SISÄLLYS: (continued 2)

— Mitä? — sanoi hän. — Sinäkin, siskoni?

— Minäkinkö? Mitä sillä tarkoitat?

— Meidän perheellemme on siis kiroukseksi tulla tekemisiin bourbonien kanssa! — huudahti hän. — Sinun on mielestäsi pakko tehdä luostarivala, sinun, joka olet luontosi ja sielusi puolesta nunna, kaikkein vähimmin maailmallinen nainen, joka kaikkein vähimmin voit iäti totella luostarielämän ankaria lakeja! Sanoppa, mistä moitit kuningatarta?

— Kuningattaressa ei ole moittimista, — vastasi nuori nainen kylmästi. — Kun itse olet niin toivonut hovin suosiota, kun juuri sinun olisi muiden edellä pitänyt voida sitä toivoa, miksi et voinut sinne jäädä, miksi et siellä viihtynyt edes kolmea päivää? Minäpä olen viipynyt siellä kolme vuotta.

— Kuningatar on toisinaan oikullinen, Andrée.

— Jos niin on, Filip, voisit sen miehenä kestää, mutta minä, nainen, en saa enkä voi. Jos hänessä on oikkuja, purkakoon niitä palvelijoilleen.

— Tuo ei, siskoseni, ilmaise minulle, — sanoi nuori mies väkinäisesti, — mitä rettelöltä sinulla on ollut kuningattaren kanssa.

— Ei mitään, sen vannon; oliko sinulla, Filip, kun hänet jätit? Voi, hän on kiittämätön nainen!

— Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

— Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.

— Mitä hän siis on tehnyt?

— Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin maksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun velkasi ja omani.

— Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä niin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole varuillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana, ja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi kaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.

— Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja oikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet siinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut vain velkaantua ja itseäsi halventaa — et arvostellut tuolla tavoin silloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée, hän on keimaileva, hän on uskoton, minä en huoli häntä enää palvella. Sen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut munkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin en ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet luvannut.

— Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme…

— Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, — keskeytti Andrée katkerana. — Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain niillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on meidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra de Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei, — jatkoi Andrée murheellisesti, — ei, herra de Taverney on luotu elämään yksinäisenä.

— Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä kuolemaan.

Nämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle, että hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa vastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.

— En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, — vastasi hän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat kaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka heihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin olennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin ihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja toisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni — Balsamo. Muuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, — valtasi ruumiini — Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni hyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt sinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman mahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.

— Säästä minua, — sanoi hän. — Tämän maailman valtiaissa olen nähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala käskenyt meidän rakastaa toisiamme.

— Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa vastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat valinneet toisia.

Filip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa hämmästyneenä.

— Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? — kysyi hän.

— En mihinkään, — vastasi Andrée jalomielisesti, samalla väistäen pakkoa joutua selittämään tai paljastamaan. — Minuun on sattunut kova isku; luulen, että järkenikin kärsii siitä. Älä välitä, mitä puhun.

— Sittenkin…

Andrée astui Filipin luo ja tarttui hänen käteensä.

— Riittää jo tästä asiasta, rakas veli. Tulin pyytämään sinulta, että saattaisit minua Saint-Denisiin. Ole rauhassa, en aio vannoa luostarivalaa. Se tapahtuu myöhemmin, jos käy tarpeelliseksi. Useimmat naiset hakevat turvapaikasta unohdusta, mutta minä tahdon siellä virkistää muistiani. Minusta tuntuu, että olen liiaksi unohtanut Korkeimman, ainoan kuninkaan, ainoaan valtiaan, joka yksin lohduttaa, samoin kuin hän yksin todellisesti rankaisee. Taas lähestymällä häntä, nyt kun sen käsitän, olen onneani paremmin edistänyt kuin jos kaikki, mikä maailmassa on rikasta, mahtavaa ja rakastettavaa, olisi yhtynyt onneani luomaan. Yksinäisyyteen, veljeni, ikuisen autuuden esikartanoon! Yksinäisyydessä Jumala puhuu ihmisen sydämeen; yksinäisyydessä ihminen puhuu Jumalan kanssa.

Filip keskeytti Andréen kädenliikkeellä.

— Muista, — sanoi hän, — että siveellisesti vastustan tätä epätoivoista aietta; sinä et ole päästänyt minua arvostelemaan epätoivosi syitä.

— Epätoivoni syitä! — toisti Andrée perin ylenkatseellisesti. — Vai sanot sitä epätoivoksi! Jumalan kiitos, ei minun tarvitse täältä poistua epätoivoisena! Ettäkö kaipaisin jotakin toivottomasti? En, en, tuhannesti en!

Ja hän heitti hurjan ylpeällä liikkeellä hartioilleen sen silkkivaipan, joka lojui viereisellä tuolilla.

— Juuri tuo ylenpalttinen halveksiminen osoittaa sinun olevan sellaisessa tilassa, jota ei voi kauvan kestää, — sanoi Filip. — Jollet kärsi sanaa epätoivo, pankaamme sen nimeksi harmi.

— Harmi! — vastasi nuori nainen ivallisen hymyn muuttuessa kopeaksi. Et suinkaan luule neiti de Taverneytä niin heikoksi, että hän pelkästä harmista hylkäisi maailman. Harmi on keimailevien tai tyhmien naisten heikkous. Harmin sytyttämä silmä kostuu pian kyynelistä, ja siihen se palo päättyy. Ei minussa ole harmia, Filip. Soisin sinun uskovan minua, eikä sinun tarvitsisi muuta kuin vedota itseesi, kun sinulla on jokin valitus esitettävänä. Vastaa, Filip, jos huomispäivänä rupeisit trappilais- tai kartusiaanimunkiksi, miksi nimittäisit sellaisen päätöksesi aihetta?

— Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, — vastasi Filip äänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.

— Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että minut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.

— Hyvä on, — sanoi Filip. — Veljen ja sisaren kohtalossa on yhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea onnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.

Andrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin uuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut veljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta, että suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä sulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.

Minä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? — kysyi hän.

— Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.

— Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?

— En, — vastasi Andrée.

Siitä kädenpuristuksesta, — joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip hänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.

— Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, — selitti Filip.

Lisäämättä sanaakaan, josta heidän sydämiensä katkeruus olisi voinut purkautua hillitönnä esille, Filip suuteli hänen kättään.

Toimitettuaan ensi valmistelut Andrée meni huoneeseensa ja sai sinne Filipiltä seuraavan kirjelipun:

'Voit tavata isämme kello viisi tänään iltapuolella. Hyvästijättö on välttämätön. Muuten herra de Taverney valittaisi, että on kehnosti menetelty ja hänet hyljätty.'

Andrée vastasi:

'Kello viisi käyn matkapuvussa herra de Taverneyn luona. Kello seitsemän voimme jo olla Saint-Denisissä. Uhraatko minulle iltasi?'

Vastaukseksi Filip huusi akkunasta, joka oli niin likellä Andréen huonetta, että tämä saattoi kuulla:

— Kello viisi ovat hevoset valjaissa.

11.

Muuan raha-asiain ministeri.

Kuten olemme nähneet, oli kuningatar ennen Andréen käyntiä hänen luonaan lukenut rouva de la Motten lähettämän kirjelipun ja tullut hilpeälle mielelle. Siinä oli kaikkien mahdollisten alamaisuusvakuutusten ohella luettavana:

'… Ja teidän majesteettinne saa olla siitä varma, että maksuaikaa myönnetään ja tavara toimitetaan hyvässä luottamuksessa.'

Kuningatar oli hymyillyt ja sitten polttanut Jeannen pikku kirjeen. Kun keskustelu neiti de Taverneyn kanssa oli häntä hieman synkistänyt, tuli rouva de Misery ilmoittamaan, että herra de Calonne odotti kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille. Asianmukaista on tehdä lukijalle vähän selkoa tästä uudesta henkilöstä. Historia on kyllä tehnyt hänet tunnetuksi, mutta romaani, joka vähemmän tarkasti esittää näköalat ja suuret piirteet, tyydyttänee mielikuvitusta paremmin jollakin yksityiskohdalla.

Herra de Calonne oli älykäs, hyvinkin älykäs mies, kuuluen siihen vuosisadan jälkipuoliskon miespolveen, joka tottumatonna kyyneliin, mutta taitavana viisastelemaan oli tehnyt päätöksensä Ranskaa uhkaavaan tuhoon nähden, sekoitti etunsa yhteiskunnan etuun, tuumi kuin Ludvig XV: meidän jälkeemme maailman loppu, ja etsi kaikkialta kukkia koristaakseen viimeisen päivänsä. Hän tunsi valtion asiat ja oli hovimies. Kaikille nerosta, rikkaudesta ja kauneudesta kuuluisille naisille hän oli osoittanut sentapaista ihailua kuin mehiläinen mehukkaille kukkasille.

Silloisen tietämisen summana oli kyky seurustella seitsemän, kahdeksan miehen ja kymmenen, kahdentoista naisen kanssa. Herra de Calonne oli osannut laskea lukuja d'Alembertin kanssa, väitellä Diderotin kanssa, pilailla Voltairen kanssa, haaveilla Rousseaun kanssa, ja vihdoin hän oli ollut kyllin rohkea julkisesti nauramaan herra Neekerin kansansuosiolle.

Calonne oli eri puolilta tarkasteltuaan viisasta ja syvämietteistä Neekeriä, jonka selostus oli näyttänyt valaisevan koko Ranskaa, lopulta tehnyt hänet naurettavaksi niidenkin silmissä, jotka häntä enimmin pelkäsivät. Kuningas ja kuningatar, joita Neekerin pelkkä nimikin säikäytti, olivat vain arastellen tottuneet siihen, että hänestä teki pilkkaa komea, ilomielinen valtiomies, tyytyen vastaukseksi toisen kaikkiin koreihin numeroihin lausumaan vain tämän kysymyksen: Mitä varten todistella sitä, ettei mitään osaa todistaa? Eikä Necker ollutkaan muuta todistanut kuin että hänen oli mahdotonta enää hoitaa raha-asioita. Calonne otti ne vastaan muka liiankin kevyenä taakkana, mutta jo ensi hetkestä alkaen voi sanoa hänen sen alle sortuvan.

Mitä herra Necker tahtoi? Uudistuksia. Nämä osittaiset uudistukset kauhistivat kaikkia. Vain harvat niistä hyötyivät ja nekin liian vähän; sen sijaan monet menettivät, vieläpä liian paljon. Tahtoessaan jakaa verot oikeuden mukaan ja verottaa myös aateliston maatilat ja papiston tulot Necker aikoi töykeästi panna mahdottoman mullistuksen toimeen. Hän saattoi kansan rikkinäiseksi ja heikensi sitä jo ennakolta, kun olisi pitänyt keskittää sen voimat johtaakseen sitä yleistä uudistumista kohti. Tähän päämäärään Necker viittasi, mutta ehkäisi sitä saavuttamasta juuri sillä menettelyllään, että viittasi. Jos epäkohtien poistamisesta puhuu niille, jotka eivät lainkaan tahdo niitä korjata, eikö se ole sama kuin houkuttaa esille asianomaisten vastarintaa? Sopiiko viholliselle ilmoittaa se hetki, jolloin hänen linnaansa rynnätään?

Tämän käsitti Calonne ollen siinä suhteessa todellisempi kansan ystävä kuin geneveläinen Necker — tarkoitamme todellisten olojen kannalta, sillä rupeamatta ehkäisemään välttämätöntä turmiota Calonne joudutti sen tuloa.

Hänen suunnitelmansa oli rohkea, jättiläismäinen, varma: piti toimittaa kahdessa vuodessa vararikkoon kuningas ja aateli, jotka olisivat sitä viivyttäneet kymmenen vuotta, ja sitten vararikon tultua, sanoa: Maksakaa nyt, rikkaat, köyhien puolesta, sillä nälissään he muuten ahmaisevat kaikki, jotka eivät heitä elätä.

Kuinka on mahdollista, ettei kuningas kohta nähnyt tämän ohjelman seurauksia tai itse ohjelmaa? Kuinka hän, joka oli raivosta vavissut lukiessaan selostusta, ei kauhukseen arvannut ministerinsä aietta? Miksi hän ei valinnut jompaakumpaa näistä kahdesta suunnitelmasta, vaan mieluummin jätti kaikki sattuman varaan? Tämä ainoa varsinainen tili on Ludvig XVI:lla valtiomiehenä jälkimaailman kanssa selvittämättä. Juuri tätä mainiota periaatetta vastaan nousee aina se, kellä ei ole kyllin voimaa korjata jo juurtumaan päässyttä epäkohtaa.

Mutta että kuninkaan silmät olivat niin paksun siteen peitossa ja että käsitykseltään muuten niin tarkka ja sukkela kuningatar oli yhtä sokea kuin hänen puolisonsa, voimatta nähdä, mitä ministeri puuhasi, siitä on historian tai oikeammin romaanin, joka tässä kohden lienee tervetullut, annettava eräitä välttämättömiä yksityispiirteitä.

Herra de Calonne astui kuningattaren luo. Hän oli kaunis, kookas ja ryhdiltään ylevä; osasi naurattaa kuningattaria ja itkettää rakastajattariaan. Varmana siitä, että Marie-Antoinette oli kutsunut hänet luokseen tärkeän asian vuoksi, hän saapui hymyilevänä. Moni muu olisi tullut kulmakarvat rypyssä, jotta pyynnön täyttäminen sitten näyttäisi sitä suuremmalta ansiolta. Kuningatar oli puolestaan hyvin armollinen, pyysi ministeriä istumaan ja puhui aluksi kaikenlaista, mikä ei kuulunut asiaan.

— Onko rahoja, hyvä herra de Calonne? — kysyi hän viimein.

— Rahoja? Tietysti, madame, kyllä meillä on, ainahan meillä on rahaa.

— Sepä merkillistä, — arveli kuningatar. — En ole koskaan tuntenut ketään toista, joka olisi tuolla tavoin vastannut rahakysymyksiin; raha-asiain hoitajana te olette todellakin verraton.

— Paljonko teidän majesteettinne tarvitsee? — kysyi Calonne.

— Selittäkää ensin, millä keinoin olette löytänyt rahaa, vaikka herra Neckerin vakuutuksen mukaan sitä ei ollut.

— Herra Necker oli oikeassa, madame; rahaa ei enää ollutkaan valtion kassassa, ja se on niin totta, että sinä päivänä, kun ryhdyin ministeriötäni johtamaan, marraskuun 5. päivänä 1783 — sellaisia asioita ei unohda, madame — en tavannut rahastossa enempää kuin kaksi pussia, kummassakin tuhat kaksisataa livreä, siinä kaikki.

Kuningatar alkoi nauraa.

— Entä sitten? — tiedusti hän.

— Jos herra Necker olisi jättänyt sanomatta: ei ole enää rahaa, ja sen sijaan, kuten minä, lainannut ensimäisenä vuonna sata miljoonaa, toisena sata viisikolmatta, ja jos hän olisi ollut minun tavallani varma kahdeksankymmenen miljoonan lainasta kolmanneksi vuodeksi, niin herra Necker olisi ollut todellinen rahamies. Kaikki osaavat sanoa: Kassassa ei ole enää rahaa, mutta jokainen ei osaa vastata: On kyllä.

— Sitähän juuri äsken tarkoitin, ja siitä teitä onnittelen, monsieur. Mutta kuinka voidaan maksaa, siinä pula on.

— Madame, — vastasi Calonne huulillaan hymähdys, jonka syvää, kaameata merkitystä ei ihmissilmä voinut mitata, — minä voin teille mennä siitä takaukseen, että maksetaan.

— Luotan teihin, — sanoi kuningatar, — mutta puhukaamme vielä raha-asioista. Teidän kanssanne niistä voi puhella kuin huvittavasta tieteestä; muilla se on kuin kuiva pensas, mutta teillä hedelmäpuu.

Calonne kumarsi.

— Onko teillä uusia aatteita? — kysyi kuningatar. — Jos on, niin suokaa niistä minulle esikoiset.

— Minulla on, madame, muuan aate, josta heruu kaksikymmentä miljoonaa ranskalaisten taskuihin ja seitsemän, kahdeksan miljoonaa teidän omaanne, — anteeksi, teidän majesteettinne kassaan.

— Ne miljoonat ovat kummallakin taholla tervetulleita. Mistä ne tulevat?

— Teidän majesteettinne tietänee, että kultarahojen arvo ei ole Euroopan kaikissa valtioissa sama?

— Tiedän kyllä. Espanjassa, esimerkiksi, kulta on kalliimpaa kuin Ranskassa.

— Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, ja teidän kanssanne on hauska keskustella raha-asioista. Jo viisi tai kuusi vuotta on Espanjassa kullan arvo kahdeksantoista unssia naulaa kohti suurempi kuin Ranskassa. Senvuoksi ne, jotka Ranskasta vievät kultaa Espanjaan, voittavat joka naulasta noin neljätoista unssia hopeaa.

— Se on koko paljon! — huomautti kuningatar.

— Niin paljon, — jatkoi ministeri, — että jos rahamiehet tietäisivät, mitä minä tiedän, ei meillä vuoden päästä olisi ainoatakaan louisdoria jäljellä.

— Sen te arvatenkin estätte?

— Viipymättä, madame. Aion korottaa kullan arvoa niin paljon, että siitä saa voittoa viidennentoista osan. Teidän majesteettinne käsittää, ettei kassakirstuihin jätetä ainoaakaan louisdoria, kun tiedetään, että rahapajasta saadaan sellainen voitto, jos kulta myydään sinne. Sitten valetaan kulta uudestaan rahoiksi, ja naulasta, joka nyt vastaa kolmeakymmentä louisdoria, teemme kolmekymmentäkaksi.

— Siis voittoa sekä nyt että vastedes! — huudahti kuningatar. — Se on mainio aate ja herättää varmaan ihastusta.

— Niinpä luulen, madame, ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että aatteeni on niin täydellisesti saavuttanut hyväksymisenne.

— Olkoon teillä aina niin hyviä aatteita! Silloin olen varma, että maksatte kaikki velkamme.

— Sallikaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — että palataan siihen, mitä teidän majesteettinne minulta toivoo.

— Olisiko mahdollista, monsieur, saada tällä kertaa…

— Mikä summa?

— Kenties liian suuri.

Calonnen huulille tuli hymy, joka rohkaisi kuningatarta.

— Viisi sataa tuhatta livreä.

— Ah, madame, — sanoi ministeri, — kuinka jo pelästyin! Luulin, että oli puhe jostakin varsinaisesta summasta.

— Voitteko siis hankkia?

— Tietysti.

— Niin ettei kuningas…

— Se ei käy päinsä; kaikki tilini esitetään kuninkaalle kuukausittain, mutta koskaan ei ole sattunut, että kuningas olisi niitä tarkastanut, ja sen voin kunniakseni mainita.

— Milloin voin odottaa saavani tämän summan?

— Minä päivänä teidän majesteettinne tarvitsee?

— Vasta ensi kuun viidentenä päivänä.

— Maksumääräykset laaditaan kuukauden toisena päivänä, ja kolmantena teidän majesteettinne saa rahat.

— Kiitän teitä, herra de Calonne.

— Suurin onneni on tehdä teidän majesteettinne mieliksi. Pyydän aina kursailematta käyttämään kassaani, sillä se mielistelee raha-asiainne ylihoitajan itserakkautta.

Hän oli noussut seisaalle ja kumarsi viehättävästi; kuningatar ojensi kätensä suudeltavaksi.

— Vielä yksi sana, — sanoi kuningatar.

— Kuuntelen, madame.

— Näistä rahoista minulla on tunnonvaivoja.

— Tunnonvaivoja?

— Niin. Ne käytetään erään oikkuni tyydyttämiseen.

— Sitä parempi. Ainakin puoli summaa tulee silloin todelliseksi voitoksi teollisuudelle, kaupalle tai huvituksillemme.

— Itse asiassa se onkin totta, — mutisi kuningatar. — Teillä on aivan ihastuttava tapa minua lohduttaa.

— Jumalan kiitos, madame! Älköön meillä olko muita tunnonvaivoja kuin mitä teidän majesteetillanne on; silloin saamme suoraa päätä astua paratiisiin.

— Mutta huomatkaa, herra de Calonne, että minusta olisi kovin julmaa maksattaa kansa-paralla oikkuni.

— Hyvä on, — vastasi ministeri korostaen joka sanaansa pahaenteisellä hymyllä, — älkäämme siis enää vaivatko mieltämme, sillä sen voin vakuuttaa, ettei maksajaksi koskaan joudu kansa-parka.

— Miksi ei? — kysyi kuningatar hämmästyneenä.

— Siksi, ettei kansa-paralla enää ole mitään, — selitti ministeri tyynesti, — ja missä ei mitään otettavaa ole, siinä on kuningaskin oikeutensa menettänyt.

Sitten hän kumarsi ja poistui huoneesta.

12.

Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.

Tuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta palatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului hiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.

— Madame, — sanoi hän, — hän on täällä.

— Kardinaaliko? — kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa "hän", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.

Mutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään kardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen suojellun suojelijansa kättä.

Prinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen askeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen kunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys, ja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut häneen katsettaan.

— Monsieur, — sanoi hän, — minulle on teistä kerrottu muuan piirre, joka sovittaa monta vääryyttä.

— Sallikaa minun, — vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta, joka ei ollut teennäinen, — sallikaa minun, madame, vakuuttaa, että teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat melkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.

— En kiellä teitä puolustamasta itseänne, — sanoi kuningatar arvokkaasti, — mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina…

— Alttiina kuolemaan saakka, — keskeytti kardinaali.

— Kernaasti minun puolestani. Mutta, — sanoi Marie-Antoinette hymyillen, — tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää. Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse hävitä omaisuuttanne.

— Madame…

— Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve; kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.

— Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.

— Kuningas, — huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, — ei myöskään suosi saitureita.

— Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, — vakuutti kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.

— Tarkoitin siis, — keskeytti kuningatar jyrkästi, — ettei teidän tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.

— Asian päättämiseksi, madame, — sanoi kardinaali kumartaen, — ei siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne haltuun.

Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle. Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.

Hajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä hurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen olevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei vaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.

Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.

— Sanokaapa nyt, — virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, — tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?

— Älkää naurako, rakas kreivitär, — vastasi prinssi. — Minä olen onnesta ihan hullu.

— Joko nyt?

— Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.

— Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.

— Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.

— Olkaa rauhassa, — sanoi kreivitär hymyillen. — Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?

— Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…

— Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon. Oletteko siihen valmis?

— Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.

— Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?

— Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.

— Sillä maksulla, — huudahti Jeanne, — saamme kolme kuukautta rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.

— Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen velkaa.

— Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään kuntoon.

— Voi, kreivitär…

— Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.

— Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?

— Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.

— Hyvä! — Minä palaan Pariisiin.

— Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.

— Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.

— Mikä kohtaus se on?

— Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle saapui. Kas tässä, lukekaa itse…

— Miehen käsialaa! — sanoi kreivitär ja luki:

'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä puheillenne.'

— Nimetön… jokin kerjäläinen.

— Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos on minusta tehnyt pilaa.

— Mitä siis arvelette?

— En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.

— No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!

— Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.

— Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!

— No mitä?

— Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma…

— Entä sitten?

— Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre…

— Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?

— Juuri niin, monseigneur.

— Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?

— Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.

— Älkää niistä olko huolissanne.

Ja niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen elähyttämänä.

Pari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään toiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut enemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa, antoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.

Puolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi onneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.

Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi kansanrakkaudeksi — se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen. Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat rakkaus ja kunnianhimo.

Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön. Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui muuan lakeija.

— Kuka siellä on? — kysyi kardinaali.

— Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.

— Sanomatta nimeään?

— Niin, monseigneur.

— Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi hetkisen päästä ja ilmoitti:

— Kreivi de Cagliostro.

Prinssi hätkähti.

— Antakaa hänen tulla.

Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

— Mitä ihmettä näen? — huudahti kardinaali.

— Eikö totta, monseigneur, — sanoi; Cagliostro hymyillen, — että olen tuskin ollenkaan muuttunut?

— Onko mahdollista…? — mutisi Rohanin prinssi. — Josef Balsamo elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef Balsamo…

— Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.

— Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?

— Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?

— Minäkö? En suinkaan, monsieur.

Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.

— Siinä tapauksessa, — jatkoi tämä, — teidän korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.

— Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen…

— Onko totta, — keskeytti Balsamo, — etten näytä vanhentuneen ja että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?

— Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.

— Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.

— Ettekö siis enää tee kultaa?

— En, monseigneur.

— Mutta miksi ette?

— Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan päässyt.

— Ja sen hän on pitänyt itse?

— Ei… tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa hautaan.

— Hän on siis kuollut?

— On, hänet olen menettänyt.

— Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?

— Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.

— Tapaturmassako Althotas sai surmansa?

— Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.

— Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa teidän sanottiin hukkuneen?

— Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt ja tahtoi kuolla.

— Merkillistä!

— Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa päiväni.

— Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.

— Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta Althotas oli valinnut vanhuuden.

— Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.

— Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies; tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa; voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi… en uskalla sanoa itseäni kukaksi; en elä, hengitän vain.

— Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, — sanoi kardinaali. — Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!

— Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?

Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.

— Muistan kyllä, — vastasi hän, — mutta sekavasti…

— Katsotaanpa, — jatkoi Cagliostro leikillisesti, — voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.

Hän mietiskeli.

— Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, — lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, — missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.

Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.

— Monsieur, — sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, — säästäkää minua…

— Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? — kysyi taikuri kohteliaasti. — Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.

Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut tämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle tarjota.

13.

Velallinen ja velkoja.

Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.

— No niin, monseigneur, — sanoi Cagliostro, — uudistettuamme tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.

— Aivan oikein, — myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen mieltänsä, — ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta… josta…

— Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne haluaa siis kuulla…

— Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.

— Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.

— Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, — sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.

— Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, — myönsi Cagliostro. — Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne ylimyksellä on niin hyvä muisti.

Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta poskilleen.

— Olin vähän aikaa siinä luulossa, — sanoi hän koettaen hymyillä, — että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.

— Monseigneur, — vastasi kreivi vakavasti, — Josef Balsamon elämä on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi. Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.

— En ymmärrä, — sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.

— Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, — vakuutti Cagliostro.

— Kuinka niin?

— Tuntiessanne allekirjoituksenne.

Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen avaamista huudahti:

— Kuittini!

— Juuri teidän kuittinne, — vastasi Cagliostro huulillaan hieno hymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.

— Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.

— Tosin heitin tuon paperin tuleen, — sanoi kreivi, — mutta kuten jo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle ettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi hiilten seasta ihan vahingoittumatta.

— Monsieur, — lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, — saatte uskoa, etten olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.

— Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.

Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:

— Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli hävinnyt.

— Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan tuhannen livren lainaa, — vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti kohauttaen hartioitaan.

— Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, — jatkoi kardinaali, — kuinka olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?

— Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat, pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.

— Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?

— Valitettavasti, monseigneur.

— Ette siis enää voi odottaa?

— Se olisi todellakin mahdotonta, — vastasi Cagliostro.

— Vaaditteko rahanne nyt takaisin?

— Vaadin, monseigneur.

— Tänäänkö jo?

— Jos teidän sopii maksaa.

Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten muuttuneella äänellä:

— Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.

— Ah, monseigneur, — vastasi Cagliostro, — älkää luulkokaan, että olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se on hallussanne.

— Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? — huudahti kardinaali.

— On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput maksuosoituksissa.

Kardinaali vaaleni.

— Kaikki tuossa kaapissa, — jatkoi Cagliostro.

— Vai tiedätte senkin, monsieur!

— Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.

— Se on kyllä totta.

— Mutta…

— Mutta?… toisti prinssi hädissään.

— Mutta minä, — jatkoi Cagliostro, — olen näinä kymmenenä vuonna ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.

— Kuitit, monsieur! — huudahti prinssi. — Älkää niin sanoko, sillä teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.

— Entä nyt? — kysyi Cagliostro.

— Nyt sitävastoin en tahdo salata, — selitti kardinaali, — että tämä velanmaksu, jota vaaditte… sillä sehän on vaatimuksenne, eikö niin?

— Ikävä kyllä, täytyy vaatia.

— Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.

Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?

— Mutta kun teillä on kaikki selvillä, — huudahti prinssi, — kun osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja pyhään tarkoitukseen se on aiottu.

— Nyt erehdytte, monseigneur, — vastasi Cagliostro jääkylmästi. — Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur, jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on, etten mitään tiedä.

— Älkää ainakaan arvelko, — sanoi kardinaali, jossa oli näistä viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, — että tahtoisin houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta livreänne.

Cagliostro kumarsi.

— Tiedän kyllä hyvin, — jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, — että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa…

— Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, — keskeytti kreivi, — mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:

'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin maksamaan.

Ludvig de Rohan.'

Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja lisäksi velkakirjansa sanamuodon.

— Näette siis, monseigneur, — jatkoi Balsamo, — etten mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä — ja kelle hän antoi? Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä. Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.

Ja Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen taskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — kellä on Rohanin nimi, hän ei salli kenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi tällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja antakaa kuitti tänne, että saan maksaa.

Nyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat kasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen hänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti hän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen siinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse jäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja hän antoi kuitin kardinaalille.

Sydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt, vaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen maksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen auki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — tässä on viisisataa tuhatta livreä, mutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle, jolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa laatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne vakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.

— Monseigneur, — vastasi Cagliostro, — olen lainannut viisisataa tuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta livreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen merkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä, kuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei minun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te maksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti sulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja koska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja hopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.

Ja lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään vastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi kunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja lähti.

— Onnettomuus kohtaa vain minua, — huokasi kardinaali vieraansa poistuttua, — koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan hänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa perimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.

14.

Hyvä säästö.

Oli enää kaksi päivää siihen, jolloin kuningattaren lupaama ensi maksu oli suoritettava. Herra de Calonne ei vielä ollut pitänyt sanaansa. Kuningas ei vielä ollut pannut nimeään hänen tiliensä alle.

Ministerillä oli näet ollut paljon puuhaa, joten kuningattaren asia oli hieman unohtunut. Mutta kuningatar ei pitänyt arvonsa mukaisena virkistää raha-asiain ministerin muistia. Luottaen lupaukseen hän odotti. Lopulta hän kävi sittenkin levottomaksi ja koki saada tietoja ja päästä puhuttelemaan herra de Calonnea, saattamatta kuninkaallista arvoaan huonoon valoon. Silloin tuli kirjelippu ministeriltä.

"Tänä iltana, — mainittiin siinä, — se asia, jonka teidän majesteettinne on suvainnut jättää minun toimitettavakseni, päätetään esittelyssä, ja huomisaamuna rahat ovat teidän majesteettinne luona".

Marie-Antoinette sai nyt takaisin kaiken hilpeytensä eikä enää ajatellut mitään, ei edes tärkeätä huomispäivää. Vieläpä nähtiin hänen kävellessään hakevan yksinäisimpiä käytäviä, ikäänkuin hän tahtoisi eristää ajatuksensa kaikesta aineellisesta ja maallisesta kosketuksesta. Hän käveli vielä Lamballen prinsessan ja Artoisin kreivin seurassa, jotka olivat liittyneet häneen, kun kuningas päivällisen jälkeen meni neuvostoon.

Kuningas oli harmistuneella päällä. Venäjältä oli tullut ikäviä sanomia. Muuan sotalaiva oli joutunut haaksirikkoon Jalopeuranlahdessa. Muutamat maakunnat kieltäytyivät maksamasta veroja. Eräs korea maapallo, kuninkaan omakätisesti kiilloittama ja vernissaama, oli liiallisesta kuumuudesta haljennut, ja Eurooppa oli siinä nyt kahtia jaettuna, 33:nnen leveysasteen ja 55:nnen pituusasteen kohdalta. Hänen majesteettinsa oli siis nyreissään koko maailmalle — vieläpä herra de Calonnelle.

Turhaan tämä esitti hänelle hymyillen kauniin, hajuvedellä sulostetun salkkunsa. Kuningas rupesi ääneti ja tympeänä piirtelemään tyhjälle paperille ristiviivoja, jotka merkitsivät myrskyä, kun taas ukkojen ja hevosten kuvat merkitsivät poutaa. Sillä kuninkaan tapana oli neuvostossa piirrellä. Hän ei mielellään katsellut ihmisiä kasvoihin, kun oli luonnostaan ujo; kynä kädessä hän tunsi saavansa turvaa ja ryhtiä. Hänen ollessaan tässä puuhassa saattoi puhuja esitellä perusteluitaan; kuningas loi häneen salavihkaa jonkun katseen pysyäkseen juuri sen verran mukana, ettei aivan unohtanut henkilöä miettiessään asiaa.

Jos hän itse puhui — ja hän puhuikin hyvin — ei häneltä piirustelun vuoksi voitu odottaa loistavaa esitystä; hänen ei tarvinnut tehdä liikkeitä, vaan sopi keskeyttää ja innostua mielensä mukaan, ja paperille syntyvät kuviot korvasivat tarpeen mukaan puhetaiteellisen sirouden.

Kuningas tarttui siis tapansa mukaan kynäänsä, ja ministerit alkoivat lukea esityksiään tai diplomaattisia nuotteja. Kuningas ei hiiskahtanutkaan, vaan kuunteli ulkomaisen postin lukemista, ikäänkuin ei semmoisista asioista mitään ymmärtäisi. Mutta kun tultiin kuukausitileihin, kohotti hän päätään. Herra de Calonne oli juuri ottanut puheeksi suunnitelman, joka koski lainaa seuraavaksi vuodeksi. Kuningas rupesi kiivaasti piirtämään ristiviivoja.

— Aina velkaa, — lausui hän, — tietämättä kuinka maksetaan; se kysymys on kuitenkin ratkaistava, herra de Calonne.

— Sire, lainanotto on kuin suonenisku lähteeseen; vesi häviää yhdestä paikasta virratakseen toiseen. Vieläpä sen tulvaa lisäävät maanalaiset imusuonet. Aluksi ei ole kysyttävä, kuinka maksamme, vaan: kuinka ja mitä vastaan lainaamme? Sillä se kysymys, joka teidän majesteettinne mielestä on ratkaistava, ei kuulu: millä maksamme? vaan: mistä löytyy lainanantajia?

Kuningas piirsi paperinsa täyteen mustia ristiviivoja, mutta ei lisännyt sanaakaan; hänen piirteensä puhuivat kylliksi. Kun herra de Calonne oli esittänyt virkaveljiensä hyväksymän suunnitelman, piirsi kuningas sen alle nimensä, tosin huokaisten.

— Kun nyt on rahoja, — sanoi herra de Calonne nauraen, — käyttäkäämme niitä.

Kuningas loi ministeriinsä nyrpeän katseen, ja paperille tuli ristiviivojen sijaan iso mustetahra. Herra de Calonne esitti hänelle luettelon, jossa ehdotettiin eläkkeitä, lahjapalkkioita, kehoituspalkintoja, lahjoja ja palkkoja. Se oli yksityiskohtineen laadittu suppeaksi. Kuningas käänsi lehteä ja kiirehti loppusummaan.

— Miljoona satatuhatta livreä näin harvoista eristä! Kuinka se on mahdollista?

Tällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.

— Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien joukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.

— Mikä erä se on, herra rahaministeri?

— Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.

— Kuningattarelle! — huudahti Ludvig XVI. — Viisisataa tuhatta kuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.

— Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.

— Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! — toisti kuningas. — Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla… ei, kaksi viikkoa sitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.

— Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja… tiedetäänhän, kuinka hän niitä käyttää… ei tämä ole lainkaan tavatonta…

— Ei, ei! — kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada säästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia kuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, — ei kuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva on jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten rikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen köyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen ansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.

Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta tällä hetkellä käyttänyt laatusanaa uxorius [vaimolleen alamainen]. Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti tämän rahaerän myönnettäväksi.

— Todellakin, — sanoi kuningas, — näytte ajavan meidän asioitamme hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.

— Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä palvellessani.

— Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.

— Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.

— Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.

— Sire…

— Asia on päätetty, — keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.

— Sire, pyyhittekö tuon erän? — kysyi herra de Calonne hätkähtäen.

— Pyyhin, — vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. — Ja minusta tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.

Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa nimensä kaiken muun alle.

Sitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:

— Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se on sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä kuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.

— Voi, sire, — mutisi ministeri, — minun olisi kovin ikävä riistää teidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa. Kunnia sille, jolle se kuuluu!

— Olkoon niin, — vastasi kuningas. — Istunto on päättynyt. Kylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar tuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.

— Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.

Ja hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi. Kuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea vastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin käsivarteen.

— Madame, — sanoi kuningas, — toivoakseni teillä on ollut hauska kävely.

— Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?

— Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta livreä.

— Calonne on pitänyt sanansa, — ajatteli kuningatar.

— Kuvitelkaapa, — lisäsi Ludvig XVI, — että Calonne oli menopuolelle merkinnyt teitä varten puoli miljoonaa.

— Vai niin! — sanoi Marie-Antoinette hymyillen.

— Ja minä… minä pyyhin sen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla säästettynä puoli miljoonaa livreä.

— Mitä, pyyhittekö sen summan? — kysyi kuningatar vaaleten.

— Kerrassaan, ja siitä teille tulee suunnaton hyöty. Hyvää yötä, madame!

— Sire, sire!

— Minun on hyvin nälkä. Täytyy rientää huoneisiini. Enkö ole hyvin ansainnut illallista?

— Sire, kuulkaa vielä!

Mutta Ludvig XVI pyörähti ja kiirehti pois riemuiten leikinlaskustaan ja jättäen kuningattaren hämmästyksestä ja säikähdyksestä mykäksi.

— Toimittakaa niin, että saan puhutella herra de Calonnea, — sanoi kuningatar vihdoin Artoisin kreiville, — tässä piilee jokin ilkeys.

Samassa tuotiin kuningattarelle rahaministeriltä seuraava kirjelippu:

'Teidän majesteettinne tietänee jo, ettei kuningas ole hyväksynyt maksua. Se on käsittämätöntä, madame, ja olen neuvostosta palannut kipeänä ja huolestuneena.'

— Lukekaa, — sanoi kuningatar ja antoi kirjelipun langolleen.

— Ja kuitenkin eräät sanovat meidän haaskaavan valtion varoja, — lausui prinssi. — Tässä on semmoinen temppu…

— Joka sopii aviomiehelle, — mutisi kuningatar. — Hyvästi, lanko!

— Surkuttelen vilpittömästi, rakas käly. Siitä sain oppia, minä kun aioin huomenna pyytää samaa.

— Lähettäkää noutamaan rouva de la Motte, — sanoi kuningatar rouva de Miserylle hetken aikaa tuumailtuaan, — heti, olkoon hän missä tahansa.

15.

Marie-Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.

Se pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de la Motten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.

Jeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle ja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan harmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko kreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen korkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut täällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se asia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän luultavasti tulisi tänne illalla.

— Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, — selitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä kuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.

Mutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta pitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka oli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa käsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta. Saadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli kiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta, joka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin, ja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti kreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.

Siellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet Marie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja laskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan kamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä naistenhuoneessa.

Marie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta kuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne kiireesti astui sisään.

— Kah, — sanoi kuningatar, — siinäpä te olettekin. Sitä parempi. Uutinen… kreivitär.

— Hyväkö, madame?

— Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.

— Herra de Calonnelta?

— Kaikilta. Kuningas ei enää anna minulle rahaa. Semmoinen on asiain tila.

— Hyvä Jumala! — mutisi kreivitär.

— Se on uskomatonta vai mitä, kreivitär? Kieltänyt, pyyhkinyt merkityn summan! Mutta turhaa on puhua siitä, mikä on mennyttä. Nyt teidän täytyy kiireesti palata Pariisiin.

— Niin, madame.

— Ja sanoa kardinaalille, että kun hän on niin hartaasti tahtonut tehdä mielikseni, minä otan häneltä vastaan puoli miljoonaa livreä ensi neljännekseen saakka. Se on kyllä minun puoleltani itsekästä, mutta täytyy…

— Voi, madame, — mutisi Jeanne, — nyt ollaan hukassa. Herra kardinaalilla ei enää ole rahaa.

Kuningatar säpsähti, ikäänkuin olisi häntä haavoitettu tai loukattu.

— Ei enää… rahaa… sammalsi hän.

— Madame, kardinaali de Rohanilta vaadittiin erään velan maksua, jota hän ei enää muistanutkaan. Se oli kunniavelka, ja hän maksoi.

— Viisisataa tuhatta livreä?

— Niin, madame.

— Mutta…

— Ne olivat hänen viimeiset rahansa… muita varoja ei enää ole!

Kuningatarta tämä onnettomuus aivan huumasi.

— Tottahan olen hereillä, — sanoi hän. — Minuako kaikki nämä pettymykset vainoavat? Mistä tiedätte, ettei kardinaali de Rohanilla enää ole varoja?

— Hän kertoi minulle tämän häviönsä puolitoista tuntia sitten, madame, eikä sitä voi korjata, kun ne viisisataa tuhatta, livreä olivat niinsanoaksemme pohjimmaiset.

Kuningatar nojasi päätään käsiinsä.

— Täytyy jotakin päättää, — sanoi hän.

— Mitähän kuningatar aikoo? — ajatteli Jeanne.

— Näettekö, kreivitär, tämä on hirveä läksytys rangaistukseksi minulle siitä, että kuninkaalta salassa ryhdyin asiaan, jossa ilmenee niin vähän arvoa, — mitätöntä kunnianhimoa tai kehnoa mielistelyhalua. Enhän sitä kaulakoristetta tarvinnut, sen varmaankin myönnätte!

— Totta, madame, mutta jos kuningattaret välittäisivät vain tarpeistaan ja maustaan…

— Minä välitän ennen kaikkea rauhastani ja perheonnestani. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen riittää jo todistamaan, mihin huoliin olisin joutunut, kuinka ohdakkeinen se tie oli, jolle olin astunut. Nyt siitä luovun ja tahdon menetellä avoimesti, vapaasti, kursailematta.

— Madame!

— Ja ensiksikin tahdon, kuten herra Dorat sanoisi, uhrata turhamielisyyteni velvollisuuden alttarilla.

Sitten hän mutisi huoaten:

— Se kaulanauha oli sittenkin hyvin kaunis!

— Se on kaunis vieläkin, madame, ja sillä on sama arvo kuin käteisillä rahoilla.

— Nyt se on minusta enää vain kasa kiviä. Ja kun kivillä on leikitelty, tehdään niinkuin lapset tekevät hypättyään ruutua: kivet heitetään syrjään ja unohdetaan.

— Mitä kuningatar tarkoittaa?

— Hyvä kreivitär, kuningatar tarkoittaa, että se jalokivilipas, jonka tänne toi… kardinaali de Rohan… on teidän vietävä takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

— Annettava heille takaisin?

— Juuri niin.

— Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä käsirahaa.

— Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä minulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.

— Madame! — huudahti nyt kreivitär, — voiko niin menettää neljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä estelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat jo käyttäneet.

— Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa puretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni helpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja, pelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut kyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat minua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois. Jalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties olisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan. Luullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää. Kardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa hänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on järkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän uhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.

Näin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka kohteliaasti torjui sitä luotaan.

— Madame, — sanoi Jeanne, — eikö sopisi hankkia lykkäystä?

— Pyytääkö… ei!

— Sanoin: hankkia, madame.

— Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa; mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen, kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!

— Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat ainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen voi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen. Kaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit hallussanne.

— Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille mitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi kahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin vaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja puolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt rahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär, ja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.

Ja käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle sen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.

— Nyt on kiire, — jatkoi kuningatar. — Mitä vähemmän jalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta vaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa ensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi epäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun luonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten jalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.

— Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.

Hän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin voisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi, kuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.

Aluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin luo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti ylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle. Kamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille, että hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen kestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken huomionsa.

Jeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo, äkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa virhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin ja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa onnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana kuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan vääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn neuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman varoja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi kuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?

— Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, — ajatteli hän itsekseen. —

— Neljätoista sataa tuhatta livreä! — jatkoi hän mietteitään.

— Sitä summaa hän ei mitenkään saa kokoon.

Sitten hän äkkiä kääntyi kamarineitsyensä puoleen ja sanoi:

— Saatte mennä, Rose.

Rose totteli, ja rouva de la Motte jatkoi yksinpuheluaan.

— Mikä summa, mikä rikkaus, mikä ihana elämä ja kaikenlainen onni ja loisto, jonka voi sellaisella summalla saada, on kauniisti edustettuna siinä kiemurtelevassa timanttijoukossa, joka tässä lippaassa säteilee!

Hän aukaisi lippaan, antoi tulvehtivien leimujen sokaista silmiään, otti koristeen satiinialustalta, kiersi sen sormiensa ympärille, piilotti sen taas pienten kourainsa sisään ja sanoi:

— Tuossa on piilossa neljätoista sataa tuhatta livreä, sillä kaulanauha on todellisen hintansa mukaan sen arvoinen, ja sen summan maksaisivat siitä jalokivisepät milloin tahansa.

— Omituinen kohtalo, jonka sallimasta pikkuinen Jeanne de Valois, kerjäläinen, halpa olento, saa kädellään koskettaa maailman loistavimman kuningattaren kättä ja myös käsissään pidellä, vaikkapa vain tunnin verran, neljäätoista sataa tuhatta livreä, jollainen summa ei muuten liikuskele yksinään, vaan aina asestettujen vartijain saattamana tai sellaisen vakuuden turvaamana, jota Ranskassa eivät voi antaa kardinaalia tai kuningatarta alemmat henkilöt.

— Tuossa se kaikki on kymmenen sormeni välissä!…

Kuinka se on painava ja samalla kevyt!

— Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin tässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi arvopapereita… mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin tarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain paperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka maassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet. Määräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai kaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään kuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat, Lontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki tietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin hohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten ihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka timantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä muiden kanssa.

— Mutta mitä ajattelenkaan! — sanoi hän äkkiä. — Täytyyhän kiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit Böhmerille, niinkuin kuningatar käski.

Hän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka hehkuivat ja säteilivät.

— Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka punnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa Marie-Antoinetten povella… Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee, mutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja tavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava? Se on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi ei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään pulaan.

— Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada joltakulta apua. Kardinaalilta?… Ei ollenkaan. Jos kardinaali rakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi… jos hän lahjoittaisi timantit minulle…

Hän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään pyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän kuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi, varmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut, että minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että kokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä irti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen tunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän hitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti kamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.

— Hankkikaa ajuri, — sanoi hän, — tai vetokääsit, ellei hevosia enää saa.

Palvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan Temple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten portille.

16.

Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.

Tulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten luona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:

Kello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle kirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä asiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:

'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

Böhmer & Bossange.'

Kuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian kauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.

Mutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että Böhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de Rohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken sovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan Ecole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti kardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla jalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa ilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki palvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan häntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen näköisenä.

— Kuulkaapa, — sanoi kardinaali, — kun tänään on maksupäivä, niin kysyn: onko kuningatar maksanut?

— Ei, monseigneur, — vastasi Böhmer. — Hänen majesteettinsa ei ole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut herra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.

— Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.

— Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä tahto, — jatkoi Böhmer. — Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta vakuuden, emmekä muuta vaadikaan.

— Sitä parempi, — sanoi kardinaali iloisena. — Antanut vakuuden, niinhän sanoitte! Hyvä on, varsin hyvä… mutta millä tavoin?

— Niin yksinkertaisesti, niin hienotuntoisesti kuin suinkin, — vastasi Böhmer, — kerrassaan kuninkaallisesti.

— Ehkä älykkään kreivittären välityksellä?

— Ei, monseigneur, ei. Rouva de la Mottea ei ole näkynytkään, ja juuri siitä olemme mielissämme, herra Bossange ja minä.

— Vai ei kreivitärtä ole näkynyt! Mutta olkaa varma siitä, että hänellä on tässä jokin osuus, herra Böhmer. Kaikki hyvät aatokset lähtevät välttämättä hänestä, tietysti silti alentamatta hänen majesteettinsa arvoa.

— Monseigneur saa itse päättää, eikö hänen majesteettinsa ole meitä kohtaan ollut hienotuntoinen ja hyvä. Kun oli levinnyt huhu, että kuningas ei hyväksynyt viidensadan tuhannen livren maksua, kirjoitimme asiasta rouva de la Mottelle.

— Milloin?

— Eilen, monseigneur.

— Mitä hän vastasi?

— Eikö monseigneur sitä tiedä? — kysyi jalokivikauppias pikkuisen, vaikka samalla kunnioittavan tuttavallisesti.

— En, minulla ei ole kolmeen päivään ollut kunniaa tavata kreivitärtä, — vastasi prinssi ylhäisesti.

— Vai niin, monseigneur! Rouva de la Motte vastasi vain yhdellä sanalla: Odottakaa!

— Kirjallisestiko?

— Ei, vaan suullisesti. Kirjeessämme pyysimme rouva de la Mottea toimittamaan, että pääsisimme teidän puheillenne, ja huomauttamaan kuningattarelle maksuajasta.

— Sana "odottakaa" oli aivan luonnollinen, — sanoi kardinaali.

— Odotimme siis ja eilen illalla saimme kuningattarelta, perin salaperäisen kuriirin kautta, kirjeen.

— Kirjeen… Teillekö se oli osoitettu?

— Tai oikeammin lailliseen muotoon laaditun sitoumuksen.

— Katsotaanpa sitä! — innostui kardinaali.

— Näyttäisin sen kyllä, ellemme olisi, minä ja yhtiömieheni, vannoneet, ettei kukaan saa sitä nähdä.

— Miksi ei?

— Siihen on kuningattaren oma käsky; päättäkää itse, hänen majesteettinsa velvoittaa meidät pitämään asiakirjan salassa.

— Se on eri asia. Teillä, herrat jalokivikauppiaat, on hyvä onni… saatte kirjeitä kuningattarelta.

— Kolmestatoista sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta livrestä, — sanoi Böhmer hihittäen, — voi saada…

— Ei kymmenen eikä satakaan miljoonaa riitä korvaamaan eräitä asioita, — keskeytti kirkkoruhtinas jyrkästi. — Teillä on siis täysi vakuus?

— Niin täysi kuin suinkin, monseigneur.

— Kuningatar tunnustaa velan?

— Selvästi ja asianmukaisesti.

— Ja sitoutuu maksamaan…

— Viisisataa tuhatta kolmen kuukauden kuluessa ja loput ennen kuutta kuukautta.

— Entä korot?

— Niistä riittää vakuudeksi pari erikoista sanaa kuningattarelta. "Annetaan tämän asian", lisää kuningatar herttaisesti, "pysyä meidän kesken", — meidän kesken, ymmärtäähän monseigneur, mitä se kehoitus merkitsee — "eikä teidän tarvitse sitä katua". Ja sitten hänen allekirjoituksensa. Tästä hetkestä alkaen, kuten monseigneur ymmärtänee, on tämä kauppa sekä yhtiömieheni että minun kannaltani kunnia-asia.

— Minä olen siis teistä kuitti, herra Böhmer, — sanoi kardinaali ihastuneena. — Pian tulee ehkä uusi kauppa.

— Milloin vain monseigneur suvaitsee meitä kunnioittaa luottamuksellaan.

— Mutta huomatkaa sittenkin, että herttaisella kreivittärellä on tässä kätensä pelissä.

— Olemme rouva de la Mottelle hyvin kiitolliset, ja Bossange ja minä olemmekin jo päättäneet osoittaa tunnustusta hänen hyvyydestään, jahka kaulanauha on rahassa täysin maksettu.

— Vait, vait! — sanoi kardinaali. — Ette ole minua oikein ymmärtänyt.

Ja hän nousi taas vaunuihinsa koko talon osoittaessa hänelle kunnioitustaan.

Nyt voi nostaa verhon, vaikka kaikki lienevät jo päässeet salaisuuden perille. Miten Jeanne de la Motte oli rikkonut hyväntekijätään vastaan, sen on jokainen käsittänyt nähdessään hänen turvautuvan häväistyskirjailija Réteau de Villetten kynään. Jalokivikauppiaista oli hävinnyt levottomuus, kuningattaresta huolet, kardinaalista epäilykset. Varkaus ja rikos oli saanut kolme kuukautta aikaa; tällä välin ehtivät katalat hedelmät kyllin kypsyä rikollisen käden poimittaviksi.

Jeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka kuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten vaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut heille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa; että jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se, joka pyytää luottoa.

Kardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö hänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren kiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän rakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin alttiutensa tunnustamisesta.

Saatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt lähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun jalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun arvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä eleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja sitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti myymään muita timantteja yksitellen.

Mutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään ensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden hämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa, toinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia koskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.

Nyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi. Hän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että perikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit salaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla puolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta voittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean vaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen halu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton kuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar ja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi. Jeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen rakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side silmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus hänelle rakkauden varjossa virittäisi.

Mutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen takertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei kuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että jos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa. Siinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli ennakolta katselijat puolellaan.

Jeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka pahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti. Tästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus — se, että piti estää kardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän, Jeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen takanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta tulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.

— He eivät saa toisiaan enää nähdä, — ajatteli hän. — Ei koskaan! Mutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän yrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, — mietti vehkeilijä, — vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön päästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.

— Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?

Tämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.

— Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa, nostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!

— Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen suunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan ennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä uhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta kuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan kuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde kardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa toimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden paljastamista.

Aluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä tuholla.

— Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua hornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta karaten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?

— Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia kymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette nukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin illallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna. Jos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten nopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja turvassa!

— Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa, vaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole säätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä, vaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin kaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei sovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat huiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen, molemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.

Jeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin siksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja kardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi sattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty varkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa tuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot näistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi tuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus vaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.

— Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä, — ajatteli kreivitär.

Saadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä, jonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille epätoivo.

— Pysyn Pariisissa, — päätti kreivitär, — pidän puoliani olemalla aina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa, joka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen hyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka voin milloin hyvänsä herättää.

Mutta kardinaali on estettävä koskaan puhuttelemasta Marie-Antoinettea. Sepä onkin perin vaikeata, kun Rohanin prinssi on rakastunut ja pääsee säätynsä nojalla monta kertaa vuodessa kuningattaren luo ja kun keimaileva, suosionhaluinen ja kardinaalille lisäksi kiitollinen kuningatar ei pysy syrjässä, jos häntä tavoitellaan. Keino näiden kahden ylhäisen henkilön pitämiseksi erillään on saatava tapahtumista, ja näiden kulkua on siis autettava.

Mikään ei kenties olisi niin tehokasta ja sukkelaa kuin herättää kuningattaressa sitä ylpeyttä, joka on siveyden kruunu. Jos kardinaali ryntäisi hieman liian rajusti, loukkaisi se varmaankin tuota hienoa ja arkatuntoista naista. Kuningattaren kaltaiset naiset pitävät ihailusta, mutta pelkäävät ja torjuvat hyökkäyksiä.

Niin, tämä keino vie perille. Neuvomalla kardinaalia vapaasti purkamaan tunteensa herätetään Marie-Antoinetten sielussa kyllästystä, kylmyyttä, joka ainiaaksi erottaa, ei prinssiä kuningattaresta, vaan miehen naisesta. Tällä tavoin saadaan aseita kardinaalia vastaan, jonka kaikki temput lamautetaan vihollisuuksien suurena tilipäivänä.

Mutta jos kuningatar kyllästyy kardinaaliin, tuntuu se vain kardinaalissa, ja kuningattaren hyveet jäävät loistamaan; silloin pidetään kuningatarta viattomana ja hänelle suodaan sellainen puhevapaus, joka helpottaa syytöksiä ja herättää luottamusta. Täytyy siis hankkia todistuksia sekä kardinaalia että kuningatarta vastaan: kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa oikealle ja vasemmalle, joka haavoittaa tupesta sivallettuna ja tupenkin lävitse.

Täytyy saada sellainen luotettava syytös, josta kuningatar kalpenee ja kardinaali punastuu ja joka vapauttaa Jeannen, molempien pääsyyllisten uskotun ystävän, kaikesta osallisuuden epäluulosta. Täytyy keksiä sellainen sovitelma, jonka suojassa Jeanne voi, kun aika ja paikka niin vaatii, heille sanoa: Älkää minua syyttäkö, taikka minä syytän teitä; älkää minua tuhotko, taikka minä tuhoan teidät. Suokaa minun pitää rikkauteni, minä annan teidän pitää maineenne.

— Sitä kannattaa ajatella, — tuumi kavala kreivitär, — ja niin minä teenkin. Tästä lähtien maksetaan ajastani hyvä palkka.

Rouva de la Motte vaipui istumaan pehmeiden tyynyjen väliin akkunan ääreen, jota vieno aurinko lämmitti, ja mietti edelleen suunnitelmaansa Jumalan läsnäollessa, Jumalan soihdun valaisemana.

17.

Vanki.

Sillä välin kun kreivitär näin tuumi ja tuskaili, oli Saint-Clauden kadun varrella, vastapäätä hänen asuntoaan, toisenlainen kohtaus.

Kuten muistetaan, oli herra de Cagliostro sijoittanut poliisin vainooman Olivan asumaan Balsamon entiseen taloon. Hätääntynyt neitonen oli hyvin mielellään suostunut tähän keinoon, jolla hän pääsi sekä viranomaisten että Beausiren näkyvistä; hän eleskeli siis hiljaisesti, salassa ja vavisten tässä salaperäisessä asunnossa, jossa oli suoritettu niin monta kaameampaa murhenäytelmää kuin neiti Nicole Legayn surullisenlystikkäät seikkailut.

Cagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta naisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka ei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän toivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.

Oliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro joltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja, koska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut hänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta kuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä naisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä kunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut on se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää kunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella rakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön, juuri koskaan saanut sijaa.

Aamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli toimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen nainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain sitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään, oliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi itselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää ylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut pettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä: hyve luo onnen — juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta valitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen kestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.

Kirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi viihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja jos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja, kun ne on kerran nähty — tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän — ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä koskee.

Täytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein hän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun varrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki ohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet kävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden tuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista kaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja pakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai himosta, jos säärikin tuli näkyviin.

Näin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit kammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä niin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata Saint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä hänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi joskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa vain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä, jonka on ikävä.

Nicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu. Myöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä saakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään impeytensä kadottamista.

Nyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan kaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut ikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta näyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan vaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi vaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.

Tällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä tervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku portin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan läpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä naputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki, jonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli Oliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa vastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät olleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui rasittavalta.

Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:

— Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen ja nyökäytti päätään.

— Vai on ikävä, — sanoi hän sulkien oven. — Voi voi, rakas lapsi, se on perin surkea asia.

— Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.

— Todellako?

— Minussa herää niin pahoja ajatuksia.

— So so, — sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, — ellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko. Säästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.

— Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, — sanoi Oliva. — Minusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte minua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.

— Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä, — vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai kylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.

— Teidän on kyllä hyvä puhua, — sanoi Oliva, — Te tulette ja menette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta huvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa piirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain vapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen, ellei se estä minua kuolemasta.

— Ettäkö kuolisitte? Mitä joutavia! — nauroi kreivi.

— Teidän käytöksenne minua kohtaan on hyvin huono, te unohdatte, että minä rakastan erästä syvästi, sydämen pohjasta.

— Herra Beausirea?

— Juuri Beausirea. Minä rakastan häntä, tietäkää se. En kai ole sitä teiltä koskaan salannut. Ette suinkaan ole kuvitellut, että koskaan unohtaisin rakkaan Beausireni?

— Päinvastoin olen koettanut kaikin mokomin hankkia hänestä tietoja, ja nyt voinkin teille kertoa yhtä ja toista.

— Niinkö? — ihastui Oliva.

— Herra Beausire on, — jatkoi Cagliostro, — pulska poika.

— Tietysti, — myönsi Oliva, joka ei älynnyt, minne häntä johdettiin.

— Nuori ja sievä.

— Eikös olekin?

— Hänellä on vilkas mielikuvitus.

— Ihan tulinen… Tosin hän on hieman raju minua kohtaan, mutta ketä rakastaa, sitä myöskin kurittaa.

— Mainiosti sanottu. Teissä on yhtä paljon sydäntä kuin älyä ja yhtä paljon älyä kuin suloa, ja kun sen tiedän ja harrastan kaikkea, mitä tässä maailmassa rakkaudeksi sanotaan — minussa on semmoinen mielihalu — niin olen ajatellut toimittaa teidät jälleen herra Beausiren yhteyteen.

— Noin ette ajatellut kuukausi takaperin, — sanoi Oliva väkinäisesti hymyillen.

— Kuulkaapas, lapsukaiseni, kun kohtelias mies tapaa sievän naisen, koettaa hän miellyttää ollessaan vapaa, niinkuin minä olen. Teidän on kuitenkin myönnettävä, että jos mielistelenkin teitä, ei sitä kestä nyt kauvan, vai mitä?

— Aivan oikein, — vastasi Oliva samalla sävyllä, — enintään neljännestunnin.

— Tietysti luovuin yrityksestä, kun näin teidän rakastavan herra Beausirea.

— Älkää tehkö minusta pilaa.

— En suinkaan, mutta te teette niin kovaa vastarintaa.

— Juuri niin, — huudahti Oliva ihastuneena siitä, että häntä syytettiin vastarinnasta. — Enkö minä pitänyt hyvin puoliani?

— Se johtui rakkaudestanne, — vastasi Cagliostro rauhallisesti.

— Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, — huomautti Oliva.

— Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi suvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut Beausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.

— Ei ollenkaan, — väitti kiemaileva Oliva, — ei asia niin ole. Se merkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota minulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa säädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?

Ja samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla silmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.

— Sen kyllä myönnän, — vastasi Cagliostro. — Teillä on niin tarkka vaisto, ettei siltä voi mitään salata.

Ja hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien kaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.

— Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, — sanoi Oliva närkästyen kreivin tyyneydestä. — Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?

Cagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:

— Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.

— Ette te niin sanonut, — mutisi Oliva harmissaan, — mutta jos tahdotte, niin olkoon minun puolestani. Miksi ette tuonut häntä mukananne? Se olisi ollut kuin laupeudentyö. Onhan hän vapaa, hän…

— Syynä oli se, — keskeytti Cagliostro eikä ollut milläänkään Olivan ivallisesta sävystä, — että herra Beausire, jolla on vähän liiaksi älyä kuten teilläkin, on myös ruvennut tekemisiin poliisin kanssa.

— Hänkin! — huudahti Oliva kalveten, sillä tällä kertaa välähti totuus ilmeisenä.

— Niin, hänkin, — toisti Cagliostro maltillisesti.

— Mitä hän on tehnyt? — sammalsi nuori nainen.

— Mainion kepposen, perin nerokkaan tempun; minusta se on hassunkurinen ilveily, mutta ne jöröpäät, tiedättehän millaisia herra de Crosnen asiamiehet ovat, nimittävät sitä varkaudeksi.

— Onko hän varastanut? — kauhistui Oliva.

— Perin nokkelasti varastanut, ja siitä näkyy, kuinka syvällisesti Beausire parka ihailee kalleuksia.

— Monsieur… onko hänet vangittu?

— Ei, mutta hänet on annettu ilmi.

— Voitteko vannoa, ettei hän ole vankina, ettei hän ole vaarassa?

— Voin kyliä vakuuttaa, ettei häntä ole saatu kiinni, mutta mitä vaaraan tulee, en osaa siitä mitään varmaa sanoa. Ymmärrättehän, pikku ystäväni, että ilmi annettua ajetaan takaa tai ainakin haeskellaan, ja kun miehellä on sellainen ulkomuoto ja olemus ja hyvin tutut ominaisuudet kuin herra Beausirella, joutuisi hän heti kiikkiin, jos missään näyttäytyisi. Ajatelkaapa, minkä oivallisen apajan herra de Crosne saisi, jos hänen onnistuisi herra Beausiren kautta siepata teidät tai teidän kauttanne herra Beausire.

— Niin, niin, hänen täytyy pysyä piilossa. Mies parka! Minun täytyy myös pelastaa itseni. Toimittakaa niin, että pääsen pois Ranskasta. Koettakaa tehdä minulle se hyvätyö, sillä jos jään tänne yksin tukehtumaan, en voi vastustaa kiusausta, vaan lopulta olen jollakin tapaa varomaton.

— Millä tapaa te olisitte varomaton?

— Näyttäisin itseni… pyrkisin raittiiseen ilmaan.

— Älkää liioitelko, lapsukaiseni. Nyt olette jo ihan kalpea ja lopulta pilaisitte terveytenne, niin ettei herra Beausire enää teitä rakastaisi. Nauttikaa siis raitista ilmaa niin paljon kuin mielenne tekee, ja huviksenne saatte katsella ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohitse.

— Kas niin, — sanoi Oliva, — nyt te olette minuun suuttunut ja aiotte minut hylätä. Kenties minusta on teille vaivaa.

— Minulleko? Mitä hulluja te puhutte? Mitä vaivaa teistä olisi? — lausui kreivi jääkylmän vakavasti.

— Kun mies pitää naisesta, niin arvokas mies kuin te, niin ylhäinen ja kaunis, kuin te olette, on hänellä oikeus suuttua ja kyllästyäkin, jos minun kaltaiseni hupsu on vastenmielinen. Voi, hyvä herra, älkää minua jättäkö, älkää syöskö turmioon, älkää suuttuko!

Ja yhtä pelästyneenä kuin äsken kiemailevana tuli nuori nainen nyt Cagliostron luo ja kiersi kätensä hänen kaulalleen.

— Lapsi rukka, — sanoi kreivi ja painoi Olivan otsalle isällisen suudelman, — kuinka te hätäännyitte! Mutta älkää minusta niin pahaa ajatelko! Olitte suuressa vaarassa ja siitä teidät pelastin. Minulla oli joitakin aikeita, mutta niistä olen luopunut, siinä kaikki. Minulla on yhtä vähän aihetta teitä vihata kuin teillä minua kiittää. Minä olen toiminut omaksi edukseni, te samoin omasta puolestanne, ollaan siis kuitit.

— Voi, monsieur, kuinka hyvä, kuinka jalo te olette!

Ja Oliva laski toisenkin käsivartensa Cagiiostron olalle. Mutta tämä katseli häntä yhtä tyynesti, kuin ennenkin, ja sanoi:

— Huomaatte kai, Oliva, että jos nyt tarjoisitte minulle rakkautenne…

— Entä sitten? — kysyi Oliva punastuen.

— Jos tarjoisitte minulle suloisen olentonne, niin kieltäytyisin, sillä niin suurta arvoa panen siihen, että herätän vain tositunteita, puhtaita, kaikesta omasta edusta vapaita tunteita. Luulitte minua itsekkääksi ja jouduitte minusta riippuvaiseksi; nyt luulette olevan syytä mukaantua, mutta minusta te olette pikemmin kiitollinen kuin hellä, pikemmin pelästynyt kuin rakastunut. Pysykäämme siis sillä kannalla kuin olemme. Sillä tapaa täytän toivomuksenne ja otan huomioon hienotuntoisuutenne.

Oliva hellitti kauniit käsivartensa ja poistui nolona, nöyryytettynä, Cagliostron odottamattoman epäitsekkyyden eksyttämänä.

— Pidetään siis päätettynä, — jatkoi kreivi, — että minä yhä olen ystävänne, johon täysin luotatte; että saatte käyttää taloani, varojani ja luottoani ja…

— Ja minä sanon, — keskeytti Oliva, — että maailmassa on miehiä, jotka ovat korkealla kaikkien entisten tuttujeni yläpuolella.

Hän lausui nämä sanat niin suloisesti ja arvokkaasti, että ne vaikuttivat tähän raudankovuiseenkin mieheen, jonka nimenä oli ennen ollut Balsamo.

— Joka nainen on hyvä, — ajatteli Cagliostro, — jos vain koskettaa sydämeen.

Sitten hän lähestyi Olivaa ja sanoi:

— Tästedes saatte asua talon ylimmässä kerroksessa. Siellä on kolme huonetta sovitettuna kuin tähtitorniksi, josta voi tähystellä bulevardia ja Saint-Clauden katua. Akkunat ovat Ménilmontantin ja Bellsvillen puolelle. Tosin voi joku teidät siellä nähdä. Mutta ne ovat vain rauhallisia naapureita, joita ei tarvitse pelätä, rehellistä väkeä, joilla ei ole erityisiä suhteita, eivätkä he osaa epäillä, kuka te olette. Antakaa vain heidän nähdä itsenne, mutta älkää kovin ilmeisesti näyttäytykö. Sensijaan ette saa näyttää itseänne niille, jotka kulkevat kadulla, sillä poliisit käyvät toisinaan Saint-Clauden puolella. Ainakin saatte auringonvaloa.

Oliva taputti käsiään ihastuneena.

— Tahdotteko, että opastan teidät sinne? — kysyi Cagliostro.

— Jo tänä iltana?

— Niin juuri. Onko teillä mitään sitä vastan?

Oliva loi Cagliostroon tutkivan silmäyksen. Hänen sydämessään tai pikemmin hänen turhamielisessä, pilaantuneessa mielessään heräsi toivo.

— Mennään, — sanoi hän.

Kreivi otti eteisestä lyhdyn, aukaisi itse monta ovea, ja portaita myöden nousten joutui Olivan seuraamana kolmanteen kerrokseen siihen huoneustoon, josta oli puhunut. Oliva huomasi, että asunto oli kalustettu, kukilla koristettu ja täysin kunnossa.

— Näyttää siltä, kuin minua olisi tänne odotettu, — sanoi hän.

— Ei teitä, — vastasi kreivi, — vaan minua, joka pidän tämän huoneuston näköalasta ja usein olen täällä yötä.

Olivan katseesta tuli salama, punakeltainen, salamoiva värivivahdus, joka toisinaan antaa kissan silmäterille sateenkaaren hehkun, ja huulilla oli jo muuan sana, mutta Cagliostro ehkäisi sen sanoen:

— Täällä ei teiltä puutu mitään; neljännestunnin päästä tulee tänne kamarineitsyenne. Hyvää yötä, neiti.

Ja samalla hän katosi tehden syvän kumarruksen, jota lievensi suopea hymy. Vanki raukka heittäytyi hämmästyneenä vuoteelle, joka valmiina odotti sirossa komerossa.

— En ymmärrä vähääkään siitä, mitä minulle tapahtuu, — mutisi hän seuraten katseillaan miestä, joka hänestä olikin käsittämätön.

18.

Tähystyspaikka.

Oliva meni makuulle heti, kun Cagliostron lähettämä kamarineitsyt oli poistunut.

Hän sai vain vähän unta silmiinsä, kun sekalaiset ajatukset, jotka johtuivat hänen keskustelustaan kreivin kanssa, pakottivat hänet uinailemaan valveilla tai rauhatonna torkkumaan; ihminen ei tunne itseään pitkään aikaan onnelliseksi, jos on liian rikas tai liian tyyni oltuaan sitä ennen liian köyhä tai levoton.

Oliva surkutteli Beausirea ja ihaili kreiviä, jota ei käsittänyt, jota ei enää uskonut araksi eikä epäillyt tunteettomaksi. Hän pelkäsi kovasti jonkin keijukaisen tulevan häiritsemään untaan, ja pieninkin melu alhaalta herätti hänessä sellaista levottomuutta, joka on tuttu linnassa uinuvalle romaanin sankarittarelle.

Mutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut suloaan vailla… Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren epäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla olevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista pikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin, Marivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.

Päivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon, jota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan auringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan edustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden ja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin, kolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän keinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi itsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään enää joutilaana.

Nyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo käsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt laskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen, vaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät olleet viatonta mainettaan pilanneet.

Oliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli hänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle. Siinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin päivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin muuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa. Kuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos parvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin niinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme suinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä uudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen eteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa nähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden latvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista valtamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla puolellaan.

Auringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli vähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten parin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi suklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin oli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra de Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista, saattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen jälkeen!

Mutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka se olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja silloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän metsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta Chaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien lehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien kipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden nauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla ja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan ratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen väkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus ihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä kaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun Pariisiin.

Viimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa suojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta nähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta näköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon rajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä akkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat koroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat kissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain ylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten mentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva näki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen nojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai haaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana vastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin varjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.

Tähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui luokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen yksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin puhuvan olennon seuranpito.

Mutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen. Tosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja Père-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen nimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle, mutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään: hänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta keltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei mitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.

Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen toisen näkemättä tähystellä.

Pian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä päivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle tai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat hyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin odottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.

Oliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään, tutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota liikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut nojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.

Se oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan, ja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa ja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta, johon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu eläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku senaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi asujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna, yllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut nojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja pitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna, niin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.

Liikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen epäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen kiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana ruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen epäjumalan kaikki toimet.

Oliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli, kuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen satiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten, ja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa, joka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.

Mutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui johonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely, että ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein olemattomuuteen.

Tämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut tuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana. Vastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei ollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut salaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja kuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.

Tämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että Cagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi oli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi Olivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja hänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme petkutti omaa itseäänkin.

Syvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että noin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan. Kauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu — kaikki tämä oli omansa myötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka kohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo hakivat toisiaan.

Kohta kun Oliva oli keksinyt tuon mietiskelevän erakon, ei hän enää voinut tästä irroittaa katsettaan. Toisen naisen vetovoimassa toiseen oli tavallaan siveellistä puhtautta. Tällainen hienotuntoisuus on tavallisempi kuin tuuliaankaan onnettomissa olennoissa, joiden ruumis on muuttunut elämänvoimien päätekijäksi. He ovat aineettomasta paratiisista karkoitettuja raukkoja, jotka kaipaavat kadotettuja huvitarhojaan ja näiden salaperäisessä siimeksessä hymyileviä enkeleitä.

Olivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli omansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut olla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella, ellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.

Saatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan mielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa siivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka hän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen ei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi tuntia, ja hän istui yhä paikallaan.

Oliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin valmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta naista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja sulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien keskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei tylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä huomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli kyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit, mutta ei niistä välittänyt — turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö hupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä jalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä — se oli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen voi olla porvarillista kohtaan.

Huomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli Oliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut tuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle viehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan auringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten kumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina ja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään koskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla, raikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.

Hän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka tavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli estää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä; että vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää näkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa hänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta todellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä perusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään kääntänyt.

Jos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan perääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut parvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan pudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.

Kauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin tapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen, näki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti katseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki Olivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen, jota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin yhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja tunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:

— Kuningatar!

Sitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan uskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:

— Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!

Samalla hetkellä Oliva kuuli jonkun olevan takanaan ja käännähti. Hänen huoneessaan oli kreivi, joka oli nähnyt, kuinka molemmat naiset tarkastivat toisiaan.

— He ovat toisensa nähneet, — ajatteli hän.

Oliva poistui parvekkeelta kiireesti.

19.

Naapurukset.

Siitä lähtien, kun molemmat naiset olivat toisensa nähneet, ei Oliva, joka oli jo ihastunut naapurinsa sulouteen, enää tekeytynyt kylmäkiskoiseksi, vaan liikkuessaan varovasti kukkiensa keskellä vastasi hymyllä niihin hymyihin, joita hänen osakseen tuli.

Käydessään hänen luonaan ei Cagliostro ollut laiminlyönyt huomauttaa äärimmäisen varovaisuuden tärkeyttä.

— Varsinkin karttakaa naapureita, — oli hän sanonut.

Nämä sanat olivat koleiden rakeiden lailla iskeneet Olivaa, jolle oli jo käynyt mieluisaksi ajanvietteeksi vaihtaa naapurinsa kanssa merkkejä ja tervehdyksiä. Naapureiden karttaminen — sehän oli samaa kuin kääntää selkänsä tuolle viehättävälle naiselle, jonka katse oli niin säkenöivä ja lempeä, jonka kaikki liikkeet olivat houkuttelevia, luopua pitämästä lennätinkeskustelua sateesta ja säästä, rikkoa välit ystävänsä kanssa. Sillä Olivan mielikuvitus kiiti niin vinhaan, että Jeanne oli hänestä jo merkillinen ja rakas olento. Salakavalasti hän vastasi suojelijalleen, ettei koskaan tekisi vastoin tämän tahtoa eikä rupeisi tuttavaksi naapuriensa kanssa; mutta heti kun kreivi oli poissa, asettui hän parvekkeelle sellaiseen asentoon, että naapurin täytyi hänet nähdä.

Kuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta kun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin ja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden kohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli melkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos mennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti siis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta kohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin lähestyä, ja asian kulku oli seuraava.

Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.

— Kuinka niin? — kysyi Oliva punastuen.

— Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, — selitti Cagliostro. — Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä kolmannessa kerroksessa — siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni. Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy siis tuntevan teidät — kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään, kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.

Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta. Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän salasi asian kreiviltä.

— Ettekö pelkää? — kysyi Cagliostro.

— Kukaan ei ole minua nähnyt, — väitti Oliva.

— Vieras ei siis liene teitä hakenut.

— En minäkään luule.

— Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan naisen… Mutta pitäkää varanne.

— Herra kreivi, — sanoi Oliva, — miksi minun pitäisi pelätä? Jos minut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin, on välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai mitä?

— Ei ainakaan helposti, — vastasi Cagliostro, — sillä jollei kiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia tällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on aina taskussani…

Samalla hän näytti pikku portin avainta.

— Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, — jatkoi hän, — en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua joutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä muurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää mielenne mukaan.

Oliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti kreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.

Seuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella hengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita silmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä tavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein kohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa takana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka taholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt; sekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani molemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä, pitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto, seuraavat sanat Olivalle:

— Eilen koetin teitä tavata, madame.

— Hiljaa! — vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea huulilleen.

Jeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun syrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena Olivan hymystä.

— Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? — kysyi hän.

— Ei, valitettavasti, — vastasi Oliva kädenliikkeellä.

— Ei, ei, — huusi Oliva säikähtäen.

Jeanne mietti vähän aikaa. Kiittääkseen häntä hellästi myötätunnosta Oliva lähetti ystävällisen lentosuutelon, johon Jeanne kaksin verroin vastasi, sulkien sitten akkunan ja lähtien ulos.

Oliva luuli ystävänsä keksineen jonkin uuden keinon, sillä hänen viime katseensa oli ollut niin merkitsevä. Parin tunnin päästä Jeanne palasikin kotiin; aurinko oli silloin kuumimmillaan, ja katukivitys poltti kuin erämaan hiekka. Kun hän sitten taas ilmestyi akkunaan, näki Oliva, että hänellä oli kädessä jousi. Nauraen antoi Jeanne Olivalle merkin väistyä syrjään. Tämä naurahti myös ja piiloutui akkunaluukun taakse.

Jeanne tähtäsi huolellisesti ja ampui pienen lyijykuulan, joka kovaksi onneksi osui parvekkeen rautaristikkoa vasten ja putosi kadulle. Olivalta pääsi pettymyksen huudahdus. Jeanne kohautti harmistuneena olkapäitään, haki silmillään luotiaan kadulta ja katosi sitten muutamaksi minuutiksi.

Oliva kurotti päätään tähystääkseen alas; siellä kulki jokin lumppuri nuuskien oikealle ja vasemmalle: näkikö hän tuon luodin? Siitä ei Oliva päässyt selville, sillä hänen täytyi lymytä, jottei häntä itseään nähtäisi.

Mutta Jeannen toinen laukaus onnistui paremmin. Hänen jousensa lennätti parvekkeen yli, Olivan huoneeseen, toisen kuulan, jonka ympärille oli kiedottu pieni kirjelippu, sisällykseltään näin kuuluva:

'Te viehätätte minua, kaunis nainen. Olen ruvennut teistä pitämään jo pelkän ulkonäön vuoksi. Oletteko te vankina? Tiedättekö, että olen turhaan koettanut päästä luoksenne? Salliiko teitä vartioiva velho minun koskaan tulla luoksenne sanomaan, kuinka suuri myötätunto minussa on miesten hirmuvallan uhriparkaa kohtaan?

Kuten näette, on minussa kekseliäisyyttä, jos asia koskee ystäviäni. Tahdotteko olla ystäväni? Nähtävästi ette pääse asunnostanne ulos, mutta voittehen kirjoittaa, ja kun minä saan liikkua mieleni mukaan, niin odottakaa, kunnes sivuutan parvekkeenne, ja heittäkää silloin vastauksenne.

Jos jousella ampuminen kävisi vaaralliseksi ja voitaisiin huomata, valitkaamme mukavampi keino kirjevaihtoon. Laskekaa parvekkeelta hämärässä lankakerä, johon kiinnitätte vastauksenne. Minä sidon siihen uuden kirjeeni, jonka voitte kenenkään näkemättä vetää luoksenne.

Elleivät silmänne petä, luulisin voivani teiltä saada edes hiukan sitä ystävyyttä, jota olette minussa herättänyt, ja samalla uskon, että yhdessä saamme paljon toimeen.

Ystävänne.

J.K. — Näittekö, saiko kukaan käsiinsä ensi kirjeeni?'

Jeanne ei pannut siihen nimeään; hän oli myös kokonaan muuttanut käsialansa. Oliva ihan vapisi ilosta saadessaan kirjeen ja lähetti seuraavan vastauksen:

'Rakastan teitä, niinkuin tekin minua. Minä olen todellakin miesten häijyyden uhri. Mutta se, joka minua täällä pitää, ei ole hirmuvaltias, vaan suojelijani. Vain kerran päivässä hän käy salaa minua katsomassa. Myöhemmin selitän teille kaikki. Minusta on parempi lähettää kirje langan päässä kuin ampua jousella.