ENSIMMÄINEN KIRJA (continued 3)

»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»

»Olen palveluksessasi.»

»Se ei kuulunut sopimukseen.»

»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että minun täytyy tulla mukaan.»

Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin palatsiin ja pyytää audienssia… Ei, niin hän ei asiaa ajattele: — tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin innoissaan tänä aamuna. Ja sitten… pelkään, että he pidättävät hänet ja tutkivat hänen mielentilaansa.»

»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»

He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen. »Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta. »Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona… Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»

Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen, hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri, hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.

»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.

»Keneltä?»

»No, joltakin vartioista.»

»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En sietäisi sitä, että…»

»Mutta mitä meidän on tehtävä?»

»Ei mitään hätiköityä.»

»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»

Lambone ei liikahtanutkaan. »Mutta jos hän ei olekaan ollut täällä?»

»Tiedän, että hän on ollut.»

»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen portin luona.»

6.

Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja venytetty.

»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät. Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa. Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän. 'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan, että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista, minkälainen… mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä. Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»

»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.

»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’ Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä. 'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä, joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä, poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’ Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»

Lambone kyseli vielä.

»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»

Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.

7.

»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»

Hän kiitti poliisia.

»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä hänet.»

»Mutta mistä?»

»Siinäpä se mutka juuri onkin.»

Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan, kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta, iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta. Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua, ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan auringon loisteessa.

»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.

Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan. »Sitä minäkin luulen.»

Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja kauemmaksi siniseen hämärään.

»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»

»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan.»

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan.

»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja surullinen ajatus täytti hänen mielensä.

Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.

Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.

Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä. Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti, pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin, että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka oli kohdannut häntä.

Hän teki päätöksensä.

»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa. »Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»

»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»

»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin. Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme olemaan ruoan tarpeessa… Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta. Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on — katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä kohti — länteenpäin.»

»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»

»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta… Tiedättekö, luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»

Tyttö seisoi paikallaan muutaman hetken.

»Teette kamalan kiltisti, kun tulette mukaan», sanoi hän.

»Tulen yhdellä ehdolla… että et kävele liian kovaa. Emme ole milloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen sinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»

8.

Jokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja sinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita ja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja pelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia, filosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia kuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia, bolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka tulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä ylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja juutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen näköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen, leikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi pystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun täyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta hälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden pitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet hänet?»

»Emme jälkeäkään», vastasi Paul Lambone.

Fay Crumbin kasvot kurkistivat pöydän äärestä tupakkapilven keskeltä.

»Emme mekään. Mekin olemme hakeneet.»

»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette hakeneet?»

»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta kohtauspaikalta.»

»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»

Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi Christina Alberta Faylta.

»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»

»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.

»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.

Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain eteenpäin — poliisin luota poliisin luo… Christina Alberta on hyvin päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi kertoa vielä…»

Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti itselleen uuden hatun.»

»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.

»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä jotakin niin järkevää.»

»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi Christina Alberta.

»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»

»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas, paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta kalaa katukauppiaalta.»

»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää. »Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi. Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen, samanniminen.’»

»Mutta mitä hän sanoi?»

»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei meidät Portland Roadin asemalle.»

Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää», sanoi tarjoilija koetellen pulloa.

»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»

Christina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.

»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold. »Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»

»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.

Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi näistä virvokkeista.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein koneellisesti… Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun hänellä oli hattu päässä.»

»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.

»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta, liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä — mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin, minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti, kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra, vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä. Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii keskemmälle katua…»

»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta terävästi.

»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa. Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää kutsua noudattaen… Käsitättekö menetelmäni?»

Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä, pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. Hänen maailmansa! Kuinka se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä, Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa, silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen. Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista meistä…»

Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton mennessään katujen yli.»

Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.

»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos paraikaa… kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika…»

9.

Teddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän ihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.

»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja silmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.

Teddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut hylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi takin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn väliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää yksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina Albertaa silmiin.

»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen vieraan tervetulleeksi.

»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet kiinnittämään huomiota itseensä.

Christina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani nyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa sairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»

Fay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat Christina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen saadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut päällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy, »haluaisin puhua sanan kanssasi.»

»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään takaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.

Teddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän. Fay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei sallinut sen tapahtua.

»En tarvitse sanaakaan», sanoi hän.

»Mutta tahtoisin auttaa sinua.»

»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.»

»Anna minun edes yrittää.»

»Olet saanut yrittää, ja olet tehnyt parhaasi.»

»Voithan edes säilyttää kaiken ulkonaisesti entisellään», sanoi Teddy.

»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta. »Mennään, Fay.»

Hän tarttui ystävättärensä käsivarteen.

Teddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten kahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.

Molemmat nuoret naiset jatkoivat vaieten matkaansa.

»Onko jotakin tapahtunut?» kysäisi Fay.

»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla mahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»

He jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.

Kun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen ohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»

Fay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole täällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»

Fayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen, tuo nykyaikainen, itki.

»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas ja hilpeä.