PYHÄN BARBARAN KUVA.
Reading edition
»Koska kerran olen joutunut viettämään yöni täällä enkä jonkun herkkähermoisuuspuuskan lähden saa unta, tahdon aikani kuluksi kirjoittaa jotain tyhjänpäiväistä. Lapsesta alkaen olen nimittäin paljon pitänyt kirjoittelemisesta, olenpa joskus yritellyt runojakin, vaikka taipumukseni myöhemmin suuntautuivat enemmän toiselle taidealalle.
Nyt onkin minulla hiukan syytä kirjoittaa, koska elämääni on tullut 'uusi värähdys'. Ah, se on kovin ihanaa ajatella. Ehkä huomenna näytän tämän hänelle. Kunhan vain ainoa kynttiläni kestäisi kyllin kauan.
Ensiksi kuitenkin vähän kiroilen tuota vanhaa kirkonvartija rahjusta, joka illalla sulki oven katsomatta lainkaan, jäikö ketään sisälle kirkkoon. Kun olin saanut työni valmiiksi, huomasin näet, että ovi oli väännetty lukkoon ja että sitä oli mahdotonta aukaista sisäpuolelta. Ikkunat ovat peräisin keskiajalla, niitä ei, harvinaisia kyllä, ole suurenneltu, ruudut ovat mitättömän pienet eikä minulla todella ole pienintäkään halua ruveta särkemään ihania lasimaalauksia turhan vuoksi.
Sakaristossa ei ole mitään ovea eikä minulla ole muuta neuvoa kuin asettua yöksi tänne. Moni tämän seudun asukkaista ei sitä varmaankaan tekisi. He ovat kovin taikauskoista väkeä. Kirkon kummituksista kerrotaan myös juttuja. Lattian alle on haudattu paljon ihmisiä eikä heitä ole täältä siirretty pois, niin kuin useissa muissa vanhoissa kirkoissa on ollut tapana tehdä viime aikoina. Nuo maalaiskollot ovat minulle vihamielisiä työni tähden. He eivät käsitä vielä sen arvoa. Joku heitti kerran kivellä minua kulkiessani kylän lävitse.
Minulla ei ole silti mitään tätä yönviettotapaa vastaan. Vahinko vain, etten saa unta. Jollain tapaa minuun nähtävästi ympäristö sentään vaikuttaa. Yritin vähän huutaakin, mutta ääneni kaikui holvissa niin ontosti ja ilkeitä mielikuvia herättävästi, että luovuin siitä. Eikä se mitään auttaisikaan, sillä kiviseinät ovat mielettömän paksut ja kirkko on vielä keskellä hautausmaata eikä kukaan täälläpäin uskalla yöllä liikkua edes hautausmaan lähettyvillä.
Nämä elokuun yöt ovat oikeastaan hiukan liiankin pimeitä. Nyt vielä taivas on pilvessä eikä kuutakaan näy. Hymyilyttää vähän muistaessani, että vielä viime yönä olin iloissani näistä pimeistä öistä. Tempora mutantur…
Tämä kirkko on ikivanha, tavallista keskiaikaista mallia. Jo kuusisataa vuotta se on harmaakivimuureineen uhmaillut aikaa ja katoavaisuutta pysyen sisäpuoleltaankin melkein muuttumattomana. Viime aikoina on tänne sentään toimitettu uudet penkit ja tehty muitakin pikku muutoksia. Toista sataa vuotta sitten peitettiin jonkun mielettömän päätöksen mukaan ihanat keskiaikaiset seinämaalaukset tässä, samoin kuin muissakin vanhoissa kirkoissa, valkoisen, kolkon rappauksen alle. Joidenkin nerojen mielestä 'niillä ei ollut mitään historiallista eikä myöskään taiteellista arvoa'.
Nykyään ne kuitenkin ovat päässeet oikeaan arvoonsa. Minut valittiin taiteilijana johtamaan täällä paljastustöitä. Seudun asukkaat, jotka ovat pinttyneet vanhoihin tapoihinsa, tietysti aikoinaan ankarasti vastustivat kuvien peittämistä, mutta muutamat kiihkoilijat hurmahenkisen pappinsa johdolla pääsivät voitolle. Nyt, totuttuaan siihen, kiroavat he minua ja minun työtäni, etenkin kun muutamissa keskusteluissa olen tullut loukanneeksi heidän uskonnollisia ennakkoluulojaan.
Vanha perimätieto kertoo, että saarnastuolin vierestä aikoinaan johti ulos melkein kilometrin pituinen salakäytävä, päättyen lähellä pappilaa olevaan pieneen metsikköön. Se oli kaiketi rakennettu niihin aikoihin, jolloin heimosotia vielä käytiin ja ensimmäisiä pappeja vainottiin. Työni lomassa olen yrittänyt etsiä sitä. Jos sitä on ollenkaan olemassa, on se tietysti pahoin turmeltunut.
Olen asunut pappilassa koko työni ajan. Kirkkoherra on kovin vanha ja mielestäni hiukan höperö. Hän ei enää paljon saarnaa, vaan antaa kappalaisen pitää jumalanpalveluksista huolta, hoitaen itse kansliaa, miten kykenee. Hän on aina kintereilläni, kun yritän kirkossa jotain uutta, ja iskee kuin vanha haukka niskaani, jos suunnittelen jotain muutosta. Välistä minua kiukuttaa hänen itsepintaisuutensa, mutta en voi hänelle mitään, sillä hänellä on kirkkovaltuusto takanaan. Hän on höperö, mutta hänen rouvansa sen sijaan… no, hänestä puhun hiukan myöhemmin.
Kysyin kerran kirkkoherralta jotain salakäytävästä, sillä hänen puheistaan olen huomannut, että hänellä on jotain vihiä siitä. Mutta jos hänellä tietoja on, haluaa hän pitää ne ominaan. Hän vain hymyili salaperäisesti, ja kun tahdoin tutkia muuria siltä kohden, missä oven pitäisi sijaita, kielsi hän minua jyrkästi koskemasta mihinkään… Hän on kuin onkin höperö.
Kerrotaan myös tarinaa jostain papista, jonka pakanat olisivat muuranneet elävänä seinäkomeroon alttarin viereen. Siinä jutussa voi kyllä olla historiallista pohjaa, ja se se juuri herättääkin eniten pelkoa kyläläisissä. Heidän mielestään nämä vanhat kirkot ovat öisin aaveiden ja pahojen voimien temmellyskenttiä. He ovat muka joskus öisin kuulleet täältä ulvontaa ja kolauksia kuin ankarasta kamppailusta. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikka joku olisi ilkeyksissään lukinnut jäljessäni oven jättääkseen minut pahojen henkien käsiin, mihin minä monien mielestä kuulemma olen omiani joutumaan. Huomenaamuna ainakin saavat pitkän nenän…
Työni alkaa vähitellen olla lopussa. Paria pylvästä työmiehet vielä hiukan naputtelevat. Illalla olin juuri saanut viimeiset rappaushituset pois kauniista P. Yrjänän kuvasta, kun huomasin, että minut oli teljetty yöksi kirkkoon.
Joka tapauksessa tämä työ on ollut suurenmoista ja jättänyt mieleeni unohtumattomia vaikutelmia. Lähtiessäni olen toinen mies kuin tullessani. Vaikka taitaapa siihen olla muitakin syitä.
Ihmeellistä on nähdä, kuinka kuvien ääriviivat alkavat vähitellen piirtyä esiin, kuinka ikivanhat, ihmeelliset värit alkavat kuultaa likaisen rappauksen alta. Ennen osattiin värit sekoittaa oikein, ne ovat toista kuin nykyajan turmeltuvat patenttivärit. Tuon värien ihanuuden edessä voi taiteilija polvistua. Vuosisadat ovat luoneet niihin omituisen hienon kajastuksen, aivan kuin sordiini antaa viulunkieliin herkän, vaimennetun äänen. Aika on antanut maalauksille ihmeellisen tenhovoiman.
Taiteilija on tuntematon. Joka tapauksessa on hän käynyt mestarien koulua. Luultavasti hän on ollut ulkomaalainen. Olen saanut esiin muutamia ornamentteja, joiden tapaisia ei missään muussa maamme kirkossa ole tavattu. Ne ovat aivan erikoisia, kiemuralehtisiä, lehtisuonet selvästi näkyvissä, mikä on hyvin harvinaista ja todistaa erikoista taitoa.
Varsinkin eräs omituinen seikka on kiinnittänyt huomiotani. Olen tavannut muutamissa seinien liikenevissä kohdissa kaikkiaan kahdeksan aivan erikoislaatuista kuvaa, joiden merkitystä en ole kyennyt arvaamaan. Aihe on puoleksi ihminen, puoleksi eläin. Yläpuoli on ihminen tavallista pyhimysmallia, mutta alapuoli on eläimen, muodoton ja karkeatekoinen, herättäen sellaisen vaikutelman kuin se olisi kovassa kiireessä tehty. Kaikki ovat erilaisia, mutta ajatus on yhteinen. Luulen, ettei missään muualla, ainakaan meillä, ole tätä aihetta tavattu.
Samoin on siellä täällä ympäri kirkkoa, kuvien lomissa ja hämärämmissä nurkissa, karkeatekoisia, irvistäviä paholaisnaamoja. Luultavasti niiden tarkoituksena on ollut säikyttää katsojaa, kun hän yht'äkkiä kohtasi ne edessään. Ne ovat varsin karkeasti maalattuja, mutta ihmeen eläviä, herättäen todellakin jonkinlaista pelon tunnetta. Kirkkoherra oli hyvin kauhistunut nähdessään ne ja vaati, että niiden päälle levitettäisiin uudestaan laastia. Hänen tarkoituksensa oli epäselvä, hän mutisi vain jotain 'saatanan voimista', enkä minä voinut suostua hänen ehdotukseensa. Hymyilin hiukan salaa, kun hän poistui kiihtyneenä, tepastellen kuin kukko kirkon käytävällä.
Tunnen outoa sukulaisuussuhdetta tuohon tuntemattomaan taiteilijaan. Jollain tapaa vaistoan, että hänkin on ollut nuori ja kunnianhimoinen samoin kuin minä itsekin. Hänkin on kerran tehnyt työtä näiden samojen seinien sisällä. Ehkä hänkin silloin asui pappilassa, ja kukaties oli silloinenkin pappi vanha ja hänellä nuori vaimo. No, tässä tuli laskuvirhe: silloinhan oli vallalla katolinen oppi eivätkä papit saaneet mennä naimisiin. Mutta ehkä hänellä oli emännöitsijä, jalkavaimo; sitähän ei pidetty syntinä eikä minään tuohon maailman aikaan ja varsinkaan ei maaseudulla. Jollain tapaa on tämä mielikuva tuosta edeltäjästäni saanut minut valtaansa enkä tahdo siitä kernaasti luopua.
Tuon tuntemattoman taiteilijan sielu värisee hänen kuvissaan. Varmaankin oli hän syvän hartauden vallassa näitä kuvia maalatessaan. Mutta kuitenkaan ei hän ole voinut karttaa maallistakaan kauneutta. Olen huomannut, kuinka hän Pyhää Barbaraa esittävässä freskossaan on suorastaan hekumoinut kiduttajiensa käsissä olevan Barbaran alastomuudella.
Johtui mieleeni eräs omituinen ajatus. Nuo paholaisnaamat ja kahdeksan eriskummallista puolieläinkuvaa ovat aivan toisenlaisella tekotavalla käsiteltyjä. Paholaisnaamat ja puolieläinten alaruumiit ovat kehittymättömän käden, mutta aivan erikoisen mielenlaadun tuotetta. Puolieläinten yläruumiit taas ovat selvästi tuon tuntemattoman taiteilijan tekemiä. Niissä ilmenee hänen käsittelytapansa ja siveltimenkäyttönsä aivan erikoisella voimalla.
Tuntuu välistä siltä kuin kaksi taiteilijaa olisi samalla kertaa täällä tehnyt työtä. Kaksi taiteilijaa… toinen taitava… toinen tottumaton ja kömpelökätinen. Mutta miksi edellinen olisi antanut jälkimmäisen tuhria ja täydennellä hänen töitään?
Muistin äkkiä pahoja henkiä, joitten sanotaan asuvan öisin vanhoissa kirkoissa. Tuo ajatus kahdesta taiteilijasta kohottaa mieleen outoja, kammottavia ajatuksia. Se antaa aihetta hurjan fantastisiin mielikuviin…
Luulen, että alan hermostua. Mutta se ei olekaan ihme, sillä tämä ympäristö on kammottava.
Puhunpa välillä vähän hauskempaa. Ehkä hänen ajattelemisensa voi rauhoittaa mieltäni.
Kuten sanottu, kirkkoherra on vanha höperö, mutta hänen vaimonsa on nuori ja mielestäni hyvin kaunis. Heti tänne tullessani kiinnitin huomiota heidän luonnottomaan ikäeroonsa. Sain kuulla, osaksi häneltä itseltään, osaksi muilta, että hän on köyhän papin tytär, peräisin suuresta lapsijoukosta. Isänsä kuoltua oli hän joutunut avuttomana maailmaan. Kirkkoherra oli kohdannut hänet kerran, pari vuotta sitten, rakastunut häneen ja saanut hänet suostumaan vaimokseen. Hän oli suostunut tähän vain saadakseen sisaruksilleen jotain taloudellista tukea. Mutta siinäkin on hän pettynyt, sillä kirkkoherra on harvinaisen itara. Minun päivälliseni ovat olleet varsin kehnoja. Selvästi olen havainnut, että rouva itsekin häpeää ruokapöydän niukkuutta.
Kirkkoherra ei ole hyvä vaimolleen. Olen nähnyt hänen usein moittivan tätä kaikenlaisista pikkuseikoista. Mutta enimmän minua inhoiltaa nähdessäni hänen joskus, niin vanha mies kuin hän onkin, himokkain silmin katselevan nuoren vaimonsa ääriviivoja. Ja monta kertaa aamuisin ovat hänen silmänsä itkusta punaiset.
Hän soittaa viulua. Hän on itse kertonut, että se on hänen ainoa lohdutuksensa pitkinä, yksinäisinä talvi-iltoina. Uh, miten minä vihaankaan kirkkoherraa! Hänessä on jotain käärmemäistä, joka matelee syrjään iskeäkseen sitten suoraan kantapäähän. Mutta hän soittaa ihanasti. Minä säestän häntä vanhalla, epävireessä olevalla taffelipianolla pappilan suuressa salissa. Hänen viulunsa sävelissä soi kokonaisten sukupolvien ikävä.
Hän on kuin karitsa pedon kynsissä, paitsi silloin kuin hän soittaa. Silloin hän aina unohtaa kaiken muun. Olemme joskus harjoitelleet mestarien suuria kappaleita ja hän etsii aina ne osat, joissa pursuva intohimo ja palava nuoruus hakevat ilmaisuaan. Kun hän taivuttaa nuoren ruumiinsa taaksepäin silmät puoleksi ummessa, antautuu hän viululleen hekumallisesti ja kokonaan. Olen nähnyt hänen koko ruumiinsa silloin värisevän.
Kirkkoherra on ollut hänelle vihainen monta kertaa siksi, että soitamme vain »maallisia» kappaleita. Hän tahtoisi vaimonsa soittavan »Siionin virsien» sävelmiä. Mutta joka ilta valtaa meidät uusi soitannollisen intohimon puuska ja me soitamme suuren salin tulvilleen pakanallista kauneutta. Silloin ovat kirkkoherran silmät kuin ärsytetyn käärmeen.
Muistan pariisilaisen ystäväni, säveltäjä Poniarewin. Kerran illalla hän soitti rakkaudesta. Sävelet huumasivat kaikki meidät kuulijat, saattoivat meidät pois suunniltamme, tekivät meidät melkein mielipuoliksi intohimosta. Niiden kaipuu ja tuska oli hirvittävän ihanaa. Sitä sävellystä ei ole koskaan kirjoitettu muistiin. Se hävisi hänen kanssaan. Hän improvisoi sen itselleen ja meille, ja samana yönä ampui hän luodin otsaansa. Tietysti naisen tähden.
Jotain samanlaista on hänenkin soitossaan. Vereni hehkuu oudosti joka kerta, kun hän lopettaa.
Meidän seurusteluamme katsotaan jo karsain silmin. Kappalainen huomautti kerran siitä minulle ja hänen kasvoillaan oli vihamielinen ilme. Ehkä hänkin, poikamies, on katsellut esimiehensä vaimoa syntisin silmin! Kirkkoherrahan on jo vanha — toinen jalka melkein haudassa, toinen haudan partaalla.
Minun vakaumukseni mukaan ei meidän suhteessamme ole mitään syntiä. Ah, kuinka hyvin muistan tuon ensimmäisen illan, jolloin sain suudella häntä ja tuntea hänen huultensa janoisen värinän omiani vasten. Silloin kukkivat kirsikkapuut pappilan suuressa puutarhassa ja niiden terälehdet varisivat ylitsemme tuoksuvana sateena.
Me rakastamme toisiamme. Hän on minun ja minä tahdon olla hänen. Meidän rakkautemme on suurempi kuin maailman pikkumainen tuomio. Mitä me välitämme muutamasta vanhasta, höperöstä kirkkoherrasta, joka himokkaan faunin elein lähestyy nuorta vaimoaan, joka vain olosuhteitten pakosta on tullut hänen omakseen. Uh, kuinka minä vihaan häntä! Mutta minä tiedän myös hänen puolestaan vihaavan minua. Tietäneeköhän hän sentään mitään meidän suhteestamme. Toissa iltana, kun palasimme iltakävelyltämme, katsoi hän minua silmin, joiden äänetön viha oli peloittava.
Mutta mitä me hänestä välitämme? Edessämme on avoinna koko maailma. Nimeni on jo aika tunnettu. Kun saan tämän työni valmiiksi ja siitä maksun, ja kun vielä saan hakemani ja minulle jo melkein luvatun apurahan, niin silloin on tiemme auki. Kuka voisi meitä estää? Hän karkaa minun kanssani ja me lähdemme yhdessä ulkomaille, Italiaan, josta olemme yhdessä niin paljon haaveilleet.
Siellä, jossain kalastajakylässä, missä taivas on sinisempi ja aurinko hehkuvampi kuin täällä kylmässä Pohjolassa, siellä saan minä hänet lopullisesti omakseni kuumien tähtien alla mustassa, tuoksuvassa yössä. Siellä ei kukaan meitä tunne, siellä ei ole halpamielisiä ihmisiä häntä solvaamassa, siellä odottaa minua elämäni onni ja autuus.
Hän on yhä kasvattanut minun kunnianhimoani. Hänen tähtensä tahtoisin minä olla suuri ja kuuluisa! Kerran vielä maalaan hänestä madonnankuvan, jonka eteen ihmisten täytyy nöyrtyen polvistua. Juuri sellaisena kuin hän on, hentona, tyttömäisenä valkeassa puvussaan, jonka säästeliästä kaula-aukkoa niin usein olen janoisin silmin katsellut.
Voin kuvitella hänen ruumiinsa valkean ihanuuden — tuon vanhan faunin himokkaissa käsissä. Minä tahtoisin tappaa hänet, kirkkoherran, silpoa hänet pienen pieniksi palasiksi. Hän on kuin Pyhä Barbara kiduttajiensa kourissa…
* * * * *
Tunnen olevani äärettömän kiihtynyt. Ajatukseni pyörivät sekavina. Kuinkahan tulin yhdistäneeksi Pyhän Barbaran mielikuvan häneen? Tuo tuntematon taiteilija on kuvannut Barbaran ruoskijain keskellä valkeaksi ja puhtaaksi neitseellisessä alastomuudessaan. Minusta tuntuu kuin olisin juuri minä itse tuo tuntematon taiteilija, joka koettaa maalata rakkautensa turhaa intohimoa kuolleeseen kuvaan. Huusinko minä?
* * * * *
Ainoa kynttiläni on kulunut pieneksi tyngäksi, jonka sulava vaha vuotaa kivilattialle. Olen nyt ajatuksillani aivan selvä. Äsken olin vähällä saada hulluuden puuskan.
Olen nyt aivan selvä ja järkevä siksi, että kuulin askelia, aivan kuin joku olisi raskaasti laahustanut sakaristossa. Menin katsomaan, kynttilänpätkä kädessäni, vaikka sulanut vaha poltti sormeni rakoille. Mutta en nähnyt sakaristossa mitään. Saarnastuolin kohdalla sen sijaan tunsin ankaraa vetoa ja kynttiläni oli vähällä sammua. Suojellen sitä kädelläni näin, että portaiden edessä oli auennut musta aukko seinään.
Siinä oli salakäytävä! Astuin siihen, laskeuduin portaita alas ja kuljin eteenpäin kymmenisen metriä. Mutta veto oli niin kova, että kynttiläni lepatti koko ajan sammumaisillaan. Kun koetin suojella sitä takkini liepeellä, en enää nähnyt, mihin astua. Kompastuin maassa oleviin kiviin ja hirrenosiin, niin että minun täytyi palata takaisin. Enkä luultavasti olisikaan pitkälle päässyt, sillä tietysti on käytävä vuosisatojen kuluessa tukkeutunut, kun kukaan ei ole ollut sitä korjaamassa.
Ovena olevan kivilohkareen piilevä koneisto oli tietysti jollain tavoin ruvennut toimimaan. Omituinen sattuma vain, että juuri tänä yönä. Tarkastan käytävän huomenna. Se on luonnollisesti erittäin mielenkiintoinen muinaistieteelliseltä kannalta. Kuitenkin on outo kammo vallannut mieleni. Luulen yhä edelleen kuulevani askeleita ja alttarin vierestä, seinään muuratun papin kohdalla, erotan selvää kolinaa. Näyttää aivan sillä kuin alttarin suuri, pronssinen ristiinnaulitunkuva hitaasti liikkuisi.
Olen varmaan kovin kiihtynyt. Mutta eipä ihme, sillä tämä ympäristö voisi tehdä kenen tahansa hulluksi.
— — — Huusinko jo? Menin sakaristoon ja jätin kynttilän lepattamaan sinisenä lattialle. Kun aukaisin oven, hyökkäsi jokin kimppuuni ja rautaisilta tuntuvat käsivarret ympäröivät vartaloni. Kuulin korvissani huohotusta ja tunsin mätien hampaitten lemun. Tempauduin irti. Ja syöksyin takaisin kirkkoon. Se ei ollut mielikuvitusta. Käsissäni on yhä vieläkin terävien kynsien jättämät kirvelevät naarmut.
Mutta siinä oli jotain tuttua, kammottavan tuttua. Kunhan vain saisin ajatukseni selvenemään. Tiedän kohta löytäväni ratkaisun.
Kynttiläni lepattaa sammumaisillaan. Nuo saatanan puolieläinkuvat… Tuntuu siltä kuin lattiapaasien raoista tunkisi kirkkoon satoja vuosia sitten mädänneitten ruumiitten löyhkä…
Kuka oli tuntematon taiteilija?»
* * * * *
Taiteilija Kumpu löydettiin elokuun 27. p:n aamulla kuolleena kirkosta. Hänet oli ristiinnaulittu alttarin lattialle. Rinnassa oli syvä haava, ja siitä vuotaneella verellä oli piirretty suuri, epäsäännöllinen kehä hänen ympärilleen..
Alttarilla oleva pronssinen ristiinnaulitunkuva löydettiin kirkon pääkäytävän lattialta. Sen yksi haara oli verinen ja siihen oli takertunut hiuksia. Taiteilijan päässä oli kauhealla voimalla lyöty haava. Melkein koko pääkallo oli murskana. Yksi kirkon ikkunoista oli lyöty rikki, aivan kuin taiteilija Kumpu olisi pahojen voimien ajamana tahtonut hypätä ulos.
Tapahtuma teki paikkakunnalla järkyttävän vaikutuksen, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että pahat henget olivat ottaneet valtaansa taiteilija Kummun, koska hän usein keskusteluissa oli pilkannut pyhiä asioita.
Aamulla oli suuri väkijoukko kokoontunut kirkkoon. Kun taiteilijan ruumista irroitettiin lattiasta, piti vanha kirkkoherra järkyttävän puheen Jumalan tuomiosta, ja kertoi, kuinka hän itse oli koko yön rukoillut Jumalaa kääntämään nuoren taiteilijan irstaan mielen oikeaan suuntaan. Jotkut olivatkin nähneet, kuinka kirkkoherran ikkunasta oli paistanut valo koko yön aina aamuun asti.
Tähän liitetyt paperit löydettiin taiteilija Kummun povitaskusta. Muuten on koko tapaus jäänyt hämärän peittoon.