SISÄLLYS: (continued 4)

— Mutta, — väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, — minusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta suusta… että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin… että teidän majesteettinne on sen jättänyt takaisin.

Kuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.

— Onneksi, — sanoi hän, — minulla on hallussani jotakin, millä voin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra Böhmer, jotten sanoisi pahempaa.

Hän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka levitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.

— Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, — sanoi hän ja istuutui voidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.

Böhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten asteettain äärimmäistä kauhua.

— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar. — Tottahan tunnette tuon kuitin, joka nimenomaan todistaa, että olette saanut kaulanauhan takaisin, ja jollei teiltä ole unohtunut oma nimenne…

— En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, — puhkui Böhmer tukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.

Kuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista silmistään.

— Kiellättekö? — kysyi hän.

— Kiellän jyrkästi… Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai henki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä piirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja pyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne, minä en ole tätä kuittia kirjoittanut.

— Silloin, monsieur, — sanoi kuningatar hiukan vaaleten, — olen minä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?

Böhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan kuningattarelle.

— En usko, madame, — sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen murtamalla äänellä, — että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut tämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.

— Mikä paperilappu tämä on? — huudahti kuningatar. — Minä en ole koskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?

— Se on allekirjoitettu, — sammalsi Böhmer heikosti.

Marie-Antoinette de France… Te olette hullu! Olenko minä syntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar? Eikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa? Kuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa väärentäjillenne.

— Väärentäjilleni… änkytti jalokivikauppias, joka oli vähällä pyörtyä. — Teidän majesteettinne epäilee siis minua, Böhmeriä?

— Epäilettehän tekin minua, Marie-Antoinettea, — sanoi kuningatar ylpeästi.

— Mutta tuo kirje, — väitti Böhmer vielä ja viittasi paperiin, joka yhä oli kuningattaren kädessä.

— Ja tuo kuitti, — vastasi tämä viitaten paperiin, jota Böhmer ei ollut hellittänyt.

Jalokivikauppiaan täytyi nojata tuoliin, kun lattia tuntui keinuvan. Hän läähätti, ja huimauksen kalpeutta seurasi uhkaavan halvauksen heleä puna.

— Antakaa takaisin kuittini, — sanoi kuningatar. — Minusta se on pätevä, ja tässä saatte kirjeen, jonka allekirjoituksena on Marie-Antoinette de France. Yliprokuraattori ilmoittaa teille, minkä arvoinen se on.

Ja heitettyään hänelle kirjeen, kun oli temmannut kuitin hänen kädestään, käänsi kuningatar hänelle selkänsä ja poistui viereiseen huoneeseen jättäen oman onnensa nojaan miesparan, joka ei kyennyt mitään ajattelemaan ja vastoin kaikkia hovitapoja vaipui nojatuoliin.

Muutaman minuutin kuluttua Böhmer tointui sen verran, että pääsi huumaantuneena ulos ja kiirehti tapaamaan Bossangea, jolle kertoi asian menon niin hätääntyneellä tavalla, että yhtiömies alkoi häntä pahasti epäillä. Mutta hän toisti ilmoituksensa niin moneen kertaan ja niin tarkoin, että Bossange rupesi repimään tekotukkaansa ja Böhmer omaa tukkaansa, mikä näky oli ohitse kulkevista ja vaunuihin kurkistelevista perin surkea ja samalla hassunkurinen.

Mutta kun ei voi koko päiväksi jäädä vaunuihin ja kun teko- tai omaa tukkaa repien lopulta osuu päälakeen, jonka alla on tai pitää olla ajatuksia, niin saivat jalokivikauppiaat kiinni siitä ajatuksesta, että olisi yhteisvoimin, jos mahdollista, pyrittävä kuningattaren luo saamaan edes jotakin selityksen tapaista. He astuivat siis surkuteltavassa mielentilassa linnaan päin ja kohtasivat erään upseerin, joka kuningattaren puolesta kutsui hänen luokseen jommankumman. Helppo on kuvitella, kuinka he riemastuneina kiireesti tottelivat, ja heidät saatettiin heti hänen majesteettinsa luo.

29.

Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.

[Rohanien vaalilause; suomeksi: Kuningas en voi (olla), prinssi en viitsi, Rohan olen. — Rohanit olivat Bretagnen prinssejä siltä ajalta, jolloin se maakunta oli itsenäinen. Tämä ylhäinen ja itsetietoinen suku sammui heinäk. 13. p:nä 1916 uskaliaalla yöllisellä tiedustusretkellä saksalaisten ampumalinjalle. Suom.]

Kuningatar näkyi odottavan maltittomasti ja huudahtikin kohta, kun huomasi jalokivikauppiaat:

— Ahaa, herra Bossange! Vai olette hankkinut apuväkeä, Böhmer! Sitä parempi.

Böhmerillä ei ollut mitään sanottavaa; sitä enemmän hän ajatteli. Sellaisella hetkellä on parasta toimia liikkeillä: Böhmer heittäytyi siis Marie-Antoinetten jalkain juureen. Tämä temppu oli hyvin ilmehikäs, ja Bossange hänen yhtiömiehenään teki samoin.

— Hyvät herrat, — sanoi kuningatar, — nyt olen tyyni enkä aio enää kiihtyä. Sitäpaitsi on mieleeni johtunut jotakin, mikä saa minut arvostelemaan teitä toisin. Varmaankin olemme, te ja minä joutuneet jonkin pikku kepposen uhriksi… mutta minusta se ei enää ole salaperäinen.

— Oi, madame! — huudahti Böhmer ihastuneena näistä sanoista. — Teidän majesteettinne ei siis enää epäile, että me olisimme… voi, kuinka vaikeata on sitä sanaa lausua… tarkoitan väärentäjiä.

— Vakuutan teille, että minun on yhtä vaikeata sitä kuulla kuin teidän lausua, — vastasi kuningatar. — En minä enää teitä epäile.

— Epäileekö teidän majesteettinne jotakuta muuta?

— Vastatkaa kysymyksiini. Sanotte, ettei teillä enää ole timanttikoristetta?

— Ei ole enää, — vastasivat jalokivikauppiaat yhtaikaa.

— Teidän ei tarvitse tietää, kelle olin jättänyt kaulanauhan teille vietäväksi… se asia koskee vain minua. Onko luonanne käynyt… oletteko tavannut kreivitär de la Motten?

— Anteeksi, madame, olemme kyllä hänet tavanneet…

— Jättikö hän teille mitään… minun puolestani?

— Ei, madame. Kreivitär sanoi vain: Odottakaa.

— Mutta kuka antoi teille sen kirjeen?

— Kirjeen? — toisti Böhmer. — Tämän kirjeen, jonka teidän majesteettinne näki, toi meille tuntematon henkilö myöhään eräänä iltana.

Ja hän näytti väärennettyä kirjettä.

— Vai niin, — sanoi kuningatar, — hyvä on. Huomaatte siis, ettei se tullut suoraan minulta.

Hän soitti, ja huoneeseen tuli muuan lakeija.

— Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, — sanoi kuningatar tyynesti. — Ettekö ole tavannut ketään, — jatkoi hän yhtä levollisesti, — esimerkiksi kardinaali de Rohania?

— Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä…

— Hyvä, — keskeytti kuningatar. — Ei mennä vielä pitemmälle. Niin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan, ei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte sanoessaan: Odottakaa, tarkoitti… Ei, en arvaa mitään enkä tahdokaan arvata… Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette kertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä tiedän kaikki.

Tämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa jo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi osaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:

— Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on aina rikos.

Marie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.

— Tosin tämä kuitti, — sanoi hän, — on väärennetty, ellette ole saanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten, että saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin viedä timantit takaisin.

— Milloin vain teidän majesteettinne käskee, — sanoi Bossange. — Rehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.

— Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän yksin voi meitä opastaa.

— Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä vastauksen saamme? — kysyi Böhmer.

— Sen saan tietää ennen kuin te, — vastasi kuningatar. Minä juuri autan teidät pulasta. Menkää nyt.

Heidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa jälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä etsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme jalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.

Kardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua, jonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä sanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta kaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi enää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen ritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisi mahdottomiksi käyneisiin suhteisiin. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja tarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse paperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli muovaellut.

— Kiemaileva, oikullinen, uskoton! — huusi hän epätoivoissaan. — Mutta kyllä minä kostan!

Hän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät heikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.

— Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, — ajatteli hän, — toinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän otti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi sittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.

Ja onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen kirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta. Viimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti kardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut, että vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan näitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan kotoisin Versaillesista.

Juuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän hämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät hänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta tämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange uhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.

— Mitä se merkitsee? — tuumi kardinaali. — Antakaa heidän tulla.

He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle. Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.

— Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, — huusi kardinaali, — mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?

Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.

— Käykö täällä samoin kuin siellä? — näkyi Böhmer silmäniskulla kysyvän kumppanillaan.

— Ei, ei, — vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. — Minä puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.

Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja lausui sen heille vasten kasvoja.

— Monseigneur, — äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun jälkeen huokauksen, — oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.

— Joko ette ole hulluja, — vastasi kardinaali, — ja silloin teidät viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!

— Monseigneur, me emme ole hulluja… meiltä on varastettu!

— Mitä se minuun kuuluu? — tiuskasi kardinaali. — Enhän minä ole poliisi.

— Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, — nyyhkytti Böhmer. — Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy…

— Vai kaulanauha! — keskeytti prinssi. — Sekö teiltä on varastettu?

— Se juuri, monseigneur.

— Mitä siitä sanoo kuningatar? — kysyi kardinaali ilmaisten hiukan harrastusta.

— Hän lähetti meidät teidän luoksenne.

— Se on hyvin suosiollista hänen majesteettinsa puolelta. Mutta mitä minä sille voin, miesparat?

— Te voitte kaikki, monseigneur, te voitte sanoa, minne se on joutunut.

— Minäkö?

— Varmaankin.

— Hyvä herra Böhmer, tuolla tapaa voisitte minua puhutella, jos kuuluisin siihen varasjoukkoon, joka on kuningattarelta siepannut kaulanauhan.

— Ei sitä ole kuningattarelta varastettu.

— No keltä siis, Herran nimessä?

— Kuningatar väittää, ettei se ollutkaan hänen hallussaan.

— Niinkö hän väittää? — sanoi kardinaali epäröiden. — Mutta onhan teillä hänen sitoumuksensa.

— Kuningatar sanoo, että se sitoumus on väärennetty.

— Mitä ihmettä! — huudahti kardinaali. — Teiltä menee pää sekaisin, hyvät herrat.

— Eikö ole niin, kuin sanoin? — kysyi Böhmer Bossangelta, joka myönsi kolmeen kertaan.

— Kenties kuningatar väitti niin senvuoksi, että joku oli hänen luonaan silloin, kun puhuitte asiasta, — huomautti kardinaali.

— Ei siellä ollut ketään, mutta tässä ei ole vielä kaikki.

— No mitä vielä?

— Kuningatar ei ole ainoastaan väittänyt, että meidän saamamme kirje on väärennetty, vaan hän näytti meille kuittia, jossa me muka tunnustamme saaneemme timantit takaisin.

— Teidän kuittianne! Ja se kuitti…

— On yhtä väärä kuin toinenkin paperi. Herra kardinaali sen varmaankin tietää.

— Väärä… kaksi väärennystä… ja sanotte, että minä muka tiedän?

— Tietysti, sillä te kävitte meille vakuuttamassa samaa, mitä rouva de la Motte oli sanonut, ja tiesitte myös, että olimme myyneet kaulanauhan kuningattarelle ja että se oli hänen hallussaan.

— Nämähän ovat perin vakavia asioita, — sanoi kardinaali ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. — Koetetaan nyt hieman selvitellä. Minun osuuteni tässä kaupassa oli muistaakseni seuraavanlainen. Ensiksi ostin hänen majesteettiaan varten tuon kaulanauhan ja suoritin alkumaksuna kaksisataaviisikymmentä tuhatta livreä.

— Aivan niin, monseigneur.

— Sitten saitte sitoumuksen itse kuningattarelta, ainakin niin ilmoititte, ja siihen hän oli merkinnyt maksuajat. Varmuutena oli hänen omakätinen allekirjoituksensa.

— Hänen omakätinen… Väitätte siis, että kuningatar itse oli kirjoittanut?

— Näyttäkää se minulle.

— Tässä se on.

Jalokivikauppiaat ottivat sen esille, ja kardinaali katsahti siihen.

— Kuinka lapsellisia te olette! — huudahti hän. — Tässä on Marie-Antoinette de France… Mutta onhan kuningatar Itävallan keisarin tytär! Teiltä on kavallettu; käsiala ja allekirjoitus… molemmat väärennettyjä!

— Mutta siiloin, — huusivat jalokivikauppiaat epätoivon kuilussa, — täytyy rouva de la Motten tuntea väärentäjä ja varas.

Tämän huomautuksen totuus yllätti kardinaalin.

— Kutsutaan rouva de la Motte tänne, — sanoi hän hämmästyneenä.

Ja samoin kuin kuningatar, soitti hänkin. Hänen palvelijansa kiirehtivät tavoittamaan Jeannea, jonka vaunut eivät voineet vielä olla kaukana.

Mutta Böhmer ja Bossange, jotka turvautuivat kuningattaren lupauksiin kuin jänikset pensaisiin, toistivat:

— Missä kaulanauha on? Missä kaulanauha on?

— Tässä menevät korvat lukkoon, — sanoi kardinaali harmissaan. — Kuinka minä tiedän, missä kaulanauhanne on? Jätin sen kuningattarelle, muuta en tiedä.

— Mutta ellemme saa maksua, vaadimme kaulanauhan takaisin! — hokivat molemmat kauppiaat.

— Hyvät herrat, se ei koske minuun, — toisti kardinaali vimmastuneena ja valmiina paiskauttamaan velkojat ovesta ulos.

— Rouva de la Motte, kreivitär de la Motte on syössyt meidät perikatoon, — huusivat Böhmer ja Bossange epätoivosta käheinä.

— Rouva de la Motten rehellisyyttä kiellän epäilemästä sillä uhalla, että saatte paikalla selkäänne.

— Mutta joku on rikollinen, — sanoi Böhmer surkeasti. — Tottahan joku on syypää näihin kahteen väärennykseen.

— Kenties minä? — kysyi kardinaali kopeasti.

— Monseigneur, sitä emme tietystikään väitä.

— No mitä te minulta tahdotte?

— Herran nimessä, selitystä, monseigneur.

— Odottakaa, kunnes itse saan jonkin selityksen.

— Mitä vastaamme kuningattarelle, joka myös ärjyy meitä vastaan?

— Mitä hän siis sanoo?

— Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de la Mottella, mutta ei suinkaan hänellä.

— Vai niin, — sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. — Menkää sanomaan kuningattarelle… Ei, älkää sanoko hänelle mitään. Muutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna… huomenna, kuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne, saatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä, eikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen vastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää… silloin, hyvät herrat, minä olen Rohan ja minä maksan!

Lausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä suorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat yhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.

— Siis huomenna, monseigneur? — sammalsi Böhmer.

— Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, — vastasi kardinaali.

30.

Miekkailutaitoa ja valtioviisautta.

Seuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin linnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.

Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.

Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.

— Mainio sää, — sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli astunut hänen työhuoneeseensa, — kerrassaan sopiva neitsyt Maarian taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan.

— Olen kovin pahoillani, sire, — vastasi ministeri, — että minun on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.

— Mitä nyt? — sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. — Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! — Mitä on tapahtunut?

— Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi, että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle. Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä poliisiministerin huoleksi.

— Onko varastettu? — huudahti kuningas. — Te olette oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.

— Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?

— Böhmerinkö?

— Juuri Böhmerin, sire.

— Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?

— Samasta.

— Sen hylkääminen tuotti minulle komean "Suffren" laivan, — sanoi kuningas hieroen kämmeniään.

— Se kaulanauha on varastettu, — sanoi parooni välittämättä siitä, kuinka paljon pahaa saisi toimeen.

— Ikävä juttu, perin ikävä, vastasi kuningas. — Se koriste oli kallis, mutta timantit voi helposti tuntea. Niiden paloittelu veisi varkaudesta kaiken edun, ja ellei niitä rikota, saa poliisi kyllä asiasta selon.

— Sire, — keskeytti herra de Bréteuil, — ei tämä ole tavallinen varkaus. Siihen sekaantuu huhuja.

— Huhuja! Mitä tarkoitatte?

— Väitetään, sire, että kuningatar on pitänyt sitä koristetta hallussaan.

— Mitä ihmettä! Juuri minun läsnäollessani hän sen hylkäsi eikä tahtonut sitä katseitakaan. Hulluutta, mahdotonta, parooni! Kuningatar ei ole ottanut sitä kaulanauhaa haltuunsa.

— Sire, minä en käyttänyt täsmällistä sanaa. Parjaus on aina niin sokea käydessään hallitsijain kimppuun, että oikea sana olisi kuninkaallisille korville liian loukkaava. Se, että kuningatar on pitänyt…

— Mutta, herra de Bréteuil, — sanoi kuningas hymyillen, — ei suinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on varastanut?

— Sire, — riensi nyt ministeri selittämään, — kuningattaren sanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne hylkäsi; sanotaan… eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne vakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat moisia katalia huhuja… sanotaan, että jalokivikauppiailla on hänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan kaulanauhan olevan hänen hallussaan.

Kuningas kalpeni.

— Vai sanotaan niin, — toisti hän, — mutta mitä kaikkea ei sanota! Tämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos hän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen, ja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar voi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä hyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi minulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan aviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä en tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun hivenelläkään.

Parooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja. Mutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän kävi taas epävarmaksi, levottomaksi.

— Ja sitäpaitsi, — sanoi hän, — mitä te puhuitte varkaudesta? Sanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha voisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.

— Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, — vastasi parooni, — enkä osannut puhua loppuun.

— Suuttumuksellani!… Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta… parooni…

Ja kelpo kuningas remahti nauramaan.

— Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte, että kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka… hänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.

— Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän majesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de Calonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne katsonut hyväksi myöntää.

— Se on totta.

— No nyt sanotaan, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.

— Entä sitten? — kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.

— Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan teidän majesteetillenne.

— Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? — huudahti kuningas ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä hetkestä pääsi voittopuolelle.

— Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.

— Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?

— Ei, sire, ei juutalaiselta.

— Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.

Tunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.

— Parempi olisi ollut, — vastasi ministeri.

— Vai olisi se ollut parempi! Mutta keltä kuningatar on voinut pyytää rahaa?

— Sire, en oikein uskalla…

— Te hämmästytätte minua, monsieur, — sanoi kuningas nostaen päätään ja otti taas kuninkaallisen puhetavan. — Olkaa niin hyvä ja sanokaa heti rahanlainaajan nimi.

— Kardinaali de Rohan, sire.

— Eikö teitä hävetä mainita kardinaali de Rohania, koko maan velkaantuneinta miestä?

— Sire… vastasi Bréteuil ja laski katseensa.

— Tuo ilme ei minua miellytä, — lisäsi kuningas, — ja nyt teidän täytyy paikalla antaa selitys, herra oikeusministeri.

— Ei, sire, en mistään hinnasta, sillä mikään ei voi minua pakottaa päästämään huuliltani ainoatakaan sanaa, joka halventaisi kuninkaani tai kuningattareni mainetta.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan.

— Kovin alhaalle nyt painumme, herra de Bréteuil, — sanoi hän. — Tuosta poliisiraportista lemahtaa likaviemärin tuoksuja, ja sieltä se onkin kotoisin.

— Kaikki parjaus huokuu myrkyllisiä höyryjä, ja siksi tulee kuningasten pontevin toimin puhdistaa ilma ympärillään, elleivät tahdo jättää kunniaansa sellaisen myrkyn uhriksi suorastaan valtaistuimella.

— Herra de Rohan, — mutisi kuningas. — Mutta kuinka se voisi olla edes todennäköistä? Onko kardinaali siis laskenut liikkeelle semmoisen huhun…

— Teidän majesteettinne voi helposti saada selville, onko kardinaali de Rohan hieronut kauppaa jalokivikauppiasten Böhmer ja Bossangen kanssa ja onko hän sopinut ehdoista ja määrännyt maksuajat.

— Todellako? — huudahti kuningas vihan ja mustasukkaisuuden vallassa.

— Se on tosiasia, joka tulee esille, jos vähänkään kuulustelee. Siitä menen takuuseen teidän majesteetillenne.

— Takaatte siis?

— Ehdottomasti, omalla vastuullani, sire. Kuningas alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.

— Nämä ovat kauheita asioita, — sanoi hän, — mutta vielä en näe merkkiäkään varkaudesta.

— Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus kuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.

— Ahaa, — sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. — Hän kieltää! Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.

— Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?

— Syytättekö siis vain herra de Rohania…

— Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan…

— Se on vakava syytös, parooni.

— Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön. Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana varkaus on lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren pyhitetyn nimen yhteydessä.

— Se on totta, se on totta, — myönsi kuningas hämmentyneenä. — Te olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.

— Välttämättä, sire.

— Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de Rohan menossa kappeliin?

— Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista, ja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla yllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän majesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.

— Mitä siis tehdä? Noutaa hänet tänne ja kysyä?

— Ei, sire. Sallikaa minun antaa hyvä neuvo. Asiasta ei nosteta melua, ennenkuin teidän majesteettinne on puhunut kuningattaren kanssa.

— Hyvä on, — vastasi kuningas. — Häneltä saan kuulla totuuden.

— Siitä ei epäilystäkään, sire.

— Istukaapa nyt tuohon, parooni, ja kertokaa avoimesti, lieventämättä, mitä kaikkea on tapahtunut ja kuinka sitä selitetään.

— Minulla on kaikki yksityiskohdat salkussani todistuksilleen.

— Siis asiaan käsiksi! Mutta odottakaa, kunnes olen käskenyt sulkea oven. Olin kyllä luvannut kahdelle henkilölle vastaanoton nyt aamupäivällä, mutta jääköön toistaiseksi.

Kuningas antoi määräyksensä, istuutui sitten ja katsahti vielä akkunasta.

— Mutta nyt tuella on kardinaali, — sanoi hän. — Katsokaa itse.

Bréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa. Siellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja arkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli hänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti messuamaan.

— Tulipa hän vihdoinkin! — huudahti kuningas ja nousi seisaalle.

— Sitä parempi, — vastasi ministeri. — Selitys ei siedäkään viivytystä.

Ja sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin ihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli salkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas huomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä, mutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu todistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli kestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä käytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa. Ovelle naputti eräs upseeri.

— Mitä nyt? — kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneet Bréteuilin esityksistä.

— Sire, — sanoi huoneeseen astunut upseeri, — kuningatar pyytää teidän majesteettianne tulemaan luoksensa.

— Nyt on sattunut jotakin uutta, — sanoi kuningas kalpeana.

— Kenties, — myönsi Bréteuil.

— Minä lähden kohta kuningattaren luo, — huudahti kuningas. — Odottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.

— Hyvä, ratkaisu lähenee, — mutisi oikeusministeri.

31.

Aatelismies, kardinaali ja kuningatar.

Juuri silloin, kun herra de Bréteuil oli mennyt kuninkaan luo, oli herra de Charny kiihtyneenä pyytänyt päästä kuningattaren puheille. Tämä oli pukeutumassa ja näki parvekkeen puoleisesta akkunastan kuinka Charny itsepäisesti pyrki perille. Kuningatar antoi heti määräyksen, että Charny oli päästettävä sisälle, ennenkuin täysin ehti pyyntöään esittääkään, sillä hän alistui sydämensä vaatimukseen, ja ylevän ylpeästi hän sanoi itsekseen, että puhdas, sielullinen rakkaus, kuten herra de Charnyn, saa milloin tahansa näyttäytyä kuningatartenkin palatsissa. Charny astui sisään ja kosketti vavisten kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi.

— Voi, madame, mikä onnettomuus! — sanoi hän tukahtuneella äänellä.

— Mikä teitä vaivaa? — huudahti kuningatar vaaleten, kun näki ystävänsä niin hätääntyneenä.

— Madame, tiedättekö, mitä äsken sain kuulla? Tiedättekö, mitä huhutaan? Tiedättekö, mitä kuninkaalle lienee jo kerrottu tai mitä hän jo huomenna tietää?

Kuningatar! tunsi kylmiä väreitä, muistellen sitä siveän nautinnon yötä, jolloin kenties jokin mustasukkainen, vihamielinen silmä oli hänet nähnyt puistossa Charnyn kanssa.

— Kertokaa kaikki, minä olen vahva, — vastasi hän painaen toista kättä rintaansa vasten.

— Sanotaan, madame, että olette ostanut Böhmer ja Bossangelta erään kaulanauhan.

— Olen sen jättänyt takaisin, — sanoi kuningatar.

— Lisäksi sanotaan, että olitte jättävinänne sen takaisin, että luulitte voivanne maksaa, että kuningas sen esti kieltämällä nimensä siitä maksumääräyksestä, jonka herra de Calonne esitti, että silloin käännyitte erään henkilön puoleen saadaksenne rahaa ja että se henkilö on teidän… rakastajanne.

— Ja te, monsieur, puhutte tuolla tapaa! — sanoi kuningatar ilmaisten äänessään mitä ylevintä luottamusta. — Antakaa niiden puhua, joiden tekee mieli. Rakastajan keksiminen on heistä parjausta varten vähemmän suloista kuin ystävyyssuhde on meidän kesken ihana ja pyhitetty totuus.

Charny vaikeni hämmästyneenä tästä voimakkaasta, lämpimästä kaunopuheisuudesta, joka huokuu tosirakkaudesta jokaisen jalon naissydämen hienoimpana tuoksuna. Mutta hänen vastauksensa viipyminen lisäsi kuningattaren levottomuutta.

— Mitä aiotte sanoa, herra de Charny? Parjauksen kieltä en opi koskaan ymmärtämään. Vai oletteko te oppinut?

— Madame, suvaitkaa kuunnella minua tarkoin; asia on vakava. Eilen kävin enoni, herra de Suffrenin kanssa hovin juvelikauppiasten Böhmerin ja Bossangen luona; sillä enoni on Intiasta tuonut muutamia timantteja, joiden arvosta hän tahtoi selvyyttä. Puhuttiin yhtä ja toista. Kauppiaat kertoivat komentajalle kauhean jutun, jota teidän majesteettinne vihamiehet olivat lisäilleet. Madame, minä olen ihan epätoivoissani; sanokaa minulle, että olette ostanut kaulanauhan; sanokaa myös, että se on maksamatta. Mutta älkää jättäkö minua siihen uskoon, että kardinaali de Rohan on puolestanne maksanut.

— Kardinaali de Rohan! — huudahti kuningatar.

— Niin, kardinaali de Rohan, jota sanotaan kuningattaren rakastajaksi… jolta kuningatar lainaa rahaa… jonka eräs onneton Charny niminen mies on nähnyt Versaillesin puistossa hymyilemässä kuningattarelle, polvillaan kuningattaren edessä ja suutelemassa hänen käsiään… joka sitten…

— Monsieur, — keskeytti Marie-Antoinette tuimasti, — jos minua selkäni takana epäilette, on siihen syynä se, ettei teissä ole rakkautta, kun olette luonani.

— Voi, vaara on uhkaava, — vastasi nuori mies. — En minä tullut pyytämään teiltä vilpittömyyttä ja rohkeutta, vaan rukoilemaan itselleni jotakin muuta.

— Sanokaa ensin, mistä vaarasta puhutte.

— Täytyy olla mielipuoli, ellei sitä aavista, madame. Kun kardinaali vastaa kuningattaren velasta… kun hän sen maksaa, syöksee hän kuningattaren turmioon. Tässä en tahdo kajotakaan kuolettavaan suruun, jota minulle tuottaa se luottamus, mikä teissä näkyy olevan kardinaali de Rohaniin. Ei, sellaisesta murheesta kuolee, mutta ei valita.

— Te olette hullu, — sanoi kuningatar vihastuneena.

— En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut, madame. Näin teidät puistossa… Ei se ollut erehdys, sanon nyt. Tänään on paljastunut julma, murhaava totuus… Kardinaali voi ehkä kerskata…

Kuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.

— Hullu, hullu, — toisti hän sanomattoman tuskaisesti. — Uskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä, sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua rikolliseksi… Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan tuleenkin… Tehnyt rikoksen… ja kenen kanssa… minä, joka olen aina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi tämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny, ellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko epäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni kuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.

Olivier väänteli käsiään tuskassa.

— Kuulkaa minua, — sanoi hän, — jos tahdotte, että teen teille suuren palveluksen.

— Tekö, — huudahti kuningatar, — te, joka olette vihollisiani julmempi… sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette! Ettäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii… en koskaan, monsieur!

Olivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.

— Saatte nähdä, — sanoi hän, — etten minä ole sitä lajia, joka huokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi jo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut epätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?

— Monsieur!…

— Minä en valikoi sanojani, kun on kuolema likellä. Ellette nyt minua kuule, niin sanon, että jo tänä iltana olemme molemmat kuolleita, te häpeästä, minä kuolemanne näkemisestä. Suoraan vihollista vastaan, madame, niinkuin sodassa! Suoraan kohti vaaraa, kohti kuolemaa! Menkäämme yhdessä vihollista vastaan, minä pelkkänä sotamiehenä, mutta urhoollisena, sen saatte nähdä, te majesteettisen väkevänä tuimimmassa käsikähmässä. Jos sorrutte, ette ainakaan yksin! Kuulkaa, madame, pitäkää minua veljenänne… Tehän tarvitsette rahaa… sen kaulanauhan maksuun?

— Minäkö?

— Älkää kieltäkö.

— Sanoinhan teille…

— Älkää sanoko, ettei kaulanauha ole hallussanne.

— Vannon teille…

— Älkää vannoko, jos tahdotte, että yhä rakastan teitä!…

— Olivier!

— Teillä on vielä yksi keino pelastaa samalla kunnianne ja minun rakkauteni. Kaulanauha maksaa kuusitoista sataa tuhatta livreä; olette jo maksanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tässä on puolitoista miljoonaa, ottakaa ne.

— Mitä se merkitsee?

— Älkää katselko näitä papereita, vaan ottakaa vastaan ja maksakaa velka.

— Te olette myynyt maatilanne! Kauppakirjat kirjoitettu minun nimelleni ja hinta kuitattu. Olivier, te hävitätte omaisuutenne minun tähteni. Teillä on hyvä ja jalo sydän, enkä enää arastele tunnustamasta kaikkea sellaiselle rakkaudelle. Olivier, minä rakastan teitä!

— Ottakaa vastaan.

— En, mutta minä rakastan teitä.

— Kardinaali de Rohan saa siis maksaa? Ajatelkaa, madame, ettei se ole jalomielistä teidän puoleltanne, vaan julmuutta, joka minut musertaa… Otattehan te vastaan kardinaalilta…

— Minäkö? Kuulkaapa nyt, herra de Charny, minä olen kuningatar, ja jos annan alamaisilleni rakkautta tai rikkautta, en koskaan ota kumpaakaan vastaan.

— Mitä siis aiotte?

— Sen saatte määrätä te. Mitä luulette kardinaali de Rohanin ajattelevan?

— Hän ajattelee, että te olette hänen rakastajattarensa.

— Nyt olette töykeä, Olivier…

— Puhun, niinkuin puhutaan kuoleman uhatessa.

— Mitä luulette jalokivikauppiasten ajattelevan?

— Että kun kuningatar ei voi maksaa, kardinaali maksaa hänen puolestaan.

— Mitä luulette yleisön ajattelevan kaulanauhasta?

— Että se on teillä, että olette sen kätkenyt, että myönnätte sen vasta sitten, kun sen on maksanut jalo kardinaali rakkaudesta teihin tai kuningas peläten häväistystä.

— Hyvä! Entä te, Charny, mitä te ajattelette? Kysyn suoraan: mitä ajattelette niistä kohtauksista, joita näitte puistossa?

— Madame, minusta näyttää, että teidän tarvitsee todistaa minulle syyttömyytenne, — vastasi aatelismies jäykästi.

Kuningatar pyyhki hikeä otsaltaan.

— Prinssi Louis, kardinaali de Rohan, Ranskan ylihovisaarnaaja! — huusi käytävästä muuan lakeija.

— Hän! — mutisi Charny.

— No nyt käy ihan mielenne mukaan, — sanoi kuningatar.

— Aiotteko ottaa hänet vastaan?

— Aioin juuri lähettää häntä kutsumaan.

— Mutta minä…

— Menkää tuonne toiseen huoneeseen ja jättäkää ovi raolleen, että paremmin kuulisitte.

— Madame!

— Joutukaa, kardinaali tulee.

Hän työnsi Charnyta menemään viereiseen huoneeseen, veti ovea kiinni sen verran kuin tarvittiin ja käski saattamaan kardinaalin luokseen.

Kynnykselle ilmestyi kardinaali de Rohan loistaen kirkollisessa juhlapuvussaan. Takana näkyi lukuisa saattue myös loistavissa puvuissa. Näiden kumartelevien henkilöiden joukossa nähtiin myös Böhmer ja Bossange hieman kömpelöinä juhlavaatteissaan.

Kuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille hymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.

Louis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun valmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia, joka voi antaa anteeksi.

Kuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.

— Madame, — sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan, — minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän majesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.

— Minäkö? — kummastui kuningatar. — Päinvastoin, herra kardinaali, aioin juuri kutsuttaa teidät tänne.

Kardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.

— Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? — kuiskasi hän. — Saanko puhua avoimesti?

— Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko… nyt olemme yksin.

Kuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat aatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä rohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana kuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.

Kardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta ollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.

— Paljonpa teillä on valmistuksia, — sanoi kuningatar tekeytyen hilpeäksi.

— Mutta jos… mutisi kardinaali.

— Mitä jos? — kysyi kuningatar.

— Ei suinkaan kuningas tule tänne?

— Älkää pelätkö kuningasta tai ketään muutakaan, — vastasi Marie Antoinette vilkkaasti.

— Teitä vain pelkään, — sanoi kardinaali liikutetulla äänellä.

— Sitä vähemmän on pelkoon syytä. Enhän minä ole kammottava olento. Mutta sanokaa nyt asianne muutamin sanoin, selvällä äänellä, sillä minä pidän avomielisyydestä, ja jos arkailette, en oikein usko teitä rehelliseksi mieheksi. Älkää vielä innostuko! Minulle on sanottu, että teillä on jotakin valittamista minua vastaan. Puhukaa siis, minulle on taistelu mieleen, minä olen sellaista sukua, joka ei säikähdy. Tietääkseni te olette samanlainen. Mistä te minua moititte?

Kardinaali huokasi ja nousi taas seisaalle ikäänkuin vapaammin hengittääkseen. Vihdoin hän tunsi tyyntyvänsä ja aloitti.

32.

Selityksiä.

Kuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten. Charny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin puolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.

— Madame — sanoi kardinaali kumartaen, — te tiedätte varmaankin, mitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?

— En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.

— Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut käyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata, miksi minulle ei sitä suoraan sanota?

— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole mitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi koskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot kovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva de la Motte?

— Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.

— Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on, niin luullakseni juuri te.

— Minäkö, madame? Miksi niin?

— Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella rouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen kertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu. Tämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.

— Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut rouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin teidän majesteettinne.

— Jätetään siis kreivitär ja puhutaan omista asioistamme.

— Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä muutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen tuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua uutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.

— Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.

— Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän majesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin epätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen ankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.

— Nyt taas emme käsitä toisiamme, — sanoi kuningatar. — Te puhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi pahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!

— Madame, — huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja kuningatarta, — suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa toiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.

— Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä. Puhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin jalokivisepille?

— Takaisin jalokivisepille! — toisti kardinaali hämmästyneen näköisenä.

— Niin, minne olette sen pannut?

— Minäkö? Minähän en tiedä…

— Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai kaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat väittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani kuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat sen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla selittää kaikki… mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää arvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on aikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä hyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava ostamaan se koriste… itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte puolestani maksamaan…

— Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, — sanoi kardinaali huoaten.

— No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha jäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin kauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva de la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota kauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi päättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis harrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne ja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut sekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että moitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni rikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen asia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle, joka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa, monsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo synkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?

Kuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei kardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun kuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:

— Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä minähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään juonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi. Minulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla tai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.

— Mahdotonta, — huudahti kuningatar kummastuneena. — Eikö kaulanauha ole teidän hallussanne?

— Ei, madame.

— Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?

— En, madame.

— Te ette siis pidä häntä kätkössä?

— En, madame.

— Ettekä tiedä, minne hän on mennyt?

— En enempää kuin teidän majesteettinne.

— Mutta kuinka siis selitätte tämän asian?

— Madame, minun täytyy tunnustaa, etten osaa sitä selittää. Sitäpaitsi en nyt ensi kertaa valita sitä, ettei kuningatar minua käsitä.

— Milloin olisi niin sattunut? Minä ainakaan en muista.

— Suvaitkaa, madame, palauttaa mieleenne ne kirjeet, jotka olen lähettänyt.

— Teidän kirjeenne! — hämmästyi kuningatar. — Oletteko te minulle kirjoittanut?

— Tosin liian harvoin, madame, ilmaistakseni kaikki, mitä oli sydämessäni.

Kuningatar nousi.

— Minusta näyttää, — sanoi hän, — että laskemme toisistamme pilaa. Siitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä teillä on sydämessänne tai sydämellänne… en oikein huomannut, kuinka äsken lausuitte?

— Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni salaisuuden!

— Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?

— Madame!

— Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle ansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.

— Vannon, madame, etten ole sanonut mitään… Eikö täällä todella ole ketään kuuntelemassa?

— Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis asianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella, todistakaa se.

— Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua… hän, meidän ystävämme… niin että teidän majesteetissanne taas heräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.

— Meidän ystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin pilvistä pudonnut.

— Madame, pyydän teiltä, — sanoi kardinaali kiivastuneena kuningattaren katkerasta äänensävystä, — että säästäisitte minua. Teidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.

— Voi, hyvä Jumala! — huudahti kuningatar kalveten. — Mitä tuo mies sanoo?

— Hyvä on, — jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä kiihkeämmin veri alkoi kiehua, — varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin varovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua pahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei olisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää, että kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä laki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!

Kuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen hihaan.

— Sanokaa paikalla, monsieur, — kovisti hän vapisevalla äänellä, — olenko minä sanonut: en tahdo enää, taikka: minä tahdon? Kelle olen sanonut toista ja kelle toista?

— Minulle kumpaakin.

— Teille?

— Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en unohda, että lausuitte toiset.

— Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.

— Minä?

— Te olette raukka… parjaatte naista.

— Minäkö?

— Te olette kavaltaja… loukkaatte kuningatarta.

— Ja te, te olette sydämetön nainen, tunnoton kuningatar.

— Onneton mies!

— Te olette vähitellen saattanut minut itseenne rakastumaan hulluuteen asti. Te olette antanut minun huumautua toiveilla.

— Toiveilla! Hyvä Jumala! Olenko minä hullu vai onko tuo mies roisto?

— Olisinko koskaan uskaltanut pyytää yöllisiä kohtauksia, joita minulle soitte?

Kuningatar päästi raivostuneen kiljahduksen, johon vastasi huokaus viereisestä huoneesta.

— Kuinka minä olisin rohjennut, — jatkoi Rohanin prinssi, — tulla yksinäni Versaillesin puistoon, ellette olisi lähettänyt rouva de la Mottea minua noutamaan?

— Hyvä Jumala!

— Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista sisään?

— Hyvä Jumala!

— Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun… tämän ihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet… polttaneet?

— Voi taivas!

— Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan minulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani ja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.

— Jo riittää!

— Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut haaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö… ihana kuutamo, suloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?

— Monsieur, monsieur! — huusi kuningatar peräytyen, — te herjaatte!

— Jumalani! — vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti, — sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta naiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!

— Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän heti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse keksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa yöllä…

— Olen kyllä käynyt, — vastasi kardinaali ylväästi.

— Panette henkenne alttiiksi, jos pysytte väitteissänne. — Rohan ei valehtele. Minä olen siellä käynyt.

— Herra de Rohan, taivaan nimessä sanokaa, ettette ole minua tavannut puistossa…

— Vaikka täytyisi kuolla, kuten uhkasitte, olen sittenkin tavannut juuri teidät puistossa, jonne rouva de la Motte minut saattoi.

— Vielä kerran! — huudahti kuningatar kuolonkalpeana väristen, — peruutatteko sananne?

— En.

— Toisen kerran kysyn teiltä: ettekö ole itse punonut tätä kataluutta minua vastaan?

— En.

— Viimeisen kerran, herra de Rohan, vaadin teitä tunnustamaan, että teidät on ehkä petetty, että tuo kaikki oli parjausta, haavetta, mahdotonta… ties mitä. Myönnättekö, että olen syytön, että voin olla syytön?

— En.

Kuningatar suoristautui uhkaavana ja juhlallisena.

— Saatte siis joutua, — sanoi hän, — tekemisiin kuninkaan oikeuden kanssa, koska jääväätte Jumalan oikeuden.

Kardinaali kumarsi vastaamatta. Kuningatar soitti niin kiivaasti, että monta kamarirouvaa tuli yhtaikaa sisälle.

— Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, — sanoi hän kuivaten huuliaan, — että pyydän häntä hyväntahtoisesti saapumaan luokseni.

Muuan upseeri riensi täyttämään käskyä. Kardinaali oli päättänyt uhmata kaikkea ja jäi pelkäämättä erääseen nurkkaan. Marie-Antoinette astahti monta kertaa viereisen huoneen ovelle, mutta ei mennyt sisään, ikäänkuin olisi joka kerta oven edestä löytänyt menettämänsä maltin.

Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut tässä kauheassa, mykässä kohtauksessa, kun kynnykselle ilmestyi kuningas, toinen käsi pistettynä poimukauluksen väliin. Takana näkyi vieläkin muiden joukossa Böhmer ja Bossange, jotka säikähtyneinä aavistivat myrskyä.

33.

Vangitseminen.

Heti kun kuningas oli astunut huoneeseen, kääntyi kuningatar hänen puoleensa tavattoman kiihtyneenä.

— Sire, tässä on kardinaali de Rohan, joka puhuu aivan uskomattomia asioita; olkaa niin hyvä ja pyytäkää häntä ne toistamaan.

Kuullessaan nämä odottamattomat sanat, tämän äkillisen hyökkäyksen, kardinaali vaaleni. Asema olikin niin outo, että hän ei enää käsittänyt. Saattoiko hän, tekeytyen rakastajaksi, ollen uskollinen alamainen, selittää aviomiehelle, kuninkaalleen, sitä suhdetta, jossa väitti olevansa kuningattareen, toisen puolisoon? Mutta kuningas kysyi mietteisiinsä vaipuneelta kardinaalilta:

— Eikö asia koske erästä kaulanauhaa, monsieur? Siitä teillä kaiketi on minulle kerrottavana uskomattomia asioita. Puhukaa siis, minä kuuntelen.

Kardinaali teki kohta päätöksen, kahdesta pulmasta hän valitsi pienemmän: kahdesta hyökkäyksestä hän otti kestääkseen sen, joka oli kuningasparille kunniallisempi. Ja jos hänet varomatta heitettäisiin toiseen vaaraan… sama se, silloin hän esiintyisi uljaana, ritarillisena miehenä.

— Niin, juuri kaulanauhasta on puhe, sire, — mutisi hän.

— Oletteko sen ostanut, monsieur?

— Sire…

— Oletteko vai ette?

Kardinaali katsahti kuningattareen eikä vastannut.

— Oletteko vai ette? — toisti kuningatar. — Puhukaa totta, monsieur, pelkkää totta; ei teiltä muuta vaadita.

Kardinaali käänsi katseensa poispäin ja pysyi vaiti.

— Kun ei herra de Rohan suvaitse vastata, vastatkaa te, madame, — sanoi kuningas. — Varmaankin te tiedätte asiasta jotakin. Oletteko ostanut sen kaulanauhan?

— En! — vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.

— Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, — sanoi kuningas juhlallisesti.

Kardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.

— Ette siis vastaa mitään? — jatkoi kuningas.

— Mistä minua syytetään, sire?

— Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen teille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa sitoumukseen.

— Se paperi on väärennetty! — sanoi kuningatar.

— He sanovat myös, — lisäsi kuningas, — että jos kuningatar ei maksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali, olette sitoutunut.

— Minä en kieltäydy maksamasta, sire, — vastasi kardinaali.

— Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän. Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut, vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.

— Herra kardinaali, — sanoi kuningas, — tässä jutussa esiintyy kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren nimikirjoitusta.

— Ja toinenkin väärennys, — huudahti kuningatar, — nimittäin se paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?

— Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni, — vastasi kardinaali yhä järkkymättä. — Onko syypää yhteen vai kumpaankin, on samantekevää.

Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas hillitsi häntä kädenliikkeellä.

— Olkaa varuillanne, — sanoi hän kardinaalille. — Te pahennatte asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta, mutta te näytätte aikovan syyttää.

Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:

— Puhdistaa itseäni… se on mahdotonta!

— Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte itsenne syylliseksi.

— Kuka sitä uskoo? — kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.

— Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi uskoa, että…

Ja vihastuksen väristys rumensi kuninkaan tavallisesti niin lempeitä piirteitä.

— Sire, — kiirehti kardinaali sanomaan, — minä en tiedä mitään siitä, mitä puhutaan, en mitään siitä, mitä on tapahtunut; muuta en voi vakuuttaa kuin ettei kaulanauha ole minun hallussani, että se nyt on jollakulla, jonka pitäisi esiintyä, mutta ei tahdo, ja joka pakottaa minut toistamaan raamatun sanat: paha langetkoon rikollisen pään päälle.

Kuningatar näytti aikovan tarttua kuninkaan käsivarteen. Kuningas sanoi hänelle:

— Asia on riitainen teidän ja hänen kesken, madame. Vielä kerran, onko kaulanauha teillä?

— Ei, sen vannon äitini kunnian ja poikani hengen kautta, — vastasi kuningatar.

Täynnä riemua tästä selityksestä kuningas kääntyi kardinaaliin päin ja sanoi:

— Silloin asia jää oikeuden ja teidän kesken, monsieur, paitsi jollette pidä parempana vedota armooni.

— Kuninkaan armoa voi anoa vain rikollinen, — vastasi kardinaali. — Minusta on inhimillinen oikeus parempi.

— Ettekö siis mitään tunnusta?

— Ei ole mitään tunnustettavaa.

— Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! — huudahti kuningatar.

Kardinaali pysyi ääneti.

— Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, — jatkoi kuningatar. — Tällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota en kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena ole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.

Kardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi kuningas hätääntyen.

— Madame! — mutisi kardinaali kauhistuneena.

— Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on sydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni julki vaikka torilla.

— Viattomuutenne! — sanoi kuningas. — Kuka olisi kyllin röyhkeä tai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?

— Pyydän teiltä, madame… sanoi kardinaali.

— Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne viihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire, vaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.

— Madame, varokaa; nyt menette liian pitkälle, — sanoi kardinaali.

— Mitä kummaa? — kysyi kuningas ylpeästi. — Kuka uskaltaa niin puhutella kuningatarta? Ehkä joku muu kuin minä?

— Juuri niin, sire, — vastasi Marie-Antoinette. — Kardinaali de Rohan puhuu niin kuningattarelleen, sillä hän väittää olevansa siihen oikeutettu.

— Tekö, monsieur? — mutisi kuningas julmistuen.

— Hän juuri, — vahvisti kuningas halveksivasti.

— Onko herra kardinaalilla todistuksia? — kysyi kuningas ja astui askeleen häntä lähemmäksi.

— Hänellä kuuluu olevan kirjeitä, — sanoi kuningatar.

— Näyttäkääpä, monsieur! — vaati kuningas.

— Kirjeet esille! — huusi kuningatar.

Kardinaali sipaisi kädellään kylmän hien kostuttamaa otsaansa ja näkyi kysyvän Jumalalta, kuinka kenessäkään saattoi olla niin paljon julkeutta ja kavaluutta. Mutta vastausta hän ei antanut.

— Eikä siinä ole kaikki, — jatkoi kuningatar, joka yhä enemmän yltyi hänen jalomielisyytensäkin kiihottamana, — vaan kardinaalilla on muka ollut minun kanssani salaisia kohtauksia…

— Madame, säästäkää! — pyysi kuningas.

— Häveliäisyyden vuoksi! — sanoi kardinaali.

— No kuulkaa, monsieur, — jatkoi kuningatar, — jollette ole kaikkein kehnoin mies, jos pidätte enää mitään pyhänä, niin näyttäkää todistuksenne, jos niitä on!

Kardinaali kohotti päätään hitaasti ja vastasi:

— Ei, madame, minulla ei ole todistuksia.

— Älkää pahentako rikoksianne uudella rikoksella, — riehui kuningatar, — älkää kasatko päälleni häväistyksiä. Teillä on apuri, rikostoveri, todistaja tähän kaikkeen. Mainitkaa hänen nimensä!

— Kuka se on? — kovisti kuningas.

— Rouva de la Motte, sire, — vastasi kuningatar.

— Ahaa! — sanoi kuningas voitonriemuisesti, kun kuuli inhonsa Jeannea vastaan vihdoinkin saavan perustetta. — Haetaan se nainen tänne kuulusteluun.

— Hyvä olisi, mutta hän on kadonnut, — selitti kuningatar. — Kysykää kardinaalilta, minne on rouva de la Motten toimittanut. Hänelle on ollut perin tärkeätä, ettei rikostoveria tavata.

— Toiset, joille se on vieläkin tärkeämpää, ovat antaneet hänen hävitä, — vastasi kardinaali, — ja siksi on mahdotonta häntä löytää.

— Mutta jos te, monsieur, olette syytön, — sanoi kuningatar raivoissaan, — auttakaa edes syyllisten ilmisaamista.

Kardinaali loi häneen viimeisen silmäyksen, käänsi hänelle selkänsä ja pani käsivartensa ristiin.

— Monsieur! — sanoi kuningas loukkaantuneena, — teidät viedään Bastiljiin!

Kardinaali kumarsi ja sanoi lujalla äänellä:

— Tässäkö asussa? Yllä arkkipiispan juhlapuku? Koko hovin nähden? Suvaitkaa, sire, ottaa huomioon, että siitä tulisi suunnaton häväistysjuttu; sitä raskaammin se painaisi sitä päätä, johon se lopuksi osuisi.

— Se on minun tahtoni, — sanoi kuningas kiihtyneenä.

— Sire, te määräätte kirkkoruhtinaalle ennen aikojaan kohtuuttoman rangaistuksen, ja kidutus ennen tuomiota on laiton.

— Niin tapahtuu kuitenkin, — vastasi kuningas ja aukaisi oven hakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.

Likellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat kuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin asennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli hänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa olevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti käytävän perälle asti:

— Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!

Kardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten hätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä. Hän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti ylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi erinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi tähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni pelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi epäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken kuulemaansa käskyyn.

— Niin, monsieur, — sanoi hänelle kardinaali, — minut todellakin on vangittava.

— Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, — sanoi kuningas keskellä kuolonhiljaisuutta, — kunnes messun aikana teen päätökseni.

Kuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja kardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka piti hattua kädessään.

— Madame, — sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea hillitä itseään, — tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus, siis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.

— Kiitän teitä, — vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan käsiä, — te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.

— Kiitätte minua?

— Kaikesta sydämestäni. Te olette toiminut kuninkaana, minä kuningattarena, siitä saatte olla varma.

— Hyvä on, — vastasi kuningas tuntien sydämellistä iloa, — saamme siis kerrankin hyvitystä kaikista näistä katalista juonista. Kun te ja minä olemme kerta kaikkiaan musertaneet käärmeen, tulee meille toivoakseni rauha.

Hän suuteli kuningatarta otsalle ja palasi omiin huoneisiinsa. Sillä välin kardinaali oli käytävän päässä nähnyt Böhmerin ja Bossangen puoleksi pyörtyneinä toistensa sylissä ja vähän matkan päässä palvelijansa, joka tästä tuhosta tyrmistyneenä vaani isäntänsä katsetta.

— Monsieur, — sanoi kardinaali edellään käyvälle upseerille, — jos jään tänne koko päiväksi, käyvät monet levottomiksi; enkö saa lähettää kotiin sanaa, että minut on vangittu?

— Jollei vain kukaan sitä huomaa, — vastasi nuori upseeri. Kardinaali kiitti; sitten hän puhutteli palvelijaansa saksaksi ja kirjoitti muutaman sanan paperilehdelle, jonka repäisi messukirjastaan. Ja upseerin tähystellessä, ettei kukaan yllättäisi, kardinaali kiersi hänen selkänsä takana paperin kokoon ja pudotti lattialle.

— Seuraan teitä, monsieur, — sanoi hän upseerille. Molemmat katosivat. Palvelija sieppasi paperin, niinkuin kotka hyökkää saaliinsa kimppuun, kiirehti ulos linnasta, nousi ratsun selkään ja nelisti Pariisiin. Kulkiessaan saattajansa kanssa portaita alas kardinaali saattoi eräästä akkunasta nähdä ratsastajan olevan jo matkalla.

— Kuningatar tuhoo minut, — mutta minä pelastan hänet. Sinun tähtesi, kuningas, minä näin menettelen. Sinun tähtesi, Jumala, joka käsket antamaan vääryydet anteeksi, minä annan toisille anteeksi… Anna myös minulle anteeksi!

34.

Asiakirjat.

Heti kun kuningas oli onnellisena palannut työhuoneeseensa ja allekirjoittanut käskyn, että kardinaali de Rohan oli vietävä Bastiljiin, ilmestyi Provencen kreivi saapuville ja antoi herra de Bréteuilille merkkejä, joita tämä ei kaiken kunnioituksensa ja hyvän tahtonsakaan avulla pystynyt käsittämään. Mutta tämä merkkikieli ei tarkoittanutkaan oikeusministeriä, vaan prinssi tahtoi vetää puoleensa kuninkaan huomiota, jonka täytyi kirjoittaessaan nähdä kaikki vastapäisestä kuvastimesta. Juoni onnistuikin: kuningas huomasi veljensä antamat merkit ja päästettyään herra de Bréteuilin luotaan sanoi hänelle:

— Miksi annoitte merkkejä Bréteuilille?

— No niin, sire…

— Nuo vilkkaat liikkeet ja puuhaava ilme merkitsevät kai jotakin?

— Tosin kyllä, sire, mutta…

— Teillä on tietysti oikeus olla vaiti, — sanoi kuningas närkästyneenä.

— Sire, juuri äsken kuulin, että kardinaali de Rohan on vangittu.

— Voiko se uutinen teitä niin kiihdyttää? Ettekö siis usko, että kardinaali on syyllinen, ja teenkö siinä väärin, että rankaisen mahtavaakin?

— Väärinkö? Ette suinkaan, veljeni. Te ette ole väärässä. En minä sitä tahtonut sanoa.

— Minua olisikin hyvin kummastuttanut, herra Provencen kreivi, jos olisitte ruvennut pitämään sen miehen puolta, joka koettaa häväistä kuningatarta. Olen juuri käynyt kuningattaren luona, ja yksi ainoa sana häneltä riitti…

— Jumala varjelkoon minua syyttämästä kuningatarta! Tiedättehän, sire, että hänen majesteetillaan… kälylläni ei ole uskollisempaa ystävää kuin minä. Kuinka usein olenkaan häntä puolustanut, ja olkoon sanottuna ilman moitetta, vieläpä teitä itseännekin vastaan!

— Hän on siis usein syytteen alaisena, vai mitä?

— Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani… Tahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos näkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.

— No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa kestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että tulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää tavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen suojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.

— Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne menettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee kaulanauhajuttuun.

— Hitto vie, — jatkoi kuningas, — sen pitäisi olla päivänselvää. Kuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren likeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista, joita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon, että timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen luokseen… se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän sanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä salaperäisessä jutussa?

— Sire…

— Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy puolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa kuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.

— Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein siinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.

— Mitä? — kysyi kuningas ihmeissään. — Onko olemassa jokin muu asia?

— Tottahan kuningatar on teille puhunut…

— Minulleko… mitä?

— Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei kuningatar olisi sanonut…

— Mitä sanonut?

— Sire…

— Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä kirjeitä, joita hän on muka saanut?

— En, sire, en.

— No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on kardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?

— En niitäkään, sire.

— Sen vain tiedän, — jatkoi kuningas, — että minussa on kuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä luonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai antaa toisten maksaa… tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi keskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys, on hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi asian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti kostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen, tuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.

— Hyvä on, — vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen olisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän vankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, — nyt te taas epäilette ystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos kohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta, peläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka esiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin järkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen, joka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa muihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen kuningattaren viattomuuden?

— Asian laita on niin, — vastasi kuningas kiusaantuneena, — että teillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.

— Puhetaiteellisia varokeinoja, sire, kiihkeyden puutetta. Pyydän sitä teidän majesteetiltanne anteeksi; se on kasvatuksen vika. Cicero on minut pilannut.

— Kuulkaapa, veljeni, Cicero on kiero vain silloin kun puolustaa huonoa asiaa, mutta teillähän on hyvä asia; olkaa siis selvä!

— Jos puhetapaani moititaan, pakottaa se minut vaikenemaan.

— Kas niin, nyt närkästyy puhetaituri! — huudahti kuningas Provencen kreivin metkusta eksyneenä. — No, asianajaja, ryhtykää asiaan! Mitä tiedätte lisää siihen, mitä kuningatar minulle sanoi?

— Hyvä Jumala, en mitään tai kaikki. Täytyyhän ensin määritellä, mitä kuningatar on teille sanonut.

— Kuningatar sanoi, ettei kaulanauha ole hänen hallussaan.

— Hyvä.

— Ettei hän ole allekirjoittanut sitoumusta ja että kaikki, mikä viittaisi sopimukseen kardinaalin kanssa, on vihamiesten keksimää valhetta.

— Hyvä on, sire.

— Ja lopuksi hän sanoi, ettei ollut koskaan antanut kardinaalille aihetta luulla olevansa läheisempi kuin joku alamainen, joku tuttava, josta ei välitä.

— Vai niin, vai sanoi hän niin!

— Sanoi semmoisella sävyllä, ettei se sietänyt vastaväitettä… kardinaali olikin vaiti.

— Kun siis ei kardinaali mitään vastannut, tunnusti hän itsensä valehtelijaksi, ja juuri sillä hän lisää toisten huhujen uskottavuutta, joiden mukaan kuningatar on eräille henkilöille suonut erinäisiä suosionosoituksia.

— Voi, hyvä Jumala, mitä nyt vielä? — sanoi kuningas masentuneena.

— Ihan hassua, kuten saatte huomata. Kun kerran on todistettu, ettei kuningattaren kanssa ole kävellyt kardinaali de Rohan…

— Kuinka? — huudahti kuningas. — Onko kerrottu, että herra de Rohan on kävellyt kuningattaren kanssa?

— On, mutta sen on kumonnut kuningatar itse ja kardinaalin luopuminen väitteestään. Kun siis se asia on selvillä, voitte ymmärtää, että on ruvettu ihmettelemään — eihän häijyys väsy, — mitä siis merkitsee, että kuningatar on öisin kävellyt Versaillesin puistossa.

— Öisin, Versaillesin puistossa… kuningatar!

— Ja kenen kanssa, — jatkoi Provencen kreivi kylmästi.

— Kenen kanssa?… mutisi kuningas.

— Niin juuri… Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar tekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai majesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?

— Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.

— Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että teidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.

— Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on kävellyt yöllä joidenkuiden seurassa…

— Ei joidenkuiden seurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi puhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.

Nyt kuningas vihastui kerrassaan.

— Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että niin kerrotaan.

— Se on perin helppoa, — vastasi prinssi. — Todistajia on neljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt kuningattaren kahtena päivänä… oikeammin kahtena yönä perätysten tulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan asuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus… allekirjoitettu. Lukekaa itse.

Kuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.

— Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on laatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut rauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin salametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi sinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli erään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten näette, selostus on hyvin täsmällinen.

Kuningas luki tämänkin ilmoituksen, kauhistui ja laski kätensä hervottomina.

— Kolmas todistaja, — jatkoi Provencen kreivi tyynesti, — on itäisen portin vartija. Hän sanoo nähneensä kuningattaren sillä hetkellä, kun hänen majesteettinsa meni ulos äsken mainitusta portista. Vieläpä hän ilmoittaa, mikä puku oli kuningattaren yllä; lukekaa itse, sire. Edelleen hän mainitsee, ettei voinut erottaa, kuka se kavaljeeri oli, jonka kuningatar jätti — niin tähän on kirjoitettu — mutta päältäpäin se oli ollut joku upseeri. Tämä asiakirja on myös allekirjoitettu. Hän lisää merkillisen seikan, nimittäin sen, ettei ilmoitusta kuningattaren käynnistä siellä voi epäillä, koska mukana oli rouva de la Motte, hänen majesteettinsa ystävä.

— Kuningattaren ystävä! — huudahti kuningas vimmastuneena. — Niin, tähän on todellakin niin kirjoitettu.

— Sire, älkää panko sitä rehellisen palvelijan viaksi, hän on ollut vain liiaksi innokas. Hänen toimensa on vartioida, ja hän vartioi; valvoa, ja hän valvoo.

— Viimeinen asiakirja, — jatkoi Provencen kreivi, — näyttää kaikkein selvimmältä. Sen on kirjoittanut lukkoseppä, jonka huolena on tarkastaa, ovatko kaikki portit lukossa iltasoiton jälkeen. Tämä mies — teidän majesteettinne tunteekin hänet — vakuuttaa nähneensä kuningattaren menevän erään kavaljeerin kanssa Apollo-kylpylään.

Kuolonkalpeana ja tukehtumaisillaan raivosta kuningas riuhtaisi paperin veljensä kädestä ja luki. Sillä aikaa Provencen kreivi jatkoi:

— Tosin rouva de la Motte seisoi ulkopuolella, parinkymmenen askeleen päässä, eikä kuningatar viipynyt sisällä kuin tunnin verran.

— Kuka se kavaljeeri oli? — huusi kuningas.

— Sire, nimeä ei näy tässä ilmoituksessa, vaan teidän majesteettinne tarvitsee lukea viimeinen asiakirja, joka on hallussani. Sen on antanut eräs metsänvartija, joka väijyi ympärysmuurin takana lähellä Apollo-kylpylää.

— Päivätty seuraavana päivänä, — huomautti kuningas.

— Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta pikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra de Charnyn käsivarresta.

— Herra de Charny!… huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta ja häpeästä. — Hyvä on, hyvä… Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me vihdoinkin pääsemme totuuden perille.

Ja kuningas syöksyi ulos huoneesta.

35.

Viimeinen syytös.

Heti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti tämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra de Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan oman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei jaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä tuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan hänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja surullisempana kuin koskaan ennen.

— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar.

— Madame, — vastasi nuori mies, — te näette itse, että kaikki koettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä olisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide. Tämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä teillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi teihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne, niinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia…

— Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, — sanoi kuningatar alakuloisena, — ettekä sittenkään löydä.

— En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä avomielisyyttäni, — vastasi Charny. — Jos se on toisinaan purkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.

— Silloin se kaikki, — sanoi kuningatar liikutettuna, — mitä äsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan mahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena alttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En tahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt; ettehän te siitä välitä… Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!

Ja hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.

— Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! — huudahti Charny. — Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni vaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa alempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä sijaa itselleni.

— Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.

— Madame!

— Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.

— Madame!

— Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte kardinaalin esiintymisestä.

— Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt mielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi voinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja rakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet turmioon ja teidät…

— Minut?

— Ja teidät, madame, auttamattomaan häpeään.

— Hyvä Jumala!

— Silmieni eteen nousee uhkaava hahmo, se katala nainen, rouva de la Motte, joka on kadonnut, kun hänen todistuksensa nojalla meille palautuisi kaikki, vastainen rauha, kunnia ja turva. Se nainen on teidän paha henkenne, kuninkuuden vitsaus; sen naisen olette varomatta päästänyt tuntemaan salaisuuksianne, ja kovaksi onneksi lienette hänelle antanut luottamuksennekin…

— Älkää puhuko salaisuuksistani, luottamuksesta! — keskeytti kuningatar.

— Mutta, madame, kardinaali on jokseenkin selvästi näyttänyt toteen, että olitte hänen kanssaan neuvotellut kaulanauhan ostosta.

— Vai siihen asiaan te palaatte! — sanoi kuningatar punastuen.

— Anteeksi, näettehän, ettei minun sydämeni ole niin jalo kuin teidän, etten ansaitse päästä uskotuksenne, jolle ajatuksenne ilmaisette. Koetan lieventää, mutta sen sijaan pahennan.

— Kuulkaa, monsieur, — sanoi kuningatar, jossa taas tuntui vihansekaista ylpeyttä, — mitä kuningas uskoo, sen voivat uskoa kaikki muutkin. Minä en tahdo myöntää ystävilleni enempää kuin puolisolleni. Minusta tuntuu, ettei mies voi rakastaa naista, jota ei kunnioita. En puhu teistä, monsieur, — keskeytti hän vilkkaasti; — minä en ole nainen, vaan kuningatar, ettekä te ole mies, vaan tuomarini.

Charny kumarsi niin syvään, että kuningattaren piti tyytyä tämän uskollisen alamaisen nöyrästi antamaan hyvitykseen.

— Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, — jatkoi kuningatar. — Se oli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne ja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte paremmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan tässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny, punamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena olen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta niiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu luo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä, lempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena hallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan rakkautta?

— En osaa kuvata, — vastasi Charny kiihtyneenä, — kuinka teidän majesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut, että olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten koskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee kunnioitustani ja…

— Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on välttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi sekoitetaan tähän juttuun.

— Mahdotonta, madame!

— Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat jo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan äsken, että kardinaalissa on varma usko ja että hänen menettelynsä aiheena on erehdys, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät sellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös todistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua häpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta, saavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara on uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on seurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma kohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon. Minä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka elämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni viholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi turmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin ylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole jäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään epäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat koskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta, mitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa, onnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää kardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia kuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina purjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa niistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain yksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.

Ja kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle jäähyväiset.

— Teidän majesteettinne on määrännyt, — sanoi Charny kunnioittavasti, — mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa maatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä epäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame, että kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden hyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa, varmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin paljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka on uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan silmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä, kauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä jään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse enää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene; teidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua tarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas erotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on hehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan teidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla auttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten teitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin viikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien askeleenne, eläen teidän elämäänne… Samoin käy nytkin, sillä tahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten välittäisittekään… ajattelisitteko minua?

Kuningatar liikahti hänestä poispäin.

— Kuten tahdotte, — sanoi hän, — mutta olette kaiketi ymmärtänyt, mitä tarkoitan… ette saa selittää sanojani väärin. Minä en mielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu, että saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen minä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät. En tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä ja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää ole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme eivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme toisiamme.

— Hyvä on, madame, — sanoi Charny, — en ole koskaan uskonut, että valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että… Voi, madame, minä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät. Minut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että riistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle antanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän. Olkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin, sillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut epäilyksellänne.

— Lapsen sydän, naisen sydän, — sanoi kuningatar. — Te tahdotte, että minä luottaisin teihin! Kylläpä me puolustaisimme toisiamme kelpo lailla! Te olette heikko… enkä minäkään kovaksi onneksi ole vahvempi!

— Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, — mutisi Charny.

— Mitä? — sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. — Tämä hylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin tuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen puolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa… tämä nainen tapaa vielä sydämen, joka häntä rakastaa!

— Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle kaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.

— Tämä nainen, — huudahti kuningatar, — on siunattu ja tuntee itsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista, liiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen on voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.

Charny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä pyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi, ja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä yllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota Provencen kreivi äsken syytti.

36.

Kosinta.

Kuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että pahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi hitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI:n sydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.

— Kah… herra de Charny! — sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi vain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi olevansa hukassa.

— Herra de Charny, — jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, — eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni varkaudesta.

— Varkaudesta! — mutisi Charny.

— Varkaudesta! — toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan äskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin kaulanauhajuttuun.

— Niin, — jatkoi kuningas, — tuommoinen polvistuminen toisen miehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar, tulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla oikeusministeriltäni.

Kreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar oli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin kataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.

— Sire, — sanoi hän vilkkaasti, — teidät näkyy vallanneen paha epäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on väärä… sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa kreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en salli häntä syyttää ilman puolustusta.

Tähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan siitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin siitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti ylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus. Hirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on vaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin laiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar oli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon, eksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä rohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät epäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein koskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki sen tuo siivillään takaisin.

— Tekisikö mielenne ehkä väittää, — vastasi Ludvig XVI äkkiä alentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, — etten olekaan nähnyt herra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas lankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy…

— Niin täytyy, sire, — keskeytti kuningatar ankarana, — jollakin Ranskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö… Luullakseni se on hyvin tavallista hovissa.

— Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? — hämmästyi kuningas.

— Pyysi, mutta en voinut sitä suoda, — selitti kuningatar. — Muuten ei herra de Charny olisi ollut niin hellittämätön, sen voin vakuutta, ja minä olisin kohta antanut hänen nousta ja ilomielin suostunut siihen, mitä erityisesti kunnioittamani aatelismies anoi.

Charny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi, ja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä yllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin tekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan, kun ei keksinyt mitään todennäköistä.

Hän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan, ettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että kuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen olisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui hirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti. Jos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia, tulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi sellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa; se olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi… sehän olisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka henkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen mies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena Charny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan kuningattaren kunniaa.

Mitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla riveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja ilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli minuuttia.

Marie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä, joka vihdoin lausuttiin.

— Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi polvistuneena?

Ja ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä kuningas lisäsi:

— Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin liene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.

— Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta mahdotonta.

— Sanokaa ainakin, mitä?

— Mitä voi pyytää polvistuen? — ajatteli kuningatar. — Mitä voidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi… Mietitään, mietitään.

— Odotan, — sanoi kuningas.

— Sire, asian laita on niin, että… herra de Charnyn pyyntö on perhesalaisuus.

— Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä, perheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa, lastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, — lisäsi Ludvig XVI uhkaavan arvokkaasti, — kun nämä turmeltuneet lapset vainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.

Kuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.

— Herra de Charny, — huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa, — herra de Charny tahtoi minulta saada…

— No mitä, madame?

— Lupaa mennä naimisiin.

— Vai niin! — sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten taas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.

— Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä naimisiin? — kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden sanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny kalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. — Eikö hän ole kelpo aatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole kyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen tai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo naimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa mahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de Charny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä ominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet… teidän mieliksenne.

Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana vastasi kuningatar jyrkästi:

— Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen, josta nyt on puhe, on juuri sitä lajia…

— Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on kuninkaalle mahdoton, — keskeytti Ludvig XVI tuimasti.

Charny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti askeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. — Mitä oikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään suhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja puoliso jätti oman onnensa nojaan?

— Mitä voimaa vastaan, — kysyi itseltään kuningatar, — ei kuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!

Äkkiä hänen mielessään välähti.

— Oi, Jumala itse auttaa minua, — mutisi hän. — Sitä, joka kuuluu Jumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.

Kohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:

— Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.

— Sepä on todellakin este, — myönsi kuningas, — hyvin vaikeata onkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta merkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole kuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta saada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra de Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.

Kuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin suusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties Charny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä hellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka edustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta. Välttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti äkkiä:

— Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii… se on neiti Andrée de Taverney.

Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa nojatuoliinsa.

— Neiti de Taverney, — toisti kuningas. — Se, joka on mennyt Saint-Denisiin?

— Se juuri, sire, — vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.

— Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.

— Mutta tahtoo tehdä.

— Koetetaan se estää, — sanoi kuningas. — Mutta, — lisäsi hän, vielä viimeiseksi epäillen, — miksi hän rupesi nunnaksi?

— Hän on köyhä, — selitti Marie-Antoinette. — Te olette rikastuttanut vain hänen isäänsä, — lisäsi hän tylysti.

— Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa häntä…

Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.

— Hyvä on, — jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi kunnioittavaa myöntämistä, — ja varmaan neiti de Taverney myös rakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle myötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin teiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen. Kiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti minulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.

Charny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolle Jumala hetkeksi on suonut elävän hengen.

— Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, — lisäsi kuningas laskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen esi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.

Kuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori mies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille, jääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä hetkellä kuolla.

— Kas niin, — sanoi kuningas. — Nyt voimme jättää asianne kuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.

Ja hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä kääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä, joita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi kuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.

37.

Saint-Denis.

Kuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin monta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.

Oltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän arveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi. Kuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi levittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi liikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi petokselta kaiken edun.

Voi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän olisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti hän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä huolittaisikaan!

Tässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä pelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta, itsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka voi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa, tulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten epäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei suostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi, kuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta nolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi kiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.

Näissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan. Hänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia ohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.

Kelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä? Ehkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta järkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota muuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan menestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että kenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti auttaa?

Ei ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen sydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka ehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen kuningattaren suurelle tuskalle.

Marie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle onnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée kieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta rukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan ainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi hän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein unohtaisi koko asian… Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan avulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes parjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat sitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä purettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain leikkiä.

Tällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä Charnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä kauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu kahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon sisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen tahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.

Näin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä, sekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita ripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin jäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti ylpeytensä eikä sydämensä ääntä.

Päästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän olisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään harhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli vakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin. Sitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus, alttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen hyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.

Kello löi kolme: oli tullut hovipäivällisen, esittelyjen ja vierailijain aika. Kuningatar otti kaikki vastaan tyynesti ja ystävällisesti, silti tinkimättä hyvin tunnetusta ylpeydestään. Niille, joita hän piti vihamiehinään, hän osoitti jopa avomielisyyttä, mikä ei ole syyllisissä tavallista. Koskaan ei hoviin ollut tunkenut enemmän väkeä, koskaan ei uteliaisuus ollut hartaammin silmäillyt vaaran uhkaaman kuningattaren piirteitä. Marie-Antoinette uhmasi kaikkia, musersi vihamiehensä, huikaisi ystävänsä, muutti kylmäkiskoiset hartaiksi, hartaat ihastuneiksi ja näytti niin kauniilta ja suurelta, että kuningaskin julkisesti häntä onnitteli.

Kun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset hymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi, muutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla koristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen, nousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan saattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.

Kuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa palanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet iltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi kutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.

Polvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée akkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä iltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin rukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa tuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen katkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on samalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien tavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee vain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.

Andrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta, mikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän ei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista, vaikkapa tämä olisi kuningatar.

Hänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti rakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa olisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan verta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet kylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä viatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?

Mitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö kohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus hätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen käteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn huomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä vastaanottamasta?

Ei, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä myöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari, hylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.

— Ei koskaan, ei koskaan! — toisti ylpeä Andrée itsekseen. — Se, jota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva, muisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain minulle!

Tämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta tuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea saadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi, pitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja arvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi juuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan rakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset hurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat juhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista sydämeensä kätketty salaisuus.

Kuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla Saint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta ilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka oli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten jälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.

Merkillinen seikka! Enempää ei Andréen rakkaudesta heltynyt sydän tarvinnut rientääkseen tätä Versaillesin tuulahdusta vastaan, — jollaista hän vielä edellisenä iltana oli sadatellut, — mutta joka tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä kauemmaksi se jäi, kallisarvoiselta kuin kaikki haihtuva, unohtuva, kalliilta kuin itse rakkaus.

— Kuningatar! — mutisi Andrée. — Hän täällä Saint Denisissä ja haluaa minua puhutella!

— Pian, pian, kiirehtikää, — vastattiin hänelle.

Andrée kiirehti todellakin, heitti hartioilleen pitkän nunnankaavun, sitoi väljän hameensa ympärille villaisen vyön ja katsahtamatta kuvastimeen seurasi ovenvartijaa, joka oli tullut häntä hakemaan. Mutta tuskin hän oli astunut kymmenkunnan askelta, kun alkoi hävetä sellaista riemastustaan.

— Miksi, — ajatteli hän, — sydämeni niin sävähti? Mitä se Andrée de Taverneytä liikuttaa, tuleeko Ranskan kuningatar Saint-Denisin luostaria katsomaan? Tunnenko nyt ylpeyttä? Eihän kuningatar tule minun tähteni. Onko tämä onnea? Enhän kuningatarta enää rakasta. Pysy siis siivolla, kehno nunna, joka et ole Jumalan etkä maailman oma; koeta olla ainakin oma itsesi.

Näin Andrée torui itseään astuessaan alas suuria portaita, ja halliten tahtoaan hän karkoitti poskiltaan hätäilyn tilapäisen punan ja hillitsi liikkeittensä vilkkautta. Mutta senpä vuoksi hän tarvitsikin enemmän aikaa suorittaakseen viimeiset kuusi askelta kuin edelliset kolmekymmentä.

Saapuessaan kuorin takaa suurimpaan puheluhuoneeseen, missä muutamat sisaret kiireisesti sytyttelivät kattokruunuja ja vahakynttilöitä, Andrée oli kalpea ja kylmä. Kun saattava ovenvartija lausui hänen nimensä ja hän näki Marie-Antoinetten istumassa abbedissan nojatuolissa, luostarin ylhäisimpien naisten kumarrellessa ja häärätessä majesteettisen vieraan ympärillä, tunsi Andrée sydämensä jyskyttävän, niin että hänen askeleensa pysähtyivät useaksi sekunniksi.

— Kah, tulkaapa jo vihdoinkin luokseni, jotta saan teitä puhutella, neiti, — sanoi kuningatar puolittain hymyillen.

Andrée lähestyi ja kumarsi.

— Teidän luvallanne, madame, — lisäsi kuningatar kääntyen abbedissaan päin.

Tämä vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui huoneesta vieden kaikki nunnat mukanaan. Kuningatar jäi nyt kahden kesken Andréen kanssa, jonka sydän tykki niin kovaa, että se olisi kuulunut, ellei olisi häipynyt vanhan seinäkellon verkkaiseen naksutukseen.

38.

Kuollut sydän.

Keskustelun alotti kuningatar, kuten olikin sopivaa.

— Saan siis teidät tavata, neiti, — sanoi hän hieno hymy huulillaan. — Tiedättekö, tuossa nunnanpuvussa teette minuun merkillisen vaikutuksen.

Andrée ei vastannut.

— Kun näkee entisen seuralaisen, — jatkoi kuningatar, — jo poistuneen siitä maailmasta, missä me muut vielä elämme, tuntuu se vakavalta muistutukselta kuoleman taholta. Ettekö ole samaa mieltä?

— Madame, — vastasi Andrée, — kuka rohkenisi antaa teidän majesteetillenne muistutuksia? Ei kuolemakaan uskalla kuningatarta varoittaa, ennenkuin tulee hänet viemään. Ja kuinka voisikaan toisin olla?

— Miksi niin?

— Siksi, madame, että kuningatar on ylhäisen asemansa vuoksi määrätty tässä maailmassa kärsimään vain sitä, mikä on aivan välttämätöntä. Kaikki, mikä voi elämää sulostuttaa, hänellä jo on; kaikki, mikä muissa voi auttaa häntä kaunistamaan uraansa, hän ottaa heiltä.

Kuningatar näytti säpsähtävän.

— Ja se on hänen oikeutensa, — kiirehti Andrée lisäämään. — Muut ovat kuningattaren kannalta joukko alamaisia, joiden varat, kunnia ja henki kuuluvat heidän hallitsijoilleen. Henki, maine ja varat, aineelliset ja henkiset, ovat siis kuningatarten omaisuutta.

— Tuollaiset mielipiteet kummastuttavat minua, — sanoi Marie-Antoinette hitaasti. — Teistä tämän maan kuningatar on kuin sadun syöjätär, joka ahmii kansalaisten omaisuuden ja hengen. Olenko minä sellainen nainen, Andrée? Oliko teillä todellakin syitä valituksiin minua vastaan silloin, kun oleskelitte hovissa?

— Teidän majesteettinne suvaitsi minulta kysyä samaa lähtiessäni pois, — vastasi Andrée, — ja kuten silloin, niin vastaan nytkin: Ei, madame.

— Mutta usein, — sanoi kuningatar, — vaivaa meitä vääryys, joka ei koske suorastaan itseämme. Olenko vahingoittanut jotakuta omaisistanne ja senvuoksi ansainnut ne kovat sanat, jotka äsken lausuitte? Andrée, valitsemanne turvapaikka suojaa maailman häijyiltä intohimoilta. Jumala opettaa meille täällä lempeyttä, kohtuutta ja vääryyksien unohtamista, joiden hyveiden puhtain esikuva hän itse on. Täytyykö minun siis, tultuani tapaamaan kristisiskon, kohdata täällä ankara otsa ja katkeria sanoja? Pitääkö minun, kun saavun ystävänä, ottaa vastaan nuhteita ja peiteltyä katkeruutta leppymättömältä viholliselta?

Andrée kohotti katseensa ja ihmetteli tätä malttia, johon Marie-Antoinette ei ollut ympäristöään totuttanut. Olihan kuningatar muuten kopea ja ankara, jos joku häntä vastusti. Juroa erakkoa liikutti syvästi se kärsivällisyyden ja ystävällisyyden todiste, että kuningatar oli vihastumatta kuunnellut hänen sanojaan.

— Teidän majesteettinne tietää hyvin, — sanoi hän hiljempaa, — etteivät Taverneyt voi olla teidän vihollisianne.

— Ymmärrän, — vastasi kuningatar. — Te ette voi antaa anteeksi kylmäkiskoisuuttani veljeänne kohtaan, ja hän itse syyttänee minua häilyväiseksi, vieläpä oikulliseksi?

— Veljeni on niin altis alamainen, ettei rupea syyttämään kuningatarta, — sanoi Andrée koettaen pysyä jäykkänä.

Kuningatar älysi hyvinkin joutuvansa epäiltäväksi, jos lisäisi sitä hunaja-annosta, jolla oli päättänyt kesyttää tätä villiä olentoa. Hän siis keskeytti ilmeiset lähentelyt.

— Kaikissa tapauksissa teki mieleni, — sanoi hän, — kun olin tullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että aina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.

Andrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan loukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän pelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan naissilmän alati tarkalle katseelle.

— Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, — sanoi hän surumielisesti.

— Älkää niin sanoko, Andrée, — vastasi kuningatar ja puristi hänen kättään; — te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista, että onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi luottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin viehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä epäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa vain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen valtiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää omanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he eivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.

— Vakuutan teille, madame, — sanoi Andrée heltyneenä tästä lämpimästä puhuttelusta, — että olen teidän majesteettianne rakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.

Ja samalla hän punastui ja laski päänsä.

— Olette… minua… rakastanut! — huudahti kuningatar tarttuen näihin sanoihin kuin lennosta, — Ette siis enää rakasta?

— Oi, madame!

— En pyydä teiltä mitään, Andrée… mutta kiroon luostaria, joka eräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.

— Älkää syyttäkö sydäntäni, — sanoi Andrée vilkkaasti. — Se on kuollut.

— Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte sydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla! Ei ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen kauneus; älkää semmoista puhuko.

— Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt mitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita tunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä käsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana. Silmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle anteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva turhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen teiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.

— Mitä? Viihdyttekö luostarissa? — kysyi kuningatar.

— Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.

— Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?

— Ei mitään.

— Hyvä Jumala! — ajatteli kuningatar levotonna, — eikö aikeeni siis onnistukaan?

Ja hän tunsi koleata väristystä.

— Koetetaan häntä houkutella, — tuumi hän. — Ellei se auta, täytyy yrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa häntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla niin onneton!

— Andrée, — lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, — te ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu eräs toivo.

— Mikä toivo, madame?

— Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin näyttää… Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö minulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.

— Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän selittämään…

— Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.

— Niin olenkin, madame.

— Vapaaehtoisesti?

— Aivan omasta halusta.

— Ja pidätte sitä onnena?

— Yhä enemmän.

— Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on kuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät onnelliseksi.

— Minut?

— Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette oppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne ja kutsumuksenne. Minä luovun…

— Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.

— Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.

— Minäkö palaisin hoviin! — huudahti Andrée katkerasti hymyillen. — Hyvä Jumala… ei, ei, madame, ei koskaan… vaikka onkin niin vaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.

Kuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän, ylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!

— Ette suostu? — mutisi hän.

Ja salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli hänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä kunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt ystävyyteen tai ylpeyteen.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — mitä te hovissa tekisitte minulla, joka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota kaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa herättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista myötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken… Voi, madame ja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala huoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten ottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut onnettomuuteeni, yksinäisyyteeni… jättäkää.

— Mutta se asema, — vastasi kuningatar, — jota aioin teille ehdottaa, kumoaa kaikki nöyryytykset, joista valitatte. Se avioliitto, josta nyt on puhe, sijoittaisi teidät Ranskan ylhäisimpien naisten joukkoon.

— Avioliitto! — änkytti Andrée kummastuneena.

— Ettekö suostu? — kysyt kuningatar yhä alakuloisempana.

— En, en, — vastasi Andrée kiihkeästi.

— Andrée… alkoi taas kuningatar.

— En, madame, minä en suostu.

Sydämen kouristuessa valmistui Marie-Antoinette nyt pyytelemään. Andrée joutui sen estämään juuri sillä hetkellä, kun kuningatar nousi epäröiden, vavisten ja hämillään tietämättä, kuinka alottaisi. Tarttuen kuningattaren hameeseen, kun luuli hänen aikovan poistua, sanoi Andrée:

— Suokaa minulle ainakin se armo, että saan tietää, kuka minua haluaa vaimokseen. Minä olen eläissäni kokenut niin monta nöyryytystä, että tämän jalomielisen miehen nimi…

Ja hän hymähti katkeran ivallisesti.

— Sopii balsamiksi, — jatkoi hän, — jolla vastedes lääkitsen ylpeyteni saamia haavoja.

Kuningatar oli kahden vaiheella; mutta nyt täytyi mennä loppuun asti.

— Se on herra de Charny! — vastasi hän surumielisellä, innottomalla äänellä.

— Herra de Charny! — huusi Andrée pelottavan kiihkoisesti, — herra Olivier de Charny?

— Herra Olivier, niin, — myönsi kuningatar silmäillen nuorta naista hämmästyneenä.

— Herra de Suffrenin sisarenpoika, — jatkoi Marie-Antoinette yhä enemmän ihmetellen Andréen piirteisiin tullutta muutosta.

— Tahdotte siis naittaa minut herra de Charnylle? Niinhän te sanoitte, madame?

— Juuri hänelle.

— Ja… hän suostuu?

— Kosii teitä.

— Minä suostun, suostun! — huudahti Andrée suunniltaan ihastuksesta. — Minua siis hän rakastaa… minua hän rakastaa, niin kuin minäkin rakastan häntä!

Kuningatar peräytyi kalpeana, vapisevana, päästäen salaa huokauksen. Musertuneena hän vaipui nojatuoliin, ja Andrée suuteli riemusta hulluna hänen polviaan ja hamettaan, kostutti kyynelillä hänen käsiään ja peitti ne kuumilla suuteloilla.

— Milloin lähdemme? — kysyi hän vihdoin, kun huudahdusten ja huokausten sijaan sai esille sanoja.

— Tulkaa, — mutisi kuningatar, josta tuntui kuin henki lähtisi, mutta joka tahtoi ennen kuolemaa pelastaa kunniansa.

Hän nousi seisaalle ja nojasi Andréehen, jonka polttavat huulet hakivat hänen jääkylmiä poskiaan. Ja nuoren naisen valmistellessa itseään lähtöön ajatteli onneton kuningatar, kolmenkymmenen miljoonan alamaisen hengen ja kunnian valtiatar, tuskaisesti nyyhkyttäen:

— Voi, Jumalani… riittääkö tämä kärsimys yhden sydämen osaksi? Ja kuitenkin minun täytyy kiittää sinua, Jumala, — lisäsi hän, — sillä sinä pelastat lapseni häpeästä ja annat minulle oikeuden pitää kuollessanikin kuningattaren vaippaa!

39.

Miksi parooni lihoi.

Sillä välin kun kuningatar ratkaisi neiti de Taverneyn kohtalon, joudutti Filip tuntien raatelevaa tuskaa kaikesta, mitä oli saanut tietää ja äsken keksinyt, valmistuksia lähtöönsä. Soturi, joka on tottunut vaeltamaan, ei tarvitse pitkää aikaa pannakseen matkatavarat kuntoon ja ottaakseen ylleen matkavaipan. Mutta Filipillä oli lisäksi tärkeämpiä syitä poistua Versaillesista niin pian kuin suinkin: hän ei tahtonut olla näkemässä odotettavaa, uhkaavaa häväistystä, joka kohtaisi kuningatarta, hänen ainoan rakkautensa esinettä.

Niinpä hän nyt tavallista kiireisemmin satuloitsi hevosensa, latasi pistoolinsa ja sälytti matkalaukkuunsa sen, mikä oli matkalla tarpeellisinta. Saatuaan kaikki valmiiksi hän lähetti isälleen sanan, että halusi häntä puhutella.

Ukko Taverney oli juuri palaamassa Versaillesista ja astua sipsutti niin ripeästi, kuin hoikat pohkeet kestivät, joiden täytyi kannattaa pyöreähköä vatsaa. Parooni oli näet viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena lihonut, mistä hän tietysti ylpeili, hänessä kun pöhölihavuus oli täydellisen tyytyväisyyden merkki. Muuten on huomattava, että täydellisellä tyytyväisyydellä oli herra de Taverneyn kannalta varsin laaja merkitys.

Kuten sanottu, parooni palasi perin hilpeänä käynniltään linnassa, missä oli illan kuluessa tutustunut kaikkiin uusimpiin häväistysjuttuihin. Hänessä oli herättänyt huvia Bréteuilin ja kardinaalin välinen viha, Soubisen ja Guémenéen riita Bréteuilin kanssa, Provencen kreivin häijyys kuningatarta vastaan, Artoisin kreivin suhde Provencen kreiviin ja satojen henkilöiden kiukku satoja muita vastaan, mutta ei se, että kukaan suosi ketään. Hän oli kerännyt varaston ilkeyksiä, kaikenlaisia häväistyksiä. Mitta täynnä hän palasi hyvillä mielin.

Kuultuaan palvelijaltaan, että hänen poikansa halusi häntä tavata, ei hän jäänyt odottamaan, vaan kulki itse kokonaisen porrasjakson lisää saadakseen heti nähdä matkalle aikovan.

Hän astui, ennakolta ilmoittamatta, huoneeseen, jossa vallitsi lähtöpuuhista johtunut epäjärjestys. Filip ei tosin odottanut surun ilmaisua, kun isä saisi kuulla hänen päätöksensä, mutta ei myöskään olettanut, ettei hän siitä lainkaan välittänyt. Olihan Andrée jo jättänyt isänkodin, joten oli yhtä olentoa vähemmän kiusattavaksi; vanha parooni tunsi kaiketi tyhjyyttä, ja kun tämä nyt kävisi täydelliseksi toisenkin marttyyrin mennessä pois, voisi parooni lapsen lailla, jolta riistetään koira tai lintu, hieman ruikuttaa edes itsekkäisyytensä vuoksi. Filip hämmästyi siis suuresti kuullessaan paroonin riemusta nauraen huudahtavan: