ENSIMMÄINEN KIRJA (continued 2)

Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta, mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».

Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.

Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi, mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.

»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista miestä.

He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina. Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet lanteilla.

Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi. Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti, pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.

Sitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.

Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen, mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.

Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.

Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä. Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä. Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.

Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta. Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita, jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä, jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren kansan on mentävä levolle.»

Oli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.

Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita. Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia, ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold. Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti. Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.

Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä. Korkeita ajatuksia.

Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä, ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.

»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.

»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.

»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»

»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.

»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»

Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön alulle.»

7.

Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.

»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.

»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.

»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.

»Kaipaatpa kuitenkin.»

»Mene hiiteen.»

»Ei siinä mitään vaaraa ole.»

»En tule. On liian myöhäistä.»

»Odotan kuitenkin.»

»Odota vain.»

»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»

8.

Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.

»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole, hra Preemby.»

»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika pitkä päivä.»

Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään. »Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.

»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.

»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.

»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»

Haukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.

»Hyvää y-öötä.»

»Hy-yvää y-öötä.»

Ovi sulkeutui heidän takanaan.

Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.

Hän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta herrasta.»

»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.

»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»

»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä, mies parka.»

»Ohoh!» sanoi hra Preemby.

»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen siihen, mikä hänen mieltään painoi.

»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.

»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin katselemaan paikkoja.»

»Huomenna», sanoi hra Preemby.

»Ei huomenna.»

»Miksi ei?»

»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei todellisuudessa merkitse paljoakaan.»

»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra Preemby.

»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.

Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

»Mennäänkö huomenna?»

»Ei… mennään… En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi. Tärkeää, tavallaan… No, mennään sentään huomenna, isä.»

Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja maalauksia.

»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.

»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»

Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi taivas, kuinka hän oli väsynyt!

»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina Alberta.»

»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»

Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki — kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli kolme!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä. Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä häntä.

»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»

Hän oli mennyt.

Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman ajatuksen vallassa.

Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä, ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja savukkeen tuhkaa.

Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella hyvin erilaista.

Mutta se oli kokemusta.

Hra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.

Flanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.

9.

Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla, mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.

Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin British Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.

Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.

Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman hellä isäänsä kohtaan.

Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.

Neljäs luku.

TÄYSIHOITOLA PETUNIA.

1.

Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi, että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta. Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä. Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana, ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen, pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy- ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille, että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.

He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille, josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian täysihoitolaan.

Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja. »Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»

»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan», sanoi Christina Alberta.

»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hra Preemby.

Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen, kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan »hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin, hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni, punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»

Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa, että se oli talleissa.

Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily Rewster.

»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi Christina Alberta.

Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen, jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa. Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »herrat tupakoivat».

»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä puoteja.»

Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»

»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen», jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja yhdessä. Hyvin miellyttävää.»

Christina Alberta teki oleellisen kysymyksen.

»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»

Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen »eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.

»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.

»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä. »Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen majesteettinsa armollisesta käskystä.»

»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»

»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.

»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily lauhkeasti.

Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.

2.

Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja laati suunnitelmiaan.

»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia kallioita.»

»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»

»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu, että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista — Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se häiritsee minua…»

Christina Alberta mietti. »Mitä toivot löytäväsi noista kallioista?»

Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle. »Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin. Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta…»

Hän myhäili hetken hyvillään.

»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»

Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.

»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»

»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin rappiolle?» kysyi Christina Alberta.

»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby. »Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi, Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun ystäväsi… aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»

Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä. Minun laitani on ihan hyvin.»

Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian tuttavallinen.»

»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian tunkeilevainen.»

»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.

Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.

Isä näytti unohtaneen hänet.

Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian tunkeilevaksi.

3.

Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon, mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja tyydyttävämpi olotila.

Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana. Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa, että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän, kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»

Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.

»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli. »Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»

»Odotin… jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»

»Sinulleko?»

»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt… en tiedä, minne kääntyä.»

»Mutta mitä merkitsevää odotit?»

»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin. Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti. Jossakin täytyy olla avain.»

»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti Christina Alberta.

»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää, ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta niiden perään … aterioitten välissä…»

Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?

»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump, mutta niin se oli.»

Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.

4.

Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset. Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja, ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa vietettiin.

He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi, omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää. Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.

Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen, nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä »myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä, joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan, saattaa olla liian makeaa», selitti herra.

»Olisiko se liian makeaa?»

»Entä Pommard, kultaseni?»

»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»

»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on hyvää tai huonoa.»

»Aivan yhtä mahdollista.»

Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja peukalo valitun viinin kohdalla.

Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia, molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.

»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.

»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.

»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä en pidä tomaattikeitosta.»

Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta, kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi, ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli tervehdyksiään joka puolelle.

»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta herralta.

»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»

»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»

»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.

»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.

»Näittekö merta?»

»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.

»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.

»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.

»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni», sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie tärisytti tavattomasti.»

»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.

»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»

»Se olisi hyvä.»

»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»

»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»

Hiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.

»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.

»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.

Hiljaisuus.

»Hrrump», sanoi hra Preemby.

Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän olisi ponnistellut jotakin vastaan.

Kalan jälkeen saatiin lammasta.

»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva herra.

»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,

Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle aamulla.»

Veitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.

»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina Alberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»

»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin lupaava. Hrrump.»

Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean tehtävän.

Veitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.

»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä se johtuu dillikastikkeesta.»

»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.

»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.

Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa. Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle ruokahalua.

»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.

Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni», sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»

Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria, vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä. Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin. Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä pisti esiin korsi…

Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi, tällaistako on elämä!» sanoi hän.

»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka ritisi aikalailla.

Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä halutti huutaa.

Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä. Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä jaloilleen.

»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä jotakin.»

5.

Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta, peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten, kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä toisella sohvista, Timesin numeron takana, ja hänen tyttärensä istui pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista. Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja ja menneet ulos.

Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta. He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.

»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen. Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä, jos sinua huvittaisi selailla niitä.»

Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra Preemby poistui ryiskellen.

Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia Sketchistä ja Tatlerista. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat. Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on…»

»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä…»

»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa… paljoa arempi kuin minkään naisen…»

»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.

»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita siellä valmistettiin…»

Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla runsaita yksityisseikkoja.

Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia, he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan…

Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla: isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta — sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä, kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä, vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?

»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.

Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä, mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä, koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella: whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen, harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa viikon kuluessa.

»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.

»Padat ovat ihan hassuja tänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.

»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.

»Osaako tyttärenne miss Milliganin pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén sisaruksista.

»Ei muuta kuin kahdeksan kahdeksikkoa», vastasi hilpeä rouva, »Miss Milligan on liian vaikea hänelle.»

»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä, minne se vie.»

»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä edellisessä yhtään ässää.»

Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi rva Bone puhettaan.

»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän. »He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu — sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran, tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa, kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’

»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili, mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla, jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan…»

Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.

»… nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen vuotta.»

Mieltenkuohua.

»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä», sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»

Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra, joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan, ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen, mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty, mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen, tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku ruumiinsa läpi.

»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia, ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot, tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset, pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää ne piiloon.

Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi. Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi, ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat, joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee, ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin, kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään! Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät oli siitetty!

Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi: »Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä, ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä, hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!

Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä edessä olevia kuvia.

Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa, puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?

Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan, että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa, ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää, vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.

Hän oli rakastanut… Se oli ollut kummallista…

Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan, mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen…

Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.

»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.

6.

Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.

»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»

»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että kaiverrukset, joista puhuitte? … Jotakin korkeaa symbolismia?»

Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä tarkkaavaisena ja kuuntelevana.

»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä… Nuori nainen on lähellä … Hrrump.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä, rakkaani? Me juttelemme, juttelemme… jokseenkin teknillisistä asioista.»

»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.

»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

Miettivää hiljaisuutta.

»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka minulle», virkkoi hra Preemby.

»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»

7.

Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä, jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta», sanoi hän, »Burman jälkeen.»

Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä, voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia. »Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä, tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.

Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta kuin ryiskeli koko aterian ajan.

Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu. Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta. Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa. Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville, että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»

Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista. Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa» Christina Albertalle.

»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.

»Olette ollut kävelemässä tänään?»

»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»

»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.

Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta luki ne kaikki.

Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»

Hra Preemby ei vastustellut sen enempää.

Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa, luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan, mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa, ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa. Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin yksipuolisen keskustelun kuluessa.

Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton, hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen elämässään.

Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta, tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?

»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.

»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.

»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.

»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies. »Onko täällä museota?»

Sitä ei hra Preemby tiennyt.

»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»

Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa. Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun »Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.

»Aika ikävää täällä», sanoi hän.

»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen ohitseen.

»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»

»Tänään ei ole mikään juhlailta.»

»Olen kiikissä.»

»Saattepa sietää sen.»

»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.

»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.

»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.

»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»

Ja nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.

Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja huomenna hän olisi Lontoossa.

Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi Rousseauhon.

Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle…

8.

Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä, ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta, joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan sinne.

»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista, ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella uskomattomina.»

»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen. »Tietoja?»

Hän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.

Viides luku.

SUOMUT PUTOAVAT HRA PREEMBYN SILMISTÄ.

1.

»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»

He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat, siniset ja kaukaiset.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia… on vaikea selittää. Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit, että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä… aina avomielinen. Ei mitään dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»

»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»

»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»

Kuinka se alkoi?»

Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla tavallani.»

Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.

»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen. On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän, että juuri minä panin koko asian alulle.

»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu. Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi, että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi, painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan, että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti…»

»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä, ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»

»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin epäilevä henkilö.»

»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»

»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä katsomaan.»

2.

Hra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.

»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa, jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla. Hra Hockleby luki juuri lehteään — Timesiä, muistaakseni, mutta se saattoi olla Morning Postkin — mutta hän laski sen alemmas kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia hullutuksia, hra Preemby?’

»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui, päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin naimisiin.’

»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’

»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista kirjallisuuttakin.»

»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä hiukan epäilevän näköisenä.

»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta, korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun sammuttelimme valoja…»

»Mutta miksi te sen teitte, isä?»

»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne nuori herra Charles Fenton ja kysyi… Mitä hän nyt kysyikään? Hän käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on tekeillä?’»

»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»

»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme, ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen. ’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’ Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa, ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö, ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat kuin kellään meistä.

»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa, mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti. 'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta, todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään. Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’

»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.

»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta liiaksi matkaa Kanaalin yli.’

»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita jatkamaan.

»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.

»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani. Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla, hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.

»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin sähkövirta.’

»Hän puhui aivan vilpittömästi.

»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää, että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin poispäin.

»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme, haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa, että hypähdin.»

»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»

»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — Sargon, ja sitten: kuningasten kuningas. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? Kyllä. Kuka keskusteli kanssamme? Oujah. Kuka oli Oujah? Taikuri. Oli hyvin hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten menimme kaikki nukkumaan.»

»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.

»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»

Syntyi hiljaisuus.

»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.

3.

»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut, oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä. Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: Herää, Sargon! Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!

»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ On. Tiesin, että hän olisi. 'Onko hän joku tästä seurasta?’ On. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen hra Hocklebyä. Hyvin äänekäs ei. 'Minäkö?’ Niin.

»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä, ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.

»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin, ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi hyvin paljoa.»

»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.

»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi: 'Transsi.’

»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’

»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä. Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän alkoi mutista.

»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’, sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu moottoripyörä.’

»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.

»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä. Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.

»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt. Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi, 'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»

»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»

»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»

»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»

»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita, vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja. Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä. Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta. Kysykää erämaiden raunioilta.’»

»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»

»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin… Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’

»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.

»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.

»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut? Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’

»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä, jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti todella väsyneeltä.»

»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.

»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut. Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää Occult Reviewiin, tuli hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F. Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»

»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»

4.

»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»

»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa yhä enemmän ja enemmän.»

»Muistaa?»

»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella voi tulla…

»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut, että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku muu. Olen aina ollut joku muu.»

»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»

»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja, eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia. Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi, mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»

»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»

»Uskonko!… Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset, oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu. Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt, ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä, sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia… ja varmasti nuorempia… paljon nuorempia… ja puettuina lämpimän ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan… istui vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen: 'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»

»Mutta tuohan on unta, isä.»

»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä nähnyt mitään?»

»Sellaista sattuu.»

»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot, jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä, että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni, jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin, minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»

Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.

Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.

»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.

»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa minua.»

(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)

»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän äkillisesti. »Oletteko kertonut?»

Hän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.

»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon. On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.

»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi, jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan…

»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi. On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet minua kertomaan enemmän unistani… hekin sanovat niitä uniksi. Mutta heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut hyvin pidättyväinen.»

»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on ajateltava arvokkuuttasi.»

»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin…»

Hän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.

»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia, välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.

»Mutta mitä voit tehdä, isä?»

Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä, ei mitään kiirettä.»

»Ei», sanoi Christina Alberta.

Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun. Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»

»En, jatka vain.»

»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla. Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa, että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi, kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta, joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»

»Oletko sanonut hänelle sen?»

»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava hyvin hienotunteinen.»

Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»

Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.

He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan. »Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina Albertalle katsoen häntä silmiin.

»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.

Kuudes luku.

CHRISTINA ALBERTA KYSYY NEUVOA VIISAALTA MIEHELTÄ.

1.

Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen kanssaan ollessaan.

Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia, vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille, mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.

Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä. Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa, jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin, koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.

Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä, kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta. Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen, että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli, että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa, kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon, Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut samanlaiset sankarilliset työmyyrät.

Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri, astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa, astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.

Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli. Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen silmänsä usein pyöristyivät.

Ja Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.

2.

Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän, saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».

Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»

Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa jossakin… Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita… ihan liian topakoita yleensä… Toivon, ettei se ole mitään vakavaa… Hänkin on aika poikaa puolestaan.»

Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.

»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne. »Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»

»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»

Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta, jotakin toisenlaista.»

Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen teetarjottimen ääreen.

»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.

»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»

»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään järkensä.»

Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista järkeä, jossa olisi menettämistä?»

»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan. Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat… ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»

»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia palvelusta.»

»Tunnetteko, kuka hän on?»

Hän oli suora: »Näkeehän sen.»

»Jos te tunnette hänet…» Tyttö ei puhunut loppuun.

»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.

»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä. »Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa hänelle… Siinä se, mitä rakastajalta saa…»

»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta rakastajalta.»

»Häneltä kuitenkin.»

»Ja sinä tulit pois?»

»Niin, kuinkas muuten?»

»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»

»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»

»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän, etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä. Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä. Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu, äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun luokseni, hyvin iloinen… Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui… mitä roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin miellyttävää roskaa… Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani hänestä, kunnes olet saanut teetä.»

3.

Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.

»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin», sanoi Christina Alberta, »katsokaas…» hän vaikeni.

Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.

»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista, jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista. Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa. Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista. Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia lapsenpäiväisiä unelmia.»

»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen — naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai useamman kerran.»

»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän — aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö, ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä, taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin. En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä, Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»

»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»

»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo, että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»

»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»

»Pelkään sitä.»

»Jo piankin?»

»Se juuri huolettaa minua.»

»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin. Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta. Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»

»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan… Mutta jatka…»

»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset, jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä. Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin vaikeaa, näettehän.»

»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin sellaista?»

»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»

»Ja hän on nyt Lontoossa?»

»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra, ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»

»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoi Lambone.

»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’. En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»

»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet syvällä taskuissa.

»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»

»Ei vähääkään.»

»Onko hän huolimaton puvussaan?»

»Siisti niinkuin aina.»

»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»

»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»

»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin muuta siihen suuntaan?»

»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi suuri, mahdoton ajatus.»

»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»

»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»

»Ja on edelleenkin?»

»On kyllä.»

»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla hulluutta, mutta ei enää. Ei.»

»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena… Katsokaas, vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille, jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi. Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»

»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»

»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»

Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän vastuunalaisuuden yhdistelmältä.

»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä, kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä. Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»

»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone. »Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi. Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat hoitajat… kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä tuossa työssä… liikaa kelle hyvänsä… En tiedä, minkälaisia hullut ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko, että isäsi olisi hullu.»

»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»

»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»

»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin… jokseenkin sellaiseksi kuin hän oli.»

»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua hänelle…»

»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut jonkun verran Freudia… ja hiukan Jungia.»

»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten… onko teillä yhtään rahaa?»

»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa. Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»

»Mutta saattaa käydä toisinkin.»

»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»

»Ei», sanoi Lambone.

Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin, miettiviin silmiinsä.

»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja joutua ikävyyksiin.»

»Pelkään sitä.»

»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»

»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»

»Joka ei anna mitään tapahtua?»

»Niin.»

»Siihen asti on kaikki hyvin.»

»Mutta mitä minun on tehtävä?»

»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin mitään.

»No?» virkkoi tyttö.

»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti. Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»

»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»

»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»

»Tulkaa siis.»

Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä en?» kysyi hän.

»No niin.»

»Ja sitten… ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä. Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»

Hän tunsi rauhoittuvansa suuresti.

Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa. Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»

»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan. »Olen valmis», sanoi hän.

»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen minuuttia.

4.

Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»

»En usko hänen epäilevän sellaisia.»

Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta, hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä kuin tavallisesti.

»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä, surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»

»Mennyt?»

»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos yksinään.»

»Mutta Fay, sinähän lupasit!»

»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle, että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän. 'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’ En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin sinne katsomaan… Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»

Fayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.

»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.

Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»

5.

Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti. »Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»

»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.

»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.

»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina Alberta.

»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.

»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.

»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä. Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka, jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»