KOLMAS KOHTAUS.

Vaudemont'in TRISTAN. Orange'n JAUFFRED, kummallakin kitara olalla.

JAUFFRED (perällä, sala-oven takana).

Kavahtakaatte. Pilkku pimeä Tääll' ompi.

TRISTAN (myöskin sala-oven takana).

Päisin vaan… Mut seiskaa! tääll' On ovi.

JAUFFRED.

Ovi?

TRISTAN.

Vartokaas… ja lukku. Se aukee. (Tulevat sisään.) Mitä nä'enkään!

JAUFFRED.

Oi taivas! Mi kukkain tuoksu!

TRISTAN.

Kasvitarha — täällä? Välissä vuorten autioin! Ja kas Tät' ihanuutta, — mikä järjestys!

JAUFFRED.

Ma aivan hämmästyn.

TRISTAN.

Ken paikan tään On omistaja? Tehän täällä seuduin Olette tuttu, lähell' asuttenkin.

JAUFFRED.

Jokapa tietäis! Tätä kasvitarhaa Unissakaan en olo nähnyt koskaan. Mi troopillinen kyllyys! Ontoin kasvein Vihanta! Palmuja kas korkeoita!

TRISTAN.

Ja asuinhuoneusta! Kuinka soma! Puoliksi murattein ja ruusuin peitoss'! — Entäspä asukkaat?

JAUFFRED.

En näe mä ketä; Tän huvipuiston luulen kokonansa Ilmaantuneeksi joskus kesäyönä, Jolloinka Luna suostui tulemaan Endymionin luo, ja kätki puhtaan Vuon onnensa Vaucluse'n vuoristoon. Näin ollen, asukkaat kyll' ovat menneet.

TRISTAN.

Ei, kyllä tääll' on niitä, jotka aina Tääll' ovat, asuvat, ja liikkuvat. Kas tuoss' on käytävällä jäljet tuoreet.

JAUFFRED.

Niin oikein, pienten sieväin jalkain. Tulkaa! Nuot johtanevat, meitä tolalle. Ne vievät tuonne alas huoneen taakse.

TRISTAN.

Ei, vartokaamme, kunnes joku tulee. Älkäämme rohjetko. Jo paha kyll', Ett' omin valloin tänne tunkeilimme.

JAUFFRED.

No, olkoon. Niin jos onni meitä noutaa. Kuin tähän asti, olen tyytyväinen. — Sill' ompahan tää onneks' sanottava: Viel' emme kauhan' olleet luostarista, Hilpeinä kulkein, vuoroin lauleskellen, Kun vilkaselta kuningas René'n Mä näin; hän miettiväisnä astui haussa Cordovalaisen lääkärin. Te välttää Tahdoitte kuningasta, kanssanne Mua veditten, ja yli puitten, pölkkyin Pakoillessamme, vuoren juurella Yht'äkkiä me huomaitsemme aukon, Jok' ilmeisesti oli tehty. Tuota Me tutkimme ja, ensin pimeässä Hapuillen, tänne vihdoin jouduimme. — Mut sanokaas yks seikka mulle: miksi Tahdoitte karttaa kuningas René'tä? Hänenpä tähtensä te tulittenkin; Mua pyysitten te luoksi hänen käymään Myötänne huomenna: ja olettenpa — Niin, kaikkihan sen tietää — olettenpa Kihlattu hänen tyttärensä kanssa.

TRISTAN.

Kihlattu? Niinpä sanotaan. Ma tuskin Yhdeksän vuoden vanha olin, kun Ma kihlattiin. Mun isän' ja Burgund Niin saivat päätetyksi, silloin kuin tuo Sovinto tehtiin kanssa kuninkaan. Mut, Jauffred, nyt ma olen vanhempi. Ja niinkuin moinen sovinto, mi kesken Paraimman voiton oikeuten' alttiiks' On pannut, niinkuin tuo mua suututtaa, Niin suututtaa myös naittaminen moinen. Mä ylemnielin tänne tullut oon; Ja ylemnielin hieman vaan ma aion Täss' asiassa tehdä.

JAUFFRED.

Kuningasta Mun sääli on. Mä tiedän, että kauan Iloinnut on hän tuosta sovinnosta, Mi vahvistettiin tällä liitolla.

TRISTAN.

Niin, hällä siitä hyöty lie sen uskon. — Te tämän tyttären kai tunnetten?

JAUFFRED.

En: hänt' on muutamassa luostarissa Espanjan sydänmailla kasvatettu. Hän sieltä tuodaan teidän tullessanne. Mut älkää unhottako, missä oomme. Sisälle tänne kyllä pääsimme, Ja paikan ihanuutta ei voi kieltää. Mut pääsemmekö yhtä hyvin pois, On toinen seikka.

TRISTAN.

Hoo, ei ole vaaraa.

JAUFFRED.

Te ette kolkuta ja kuulustele, Ovatko väet kotona? Ma saanko —?

TRISTAN

Ei, suokaa mun. Jos joku kalman henki Tai velho täällä hallitsee, niin onhan Se soveljasta, että vaara ensin Mua kohtaa, joka teidät viettelin.

(Kolkuttaa ovea.)

Ei ketään.

JAUFFRED.

Ovi aukaiskaa.

TRISTAN.

Ei käy Se laatuun.

JAUFFRED.

Koettakaa; kyll' laatuun käy.

TRISTAN.

No siis! (Aukaisee oven.) Oi taivas, Jauffred, mikä näky!

JAUFFRED.

Siis henki?

TRISTAN.

Kuinka? Henki? — niin, ma luulen… Mut joku valkeuden kirkas henki. Oi kas! kas!

JAUFFRED (katsoo sisään).

Kaunis tyttö vuotehella! Hän nukkuu.

TRISTAN.

Niin, hän nukkuu. Rinta nousee Ja laskee hiljan hänen hengitessään. Kas kuinka suunsa luontuu hymyhyn, Juur' kuin hän huomais' ihastuksemme.

JAUFFRED.

Mä pyydän, Tristan, paetkaamme pois. Mua huolettaapi kaunis näkö tuo. Niin ylen viehättävä, ylen kaunis. Tää ompi unilinna. Jalkamme Jo salapauloiss' ovat, — paetkaamme! — Mi teitä vaivaa, Tristan? Taivas! hän jo Lumottu ompi. Seisoo tuijottaa, Kuin maahan kiintynynnä. — Tristan, tulkaa!

TRISTAN (innostuneena katsoen sisään).

Oi hiljaa, Jauffred! herätä hän saattais'. Oi hiljaa! Synti on tät' tyyneyttä Ja rauhaa häiritä, mi leviää Tuost' unen huopeest' yli kaiken luonnon.

JAUFFRED.

Oi kuulkaa!

TRISTAN.

Hiljaa, hiljaa! Pyhäinen On paikka tää. (Lankee polvillensa ja kurottaa käsiänsä avonaista oven kohden.) Oi, ällös suuttuko, Pyhyyttömällä katsehella että Mä lähenen sun lepovuodettas!

JAUFFRED (nostaa häntä ylös).

Voi nouskaa! Huolissani oon mä teistä. Te noiduksihin ootte joutuneet. Tuo näkö valhenäkö ompi. Tulkaa!

TRISTAN.

En saata.

JAUFFRED.

Älkää toki kuvapatsaan

Tavalla seisoko! Nyt päätös tehkää! Jos ette tule, mieltä rohkaiskaatte — Tiedustakaamme, ken tuo impi on, Herättäkäämme hän.

TRISTAN.

Ei — synti ois se.

JAUFFRED.

Jos ette te, niin minä.

(Menee sisään.)

TRISTAN.

Tuota hurjaa! — Hän kutsuu häntä, — kuule! Kätehen Hän tohtii häntä tarttua…

JAUFFRED (hämillänsä ulos tullen).

Nyt pois! Ei voi hän herätä; — hän ompi jonkun Salaisen loihtuvoiman vallassa. Oi tulkaa! Hyvää en mä ennusta. Olemme tunkenehet pyhyyteen, Mik' uhkaa meitä kuolemalla.

TOISTAN.

Niin, Pyhyyteen; ootte oikeassa. Mutta Eloa — eikä kuoloa — se tarjoo. Vaan — jättäkäämme tämä pyhä paikka, Johonka tulemalla väärin teimme. Hän nukkuu; — jalosti ei ole tehty. Jos jäämme.

JAUFFRED.

Siispä tulkaa!

TRISTAN.

Vartokaas, Oi Jauffred! Kerta silmäillä mun suokaa! Vaan kerran häntä lähemmältä katson, Ja sitte tulen.

JAUFFRED.

Kas, hän polvistuu… Hän hiljan hänen kättäns' suutelee. Ja häntä katsoo!… Hänen kaulastaan Hän rihman irrottaa, ja ottaa sen. No, kiitos Jumalan, tuoss' on hän jällen.

TRISTAN (tullen ulos).

Syvälle sydämeeni painanut Nyt oon tuon kauniin muodon, haihtua Ei voi se sieltä. Niin, nyt lähtekäämme, Ja peljätkäämme paikan jumaluutta. Mut palata ma olen luvannut, Ja joll'en pety, kuuntel' unissaan hän Suloisin hymysuin mun lupaustan'? Kas tämän kannehen ma otin. Jauffred. Hijoiltun kiven, hänen rinnaltaan Jok' oli. Niinkuin David leikkas' Saulin Hameesta tilkan hänen nukkuissansa. Merkiksi, että Saulin henki hänen Ol' ollut kädessänsä, niin tää kanne Todistakoon mun täällä ollehen, Mut että minun henken' joutui hänen Käteensä, vaikkapa hän nukkui. Jauffred. Tulkaatte!

(Menevät sala-ovea kohden, jolloin Jolantha tulee näkyviin huoneen ovessa.)