SISÄLLYS: (continued 5)

— Ahaa, hän matkustaa, lähtee tiehensä!… Filip oli vaiti ja katseli isäänsä ihmetellen.

— Siitä olinkin varma, — jatkoi parooni, — olisin vaikka vetoa lyönyt. Hyvin pelattu, Filip, oikein hyvin!

— Mitä te puhutte, monsieur? — kysyi nuori mies. — Olkaa niin hyvä ja selittäkää, mikä on hyvin pelattu?

Ukko alkoi hyräillä ja hyppiä yhdellä jalalla pidellen vatsaansa molemmin käsin. Samalla hän iski silmää Filipille, jotta tämä käskisi palvelijansa poistua. Filip huomasi hänen tarkoituksensa ja totteli; parooni sysäsi Champagnen ulos ovesta, jonka pani kohta lukkoon, ja palasi sitten poikansa luo.

— Mainiota, — sanoi hän hiljaa, — mainiota!

— Kovinpa te minua ylistätte, — vastasi Filip kuivasti, — vaikken tiedä, miten olisin ansainnut…

— Ha, ha, haa, — nauroi ukko ja vetkutteli ruumistansa.

— Paitsi jos iloisuuteenne on syynä lähtöni, joka vapauttaa teidät minun läsnäolostani.

— Ho, ho, hoo, — nauroi vanha parooni toisella äänensoinnulla. — Älä suotta teeskentele; tiedäthän, ettet voi minua pitää narrinasi, ha, ha, haa!

Filip pani käsivartensa ristiin epäillen, oliko äijän aivoissa jokin ruuvi höltynyt.

— Kuinka minä pitäisin teitä narrina? — kysyi hän.

— Kun olet lähtevinäsi, hitto vie! Vai kuvitteletko, että uskoisin sinun matkustavan?

— Ette siis usko?

— Champagne on nyt poissa ja siksi voin toistaa: Älä enää teeskentele. Muuten myönnän, ettei sinun sopinut toisin esiintyä; se on mainiosti keksitty.

— Monsieur, te hämmästytätte minua niin, että…

— Onhan se merkillistä, että osasin arvata. Mutta mitä sille mahtaa? Minä olen niin perin utelias, ja kun uteliaisuus minut valtaa, niin tutkin, eikä kukaan saa minua paremmin asioista selkoa, kun kerran alan penkoa. Siksi olen keksinyt, että olet vain lähtevinäsi, ja siitä sinua onnittelen.

— Minäkö olen vain lähtevinäni?

Ukko astui lähemmäksi, kosketti luisevilla rystyillään nuoren miehen rintaa ja sanoi yhä tuttavallisemmin:

— Kunniani kautta, ellet olisi tähän keinoon turvautunut, olisi varmasti kaikki tullut ilmi. Nyt onkin jo aika. Huomenna olisi ollut myöhäistä. Riennä, poikaseni, riennä.

— Monsieur, — sanoi Filip jääkylmästi, — vakuutan teille, etten käsitä ainoatakaan sanaa siitä, mitä suvaitsette puhua.

— Minne aiot piilottaa hevosesi? — jatkoi parooni antamatta suoraa vastausta. — Sinulla on tamma, jonka tuntee helposti. Varo, ettei sitä nähdä täällä, kun luullaan sinun jo olevan… Niin, minne olet matkustavinasi?

— Lähden Taverney-Maison-Rougeen.

— Hyvä… aivan oikein… olet siis menevinäsi Maison-Rougeen… Siitä ei kukaan tule hullua harmaaammaksi. Ole kuitenkin varuillasi, monen silmät väijyvät teitä molempia.

— Molempia? Keitä?

— Hän on kiivas, näetkös, — jatkoi ukko, — hänessä on niin kova into, että kaikki voi mennä pilalle. Pidä varasi, ole järkevämpi kuin hän…

— Totta tosiaan, monsieur, — kiivastui nyt Filip, — te näytte pitävän lystiä minun kustannuksellani ja menettelette siinä kohtuuttomasti ja epäviisaasti, sillä kun olen harmissani ja ärtynyt, voisin unohtaa sen kunnioituksen, jota olen velvollinen teille osoittamaan.

— Kunnioituksesta sinut vapautan. Nyt olet jo kyllin aikamies hoitamaan asioitamme ja hoidatkin niin mainiosti, että minä puolestani alan kunnioittaa. Sinä olet kuin mestari minun hutiluksen rinnalla. Annappa sentään jokin osoite, jotta voin sinulle lähettää sanan, jos sattuisi jotakin tärkeätä.

— Osoitteeni on Taverney, — vastasi Filip luullen ukon jo vihdoin tulevan järkiinsä.

— Sepä on hyvin keksitty… Taverney, kahdeksankymmenen lieuen päässä! Vai luuletko, että jos on annettava sinulle jokin tärkeä, kiireellinen neuvo, panisin näön vuoksi pikalähetin ratsastamaan itsensä kuoliaaksi niin pitkällä matkalla? Enhän pyydä sinulta pienen puistomajasi osoitetta, sillä siellä voitaisiin vaania lähettiäni tai tuntea palvelijani puku, mutta ilmoita jonkin kolmannen, läheisen paikan osoite. Sen verran, hiisi vie, sinulla lienee kekseliäisyyttä! Kun lemmenhommissaan saa niin paljon toimeen kuin sinä, ei silloin tule keinoista loppua.

— Puistomajani, lemmenhommani, keinoni! Mitä ihmettä tämä tietää? Te latelette arvoituksia, mutta ratkaisun pidätte omana hyvänänne.

— En tunne toista niin tyystiä, niin varovaista olentoa kuin sinä olet! — huudahti ukko harmistuneena. — Ei kenenkään salaperäisyys, ole niin loukkaava. Sinä näyt suorastaan pelkäävän, että kavallan sinut! Sepä olisi hassua!

— Monsieur, — sanoi Filip vimmastuen.

— Hyvä on, pidä vain salaisuutesi, älä hiiskahda, että olet vuokrannut entisen portinvartijan asunnon!

— Olenko minä vuokrannut…

— Älä ikinä ilmaise yöllisiä kävelyltäsi kahden viehättävän ystävättären seurassa.

— Minäkö olisin yöllä kävellyt… mutisi Filip käyden kalpeaksi.

— Salaa myös ne suutelot, jotka purkautuivat kuin hunaja kukkien ja kasteen seassa.

— Monsieur! — ärjäisi Filip mustasukkaisuuden ja raivon huumaamana. — Ettekö jo vaikene?

— Hyvä on, sanon vieläkin kerran. Kaikki, mitä teit, olen saanut tietää. Oletko aavistanut, että tiesin? Sen pitäisi, lempo soikoon, herättää sinussa luottamusta. Tuo läheinen suhteesi kuningattareen, onnistuneet temppusi, vierailusi Apollo-kylpylässä… se kaikki on meidän yhteiseksi onneksemme. Älä siis minua pelkää, Filip… Usko asiasi minulle.

— Te olette inhottava! — murisi Filip kätkien kasvot käsiinsä.

Ja todellakin Filip parka inhosi sitä miestä, joka paljasti kaikki hänen haavansa ja siihen tyytymättä levitti ja repi niitä niin rajusti kuin taisi. Todellisen kammon herätti hänessä se mies, joka luki hänen ansiokseen toisen nauttiman autuuden ja luullen imartelevansa ruoski häntä kilpailijan onnella. Parooni sovitti poikaansa kaikki, mitä oli kuullut ja arvannut, mitä pahansuovat panivat kardinaali de Rohanin, ja paremmin perehtyneet Charnyn tiliin. Hän uskoi Filipin olevan sen miehen, jota kuningatar salaa rakasti korottaen suosion huipulle. Juuri tämän suuren mielihyvän vuoksi oli herra de Taverney viime viikkoina lihonut.

Kun Filipille selvisi tämä uusi kataluuden rapakko, kauhistui hän nähdessään, että hänet siihen upotti juuri se olento, jonka olisi tullut pitää hänen kunniansa omanaan; mutta isku oli niin raju, että hän seisoi huumaantuneena ja mykkänä, kun taas parooni jatkoi laverrustaan entistä vilkkaammin.

— Oikean mestaritempun sinä olet tehnyt, — sanoi hän, — sillä nyt olet puijannut koko maailman. Tänään sanoi ainakin viisikymmentä henkilöä: se on Rohan. Ja toiset sata sanoivat: se on Charny. Pari sataa tiesi: se on Rohan ja Charny. Ei yksikään, kuuletko, osannut sanoa: se on Taverney. Toistan vieläkin, se on mestaritemppu, ja ainakin tulee minun onnitella… Muuten on asia kunniaksi sekä hänelle että sinulle, hänelle siksi, että valitsi sinut, sinulle siksi, että osasit hänet kietoa.

Samalla hetkellä, kun Filip tästä viimeisestä letkauksesta vimmastuneena sinkautti ukkoon uhkaavan silmäyksen, joka ennusti myrskyä, kuului pihalta vaunujen jyrinää, ja Filipin huomio kääntyi eräisiin ääniin, outoihin liikkeisiin, jotka merkitsivät jonkun saapuneen. Champagnen kuultiin huutavan:

— Se on neiti! Se on neiti!

Ja useat äänet toistivat:

— Se on neiti!

— Neiti? — ihmetteli Taverney. — Ketä sillä tarkoitetaan?

— Sisartani, — mutisi Filip kummastuneena, kun tunsi Andréen, joka astui vaunuista maahan portinvartijan soihdun valaisemana.

— Onko se Andrée? Kuinka se on mahdollista?

Ja huoneeseen astui Champagne vahvistamaan Filipin selityksen oikeaksi.

— Monsieur, — sanoi hän Filipille, — sisarenne on naistenhuoneessa suuren salongin vieressä ja tahtoo teitä puhutella.

— Mennään häntä vastaan! — huudahti parooni.

— Minun kanssani hän tahtoo puhua, — sanoi Filip, kumartaen isälleen, — ja teidän luvallanne tahdon siis ensin mennä häntä tapaamaan.

Samalla kuuluivat toiset vaunut ajavan pihalle kelpo lailla jyristen.

— Kuka hitto sieltä vielä tulee? — mutisi parooni. — Tänään on oikein seikkailujen ilta.

— Kreivi Olivier de Charny! — huusi portinvartija palvelijoille.

— Saattakaa kreivi suureen salonkiin, — sanoi Filip Champagnelle. — Parooni ottaa hänet vastaan. Minä menen sisareni luo.

— Mitähän kreivi täältä tahtoo? — mietti Filip.

— Mitähän varten Andrée on tullut? — mietti parooni.

40.

Isä ja morsian.

Talon suuri salonki oli alakerrassa. Sen vasemmalla puolella oli naistenhuone, josta pääsi Andréen huoneisiin johtaville portaille. Oikealla puolella oli toinen, pienempi salonki, jonka kautta kuljettiin suureen.

Filip saapui ensin naistenhuoneeseen, jossa hänen sisarensa odotti. Heti eteiseen päästyään hän oli jouduttanut askeliaan syleilläkseen rakastettua sisarta niin pian kuin suinkin. Ja kun hän oli avannut oven, riensi Andrée hänen syliinsä ja suuteli häntä iloisen näköisenä, jollaiseen tämä pettynyt rakastaja, onneton veli ei ollut pitkiin aikoihin tottunut.

— Hyväinen aika, mikä sinuun on tullut? — kysyi nuori mies Andréelta.

— Jotakin onnellista, hyvin onnellista, veljeni.

— Ja sitäkö ilmoittamaan sinä tulit?

— Nyt palaan tänne ainiaaksi! — huudahti Andrée niin ihastuneena, että hänen huudahduksensa oli melkein kirkaisu.

— Hiljempaa, sisko, hiljempaa, — tyynnytti Filip, — Tämän talon seinät eivät ole tottuneet riemuun, ja sitäpaitsi on salongissa, tuossa vieressä, tai ainakin sinne kohta tulee eräs, joka voisi kuulla.

— Eräs? — toisti Andrée. — Kuka se on?

— Kuuntele, — vastasi Filip.

— Kreivi de Charny! — ilmoitti palvelija, joka saattoi kreivin pienestä salongista suureen.

— Hänkö? — ihastui Andrée, syleillen veljeään vielä hartaammin. — Kyllä minä tiedän, mitä varten hän tänne tulee.

— Tiedätkö todella.

— Kyllä, sen tiedän niin hyvin, että juuri nyt huomaan pukuni olevan epäkunnossa ja aavistan pian tulevan sen hetken, jolloin minunkin pitää astua suureen salonkiin omin korvin kuulemaan, mitä herra de Charnylla on sanomista…

— Puhutko täyttä totta, rakas Andrée?

— Kuuntele, mitä siellä puhutaan, ja anna minun juosta yläkertaan kamariini. Kuningatar toi minut luostarista hieman liian kiireesti, ja nyt täytyy nunnan kaavun vaihtua sellaiseen pukuun, joka sopii… morsiamelle.

Ja lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän suutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten huoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja salongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri saapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla ja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös parooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti, vaikka hieman kylmästi.

— Sallikaa kysyä, — sanoi hän, — mikä on toimittanut minulle sen kunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni. Kaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen vakuutan.

— Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei herra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja de Suffren, kuten olisi pitänyt.

— Kuinka? — sammalsi parooni. — Tietysti en pane sitä pahakseni, kreivi de Charny.

— Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen siihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.

— Pyyntö? — sanoi parooni.

— Niin, minulla on kunnia, — jatkoi Charny liikutetulla äänellä, — pyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.

Parooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät ja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.

— Tyttäreni!… mutisi hän. — Te kositte Andréeta?

— Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen tätä liittoa kohtaan.

— Ahaa, — tuumi ukko, — onko Filipin suosio jo niin ilmeinen, että tuo kilpailija tahtoo siitä hyötyä naimalla hänen sisarensa? Hitto vie, eipä ole huonosti keksitty, herra de Charny.

— Tämä pyyntö, — vastasi hän ääneen ja hymyili, — kunnioittaa perhettämme niin suuresti, herra kreivi, että omasta puolestani suostun ilomielin, ja kun haluan, että saisitte jo kohta täydellisen suostumuksen, käsken kutsumaan tyttäreni tänne.

— Luullakseni se on tarpeetonta, — keskeytti kreivi kylmästi. — Kuningatar on suvainnut kysyä tästä asiasta neiti de Taverneyn mieltä, ja tyttärenne vastaus oli minulle suosiollinen.

— Vai niin, — sanoi parooni yhä hämmästyneempänä, — vai on kuningatar…

— Joka otti vaivakseen matkustaa Saint-Denisiin, niin, monsieur.

Parooni nousi seisaalle.

— Silloin minun tarvitsee vain antaa teille tietoja neiti de Taverneyn omaisuudesta, — sanoi hän. — Minulla on yläkerrassa ne arvopaperit, jotka kuuluvat hänen äidinperintöönsä. Te ette saa rikasta tyttöä, herra kreivi, ja ennenkuin mitään päätätte…

— Ei tarvita, herra parooni, — sanoi Charny kuivasti. — Minulla on varoja molemmille, eikä neiti de Taverney ole niitä naisia, joista tehdään kauppaa. Mutta sitä kysymystä, jota tahdoitte käsitellä omasta puolestanne, herra parooni, täytyy minun käsitellä omalta kannaltani.

Tuskin hän oli tämän lausunut, kun sivuovi aukeni ja salonkiin ilmestyi Filip kalpeana, kiihtyneenä, toinen käsi pistettynä takin väliin, toinen suonenvetoisesti puristuneena. Charny tervehti häntä kaavamaisesti ja sai vastaukseksi samanlaisen kumarruksen.

— Monsieur, — sanoi Filip, — isäni on aivan oikeassa tahtoessaan puhua kanssanne perheen asioista; meillä on molemmilla annettavana teille eräitä tietoja. Sillaikaa kun parooni menee noutamaan ne paperit, joista oli puhe, on minulla kunnia tarkemmin käsitellä kanssanne tätä asiaa.

Ja perin käskevällä katseella Filip sai lähtemään isänsä, joka aavistaen jotakin estettä poistui huonolla tuulella. Filip seurasi isäänsä pienen salongin ulko-ovelle asti ollakseen varma, että tämä huone oli tyhjä. Sitten hän katsahti viereiseen huoneeseen, ja varmana siitä, ettei häntä kukaan muu kuullut kuin se, jota nyt puhutteli, hän kysyi, käsivarret ristissä ja katsoen kreiviä suoraan silmiin:

— Herra de Charny, kuinka te uskallatte kosia sisartani? Olivier astahti taaksepäin ja punastui.

— Senkö vuoksi, — jatkoi Filip, — että sitä paremmin voisitte salata rakkausvehkeenne toisen naisen kanssa, jota tavoittelette, jota rakastatte? Senkö vuoksi, että kun teidän nähdään olevan naimisissa, ei voitaisi sanoa teidän pitävän rakastajatarta?

— Mitä ihmettä!… sanoi Charny horjuen, hämillään.

— Vai sekö on syynä, — lisäsi Filip, — että naituanne sen naisen, joka milloin tahansa pääsee rakastajattarenne luo, teidänkin siten kävisi mukavammaksi tavata tuota ihailemaanne rakastajatarta?

— Monsieur, nyt menette liian pitkälle!

— Kenties ja melkeinpä uskonkin, että niin on laita, — jatkoi yhä Filip, astuen lähemmäksi Charnyta, — te tarkoitatte, että jouduttuani langokseni en ilmaise, mitä tiedän entisistä lemmenjuonistanne?

— Mitä muka tiedätte! — huudahti Charny kauhistuen. — Olkaa varuillanne!

— Niin juuri, — vastasi Filip yltyen, — se pieni puistonvartijan asunto, jonka vuokrasitte, salaiset kävelynne Versaillesin puistossa… yöllä… kädenpuristukset, huokauksenne ja varsinkin hellien katseitten vaihto puiston pikku portilla…

— Monsieur, Herran nimessä, sanokaa, ettette ole mitään nähnyt… ettette mitään tiedä.

— Enhän minä mitään tiedä, — ivasi Filip. — Kuinka minä mitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän portin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi kainalossanne!

Charny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun saaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä, antaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman autuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui herpoutumisestaan.

— Vaikka niin, monsieur, — sanoi hän Filipille, — senkin jälkeen, mitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de Taverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia, kuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi, olisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on vallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin kuningatar pelastettava… se on välttämätöntä.

— Miten kuningatar siitä on hukassa, — kysyi Filip, — että herra de Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta ja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa siitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä? Ei siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen suostukaan.

— Monsieur, — vastasi Oliver, — tiedättekö, miksi kuningatar on hukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin, että juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de Rohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.

— Hyvä Jumala!

— Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana, että minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa naimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen nai sisartanne; joko käsitätte?

Kaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus. Jälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista. Olivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä valkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt tainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut kiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut kuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden raukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen elämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.

Filip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn häpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka vavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä, tämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki voitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä salaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.

Silmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin katkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle:

— Parooni de Taverney on kuollut. Hänen jälkeensä olen minä perheen pää. Jos neiti de Taverney jää eloon, annan hänet teille vaimoksi.

Charny katsahti paroonin ruumiiseen kauhistuneena, pyörtyneeseen Andréeseen epätoivoisena. Filip repi hiuksiaan molemmin käsin ja kiljaisi taivasta kohti niin vihlovasti, että siitä olisi Jumalankin pitänyt heltyä.

— Kreivi de Charny, — jatkoi hän, kun myrsky hänen rinnassaan oli tyyntynyt, — tämän lupauksen annan sisareni puolesta, joka ei nyt minua kuule. Hän uhratkoon onnensa kuningattarelle, jolle minä puolestani saanen kerran uhrata henkeni. Hyvästi, herra de Charny, hyvästi, lankoni!

Ja kumartaen Olivierille, joka ei tiennyt, kuinka pääsisi pois astumatta kummankaan uhrin ohitse, Filip nosti Andréen, lämmitti häntä sylissään ja toimitti siten tien vapaaksi kreiville, joka poistui naistenhuoneen kautta.

41.

Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme.

Nyt on jo aika palata niihin kertomuksemme henkilöihin, jotka välttämättömyys ja juoni, kuten myös historiallinen totuus, on jättänyt taustan puolelle.

Oliva oli juuri pako valmistuksissa Jeannen käskystä, kun Beausire, joka oli nimettömän kirjeen avulla saanut tietää hänen olinpaikkansa ja palavasti halusi jälleen hänet omistaa, osui suoraan hänen syliinsä ja vei hänet pois Cagliostron talosta jättäen herra Réteau de Villetten turhaan odottamaan Roi-Doré-kadun päähän.

Saadakseen käsiinsä nämä kaksi rakastavaista, joita myös poliisi niin hartaasti haeskeli, käytti petetyksi joutunut rouva de la Motte kaiken luotettavan väen apua, mitä vain keksi. Tietysti hän mieluummin itse valvoi salaisuuttaan kuin päästi toisia siihen sekaantumaan, ja aikeensa suorittamiseksi hyvään loppuun hän piti välttämättömänä, että Oliva pysyisi kätkössä. Mahdotonta olisi kuvata, kuinka tuskallista hänestä oli, kun hänen lähettinsä toinen toisensa perästä palasivat ilmoittaen, että tiedustelut olivat turhia.

Samaan aikaan hän sai piileskellessään monta eri käskyä kuningattarelta saapua tekemään tiliä suhteestaan kaulanauhajuttuun. Hän lähti yöllä, huntu silmillä, Bar-sur-Aubeen, missä hänellä oli pieni maatila, ja päästyään sinne kiertoteitä, kenenkään tuntematta, hän rupesi rauhassa miettimään asemaansa sen oikeassa valossa.

Täten hän sai parin, kolmen päivän lykkäyksen ja sen avulla uutta kykyä lujittaa vahvalla sisällisellä vallituksella parjaustansa rakennetta. Kahden päivän yksinäisyys oli tälle syvämietteiselle sielulle kamppailua, jonka päätyttyä ruumiin ja sielun piti olla lannistettuja, tottelevainen omatunto, rikolliselle vaarallinen todistaja, ei enää pyrkisi puhumaan ja veri olisi tottunut kiertämään sydämessä syöksymättä kasvoihin ilmaisemaan häpyä tai hämmästystä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat käskeneet etsiä häntä, saivat vasta silloin tietää hänen oleskelevan Bar-sur-Aubessa, kun hän jo oli taisteluun valmis. He lähettivät kuriirin häntä noutamaan, ja vasta nyt kuuli Jeanne, että kardinaali oli vangittu. Kuka muu tahansa olisi musertunut tästä rajusta kolauksesta, mutta Jeannen ei enää tarvinnut haikailla. Ja mitä merkitsikään vapauden menettäminen, kun vaa'alle päivittäin kasaantui elämän ja kuoleman kysymyksiä? Kuultuaan, että kardinaali oli vankina ja että Marie-Antoinette oli esiintynyt uljaana, tuumi hän kylmästi:

— Kuningatar on polttanut laivansa; nyt hänen ei sovi palata entisyyteen. Kun hän ei suostu sopimaan kardinaalin kanssa eikä maksamaan timanteista, panee hän kaikki yhden kortin varaan. Hän ei siis näy ottavan minua lukuun eikä tietävän lainkaan, mitä aseita minulla on.

Tällaisista kappaleista oli Jeannen varustus kyhätty, kun muuan mies, puoliksi kuriiri, puoliksi poliisi, äkkiä ilmestyi hänen luokseen ja julisti saaneensa toimekseen viedä hänet hoviin.

Perille tultua tahtoi lähetti saattaa hänet suoraa päätä kuninkaan luo, mutta viekkaasti, kuten ainakin, osasi Jeanne estellä sanoen:

— Monsieur, varmaankin rakastatte kuningatarta?

— Voitteko sitä epäilläkään, rouva kreivitär?

— No hyvä, vedoten uskolliseen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota tunnette kuningatarta kohtaan, pyydän teitä viemään minut ensin hänen luokseen.

Mies tahtoi väittää vastaan.

— Varmaankin tiedätte minua paremmin, mistä nyt on puhe, — huomautti kreivitär vilkkaasti. — Käsitätte siis, että minun on välttämätöntä puhua salaa kuningattaren kanssa.

Tutustuneena häpeällisiin juoruihin, jotka kuukausia olivat myrkyttäneet Versaillesin ilmaa, luuli kuriiri todellakin tekevänsä kuningattaren mieliksi viemällä rouva de la Motten hänen puheilleen, ennenkuin kuningas saisi kreivitärtä nähdä.

Kuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän edessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut, mutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen nyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta rakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt kumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan pään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse, vaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista vastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina; sydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon vimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.

Kuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi kamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet tiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään nämä naiset rouva de la Motte ajatteli:

— Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.

— Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! — huudahti kuningatar. — Lopulta teidät sittenkin tavattiin.

Jeanne kumarsi toisen kerran.

— Olitte siis piilossa! — jatkoi kuningatar maltittomasti.

— Minäkö piilossa? Ei, madame, — vastasi Jeanne vienolla, hiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama mielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, — en minä ole piillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.

— Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä nimi tahansa.

— Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.

— Minun luvattani?

— Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä retkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani Bar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän majesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut olevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt ilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.

— Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten suostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää minulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä täällä jokin toimi?

Näissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä loukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen haavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.

— Madame, — sanoi hän nöyrästi, — tosin minulla ei ole hovissa mitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut niin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus vaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.

Jeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan "luottamus", johon nyt pani erityistä painoa.

— Siitä luottamuksesta, — vastasi kuningatar ilmaisten entistä musertavampaa ylenkatsetta, — saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko tavannut kuninkaan.

— En, madame.

— Saatte siis tavata.

— Se on minulle suuri kunnia, — sanoi Jeanne kumartaen.

Kuningatar koki hieman tyyntyä voidakseen edullisesti aloittaa kuulustelun. Jeanne käytti tätä väliaikaa hyväkseen, huomauttaen:

— Hyvä Jumala, kuinka teidän majesteettinne on minulle ankara! Minä jo aivan vapisen.

— Vasta tämä on alkua, — sanoi kuningatar jyrkästi. — Tiedättekö, että kardinaali de Rohan on Bastiljissa?

— Niin on minulle kerrottu.

— Kaiketi arvaatte syyn?

Jeanne katsahti kuningattareen tuikeasti ja vastasi kääntyen kamarirouviin päin, joiden läsnäolo näkyi häntä vaivaavan:

— Siitä ei minulla ole aavistusta, madame.

— Muistatte kuitenkin puhuneenne minulle eräästä kaulanauhasta vai mitä?

— Timanttisesta kaulanauhasta… kyllä, madame.

— Ja muistanette myös, että kardinaalin puolesta tarjositte rahalainaa sen maksuksi?

— Se on totta, madame.

— Otinko sen lainan vastaan vai enkö?

— Teidän majesteettinne ei suostunut lainaamaan.

— Niinpä niin, — sanoi kuningatar, jonka äänessä oli hämmästyksen sekaista tyydytystä.

— Vieläpä teidän majesteettinne antoi etumaksuksi kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, — lisäsi Jeanne.

— Hyvä… entä sitten?

— Kun teidän majesteettinne sitten ei voinutkaan maksaa senvuoksi, että herra de Calonnen lupaamaa summaa ei saatu, lähetti teidän majesteettinne timantit takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

— Kenen kautta ne lähetin?

— Minun kauttani.

— Ja minne ne veitte?

— Minä, — vastasi hitaasti Jeanne, joka käsitti nyt lausuttavien sanain tärkeyden, — jätin timantit kardinaalille.

— Kardinaalille! — huudahti kuningatar. — Ja miksi, vaikka piti viedä ne takaisin jalokivikauppiaille?

— Siksi, madame, että kardinaali harrasti tätä ostoa, joka miellytti teidän majesteettianne, ja hän olisi loukkaantunut, ellen olisi antanut hänelle tilaisuutta itse suorittaa tätä asiaa loppuun asti.

— Mutta kuinka siis saitte jalokivikauppiailta kuitin?

— Sen antoi minulle kardinaali.

— Entä se kirje, jonka te kuulutte minun puolestani toimittaneen jalokivikauppiaille?

— Kardinaali pyysi minua viemään sen perille.

— Siis aina ja joka paikassa on kardinaali sekaantunut tähän asiaan! — huudahti kuningatar.

— En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, — vastasi Jeanne hajamielisen näköisenä, — enkä myöskään tiedä, mihin kardinaali on sekaantunut.

— Kuulkaa siis, että se kuitti, jonka jalokivikauppiaat muka ovat kirjoittaneet, on väärennetty.

— Väärennetty! — toisti Jeanne viattomasti. — Voi, madame!

— Ja lisäksi sanon, että mainittu kirje, jossa minä muka allekirjoituksellani vakuutan saaneeni kaulanauhan, myös on väärennetty.

— Ooh! — huudahti Jeanne näöltään vielä hämmästyneempänä kuin äsken.

— Lopuksi tulee teidän tietää, — jatkoi kuningatar, — että teitä ja kardinaalia täytyy kuulustella vastakkain, jotta tämä asia selviää.

— Kuulustella vastakkain! — ihmetteli Jeanne. — Mutta mitä varten tarvitsee minua kuulustella sillä tapaa?

— Hän itse on sitä vaatinut.

— Hänkö?

— Hän on teitä hakenut joka paikasta.

— Mutta sehän on mahdotonta, madame.

— Hän sanoi tahtovansa todistaa, että te olette häntä pettänyt.

— No sitten, madame, tahdon ristikuulustelua.

— Se kyllä toimitetaan, olkaa siitä varma. Te siis väitätte, ettei teillä ole tietoa, missä kaulanauha nyt on?

— Kuinka minä sen tietäisin?

— Ettekä myönnä olleenne kardinaalin apuna eräissä vehkeissä?…

— Teidän majesteetillanne on täysi oikeus olla minulle epäsuopea, mutta ei loukata. Minä olen Valois-suvun jäsen, madame.

— Kardinaali on kuninkaan läsnäollessa lausunut parjauksia, jotka hän toivoo voivansa perustaa varmalle pohjalle.

— En käsitä.

— Kardinaali väittää lähettäneensä minulle kirjeitä.

Jeanne tuijotti kuningattareen eikä vastannut.

— Kuuletteko, mitä sanon?

— Kuulen, teidän majesteettinne.

— Ja mitä vastaatte?

— Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin kanssa.

— Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen tiedätte.

— Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä suotta polkee minua.

— Ei se ole mikään vastaus.

— Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi taas katseensa kamarirouviin.

Kuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus ei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen velkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta ryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto jostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut lempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.

— Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian paljon, — sanoi Marie-Antoinette. — Varokaa, madame, joutumasta samaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.

Jeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.

— Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? — sanoi hän. — Voiko Bastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?

Kuningatar loi Jeanneen vihaisen silmäyksen.

— Tahdotteko puhua? — kysyi hän.

— Minulla ei ole mitään sanomista, madame, paitsi teille itsellenne.

— Minulle? No ettekö nyt puhu juuri minulle?

— En yksin teille, madame.

— Ahaa, vai se teitä vaivaa! Puhuisitte vain kahden kesken! Pelkäätte julkisen tunnustuksen häpeää, vaikka olette minua herjannut herättämällä julkista epäluuloa.

Jeanne suoristi itseään.

— Älkäämme siitä enää puhuko, — sanoi hän. — Mitä olen tehnyt, sen tein teidän hyväksenne, madame.

— Kuinka hävytön te olette!

— Kärsin alistuen kuningattareni loukkaukset, — vastasi Jeanne tyynesti.

— Jo ensi yönne nukutte Bastiljissa, rouva de la Motte.

— Vaikka niinkin, madame. Mutta ennen maatapanoa lupaan tapani mukaan rukoilla Jumalalta teidän majesteetillenne iloa ja kunniaa, — sanoi syytetty.

Kuningatar nousi vimmastuneena, poistui viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven jäljestään kiinni.

— Voitettuani lohikäärmeen saanen tuon kyykäärmeenkin muserretuksi, — ajatteli hän.

— Hänen pelinsä osaan ulkoa, — mietti Jeanne, — ja luullakseni olen jo voitolla.

42.

Metsästäjä joutuu itse saaliiksi.

Kuningattaren käskystä vangittiin rouva de la Motte. Mikään hyvitys ei olisi voinut kuningasta enemmän miellyttää, hän kun vaistomaisesti vihasi tätä naista.

Nyt pantiin kaulanauhajutusta vireille oikeudenkäynti, jonka kiihkeyttä ylläpitivät häviölle joutuneet kauppiaat toivoen pelastuvansa jutusta, ja syytetyt, jotka tahtoivat vapauttavaa tuomiota, ynnä lisäksi yleisesti tunnetut tuomarit saatuaan haltuunsa kuningattaren hengen ja kunnian, puhumattakaan heidän itserakkaudestaan ja puolueharrastuksistaan. Koko Ranskan halki kuului vain yksi huuto, jonka vivahduksista kuningatar saattoi tuntea ja laskea puoltajansa ja vihamiehensä.

Vangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että häntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja siihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen herra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin kaikki, mitä hän pyysi.

Jo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen asemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että Rohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin kuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä myöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä hän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi muuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin vehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa, vaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä aatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta yksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi. Rohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan ensimäisiä vallankumousmiehiä.

Kun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui merkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa, milloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:

— Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.

Kardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden kesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen asiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne selitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut, mutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun asianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä, eikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt kardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen. Asianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni, laski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.

Mutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun, joka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja vihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen kunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman parlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi. Tämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin suhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.

Tähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi kuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä vastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi, näyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin etujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset ilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka uhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen käytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli kerrassaan outoa.

Saatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui ylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu tämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen kanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat esittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton kuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa Jeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin edustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä uudestaan:

— Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.

Tämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan sankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin lain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei yksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen kuulustelua.

Oliko kardinaali heikompi vai vilpittömämpi, ja oliko hän jollekin ystävälle uskonut rakkautensa salaisuuden. Sitä ei tiedetty eikä voitu uskoa, sillä prinssillä oli ylevä ja perin uskollinen sydän. Mutta kuinka ritarillisesti hän olikin vaiennut, levisi kuitenkin huhuja hänen puheluistaan kuningattaren kanssa. Kaikki, mitä Provencen kreivi oli sanonut, mitä Charny ja Filip olivat kuulleet tai nähneet, kaikki nämä merkilliset seikat, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin kruununtavoittelija, kuten kuninkaan veli, tai lemmenkilpailija, kuten Filip tai Charny, kaikki tämän parjatun ja kuitenkin niin siveän rakkauden salaperäisyys haihtui kuin hajuaine menettäen arkipäivän ilmapiirissä alkuperänsä ylhäisen tuoksun.

Helppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia, kardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko kuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo sinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun, joka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?

Näin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää. Ja siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä muuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti kamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös kaikin voimin.

Kuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen ei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti kardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin puistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan vihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian vuoksi, kuten hän itsekin.

Tästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä vastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan siihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti kuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä oli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen elämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut joukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut häntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna heille menestystäkään anteeksi.

Jeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi ja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia menettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä pääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja sortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku Valois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut pitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.

Tällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren muutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina ja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin, että metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin seuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa selvittämään tätä vyyhtiä.

Molemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa tapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin portimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä haihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien tuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen avuksi.

Kuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän tapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja juuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä, löysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta löysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.

Toinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei ryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen etua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.

— Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta yksityinen kauppa.

Sitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin, ja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien ruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren kintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen Beausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi. Maalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa puolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden. Rupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä erään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä kysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.

Metsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi keskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat metsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja viittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan Beausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen kohtauksen vuoksi.

— Herra de Linville, — sanoi vartija, nämä herrat väittävät kuuluvansa teidän seuraanne.

— Minun seuraani! — huudahti Beausire julmistuneena. — Sepä hittoa!

— Vai niin, — kuiskasi hänelle toinen vieraista, — vai on teidän nimenne myös Linville, rakas Beausire.

Beausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä tällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja muisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle tolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa näiden kahden herran metsästyksestä.

— Tunnetteko heidät siis? — kysyi vartija.

— Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, — vastasi toinen poliisi.

Nyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei tiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.

— Tottahan kutsutte meidät luoksenne suurukselle, — virkkoi heistä ovelampi.

— Kotiini? Mutta… esteli Beausire.

— Ette voine olla epäkohtelias, Beausire.

Beausire oli kuin päästään pyörällä ja paremmin heidän saattamanaan kuin itse saattamassa. Heti kun poliisit näkivät pienen maalaistalon, ylistivät he sen siroutta, asemaa, puistoa ja näköalaa, kuten hienojen ihmisten on tapana, ja Beausire olikin valinnut lempensä tyyssijaksi viehättävän turvapaikan. Täällä oli metsäinen laakso, jonka halki solui pieni joki, ja talo oli sen itärannalla, matalalla törmällä. Siihen kuului myös vahtikoju, jonkinlainen kellotapuli ilman kelloa, Beausiren vartiopaikkana, mistä hän alakuloisina päivinä voi tähystellä pitkin seutua, kun hymyilevät ajatukset synkistyivät ja tavallinen, auraan nojaava maalainenkin tuntui epäiltävältä poliisilta. Vain yhdeltä puolelta oli tämä asunto näkyvissä; toisia sivuja verhosivat puut ja törmän ylärinne.

— Kerrassaan mainio kätköpaikka! — virkkoi toinen vieras ihaillen.

Beausirea hirvitti tämä sutkaus, ja hän astui ensimäisenä portista sisään pihakoirien haukkuessa. Poliisit seurasivat häntä kursaillen.

43.

Kyyhkyset pistetään häkkiin.

Mennessään pihan kautta Beausirellä oli mielessä se ajatus, että siten syntynyt melu varottaisi Olivaa. Vaikkei hän tiennyt mitään kaulanauhajutusta, tunsi hän kyllin paljon muuta — oopperanaamiaiset ja Mesmerin parantolan — osatakseen karttaa näyttämästä Olivaa tuntemattomille. Tässä hän menettelikin järkevästi, sillä pienen salongin sohvalla loikova nuori nainen, joka paraikaa luki kevytmielistä romaania, kuuli koirien haukkuvan, kurkisti pihalle ja näki Beausiren jäljestä tulevan vieraita, minkä vuoksi ei sopinut tapansa mukaan rientää lemmittyään vastaanottamaan.

Kovaksi onnekseen nämä kyyhkyset eivät silti olleet turvassa kotkien kynsiltä. Täytyi käskeä valmistamaan suurusta, ja muuan kömpelö palvelija — eiväthän maalaiset ole kovin nokkelia — kysyi pari, kolme kertaa, pitikö mennä kuulemaan, mitä rouva määräsi. Silloin vainukoirat heristivät korviaan. He laskivat hauskaa pilaa Beausiren kätkemästä naisesta, jonka seura muka oli erakon onnellisuuden höysteenä yksinäisyyden ja rahojen luomassa paratiisissa.

Beausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin kelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei myöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin monta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt, tuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta, ja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten on tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja tiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.

— Eräs meidän hyvä ystävämme, — vastasi toinen poliisi, — oli teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.

Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu nuora kiristävän kurkkua.

— Vai niin, todellako? — sanoi hän hämillään. — Ja nyt teillä lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää…

— Sepä oli kelpo aate, — sanoi poliisi toverilleen, — mainio johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei sodi moraalia vastaan.

— Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa, — vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.

— Niinmuodoin… jatkoi Beausire.

— Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta livreä.

— Vähintään, puhumattakaan koroista, — vahvisti toinen poliisi.

— Hyvät herrat, — vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen hävyttömyydestä, — maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.

— Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt heti maksaa?

— En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.

— No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.

"Ahaa", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, "helposti nuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä. Koetellaan!"

Ja hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat kovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan ja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen suoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä ja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että hän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria, mutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta eroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka jaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän ruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun häijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.

— Beausire on kelpo ystävä, — virkkoi toinen poliisi toverilleen. — Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.

— Ne saatte heti, — huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian tuttavallista puhetapaa.

— Ei hätää mitään, — vastasivat toiset.

— Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille mitään mahda, kun omatunto on arka.

Ja hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen poliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet. He eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä osunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta sitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi ei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän tietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää kohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä he nyt yhteen ääneen huusivat:

— Herra Beausire! Hyvä herra Beausire!

Ja samalla he tarttuivat hänen vihreän metsästystakkinsa liepeeseen.

— Mitä nyt? — kysyi Beausire.

— Armahtakaa, älkää meitä jättäkö, — sanoivat he pakottaen hänet kohteliaasti istumaan.

— Mutta kuinka voisin teille rahat noutaa, ellen saa mennä niitä hakemaan toisesta huoneesta?

— Voimmehan tulla mukaanne, — vastasi toinen poliisi pahaenteisen hellästi.

— Rahat ovat tuolla… vaimoni huoneessa, — selitti Beausire.

Tällä väitteellä hän luuli hillitsevänsä heitä, mutta se oli kuin kipinä, josta ruuti syttyi. Se tyytymättömyys, jota he olivat jo kauvan tunteneet — sillä etsivä poliisi on aina tyytymätön — sai nyt määrätyn hahmon ja aiheen purkautua.

— Kuulkaapa, miksi te pidätte piilossa vaimoanne? — kysyi toinen poliisi.

— Vai ettekö kehtaa meitä hänelle esittää? — lisäsi toinen.

— Jos tietäisitte, mitä hyväksenne tehdään, olisitte hieman säädyllisempi, — sanoi edellinen vieras.

— Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, — jatkoi jälkimäinen.

— Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, — huomautti Beausire.

— Tahdomme nähdä vaimosi, — kovisti tylympi poliisi.

— Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, — vastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.

— Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaa Beausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.

— Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa täältä luunne!

Toiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta silloin teidät itsennekin paha perii.

Poliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta he eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla tempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan, vaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä ja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren niskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen näköinen nainen.

Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi, että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:

— Ahaa, minä vangitsen teidät.

— Vangitsette? Mutta miksi? — säpsähti Beausire.

— Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra de Crosnen palvelijoita.

Vaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä vähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.

— Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias, Beausire, — jatkoi sama poliisi.

Mutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin huomautuksen sanoen!

— Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut kohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin vanginneet.

Beausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes välittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat takaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen, joka näytti herättävän toivoa.

— Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, — sanoi hän poliiseille.

— Ei, se oli vain sattuma, — vastasivat he vilpittömästi.

— Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti kuudenkymmenen louisdorin hinnasta.

— Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.

— Ja sanassamme pysymme, — lisäsi toinen, — niin että jos maksatte satakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.

— Entä rouva? — kysyi Beausire vavisten.

— Mitä rouvaan tulee, — vastasi paatuneempi poliisi, — niin se on eri juttu.

— Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? — yritti Beausire.

Poliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli oppinut käsittämään.

— No kolmesataa… sanoi hän, — neljä, sataa… tuhat louisdoria, kunhan vain jätätte hänet rauhaan.

Beausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:

— Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte nylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria, kahdeksanviidettä tuhatta livreä — sehän on teille molemmille koko omaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.

— Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? — sanoi toinen poliiseista.

Nyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin hirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta rakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä varokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit silmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit, ojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:

— Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta. Kardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja kuningatar miljoonan.

Beausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä pedon hyvänsä, mutta ei poliisia.

— Ja nyt matkalle, — sanoi toinen poliisi. — Teillä on kaiketi jotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan ainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.

— Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän puoleltamme mitään pelätä, — lisäsi toinen. — Näön vuoksi pitää teidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja te hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne, ennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole ystävällistä?

Beausire vastasi ainoastaan;

— Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä elämässä eroa.

— Etkä toisessakaan, — lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.

— Sitä parempi, — sanoi toinen poliisi. — Mitä useampia vankeja herra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.

Neljännestuntia myöhemmin vierivät Beausiren vaunut poispäin, vieden vangitut rakastavaiset vartijoineen.

Helppo on ymmärtää, kuinka tämä saalis vaikutti herra de Crosnen mieleen. Tosin eivät poliisit liene saaneet toivomaansa miljoonaa, mutta täydellä syyllä voi olettaa heidän olleen tyytyväisiä. Ministeri hykersi käsiään mielihyvästä ja ajoi heti Versaillesiin vaunuissa, joita seurasivat toiset tiiviisti suljetut ja lukoilla varustetut. Tämä tapahtui päivää myöhemmin, kuin Oliva oli luovutettu hänen haltuunsa.

Herra de Crosne käski ajaa Trianoniin, astui itse maahan toisista vaunuista ja jätti toiset sihteerinsä vartioitaviksi. Sitten hän lähti kuningattaren luo, ennakolta pyydettyään tältä lupaa saada puhutella häntä Trianonissa.

Kuningatar, joka jo kuukauden aikaa oli varonut laiminlyömästä mitään, mikä tuli poliisin taholta, oli kohta suostunut poliisiministerin pyyntöön ja aamulla saapunut tähän mielipaikkaansa vain kahden henkilön saattamana siltä varalta, että asia oli pidettävä salassa. Heti kun ministeri oli saatettu hänen luokseen, päätti hän tulijan säteilevästä ilmeestä, että nyt oli hyviä uutisia. Naisparka! Pitkiin aikoihin hän ei ollut nähnyt muuta kuin vaiteliaita ja synkkiä kasvoja. Ilon tunne, ensimäinen kolmeenkymmeneen päivään, sai hänen jäytävistä mielenliikutuksista uupuneen sydämensä kiivaasti sykkimään.

— Madame, — sanoi ministeri suudeltuaan hänen kättään, — onko teidän majesteetillanne Trianonissa sellaista huonetta, jossa voisitte näkymättä nähdä, mitä tapahtuu.

— On kyllä, kirjastoni, — vastasi kuningatar. — Pikku ruokasalin kaapin viereen olen teettänyt seinään pieniä valoreikiä, ja usein olen siellä illallisen aikaan Lamballen prinsessan ja neiti de Taverneyn kanssa, silloin kun hän vielä oli luonani, huvikseni kurkistellut kirjastoon ja katsellut apotti Vermondin hassunkurisia ilmeitä, kun hän luki jotakin häväistyskirjoitusta omasta itsestään.

— Hyvä on, madame, — vastasi herra de Crosne. — Minulla on ulkona eräät vaunut, jotka tahtoisin saada tänne linnaan niin, ettei kukaan näkisi niiden sisällystä paitsi teidän majesteettinne.

— Sehän käy helposti päinsä; missä vaununne ovat?

— Ulkopihalla, madame.

Kuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan käskyjä.

— Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan suureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan pimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra de Crosne on tänne tuonut.

Käsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin kuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle vartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.

— Suvaitkaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — astua seurassani ruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen mukaansa, mitä vaunuissa on.

Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin sydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan hunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja joka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli Oliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja mustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista kuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen ja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse Marie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut rahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta tuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän ilmiöön.

— Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? — kysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.

— Minä sanon… sanon… monsieur, — sammalsi kuningatar hämmentyneenä. — Voi, Olivier, — ajatteli hän, — miksi ette ole täällä?

— Mitä teidän majesteettinne tahtoo?

— Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää…

— Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?

— Niin, niin, kiitos, herra de Crosne! Mutta mitä tuolla naisella teemme?

— Eikö ole juuri tuon naisen ansioksi luettava kaikkea sitä, mitä on tapahtunut? — kysyi ministeri.

— Teillä on kaiketi jo hallussanne salajuonen säikeet?

— Likipitäen, madame.

— Ja kardinaali de Rohan…

— Ei tiedä vielä mitään.

— Nyt käsitän, — sanoi kuningatar kätkien kasvot käsiinsä, — että tuo nainen on syynä kardinaalin hairahdukseen.

— Vaikka niin, madame, mutta jos kardinaali on erehtynyt, on joku muu tehnyt rikoksen.

— Tutkikaa tarkoin, monsieur; Ranskan kuningasperheen kunnia on teidän käsissänne.

— Ja saatte olla varma, että se on hyvissä käsissä, madame, — vastasi herra de Crosne.

— Entä oikeudenkäynti?

— Täydessä vauhdissa. Joka taholla kielletään, mutta minä odotan soveliasta hetkeä esittääkseni ilmeisen todistuksen, joka on tuolla kirjastohuoneessa.

— Miten on rouva de la Motten laita?

— Hän ei tiedä, että olen saanut käsiini tuon neitosen, vaan syyttää herra de Cagliostroa noidaksi, joka on kiihottanut kardinaalin mielikuvitusta ihan hulluuteen asti.

— Entä herra de Cagliostro?

— Olen käskenyt kuulustella häntä, ja hän on luvannut saapua luokseni juuri tänään.

— Hän on vaarallinen mies.

— Hänestä tulee meille hyötyä. Kun häntä on pistänyt sellainen kyykäärme kuin rouva de la Motte, tutkii hän myrkkyä ja antaa meille vastamyrkkyä.

— Toivotte häneltä siis tietoja?

— Ja varmasti saankin.

— Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua rauhoittaa.

— Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui Saint-Clauden kadun varrella…

— Tiedän, tiedän, — myönsi kuningatar punastuen. — Niin, teidän majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle antelias.

— Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui Saint-Clauden kadun varrella…

— Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.

— Te siis epäilette…

— Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin. Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.

— Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma kiitollisuudestani.

— Vihdoinkin, — huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä, — vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!

Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa, missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.

Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:

— Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.

Sitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli kulkenut.

Tämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut mennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin; päinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen juolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut noin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan kovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet vaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan laudankappaleen.

— No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? — kysyi kreivi auttaen häntä nousemaan viereensä vaunuihin.

Beausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.

— Hän on hukassa, — sanoi kreivi kuultuaan kaikki.

— Kuinka niin? — huudahti Beausire.

Cagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin Saint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli vähällä pyörtyä.

— Pelastakaa Oliva, pelastakaa, — sanoi hän polvistuen vaunuissa, — ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.

— Nyt erehdytte suunnattomasti, — vastasi Cagliostro. — Minä en ole koskaan rakastanut neiti Olivaa; minulla oli vain yksi päämäärä — pelastaa hänet siitä irstaasta elämästä, jota hän kanssanne vietti.

— Mitä ihmettä!… kummasteli Beausire.

— Vai ette käsitä! Tietäkää siis, että minä olen erään siveellisen uudistusseuran asiamies, ja meidän seuramme tahtoo paheen kynsistä pelastaa kaikki, jotka näyttävät vielä voivan parantua. Aikomukseni oli parantaa Oliva vapauttamalla hänet teistä, ja siksi hänet otin luokseni. Hän saa itse selittää, olenko häntä koskaan mielistellyt ja eikö apuni ole aina ollut epäitsekäs.

— Sitä suurempi syy teillä on nyt häntä auttaa; pelastakaa hänet!

— Tosin koetan, mutta se riippuu teistä, Beausire.

— Vaatikaa vaikka henkeni. — Niin paljoa en vaadi. Palatkaa kanssani Pariisiin, ja jos täsmällisesti seuraatte ohjeitani, voimme ehkä pelastaa lemmittynne. Panen vain yhden ehdon.

— Mikä se on, monsieur?

— Sen saatte tietää, jahka olemme Pariisissa.

— Suostun jo ennakolta, mutta kuinka saisin jälleen nähdä Olivan?

— Samaa minäkin mietin. Parin tunnin päästä saatte häntä tavata.

— Ja syleillä?

— Toivoakseni. Ja lisäksi ilmoitatte hänelle silloin kaikki, mitä teille sanon.

Cagliostro lähti nyt Beausiren kanssa ajamaan Pariisia kohti. Kahden tunnin kuluttua, iltapuolella, he saavuttivat Olivan vaunut, ja tuntia myöhemmin Beausire lunasti poliiseilta viidelläkymmenellä louisdorilla luvan syleillä Olivaa ja kuiskata hänelle, mitä kreivi oli sanonut.

Poliisit ihailivat tätä intohimoista rakkautta ja toivoivat keinottelevansa häneltä viisikymmentä louisdoria joka toisessa levähdyspaikassa. Mutta Beausirea ei sen koommin näkynyt, ja Cagliostron vaunut veivät hänet nopeasti Pariisiin, missä valmisteltiin niin monia tapahtumia.

Kaikki tämä piti lukijan saada tietää, ennenkuin annamme hänen kuunnella herra de Cagliostron ja herra de Crosnen keskustelua. Nyt voimme hänet johtaa poliisiministerin työhuoneeseen.

45.

Poliisiministerin työhuone.

Herra de Crosne tiesi kreivi de Cagliostrosta kaikki, mitä taitava poliisiministeri voi tietää Ranskassa asuvasta henkilöstä, ja siinä oli koko paljon. Hänellä oli tiedossaan kreivin entiset nimet, alkemistiset, magneettiset ja ennustustaidot; samoin se, että kreivi väitti voivansa olla kaikkialla läsnä ja alati syntyvänsä uudestaan, ja niin ollen hän piti kreiviä hienon maailman silmänkääntäjänä.

Poliisiministeri oli perin ovela mies, tunsi virkatoimensa tarjoamat keinot, nautti hovin suosiota, vaikkei siitä välittänyt, ei tinkinyt ylpeydestään eikä langennut kenen tahansa ansaan. Tälle ei Cagliostro voinut, kuten kardinaali de Rohanille, tarjota louisdoreja, jotka olivat vastavalettuina lämpöisiä, tai ojentaa pistoolia hänen rintaansa kohti, kuten Balsamo oli uhannut herra de Sartinesia; nyt ei Balsamo ollut vaatimassa Lorenzaa takaisin, vaan Cagliostro tekemässä tiliä.

Tämän vuoksi kreivi ei ollutkaan jäänyt odottamaan tapausten kulkua, vaan oli pyytänyt päästä ministerin puheille. Herra de Crosne älysi asemansa edulliseksi ja aikoi tätä etua käyttää. Cagliostro ymmärsi asemansa hankalaksi ja päätti siitä selvitä. Tässä avoimessa shakkipelissä oli muuan panos, jota toinen pelaaja ei aavistanutkaan, ja myönnettävä on, että näin tietämätön oli juuri herra de Crosne. Kuten sanottu, hän tunsi kreivin vain silmäinkääntäjäksi, mutta tämän aatteellisista harrastuksista hän ei tiennyt mitään. Niihin kiviin, joita filosofia sirotteli yksinvaltiuden tielle, kompastui moni vain siksi, ettei niitä nähnyt.

Herra de Crosne odotti Cagliostrolta tietoja kaulanauhasta ja rouva de la Motten juonista. Se oli hänen heikko puolensa. Sen sijaan hänellä oli oikeus kuulustella ja vangita; siinä oli hänen ylivoimansa.

Vastaanottaessaan kreivin hän esiintyi miehenä, joka tietää oman arvonsa, mutta ei tahdo olla epäkohtelias kellekään, ei edes ihmeolennolle. Cagliostro oli varuillaan, esiintyen yhä vain ylhäisenä herrana, jollaista heikkoutta hänen mielestään sopi vielä näytellä.

— Monsieur, — sanoi hänelle poliisiministeri, — te olette pyytänyt saada minua puhutella, ja nyt olen tullut Versaillesista juuri tätä asiaa varten.

— Olen arvellut, monsieur, että teillä voisi olla jotakin etua, jos kuulustelisitte minua nykytapahtumien johdosta, ja kun tunnen ansionne ja virkatoimenne tärkeyden, olen saapunut puheillenne. Tässä nyt olen.

— Minäkö teitä kuulustelisin? — kysyi ministeri ollen hämmästyvinään. — Mutta mistä ja minkä nojalla?

— Monsieur, — vastasi Cagliostro kursailematta, — teillä on nyt paljon puuhaa rouva de la Mottesta ja kaulanauhan katoamisesta.

— Oletteko ehkä päässyt sen jäljille? — tiedusti herra de Crosne melkein ivallisesti.

— En, — sanoi kreivi vakavasti. — Mutta jollen olekaan saanut selkoa kaulanauhasta, niin tiedän ainakin, että rouva de la Motte on asunut Saint-Clauden kadun varrella.

— Vastapäätä teitä, monsieur; sen minäkin tiesin.

— Silloin tietänette myös, mitä rouva de la Motte siellä puuhasi… Jättäkäämme siis se asia.

— Päinvastoin, — sanoi herra de Crosne kylmäkiskoisesti, — puhukaamme juuri siitä.

— Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikku Olivaan, — vastasi Cagliostro. — Koska jo tiedätte rouva de la Mottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.

Kuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.

— Mitä tarkoitatte Olivalla? — kysyi hän. — Kuka se Oliva on?

— Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa, ettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on komea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen piirteet… lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä muistuttaa kuningatarta.

— Ahaa! — sanoi herra de Crosne. — Entä sitten?

— Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli ennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona…

— Joka kuoli äskettäin?

— Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan mieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka… Mutta nyt lienen kovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.

— Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte, että se nainen, Oliva…

— Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota ette tietysti itse tunne.

— Muuan Beausire kenties, — sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.

— Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! — sanoi Cagliostro ihailevasti. — Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi taikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli tavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä hakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin hänet asumaan erääseen torppaani.

— Otitte luoksenne!… Hän on siis asunut teidän luonanne? — huudahti ministeri ihmetellen.

— Aivan niin, — myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan hämmästyvinään. — Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen poikamies.

Ja hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui satimeen.

— Hän asui teidän luonanne! — toisti ministeri. — Senpä vuoksi asiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.

— Mitä te puhutte? — hätkähti Cagliostro. — Onko tätä nuorta tyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?

— Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.

— Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.

— Herra kreivi, ei asia vielä ole lopussa, sillä äsken tuntui, että viittasitte johonkin yhteyteen Olivan ja rouva de la Motten kesken.

— Niin kyllä, naapuruuden vuoksi.

— Tässä on muutakin. Ettehän te suotta huomauttanut, että he olivat naapuruksia.

— Se koskee aivan toista asiaa, jota ei kannata teille mainita. Valtakunnan ylimmälle virkamiehelle ei sopine jutella rikkaan laiskurin hullutuksista.

— Te herätätte minussa suurempaa uteliaisuutta kuin luulettekaan, sillä sen Oliva nimisen tytön, jota sanotte pitäneenne luonanne, olen äsken saanut käsiini maaseudulta.

— Olette löytänyt hänet?

— Olen, ja mukana oli Beausire…

— No sitä juuri arvelinkin — sanoi Cagliostro. — Hän oli siis Beausiren seurassa. Hyvä on, hyvä! Nyt on tehtävä rouva de la Mottelle oikeutta.

— Kuinka! Mitä oikein tarkoitatte?

— Tarkoitan sitä, monsieur, että kun aluksi epäilin rouva de la Mottea, minun nyt täytyy myöntää hänet syyttömäksi.

— Mistä te epäilitte rouva de la Mottea?

— Kummallista, kuinka herra ministeri viitsii kuunnella juoruja! Mutta voinhan kertoa. Juuri kun minulla oli parhaat toiveet herättää Olivassa jälleen halua työhön ja hyveeseen — minä kun harrastan siveellisyyttä — juuri silloin joku vei hänet pois.

— Vei pois teidän luotanne, niinkö?

— Niin, pois minun talostani.

— Sepä merkillistä!

— Ja minä olisin vaikka vannonut, että se oli rouva de la Motten juonta. Siitä näkee, kuinka helposti tuomitsee väärin.

Herra de Crosne siirtyi nyt lähemmäksi kreiviä.

— Olkaa niin hyvä ja selittäkää tarkemmin, — sanoi hän.

— Monsieur, kun kerran olette tavannut Olivan Beausiren seurassa, ei enää mikään saa minua epäilemään rouva de la Mottea, ei hänen uutterat käyntinsä, merkinantonsa eikä kirjeenvaihtonsa.

— Olivan kanssa?

— Niin juuri.

— Olivatko rouva de la Motte ja Oliva tuttuja?

— Hyvinkin läheisiä.

— Ja he tapasivat toisiaan?

— Rouva de la Motte oli keksinyt keinon laskea Olivan ulos joka ilta.

— Joka ilta! Oletteko siitä varma?

— Niin varma kuin voi olla siitä, mitä on nähnyt ja kuullut.

— Nyt puhutte sellaisia asioita joista maksaisin tuhat livreä sanalta. Onpa onni, että itse osaatte tehdä kultaa!

— En tee enää, monsieur! se kävi liian kalliiksi.

— Olettehan kardinaali de Rohanin ystävä?

— Toivoakseni.

— Teidän tulee siis tietää, kuinka tärkeätä osaa se vehkeilijä, jonka nimenä on rouva de la Motte, näyttelee kardinaalin häväistysjutussa.

— Siitä olen mieluummin tietämätön.

— Mutta kenties tiedätte, mitä seurauksia on ollut rouva de la Motten ja Olivan kävelyillä?

— Monsieur, eräänlaisia asioita on järkevän miehen parasta koettaa olla tietämättä, — vastasi Cagliostro juhlallisesti.

— No sitten teen teille enää yhden kysymyksen, — sanoi herra de Crosne vilkkaasti. — Onko teillä todistuksia siitä, että rouva de la Motte on ollut kirjeenvaihdossa Olivan kanssa?

— Vaikka sata.

— Millaisia?

— Kirjelippuja rouva de la Mottelta. Hän lennätti niitä Olivalle jousen avulla, joka varmaankin tavataan hänen asunnostaan. Usein kävi niin, että lyijypalasen ympärille kääritty kirje ei saapunut perille, vaan putosi kadulle, ja sieltä minä tai väkeni niitä löysimme.

— Voitteko jättää ne oikeuden haltuun?

— Ne ovat niin viattomia, ettei niistä tulisi tunnonvaivoja, enkä luulisi myöskään rouva de la Motten pahoittelevan, vaikka joku saisi ne nähdä.

— Ja… todistuksia salaisista neuvotteluista, kohtauksista, onko niitäkin?;

— Kuinka monta tahansa.

— Pyydän mainitsemaan edes yhden.

— Paras todistus on se, että rouva de la Mottella ilmeisesti oli vapaa pääsy Olivan luo, sillä tapasin hänet siellä juuri samana päivänä, jolloin Oliva katosi.

— Samana päivänä?

— Niin, ja kaikki palvelijani näkivät hänet myös.

— Vai niin… mutta mitä hän sieltä tahtoi, kun Oliva oli poissa?

— Samaa kysyin itseltänikin aluksi enkä päässyt selville. Olin nähnyt rouva de la Motten astuvan maahan eräistä vaunuista Roi-Doré-kadun kulmassa. Palvelijani olivat myös nähneet samojen vaunujen odottavan siellä hyvän aikaa, ja siksi luulin ensin, että rouva de la Motte tahtoi ottaa Olivan mukaansa.

— Ja te olisitte sen sallinut?

— Miksi en? Rouva de la Motte on antelias ja kohtalon suosima. Hänet otetaan vastaan hovissakin. Miksi olisin estänyt, jos hän tahtoi vapauttaa minut Olivasta? Siinä olisin menetellyt väärin, kuten nyt huomaan, kun toinen on houkutellut hänet luotani ryöstääkseen uudestaan kurjuuteen.

— Vai niin, — sanoi ministeri miettiväisestä — Neiti Oliva asui siis luonanne?

— Asui, monsieur.

— Ja neiti Oliva ja rouva de la Motte olivat tuttuja, tapasivat toisiaan ja liikkuivat yhdessä ulkona?

— Kuten sanoin, monsieur.

— Ja rouva de la Motte ilmestyi taloonne samana päivänä, kun Oliva vietiin pois?

— Aivan niin, monsieur.

— Ja te luulitte, että kreivitär tahtoi ottaa tytön luokseen?

— Mitä muuta saatoin arvella?

— Mutta mitä kreivitär sanoi, kun ei tavannutkaan Oiivaa?

— Hän näytti levottomalta.

— Ja nyt epäilette, että Beausire vei Olivan?

— Sitä epäilen vain sen johdosta, että mainitsitte hänen olleen Beausiren seurassa; muuten en osaisi mitään epäillä. Se mies ei tiennyt Olivan osoitetta. Kukahan sen on ilmoittanut?

— Kenties Oliva itse.

— Enpä luulisi, sillä ennenkuin hän olisi toimittanut Beausiren itseään noutamaan, olisi hän karannut suoraa päätä, ja lisäksi saan teille vakuuttaa, ettei Beausire olisi päässyt talooni, ellei rouva de la Motte olisi hänelle antanut avainta.

— Kreivittärellä oli siis avain?

— Siitä ei epäilystäkään.

— Voitteko vielä mainita, minä päivänä Oliva katosi luotanne? — kysyi herra de Crosne saatuaan äkkiä valaistusta Cagliostron niin taitavasti ojentamasta soihdusta.

— Kyllä, monsieur, sen muistan varsin hyvin. Se tapahtui Pyhän Ludvigin päivän aattona.

— Niinpä juuri! — huudahti herra de Crosne. — Ihan täsmälleen! Monsieur, te olette tehnyt valtiolle suuren palveluksen.

— Siitä tunnen itseni onnelliseksi.

— Ja saatte asianomaisen kiitoksen.

— Ensi sijassa omaltatunnoltani, — vastasi kreivi.

Poliisiministeri kumarsi.

— Voinko luottaa siihen, että esitätte puheena olevat todistukset? — kysyi hän.

— Monsieur, olen valmis kaikessa täyttämään tuomioistuimen käskyt.

— Hyvä on, minulla on lupauksenne ja toivon taas pian saavani kunnian teitä tavata.

Ja tämän sanottuaan hän päästi Cagliostron menemään, joka poistuessaan mutisi:

— Ähä, kreivitär, kyykäärmeen sikiö! Minua sinä pyrit syyttämään, mutta luullakseni puraisit kiveen; varo hampaitasi!

46.

Kuulusteluja.

Sillävälin kun herra de Crosne näin keskusteli Cagliostron kanssa, saapui herra de Bréteuil Bastiljiin kuninkaan puolesta kuulustelemaan kardinaali de Rohania.

Näiden kahden vihamiehen kohtaus olisi voinut käydä myrskyiseksi. Oikeusministeri tunsi kardinaalin ylpeyden ja oli saanut kostetuksi niin julmasti, että saattoi tästedes noudattaa ulkonaista säädyllisyyttä. Hän olikin hyvin kohtelias, mutta kardinaali kieltäytyi vastaamasta. Herra de Bréteuil koki suostuttaa, mutta kardinaali selitti jättävänsä kaikki sen varaan, mihin parlamentti ja hänen tuomarinsa ryhtyisivät.

Oikeusministerin täytyi siis mukaantua syytetyn horjumattomaan päätökseen. Silloin hän kutsutti luokseen rouva de la Motten, joka paraikaa laati joitakin muistiinpanoja ja kohta noudatti käskyä. Herra de Bréteuil esitti hänelle tarkoin hänen asemansa, jonka piti hänelle itselleen oleman selvillä paremmin kuin kellekään muulle. Syytetty vastasi, että hänellä oli todistuksia viattomuudestaan ja että hän tarpeen tullen ne myös esittäisi. Siihen herra de Bréteuil huomautti, että juuri niitä paraiten tarvittiin.

Jeanne lateli esille kaikki, mitä oli keksinyt; aina samat vihjaukset kaikkia ihmisiä vastaan, aivan samat väitteet, ettei hänellä ollut tietoa, mistä väärennetyt asiakirjat olivat kotoisin. Hänkin selitti, että kun parlamentti oli asiaan sekaantunut, hänen huulikaan tulisi puhdas totuus vasta kardinaalin läsnäollessa ja sitten, kun hänelle mainittaisiin, mistä häntä syytettiin. Herra de Bréteuil vastasi, että kardinaali syytti häntä kaikesta.

— Kaikesta? — toisti Jeanne. — Myös varkaudesta?

— Vieläpä varkaudesta.

— Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa kardinaalille, — sanoi Jeanne kylmästi, — että neuvon häntä jo luopumaan niin kehnosta puolustustavasta.

Se oli hänen ainoa vastauksensa, mutta herra de Bréteuil ei tyytynyt. Hän tahtoi selkoa niistä syistä, joihin perustui kardinaalin niin ilmeinen röyhkeys kuningatarta vastaan ja kuningattaren niin tulinen suuttumus kardinaaliin. Samoin hän kaipasi niiden asiakirjain selvitystä, joita Provencen kreivi oli koonnut ja jotka nyt olivat yleisen puheen aineena. Oikeusministeri oli viekas mies, joka osasi vaikuttaa naisen mieleen: hän lupasi rouva de la Mottelle kaikki, jos tämä vain antaisi ilmi jonkun määrätyn henkilön.

— Varokaa, — sanoi hän, — sillä jollette mitään ilmaise, syytätte kuningatarta. Jos näin jatkatte, tuomitaan teidät majesteettirikoksesta, ja se merkitsee häpeää ja hirsipuuta.

— Minä en syytä kuningatarta, — vastasi Jeanne, — mutta miksi syytetään minua?

— Syyttäkää siis jotakuta toista, — selitti hellittämätön kuulustelija. — Muulla tapaa ette itseänne pelasta.

Jeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi kohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta. Mutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että timantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet olivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli Jeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain Réteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi liittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan itsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista että kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja hänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi hän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva de la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi, puolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut eikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.

Mutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa kumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli saanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä kuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä niin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin kaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte, joka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää rikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti nähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa, joista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra Réteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista kasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron palvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui ihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti noitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että tässä oli syttynyt myös rikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan.

Näin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali de Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin itsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin olevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.

Kreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua tutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa viattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy totuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin ja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton hallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi oikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset yöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä sanomaan, mitä niistä tiesi.

Tämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa hänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä Versaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön valehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta Jeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka ottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset ja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa joko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi todistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa väärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta tulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä kuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.

Juuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi Oliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi kreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne nyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka hän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi selittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen kohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.

Mikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen läsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli hirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen elähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli villinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta, viatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus kardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein kohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa, sitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan, roskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja Apollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa kaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet nähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta ja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen yhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille valtaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja suuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei hänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi, jonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista rakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen olisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää kaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat saada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän:

— Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt puistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on kuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen henkilö tässä; onhan asia siis selvä.

Tällä katalalla salaviittauksella oli menestystä. Se heikonsi totuutta vieläkin kerran. Mutta kun Oliva luonnollisesti hätääntyneenä esitti kaikki sivuseikat ja todisteet eikä salannut mitään ja kun paljoa helpommin uskottiin häntä kuin kreivitärtä, turvautui tämä epätoivoiseen keinoon: hän tunnusti. Hän tunnusti saattaneensa Versaillesin puistoon kardinaali de Rohanin, joka intohimonsa villitsemänä tahtoi mistä hinnasta hyvänsä tavata kuningatarta saadakseen tälle vakuuttaa ihailevaa rakkauttaan. Tunnustuksen aiheutti se tieto, että hänellä olisi tukea kokonaisesta puolueesta, joka taas hylkäisi hänet, jos hän yhä kieltäisi; jos hän syyttäisi kuningatarta, saisi hän liittolaisia kuningattaren vihamiehistä, joita oli paljon. Nyt muuttuivat näyttelijäin osat jo ainakin kymmenennen kerran tässä pirullisessa jutussa; kardinaali esiintyi narrina, Oliva arkipäiväisenä katuvaisena ja Jeanne vehkeilijänä, jota parempaa osaa hänellä ei ollut valittavana.

Mutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että kuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin inhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet kun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee ilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta ilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta pakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia lemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä kunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa; hän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria Teresian ja Marie Leczinskan maineesta.

Kuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka valheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne uhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka kardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella oli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei hän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa puistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko ketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli kuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että niin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.

47.

Viimeinenkin toivo mennyt.

Kun Jeanne oli tällä tavoin vääntänyt asian, niin saattaa ymmärtää, ettei voitu päästä totuuden perille. Vaikka parikymmentä luotettavaa todistajaa oli varmentanut, että hän oli kavaltanut timantit, ei hän sittenkään alistunut esiintymään tavallisena varkaana. Hän tahtoi, että joku muukin häväistäisiin hänen kanssaan. Hän uskotteli itselleen, että huhu Versaillesin häpeäjutusta jättäisi syrjään hänen rikoksensa ja että jos hänet tuomittaisiinkin, maailman huomio etusijassa kohdistuisi kuningattaren häpeään.

Tämä suunnitelma oli väärin laadittu. Kun kuningatar avoimesti suostui molempien asiain tutkimiseen ja kardinaali alistui kuulusteluun, tutkintoon ja häväistykseen, riistivät he viholliseltaan sen viattomuuden sädekehän, jolla hän niin mielellään koristi ulkokultaista vaiteliaisuuttaan. Mutta kummallista oli, että yleisön piti joutua näkemään, kuinka oikeudenkäynnissä ei kukaan asianomainen jäänyt syyttömäksi, eipä edes nekään, jotka tuomioistuin vapautti.

Lukuisten vastakkaiskuulustelujen jälkeen, joissa kardinaali oli aina ollut tyyni ja kohtelias, jopa Jeanneakin kohtaan, kun taas tämä oli esiintynyt rajuna ja häijynä kaikkia vastaan, oli yleinen mielipide, samoin kuin tuomarien yksityinen käsitys lopullisesti vakaantunut.

Kaikki väitteet olivat käyneet miltei mahdottomiksi ja kaikki tiedot olivat kerätyt. Jeanne huomasi, ettei ollut saanut tuomareihin tehdyksi minkäänlaista vaikutusta. Hän kokosi siis vankilan hiljaisuudessa voimiaan ja toiveitaan. Kaikilta niiltä, jotka ymmärsivät tai palvelivat herra de Bréteuilia, sai Jeanne sen neuvon, että piti säästää kuningatarta ja säälimättä syyttää kardinaalia. Mutta niiltä, joilla oli suhteita kardinaaliin, hänen mahtavalta suvultaan, tämän jutun puolueellisilta tuomareilta ja monikeinoiselta papistolta tuli rouva de la Mottelle se neuvo, että piti ilmaista koko totuus, paljastaa hovijuonet ja nostaa semmoinen melu, joka huimaisi kruunupäitä. Tämä ryhmä koetti pelottaa Jeannea huomauttaen, mitä hän jo muutenkin tiesi, nimittäin että enemmistö tuomioistuimen jäseniä oli kardinaalin puolella ja että hän, Jeanne, tarpeettomasti sortuisi taistelussa; kun hän jo oli puolitiessä perikatoaan kohti, pitäisi hänen olla helpompi alistua tuomittavaksi timanttijutussa kuin aiheuttaa syytettä majesteettirikoksesta, jollainen kummitus vielä uinui vanhanaikaisten lakien turvissa ja oikeudenkäyntiin ilmestyessään toi hirsipuun mukanaan.

Tämä puolue näytti voittamattomalta. Siihen olikin syytä. Kansan innostus kannatti sitä kardinaalin eduksi. Miehet ihailivat hänen malttiaan, naiset hänen vaiteliaisuuttaan. Miehiä loukkasi se, että häntä oli niin katalasti petetty; naiset eivät tahtoneet sitä uskoa. Lukuisten ihmisten kannalta ei Olivaa ollutkaan, vaikka hän eli ja vaikka hän oli tunnustanut ja ulkonäöltä muistutti kuningatarta, taikka he selittivät, että kuningatar oli hänet tätä varten jostakin hankkinut.

Jeanne otti tämän kaiken huomioon. Hänen omat asianajajansakin hylkäsivät hänet, eivätkä tuomarit salanneet inhoaan häntä vastaan. Rohanin suku ahdisti häntä tuimasti, ja yleinen mielipide halveksi häntä. Silloin hän päätti vielä kerran iskeä hämmentääkseen tuomareitaan, säikäyttääkseen kardinaalin ystäviä ja kuohuttaakseen yleistä vihaa Marie-Antoinettea vastaan. Hoviin nähden hänellä oli seuraava keino: uskotella, että hän yhä oli säästänyt kuningatarta ja paljastaisi kaikki, jos häntä kidutettaisiin äärimmäiseen asti. Mitä taas tulee kardinaaliin, piti uskotella, että hän vaitiolollaan tahtoi olla kardinaalin vertainen hienotunteisuudessa; mutta kohta kun kardinaali puhuisi, seuraisi hän esimerkkiä, ja silloin he molemmat paljastaisivat syyttömyytensä ja totuuden. Tämä ei oikeastaan ollut muuta kuin yhteenveto hänen menettelystään oikeudenkäynnissä. Mutta vanhaakin ruokaa voidaan uudistaa uusilla mausteilla, ja kreivitär osasikin uudestaan virittää molemmat metkunsa. Hän näet laati kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka sanamuoto jo yksistään ilmaisee laadun ja tarkoituksen:

'Madame!

Asemani vaikeudesta ja tuskallisuudesta huolimatta en ole päästänyt ainoatakaan valitusta. Kaikki ne juonet, joilla on koetettu minulta kiristää tunnustusta, ovat vain vahvistaneet päätöstäni olla koskaan saattamatta kuningatartani huonoon valoon. Mutta kuinka varma olenkin siitä, että kestävyyteni ja vaiteliaisuuteni ovat omiaan toimittamaan minulle mahdollisuuden päästä nykyisestä pulmallisesta tilastani, tunnustan kuitenkin, että orjan (näin nimitti kuningatar kardinaalia silloin, kun he tekivät sovinnon) sukulaisten ponnistukset saavat minut pelkäämään joutuvani heidän uhrikseen. Pitkällinen vankeus, kuulustelut, joista ei näy loppua tulevan, häpeä ja epätoivo nähdessäni itseäni syytettävän rikoksesta, johon olen syytön, ovat heikentäneet rohkeuttani, ja minua kauhistaa se ajatus, että lopulta ehkä sorrun niin moninaisten hyökkäysten lannistamana. Madame, te voitte yhdellä ainoallakin sanalla lopettaa tämän onnettoman jutun herra de Bréteuilin välityksellä, joka voi ministeristön (kuninkaan) silmissä antaa sille sen käänteen, minkä hänen älynsä keksii, tarvitsematta mitenkään saattaa teitä, madame, huonoon valoon. Juuri se pelko, että lopulta on pakko kaikki paljastaa, saa minut teille näin kirjoittamaan, ja samalla olen siinä varmassa uskossa, että te, madame, suvaitsette panna huomiota pakottaviin syihini ja annatte sellaisia määräyksiä, jotka minut pelastavat vaikeasta asemastani.

Syvimmällä kunnioituksella pysyen teidän nöyrimpänä ja uskollisimpana palvelijananne:

Kreivitär de Valois de la Motte.'

Kuten näkyy, oli Jeanne ottanut lukuun kaikki. Joko tämä kirje joutuisi kuningattaren käsiin ja pelottaisi häntä niin monen vastuksen uhallakin osoitetulla itsepäisyydellä, ja kuningatar, joka varmaankin oli koko juttuun kyllästynyt, ehkä päättäisi sen lopettaa laskemalla Jeannen vapauteen, koska ei hänen vangitsemisestaan tai oikeudenkäynnistä ollut apua; taikka, mikä onkin luultavampaa ja saa vahvistusta kirjeen loppusanoista, Jeanne ei odottanut kirjeestä mitään tulosta, kuten voikin helposti todistaa: kun kerran Marie-Antoinette oli näin sekaantunut tähän juttuun, ei hän saattanut sitä kesken lopettaa tuomitsematta itseään. Ilmeistä siis on, ettei Jeanne odottanutkaan kirjeen joutuvan kuningattaren luettavaksi.

Hän tiesi kaikkien vartijainsa olevan Bastiljin kuvernöörille, siis herra de Bréteuilille uskollisia. Hän tiesi myös, että koko Ranskassa pidettiin kaulanauhajuttua poliittisena, mitä ei ollut sattunut herra de Maupoun parlamentista asti. Luultavasti siis se henkilö, jolle hän jättäisi tämän kirjeen, joko veisi sen kuvernöörille tai pitäisi hallussaan taikka luovuttaisi omaan puolueeseen kuuluvalle tuomarille. Jeanne oli lyhyesti sanoen toimittanut niin, että kirje jouduttuaan kenen käsiin tahansa herättäisi kuningatarta vastaan vihaa, epäluuloa ja halveksimista.

Samalla kun hän laati tämän kirjeen, kyhäsi hän kardinaalille toisen:

'En voi käsittää, monsieur, miksi niin itsepäisesti ette puhu

Viimeinenkin toivo mennyt suoraan. Minusta tuntuu, että teidän olisi parasta rajattomasti luottaa tuomareihimme; se lieventäisi kohtaloamme. Omasta puolestani olen päättänyt vaieta, ellette tahdo minua avustaa. Mutta miksi ette puhu? Selittäkää tämän merkillisen jutun kaikki eri puolet, ja varmasti silloin vahvistan todeksi kaikki, mitä lausutte; ottakaa huomioon herra kardinaali, että jos minä puhuisin ensin ja te väittäisitte minun valehtelevan, niin olisin hukassa, enkä voisi välttää sen henkilön kostoa, joka on päättänyt meidät uhrata.

Mutta sitä ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä; onhan uskollisuuteni teille tunnettu. Jos hän yhä on leppymätön, pysyy teidän asianne aina yhtyneenä minun asiaani. Minä uhraan kaikkeni suojellakseni teitä hänen vihansa seurauksilta taikka joudun samaan onnettomuuteen kuin tekin.

Olen hänelle kirjoittanut kirjeen, joka toivoakseni saa hänet, ellei totta puhumaan, niin ainakin luopumaan meitä vainoomasta, koska meitä ei paina muu rikos kuin erehdyksemme tai vaitiolomme.'

Tämän ilkeäjuonisen kirjeen hän antoi kardinaalille, kun heitä yhdessä kuulusteltiin Bastiljin suuressa salissa, ja kardinaalin nähtiin punastuvan, kalpenevan ja kauhistuvan tällaisesta julkeudesta. Hänen täytyi mennä ulos hengähtämään.

Kuningattarelle osoitetun kirjeen Jeanne tahtoi kohta jättää apotti Lekelille, Bastiljin saarnaajalle, joka oli saattanut kardinaalia saliin ja harrasti Rohanin suvun etua.

— Monsieur, — sanoi hän, — ottamalla viedäksenne tämän perille voitte muuttaa sekä Rohanin prinssin että minun kohtaloni. Lukekaa, mitä se sisältää. Virkanne puolesta te olette velvollinen säilyttämään salaisuuden. Tulette huomaamaan, että minä olen kolkuttanut sille ainoalle ovelle, mistä kardinaali ja minä voimme pyytää apua.

Apotti ei suostunut.

— Te näette minussa vain kirkon palvelijan, — vastasi hän. — Mutta hänen majesteettinsa saa sen käsityksen, että olette kirjoittanut minun neuvostani ja uskonut kaikki minulle. Minä en voi suostua syöksymään perikatoon.

Vai niin, — sanoi Jeanne, joka pelkäsi juonensa menneen myttyyn, mutta vielä tahtoi koettaa säikäyttää kardinaalia, — sanokaa siis herra kardinaalille, että minulle jää vain yksi keino todistaa viattomuuteni, nimittäin antaa luettaviksi ne kirjeet, jotka hän lähetti kuningattarelle. Tämä keino on vastenmielinen, mutta yhteiseksi eduksemme minun täytyy sitä käyttää. Ja nähdessään papin pelästyvän tästä uhkauksesta hän koetti vielä kerran suostuttaa häntä vastaanottamaan vaarallisen kirjeen.

— Jos hän sen ottaa, — ajatteli kreivitär, — niin olen pelastettu, sillä oikeudessa voin sitten kysyä häneltä, minne hän on sen pannut ja onko hän sen vienyt kuningattarelle ja kehoittanut vastaamaan; ellei hän ole vienyt sitä perille, on kuningatar hukassa, sillä Rohanin suvun epäröiminen todistaa hänet rikolliseksi ja minut syyttömäksi.

Mutta kohta kun apotti Lekel oli ottanut kirjeen käteensä, jätti hän sen kiireesti takaisin, ikäänkuin se olisi polttanut sormia.

— Ottakaa huomioonne, — sanoi Jeanne vihasta kalpeana, — ettei teillä ole mitään vaaraa, sillä olenhan kirjeen kuoreen pannut rouva Miseryn osoitteen.

— Sitä suurempi syy minulla on kieltäytyä, — huudahti apotti, — koska salaisuus tulisi kahden henkilön tietoon ja kuningatar suuttuisi vielä enemmän. Ei, ei, minä en suostu. Ja hän torjui kreivittären kättä luotansa.

— Mutta huomatkaa, — sanoi Jeanne, — että täten pakotatte minut käyttämään kardinaalin kirjeitä.

— Sama se, vastasi apotti hätäisesti, — käyttäkää vain.

— Kun teille vakuutan, — jatkoi Jeanne raivosta väristen, — että todistus salaisesta kirjeenvaihdosta kuningattaren kanssa toimittaa kardinaalin mestauslavalle, sanotteko vieläkin: sama se? Nyt olen varoittanut.

Silloin aukeni ovi, ja kynnykselle ilmestyi taas kardinaali ylpeänä ja vihastuneena.

— Toimittakaa vain Rohanin suvun jäsen mestauslavalle, madame, — sanoi hän. — Sellaista ilmiötä ei Bastilji näkisi ensi kertaa. Mutta jos niin käy, niin julistan teille, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että pääni katkaistaan mestauslavalla, kunhan sitä ennen saan nähdä sen lavan, jolla teidät poltinraudalla merkitään varkaaksi ja väärentäjäksi. Tulkaa nyt, apotti!

Näiden jyrisevien sanojen jälkeen hän käänsi Jeannelle selkänsä ja poistui apotin kanssa, jättäen raivon ja epätoivon valtaan sen viheliäisen olennon, joka ei enää voinut askeltakaan astua tarttumatta yhä pahemmin hirvittävään liejuun, minne hän pian oli kokonaan uppoava.

48.

Pikku Beausiren ristiäiset.

Rouva de la Motte oli erehtynyt kaikissa laskelmissaan, mutta Cagliostro ei ainoassakaan omistansa.

Heti Bastiljiin jouduttuaan huomasi Cagliostro saaneensa tekosyyn vihdoinkin avoimesti puuhata tuhotakseen yksinvallan, jonka perustuksia oli jo niin monta vuotta horjuttanut illuminaattien opilla ja salaperäisillä vehkeillä. Varmana siitä, ettei häntä voitaisi todistaa mihinkään syypääksi, ja sellaisena uhrina, jonka osaksi oli tullut suunnitelmiensa suotuisin ratkaisu, hän täytti lupauksensa uskollisesti koko maailmalle. Hän keräsi nyt ainekset siihen Lontoossa päivättyyn kuuluisaan kirjeeseen, joka tuli julkisuuteen kuukauden verran nykytapahtumien jälkeen ja iski ensimäisenä muurinmurtajana vanhaa Bastiljia, esiintyen vallankumouksen ensi oireena, ensimäisenä tuntuvana hyökkäyksenä ennen heinäkuun 14 p:n rynnäkköä vuonna 1789.

Tässä kirjeessään Cagliostro, muserrettuaan kuninkaan, kuningattaren, kardinaalin ja julkiset keinottelijat, musersi myös herra de Bréteuilin, jossa olennoitui ministerien tyrannius, ja lausui seuraavaan tapaan:

"Niin, toistan vapaana, mitä olen ennen lausunut vankina: ei ole ainoatakaan rikosta, jota ei sovittaisi kuuden kuukauden vankeus Bastiljissa. Eräs on kysynyt minulta, palaanko koskaan Ranskaan. Tietysti, vastasin hänelle, jahka Bastiljista on tullut yleinen kävelypaikka. Suokoon Jumala että niin tapahtuisi! Teillä ranskalaisilla on kaikki, mitä tarvitaan onnelliseen elämään: hedelmällinen maaperä, lauhkea ilmasto, hyvä sydän, viehättävä iloisuus ja kaikkeen pystyvää neroa ja taipumusta. Verrattomina mestareina miellyttämisen taidossa olette mestareita muillakin aloilla, eikä teiltä, hyvät ystävät, puutu muuta kuin eräs pieni seikka: varmuus saada nukkua vuoteessanne, kun olette nuhteettomia."

Cagliostro täytti lupauksensa Olivallekin. Tämä oli puolestaan uskollinen. Hänen huuliltaan ei tullut ainoatakaan sanaa suojelijansa vahingoksi. Ainoastaan rouva de la Mottelle olivat hänen tunnustuksensa tuhoisia, hän kun suoraan ja epäämättömän selvästi myönsi olleensa viattomasti mukana petkutuksessa, joka kohdistui erääseen, kuten hänelle oli mainittu, Louis nimiseen aatelismieheen.

Koko sinä aikana, jolloin syytetyt olivat lukkojen takana tai kuulusteluissa, ei Oliva ollut tavannut rakasta Beausireään, mutta tämä ei kuitenkaan ollut häntä kokonaan jättänyt, hänellä kun oli rakastajaltaan, kuten pian näemme, sellainen muisto, jollaista Dido itselleen toivoi lausuessaan haavemielin: Voi jospa saisin sylissäni pidellä pientä Askaniusta!

Toukokuussa 1786 odotteli muuan mies kerjäläisparvessa Saint-Paulin kirkon rappusilla Saint-Antoinen kadun varrella. Hän oli levoton, hengästynyt, ja tuijotti sinne päin missä Bastilji oli. Hänen viereensä asettui pitkäpartainen mies, eräs Cagliostron saksalaisista palvelijoista, juuri se, jota Balsamo oli käyttänyt kamariherranaan salaperäisissä vastaanotoissa vanhassa talossa Saint-Clauden kadun varrella. Tämä mies hillitsi Beausiren maltittomuutta ja kuiskasi hänelle:

— Odottakaa, malttakaa; kohta he tulevat.

— Kah, tekö se olette! — huudahti levoton odottaja.

Mutta pikaisen tulon vakuutus ei näyttänyt pitävän paikkaansa ja kun maltiton mies esiintyi kiivaammin liikkein kuin asianhaaroihin sopi, kuiskasi hänelle saksalainen:

— Herra Beausire, te herätätte tuolla maltittomuudella poliisin huomiota… Isäntäni oli teille luvannut tietoja ja nyt olen tullut niitä antamaan.

— No puhukaa!

— Hiljempaa! Äiti ja lapsi voivat hyvin.

— Hän on siis synnyttänyt, hän on pelastunut! — lausui Beausire sanomattoman riemun vallassa.

— Aivan niin monsieur, mutta koettakaa pysyä tyynenä.

— Onko se tyttö?

— Ei, hän sai pojan.

— Sitä parempi. Voi, ystäväni, kuinka onnellinen olen! Viekää herrallenne sulimmat kiitokset ja sanokaa, että henkeni ja kaikki mitä minulla on, kuuluu hänelle…

— Kyllä, monsieur, sen sanon, jahka hänet tapaan.

— Kuulkaapa, hyvä ystävä, miksi äsken sanoitte… Mutta ottakaa ensin nämä kaksi louisdoria.

— Monsieur, minä en ota vastaan rahoja keltään muulta kuin isännältäni.

— Anteeksi, en tahtonut teitä loukata.

— Sitä en epäillytkään. Mutta mitä aioitte kysyä?

— Halusin tietää, miksi äsken sanoitte: kohta he tulevat. Olkaa niin hyvä ja sanokaa, kutka tulevat?

— Tarkoitin Bastiljin lääkäriä ja kätilöä, rouva Chopinia, jotka ovat kirvoittaneet Olivan.

— Tulevatko he tänne? Miksi?

— Toimittamaan ristiäiset.

— Saan siis nähdä lapseni! — huudahti Beausire syvästi liikutettuna. — Sanotte, että saan nähdä Olivan pojan, ihan kohta?

— Juuri täällä ja pian, mutta tyyntykää. Muutoin ne pari poliisia, joiden aavistan olevan näiden kerjäläisten seassa, keksivät teidät ja älyävät, että teillä on jokin suhde Bastiljin vankiin. Se veisi teidät turmioon ja vahingoittaisi isäntääni.

— Mieluummin kuolen kuin päästän ainoatakaan sanaa, josta olisi haittaa hyväntekijälleni, — vastasi Beausire kunnioitusta ja kiitollisuutta ilmaisevalla äänensävyllä. — Vaikka pitäisi tukehtua, lupaan olla ihan vaiti. Mutta eihän ketään tule!

— Malttakaa.

Beausire painautui nyt lähemmäksi saksalaista.

— Onko Oliva nyt hieman onnellinen? — kysyi hän pannen kätensä ristiin.

— Perin onnellinen, — vastasi toinen. — Mutta katsokaa, tuolta jo vaunut tulevat!

— Niin niin.

— Nyt pysäytetään…

— Siellä on jotakin valkoista, pitsejä…

— Lapsen ristiäispuku.

— Hyvä Jumala!

Ja Beausiren täytyi nojata pylvääseen, jottei horjuisi, nähdessään vaunuista astuvan kätilön, tohtorin ja erään vanginvartijan, joiden oli määrä olla kastetoimituksen todistajina.

Näiden kolmen henkilön kulkiessa joukon puhki alkoivat köyhät mumista almunpyyntöjä. Silloin oli merkillistä nähdä, että kummit työnsivät tungeksivia syrjään, mutta ilosta itkevä outo mies jakeli heille rahaa.

Kun pieni saattue oli astunut kirkkoon, meni Beausire jäljestä ja tunkeutui hurskaiden uteliaiden kera sakaristoon, missä kaste oli määrätty toimitettavaksi. Pappi tunsi kätilön ja lääkärin, jotka ennenkin olivat hänen apuaan käyttäneet tällaisissa tapauksissa, ja tervehti heitä ystävällisesti nyökäten ja samalla hymyillen. Beausire nyökkäsi ja hymyili niinkuin pappikin. Sitten suljettiin sakariston ovi, ja pappi ryhtyi piirtämään kirkonkirjaan tavanmukaiset merkinnät, jotka kuuluvat kastetoimitukseen. Kun pappi tiedusti pojan suku- ja ristimänimeä, vastasi tohtori:

— Lapsi on poika, muuta en tiedä.

Näitä sanoja seurasi neljä naurunpurskahdusta, jotka eivät Beausiresta kuuluneet oikein kunnioittavilta.

— Mutta nimi hänelle on annettava, vaikkapa jonkun pyhimyksen, — lausui pappi.

— Se neitonen, joka on lapsen äiti, tahtoi pojalle nimeä Toussaint.

— No sittenhän hänelle tulee kaikkien pyhimysten nimi, — vastasi pappi nauraen sanansutkaukselleen, jonka johdosta sakaristossa kajahti uusia hohotuksia.

Beausire oli nyt menettää malttinsa, mutta saksalaisen järkevä vaikutus hillitsi häntä.

— Hyvä on, — jatkoi pappi, — kun on semmoinen nimi ja kaikki suojeluspyhimykset puolellaan, niin ei isää tarvita. Merkitään siis: "Tänään on kastettu poika, joka on eilen syntynyt Bastiljissa ja jonka äiti on Nicole-Oliva Legay ja isä… tuntematon."

Nyt Beausire ryntäsi vimmastuneena papin eteen ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen:

— Toussaintilla on isä yhtä varmasti kuin äitikin! Hänellä on hellä isä, joka ei lastansa kiellä. Olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa, että Toussaint, jonka Bastiljissa eilen synnytti neiti Nicole-Oliva Legay, on tässä läsnä olevan Jean Baptiste Toussaint Beausiren poika.

Pappi ja molemmat kummit ällistyivät. Kynä kirposi ensinmainitun hyppysistä, ja kätilö oli vähällä pudottaa lapsen. Beausire otti sen syliinsä, suuteli sitä ihastuneena ja antoi pienokaisen saada otsalleen ensimäisen kasteen, kaikista pyhimmän lähinnä sitä, joka tulee itse Jumalalta, nimittäin isänkyynelten kasteen.

Vaikka läsnäolijat olivat tottuneet draamallisiin kohtauksiin ja tämän aikakauden ihmiset olivat Voltairen ihailijoina epäileväisiä, heltyi kuitenkin heidän mielensä. Ainoastaan pappi pysyi kylmäkiskoisena ja epäili tätä isyyttä, kenties hän oli haluton kirjoittamaan uudestaan, mitä oli jo kirjoittanut.

Mutta Beausire aavisti, missä vika oli, ja pani kastemaljalle kolme louisdoria, jotka kyyneliä paremmin vahvistivat hänen isyytensä ja loistavasti todistivat hänen vilpittömyytensä. Pappi kumarsi, keräsi kouraansa nämä seitsemänkymmentä kaksi livreä ja pyyhki pois ne kaksi viimeistä riviä, jotka äsken oli pilaillen piirtänyt kirkonkirjaan.

— Pyydän vain, monsieur, — sanoi hän, — että kun herra tohtorin ja rouva Chopinin ilmoitus on virallinen, hyväntahtoisesti itse kirjoitatte ja vakuutatte olevanne lapsen isä.

— Minäkö? — huudahti Beausire riemastuneena. — Minä kirjoitan vaikka verelläni!

Ja hän tarttui kynään suoraa päätä.

— Varokaa, — kuiskasi hänelle vanginvartija Guyon, jolta ei unohtunut luontainen huolellisuus, — sillä luullakseni nimenne ei kuulu hyvältä joka paikassa. Vaarallista on panna se julkiseen luetteloon ja merkitä päivämäärä, josta käy ilmi, että olette täällä ja pidätte yhteyttä erään syytetyn henkilön kanssa.

— Kiitos neuvosta, ystäväiseni, — vastasi Beausire ylpeästi. — Se kuulostaa rehelliseltä ja on kahden louisdorin arvoinen, jotka tarjoon teille, mutta jos pitää kieltää vaimoni poika…

— Onko hän vaimonne? — huudahti lääkäri.

— Laillinen vaimonne? — äännähti pappi.

— Suokoon Jumala hänelle vapauden, — sanoi Beausire ilosta vavisten, — ja seuraavana päivänä on Nicole Legayn nimenä Beausire, mikä on pojan ja minunkin nimeni.

— Siihen saakka olette vaarassa, — väitti Guyon, — sillä muistaakseni teitä etsitään.

— En minä ainakaan anna teitä ilmi, — sanoi tohtori.

— En minäkään, — sanoi kätilö.

— Yhtä vähän kuin minä, — sanoi pappi.

— Ja jos minut annettaisiinkin ilmi, — jatkoi Beausire niin innoissaan kuin marttyyri, — kärsisin vaikka teilauksen siitä riemusta, että saan tunnustaa pojan omakseni.

— Jos hänet teilataan, — kuiskasi Guyon kätilölle esiintyen mielellään sukkelana, — ei syynä ole ainakaan se, että hän sanoo olevansa pikku Toussaintin isä.

Tämän pilan jälkeen, jolle rouva Chopin hymyili, ryhdyttiin merkitsemään kirkonkirjaan pikku Beausirea koskevat tiedot. Beausire kirjoitti tunnustuksensa mahtipontiseen, hieman liian monisanaiseen muotoon, kuten on asian laita tekijän ylpeillessä kyhäyksestään. Sitten hän luki sen uudestaan, pani välimerkit, piirsi allekirjoituksen ja todistutti sen neljällä läsnäolevalla henkilöllä. Vielä tarkastettuaan kirjoitusta hän syleili poikaansa, joka oli asianmukaisesti kastettu, pisti ristiäispuvun alle kymmenkunnan louisdoria, kiinnitti kaulaan sormuksen, joka oli tarkoitettu lahjaksi äidille, ja ylpeänä kuin Xenofon mainiolla peräytymisretkellään aukaisi sakariston oven päättäen olla käyttämättä mitään juonta poliisien välttämiseksi, jos niistä joku olisi kyllin epäinhimillinen hänet vangitsemaan tällä hetkellä.

Kerjäläisten parvi ei ollut kirkon portailta poistunut. Jos Beausire olisi katsellut heitä kiinteämmin, olisi hän ehkä tuntenut heidän joukossaan toisen niistä kahdesta, jotka olivat syynä hänen vastoinkäymiseensä; mutta kukaan ei liikahtanut. Hänen jaeltuaan uudestaan kolikoita kuului eri puolilta huutoja: Jumala teitä siunatkoon! ja onnellinen isä pääsi pujahtamaan Saint-Paulin kirkosta kaikin puolin aatelismiehen tapaisena, jota seurakunnan köyhät kunnioittavat, rakastavat, siunaavat ja ylistävät. Kasteen todistajat palasivat vaunuihinsa ja poistuivat ihmetellen tätä tapausta.

Eräässä kadunkulmassa vaanien ehti Beausire vielä lähettää pojalleen lentosuukkosen, ja kun hänen sydämensä näin oli saanut kyllin purkaa tunteitaan ja vaunut olivat näkyvistä kadonneet, päätti hän olla kiusaamatta sallimusta tai poliisia ja palasi turvapaikkaansa, jonka tunsivat vain hän itse, Cagliostro ja herra de Crosne. Sillä poliisiministeri oli myös pitänyt Cagliostrolle antamansa lupauksen, ettei sallisi häiritä Beausirea.

Kun lapsi oli tuotu takaisin Bastiljiin ja rouva Chopin kertonut näin merkillisen seikkailun Olivalle, pisti tämä Beausiren sormuksen paksuimpaan sormeensa, hyrähti itkuun, hyväili lastaan, jolle jo haettiin imettäjää, ja sanoi:

— Kerran kuulin, kuinka herra Gilbert, herra Rousseaun oppilas, sanoi hyvän äidin velvollisuutena olevan itse imettää lastaan. Minä tahdon siis imettää poikaani ja olla ainakin hyvä äiti; onhan se edes jotakin.

49.

Häpeäpenkki.

Pitkällisten kuulustelujen jälkeen oli vihdoinkin tullut se päivä, jolloin oli julistettava parlamentin tuomio yliprokuraattorin loppuväitöksen perusteella. Lukuunottamatta kardinaalia oli kaikki syytetyt tuotu Conciergerie-vankilaan, jotta he olisivat likempänä istuntosalia, jossa käsittely alkoi joka aamu kello seitsemän.

Tuomarien edessä, joiden esimiehenä oli ensimäinen puheenjohtaja d'Aligre, olivat syytetyt koko ajan esiintyneet samoin kuin ennen tutkintavankeudessa, Oliva vilpittömänä ja arkana, Cagliostro levollisena, suuremmoisena ja joskus säteillen salaperäistä hohtoa, johon hänen teki mieli pukeutua, Villette nolona, raukkana ja itkusilmin, Jeanne julkeana, silmien salamoidessa, aina uhkaavana ja myrkyllisenä. Kardinaali pysyi yhä koruttomana, miettivänä, velttona.

Jeanne oli pian tottunut Conciergerien tapoihin; mielistelyllä ja juonillaan hän oli voittanut puolelleen vartijattarensa ynnä tämän miehen ja pojan. Siten hän oli saanut mukavamman olon ja enemmän vapautta. Tarvitseehan apina enemmän tilaa kuin koira, juoniniekka enemmän kuin rehellinen ihminen.

Oikeudenkäynti ei saattanut Ranskalle paljastaa mitään uutta. Aina vain oli puhe samasta kaulanauhasta, ja sen oli julkeasti varastanut jompikumpi niistä kahdesta syytetystä, jotka syyttivät toisiaan. Koko kysymys koski nyt sitä, kumpi oli varas. Ranskalaisten taipumus äärimmäisyyksiin, mikä siihen aikaan oli erityisen kiihkeä, oli todelliseen oikeudenkäyntiin liittänyt toisen.

Nyt kiisteltiin näet siitä, oliko kuningattarella oikeus vangituttaa kardinaali ja syyttää häntä uhkarohkeista epäkohteliaisuuksista. Jokaisesta Ranskan politikoitsijasta oli tämä jutun lisäke pääasia. Oliko kardinaali luullut voivansa kuningattarelle lausua, mitä oli lausunut, ja toimia hänen nimessään, kuten oli tehnyt? Oliko hän ollut Marie-Antoinetten salaisena asiamiehenä, jota ei enää tunnustettu, kun asiasta nousi hälinä? Lyhyesti sanoen, oliko kardinaali kuningattareen nähden toiminut hyvässä uskossa ja luottamusmiehenä?

Jos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti syypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin, joita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten salaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen mielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset tuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja alamaistensa edessä?

Tällä asteella oli oikeudenkäynti, kun yleisen syyttäjän piti loppulausunnollaan johtaa sitä siveelliseen päämääräänsä. Hän oli hovin äänenkannattaja ja puhui solvaistun kuninkuuden niinessä puoltaen kuningasvallan loukkaamattomuuden ylevää periaatetta. Syyttäjä syventyi varsinaiseen oikeudenkäyntiin, mikäli se koski eräitä syytettyjä; sen ohella hän kosketteli kardinaalin erikoisjuttua. Hän ei myöntänyt, että kuningatarta voisi kaulanauhajutussa panna pienimpäänkään vastuuseen. Ja kun näin oli laita, kääntyi tietysti kaikki kardinaalin syyksi.

Hän siis vaati jyrkästi: että Villette tuomittaisiin kalerirangaistukseen; että Jeanne de la Motte tuomittaisiin poltinraudalla merkittäväksi, ruoskittavaksi ja eliniäkseen kuritushuoneeseen pantavaksi; että Cagliostro erotettaisiin jutusta; että Oliva vapautettaisiin, ja että kardinaali pakotettaisiin myöntämään itsensä syypääksi solvaisevaan röyhkeyteen kuninkaallista majesteettia vastaan, jollaisen myönnytyksen perusteella hänet oli karkoitettava kuninkaan ja kuningattaren näkyvistä ja julistettava menettäneeksi virkansa ja arvonsa.

Nämä vaatimukset saattoivat parlamentin epäröimään ja kauhistivat syytettyjä. Kuninkaallinen tahto ilmeni niissä niin mahtavana, että jos ne olisi lausuttu neljännes vuosisataa takaperin, jolloin parlamentti tosin jo oli alkanut vapautua ikeestä ja puoltaa oikeuksiaan, kuninkaallisen syyttäjän ankaruus ei olisi edes vetänyt vertoja tuomarien hartaalle innolle ja kunnioitukselle valtaistuimen erehtymättömyyden vielä arvossa pidettyä periaatetta kohtaan. Mutta nyt asettui vain neljätoista jäsentä yleisen syyttäjän kannalle, ja näin syntyi hajaannus.

Silloin pantiin toimeen viimeinen kuulustelu, joka oli melkein hyödytön temppu sellaisiin syytettyihin nähden, koska sen tarkoituksena oli houkuttaa esille tunnustuksia ennen tuomion langettamista eikä ollut toivoakaan saada rauhaa tai sovintoa paatuneiden, niin kauvan toisiaan vastaan taistelleiden syytettyjen kesken. He välittivät vähemmän omasta vapauttamisestaan kuin vastapuolen tuomitsemisesta.

Tuomariensa eteen tuotuna piti silloisen tavan mukaan syytetyn istua pienellä, matalalla puupenkillä, jota olivat saastuttaneet siinä istuneet ja sitten mestauslavalle viedyt pahantekijät. Tälle häpeäpenkille istuutui ensinnä väärentäjä Villette, joka itkien rukoili armahdusta. Hän myönsi kaikki, mikä on ennestään tunnettua, olevansa siis syypää väärennykseen ja rikostoveruuteen Jeanne de la Motten kanssa. Hän vakuutti katumuksensa ja tunnonvaivojensa olevan jo niin suuren rangaistuksen, ettei tuomarien pitäisi lisää vaatia. Tästä henkilöstä ei kukaan välittänyt; hän ei ollut eikä näyttänyt olevan muuta kuin heittiö. Kun tuomioistuin oli hänen esityksensä kuullut, palasi hän voivotellen vankilakoppiinsa.

Hänen jälkeensä ilmestyi salin ovelle rouva de la Motte, jota talutti kirjuri Frémyn. Hänellä oli yllään hieno batistivaippa ja päässä nauhaton myssy harsovaatteesta; kasvoja verhosi valkea harso, ja tukka oli puuteroimaton. Hänen ilmestymisensä teki läsnäolijoihin eloisan vaikutuksen.

Jeanne oli juuri kärsinyt ensimäisen niistä häväistyksistä, joita hänelle oli tulossa; hänet oli näet pakotettu kulkemaan pikku portaita myöten kuten tavalliset rikolliset.

Salissa vallitseva kuumuus, äänekäs keskustelu ja kaikkialta kääntyvien päiden aaltoilu hämmensi häntä aluksi, ja hetken aikaa harhailivat hänen silmänsä levottomina ikäänkuin tottuakseen tähän välähtelevään kokonaisuuteen.

Kädestä pitelevä kirjuri veti häntä jokseenkin kiireesti häpeäpenkkiä kohti, joka oli puoliympyrän keskellä ja näöltään muistutti sitä kaameata telinettä, jota sanotaan mestauspölkyksi, kun se on erityisellä lavalla eikä oikeussalissa. Nähdessään tämän häpäisevän istuimen olevan aiotun hänelle, joka ylpeili Valois-nimestään ja siitä, että hänellä oli vallassaan Ranskan kuningattaren kohtalo, kävi Jeanne de la Motte kalpeaksi ja loi ympärilleen vihaisia silmäyksiä ikäänkuin säikäyttääkseen julkeita tuomareitaan. Mutta kohdatessaan joka taholla vain päättäväisiä ilmeitä ja uteliaisuutta säälin asemesta hän tukahutti raivonsa ja istuutui penkille, jottei näyttäisi sille sortuvan.

Kuulustelussa huomattiin hänen sovittavan vastauksensa niin epämääräiseen muotoon, että kuningattaren vihamiehet voivat edullisesti käyttää niitä vaateittensa puolustukseksi. Hän ei tarkalleen määritellyt muuta kuin viattomuutensa ja pakotti puheenjohtajan tekemään kysymyksen niiden kirjeiden johdosta, joita hän sanoi kardinaalin ja kuningattaren toisilleen kirjoittaneen. Kaikki käärmeenmyrkky piti nyt valutettaman vastaukseen. Aluksi Jeanne vakuutti, ettei suinkaan tahtonut saattaa kuningatarta huonoon valoon, ja lisäsi sitten, ettei kukaan voisi niin hyvin kuin kardinaali vastata tähän kysymykseen.

— Kehoittakaa häntä, — sanoi Jeanne, — tuomaan esille kirjeet tai niiden jäljennökset lukeaksenne ne ja tyydyttääksenne uteliaisuutenne. Minä puolestani en voi vannoa, että nämä kirjeet ovat kardinaalin tai kuningattaren kirjoittamia; toiset ovat mielestäni liian vapaita ja tuttavallisia ollakseen hallitsijan laatimia alamaiselleen, toiset taas liiaksi vailla kunnioitusta, jotta voisi uskoa alamaisen sellaisia lähettävän kuningattarelleen.

Tätä hyökkäystä seuranneen kaamean hiljaisuuden olisi pitänyt todistaa Jeannelle, että hän oli vain herättänyt vihollisissaan inhoa, kannattajissaan kauhua ja puolueettomissa tuomareissaan epäluuloa. Mutta hän nousi häpeäpenkiltä siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä kardinaalinkin istuvan samalle paikalle. Tämä kosto olisi hänelle riittänyt. Miltä hänestä tuntuikaan, kun hän käännyttyään luomaan viimeisen katseen saastuttavaan istuimeen, jolle luuli pakottavansa Rohan-suvun jäsenen asettumaan, ei sitä enää nähnyt, vaan sijalle oli oikeuden käskystä tuotu nojatuoli! Jeannen huulilta pääsi raivoisa parahdus, ja hammasta purren hän syöksyi ulos salista. Nyt hänen rangaistuksensa alkoi.

Kardinaali astui vuorostaan esille hitaasti. Hän oli juuri saapunut vaunuissaan, ja hänelle avattiin salin pääovi. Saattamassa oli kaksi vahtimestaria ja kaksi kirjuria, ja vieressä kulki Bastiljin kuvernööri. Hänen saapuessaan kuului tuomarien penkeiltä pitkällistä myötätunnon ja arvonannon sorinaa. Ulkoa liittyi tähän voimakas suosionhuuto. Siellä tervehti häntä kansanjoukko ja jätti hänet tuomarien suosiolliseen huomioon.

Rohanin prinssi oli kalpea ja hyvin kiihtyneen näköinen. Yllään pitkä juhlapuku hän astui esille niin kunnioittavasti ja alistuvasta, kuin sopii esiintyä syytetyn, joka hyväksyy tuomariensa päätösvallan ja pyytää tuomiota. Hänelle tarjottiin nojatuoli, ja kun puheenjohtaja oli tervehtinyt häntä muutamin rohkaisevin sanoin, pyysi koko tuomioistuin häntä istumaan ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, josta syytetyn mielenliikutus yltyi.

Ruvettuaan puhumaan hän herätti kaikissa syvää osanottoa värisevällä, huokausten keskeyttämällä äänellä, kyyneleisillä silmillä ja nöyrällä ryhdillä. Hän antoi selityksiä hitaasti, esitti pikemmin puolustelulta kuin todistuksia, pikemmin pyyntöjä kuin johtopäätöksiä, ja kun hän, kaunopuhuja, äkkiä vaikeni, oli tällä neron ja rohkeuden lainautumisella mahtavampi vaikutus kuin millään perusteluilla ja väitteillä.

Sitten esiintyi Oliva; tyttöparan istuimena oli taas häpeäpenkki. Moni vavahti nähdessään kuningattaren elävän kuvan istumassa samalla saastuttavalla penkillä, jolta Jeanne de la Motte äsken oli poistunut. Tämä Marie-Antoinetten, Ranskan kuningattaren hahmo, varkaiden ja väärentäjäin istuimella, kauhistutti yksinvallan jyrkimpiäkin vastustajia. Useita tämä näky myös kiihoitti, niinkuin veri, jota annetaan tiikerin juoda.

Mutta joka taholla kuiskailtiin, että Oliva raukan oli täytynyt jättää kansliaan rintalapsensa, ja kun ovi aukeni, kuultiin pikku Beausiren itkun surkeasti puhuvan äitinsä puolesta.