SEITSEMÄS KOHTAUS.
J. Enlund translation
Edelliset. BERTRAND. Sitte MARTHA. JOLANTHA ja EBN JAHIA.
KUNINGAS (Bertrandille, joka tulee ulos huoneesta).
Sano, Bertrand, joutuun. Mitenkä käy?
BERTRAND (hämillään).
Ah, en mä tiedä. Nyt Hän heräsi, ja temppu on jo tehty. Ma ulos riensin pelosta.
(Martha tulee kiireesti ulos.)
MARTHA.
Hän näkee.
KUNINGAS.
Hän näkee —?
TRISTAN.
Onko mahdollista?
MARTHA.
Hiljaa! Tuoss' on hän.
(Ebn Jahia tulee ensin ovesta, kädestä taluttaen Jolanthaa ja viittaa toisille, että he vetäytyvät takaisin. Nämät osottavat äänettömällä näyttelyllä osanottoansa lähinnä seuraavaan.)
JOLANTHA.
Minne mua viet? Miss' oon Ma? Tue — pidä kiinni!
EBN JAHIA.
Toinnu, lapsen'!
JOLANTHA.
Ei, pidä kiinni — seisatu! Oi, tääll' En ole koskaan ollut… mitä teen näin Oudossa paikkaa?… Mik' on tuo? — Äl' laske! Se lähenee… se mua pelottaa.
EBN JAHIA.
Jolantha! toimennu! Luo silmäs maahan, Jok' ain' on ollut armas ystäväs ja Tutusti vielä sua tervehtii. Näet tässä hoitamasi kasvitarhan.
JOLANTHA.
Mun kasvitarhan'? Enhän tunne tuota… Noin hirmuisia kasveja — oi varo! Ne laukee päällemme.
EBN JAHIA.
Oi, älä pelkää! Ne ovat taatel'-palmuja, jon lehdet Ja hedelmät sä hyvin tunnet.
JOLANTHA.
Noit' En tunne, en — (Luo silmänsä ylöspäin.) ja tämä kirkkaus, Mi kaikiss' ympärillän' on — tuo kaarros Jok' yli kaiken käy — kuin korkealta! Mik' on se? Jumalako? Hänen henkens' Se onko, josta ootte sanoneet, Maanpiirin täyttää?
EBN JAHIA.
Tämä kirkkaus. Jon näet, on valon kirkkaus, ja Jumal' On siinä, niin kuin hän on kaikissa. Ylhäinen sinilaki tuo on taivas, Ja Jumala on sinne, arvelemme, Majansa asettanut. Lapsi armas, Notkista polves, kiitos nosta taivaan Lakea kohden, kohden Jumalaa. Ja rukoile!
JOLANTHA.
Ah, neuvo mua oikein Rukoilemaan. En tiedä vielä, kuinka Rukoilla tämän mailman Jumalaa.
EBN JAHIA.
Oi lapsen', lankee polvilles ja lausu: Ylhäinen henki, joka puhuit mulle, Kun yö mun peitti silmän', mua johda Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun Pysyä sinussa maailmassa!
JOLANTHA (polvisillaan).
"Ylhäinen henki, joka puhuit mulle, Kun yö mun peitti silmän¹, mua johda Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun Pysyä sinussa maailmassa!" - Ah niin, hän mua kuuli — sen ma huomaan. Vakuutuksensa, rauhans' suo hän mulle. Hän ompi ainoinen, mi mulle puhuu Näkymätönnä, tutusti, kuin ennen.
EBN JAHIA.
Nyt nouse ylös, laps', ja tänne käänny!
JOLANTHA.
Oi sano, mitk' on olennot nuot suuret?
EBN JAHIA.
Sa tunnet ne.
JOLANTHA.
Oi, mitäkään en tunne.
KUNINGAS (lähenee liikutetulla mielellä).
Jolantha, tunne minut, tunne isäs!
JOLANTHA (hänen sylissään).
Mun isän'! — Oi, sa oot mun isäni! Niin sinut, äänes, syleilys mä tunnen. Jää tänne, tuekseni, turvakseni! Juur' outo oon ma valon maailmassa. Otettu mult' on kaikk', jon tunsin, kaikki, Jok' ennen oli lapses onnena.
KUNINGAS.
Käennyt oon ma sulle turvan antaa.
JOLANTHA.
Ket' aattelet?
KUNINGAS (osottaen Tristania).
Kas, tuoll' on yks, ku vartoo.
JOLANTHA.
Tuo vieras tuolla? Onkohan se muuan Kerubi, puhuneet joist' ootte ennen? Niin, valkeuden kerub', jok' on tullut?
KUNINGAS.
Sen tunnet. Puhutellut oot hänt' äsken.
JOLANTHA.
Kuin, häntä? hänt'? (Pitää kätensä silmillään.) Oi, isä! ymmärrän. Uljaassa olennossa tuossa lie Se ääni, jonka kuulin, raikas, vieno, Tuo ainokainen koko luonnossa. (Tristanille, joka lähenee.) Oi, puhu! Sana vaan noist' äskeisistä.
TRISTAN.
Nuor¹ ihanaiseni!
JOLANTHA. Oi kuule! kuule! Sanoilla noilla valon ensi säde Sieluuni osasi, tuo sulo puhe Mun sydämeni lämpymähän liittyi.
TRISTAN (likistää häntä rintaansa).
Jolantha! Jalo!
KUNINGAS (pitää kätensä heidän ylitsensä).
Teitä siunatkoon Se Jumala, jonk' ihmeit¹ ihailemme!