KUUDES KOHTAUS.
J. Enlund translation
Kuningas RENÉ. ALMERIK. TRISTAN välkkyvässä asepuvussa seuroinensa. Sitte JAUFFRED seuroinensa.
(Tässä kohtauksessa kajastaa iltarusko laaksossa, ja kaukaisilla vuorilla, jota kestää näytelmän loppuun asti.)
TRISTAN.
Takaisin! Joukkionne vuoren juurell' On voitettuna. Vangiks' antaukaatte!
KUNINGAS.
Ken oot sa, hurja, jonka julkeus Aseilla riivoaapi paikan tään? Nyt herkee! kostoan' jos tahdot välttää.
TRISTAN.
Sa sanojasi säästä. Min' en pelkää. Mä kyllä luulen tätä paikkaa jonkun Pahaisen vallan alaiseksi. Mut Mua innostaapi valta moinen, jok' Ei tuota pelkää. Vuoren peikot jos Sua puoltavat; jos loitsia sa oot, Mi luotat voimiin salaisiin, niin tiedä: Mun miekkan' pyhä isä vihki. Vyöni Marian luostarissa Avignoniss' On hurskas priorinna ommellut. Tää asu kätkee aikeen sua häätää, Kuin pyhä Yrjö lohikäärmettä.
KUNINGAS.
Sä mieletön! Mi tänne sinut saattaa?
TRISTAN.
Sa vastaa! Laakson hallitsia ootko?
KUNINGAS.
Mä kyll' oon hallitsia laakson tään, Ja enemmänkin; mut ken sinä oot?
(Jauffred tulee sisään seuroineen.)
JAUFFRED.
Mitäpä näen mä! Kuningas René! (Lankea polvilleen.) Oi kuninkaani!
TRISTAN (erikseen).
Kuningas René!
KUNINGAS.
Sa, Jauffred, yksin vehkein kanssa moisen. Mi rikkoo kuninkahan rauhaa?
JAUFFRED.
Anteeksi Edellä riensi hän — mä myöhästyin.
KUNINGAS (Tristanille). No, kenpä oot sa?
TRISTAN.
Vaudemont'in Tristan Ma oon; sen nimen varmaan tunnetten.
KUNINGAS.
Kuin? Tristan? (Jauffredille:) Onko totta?
JAUFFRED.
Totta on se.
KUNINGAS (muistelIen).
Ja tekohan se täällä kerran tänään Jo olitten?
TRISTAN.
Niin, minä, kuninkaani! Mun saatti tänne sattumus, ei hurjuus. En luullut teitä paikan haltiaksi.
KUNINGAS.
Ja nyt, — mik' uudestaan tuo teidät tänne?
TRISTAN.
Sen tiedätten.
KUNINGAS.
En tiedä. Puhukaa!
TRISTAN.
Ivaatte; sillä kukkalaakso tää, Niin kumma kaikin puolin, tallettaapi, Parhaana ihmeenänsä, kaunokaisen, Jot' arvoisesti laulull' ylistää Ei voi Provence'n kaikki trubadurit.
KUNINGAS.
Ja tämä kauno? Jatkakaa!
TRISTAN.
Mun mieltän Niin liikutti, ett' en voi hallita Sit' enää.
KUNINGAS.
Tiedättenkö, ken hän on?
TRISTAN.
En, mutta sanansa ja kasvons' suurta Sukua, jaloutta kuvastaa.
KUNINGAS.
Ettenkä huomannehet, että, vaikka Kyll¹ luonto hänt' on muuten suositellut, Hall' yks on puute —
TRISTAN.
Sokea hän on! Mut sieluhuns' on sytytetty valo, Mi kirkkaamp' on kuin tuo, mi hältä puuttuu!
KUNINGAS.
Tiedätte hänet sokeaks' ja sentään —?
TRISTAN.
Ja sentään kultaisen mä kreivin-kruunun Ilolla lasken hänen jalkains' juureen.
KUNINGAS.
No, kautta kuvan pyhäisen Clairvaux'ssa! Te suurin ihme täällä laaksoss' ootte. Aseissa käsin tänne tungetten Te tuota voittamaan, jok' ol' jo teidän, Mut jonka ylpeästi hylkäsitte.
TRISTAN.
Mitenkä, kuninkaani?
KUNINGAS.
No, tuo kauno, Mi teidät viehätti, on — tyttäreni.
TRISTAN.
On tyttärenne?
KUNINGAS.
Niinpä, nuori kreivi! On sama, josta kirjeess' ilmotatte, Ett' ette millään muotoa voi ottaa Avioksenne: sama, jota niin te Kamootte, että melkein heitätten Lothringin, hänestä vaan päästäksenne; Ja vielä sama, jonka lumonneet Niin ootte, jotta pelkään, ett' ei voi Hän raukka teitä heittää.
TRISTAN.
Kuninkaani! Tuo onko totta? Sananne, ne hurmaa —
KUNINGAS.
Niin on, kuin sanoin.
TRISTAN.
Mut mist' on hän syystä —?
KUNINGAS.
Tääll' laaksossa! Sen saatte kohta tietää. Te ette arvaa, herra kreivi, että Juur' kummaisella hetkell' ootte tulleet. Jolantha, armas lapsen', alituiseen Pimeyteen, kentiesi, tällä haavaa On heitetty, tai valon ihanuuteen Hän ehkä heräjääpi.
TRISTAN.
Kuninkaani! Oi, mitä sanotten?
KUNINGAS.
Juur¹ tällä haavaa Cordovalainen lääkär', Ebn Jahia, On koettaa päättänyt — (Lähenee ovea.) Oi hiljaa! kuulen Sisällä liikuttavan. Kuunnelkaamme! Hän puhuu… Tristan! mun Jolanthan' puhuu! Oi, riemun sanojako, vaiko huolen Nyt hiipii hurskahilta huuliltaan? — Nyt joku tulee —