SISÄLLYS: (continued 3)

Ikävää on, etten pääse ulos. Minä olen lukon takana, mutta oman etuni vuoksi. Kuinka paljon minulla olisi teille puhumista, jos koskaan onnistuisi teitä tavata! On niin paljon asioita, joista ei voi kirjoittaa.

Ensi kirjettänne ei kukaan korjannut, paitsi ehkä jokin kurja lumppuri, joka kulki tästä ohitse, mutta sellaiset ihmiset eivät osaa lukea, ja niistä lyijy on vain lyijyä.

Ystävänne

Oliva Legay.'

Oliva piirsi koko nimensä. Hän ilmoitti kreivittärelle merkillä aikovansa päästää alas lankakerän, ja illalla hän sen toimittikin. Jeanne oli alhaalla parvekkeen kohdalla, tarttui kerään ja otti siitä kirjelipun, kuten ylhäällä lankaa pitelevä Oliva nykäyksistä tunsi. Sitten kreivitär riensi kotiinsa lukemaan, ja puolen tunnin päästä hän kiinnitti oivalliseen lankaan uuden kirjeen:

'Ihminen voi tehdä mitä tahtoo. Teitä ei oikeastaan vartioida, koska näen teidät aina yksin. Varmaankin siis saatte ottaa vastaan vieraita tai ainakin itse lähteä ulos. Millä tapaa asuntonne on lukittu? Avaimellako? Kellä se avain on? Silläkö miehellä, joka käy teitä katsomassa? Pitääkö hän avainta niin visusti ettei sovi sitä häneltä siepata tai ottaa siitä jäljennöstä? Ei tässä ole puhetta mistään pahasta, vaan ainoastaan siitä, että saisitte muutamaksi tunniksi vapautta ja hauskoja kävelymatkoja ystävättären kanssa, joka lohduttaa teitä kaikista vastoinkäymisistä ja palkitsee teille runsaasti sen, mitä olette menettänyt. Voihan olla kysymyksessä täysikin vapaus, jos niin haluatte. Mutta siitä saamme lähemmin puhella, kun ensi kerran tapaamme toisemme.'

Oliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat itsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän makeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen, mukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle hyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.

Kun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale vahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin edes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa vastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä kepposensa.

Kreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas parvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana päivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella pikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin ratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:

'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään helläksi ystäväksenne.'

Oliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaan Gilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.

Kello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä mitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili häntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin, ja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä kanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat nyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.

Jeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan heräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli Cagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa onnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.

Oliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki hän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen tytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen tiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä vannottu ystävyys.

Tästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa. Jeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin vain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen huviajelu, suostui Oliva joka kerta.

— Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? — kyseli Jeanne levotonna.

— Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, — vastasi Oliva.

Viikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi, tarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea useammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.

20.

Kohtaus.

Kohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi vieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri, että hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä käskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista kukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt niin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä, koska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.

Charny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin. Hänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia olivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä tuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus on vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia eikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli olisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana paratiisina kuin oleskelu enkelien luona.

Hän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että mahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti hän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä. Sitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan, lähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä hän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä puiston takaa pienen rakennuksen.

Tämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan metsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt päivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle, hän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan. Talossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle kadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle. Eteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä nämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin jokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi hypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen oikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän voisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja ja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät akkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin syysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat, joiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan auringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.

Tämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen syynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.

Kun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen palvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden, unohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi viettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa ketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai kuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan linnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan lammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän tiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar tai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti; sanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä Trianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.

Kun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt soivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen sielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella vaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse niitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.

Mutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian kaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan tapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien suloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa, joka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen siellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren valkoisten akkunaverhojen takana.

Tällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän tietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän käveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki kiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla koristettua hattuaan.

Mikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti ulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin käytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta, joka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun näky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä pylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä liikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön hakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa ja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja toivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.

Eräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia hänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun tähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään muratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä pannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa narinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.

Oli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä kirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon ei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston pieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen asunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä riistan kuljettamiseksi.

Charny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he sulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki hänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat kylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä huomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin askelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta liehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden silkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.

Kun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli suoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten vartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli näkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli kädessä kaunis ruusu.

Sykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa, jottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja seurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli tehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa. Voi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata kidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä! Miksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut henkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.

Sillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja hellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi, kuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt yksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut minne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta vasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli leveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen päänsä.

Nähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti askeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen eteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin kolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi kuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi tai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten vartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies, kenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa hänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja tekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun kuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että parin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot leveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.

Tämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta ja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden, horjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi kuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka seisoi suorana puun juurella.

Heti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se vapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun päästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä lähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat syvään kumartavan.

Tällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta pian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä kuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies tuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää mennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti salaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa juonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.

Kenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista tai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin sellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa siitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi saapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle majesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.

Tämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa kuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi vimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä, jopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen päässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai siveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi hätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä. Mutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin se on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan tapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama vaaniva tapa ja epävarma käynti.

Charny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä seuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti polvistuvan — varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny lymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se kulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää henkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan ja taivaan kaiut.

Silloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin kuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten kunnioittavasti ja — pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista poistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen, joka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui puoliääneen:

— Odottakaa.

Kavaljeeri oli perin tottelevainen, jääden odottamaan. Nyt Charny näki molempien naisten astuvan käsitysten parin askeleen päässä piilopaikastaan; kuningattaren liehuvien vaatteiden viima taivutti ruohonkorsia melkein Charnyn käsien kohdalla. Hän tunsi niitä hyviä tuoksuja, joita oli tottunut kuningattaren luona nauttimaan, rautayrtin ja reseedan sekoitusta, joka kaksin verroin huumasi hänen mieltään ja muistiaan. Naiset kulkivat ohitse ja katosivat.

Parin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny ei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille päin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua, varmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä puistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen suuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?

Charny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen kimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren seuralainen takaisin ja huusi vieraalle:

— Tulkaa, monseigneur!

Charny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi puuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne, mistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.

21.

Kuningattaren käsi.

Palattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta Charny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta onnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin Versaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain edistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen jäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta, kuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta. Puistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja. Yöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan uskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei tuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna kirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei pääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta jäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen onnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.

Mutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto oli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa toiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi yhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin tottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan nopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä johtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet häntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi rakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän olisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava joutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei toiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren luottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään, häpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä kuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.

Seuranaisen lausuma "monseigneur" oli myös ollut terveellinen, tosin melkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten hänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt, jos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon "monseigneuriksi" nimitetyn miehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä paisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?

Tällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi puoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään, kun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi jotakin uutta havaita.

Kuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka oli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä murtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten keskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä — hän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin — tässä tammen ja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin vanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen takana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.

Ilta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä ajatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys. Kaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki, edellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan mietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.

Vähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta huokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut ja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja viehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta kokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on ainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.

Charny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi kaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui lujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian kuuluvaksi. Kohta aukenee portti, — tuumi hän, — ja salpa narahtaa. Mutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli ajatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten; ettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja että vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät voisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.

— Salaisuus on vaarassa, — ajatteli Charny, — jos siihen sekaantuu hulluus. — Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä varomattomuutta.

Äkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin posket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina samoin kuin viime yönä.

— Kylläpä hän on rakastunut! — mutisi Charny.

Molemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja kiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti akkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät voineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla varovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli alamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja kuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut kiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään kastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.

Sillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle kuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin kuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan ystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla oli arvonimenä monseigneur.

— Mikä piilopaikka se on? — kysyi itseltään Charny. Sillä taholla, minne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden valkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka saattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?

Charny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni portti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla portinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon odottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta portista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.

Muutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun kuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa kunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui reippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi vähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.

Kuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille viitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan seuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri sammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski päänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin sanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta. Joka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.

Kuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä ääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun verhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän silloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan; kohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen viittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa äänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi rukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä väreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä suosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.

Mutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan — siltä ainakin näytti — niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies voi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, — huudahti vieras ihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:

— Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!

Kuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny tunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies näki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui niihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa kärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi siepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen kuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen. Molemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin yönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä paikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama raukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa sulkeutuvan portin narahdukset.

Emme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.

Pitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla, toivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen, eikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan kompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen kiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat, niin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja arvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi muuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää ole oikeutta olla heikko tai peloissaan.

Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen, ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta. Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.

— Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, — tuumi Olivier. — Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä, kun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti niellä — ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka sydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten olen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.

— Kas niin, — jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen sydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa, — pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä lopussa.

Sitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan puolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan valaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra. Eikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella, kun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata salaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?

Kuningattaren akkuna oli valaistu.

— Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa puistossa!… Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, — puhisi Charny katkeran ivallisesti. — Hän on kuitenkin niin hyvä, tämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta kenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.

Charny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen asuntoansa kohti.

— He sanoivat: huomiseksi, — lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli. — Niinpä niin, huomiseksi… olkoon se sanottu meille kaikille, sillä silloin meitä on neljä koolla, madame!

22.

Nainen ja kuningatar.

Seuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön viimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin. Tässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä, jotka tottelivat talismania määrähetkinä.

Charny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä onnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä vielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan sille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän ei tavannut ketään.

Kuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan Apollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan uudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut kuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.

Hymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta, jonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin. Ja odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta ristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi ulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein peittyi rehevään lehdistöön.

Charny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista iskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen kimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä kuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen korahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän edustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja aikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä lopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan kosteus ja oma tuska.

Hän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa, alkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut mitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja ilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.

Epäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja, seuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden keksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä ja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä olivat Charny paran ainoat todisteet.

Yö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut tyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana hän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun, jollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.

Synkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin linnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla. Kuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen astuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki muutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan niin kauniin.

Hän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta, hienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla lempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja huudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili kuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden. Kuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti:

— Luulin teidän olevan maatilallanne, herra de Charny.

— Olen sieltä palannut, madame, — vastasi Charny suppeasti, melkein epäkohteliaasti.

Marie-Antoinette jäi hämmästyneenä seisomaan — hän, joka pani merkille pienimmänkin vivahduksen. Kun näin oli vaihdettu katseita ja miltei vihamielisiä sanoja, kääntyi hän naisten puoleen.

— Hyvää päivää, kreivitär, — sanoi hän ystävällisesti rouva de la Mottelle.

Ja hän iski silmää tuttavallisesti. Charny hätkähti ja loi puhuteltuun tarkkaavan katseen. Tästä tutkistelusta levottomana Jeanne käänsi päänsä poispäin. Mutta kuin hulluna seurasi häntä Charny, kunnes sai vielä kerran nähdä hänen kasvonsa. Sitten Charny astui Jeannen ympäri ja tarkasteli hänen ryhtiään. Vaikka kuningatar tervehti oikealle ja vasemmalle, piti hän silmällä tätä kahden henkilön merkillistä käytöstä.

— Olisikohan tuo miesparka tullut hulluksi! — ajatteli kuningatar ja astuen uudestaan hänen luokseen sanoi lempeästi:

— Kuinka nyt voitte, herra de Charny?

— Varsin hyvin, madame, mutta Jumalan kiitos, en niin hyvin kuin teidän majesteettinne.

Ja hän kumarsi sellaisella tavalla, joka enemmän kauhistutti kuin oli äsken hämmästyttänyt.

— Tässä piilee jotakin, — mutisi tarkkaava Jeanne.

— Missä nyt asutte? — jatkoi kuningatar.

— Versaillesissa, madame — vastasi Olivier.

— Oletteko jo kauankin asunut täällä?

— Kolme yötä. — Ja Charny pani näihin sanoihin painoa silmäyksellä, liikkeellä ja äänellään.

Kuningatar ei ollut mitään huomaavinaan. Jeanne joutui ymmälle.

— Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa? — kysyi kuningatar Charnylta niin lempeästi kuin enkeli.

— Kyllä, madame, — kuului vastaus, — minulla olisi liiankin paljon sanomista teidän majesteetillenne.

— Seuratkaa minua! — käski kuningatar.

— Pitäkäämme silmällä, — ajatteli Jeanne.

Kuningatar palasi kiireisin askelin huoneustoonsa. Kaikki seurasivat häntä yhtä levottomina. Rouva de la Mottesta tuntui kaitselmukselta se seikka, että Marie-Antoinette, joka ei tahtonut ilmaista haluavansa kahdenkeskistä puhelua, kutsui toisia mukaansa, ja näiden joukkoon pujahti myös Jeanne.

Päästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja kaikki palvelijansa.

Oli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen lämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten usvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle parvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän lipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt, että hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen tulistamana, rutisti Charny hattuaan.

— Puhukaa, puhukaa! — sanoi kuningatar. — Näytätte kovin levottomalta, monsieur.

— Kuinka aloittaisin? — lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. — Kuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?

— Mitä kummaa? — huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin leimuavin katsein.

— Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, — jatkoi Charny.

Kuningatar nousi seisaalle.

— Monsieur, — sanoi hän kylmästi, — näin varhain päivällä en luulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa, joka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.

Hän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta huomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.

— Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies, vaikka samalla alamainen.

— Monsieur!

— Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako suuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille osoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia. Pelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse kuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta vai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä häpeällisyyden, uskottomuuden syytös?

— Herra de Charny, — kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta miestä kohti, — jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät ulos.

— Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette arvoton kuningatar ja kunniaton nainen! — huudahti Charny raivosta hulluna. — Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.

Charny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean paljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui vielä lähemmäksi.

— Herra de Charny, — sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, — teidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne salamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki verenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin — — tahdotteko, että kutsun jonkun?

— Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, — hoki Charny tuimasti, — yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun, kun hän suuteli kättänne — nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan menitte Apollo-kylpylään.

Kuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden, että oli hereillä.

— Kuulkaapa, — sanoi hän, — istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen kannattaisi. Istukaa, sanon teille.

Charny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen viereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi häntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:

— Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä, mitä äsken sanoitte.

— Voi, tahdotteko minut tappaa? — mutisi miesparka.

— Suokaa minun siis kysellä. Kauvanko siitä on, kun palasitte maatilaltanne?

— Kaksi viikkoa.

— Missä asutte?

— Puistonvartijan talossa, jonka olen vartavasten vuokrannut.

— Vai niin, siis siinä, missä tapahtui itsemurha, aivan puiston laidassa.

Charny nyökkäsi myöntäen.

— Sanoitte nähneenne, että seurassani oli jokin henkilö.

— Aluksi puhuin teistä, jonka olen nähnyt.

— Missä?

— Puistossa.

— Mihin aikaan — milloin?

— Ensi kerran tiistaiyönä kello kaksitoista.

— Näittekö todella?

— Yhtä varmasti kuin nyt ja samalla näin seuranaisenne.

— Minulla oli muka jokin nainen mukanani! Tunsitteko hänet?

— Äsken luulin hänet tuntevani täällä, mutta en uskalla väittää. Päältäpäin hän oli samanlainen; mutta kasvot pidetään piilossa, kun on tekeillä semmoinen rikos.

— Hyvä on — sanoi kuningatar tyyneesti. — Ette siis ole seuralaistani tuntenut, vaan minut…

— Niin, madame, teidät näin… Enkö minä teitä nytkin näe?

Kuningatar polki jalkaa kiusaantuneena.

— Entä se mies, jolle annoin ruusun… näittehän minun antavan hänelle ruusun?

— Niin, mutta sitä kavaljeeria en ole saanut käsiini.

— Tunnetteko hänet kuitenkin?

— Häntä sanotaan monseigneuriksi; muuta en tiedä.

Kuningatar löi otsaansa koettaen hillitä suuttumustaan.

— Jatkakaa, — sanoi hän. — Tiistaina annoin hänelle ruusun… entä keskiviikkona?

— Keskiviikkona annoitte suudella molempia käsiänne.

— Oo; — mutisi hän väännellen käsiään. — Ja torstaina, eilen?

— Eilen vietitte puolitoista tuntia sen miehen kanssa Apollo-kylpylässä, jonne seuranaisenne jätti teidät kahdenkesken.

Kuningatar nousi kiivaasti.

— Ja… te… näitte… minut? — sanoi hän pysähtyen joka sanaan.

Charny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.

— Kuinka… mutisi kuningatar vihastuneena, — hän vielä vannoo!

Charny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.

— Minutko te näitte? — kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.

— Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä, mustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen, sinisen ja ruosteen värinen. Eilen… niin, eilen käytitte sitä ruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa suutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on kuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja kunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.

Kuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella välittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä hänen oudon kiihtymyksensä.

— Entä jos minäkin vannoisin — sanoi hän, — jos vannoisin poikani kautta, Jumalan nimessä… Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei, hän ei usko… ei uskoisi.

Charny laski päänsä.

— Mieletön! — jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja vetäen hänet syvemmälle huoneeseen. — Onko siis niin erinomaisen hekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin suuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?… Uskotko, kun sanon ettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon, etten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen iltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan, jotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole voinut muualla olla? Ei, ei… hän ei minua usko! Ei usko!

— Olen nähnyt! — vastasi Charny kylmästi.

— Voi! — huudahti kuningatar, — nyt käsitän! Eikö jo ennenkin ole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö minua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös Mesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin loukkaantuivat?… Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte kaksintaisteluun?

— Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin tapella senvuoksi, että uskon.

Kuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari polttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.

— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — herättäkää minussa jokin ajatus, joka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.

Tämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti kasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten harkittuaan:

— Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa, mitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt puistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen on väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on kasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen. Mutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa kuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin palatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos eilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen mukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä nähdä, ja jos hänet näemme… sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin kaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi molempia käsiään rintaansa vasten.

— Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, — mutisi hän. — Ansaitsen kuoleman — älkää musertako minua hyvyydellänne.

— Todistuksilla teidät muserran, — vastasi kuningatar. — Ei sanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne portilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan. Menkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.

Charny polvistui ääneti ja lähti. Toisen salongin perällä hänen täytyi astua Jeannen ohitse, joka tähysti häntä vaanien ja oli valmiina, heti kun kutsuttaisiin, siirtymään muiden kanssa kuningattaren luo.

23.

Nainen ja paholainen.

Jeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren levottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin älykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi aihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat ovat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut rouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön ilveily kaipaa selityksiä.

Päästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi, koettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä jo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään kaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä olettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra de Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt erääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli valkopyökkejä.

— Ihan varmaan, — ajatteli Jeanne, — tuo mies on rakastunut ja nähnyt kaikki.

Hän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:

— Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo kahdeksan aikaan maata.

Kun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:

— Minä en ota ketään vastaan.

— Kyllin selvää, — ajatteli Jeanne — Vain hullu ei käsittäisi, kuinka nyt on asian laita.

Kuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollut Charnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta. Jeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviin joutunut.

— Juoni on mennyt sekaisin, — tuumi hän. — Pariisiin! Nyt on aika purkaa se, mitä olen toimeen pannut.

Ja hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden kadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston, jonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen kylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti verhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni. Arvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.

Jeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä, pöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean kirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki repimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan valmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti kardinaali:

— Rakas kreivitär!

Ja hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin, joita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen. Sitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin hyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa vakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne keskeytti hänet sanomalla:

— Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja että teitä siitä kiitän?

— Mistä hyvästä?

— En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle lähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä toimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista. Teidän sydämenne ei häpäise itseänsä.

— Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, — vastasi kardinaali.

— Te ette ole onnekas ihminen, vaan voitokas jumala, — sanoi Jeanne.

— Sen myönnän, ja onneni ihan pelottaa minua ja vaivaa… enkä siedä edes nähdä muita ihmisiä. Mieleeni muistuu pakanallinen taru Jupiterista, joka kyllästyi omaan loistoonsa.

Jeanne hymyili.

— Tuletteko Versaillesista? — kysyi kardinaali innokkaana.

— Tulen.

— Ja näitte siellä hänet?

— Juuri äsken hänet jätin.

— Sanoiko hän… mitään?

— No mitä hänen olisi pitänyt sanoa?

— Anteeksi, mutta tämä ei ole uteliaisuutta, vaan kiihkoa.

— Älkää kysykö minulta.

— Voi, kreivitär?

— Ei, kuuletteko, ei!

— Miksi te tuolla tapaa? Teitä katsellessa voisi luulla, että tuotte pahan uutisen.

— Monseigneur, älkää pakottako minua puhumaan.

— Kreivitär, kreivitär! — Ja kardinaali kalpeni.

— Liian suuri autuus, — sanoi hän, — on kuin onnen pyörän korkein kohta, josta alkaa aleneminen. Mutta älkää minua säästäkö, jos on paha tulossa… eihän kuitenkaan niin ole laita, vai mitä?

— Päinvastoin pitäisin sitä suurena onnena, — vastasi Jeanne.

— Mistä on puhe… mitä tarkoitatte? Mikä on suuri onni?

— Ettei ole joutunut ilmi, — selitti Jeanne kuivasti.

— Ahaa, — sanoi kardinaali hymyillen. — Kun on oltu varovaisia ja kaksi sydäntä ja yksi äly on koettanut…

— Yksi äly ja kaksi sydäntä ei kuitenkaan voi estää, että silmät näkevät lehtien lävitse.

— Onko meidät nähty? — hätkähti kardinaali.

— Minulla on täysi aihe niin arvella.

— Jos on nähty, on meidät kaiketi myös tunnettu?

— Nyt te, monseigneur, ette osaa harkita. Jos olisi nähty, keitä me olimme, jos tämä salaisuus olisi jonkun hallussa, olisi Jeanne de Valois tällä hetkellä maailman ääressä ettekä te enää hengissä.

— Totta kyllä. Mutta tuo sanojenne niukkuus polttaa minua kuin hiljaisella tulella. Jos onkin nähty, niin on nähty vain ihmisiä kävelemässä puistossa, eikä se ole kielletty.

— Kysykää kuninkaalta.

— Tietääkö siis kuningas?

— Taas te erehdytte. Jos kuningas tietäisi, olisitte te Bastiljissa ja minä kuritushuoneessa. Mutta kun vältetty onnettomuus on kahtakin luvattua onnea parempi, niin tulin teille sanomaan, ettei sovi enää härnätä Jumalaa.

— Mitä ihmettä? — huudahti kardinaali. — Mitä oikeastaan tarkoitatte, kreivitär?

— Ettekö vieläkään ymmärrä?

— Pelkään, että ymmärrän.

— Minä taas pelkäisin, ellette minua rauhoita.

— Mitä siis vaaditte?

— Ette saa enää mennä Versaillesiin.

Kardinaali vavahti.

— Eikö päivälläkään? — kysyi hän.

— Ensiksikään ei päivällä eikä myöskään yöllä. Rohanin prinssi päästi kreivittären käden irti.

— Mahdotonta, — sanoi hän.

— Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, — vastasi Jeanne. — Sanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?

— Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin kuolen.

— Sen kyllä huomaan, — sanoi kreivitär ivallisesti, — ja päästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti takaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne samalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.

— Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin rohkea!

— Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään, paitsi kun näkyy vaara.

— Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain silloin, kun vaara on likellä.

— Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa…

— Ei mitään, kreivitär, — keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on tehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä palaan Versaillesiin.

— Yksinännekö? — kysyi kreivitär.

— Siis jättäisitte minut! — sanoi kardinaali moittivalla äänensävyllä.

— Aluksi minä.

— Mutta hän tulee.

— Se on erehdys… hän ei tule.

— Hänenkö puolestaan te tuotte tämän ilmoituksen? — tiedusti kardinaali väristen.

— Tätä iskua olen jo puoli tuntia koettanut lieventää.

— Hän ei siis enää tahdo minua tavata?

— Ei koskaan… ja minä juuri annoin hänelle sen neuvon.

— Madame, — sanoi kardinaali väräjävällä äänellä, — teidän puoleltanne on häijyä syöstä tikari sydämeen, jonka tunnette niin helläksi.

— Pahempi olisi laskea kaksi hullaantunutta perikatoon vain hyvän neuvon puutteessa. Annan siis neuvon, ja käyttäköön sitä hyväkseen ken tahtoo.

— Kreivitär, kreivitär, ennemmin kuolema!

— Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.

— Jos kerran täytyy kuolla, — sanoi kardinaali synkästi, — niin minulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon helvetti, missä tapaan rikostoverini!

— Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! — sanoi kreivitär. — Alamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette perikatoon naisen!

Kardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:

— Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä tapaa hylkää minua!

— Puhun teille hänen nimessään.

— Vaatiiko hän siis lykkäystä?

— Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.

— Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä — varmempia paikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.

— Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni raskas taakka — teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.

— Hyvä Jumala, onko se mahdollista? — huudahti kardinaali. — Voisiko hän niin menetellä?

— Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.

Kardinaali nousi kiivaasti seisaalle.

— Mitä siis on tehtävä? — kysyi hän.

— Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.

— Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.

Jeanne kohautti hartioitaan.

— Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.

— Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?

— Nainen ei anna anteeksi sitä, että mies pysyy poissa hänen luotaan.

— Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.

— Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen miehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun niinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän saa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän lupauksen, mitä tahansa hän päättää.

Jeanne nousi myös ja sanoi:

— Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin kotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee, mutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen pommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.

— Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa saisin hänestä puhua?

Nyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole hupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.

— Onhan teillä puisto ja sen kaiut, — sanoi Jeanne. — Saatte niille opettaa Amarylliksenne nimen.

— Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, — sanoi kardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.

— No kuulkaa, — vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti kuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. — Jos olette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako lapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja kuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet itsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu sydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä palvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon. Minä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa pyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka puhuttelemaan — kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään tänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata kaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä tietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte tulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.

— Tämä on hirveätä, — mutisi kardinaali. — Putoan ihan huimaavan korkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.

— Koettakaa kuitenkin, — kuiskasi Jeanne hänen korvaansa.

— Muuten on rakkautenne vain itserakkautta.

— Mutta tällä kertaa se on rakkautta, — vastasi kardinaali.

— Siis kärsikää tällä kertaa, — sanoi Jeanne. — Se kuuluu asiaan. Nyt on päätettävä: jäänkö tänne vai lähdenkö Lausanneen?

— Jääkää, kreivitär, mutta hankkikaa jotakin rauhoittavaa. Haava on liian tuskallinen.

— Vannotteko, että tottelette minua?

— Rohanin kunnian kautta.

— Hyvä! Rauhoittava lääke on pian keksitty. Kiellän teiltä kohtaukset, mutta en kirjeitä.

— Todellako? — huudahti hullaantunut toivon elähyttämänä.

— Voinko kirjoittaa?

— Koettakaa.

— Ja vastaako hän minulle?

— Koetan toimittaa, että vastaa.

Kardinaali peitti Jeannen käden suudelmilla ja nimitti häntä suojelusenkelikseen. Lieneepä Jeannen sydämessä asustava paholainen nauranut!

24.

Yö.

Samana päivänä, kello neljä iltapuolella, pysähtyi muuan ratsastaja puiston reunalle Apollo-kylpylän taakse. Hän oli huviratsastuksella, ajaen hiljakseen; miettiväisenä kuin Hippolytos ja yhtä kauniina hän antoi ohjaksien hölskyä ratsun kaulalla.

Kuten sanottu, hän pysähtyi siihen paikkaan, missä kardinaali oli kolmena yönä perätysten pitänyt hevostaan. Maa oli siinä hevosenkenkien tallaama, ja nurmi ja pensaat olivat paljaiksi syötyjä tammen ympäriltä, johon hevonen oli ollut sidottuna. Ratsastaja astui maahan.

— Kas tuossa on tehty aika hävitystä, — sanoi hän ja astui lähemmäksi muuria. — Ja tässä on kiipeämisen jälkiä ja äskettäin avattu portti. Sitähän minä arvelinkin.

— Kun on kerran sotinut ruoholakeuksien intiaaneja vastaan, niin oppii erottamaan hevosen ja ihmisen jäljet. Mutta kaksi viikkoa sitten tuli herra de Charny tänne takaisin eikä ole koko aikana näyttäytynyt. Tuossa on se portti, josta herra de Charny on suvainnut Versaillesiin ilmestyä.

Näin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut sielunsa ulos ruumiista.

— Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, — mutisi hän silmäillen yksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. — Mitä Jumala suo toiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee onnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!

— Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on saatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä ihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää kaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.

Ratsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi verkalleen kulkien muurin nurkan taakse.

Mitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut asuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.

Tuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan ääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen akkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli sanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi akkunasta pitää kaikkea silmällä.

Charny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa hevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.

Kello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt Charnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten luvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän oli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten on kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja katui jo olleensa niin herkkäuskoinen.

— Kuinka minä saatoin, — huudahti hän, — vaikka olin omin silmin nähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin typerän toivon vuoksi?

Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa. Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan, mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa. Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten eteen.

— Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! — kuiskasi kuningatar hätäisesti. — Mitä te siellä puuhasitte?

— Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? — vastasi Charny polvistuen.

— Silläkö tapaa te minua odotitte?

— Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.

— Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin helppo kulkea puiston halki?

— En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, — sanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.

— Älkäämme jääkö tänne, — keskeytti kuningatar. — Täällä on liian valoisaa. Onko teillä miekkanne?

— On, madame.

— Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?

— Tuon portin kautta.

— Mihin aikaan?

— Joka kerta kello kaksitoista.

— Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole kellekään puhunut?

— En kellekään.

— Mennään puiden varjoon odottamaan.

— Ah, teidän majesteettinne!

Kuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen suuntaan.

— Ymmärrätte kaiketi, — sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten Charnyn ajatukseen, — ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä asiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo niin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle oikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan ulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään ole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi syytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää, tai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on kuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman varmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta olette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin myötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat nämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse paljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?

— Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä asiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa, mutta ei enää epäluuloja.

— Te olette ainakin rehellinen mies, — sanoi kuningatar vilkkaasti, — sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on ansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette, mutta haava paranee.

— Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.

— Ottakaa selko, onko täällä ketään, — sanoi kuningatar. Charny totteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän ilmoitti, ettei ketään näkynyt.

— Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?

— Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni kauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime öinä näin… Ranskan valhekuningattaren.

— Tässäkö? — huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä oli seissyt.

— Tämän kastanjan juurella, madame.

— Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, — sanoi Marie-Antoinette, — sillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan paikkaan takaisin.

Charny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen kuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen viattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.

Kello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli tuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen kertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä. Vihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin kirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.

— Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, — sanoi hän. — Sellainen kova onni sattuu vain minulle!

Ja näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle suuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen voitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä enemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja alakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni marttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan juurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.

— Tässähän te sanoitte, — mutisi hän, — heidät nähneenne?

— Juuri tässä, madame.

— Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?

— Tässä, teidän majesteettinne.

Nyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa puistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen polvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui hän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi liikkumatta, synkkänä.

Kuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että kyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä Marie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:

— Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut teille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei sitä salli — minä taivun.

— Madame… mutisi Charny.

— Olen tehnyt, — jatkoi kuningatar, — mitä ei yksikään muu nainen olisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun ei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen miehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen seisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään, että kiellätte minulta käsivartenne avun.

Charny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.

— Madame, — sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, — jollen olisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin anteeksi!

— Tekö minua rakastaisitte? — huudahti kuningatar katkerasti nauraen. — Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!

— Voi, madame!

— Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua siitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten rakkauteni toiselle miehelle… monsieur, pois valheet, te ette minua rakasta!

— Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja tässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota sellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.

Kuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen kiihkoisella liikkeellä.

— Te olette nähnyt… ja kuullut… ja minut te näitte, niinhän sanoitte! — puhui hän tukahtuneella äänellä. — Kuka muu se olisi ollut kuin minä… älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa paikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini juuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni rintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, — minä, joka sillä tapaa kohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle — jos sanon teille: herra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan vain yhtä olentoa… ja te se olette… voi, Jumalani, riittääkö se saamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on keisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen liekki?

Charny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli huumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan, rinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut hänen huuliaan.

— Sallikaa minun kiittää Jumalaa, — mutisi hän. — Jollen ajattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.

Marie-Antoinette nousi hitaasti seisaalle ja loi häneen silmänsä, joiden liekki suli kyyneliin.

— Tahdotteko henkeni? — äännähti Charny epätoivoisena.

Kuningatar katseli häntä hetkisen aikaa ääneti.

— Antakaa minulle käsivartenne, — sanoi hän sitten, — ja viekää minut kaikkialle, minne toisetkin menivät. Aluksi he olivat tässä, ja mies sai ruusun…

Hän otti povestaan ruusun, joka vielä oli lämmin hänen sydämessään palavasta tulesta.

— Ottakaa tämä! — sanoi hän.

Charny hengitti kukan suloista tuoksua ja painoi sitä rintaansa vasten.

— Ja tässä, — jatkoi kuningatar, — toinen antoi kätensä suudeltavaksi, eikö niin?

— Molemmat kätensä! — sanoi Charny huumaantuneena horjuen, kun kuningatar polttavin käsin hiveli hänen kasvojaan.

— Kas niin, nyt on tämä paikka puhdistettu, — sanoi kuningatar hymyillen. — Ja sitten he menivät Apollo-kylpylään.

Charny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi romahtanut hänen päälleen.

— Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, — jatkoi kuningatar hilpeästi. — Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta kuningattaren rakastaja pakeni.

Iloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on saanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon poikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat sille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.

— Tällä kohtaa hän oli, — sanoi Charny.

— Minulla on mukanani kaikki avaimet, — vastasi kuningatar. — Avatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.

He astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri silloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän tarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten Charnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin pensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan puistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti sulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.

— Hyvästi, — sanoi kuningatar. — Menkää nyt takaisin asuntoonne. Huomenna tavataan.

Hän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui kiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.

Sen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden seasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella. Tämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.

25.

Hyvästijättö.

Seuraavana päivänä astui kuningatar huoneistaan hymyillen ja kauneudesta säteillen mennäkseen messuun.

Vartijoilla oli määräys laskea hänen luokseen ken tahansa tulisi; nyt oli sunnuntai, ja hänen majesteettinsa oli herättyään sanonut:

— Kuinka ihana päivä! Tänään on hyvä elää.

Hän näkyi tuntevan tavallista suurempaa nautintoa hengittäessään lempikukkiensa tuoksua; hän osoittautui lahjoja Jaellessaan anteliaammaksi ja kiirehti entistä hartaampana ylentämään sielunsa Jumalan puoleen.

Messua hän kuunteli ilman pienintäkään hajamielisyyttä, eikä hän ollut koskaan ennen niin syvään kumartanut majesteetillista päätään.

Hänen hartaasti rukoillessaan kokoontui väkeä, kuten ainakin sunnuntaisin, huoneuston ja kappelin väliselle tielle, ja portaatkin olivat täynnä aatelismiehiä ja ylhäisiä naisia. Jälkimäisten joukossa näkyi rouva de la Motte, häveliäästi, mutta sirosti puettuna. Ja kavaljeerien riveissä nähtiin oikealla puolen herra de Charny, jota monet ystävät onnittelivat parantumisesta, takaisintulosta ja varsinkin säteilevästä ulkomuodosta.

Hovisuosio on hieno tuoksu, joka leviää ilmaan niin kevyesti, että paljoa ennen suitsutusastian avaamista tuntijain kesken ollaan selvillä sen laadusta ja arvosta. Olivier oli vasta kuusi tuntia ollut kuningattaren ystävänä, mutta jo nyt sanoivat itseään kaikki Olivierin ystäviksi.

Sillä välin, kun Charny kerrassaan onnellisen miehen näköisenä otti vastaan nämä onnittelut ja koko vasen rivi, tahtoen osoittaa hänelle huomiota ja ystävyyttä, siirtyi oikealle puolelle, huomasi hän silmäillessään lähellään tungeksivaa ryhmää erään vastapäätä seisovan miehen, jonka synkkä kalpeus ja liikkumattomuus kummastutti häntä keskellä ilonhuumausta. Hän tunsi miehen — se oli Filip de Taverney, joka seisoi jäykkänä sotilaspuvussaan, käsi miekan kahvassa.

Siitä asti, kun jälkimäinen oli kaksintaistelun jälkeen kohteliaasti käynyt vastustajansa eteisessä ja tohtori Louis oli ottanut Charnyn huostaansa, eivät nämä kaksi kilpailijaa olleet joutuneet keskenään mihinkään yhteyteen. Nähdessään Filipin katselevan tyynesti, ilmaisematta hyväntahtoisuutta tai uhkaa, suoritti Charny ensiksi tervehdyksen, johon Filip vastasi lähenemättä. Sitten hän tunkeutui joukon puhki ja sanoi:

— Anteeksi, hyvät herrat, mutta sallikaa minun täyttää eräs kohteliaisuus, jonka olen velkaa.

Ja siirtyen oikean rivin puolelta vasemmalle hän astui suoraan Filipiä kohti, joka ei liikahtanut paikaltaan.

— Herra de Taverney, — sanoi hän tervehtien vielä kohteliaammin kuin äsken, — minun olisi pitänyt kiittää teitä myötätunnosta, jota osoititte sairauteni aikana, mutta saavuin tänne vasta eilen.

Filip punastui, silmäili häntä ja laski sitten katseensa maahan.

— Saan sen kunnian, monsieur, — jatkoi Charny, — että huomenna tulen luoksenne vieraisille. Toivoakseni ei teihin ole jäänyt minua vastaan pahaa mieltä.

— Ei vähääkään, monsieur, — vastasi Filip.

Charny aikoi juuri ojentaa kätensä, jotta Filip tarttuisi siihen, mutta silloin rummun pärrytys ilmoitti kuningattaren saapuvan.

— Tuolta tulee kuningatar, — sanoi Filip hitaasti, vastaamatta Charnyn ystävälliseen kädenliikkeeseen, ja painosti näitä sanoja kumarruksella, joka oli pikemmin surunvoittoinen kuin kylmä.

Hieman hämmästyneenä Charny kiirehti ystäviensä joukkoon oikealle puolelle. Filip pysyi paikallaan, ikäänkuin hänet olisi pantu vartijaksi.

Kuningatar läheni. Hänen nähtiin hymyilevän useille ja ottavan vastaan tai käskevän vastaanottamaan anomuskirjeitä, sillä jo kaukaa hän oli huomannut Charnyn, josta ei enää hellittänyt katsettaan, ilmaisten ystävyyttään sillä avomielisyydellä, joka vihamiesten silmissä oli julkeutta, ja samalla hän lausui kaikkien kuullen:

— Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi mitään kieltää.

Charny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä ja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti riemusta — se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän häiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan askelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja mielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:

— Madame!…

Nyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä nähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista — ehkä omantunnon syyttämänä — rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.

— Tekö, herra de Taverney? — sanoi hän tyyntyen. — Onko teillä jokin pyyntö? Puhukaa.

— Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän majesteettinne hyväksi näkee, — vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan sama alakuloinen kalpeus kuin ennen.

— Nyt heti, monsieur, — sanoi kuningatar vilkaisten salaa Charnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti hänessä vaistomaista pelkoa. — Seuratkaa minua.

Ja hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä, kun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan kirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja saapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin saatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti sunnuntaisin vastaan.

— Astukaa sisään, herra de Taverney, — sanoi hän hilpeällä äänellä, — astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun täytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella, tunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha enne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla, ettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.

Filip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin kohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa oli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan:

— Madame, minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että tällä kertaa minulla on vain hyvä uutinen.

— Ahaa, vai on teillä uutinen! — sanoi kuningatar.

— Ikävä kyllä, on, teidän majesteettinne.

— Voi taivas, — sanoi Marie-Antoinette ottaen taas sen hilpeän äänensävyn, joka teki Filipille niin kipeää, — nythän te kuitenkin sanoitte "ikävä kyllä!" Olenpa minä onneton, sanoisi espanjalainen. Herra de Taverney on sanonut "ikävä kyllä".

— Madame, — jatkoi Filip vakavana, — pari sanaa riittää niin täydellisesti tyynnyttämään teidän majesteettinne, ettei ylevän otsan tarvitse synkistyä tänään erään Taverneyn lähetessä eikä vastedeskään jonkin Taverney-Maison-Rougen tähden. Tänään, madame, tämän perheen viimeinen jäsen, jolleka teidän majesteettinne on suvainnut osoittaa hiukan suosiota, poistuu täältä eikä enää ilmesty Ranskan hoviin.

Äkkiä haihtui kuningattaresta se hilpeä näkö, jota hän oli itselleen tavoitellut karaistuakseen tästä keskustelusta odottamiaan mielenliikutuksia vastaan, ja hän huudahti:

— Aiotteko lähteä?

— Aion, teidän majesteettinne.

— Te… myös!

Filip kumarsi.

— Sisarellani on ollut suru, että hänen täytyi jättää teidän majesteettinne, — sanoi hän. — Minusta oli kuningattarelle paljoa vähemmän hyötyä, ja minä lähden.

Kuningatar istuutui hämmentyneenä muistellessaan, että Andrée oli pyytänyt saada ainiaaksi poistua päivää sen jälkeen, kun tohtori Louisin luona käydessä oli herra de Charnylle annettu ensi aavistus myötätunnosta, joka hänen osakseen tuli.

— Kummallista! — mutisi hän haaveksien, mutta ei lisännyt sanaakaan.

Filip seisoi kuin marmoripatsas odottaen viittausta, että saisi lähteä.

Kuningatar heräsi mietteistään ja kysyi:

— Minne aiotte mennä?

— Aion liittyä herra de Lapeyrouseen, — vastasi Filip.

— Herra de Lapeyrouse on tätä nykyä New Foundlandin tienoilla.

— Olen ryhtynyt toimiin, jotta voin hänet tavata.

— Tietänette, että hänelle on ennustettu hirveä kuolema?

— Tietääkseni ei hirveä, vaan pikainen.

— Ja kuitenkin lähdette sinne!

Filip hymyili ylevän ja vienon kauniina.

— Juuri siksi haluankin häneen liittyä, — vastasi hän.

Kuningatar vaipui taas rauhattomaan äänettömyyteensä ja Filip odotti jälleen kunnioittavasti. Marie-Antoinetten ylevä ja avomielinen luonne virisi uudestaan entistä rohkeampana. Hän nousi, astui nuoren miehen eteen ja lausui valkoiset käsivartensa ristissä rinnan yli:

— Miksi te matkustatte pois?

— Siksi, että matkustaminen on minusta niin hauskaa, — vastasi Filip hiljaa.

— Mutta olettehan jo kerran kulkenut maailman ympäri, — sanoi kuningatar hetkeksi tämän sankarillisen tyyneyden eksyttämänä.

— Niin, Uuden maailman ympäri, madame, — vastasi Filip, — mutta en koko maailman.

Kuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen sanonut Andréelle.

— Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja sisarenne olette kauheita ihmisiä — sellaisia ystäviä, joita lopuksi vihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne minut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto. Hänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä pois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte olla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken sanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!

— Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi paremmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.

— Kuulkaa! — huudahti kuningatar vihastuneena. — Te olette kveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän kuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys; te taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia. Ja kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on tavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi. Enkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten olla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä muuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä. Olkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.

Hänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi edullisempi asema.

— Madame, — sanoi hän, — itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää ylentääkseen niitä, joita ihailee.

Marie Antoinette punastui.

— Muuta en tiedä, — sanoi hän, — kuin että rakastin Andréeta ja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin lähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen olennon… aivan totta puhuen, monsieur… hylkäävän minun kotini.

— Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea nöyryytystä, — vastasi Filip kylmästi. — Häpeäntunto ei ulotu niin korkealle otsalle.

— Mieleni tekee kuitenkin tietää, — jatkoi kuningatar, — mikä on voinut teitä loukata.

— Ei minua ole mikään loukannut, madame, — sanoi Filip vilkkaasti.

— Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä alulla, ja minä osoitin teille huomiota…

— Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.

— Entä jos pyytäisin teitä jäämään… jos käskisin?

— Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.

Kuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen, joka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan väistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella innolla.

— Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän olette epäluuloinen, — sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.

— Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.

— Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?… erään aatelismiehen… herra de Charnyn kanssa… Jota kunnioititte kaksintaistelulla, — jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. — Ja kun luonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin heräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn tulleen takaisin — eikö niin?

Filip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja urhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen mustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.

— Vasta tänään saitte huomata, että herra de Charny on jälleen täällä, — jatkoi hän. — Sanoin "tänään", ja juuri tänään te myös ilmestyitte jäähyväisille.

Filipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa ahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.

— Madame, — sanoi hän, — tosin olen vasta tänään saanut tietää, että herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo kauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden vaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka on lähinnä Apollo-kylpylää.

Nyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella ihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies vihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:

— Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.

Filip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar vaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:

— Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!

26.

Kardinaalin mustasukkaisuus.

Kardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne, jotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei toivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon kuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon perästä.

Aluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen lemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi tietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja rakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä ennen — jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi kaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä sattui häntä itseään kohti.

Kun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä, kuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut hänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua, levottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä yleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet muuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.

Tämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä ainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon ja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin Jeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta, ja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli pian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan kardinaali kysyi kiihkeästi:

— Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan kuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te sallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?

— No no, monseigneur, — vastasi Jeanne, — malttakaa, sitä pyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon hyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.

— Eihän voikaan niin julma olla, — sanoi kardinaali, jota lepytti toivo saada uutisia. — No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?

— Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa tai Versaillesissa.

— Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta…

— Mutta mitä?

— Todistukset?

— Voi taivas, — huudahti Jeanne, — mitä tarkoitatte, monseigneur? Vai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko järjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?

— En vaadi laillista asiakirjaa, kreivitär, vaan tyydyn rakkaudenpanttiin.

— Minusta näyttää, — sanoi Jeanne luotuaan kardinaaliin omituisen katseen, — että olette käynyt kovin vaateliaaksi tai huonomuistiseksi.

— Tiedän kyllä, mitä aiotte sanoa… tiedän, että minun pitäisi tuntea suurta tyydytystä, suurta kunniaa. Mutta arvostelkaa sydäntäni kuin omaanne. Miltä tuntuisi teistä, jos jäisitte tällä tavoin syrjään, kun ensin olisitte näennäisesti saanut suosiota?

— Puhuitte jostakin näennäisyydestä… vai kuulinko väärin? — vastasi Jeanne yhä ivallisena.

— Tietysti voitte iskeä minua rankaisematta. Totta on myös, ettei mikään oikeuta minua valittamaan, mutta kuitenkin valitan…

— Silloin en voi olla vastuussa pahasta mielialastanne, jos sen syyt ovat joutavia tai suorastaan olemattomia.

— Kreivitär, te kohtelette minua pahasti.

— Monseigneur, minä vain toistan sanojanne ja puhun kanssanne asiallisesti.

— Koettakaa jotakin keksiä nuhtelematta hulluuttani; auttakaa, mutta älkää kiduttako.

— En voi auttaa, kun en näe, mitä tehdä.

— Ette näe, mitä olisi tehtävä? — toisti kardinaali painostaen joka sanaa.

— En näe mitään.

— Sama se, madame, — sanoi kardinaali kiivaasti. — Kenties eivät sentään kaikki ole samaa mieltä.

— Ollaanko siis jouduttu siihen, että kiivastumme emmekä enää ymmärrä toisiamme? Monseigneur ei pane pahakseen, että teen tämän huomautuksen.

— Kiivastumme, niin… Teidän vastahakoisuutenne pakottaa minut kiivastumaan.

— Ettekö ota lukuun, onko se väärin.

— En vähääkään. Ellette enää minua auta, käsitän asian niin, ettei teidän ole mahdollista muulla tavoin menetellä.

— Arvostelette minua oikein, mutta miksi siis syytätte?

— Siksi, että teidän olisi minulle sanottava koko totuus.

— Totuus! Senhän olen sanonut, mikäli tiedän.

— Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva nainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee epätoivoon.

Jeanne katsahti häneen hämmästyneenä.

— Selittäkää, mitä ajattelette, — sanoi hän väristen, ei pelosta, vaan ilosta.

Hänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin mustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin kuin olisi osannut toivoakaan.

— Myöntäkää, — jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt intohimoaan, — että kuningatar ei tahdo minua tavata.

— Sitä en väitä, monseigneur.

— Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua — enkä sitä vielä edellytä — pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei herättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on pannut merkille uutterat käyntini.

— Voi, monseigneur! — huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä, että saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin salaavinaan.

— Kuulkaapa, — jatkoi kardinaali, — kun viimeksi tapasin kuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku hiiviskellyt.

— Turha luulo.

— Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.

— Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja jos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä jonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin kohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän juuri teidän tähtenne uhraa?

— Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa, jos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.

— Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota syytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta kohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.

— Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa…

— Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen itseeni.

— Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?

— Sehän on hyvin helppo ottaa selville, — vastasi Jeanne viitaten kirjoituspöytään. — Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.

Kardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.

— Ja te viette hänelle kirjelippuni? — sanoi hän.

— Ellen minä, niin kuka sen sitte toimittaisi?

— Ja… lupaatte tuoda vastauksen?

— Jollette saisi vastausta, kuinka voisitte tietää, mitä on ajateltava?

— Kas niin, nyt te taas olette mieleeni, kreivitär.

— Arvatenkin, — sanoi Jeanne ovelasti hymyillen.

Kardinaali istuutui, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli siro tyyli ja sujuva esitys, mutta sittenkin hän repi rikki kymmenkunnan paperiliuskaa, ennenkuin tyytyi.

— Jos jatkatte tuolla tapaa, — sanoi Jeanne, — ei tästä tulekaan valmista.

— Katsokaas, kreivitär, minua epäilyttää hellyyteni, joka tulvii yli laitojensa, ja se voisi ehkä kyllästyttää kuningatarta.

— Vai niin, — vastasi Jeanne; ivallisesti. — Jos kirjoitatte hänelle politiikkaa, vastaa hän diplomaattina, mutta olkoon se oma asianne.

— Oikeassa olette, ja teitä voi sanoa todelliseksi naiseksi, sydämen ja älyn puolesta. Kuulkaapa, mitä suotta salaisimme teiltä jotakin, kun salaisuutemme on teille tuttu?

Jeanne hymähti.

— Ei teillä todella olekaan paljoa minulta salattavaa.

— Lukekaa siis olkani takaa, mutta yhtä nopeasti kuin kirjoitan, jos ehditte; sillä sydämeni, liekehtii ja kynä kulkee ihan lentämällä.

Hän kirjoitti todellakin sellaisen kirjeen, jossa oli niin hurjaa kiihkoa, hulluutta, helliä nuhteita ja paljastavia vakuutuksia, että Jeanne luettuaan sen allekirjoitukseen asti sanoi itsekseen:

— Siinä nyt on paperilla, mitä en olisi uskaltanut hänelle sanella.

Kardinaali luki sen vielä kertaalleen ja kysyi Jeannelta:

— Kuuluuko se hyvältä?

— Rakastaako hän teitä, — vastasi kavala nainen, — siitä saatte huomenna todistuksia; mutta siihen asti olkaa tyyni.

— Juuri niin, huomiseen asti.

— Muuta en pyydäkään, monseigneur.

Jeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella silmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja virkistyneenä rupesi miettimään.

Tilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut. Tarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.

Kumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän kirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la Mottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut kaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan toisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat tuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus? Kuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin vihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos asiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana, ja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen tekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi puolentoista miljoonan rahasummaksi.

Kardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit, ja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi semmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi puistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?

Tätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen varaan. Kardinaalin sormet syhyivät — hän kyllä laatisi seitsemän, kahdeksan kirjettä lisää.

Mitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi yhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!

Näin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja Jeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi. Ensiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar vetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen välityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja kehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus julkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.

Kun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee julkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei ollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi puolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa kolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.

Mutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi hyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä perätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä mikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen petosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja, mutta se oli raivattava syrjään.

Ehdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näki Olivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.

— Nyt on meidän vuoromme, — tuumi Jeanne tervehtien rikostoveriaan herttaisesti.

Kreivitär antoi Olivalle sovitun merkin tulla illalla ulos. Saatuaan tämän ilmoituksen Oliva palasi mielissään huoneeseensa, ja Jeanne jatkoi mietiskelyjään.

Kun välikappale ei enää kelpaa, on se rikottava — niinhän vehkeilijät yleensä harkitsevat. Mutta useimmat erehtyvät joko rikkoen välikappaleen niin, että se päästää ilmiantavan parahduksen, tai tuhoten sen vain vaillinaisesti, niin että toiset voivat sitä käyttää. Jeannen mieleen johtui, että nuori, elämänhaluinen Oliva ei antaisi itseään musertaa valittamatta. Piti siis keksiä hänelle jokin juttu, joka saisi hänet pakenemaan, ja vielä toinen juttu, joka jouduttaisi pakoa.

Vaikeuksia ilmenee joka askeleella, mutta eräät taistelevat niitä vastaan yhtä mielellään kuin toiset keijuvat ruusuilla. Kuinka ihastunut Oliva olikin uuteen ystäväänsä, oli hänen ihastuksensa vain suhteellista, hänestä kun tämä tuttavuus oli vankilan akkunain lävitse katsottuna miellyttävä. Mutta hän ei salannut Jeannelta, että hänestä olisi ollut hauskempaa päivänvalo ja kävely auringonpaisteessa, yleensä todellinen elämä kuin nuo yölliset salakäynnit ja teeskennelty kuninkaallisuus. Hitunen elämää oli Jeanne, hänen hyväilynsä ja ystävyytensä; elämän tosisisällys oli hänestä kuitenkin raha ja Beausire.

Jeanne oli perinpohjin tutustunut hänen ajatustapaansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Olivan kanssa piti siis ottaa puheeksi, että nyt oli pakko hävittää kaikki todisteet rikollisesta petoksesta, jota oli harjoitettu Versaillesin puistossa.

Illalla Oliva tuli alas kadulle, ja Jeanne odotti häntä portilla. Molemmat astuivat sitten ylöspäin Saint-Clauden katua autiolle bulevardille asti ja nousivat vaunuihinsa, jotka lähtivät hiljaa vierimään kiertotietä Vincennesiin päin.

Olivalla oli hyvin suojaavana valepukuna yksinkertainen hame ja huppukaulus;. Jeanne oli pukeutunut tehtaalaistytöksi, niin ettei kukaan voinut heitä tuntea. Sitäpaitsi olisi täytynyt kurkistaa vaunujen sisään, eikä siihen ollut muilla oikeutta kuin poliisilla. Mutta vielä ei mikään ollut kiinnittänyt poliisin huomiota. Lisäksi oli vaunujen ovessa Valois-suvun vaakuna, mahtava suoja, jota ei järjestysvalta tohtisi uhmata.

Aluksi Oliva peitti Jeannen posket suudelmilla, joihin toinen runsaasti vastaili.

— Voi kuinka minun on ollut ikävä! — valitti Oliva. — Hain teitä ja huutelin.

— Minun oli mahdotonta tulla teitä tapaamaan; siitä olisi meille molemmille tullut paha vaara.

— Kuinka niin? — kysyi Oliva ihmeissään.

— Kauhea vaara, rakas ystävä, niin että vieläkin värisen.

— Voi, kertokaa pian!

— Tiedättehän itsekin, että teidän on täällä ikävä.

— Niin, niin, hirveän ikävä.

— Ja siksi teki mielenne päästä ulos.

— Siinä olitte minulle niin avulias.

— Tiedätte myös, että puhuin teille hupsusta hovilakeijasta, muuten herttaisesta miehestä, ja että hän on rakastunut kuningattareen, jonka näköinen ainakin päältäpäin olette.

— Juuri niin.

— Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että pidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun annettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.

— Ikävä kyllä, — myönsi Oliva huoaten.

— Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa tavattiin tuo miesparka.

Oliva huokasi taas.

— Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.

— Se oli kai väärin tehty, — kuiskasi Oliva, — sillä me petimme häntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin viehättävä kavaljeeri.

— Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että annoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi, tarjositte kätenne suudeltavaksi… se kaikki oli vain kepposia… Mutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin…

Oliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei olisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda katseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.

— Kuinka? — sammalsi Oliva. — Mitä muuta?

— Tuli kolmas kohtaus, — selitti Jeanne.

— Niin kyllä, — myönsi Oliva epäröiden. — Senhän tiedätte, kun olitte mukana.

— Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin tai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta. Minä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui. Siitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte, että te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen antamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle sanotaan.

— Entä sitten? — kysyi Oliva vavisten.

— Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin tekokuningatar sanoo antaneensa.

— Mitä?

— Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi saaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta rakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.

— Voi, hyvä Jumala!

— Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä — sanoi Jeanne.

— Tietysti… mutisi Oliva.

— Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta minulle mitään?

Oliva värisi kiireestä kantapäähän.

— Mitä järkeä olisi siinä, — jatkoi ystävätär kiduttaen, — että te, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että te, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin oikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin semmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.

— Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! — huudahti Oliva.

— No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään pelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden suutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia puistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä. Mutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa… Voi, rakas lapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.

Oliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.

— Mitä silloin voi tapahtua? — kysyi hän.

— Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun tietääkseni.

— En olekaan.

— Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne sellaisen… kevytmielisyyden…

— Mitä sitten?

— Teitte semmoista, minkä nimenä on majesteettirikos. Ja silloin voi joutua kerrassaan perikatoon.

Oliva kätki kasvot käsiinsä.

— Sittenkin, — jatkoi Jeanne, — voitte asiasta päästä, kun todistatte olevanne syytön, koska ette ole tehnyt, mitä hullu lakeija väittää. Kahdesta ensimäisestä kevytmielisyydestä ei voine seurata muuta kuin pari, kolme vuotta vankeutta ja maanpako.

— Vankeus… maanpako! — kauhistui Oliva.

— Sen vaaran voi kuitenkin välttää. Omasta puolestani ryhdyn varokeinoihin ja koetan paeta.

— Pelkäättekö tekin?

— Totta kai! Se hullu antaa tietysti minutkin ilmi. Voi, Oliva parka, kepposemme taitaa käydä meille kalliiksi.

Oliva itki katkerasti.

— Minä en osaa koskaan pysyä järkevänä. Minussa on kuin paha henki! Tämän onnettomuuden jälkeen joudun varmaan johonkin uuteen.

— Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne… koettakaa vain välttää julkista huomiota.

— Kyllä minä nyt pysyn kauniisti suojelijani luona. Mitähän, jos kertoisin hänelle kaikki?

— Jopa nyt jotakin! Kun mies pitää teistä niin hyvää huolta ja salaa teiltä rakkautensa odottaen teiltä vain yhtäkin sanaa, jotta saisi teitä hyväillä, niin juuri sille miehelle ilmoittaisitte, että olette ollut niin ajattelematon, huomatkaa se, ja lisäksi tulee, mitä hän alkaa epäillä.

— Voi taivas, te olette oikeassa.

— Kuulkaapa vielä! Asiasta leviää huhu, viranomaisten tiedustelut panevat suojelijanne arvelemaan, ja kuka tietää, eikö juuri hän itse anna teitä ilmi päästäkseen hovin suosioon?

— Voi, voi!

— Entä jos hän muitta mutkitta ajaa teidät tiehenne, kuinka teidän käy?

— Silloin olen hukassa.

— Ja jos herra Beausire saisi tietää asian… jatkoi Jeanne hitaasti, tarkastellen tämän viimeisen iskun vaikutusta.

Oliva vavahti. Rajulla liikkeellä hän pilasi koko hiuslaitteensa.

— Hän tappaisi minut. Ei, ei, — mutisi hän, — ennemmin tappaisin itseni.

Sitten hän kääntyi Jeannen puoleen ja sanoi epätoivoisena:

— Tehän ette voi minua pelastaa, kun itse olette vaarassa.

— Minulla on pieni vuokratila kaukana Picardiessa, — vastasi Jeanne. — Jos voisin huomaamatta päästä sinne turvaan, ennenkuin kaikki on saatu ilmi, niin voisi vielä toivoa.

— Mutta se mielipuoli tuntee teidät ja voi aina saada teidät käsiinsä.

— Kun vain te olette poissa ja piilossa, en sitten enää pelkää hullua miestä. Silloin voin hänelle julkisesti sanoa: Te olette hullu, kun semmoista väitätte… todistakaa. Siihen hän ei pystyisi, ja minä voisin salavihkaa lisätä: te olette roisto.

— Minä lähden, milloin ja miten vain tahdotte, — sanoi Oliva.

— Luullakseni se on viisainta, — vastasi Jeanne.

— Täytyykö matkustaa heti?

— Ei, vaan odottakaa, kunnes olen kaikki valmistanut, niin että onnistuu. Olkaa piilossa, älkää näyttäkö itseänne minullekaan. Kuvastimenkin edessä pitää teillä olla valepuku.

— Kyllä, kyllä, luottakaa minuun, rakas ystävä.

— Ja aluksi palataan kotia; meillä ei ole enää mitään sanomista toisillemme.

— Kauvanko luulette kestävän, ennenkuin olette valmis?

— Sitä en tiedä, mutta huomatkaa eräs asia: tästedes lähtöpäiväänne asti ei minua enää näy akkunassa. Jos minut siellä näette, saatte olla varma, että se juuri on määräpäivä, ja olkaa valmiina.

— Kyllä, kiitos, hyvä ystävä!

He palasivat hitaasti Saint-Clauden kadulle. Oliva ei uskaltanut puhutella Jeannea, ja tämä oli niin mietteissään, ettei sanonut mitään. Perille päästyään he suutelivat toisiaan, ja Oliva pyysi ystävältään nöyrästi anteeksi, että oli ajattelemattomasti toimittanut niin paljon harmia.

— Minä olen nainen, — vastasi rouva de la Motte ivallisesti mukaillen latinalaista runoilijaa, — ja kaikki naisellinen heikkous on minulle tuttua.

27.

Pako.

Mitä Oliva oli luvannut, sen hän täytti. Ja mitä Jeanne oli luvannut, sen hän toimitti.

Seuraavasta päivästä lähtien Oliva salasi olemuksensa maailmalta niin tarkoin, ettei kukaan voinut epäillä hänen asuvan Saint-Clauden kadun varrella.

Hän pysytteli aina verhon tai muun suojan takana pitäen akkunat suljettuina, vaikka auringonsäteet pyrkivät iloisesti leikkien sisään.

Jeanne ryhtyi puolestaan kaikkiin valmistuksiin tietäen, että huomispäivänä lankesi maksettavaksi ensimäinen puolen miljoonan erä, ja järjesti asiansa niin, ettei miltään taholta päästäisi hänen kimppuunsa, kun pommi räjähtäisi. Tämä kauhea hetki oli nyt hänen huomioittensa viimeisenä päämääränä. Hän oli viisaasti harkinnut, että pako olisi helppo, mutta samalla ilmeisin syytös itseään vastaan. Jäädä paikalleen kuin kaksintaistelija, joka odottaa vastustajansa pistoa, pysyä liikkumatta silläkin uhalla, että kaatuisi, mutta samalla siinä toivossa, että kaataisi vihollisensa, sellainen oli kreivittären päätös.

Tämän vuoksi hän päivää sen jälkeen, kun oli Olivan tavannut, näyttäytyi kello kahden aikaan akkunassaan ilmoittaakseen valekuningattarelle, että oli jo aika samana iltana puikkia tiehensä.

Mahdotonta olisi kuvata Olivan riemua ja kauhua. Paon välttämättömyys merkitsi vaaraa, sen mahdollisuus merkitsi pelastusta. Hän heitti kaunopuheisen lentosuukkosen Jeannelle ja rupesi valmistautumaan matkalle pistäen matkalaukkuunsa joitakin suojelijansa kalleuksia.

Merkin annettuaan Jeanne meni hakemaan vaunuja, joiden huostaan jätettäisiin neiti Olivan kallisarvoinen olemus. Tässä oli kaikki, mitä kärkkäinkään vakooja olisi havainnut tavallisesti niin ilmeisistä todisteista, että nämä kaksi ystävystä olivat salaliitossa. Akkunaverhot ummessa, akkunat kiinni ja himmeänä harhailevaa valoa, sitten epäselvää kahinaa, salaperäistä kopinaa, jotakin epäjärjestystä ja lopuksi pimeys ja hiljaisuus.

Kello löi yksitoista illalla Saint-Paulin kirkontornissa, ja tuuli kuljetti virran puolelta kumeat, verkkaiset lyönnit Saint-Clauden kadulle saakka, kun Jeanne saapui Saint-Louisin kadulle kolmen ripeän hevosen vetämissä postivaunuissa. Kuskipenkillä istui kaapuun kääriytynyt mies, joka opasti ajuria. Jeanne nykäisi miestä kaavusta ja käski pysäyttää Roi-Dorén kadun kulmaan, ja mies tuli puhuttelemaan kreivitärtä.

— Vaunut saavat odottaa tässä, hyvä herra Réteau, — sanoi Jeanne. — Puoli tuntia riittää. Minä tuon tänne erään, joka astuu vaunuihin, ja sitten viette hänet kaksinkertaisesta kyytimaksusta pikku talooni Amiensiin.

— Kyllä, rouva kreivitär.

— Siellä jätätte hänet vuokramieheni Fontainen haltuun, jolle olen jo antanut ohjeet.

— Hyvä on, madame.

— Mutta onko teillä ase mukana, hyvä Réteau?

— On kyllä, madame.

— Tätä naista vainoo eräs hullu mies… Kukaties aiotaan hänet matkalla pysäyttää…

— Mitä silloin on tehtävä?

— Ampukaa heti, kun joku yrittää estää matkaa.

— Kyllä, madame.

— Pyysitte kaksikymmentä louisdoria palkkioksi siitä, mistä oli puhe. Saatte sata, ja minä maksan myös kulut matkastanne Lontooseen, jonne odotatte minua enintään kolmen kuukauden kuluessa.

— Hyvä on, madame.

— Tässä saatte sata louisdoria. Luultavasti en enää tapaa teitä täällä, sillä parasta on teidän rientää Saint-Valeryhin ja sieltä heti laivalla Englantiin.

— Luottakaa minuun, madame.

— Se koskee omaa etuanne.

— Meidän etuamme, — sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. — Minä siis odotan.

— Ja minä lähetän naisen kohta tänne.

Réteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein askelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.

Tässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti itse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle merkkinä tulla alas kadulle.

— Se on varova tyttö, — tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan olevan pimeän.

Jeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei näkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen suostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.

— Hän tulee varmaankin alas pimeässä, — ajatteli Jeanne, — eikä siinä ole mitään vaaraa.

Ja hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli ottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.

— Se hupsu, — tuumi kreivitär harmissaan, — kuinka paljon hän hukkaa kallista aikaa riepujensa takia.

— Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista! Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.

— Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.

Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta mitään vastausta ei tullut.

— Se naikkonen on varmaankin sairastunut, — mutisi Jeanne raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, — eikä pääse liikkeelle. Mutta ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.

Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita. Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.

— Entä jos joku olisi hänen luonaan? — ajatteli kreivitär.

— Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin portaissa jonkun…

Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian ratkaisi seuraava uusi ajatus:

— Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina pulasta.

Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut, vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen takaa kuului levottomia askelia.

Läähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä ei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin, arvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut — oli vain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.

— Oliva, Oliva! — sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.

— Avatkaa, avatkaa! — joudutti Jeanne.

Ovi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla oli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot käsiinsä.

— Oliva! — sanoi mies. — Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti hiljaa kreivinnan päähinettä.

— Kreivitär de la Motte! — huudahti hän sellaisella äänensävyllä, joka mainiosti kuvasti hämmästystä.

— Kreivi de Cagliostro! — mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.

Niiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin pahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen synkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin suurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi melkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi hänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja istumaan.

— Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? — kysyi Cagliostro levollisesti.

— Monsieur… sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää katsettaan kreivin silmistä, — minä tulin… hakemaan…

— Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani, joka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän arvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.

Jeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.

— Varmaankin, — jatkoi tämä tyyneesti, — jouduitte sen saksalaisen vintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo eikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja sitten hän kai nukahti jälleen.

— Älkää häntä toruko, monsieur, — sanoi Jeanne jo hieman keveämmin, kun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.

— Eikö juuri hän avannut porttia?

— Luullakseni se oli hän… mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä nuhteita?

— Sen voin luvata, — myönsi kreivi hymyillen. — Mutta selittäkää nyt asianne, madame.

Ja kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse aukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä tarkoituksesta.

— Minä tulin, — sanoi hän kiireesti, — kysymään teiltä neuvoa, herra kreivi, eräiden huhujen johdosta.

— Mitä huhuja ne ovat?

— Suokaa minulle aikaa, — vastasi Jeanne. — Asia on hyvin arkaluontoinen…

— Koeta, koeta, — ajatteli Cagliostro. — Mutta satimessa olet!

— Olettehan te kardinaali de Rohanin ystävä? — sanoi Jeanne.

— Ahaa, sukkela alku, — tuumi Cagliostro. — Kisko vain niin pitkälle kuin nuorasi riittää, mutta pitemmälle et pääse.

— Niin minä olen todellakin ystävyyssuhteessa hänen korkea-arvoisuuteensa, — lausui hän ääneen.

— Ja minä tulin, — jatkoi Jeanne, — kysymään teiltä…

— Mitä? — kysyi Cagliostro hieman ivallisesti.

— Sanoin jo äsken, että asemani on arkaluontoinen. Älkää siis käsittäkö sanojani väärin. Varmaankin olette kuullut, että kardinaali osoittaa minulle hiukan mieltymystä, ja nyt tahtoisin tietää, minkä verran voin luottaa… Sanotaanhan teidän, monsieur, voivan katsahtaa sielujen ja sydämien sisimpään pohjaan.

— Selittäkää vähän tarkemmin, madame, — sanoi kreivi, — jotta pääsisin katsahtamaan hiukan syvemmälle omaan sieluunne ja sydämeenne.

— Kerrotaan kardinaalin rakkauden kohdistuvan toisaalle… hyvin korkealle… vieläpä väitetään…

Nyt Cagliostro iski leimuavan katseen Jeanneen, joka oli vähällä kaatua selälleen.

— Madame, — sanoi hän, — minä osaan todellakin saada salat ilmi, mutta täysin onnistuakseni tarvitsen apua. Suvaitkaa vastata seuraaviin kysymyksiin:

— Kuinka olette tullut tänne minua tapaamaan, kun en täällä asu?

Jeannea kauhistutti.

— Kuinka pääsitte sisään, kun tässä osassa taloa ei ole juopunutta portinvartijaa eikä muitakaan palvelijoita? Ja ellette hakenut minua, ketä te haette? Ette vastaa! — jatkoi hän kreivittären vavistessa. — Täytynee siis virkistää muistianne. Te pääsitte sisään sillä avaimella, joka tuntuu olevan taskussanne. Kas, tässähän se onkin. Tulitte tapaamaan nuorta naista, jota pelkästä hyvyydestä piilotin luonani.

Jeanne hoippui kuin maasta temmattu puu.

— Entä jos niin olisikin, — sanoi hän hiljaa, — mitä rikollista siinä on? Eikö naisen sovi tavata toista naista? Kutsukaa hänet tänne, niin saatte kuulla, tarvitseeko ystävyyttämme salata…

— Madame, — keskeytti Cagliostro, — noin te puhutte vain senvuoksi, että tiedätte hänen olevan täältä poissa.

— Onko hän poissa? — huudahti Jeanne pelästyneenä. — Onko Oliva lähtenyt pois?

— Vai olette te tietämätön koko asiasta, vaikka itse avustitte hänen ryöstämistään täältä!

— Minäkö auttanut hänen ryöstämistään! — huusi Jeanne, jossa jälleen heräsi toivoa. Hänet on siis viety, ja te syytätte minua!

— En ainoastaan syytä, vaan todistan, — sanoi Cagliostro.

— Todistakaa! — sanoi kreivitär julkeasti.

Cagliostro otti pöydältä erään paperin ja näytti sitä Jeannelle.

'Jalo suojelijani, herra kreivi!

— alkoi Cagliostrolle osoitettu kirjelippu.

— 'Suokaa anteeksi, että lähden pois, mutta ennen kaikkea rakastan herra Beausireä, ja kun hän on tullut tänne, vie hän minut mukanaan ja minä seuraan häntä. Hyvästi! Ottakaa vastaan vakuutus ikuisesta kiitollisuudestani.'

— Beausire! — toisti Jeanne kivettyneenä. — Eihän se mies tiennyt Olivan osoitettakaan!

— Kyllä hän tiesi, — sanoi Cagliostro vetäen taskustaan esille toisen paperin. — Tämän löysin rappusilta, tullessani tapani mukaan tervehtimään suojattiani. Luultavasti on herra Beausire sen pudottanut.

Kreivitär luki tuntien kylmiä väreitä:

'Herra Beausire voi löytää neiti Olivan Saint-Clauden kadun varrelta, bulevardin kulmasta. Parasta on viedä hänet sieltä heti. Tätä neuvoo vilpitön ystävätär. Joutukaa, sillä aika on täpärällä.'

Kreivitär rutisti paperia vimmastuneena.

— Ja hän veikin Olivan, — sanoi Cagliostro kylmästi.

— Mutta kuka tämän on kirjoittanut? — kysyi Jeanne.

— Arvatenkin te, hänen vilpitön ystävättärensä.

— Kuinka hän pääsi tänne sisään? — ihmetteli Jeanne luoden paatuneeseen puhetoveriinsa raivoisan silmäyksen.

— Eikö ovea voi avata teidän avaimellanne? kysyi Cagliostro

— Kun se on minulla, ei se voinut olla Beausirellä.

— Jos on yksi avain, voi niitä olla kaksikin, — vastasi Cagliostro katsoen häntä suoraan silmiin.

— Teillä on todistuskappaleita, — sanoi Jeanne hitaasti, — eikä minulla ole muuta kuin epäluuloja.

— Niitä on minullakin, — sanoi Cagliostro, — ja varmasti yhtä paljon.

Samalla hän antoi kreivittärelle hienon viittauksen, että puhelu oli päättynyt.

Jeanne lähti alas rappusia, jotka hänen tullessaan olivat pimeitä ja autioita, mutta nyt hän tapasi siellä parikymmentä lakeijaa kynttilä kädessä, ja Cagliostro toisti häntä saattaessaan kaikkien kuullen moneen kertaan: rouva kreivitär de la Motte.

Hän kiirehti tiehensä puhkuen raivoa ja kostoa, niinkuin tarun lohikäärme sylkee tulta ja myrkkyä.

28.

Kirje ja kuitti.

Seuraava päivä oli viimeinen määräaika, jona kuningatar itse oli luvannut maksaa jalokivikauppiaille Böhmer ja Bossangelle.

Kun kuningattaren kirjeessä oli kehoitettu vaiteliaisuuteen, odottivat he, että viisi sataa tuhatta livreä lähetettäisiin heidän luokseen. Ja kun kauppiaille, kuinka rikkaita ovatkin, puolen miljoonan erän saaminen on melkoisen tärkeä asia, laativat yhtiömiehet paraimmalla käsialallaan kuitin. Tätä ei kuitenkaan tarvittu, sillä kukaan ei tullut sitä vaihtamaan viittä sataa tuhatta livreä vastaan.

Suurimmassa tuskassa kului jalokivikauppiailta yö heidän yhä odotellessaan melkein epätodennäköistä rahantuojaa. Kuningattarella oli välistä omituisia päähänpistoja; hänen täytyi salata asiansa, ja lähetti saattoi tulla vaikka puoliyön jälkeen.

Aamurusko hälvensi heidän tyhjänpäiväiset luulottelunsa. Silloin Böhmer päätti lähteä Versaillesiin yhtiömiehensä kanssa, jonka oli määrä odottaa vaunuissa.

Hän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että ellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli osannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä, sai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä kuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.

Pian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta Charnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta rakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja huomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta kuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn, joka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka myönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo uutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa eikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen näyttää rumentunutta hahmoaan.

— Siitä saamme olla ihan varmat — puhelivat he tulkiten Marie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, — että hänen majesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei vielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi, että silloin ollaan muilta rauhassa.

Ja kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko rahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.

Kun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet saatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.

— No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? — kysyi kuningatar heti, kun hän tuli näkyviin. — Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on huono onni, niinkuin muistatte.

Böhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi kuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti ympärilleen ja vastasi:

— Juuri niin, teidän majesteettinne.

— Mitä te haette? — kysyi kuningatar ihmetellen. — Vai onko teillä jokin salaisuus?

Tästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.

— Samanlainen salaisuus kuin ennen, jokin koriste myytävänä, — jatkoi kuningatar, — verraton kalleus? Älkää arkailko, ei täällä kukaan kuuntele.

— Siinä tapauksessa… mutisi Böhmer.

— Niin, mitä?

— Voin sanoa teidän majesteetillenne…

— Mutta sanokaa pian, hyvä Böhmer. Jalokivikauppias läheni kohteliaasti hymyillen.

— Voin sanoa, että teidän majesteettinne unohti meidät eilen, — sanoi hän herttaisesti näyttäen hieman kellastuneita hampaitaan.

— Unohdin! Kuinka? — kysyi kuningatar hämmästyen.

— Eilen oli… määräpäivä…

— Mikä määräpäivä?

— Anteeksi, jos uskallan teidän majesteetillenne… Tiedän kyllä, että tämä on epähienoa… Kenties teidän majesteettinne ei ole varannut… Se olisi tosin perin ikävää, mutta…

— Mitä ihmettä, Böhmer! — huudahti kuningatar. — Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte. Selittäkää vihdoinkin, hyvä mies!

— Teidän majesteettinne näkyy unohtaneen koko asian. Onhan se luonnollista, kun on niin paljon ajattelemista.

— Mitä olisin unohtanut?

— Eilen lankesi maksettavaksi ensi erä kaulanauhan hintaa, — selitti Böhmer arasti.

— Olette siis myynyt sen kaulanauhan?

— Kuinka?… sopersi Böhmer luoden kuningattareen ällistyneen katseen. — Minusta näyttää, että…

— Ja ostajat jättivät maksamatta, Böhmer parka? Sepä on Ikävä juttu. Semmoisten ihmisten olisi pitänyt tehdä, niinkuin minä tein: kun eivät voineet maksaa, piti heidän luopua kaulanauhasta vaatimatta käsirahaa takaisin.

— Mi-mitä… änkytti jalokivikauppias horjahtaen kuin varomaton matkamies, joka äkkiä on saanut auringonpistoksen.

— Mitä teidän majesteettinne suvaitsi minulle sanoa?

— Minä sanon, hyvä Böhmer, että jos kymmenen ostajaa jättää teille takaisin kaulanauhan, niinkuin minä jätin, ja saatte pitää hyvänänne kahden sadan viidenkymmenen tuhannen livren käsirahan, karttuu siitä teille kaksi ja puoli miljoonaa ja kaupan päälle kaulanauha.

— Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan takaisin, niinkö? — huudahti Böhmer hikoillen.

— Juuri niin sanon, — vastasi kuningatar tyynesti. — Mikä teitä vaivaa?

— Mitä? — jatkoi jalokivikauppias. — Kieltääkö teidän majesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?

— Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? — sanoi kuningatar ankarasti. — Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina riivaamaan jonkun ihmisen?