KOLMAS KIRJA (continued 2)

Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta mahdollisesti tulevia vapauttajia.

Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä, milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa, Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.

Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.

3.

Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään asiasta.

Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset, tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja toivon tuoja.

He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta. Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää, jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö. Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä. Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi häntä antamasta ohjeitaan.

Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.

»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille», sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan vointinne takia.»

»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään… »minua, Sargonia?»

Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä Sargonia, menneisyyden kuningasta.»

»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.

Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät mitä hyvänsä.»

Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän. »Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä varmalta nyt enää.»

»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian paljon sanottavaa toisillemme.»

Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta… kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia, hyvin kamalia.»

Hän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.

»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.

»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta tekee? Voiko hän hyvin?»

»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne. »Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.

Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle. He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut, pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä vastaan… Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia… Tummentuneita sieluja… Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella vain… Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita… äärettömästi… Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»

Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien muistojen noustessa mieleen.

»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.

Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut herännyt. Hän nukkui… tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä paikasta myös… Sargon! Sargon on aivan eri henkilö… Mutta se on vaikeaa.»

Hän vaikeni taas.

Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän, »jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille…» Tällä hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä hoitolaa. Ymmärrättekö?»

»Tämä paikka… Keski-Aasia, jos minä olen Sargon… Kaikki on mahdollista, kaikki muu… Mutta me olemme yhä Englannissa.»

»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»

»Niin, niin, selittäkää.»

»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»

Mahtoiko hän ymmärtää.

»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi hänen silmänsä ja joutui hämilleen.

»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.

»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.

Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin. »Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin: »Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa. Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.

»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta tarkoitatte?»

»Sillä tarkoitetaan teitä.»

»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin usein Eufratista.»

Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat! Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?

»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin… Tarkoitan paljoa pienempää jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»

Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan. Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»

»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä ympäriinsä ihan vapaasti?»

»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»

»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»

Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.

Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan. Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista, toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina. Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista? Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.

»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.

»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»

»Eräät ihmiset ovat naamioita.»

»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei. Hän katselee. Älkää vastatko.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.

Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.

Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.

»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte? Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin, että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan… Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua tapaamaan?… Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen, on sekin jo tapaus…» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa. Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua…»

»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken. En voi sietää häntä.»

»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on vajavaisia tai mielipuolia.»

Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia — kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta. Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.

Bobby ei nukkunut sinä yönä.

4.

Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista. Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin. Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän. Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen. Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan vuoteessaan.

Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta. Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?

Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät, joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella. Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma jo heräsi… Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt… He olivat odottaneet turhaan…

Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista, että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään, ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan. Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.

Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä. Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan, kasvavaan valoon.

Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?

Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?…

Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.

Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja tohvelit. Hssh! Mikä siellä?… Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta. Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.

Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.

Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut mitään: kello alakerrassa löi kuutta.

Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni, sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia kasvoihin.

Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.

Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä, johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.

Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu. Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia, vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole milloinkaan täydellistä lepoa.

Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin saattaa olla.

Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen vartia löytäisi hänet täältä…

Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.

Mitä Sargonin olikaan muistettava?

Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle, missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi. Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät läikkiä hopeiseen harmauteen.

Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta. Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden. Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.

Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa, koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa aiheuttamaa ääntä.

Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden säännöllistä tippumista puista.

Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni sen kiitäessä maantietä pitkin.

Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi täydellisesti puron.

Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan…

Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri, kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti, säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella. Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja sammui.

Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?

Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo ystävällinen sumu peitti hänet.

Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.

Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen pilvenhattara.

Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli se jo hävinnyt sumuun.

»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!

Se oli puro.

Nyt oli kaikki selvää ja helppoa.

Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita, avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli, tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset. Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.

Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.

Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut merkkiäkään odottajista eikä auttajista.

Mitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.

Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima, joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.

Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi, ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä, salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena, pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.

5.

Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla haukkui koira.

Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja palaisivat pian.

Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan! Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.

Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin. Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa. Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista? Joku luvatuista auttajista!

Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan Sargonia kohti.

Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.

Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt hänet otettaisiin kiinni.

Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette, Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»

»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani. Olen aivan ällistynyt… Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on peite sivuvaunussa.»

Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.

6.

Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian kuin mahdollista.

Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä», sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»

»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.

»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.

Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia, kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin, ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety takaisin hoitolaan.

Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille. Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän pysäytti koneensa.

He tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.

»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla. »Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä tiedättekin sen, herra?»

»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.

»Niin on.»

»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.

»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt häntä?»

Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»

»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»

Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet… näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä. Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»

»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»

Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»

Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua», sanoi Jim.

»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.

Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli hiukan jalkojaan perässään.»

»Hän se on», sanoi Jim.

Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja nyt Sargonia hakemaan.»

Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa, jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle, jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?

»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»

Vastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.

»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin. Hän oli ehkä perin nääntynyt.»

Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa. Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen sijainen.

Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.

Hän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi hän.

Nukkuja ei herännyt.

Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi. Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen, nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti. Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko kaiken paikalleen?»

»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»

»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua ja munaa?»

»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.

»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.

Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen, kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi satulaan.

Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte… He hyppelivät ja tärisivät kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä. Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»

Pieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.

7.

He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan. Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.

Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan. Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole tainnut syödä vielä?» kysyi hän.

»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.

»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.

»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.

»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.

»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.

Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.

»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.

Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi tarkoittavasti »huh».

»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä merkityksellä.

Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko seuralaisenne nainen vai mies… mutta…»

Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti isännän siihen.

Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma. Erehdyin äsken.»

Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu», selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista vapautumista — todellisuudesta.

Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan. Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä. Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.

8.

Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen. Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas. Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa — huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.

Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin hyvänsä torstain jälkeen.

Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät pitkäksikin aikaa.

Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.

Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin: »Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»

Mitä tämä nyt tarkoitti?

Nyt oli postilaitoksen poika taas palannut.

»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»

Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki tullaan myöhemmin Roothing.»

Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä Roothing.»

»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja. Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»

Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen. Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.

Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut, joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä. Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa. Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.

Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa, rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.

»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet, vieläpä kengätkin!»

»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»

»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren laukkunikin.»

»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?» kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.

»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.) Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»

»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.

»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen, että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»

»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.

»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on tuskin vieläkään toipunut siitä.»

»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.

»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva Plumer, »ja nyt te olette vilustunut.»

»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi. Eikö niin, setä?»

»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»

»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer, kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»

»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten huomattavasti.

»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan teidän hyvä olla täällä, setä?»

»Olenko turvassa?»

»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.

»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»

»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.

»Niinkuin mies olla voi.»

»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»

»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.

Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä, ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään, jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla, selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään, nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se, että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin luona ja heti.

»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.

»Mutta milloin?»

»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille. Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä poikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki. Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»

Se meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.

9.

Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli, että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita, erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä, hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän halukkaasti puhumaankin.

»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.

»On kyllä.»

»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»

»Niin kyllä.»

Sargon mietti: »Eihän minun tarvitse enää palata siihen paikkaan?»

»Toivoakseni ei.»

Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää luvatko. En voisi kestää pettymystä.»

»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette mainiossa turvassa.»

»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»

»Ei.»

»Eikö milloinkaan?»

»Ei.»

»Se tärisytti kamalasti… Missä on Christina Alberta?»

Bobby ei vastannut pieneen hetkeen.

»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on. Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas. Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään. En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»

Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä: »Olitte huolissanne minun vuokseni?»

»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin Midgardkadulla.»

»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon, kuningasten kuningas?»

»Itseasiassa», sanoi Bobby.

»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»

Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon. »Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö. Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»

»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»

»Hän hakee minua luultavasti.»

»Missä hän on?»

»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»

»Siellä, siellä… paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän nimenne oli Preemby.»

»Albert Edward Preemby… Kummallista.»

Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä, merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä, taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa — Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään. Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin, en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni, kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»

Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti katselemaan taivasta.

Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole niin voimaton kuin te.»

Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut, mitä toinen sanoi. Bobby nousi.

»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»

»Vuode on mainio», vastasi Sargon.

Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa, mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.

Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus, mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.

Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi Sargonin parempana ja puheliaampana.

»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni. Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui se lurjus tyttäreni kanssa.»

»Lonsdalen talleissa?»

»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea. Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin hänelle, jos hän tulisikin.»

Bobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.

»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.

»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»

10.

»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»

Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan ja omaa elämäntapaansa.

Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä, että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen turvallisuudesta ja mukavuudesta.

Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta, vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta »Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään yksitoikkoista hetkeäkään…»

Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän, »eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»

Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä tänään.»

Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia. Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: »Isänne turvassa mutta ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä hoikka tumma Roothing.»

Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.

Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi. Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea, hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle, mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.

Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.

Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin, että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»

Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten seikkojen välttämisestä.

Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.

Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia, joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä. Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa, olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut hänen aran lempensä runsautta…

»Mitä!»

»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä ei ole nähnytkään tyttöä.»

Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi silloin tällöin heikosti yskäisten.

»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.

Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.

Kolmas luku.

VIIMEINEN VAIHE.

1.

Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui, että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta, työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta, kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia, kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.

»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»

Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput tankoaan vasten.

»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan. »Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»

»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.

»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen ääressä.

Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen, päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö katseli ympärilleen lähestyessään taloa.

Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.

2.

Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on, huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä…»

»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.

»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»

»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.

»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin vaikea arvata kaikkea.»

»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»

Bobby hymyili Devizesille: »Pitihän jonkun auttaa häntä.»

Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta, että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas, huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta — puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys omituisuuksia kohtaan… Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»

»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.

(Kuka peeveli tuo mies oli!)

Bobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.

Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä, »nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta, että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»

»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.

»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän keskeyttävästi.

»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette tutustunut Preembyihin?»

»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta. Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»

»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet takaisin?»

»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra…»

»Roothing.»

»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta. Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne — joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät ajattelemaan karkaamista.»

»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta. Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät. Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava, ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä ilmaantumisesta Midgardkadulle.

Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle. »Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.» He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo sanat.

»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.

Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi. Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista, vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan, hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.

»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»

»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.

Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli. Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.

Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen, myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä. Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea, tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi vierashuonetta.

Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä. Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa, että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»

»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.

Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi tullut liiankin mielellään.

3.

Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt, näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä, niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi, ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen, joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi. Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa. Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen silmä tai ääni.

Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita, mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle, Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä, ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen ohikulkiessaan.

Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli lähetetty kouluun ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla määrätyksi erään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.

Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin, hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä? Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei tarvinnut kuulua minnekään?

Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.

Uusia aatteita!

Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi, aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön kanssa.

Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja tukisteli sitä.

Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden, että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan tuon »sargonismin» pohjalla.

Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa muistuttava, puolustava tekijä.

Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä, hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät, oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin katseelta puuttui hienotunteisuutta.

Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin. Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään. Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.

»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö. Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia, jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia, uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia. Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.

»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone, tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?

4.

Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.

»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa. Aina kolmen tunnin kuluttua.»

Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi. »Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen, hrrump!… Onko hän teidän tuttavianne?»

»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»

»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»

»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin… hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta… paikasta.»

»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus, jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa. Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»

Bobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.

Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.

»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.

»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies. Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni. Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen valtakunnan perustaja. Sitten… sitten tuli vaikeuksia. Näitte hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa — kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu. Todellista… epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän, että se horjui.»

Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.

»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain satunnainen olomuoto. Mutta…»

Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole… ole herännyt, mutta tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas, ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen… biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri. Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia. Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas, läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa — todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki polveudumme Caesaristakin… niinkuin melkein kaikki englantilaiset ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä, keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu uskomattomalta.»

Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.

»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä, ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»

Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.

»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan. Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa, suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti. Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin, kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin. Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin vasta alan nähdä… On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin minä kuitenkin tein… Tietämättä… Kuljin vain eteenpäin, kunnes en enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia polviani…»

»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun on tehtävä.»

Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne hänelle.

5.

»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.

»Olen paraikaa ajatellut sitä.»

Hän jatkoi miettimistään hetkisen.

»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani, mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa, tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»

Hän vaikeni taas.

»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on… se on hyvin houkuttelevaa.»

»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas. Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja! Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen. Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin. Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.

»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen, kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois. Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville, kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni. Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin… tuossa paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja autetaankin heitä.»

»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa. Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti, heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli… En voi kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat… Ja selvinä hetkinään — kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja selittää heille kaikki.»

Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine silmineen tuijottivat Bobbyyn.

»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta, opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua. Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani. Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät, eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen hyväksi.»

Hän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:

»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta, että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa. Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava, ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa, ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»

»Kärsivällinen», toisti hän.

Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa, paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen… Se antaa minulle uutta elämää.»

6.

Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi, mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan, puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.

Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä painiskelu.

Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan. Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa, että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi, ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.

Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken, ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi jätetty pois.

Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä, Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla, vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä. Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako? Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.

Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen, sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä synkästä naamiopelistä?

Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus, pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat, joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri kiertymäisillään lukkoon.

Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on, vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle jyvälle oman ruumiin.»

»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby. Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo »turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia, elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut, kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.

»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»

Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä? Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä. Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.

»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi? Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»

Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.

Menoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.

»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää… Hän syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi hän ollut varjo.»

Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja kaaosmainen jylinä…

Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä. Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja yllä.

Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.

Neljäs luku.

KEVÄT UDIMORESSA.

1.

Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi. Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.

Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli; jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti. Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean, säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli, läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.

Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden. Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja, suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.

Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat. Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä. Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan jotakin toista.

Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.

Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut. »En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö — sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti. Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen. Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»