KOLMAS KIRJA

SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN, YLÖSNOUSEMUS.

Ensimmäinen luku.

CHRISTINA ALBERTA ISÄÄNSÄ ETSIMÄSSÄ.

1.

Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti, halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto, tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt ja aika tavalla peloissaan.

»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.

Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä puntaakaan selvää rahaa.

On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa teetä Fayn kanssa.

»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan kuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko tämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin, että hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli ennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»

Christina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen päänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli hänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.

»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet ilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»

Häntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä lajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä. »En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on liian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja silloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen», lisäsi hän istuutuen.

»Mitä?» sanoi Fay.

»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina ennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa kai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista… Ovatko nuo kokoskeksejä? Niin minä arvelinkin… Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän nyt on tehtävä, Christina Alberta?»

Hän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä, joka oli kirjoittanut teoksen: Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä ei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli ottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli siitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina Albertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin käsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi ajattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli pidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön aiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta ja Encyclopedia Britannicalta, ja selitti, että hänellä oli erinomainen henkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi saattanut tulla oivallinen asianajaja.

Hän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko ilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää», selitti hän.

Fayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys kadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin ymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea kadonnutta isää.»

Kello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle saakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu mielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei ollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla arvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja, mutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois tietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He eivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista hänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten lieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen, jonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja oli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että Christina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.

Kun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone oli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena. Se oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista syvempi puna.

»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia ihmisille. Odottaisihan… minun asemassani olevaa miestä kohtaan… jonkunlaista käytöstapaa… jonkunlaista huomaavaisuutta… Kaikkialla muualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»

Christina Alberta ilmoitti vaikenemisellaan olevansa samaa mieltä.

»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata käyttäytyä.»

»Hän oli mahdoton», sanoi Christina Alberta

»Mutta minä en ole vielä käyttänyt kaikkia keinojani», sanoi Lambone.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän mielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin kukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan hänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian. Ja haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä. Sattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»

»Kuinka?»

»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti hänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»

»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta. »Toivon, että se tyydyttää häntä.»

»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone. »Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen nähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä saat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa sitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja yksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten, joutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla olisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina Alberta.»

»Kertokaa minulle lisää Devizesistä», sanoi Christina Alberta.

2.

Mutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä. Hän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra Sam Widgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.

Widgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa, paitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan Virran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen oli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt närkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää sanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie Preembylle osoitettu kirje:

»Rakas Chrissie», alkoi se.

»Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua, kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä, ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun hoitooni ja ole varma siitä, että olen

altis sukulaisesi Sam Widgery.»

»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti tapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti pois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle asemalle.

3.

Kun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä, että pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten kuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi oli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto. Kääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn puoleen. Määräyksen mukaan.»

Hän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa melkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery itse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi hän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö, kumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja hän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat hyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan pukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa hyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä olivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli Christina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin oli luullut.

»Näittekö isän?» kysyi Christina Alberta käyden suoraan asiaan.

Hän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle ikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.

»Oliko hän huono? Oliko hän kummallinen vai… pelottava?»

»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä. »Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne, jossa voimme puhella rauhallisesti.»

Hän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin äsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi osakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi, ja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam Widgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä raivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne täyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»

»Näittekö hänet?» toisti tyttö.

»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut mellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko Lontoon kerjäläisille.»

»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat hänelle tehneet?»

»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa ajatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että menin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli luokseni pieneen huoneeseen.»

»Missä se oli? Missä tuo sairaala on?»

»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti asioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»

»Missä näitte hänet? Giffordkadullako?

»Missäs muualla? Ne valmistelivat juuri hänen siirtämistään muualle.»

»Minne?»

»Jonnekin hoitolaan, tietysti.»

»Cummerdown Hilliinkö?»

»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat — Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen, ehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä sattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri niin.’»

»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei hän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien seikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»

»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua? Etkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit pesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle. Hyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’, vastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä käsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle ja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen vararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia kaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi kanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin minä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’, sanoi hän, 'olkaa hyvä…’»

»Sargon», korjasi Christina Alberta.

»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän sanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä hyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää tai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin on? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’, sanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät hänestä, Christina Alberta.»

»Selvät hänestä!»

»Selvät hänestä. Mitäpä siinä saattaisi tehdä?»

»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän pelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»

»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa.»

»Oletteko varma siitä, että hän näytti rauhalliselta?»

»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen mielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin, Chrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän annettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä kaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä huolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan etuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se on tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä kannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään pesulaitos voisi kestää sitä.»

»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta. »En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita mielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne tapaamaan häntä.»

»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria, harmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä. »Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin viikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita olento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan antaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi…»

»Te! Antaa minulle kirjeen!»

Hra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään. Mutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata hänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»

»Tahdon tavata hänet.»

»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin selvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on hoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa, esimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes saamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, — emme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä. Ethän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa, kun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka asiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»

Hän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä, viekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin innostuttaakseen tyttöä puhumaan.

Christina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli kiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla ja kasvot kiihtyneinä.

»Nyt minä ymmärrän», sanoi hän, »te kirottu vanha lurjus!»

Hra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja nuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»

»Sellainen olette aina ollut», sanoi Christina Alberta.

»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää sellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä sinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi? Minähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole vielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna, ja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin sanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian järjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja raivostua. Eikö niin?»

»Sanoin, että olette», intti Christina Alberta, »kirottu vanha lurjus.»

Widgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi puhutellut kirjoituspöytää.

»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen käyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se millään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en, hoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä joudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että tätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on meneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät kieltä, joka…»

Hra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä hän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.

»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin, kun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista. Olette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli mies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin, arvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä hyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä olette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen säännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään saadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli pidätetty?»

»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka en olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun sukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on ajateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun puolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon sinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä halua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei mitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia, niinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun ne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana suorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten pidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt että tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina, olisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet oppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua. Sillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat, sitä parempi.»

Nuori nainen seisoi ääneti niin kauan kuin hra Widgery esitti suunnitelmiaan.

»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää kykyä hillitä itseään.

»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä. Olemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti yhtä mieltä niistä. Meillä on oikeus holhota sinua, ja me olemme vastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun nähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»

Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää, että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.

»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»

Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti, Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä sinä voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»

Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.

»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen kaikkea pitäisi raivostua.»

»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi, minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.

»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle aikaa harkita, mitä… mitä sinuun nähden olisi tehtävä… Kiität minua siitä kerran.»

Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.

»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»

Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet kehittyvän siihen suuntaan.

»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin tänne?»

»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi toinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa samalla tavoin kuin isäsi.»

Hän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei hän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa, koska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja jos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi menetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.

»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin, niin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä teistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»

Hän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen yrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin lähdet?»

»Minäkö söisin täällä!»huudahti hän ja pääsi ovelle.

Tytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa. Widgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan ja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut oikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi seurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan selvä.

4.

Christina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois pitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että Widgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä. Milloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi tahtonut juosta.

Kun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka ihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa vaunuosastossa.

Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa, jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen, miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.

Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon. Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn, että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä. Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä, että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma, jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea olevansa pelottavan yksin.

Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään, eikä helposti kääntyisi pois.

Miestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.

»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»

»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä? Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.

5.

Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli… kummallinen, kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo… nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.

Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli aina ollut oma tyylinsä.

Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä — »vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään »helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä? Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta. Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli seudun. Törmäät… kaikkeen.

Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki? Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus, hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?

Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa perittyä?

Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen, oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja tytär.

Mutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja tyttäreksi?

Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen sitten heti halveksivasti torjutuiksi.

Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.

Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista unelmista oli? Hän oli saapunut perille.

6.

Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras milloinkaan oli odottanut.

Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.

Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään. Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä, napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella komean näköinen.

»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti…»

»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä Christina Albertaksi.»

Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta. Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta. Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta sillä välin teetä… Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»

»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja valmistautuen keskeyttämään.

Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi, missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»

»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»

»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä lailla?»

»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»

»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»

»Hän oli kai sattunut lukemaan vanhan ajan historiaa.»

»Ei kai hän tiennyt mitään isästänne?»

»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan vähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa mukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas. Olisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren miehen kanssa.»

»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan petetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.

»Puhuuko hän yleensä johdonmukaisesti?» kysyi Devizes.

»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin johdonmukaisesti», sanoi tyttö.

»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai sellainen?»

»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset elävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»

»Tuhannet ihmiset uskovat samaa», sanoi Lambone.

»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä taikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»

»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»

»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan ystävienne atelieristä.»

»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone. »Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset, jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä viivoja?»

»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi Devizes.

»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta. »Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se, kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme, koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että kaikki muu on kuviteltua.»

Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi, suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra. Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan, tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on oma ajatuksensa.»

»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja taiteilijamme mielisairaalaan.»

»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»

Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista. Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota. Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena, taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin dementia praecox’iksi, taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»

»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.

»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin yksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä», sanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän peitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»

»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa eräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen häittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina Alberta?… Siinä se onkin… Tässä on rva Preemby… tuolissa. Viikset ovat vasta tulossa.»

»Menikö hän nuorena naimisiin?» kysyi Devizes Christina Albertalta.

»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän oli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»

Devizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän jotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä ihmisiä.»

»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten katsellen tiukasti Christina Albertaa.

»Woodford Wellsistä», sanoi tyttö.

»Isäni oli syntynyt Sheringhamissa», lisäsi hän hiukan ajateltuaan.

»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin tarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian aikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli hän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»

Muutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja nämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa nuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva nuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään. Ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot, ja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa hänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit, kaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka äitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»

»1899», vastasi tyttö.

»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä teeskennellyn välinpitämättömästi.

»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon kevyesti. »Minä synnyin 1900.»

»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä valokuvaa.

Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»

»Mikä on?»

Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva…»

Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja äitini», sanoi hän.

»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.

»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta… hän tunsi heidät! Hän tunsi heidät hyvin. Ja… mitä hän ajattelee?»

Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta. »Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla Christina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon vanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»

Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen kysyvästi.

»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?» kysyi hän.

»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma. Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»

»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli Hossett.»

»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen me siis tultiin! Me olemme… serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten sanoimme. Aivan alusta saakka…»

Hän keskeytti äkkiä.

»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.

»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän vihdoin.

Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.

Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen, oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin. Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti, ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet, että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin… Koska tahdomme saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi Preembyksi.»

Hän vaikeni.

»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.

»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa, ennenkuin sellainen saadaan irti.»

»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.

»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»

Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa, alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.

Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa, omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla. He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.

Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli saattamaan heitä ovelle.

»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana», sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina valmis palveluksiin.»

»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.

Pieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan jäykästi.

7.

»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul Lambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»

Lambone oli hämillään. »Hullu? Uneksitko sinä? Mitä?»

»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»

Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»

»Uskoitte siis samaa?»

»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»

»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»

»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista. Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»

»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he olivat molemmat nuoria…»

»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»

»Mutta kuinka?»

»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta…»

»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli päähänpistonsa… En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin… Ja kuollessaan… hän sanoi jotakin… Joku oli jättänyt hänet siihen… Tiedättekö, joskus… minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän… arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»

»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.

Hän on… ällistynyt.»

»Ja mitä sitten tapahtuu?»

»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa. Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»

»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»

Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»

»Koko yön… sinun iässäsi.»

»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Koetin… mutta en voinut. Koetin palauttaa mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»

»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä, mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia, mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja entisestä.»

»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.

He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St James-kadulle.

»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy odottaa… jonkun aikaa.»

»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin sinulle hiukan päivällistä.»

»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta. »Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä, kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava alusta.»

Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.

»Luuletteko, että hän piti minusta?»

»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»

8.

Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen isänsä luo».

Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa. Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset, niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä. Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.

Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet, ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.

Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi. Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken, mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona. Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti. »Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»

»Kernaasti», vastasi Devizes.

Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: — se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.

»Milloin te tutustuitte äitiini?»

Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle. »Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me… me löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti, epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»

»Isä ei ollut siellä.»

»Hän tuli myöhemmin.»

Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä, vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»

»Ymmärrän kyllä.»

Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.

»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»

»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä taipumaan.»

»Tiedän sen.»

»Luulenpa teidän tietävän.»

»Hänellä oli silmälasit silloin?»

»Niin oli.»

»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»

»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»

»Rakastitteko häntä milloinkaan?»

»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä… sellaista rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»

»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»

Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella, mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet sellaista?»

Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän ei milloinkaan tehnyt.»

»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»

Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua, mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen kuvitellut teitä isäkseni.»

Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan. Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta varmasti suojelevia unelmia.»

Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.

Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan. Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana. Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin seurata hänen johtoaan.

»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»

9.

Christina Alberta palasi isänsä luo unessa.

Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta. Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi, tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen kurkustaan…

He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli. Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse. Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja, jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta», pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja oli samaa lohkaretta kuin Devizes.

Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni, liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä. Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava. Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.

Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta, että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän, vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää, että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.

Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle, traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan Lonsdalen talleissa.

10.

Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen vallassa.

»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»

»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»

»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»

»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»

Christina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.

»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja. Kunon näin kaunis ilma.»

Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina: perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin, eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin. Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo, selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.

Fay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.

Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon ja soitti Devizesille.

»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän. »Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan päivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»

»Sureminen ei ole hyvä. Me… Minä olen saanut huonoja uutisia teille. Olkaa valmis kuulemaan.»

Hän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyi Christina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi: »Mitä sitten?»

»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että se on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen nimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse kukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»

»Sepä harmillista!» huudahti Christina Alberta.

»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin. Menin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään iltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään aamiaisen jälkeen tapaamaan häntä… ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän sanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole tapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi soittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää itsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»

»Minulla ei ole puhelinta. Sähköttäkää.»

»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä lailla, Christina Alberta.»

»En välitä muusta, kunhan pääsemme lähemmäksi isää.»

»Näkemiin sitten», ja ääni lakkasi kuulumasta.

Sähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat kuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se kuului seuraavasti. »Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän noustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä sen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua Victorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52 47 jos tulette.»

11.

Mutta hra Preemby ei ilmaantunut minnekään.

Hän vain katosi.

Epäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta Christina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat siellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt kuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti viittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista oli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta huolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri ollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta, ja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen paljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on mahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.

»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri. »He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on kai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä. Pelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin keuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»

Hän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita koskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa mitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra Preembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta toimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy noudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole kylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on tavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat unohtaa kaiken heitä koskevan.»

»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?» kysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»

»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta ole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen muuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli yksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa, 1700-luvulla, se oli poikakouluna.»

Hän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen yli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat pientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva muuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri, »myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».

»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoi Devizes.

»Widgerykö?»

»Hän kai täällä eilen kävi.»

»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin joitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen — jotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»

»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö haluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei niin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää. Setä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa selville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»

Ylilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti mielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään vihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan? Missä tuo hra Widgery asuu?»

Mutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla mahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford Wellsiin.

»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin, taikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.

»Tai Mesopotamiaan — tai British Museumiin», sanoi Devizes.

»Taikka minne hyvänsä», sanoi Christina Alberta epätoivoisesti.

He palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä Cummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa kylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla enemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään Englannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta, nimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa. Jos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi viikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää ilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko paikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan viranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä hyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.

»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena jossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.

»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin hiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.

Ei, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla, että hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja Christina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä yhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen laitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä ihmisiä ainaisesta odotuksesta.

Kului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei kuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä käymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina Albertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin näkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon. Mutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka ei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt käsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän ilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän ilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi varustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen isänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan, tuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi, näyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista, häntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.

12.

Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset, jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon. Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa, ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.

Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat. Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan, miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti ja pelottavasti.

Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä. Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne voittivat täydellisesti hänen sydämensä.

Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt. Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona». Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.

»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi hän, »jos saisin.»

Hän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.

»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»

Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.

»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen kadonnutta isääni.»

»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne olette menossa?»

»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»

Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista. Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»

Mutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.

»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»

Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.

»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset, arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti. Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen sitä hiukan.»

»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.

»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»

»Fasaani…»

»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti… »Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä tunnustuksenne.»

»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän mielipiteitänne. Mutta jatkakaa… kertomustanne.»

»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»

»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.

»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin. Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko, esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja, se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.

»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia. Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta tai tyhjänpäiväiseltä?»

»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.

Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa. Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja, tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys, yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa. Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän, kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen. Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus, pyrki korjaamaan niitä.

»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat, tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien, vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa, jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni, mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä. En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen olevani.»

»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on varmasti täydellinen.»

»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta avoimiin kysymyksiin.»

»Enpä oikein luule, että voin kertoa teille mitään tarinaa.»

»Koettakaa vain parastanne. Se on vain suoraa peliä.»

»Niin on.»

Syntyi vähäinen hiljaisuus.

»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta. »On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»

»Tunnen, että te ja minä olemme ymmärtäneet toisemme.»

Hän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin liikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä koskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä yhtyneinä.

13.

Christina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän palattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he eivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja katseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että hän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä tavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen on rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä, sellaista, joka kuvaa häntä.»

Christina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli hieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen tasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli Christina Albertasta hyvin tärkeää.

Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista, että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.

Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli materialisti.

»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa? Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»

»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli säännölliseksi.»

»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on kokenut helvetin pelon.»

»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.

»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»

Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»

»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen sellaisesta.»

»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»

Omituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte suhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen tunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on kuljettava?»

»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään, ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava. sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella, minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan, ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.

Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä, omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.

»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti. »Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»

»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään sellainen on tarpeellistakaan.»

»Tajuavatpa.»

»Ovatko he osoittaneet sen?»

»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»

»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on oikeaa, jos se on paikoillaan.»

Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta, ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen. Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.

»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta oikeastaan elän ansioistani.»

»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»

»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»

He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä elämästään.

14.

»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»

Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään», aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta. Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä…»

Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.

»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.

Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan hyvin.

»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.

»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»

»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.

»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.

»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös hiukan hajanaiset.»

»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»

»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan. Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö. Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna naisille — uusia ovia joka päivä.»

Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä, pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön, toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.

»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»

»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»

»Luonnollisesti.»

»Saisinko pitemmänkin ajan?»

»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»

»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»

»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte vaatelias?»

»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin tekin teette?»

»Miksikä ette?»

»Tällainen tyttökö?»

»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»

»Luuletteko, että minä kerran… että minä kykenisin työskentelemään teidän kanssanne?»

»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»

Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin hyvin suurta ja syvää heille molemmille.

Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä. Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle, lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on. »Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella. Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»

Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa. Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan tällaista läheisyyden tunnetta.

Kello oli yksi, kun he erosivat.

Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.

»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.

»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»

Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta hiljaa.

»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.

Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti häntä. Ja tyttö huomasi sen.

Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen kauneuttaan alusta alkaen.

»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti, tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.

»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien vierustaa.

Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan. »Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat ajatuksensa.

Isä. Hänen isänsä.

Niin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä lähtee.

Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli, jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.

Toinen luku.

KUINKA BOBBY VARASTI HULLUN MIEHEN.

1.

Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi sinne.

Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan. Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias, ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi, joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä, paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän. Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille, mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.

Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan. Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.» Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen: »Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön, terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän oli koko lehden tuki ja turva.

Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia. Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.

»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin olen kiltti… Hän tarkoitti sitä… Sanoi niin … Työnsi minut pois. En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»

Suuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.

Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.

Illallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.

»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.

»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.

»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion vain katsella ympärilleni.»

Billy kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.

»Mutta…» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.

»Niin?» sanoi Bobby.

»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»

»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.

»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.

»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni, sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita. Sargon, kuninkaitten kuningas… Minun täytyy tehdä jotakin siinä, taikka halkean.»

Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on parasta mennä», sanoi hän.

»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn katsahdettua häneen.

»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän tarvitse sitä tällä viikolla.»

»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.

»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.

»Luuletko!» sanoi Billy.

Bobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.

»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä. Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»

»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.

»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»

»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.

»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.

2.

Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella, ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa, jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä. Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.

Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön, jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.

Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista. Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.

Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä. Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.

Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä, huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai kokonaisen korin tavaraa… Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.

»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle, josta näkisi koko parantolan alueen.

Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli, ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa, moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen. Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.

Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne…

Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen osia liittymään toisiinsa… Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!» sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.

Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli. Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari, suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot. Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen avoimin silmin.

Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa joki juoksi hoitolan alueelta… Hän huomasi, että muurin yli saattoi hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja — ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan pihalle ja kävellä siellä hiukan.

Niin. Sen hän tekisi.

Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja sitten? Minne hän hänet veisi?

Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.

Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä hoitolan alueella onnettomuuksitta.