet paljon paperia. Ennen kuin hän lähti pois, otti hän taskustaan punaisen liitupalan ja piirsi sillä kolmion pääkallopöydän mustaan kankaaseen.

Siinä on nyt juuri se kolmio, jota olen hapuillut monta päivää. Kaikki hermoni ovat pingoittuneet, kun katselen sitä. Minun sieluni tai olemukseni on myös kolmio ja juuri samanlainen kuin tuo kolmio. Tunnen sen jollain selittämättömällä tavalla. Se kahlehtii ja kytkee minua jollain tapaa. Olen tarkastellut sitä. Se on aivan säännötön. Yksi kulma on tylppä, arviolta noin satakymmenen astetta. Tahtomattani olen tullut asettaneeksi pääkallon juuri tämän kulman kärkeen.

Tahtoisin, että minulla olisi kolme päätä, jotka voisin asettaa kolmion kärkiin. Niiden takaraivot koskettaisivat toisiaan ja kuvio olisi täydellinen.

Joka tapauksessa kolmio on ihmeellinen.

* * * * *

Helmikuun 12. p:nä.

Viime yönä hän oli jälleen luonani. Ihmeellistä. Vaikka värisin aistien nautintoa, oli se kuitenkin puhtaasti henkistä hekumaa.

Hän käski minun katsella pääkalloa. Katsoin sitä kauan. Huoneessa oli pimeää, mutta minut valtasi vähitellen omituinen, hyvin selvä harha-aistimus.

Näytti aivan siltä kuin kolmion punaiset reunaviivat olisivat pimeässä hohtaneet himmeätä valoa. Pääkallo oli kolmion tylpässä kärjessä ja yht'äkkiä minusta tuntui sillä kuin hänellä ei olisikaan ollut päätä. Se oli kolmion seinänpuoleisessa kärjessä, takaraivo minuun päin. Mutta minun puoleisen! kärki oli tyhjä, juuri tämä tyhjyys se sai koko olemukseeni pahan ja ikävöivän tunteen. Sitten katosi tuo harha-aistimus. Hän suuteli minua ihmeellisellä tavalla. Tuntui kuin koko sieluni ja tahtoni olisi vuotanut häneen. Se oli salaperäinen tunne, mutta hyvin ihana.

Vuokraemäntäni on hänelle ja minulle vihainen. Ruokapöydässä hän kuiskaili jotain, mitä en kuullut. Toiset katselivat meitä omituisesti.

* * * * *

Helmikuun 17. p:nä.

Jos ponnistan kaikki voimani, saan jälleen tuon harha-aistimuksen. Pääkallo on sivuittain minuun kolmion tylpässä kärjessä; hänen päänsä on seinänpuoleisessa kärjessä, mutta aina takaraivo minuun päin. Kolmannessa kärjessä ei ole mitään, ja kun katselen hänen mustaa tukkaansa, valtaa minut ääretön tyhjyyden tunne.

Koetan kuvitella, että oma pääni olisi kolmannessa kärjessä, mutta en saa sitä onnistumaan. En voi nähdä sitä sillä tapaa. Kerran kävin koskettamassa hänen takaraivoaan ja hiuksiaan. Näin sormieni hivelevän niitä, mutta mitään tuntoaistimusta ei syntynyt. Sormeni tuntuivat kuolleilta.

Johtuisivatko nämä harha-aistimukset kokaiinista?

Tahtoisin tietää, kuinka vanha hän on. Välistä tuntuu hän minua hyvin paljon vanhemmalta.

Hänen ruumiissaan ei ole mitään muuta virheitä kuin toisessa suupielessä pieni rustomainen kohoutuma. Se tekee suun omituisen liikkumattomaksi.

* * * * *

_Helmikuun 21. p:nä.

Kolmioon säilynyt mustassa kankaassa ihmeen hyvin. Sen punaiset viivat ovat edelleen kirkkaat ja selvät. En anna kenenkään koskea tuohon pöytään. Kolmiota ei saa hävittää. Tomu ei vahingoita sitä. Välistä se tuntuu entistä kirkkaammalla.

Kolme kertaa neljä on kaksitoista! Tämä ajatus kiertelee lakkaamatta mielessäni. Olen tavannut itseni lausumasta sitä ääneen.

* * * * *

Helmikuun 28. p:nä.

Hän on muuttanut pois. Luulen vuokraemäntäni pakottaneen hänet lähtemään. — Iltaisin en enää kuule hänen askeleitaan enkä näe hänen varjoaan ikkunan kuvassa vastapäisellä seinällä. Kaipaan häntä, mutta en ole levoton, sillä tiedän, että hän maaliskuun neljäntenä päivänä tulee jälleen luokseni.

Kolmannen kuun neljäntenä päivänä!

Olisikohan hän tyytyväinen, jos…? En muista enää, mitä ajattelin.

Persialainen tikari on pöydälläni ja sen terä kiiltää omituisen ruskehtavin häivähdyksin.

* * * * *

_Maaliskuun 2. p:nä.

Pääkallo ja kaksi päätä. Tai kolme päätä. Kolme kertaa neljä on kaksitoista. Kolme kertaa neljä on kaksitoista.

Ajatukseni ovat kovin sekavat ja päätäni huimaa. Olen ehkä ottanut kokaiinia enemmän kuin on terveellistä.

Lumi ulkona on kummallisen värisiä. Se tuntuu kylmältä jo katsellessa. Minua värisyttää. Eivät taida lämmittää huonettani kunnollisesti.

* * * * *

Maaliskuun neljäntenä päivänä kellon lyödessä kahtatoista kuuli täysihoitolan emäntä lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin huoneesta epämääräistä ääntä ja kolahduksen.

Hän ei kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Kun ylioppilas Hjalmarsson ei päivälliskellon soitosta huolimatta illalla tullut huoneestaan, mentiin häntä hakemaan ja tavattiin hänet kuolleena.

Hän oli leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka löydettiin hänen vierestään lattialta, missä hän makasi verissään.

Kuolinkamppailussaan oli hän viimeisin voimin tarttunut päähänsä aivan kuin olisi tahtonut kiskoa sitä irti. Mutta selkänikamia hän ei ollut onnistunut katkaisemaan.

Hänen päiväkirjansa johdosta toimitetussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei pöydällä, missä hän säilytti hankkimaansa pääkalloa, ollut mitään liidulla piirrettyä kolmiota. Hänen yläpuolellaan olevassa huoneessa oli jo lähes vuoden ajan asunut vanha, pienikasvuinen kotiopettajatar, joka aina käytti harmaata pukua. Pari kertaa oli hän keskustellut ylioppilas Hjalmarssonin kanssa, mutta ei kertaakaan ollut käynyt hänen huoneessaan.