TOINEN KOHTAUS.

KUNINGAS RENÉ, EBN JAHIA ja BERTRAND tulevat sisuun sala-ovesta. ALMERIK. MARTHA.

KUNINGAS.

Tässä, Marthaseni, Ma tuon nyt lääkärin. Hän kerran tääll' tänään ollut jo, ma kuulin. Kuinka nyt käypi?

MARTHA.

Toivon mukaan tähän asti.

KUNINGAS.

Sä käskyt lääkärin kai muistat, etkä Unohda mitään? Onko joka yönä Jolantha maannut side silmillään?

MARTHA.

On oikein.

KUNINGAS (Ebn Jahialle).

Kyllä oli tuossa vastus. Ei ole haittoihin hän tottunut. Ol' onni, että pieni mehiläinen Hänt' otsakulmaan pisti; tuosta syyn Me saimme. Ah, tuo mehiläinen varmaan Ol' erhettynyt! Kukastossa tässä, Jolantha jossa viihtyvi ja kasvaa Kuin taimet tuossa, viehättyi se näyn Noin kauniin nähdessään, ja luuli ruusun Helmassa tuudittavan itseään. — Anteeksi suokaa! Synti ompi, että Omasta lapsestani puhun noin. — Nyt menkää! Tahdottenpa nähdä, mik' On hyöty ollut taidostanne. Siis Jolanthan luoksi. — Bertrand, Martha! Menkää Te myös, jos apuanne tarvitais.

(Lääkäri ynnä Bertrand ja Martha menevät sisään huoneukseen.)

No, Almerik, mik' on sun mieles tästä Erikko-laaksosesta rauhaisasta? Vähäinen paratiisi, eiköhän?

ALMERIK.

Niin aivan.

KUNINGAS.

Oi, jos ois mun suotu täällä Elellä, koota ympärillen' ne, Ma joita lemmin — elää kaunoisuuden Ja taiteen, tieteen etehen: kuink' oisin Halulla luopunut Neapelista, Lothringista ja riidast' ilkeästä Tuon Vaudemont'in kanssa…

ALMERIK.

Mut tuo riita… Sovittu ompi. Varrottenpa pian Jo kreivi Tristania tänne. Sitte Kai päättyy kaikki hyvin.

KUNINGAS.

Niin ma toivon. Ja taannoin juur' tuo toivo vahvistui. Puhuinko sulle, ett' Orange'n Jauffred Alun luoman' oli äsken? Tristanin On linnassa hän jonkun ajan ollut. On runot aitoon, kielten soitteloon Ja lauluun ollut häntä ohjaamassa. Nuorella tuolla kreivill' on, hän sanoo, Juur' aimo runolahja, tarkka tunto, Valistunein on miel', ja älyisyyttä Harvoisten ajatelmain juontehissa. Mun eessän' Jauffred lauloi muutaman Sirvente'n, jonka Tristan oli tehnyt; Se oli jalo, täynnä ihanuutta Ja miehekästä voimaa. Tuota sanon, Vaikk' oli vastaan mua itseä Se laadittu ja Lothringia koski, Jot' anastaa hän himoitseepi. — Hiljaa! Sisältä kuuluu puhe.

[Sirventes eli Sirvente on eräs provencelaiuen runoelma riidallista laatua.]

(Menee huoneuksen puoleen ja katsoo ovesta, jota hän raottaa.)

Ebn Jahia On herättänyt hänet… silmänsä Hän avaa. Kuuleppas, nyt puhelee Hän… juur' kuin unissaan, ja tarkoin Ebn Jahia hänen silmiänsä katsoo. Nyt laskee hänen rinnalleen hän taas Tuon amuletin… nytpä uinahtuu Hän jällen.

ALMERIK.

Sepä kumma!

KUNINGAS.

Niinpä, kumma! — Avuja lääkärillä tällä on, Joit' oikein kammoo. — Nyt hän tulee. Yksin Sä jätä meidät. (Almerikin lähtiessä huoneuksen taakse:) Varros! Kotihin Sä lähde linnaan; — jäädä täytyy mun, Mut kirjettä mä varron Tristanilta. Jos tulee sitä, tuo se mulle. Kai Sä merkin tiedät sekä soittopaikan.

ALMERIK.

Sen tiedän, kuninkaani!

(Menee Ebn Jahian ulos tullessa.)

KUNINGAS.

Ebn Jahia! Ah, kyyhkysenä, lehdell' öljypuun sa Tuletko? Totinen on katsantos Ja umpinen, kuin laitos. Lukea Sen salamerkkejä en taida. Puhu!

EBN JAHIA.

Hyv' on mun toivon', jalo kuninkaani!

KUNINGAS.

Todella? Pelastuksen viesti oot sa! Sun kasvos,— synkät, kuin sen maurilaisen, Jok' eessä Kristus-lapsen polvistui — Suruni yössä tähden nousua Ne ennustavat. Sano, mihin siis Sun toivos perustuu. Mik' on sun aikees? Mit' oot nyt. päättänynnä? Kotona Mull' ompi muuan kirja, jossa seisoo, Ett' uskaliaalla leikkauksella, Aseella terävällä silmän virhe Välisti parataan. Sit' et sä tahdo? No hyvä, Ebn Jahian'! Jäsen kallis On silmä ihmisess', sen tiedät, etkä Jolanthan sulosilmiä sä henno Aseella vaarallisell' lähetä. Sua huolettaisi hämmennyttää niiden Siniä heleväistä, tuota tummaa, Vähäisen synkkämielistä, mut sentään Säteistä lähdettä. Oi silmiään! Sit' ymmärtää ei saata, kuinka silmät Niin kirkkahat yön peittehessä ovat!

EBN JAHIA.

Sen puolest' aivan huolet' olla saatte. Aseisin turvaaminen tässä sangon Vähäisen auttais'.

KUNINGAS.

Mikä siis on aikees?

EBN JAHIA.

Siit' älkää huoliko. Mun keinoni, Se taitohoni kuuluu salaiseen. Työläästi vaan sen voisin selittää. Sit' ompi kauan valmisteltu, ei Se ole tuote tämän hetken, vaan on Vähittäin saatu siihen, missä se, Jos Jumala sen suo, on onnistuva, Ja onnistuva on se vielä tänään, Jos tänään ei, ei milloinkaan.

KUNINGAS.

Jo tänään?

EBN JAHIA.

Kun päivä juur' on vuorten taakse mennyt, Mut vielä tänne laaksoon heittää vienon Hämärän tuon, jon hänen silmänsä, Viel' oudot valon valtaan, voivat sietää. Silloinpa aik' on mulle myötäinen.

KUNINGAS.

Siis nyt! — Ah Ebn Jahia! Levotonna Mä päivä päivältä ja hetki hetkelt' Odottanut tät' aikaa oon. Nyt, kun Se tulee, sydäntäni huolettaa, Ja viivytystä tahtoisin ma. — Mutta, Tapahtukoon se! Pian jo päivä laskee, Sen kanssa ehkä kalliin toivoni. — Tapahtukoon se! (Katselee häntä.) Miettiväisnä oot sa. Kadutko aiettasi?

EBN JAHIA.

Enpä suinkaan.

KUNINGAS.

Vai varoitelko? Etkö ole varma Tuost' asiasta? Neuvotellut oot Sa kanssa noiden vaiteljaitten tähtein, Joit' taitos puhumaan voi pakottaa; Ja vastaus, se oli myöntäinen — Ja tähtein asema hyv'-enteinen?

EBN JAHIA

Niin. Nuot jo teille ilmotin. Mut - astra Inclinant, non necessitanl. Ne voivat inehmolaisen onneen vaikuttaa, Mut pakkovoimin ei ne sitä muuta, Ei vastoin luonnon järjestystä. — Mut En mitäkään mä sieltä puolen pelkää. Mun taitoani toinen este hiiaa.

KUNINGAS.

Vai este?

EBN JAHIA.

Ja ma varon, kuninkaani, Ett' aatkela on teidän tuota poistaa. Jolanthan täytyy tietää, ennen kun Voin käydä toimeen, mitä hältä puuttuu. (Pontevasti:) Täytyypi tänään saada kuulla, että Hän ompi sokea.

KUNINGAS.

Kuink', Ebn Jahia! Ei, ei, sen sanon; sitä ei hän saa!

EBN JAHIA.

Se on se ehto, jota paitsi taiton On voimaton.

KUNINGAS.

Ei milloin, milloinkaan! Noin säälimättömäks' sä mua vaadit? Tuo tietämättömyys, jok' ompi hänen Onnensa, riistetään nyt kerrallaan; Ei vitkan, vähittäin, vaan kerrallaan On hirmuinen tuo totuus kouristava Sen raukan sielua! Ja jos tuo keino Nyt pettää? Unhottanut ootko, kuinka Vuos' vuodelt', arvaamattomalla huolell', Olemme varjelleet Jolanthaa tuota Totuutta surkeata tuntemasta? Se on sun omaa työtäs. Itse veit Sa mua tielle, tuolle vaikealle, Jot' olen kulkenut. Nyt kukistaa Sa tahdot, mitä rakentanut oot. Ja mistä syystä?

EBN JAHIA.

Syyn mä selitän, Jos halajatte tyynin mielin kuulla. — Te arvelette, että näkö-aisti On pantu silmään, välikappale Kun vaan se onkin. Näkö virtaa sielun Syvyydestä, ja silmän hienot hermot, Ne käyvät aivoin salakammioista. Jolantha tietäköhön kohtans' selvään. Sisäinen silmäns' avatkaamme ennen. Kuin ulkosilmään valo lasketaan. Jokainen tarve sielullansa tulkoon Ja valkeuden aavistus ja kaipuu. Sill' onhan huomattava, kuninkaani, Ett' ihmiselle mitäkään ei suoda, Joll' ei hän tunne siihen tarvetta Ja sielunpohjukkaista kaipausta, Mi vaatii tyydykettä, kaikkialta Esinettänsä etsiellen. Suokaa Mun selittää se esimerkillä, Mi teitä läsnä on. Tuo hauska tiede, Runollisuuden kaunis taide, josta Provence on kuulusa, se runotarten Avulla meille annetahan. Eikö? Mut annetaanko sitä kaikille? Ei! Niille vaan, jotk' ovat ennen jo, Kuin unissansa, runollisen mailman Rintaansa kätkeneet ja kohden tuota Nyt valpuisena ikävöivät.

KUNINGAS.

Ebn Jahia, riidellä en tahdo kanssas. Opissa sinun rinnalles en tule. Mut sydämessän' sääli kovin ääntää Ja perusteesi voiman hämmentää. — Sit' en mä voi — ei, mahdotonta on se!

EBN JAHIA.

Tahtonne mukahan. Mull' ompi valta Vaan neuvoa. Jos neuvohoni ette Voi luottaa, oon mä täällä tarpeeton. Hyvästi siis! Mä lähden luostariin; Mun sieltä voipi löytää, mielenne Jos muuttuvi. Mut muistakaatte vaan: Kun mailleen aurinko on mennyt pois, Ijäksi hukkui, mitä taiton' vois'.

(Lähtee pois sala-ovesta.)

KUNINGAS (yksin).

Oi kauheaa! Noin kalliist' ostaisinko Tuon epävarman toivon, moisen toivon, Mi kuitenkin voi pettää? Kuinka voisin Suruttomuutens' nähdä kerrassansa Suruksi vaikeaksi muuttuvan, Nuoruutens' surkastuvan, riutuvan Tuon tiedon tähden? Jäykkä ompi Ebn Jahia; hänen täytyy myöntyä. En lepäjä mä ennen, kun hän on Mua kuunnellut ja myöden mulle antaa.

(Menee ulos lääkärin jälestä. Vähän ennen ovat Bertrand ja Martha tulleet sisään.)

MARTHA.

Kuningas lähti pois ja, kuten kuului, Vihoissa mielin; enkä näe mä Ebn Jahiaa. Miten lienee täällä käynyt?

BERTRAND

Jumala ties, — mut huolestunut oon Mä tästä. Pelkään, että lääkär' meidät Lopuksi jättää pulahan.

MARTHA.

Sa luulet —?

BERTRAND.

Jumala suokoon, että hairahdun. Mut ihmiset noin umpimieliset, Noin harvapuheiset, kuin Ebn Jahia, Mua kammottavat. Suoraan sanoen, Mä pelkään moista, jolla mahti on Niin kauhea kuin hällä. Sijallansa Makaapi lapsi tuolla, kuin kuollut. Tän miehen yksi vihka vaan, — ja tyttö Kuin ihmeen kautta, hengetönnä taintuu. Ei kelpaa se.

MARTHA.

Tok' ole huoletonna.

Äläkä kiusaa itseäsi tyhjän Pelolla! Unhottanut ootko, kuinka, Kun saatetaan hän jällen heralle… Ja amuletti rinnalt' otetaan, Hän hohtaa, kuin ois terveys halli' uusi? Ja onhan kummallista, että paljon Enemmän uni tää, kuin öinen huokuu, Virvottaa häntä, vahvistaa ja saapi Mielensä hilpeäksi. Silmissäänkin On joka kerta, kun hän heräjää, Sen näen mä usein, loisto heleämpi. On niin, kuin valon säde tien jo oisi Osannut niihin hänen uinaillessaan. Se hyvä merkki ompi, toivon ma.

BERTRAND.

No, ehk' oot oikeassa; saadaan nähdä! — Nyt. lähtekäämme. Niitull' ompi yht Ja toista toimimista väen kanssa. Ja tytön jättää saa: hän nukkuu, eikä Herätä voikaan ennen tuloamme.

(Menevät huoneuksen taakse.)