TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu.

(Kaksi aatelismiestä, tulevat vastatuksin.)

1 AATELISMIES. Mihinkä kiire noin?

2 AATELISMIES. Oo, Herran rauha, Käräjäsaliin kuulemaan, kuink' on Tuon suuren herttua Buckinghamin käynyt.

1 AATELISMIES. Sen vaivan teiltä säästän; kaikk' on ohi; Nyt tyrmään jälleen vanki saatetaan.

2 AATELISMIES. Läsn' olitte?

1 AATELISMIES. Se tietty.

2 AATELISMIES. Kuinka kävi?

1 AATELISMIES. On helppo arvata.

2 AATELISMIES. Syypääksi nähtiin?

1 AATELISMIES. Niin tietysti, ja sillä tuomittiin.

2 AATELISMIES. Ma häntä säälin.

1 AATELISMIES. Niinpä moni muukin.

2 AATELISMIES. Mut kuinka kävi se?

1 AATELISMIES. Näin, lyhyesti: Suur' herttua saapui aitauksen eteen Ja vastas kanteeseen ja yhä väitti, Ett' oli syytön, puolustuksekseen Esittäin monta vankkaa perustetta. Kuninkaan valtuusmies taas vetosi Useiden vierasmiesten todistuksiin Ja tunnustuksiin; niitä herttua sitten Mieskohtaisesti vaati kuultaviksi. Niin astuivat nyt esiin hovivouti, Kansleri Gilbert Peck, ja rippi-isä John Car, ja munkkiperkele, tuo Hopkins, Tuo kaiken pahan alku.

2 AATELISMIES. Joka hälle Noit' ennustuksiansa syötti?

1 AATELISMIES. Sama. Hänt' ankarasti kaikki syyttivät; Heit' yritti hän jäävätä, mut turhaan. Näin päärit havaitsivat hänet syypääks Maankavallukseen. Henkens' edestä Hän puhui paljon sekä oppineesti; Mut siit' ei huolittu, vain surkuteltiin.

2 AATELISMIES. Mut miltä tämän jälkeen näytti hän?

1 AATELISMIES. Kun astui lakisaliin kuulemaan Hän tuomiotaan, kuolinkellojansa, Niin tuska hänet valtas, hiki valui, Hän pahan lausui äkkivihan sanan; Mut pian malttui taas ja loppuun saakka Esiintyi tyynenä ja ylevänä.

2 AATELISMIES. Ei kuolemaa hän, luulen, pelkää.

1 AATELISMIES. Ei, Niin miehuuton ei ole. Syy vain häntä Pahoittaa hiukan.

2 AATELISMIES. Kardinaali varmaan On tähän syypää.

1 AATELISMIES. Siihen kaikki viittaa. Tul' ensin syytteenalaiseks Kildare, Maaherra Irlannin; kun pois hän saatiin, Niin kreivi Surrey joutuin pantiin sijaan, Ett' isäänsä ei ehtis auttaa.

2 AATELISMIES. Halpa Ja luihu vallan kuje.

1 AATELISMIES. Palatessaan Sen kyllä kostaa. Tiettyähän tää: Jos ketä suosii kuningas, niin heti Sen miehen kardinaali virkaan laittaa Hovista hyvin kauas.

2 AATELISMIES. Koko kansa Hänt' ankarasti vihaa, soisi hänet Kuus syltä syvään maahan. Herttuaa He jumaloivat: kelpo Buckinghamiks, Hyveiden esikuvaks sanovat.

1 AATELISMIES. Hän tuossa on, se kovan onnen mies.

(Buckingham tulee oikeushuoneesta; hänen edellään kulkee oikeudenpalvelijoita, mestauspiilun terä käännettynä häneen päin; saattajina sir Thomas Lovell, sir Niklas Vaux, sir William Sands ja kansanjoukko.)

2 AATELISMIES. Lähemmä käydään.

BUCKINGHAM. Hyvät kansalaiset, Näin kauas säälien mua saatoitte; Mua kuulkaa nyt, ja sitten kotiin menkää. Maankavaltajan tuomion sain tänään, Ja kuolla täytyy mun; mut taivas tietköön — Ja tunto jos on mulla, se mua lyököön, Kuin piilu tuo, jos haudon vilppiä. Lakia kuolemastani en syytä, Se kirjaimen on mukaan tehnyt oikein; Mut siihen vetoojille laupeutta Enemmän toivoisin; vaan näinkin ollen Suon heille sydämestän' anteeksi. Tok' älkööt tuhost' ylpeilkö ja älkööt Paheillaan ryvettäkö suurten hautaa, Vereni silloin maasta heille huutaa. Pitempää elämää en enää toivo, Enk' ano myös, vaikk' oiskin kuninkaalla Enemmän armoa kuin mulla syytä. Te harvat, jotka mua rakastitte Ja itkeä mua rohkenette, veljet Ja jalot ystävät, joist' ero jo On katkerata, on jo kuolemaa, Mua seuratkaa kuin hyvät enkelit; Ja haikean kun eron piilu iskee, Niin rukouksenne, kuin uhrisuitsu, Taivaaseen sielun nostakoon. — Nyt tulkaa, Jumalan nimeen. —

LOVELL. Teidän armonne Jos sydämmess' on vihan kaunaa minuun, Rukoilen, suokaa anteeksi.

BUCKINGHAM. Sir Thomas, Mult' anteeks saatte, niinkuin itsekin Ma anteeks toivon; kaikki anteeks saavat. Niin ääretön ei vääryys, ettei sitä Vois sovittaa; ei musta viha mulle Saa hautaa luoda. Terveiseni kuninkaalle; Jos hän mua mainitsee, niin sanokaa, Ett' olin taivaaseen jo puolitiessä. Kuninkaan puolest' aina rukoilen Ja viime hengenvetoon häntä siunaan. Eläköön kauemmin kuin mull' on aikaa Lukea vuosiaan; ja rakkaudella Hän hallitkoon ja rakastettuna! Ja vanhana kun uupuu matkastansa, Niin yhteen haudattakoon hyveen kanssa.

LOVELL. Ma rantaan saatan teidän armonne, Siell' annan toimeni ma Niklas Vaux'lle; Perille hän vie teidät.

VAUX. Valmiit olkaa, Jo herttua tulee; kuntoon pankaa laiva Ja kauniiks somistakaa, niin kuin pitää Moiselle henkilölle.

BUCKINGHAM. Ei, sir Niklas, Tuo jättäkää; mua arvoni nyt ilkkuu. Suurkonnetabel' olin tullessani Ja herttua Buckingham — nyt Edvard Bohun,[5] Vain köyhä raukka, toki rikkaampi Kun halvat syyttäjäni, jotk' ei koskaan Totuutta tunteneet; sen vahvistan nyt Verellä, josta vielä vaikeroivat. Isäni, Henrik Buckingham, — jok' ensin Nous' anastajaa Richardia vastaan, — Kun hädäss' etsi turvaa vasalliltaan, Tään konnan pettämänä mestattiin Ja tutkimatta; Herran rauha hälle! Seuraaja, Henrik seitsemäs, kun sääli Isäni surmaa, kuninkaallisesti Palautti arvoni ja kirkkaampana Nimeni nosti sorasta. Nyt poika, Kahdeksas Henrik, hengen, nimen, arvon, Kaikk' omimpani, yhdell' iskull' iäks Hävittää maailmasta. Tuomarit Mull' oli tosin jalotkin, siin' olin Parempi isä-raukkaani; mut muuten On kohtalomme sama: oma väki Molemmat petti, omat suosikit. Mik' urhoton ja luonnotonkin teko! Mut Herran tiet on hyvät. Kuulkaa nyt, Mink' antaa varman neuvon kuolevainen: Ken luottoaan ja ystävyyttään tuhlaa, Varuillaan olkoon: ne, joit' ystävinä Poveenne painatte, jos onnessanne Näkevät rikon pienenkin, niin teistä Valuvat pois kuin vesi, palatakseen Vain teitä upottamaan. Hyvät miehet, Rukoilkaa puolestani. Käyn nyt matkaan: Viimeinen pitkän, raskaan elämäni On hetki tullut. Hyvästi! Jos synkkää On mieli kertoa, niin kertokaa Mun loppuni. — Nyt päivätyö on tehty; Mua Jumal' armahtakoon!

(Buckingham saattoineen menee.)

1 AATELISMIES. Surkeaa! Mut pelkään, että monet kirot kokoo Se niiden päähän, joiden täss' on syy.

2 AATELISMIES. Jos syytön herttua on, niin tää on julmaa. Mut vihjan olen saanut, että tekeill' On toinen paha, vielä suurempi, Jos toteen käy se.

1 AATELISMIES. Avuks' enkelit! Sanokaa, mikä? Minuun voitte luottaa.

2 AATELISMIES. Salaisin salaisuus: se suurta vaatii Vait'olon voimaa.

1 AATELISMIES. Uskokaa se mulle, En minä liikaa puhu.

2 AATELISMIES. Luotan teinin. No, olette kai viime aikaan kuullut Sen huhun, että Katariinast' ottais Kuningas eron?

1 AATELISMIES. Kyllä, vaan se raukes; Kuningas kun sen kuuli, vihoissaan Lähetti sanan määrille ja käski Tukeuttaa huhun ja sen juorujilta Suut tukkia.

2 AATELISMIES. Mut juoru toteutuu, Se kasvaa virkeämpänä kuin koskaan; Ja varmaks luullaan, että kuninkaan On päätös tehty. Joko kardinaali, Tai hänen kätyrinsä, vihasta Kuningattareen ja hänet tuhotakseen, Sai tunnon epäilyksiin kuninkaan; Ja päälle päätteeksi on tänne tullut Campejus kardinaali, niinkuin luullaan Näiss' asioissa.

1 AATELISMIES. Wolseyn työtä kaikki. Hän tahtoo kostaa keisarille, tää Kun hänt' ei hänen pyynnöstänsä tehnyt Toledon arkkipiispaks.

2 AATELISMIES. Sattui pilkkaan, Mut julmaa, että kuningatar siitä Saa kärsiä. Vaan kardinaalin tahto Ei vääjää; kuningatar sortukoon.

1 AATELISMIES. On kurjaa tuo. Vois joku meitä kuulla; Siis paras tästä haastaa kahdenkesken.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Vierashuone kuninkaan linnassa.

(Lord kamariherra tulee, lukien kirjettä.)

KAMARIHERRA. "Mylord, hevoset, joita teidän ylhäisyytenne halusi, olin kaikella mahdollisella huolella valikoinut, opettanut ja varustellut. Ne olivat nuoria ja sieviä ja parasta pohjolan rotua. Kun olivat valmiit Lontooseen lähetettäviksi, niin kardinaalin mies tuli valtakirja taskussa ja otti ne minulta väkivoimin, sanoen herransa tahdon olevan, että häntä on palveltava ennen alamaista, jos ei ennen kuningasta; ja se tukki meiltä suun, mylord."

Hän sitä varmaan tahtoo. No, ne saakoon; Hän ottaa vielä kaikki.

(Norfolkin ja Suffolkin herttuat tulevat.)

NORFOLK. Hyvää päivää, Kamariherra!

KAMARIHERRA. Hyvää päivää, herrat!

SUFFOLK. Mitenkä kuninkaan on?

KAMARIHERRA. Yksin on hän Ja synkkiin huoliin vaipuneena.

NORFOLK. Mistä?

KAMARIHERRA. Tuo veljenvaimon naiminen se hänen Lie tunnollaan.

SUFFOLK. Ei, toinen nainen hällä On tunnollaan.

NORFOLK. Niin; kardinaalin työtä, Kuningas-kardinaalin. Sokko pappi, Tuo onnen vanhin poika, nurin kaikki Nyt kääntää. Kuningas jos tuntis hänet!

SUFFOLK. Jos vain! Hän ennen itseään ei tunne.

NORFOLK. Kuink' aina toimens' alkaa pyhästi Ja hartaasti! Kun rikkui keisarin, Kuningattaren langon, kanssa liitto, Nyt kuninkaan hän sieluun hiipii, sinne Epäilyst', uhkaa kylvää, tunnonvaivaa Ja arveluita — naimaliittoon nähden; Ja näistä hänet pelastaakseen neuvoo, Ett' avionsa hylkäis, hänet, joka Kakskymmentä on vuotta riippunut Kuin helmi hänen kaulassaan eik' ikään Viel' loistoansa menettänyt; hänet, Jok' on niin täysin häntä rakastanut Kuin hyvää ihmist' enkelit; niin, hänet, Jok' iskun kovimmankin kohdatessa Vain siunaa häntä. Hurskas eikö tuuma?

KAMARIHERRA. Mokomat neuvot taivas ehkäisköön! Niin totta, tuota kaikkein kielet mainii Ja kaikkein sydän itkee. Tarkka huomaa Sen, että Ranskan kuninkaan on sisar Pääsyynä kaikkeen. Taivas vielä avaa Kuninkaan silmät, jotk' on sokaissut Tuo halpa, kehno mies.

SUFFOLK. Ja moisen ikeest' Irroittaa meidät.

NORFOLK. Sydämmest' en tarvis Rukoilla pelastusta, muuten pian Tuo vallanahnas meidät kaikki sotkee Prinsseistä paasheiksi.[6] On ihmisarvo Hänestä savimöhkä, jota vatkaa Hän mielin määrin.

SUFFOLK. Sääntönä on mulla: En häntä rakasta, en pelkää häntä; Mua hän ei luonut; kuninkaani armoss' On onneni; jos kiroo hän tai siunaa, Se yhtä on, vain tuulta, jost' en piittaa. Ma tunsin, tunnen hänet; menköön paaviin, Mist' ylpeytens' on saanut.

NORFOLK. Menkäämme Ja koittakaamme kuninkaasta poistaa Nuo kalvavat ja synkät aatokset. Mukaamme tuletteko?

KAMARIHERRA. Anteeks suokaa, Kuninkaan olen asioilla; pelkään Pait sitä, ett' on aika sopimaton. Hyvästi, herrat!

NORFOLK. Kiitos vain, mylord.

(Lord kamariherra menee.)

(Norfolk avaa ovipuoliskon. Kuningas istuu lukemassa ja mietteisiinsä vaipuneena.)

SUFFOLK. Kas, kuink' on synkkä! Varmaan murhe painaa.

KUNINGAS HENRIK. Ken siellä?

NORFOLK. Hyvä taivas, torju viha!

KUNINGAS HENRIK. Ken siellä, sanon? Kuinka uskallatte Mua yksinmietteissäni häiritä? Ken olen?

NORFOLK. Armollinen kuningas, Jok' anteeks antaa rikokset, jos pahaa Ei tarkoiteta. Valta-asiat Tään aiheuttivat: majesteetin mieltä Tulimme tiedustamaan.

KUNINGAS HENRIK. Julkeat! Pois! Tiedättehän mik' on virka-aika. Nyt maallistenko tointen hetki on? —

(Wolsey ja Campejus tulevat.)

Ken se? Lord kardinaali? — Hyvä Wolsey, Sa tunnonhaavojeni lievike, Kuninkaan paras lääke! — (Campejukselle.) Tervetullut, Suur' arvoherra, meidän valtakuntaan. Sitä ja meitä hallitkaa. — (Wolseylle.) Te, mylord, Pitäkää huolta, etten tyhjää puhu.

WOLSEY. Sit' ette voi. Te suvainnette, armo, Meit' ottaa hetkeks kahdenhaasteluun.

KUNINGAS HENRIK (Norfolkille ja Suffolkille). Nyt meill' on kiire; menkää.

NORFOLK (Syrjään Suffolkille). Tuossa papiss' Ei ylpeyttä!

SUFFOLK (Syrjään Norfolkille). Ei juuri! Min' en tahtois Noin sairastaa, vaikk' arvonsakin saisin. Tät' ei voi jatkua.

NORFOLK (Syrjään Suffolkille). Mut jos niin käy, Niin minä iskun lyön.

SUFFOLK (Syrjään Norfolkille). Ja minä toisen.

(Norfolk ja Suffolk menevät.)

WOLSEY. Olette viisauden esikuva Kaikille ruhtinaille, epäilynne Kun kirkon haltuun auliist' uskotte. Ken nyt voi pahoilla? Ken vihaa teihin Voi kantaa? Espanjankin, johon hänet Veri ja heimous sitoo, täytyy myöntää, Jos tosi mieless' on, ett' oikea On tuomio ja jalo. Kristinuskon On kaikill' oppi-isill' äänivalta; Ja Rooma, kaiken viisauden juuri, On teidän pyynnöstänne nimissään Tään arvomiehen tänne lähettänyt, Tään oppineen Campejus-kardinaalin; Ma teidän armollenne vielä kerran Esitän hänet.

KUNINGAS HENRIK. Minä vielä kerran Syleillen hänet tervetulleeks sanon; Ja kiitos olkoon pyhän konklaavin, Kun laittoi tänne toivomani miehen.

CAMPEJUS. Armonne jalous kaikkein muukalaisten On ihailuna. Valtuuteni lasken Nyt käteenne; se Rooman hovin käskyst' Asettaa tämän Yorkin kardinaalin Mun, palvelijansa, kanssa yhdessä Täst' asiasta puolueettomasti Tekemään tuomion.

KUNINGAS HENRIK. Kaks tasavoipaa. Kuningatar on tännetulostanne Nyt heti saapa tiedon. — Miss' on Gardiner?

WOLSEY. Niin rakas hän on teille aina ollut, Ett' ette nytkään hältä evänne, Mit' alhaisinkin vaimo lailta vaatii: Asiamiestä puolustajakseen.

KUNINGAS HENRIK. Hän parhaan saakoon; suosioni lupaan Ma parhaalle; sen taivas tietköön! Wolsey, Tuo Gardiner tänne, uusi sihteerini, Hän sopiva on mies.

(Wolsey menee.)

(Wolsey palaa, mukanaan Gardiner.)

WOLSEY. No, tuohon käteen! Iloksi, onneks olkoon! Olette nyt Kuninkaan mies.

GARDINER (Syrjään kardinaalille). Mut teidän Ja auttajani käskettävä aina.

KUNINGAS HENRIK. Käy tänne, Gardiner!

(Keskustelevat syrjässä.)

CAMPEJUS. Herra kardinaali, Pace-niminenhän tohtor' oli ennen Tuon miehen paikalla?

WOLSEY. Niin oli.

CAMPEJUS. Sehän Ol' opin mies?

WOLSEY. Niin kai.

CAMPEJUS. Mut pahaa täällä, Lord kardinaali, teistä huhutaan.

WOLSEY. Kuin? Minustako?

CAMPEJUS. Julki väitetään Hänt' että kadehditte; pelkäsitte Ett' oiva-miehenä hän ylenisi, Ja siksi piditte hänt' etäällä; Hän tuli hulluks surusta, ja kuoli.

WOLSEY. Levossa maatkoon! Hurskaan Se kyllä riittää. Kurin alle pannaan Elävät nurkujat. Hän oli narri, Hyvettä teeskeli. Tää mies, kun käsken, Mun seuraa viittaustani; ei muuten Näin lähell' olla saisi. Opiks, veli! Meit' älkööt alhaisemmat mestaroiko.

KUNINGAS HENRIK. Tää nöyrin sana kuningattarelle.

(Gardiner menee.)

Minusta Blackfriars sopivin on paikka Näin oppineelle seuralle; niin, siellä Tää vakaa asia on tutkittava. — Käy toimeen, hyvä Wolsey. — Oi, mylord, On reippaan miehen tuskallista jättää Niin maire vierellinen. Mut se tunto, Se tunto! Arka paikka! Täytyy jättää.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Vierashuone kuningattaren asunnossa.

(Anna Bullen ja vanha hovinainen tulevat.)

ANNA. Ei sekään; — tämä vain se mieltä kaivaa: Elänyt hänen kanssaan on niin kauan, Ja hän niin hyvä rouva, ettei koskaan Hänessä moitteen sijaa, — totisesti, Ei pahuudesta tiedä hän, — ja nyt, Niin monta vuosikautta hallittuaan Ja vallan loistoss' elettyään, jota On tuhannesti katkerampi jättää Kuin suloist' ensin saavuttaa, — nyt saada Vain matkakäsky! Tuota surkutella Vois ihmispeto.

HOVINAINEN. Sydän paatuneinkin Siit' itkuun heltyy.

ANNA. Hyvä Jumala! Parempi, ettei loistost' oisi tiennyt. Vaikk' on se maallista, niin kuitenkin, Toraisa onnetar jos omaajalta Sen riistää pois, niin vihlova on tuska, Kuin riistyis sielu ruumiista.

HOVINAINEN. Voi raukkaa! Taas täällä vieras on.

ANNA. Sit' enemmän On säälist' itkettävä. Toden totta, Parempi olla halpa töllin laps Ja tyytyväisnä rahvaan pariss' elää Kuin huolen kiiltoon huoliteltuna Ja surun kultaan.

HOVINAINEN. Tyytymys on paras.

ANNA. Kautt' impeyteni, minä kuningatar En tahtois olla.

HOVINAINEN. Minä tahtoisin, Vaikk' impeyteni menis; tekin samoin, Tuost' ulkopyhyydestä huolimatta. Niin, teillä, joill' on kaikki naisen sulot, On naisen sydänkin, jok' aina halaa Suuruutta, herrautta, rikkautta; Ne kaikk' on taivaan lahjoja; ne kyllä — Jos kuinka tekeytte — teidän hienoon Ja säämiskäiseen mahtuu tuntoonne, Jos sitä venytätte.

ANNA. Ei, ei totta!

HOVINAINEN. On, totta! Kuningattareks ei mieli?

ANNA. Ei, vaikka koko mailman saisin.

HOVINAINEN. Vaikk' olen vanha, viisipennisellä Mun ostaa kuningattareksi vois. Mut entä herttuatar? Oisko voimaa Sit' arvon kuormaa kantaa?

ANNA. Eikä oisi.

HOVINAINEN. Siis heikko teill' on ruumis. Tinkikäämme: Jos nuorna kreivinä ma tulisin, Punastuin suostuisitte. Selkänne Jos tät' ei kuormaa kestä, ette koskaan Saa poikalasta.

ANNA. Mitä rupatatte! Uudelleen vannon: kuningattareksi En tulla tahtois koko maailmasta.

HOVINAINEN. Mut pikku Englannista ehkä sentään Te myöntyisitte. Minä suostuisin Carnarvonshirestäkin,[7] vaikka kruunuun Ei muuta kuuluisikaan. Kas, ken tulee!

(Lord kamariherra tulee.)

KAMARIHERRA. Huomenta, naiset! Mitä maksaa kuulla Puheenne salaisuutta?

ANNA. Arvon herra, Se kysymyst' ei maksa. Surkeilimme Vain haltijattaremme huolia.

KAMARIHERRA. Se kelpo naisille on sopiva Ja jalo toimi. Toivon mukaan kaikki Käy vielä hyvin.

ANNA. Herra suokoon, aamen!

KAMARIHERRA. On hellä sydän teillä; taivaan armo On moisten osa. Jotta näkisitte, Ihana neiti, että puhun totta, Kuningas teille lausuu suosionsa Ja teille arvonimen suo niin ylhän Kuin markiisitar Pembroke; johon arvoon Tuhannen punnan vuositulon liittää Viel' armossa.

ANNA. En tiedä, kuinka nöyrän Täst' annan kiitoksen; mun kaikkeni On tyhjää vähempi; mun rukoukseni Ei kyllin pyhät lie, ja toiveeni Vain turhuutt' on; mut rukoukset ja toiveet On kaikki, mitä antaa voin. Vain pyydän, Sanokaa, herra, kainon palvelijan Alaisin kiitos hänen armolleen, Jonk' onni loistakoon ja kruunu aina.

KAMARIHERRA. Kuninkaan hyvää arvelua teistä Lisäämään riennän. — (Syrjään.) Koitellut häntä olen; Niin kainous ja sulo häness' yhtyy, Ett' ansaan veivät kuninkaan; ken tietää, Hänestä eikö vielä synny helmi, Mi koko tämän saaren kirkastaa? — Käyn kuninkaalle sanomaan, ett' olen Nyt teitä puhutellut.

ANNA. Nöyrin kiitos!

(Lord kamariherra menee.)

HOVINAINEN. Siin' on se! Minä kuustoist' olen vuotta Hovissa kerjännyt, ja kerjään yhä, Enk' ole koskaan tullut parhaiksi, Vaan joko liian varhain taikka myöhään Palkinnon jakoon; ja te, — hyvä Luoja! — Tulokas vasta — hyi, sit' onnetarta, Kuin tunkeilee! — suun saatte täyteen ennen Kuin aukaisette sen.

ANNA. Tää kummallista.

HOVINAINEN. No, miltä maistuu? Onko karvasta? Ei, punta vetoa! Ol' ennen nainen — Tarina vanha — jok' ei tahtonut Kuningattareks tulla, ei, ei kaikest' Egyptin mudasta: — sen liette kuullut?

ANNA. Te suottailette.

HOVINAINEN. Teinä lentäisin ma Ohitse leivon. Markiisitar Pembroke! Ja tuhat puntaa, supi suosiosta! Ei mitään velvoitusta! Kyllä maarin Nyt tuhansia heruu! Arvon laahus On pitemp' etumusta. Herttuatarta Nyt varmaan kantaa selkänne. Nyt liette Jo vahvemp' entistänne.

ANNA. Hyvä neiti, Pitäkää ilo itsestänne; suokaa Mun jäädä rauhaan. Kuolisin, jos tämä Vähääkään kuihkois vertani. Jo voivun, Kun seuraust' aattelenkin. Kuningatar On lohduton, ja hänet unhottain Täss' aikailemme. Tästä älkää hälle Puhuko.

HOVINAINEN. Mitä minust' aattelette?

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Sali Blackfriars'issa.

(Trumpetit ja torvet soivat. Kaksi oikeudenpalvelijaa tulee, kädessä lyhyt hopeasauva; heidän jälkeensä kaksi kirjuria, tohtorin puvussa; sitten Canterburyn arkkipiispa, yksin; hänen jälkeensä, Lincolnin, Elyn, Rochesterin ja Saint Asaphin piispat; heidän jälkeensä, vähän matkan päässä, aatelismies, joka kantaa valtasinetti-kukkaroa ja kardinaalin hattua; sitten kaksi pappia, kumpikin kantaen hopearistiä; sitten marsalkka avopäin, airuen seuraamana, joka kantaa hopeista valtikkaa; sitten kaksi aatelismiestä kantaen kahta suurta hopeapatsasta; heidän jälkeensä molemmat kardinaalit, Wolsey ja Campejus, rinnakkain; sitten kaksi loordia, kantaen miekkaa ja valtikkaa. Lopuksi kuningas ja kuningatar seurueineen. Kuningas asettuu valtaistuimen katoksen alle; molemmat kardinaalit istuutuvat alemma tuomareiksi. Kuningatar asettuu jonkun matkan päähän kuninkaasta; piispat kummallekin puolelle tuomioistuinta, niinkuin piispanoikeudessa ainakin; heitä alempana istuvat kirjurit; muu seurue seisoo asianmukaisessa järjestyksessä pitkin näyttämöä.)

WOLSEY. Vait'olon käsky! Rooman valtakirja On luettava julki.

KUNINGAS HENRIK. Mistä syystä? Johan se luettu on julkisesti Ja kummaltakin puolen tunnustettu. Vain aikaa kuluu.

WOLSEY. Jääköön siis. — Nyt toimeen!

KIRJURI. Julista: Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!

JULISTAJA. Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!

KUNINGAS HENRIK. Täss' olen.

KIRJURI. Julista: Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!

JULISTAJA. Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!

(Kuningatar ei vastaa, vaan nousee istuimeltaan, kulkee tuomarien sivuitse, tulee kuninkaan eteen, polvistuu hänen jalkoihinsa, ja sitten puhuu.)

KUNINGATAR KATARIINA. Ma pyydän oikeutta, majesteetti, Ja sääliä; min' olen kurja vaimo Ja muukalainen, valtakuntanne En synnynnäinen; tääll' ei puoletonta Mull' ole tuomaria eikä vakuutt', Ett' oikein mua kohdellaan. Voi, herra, Mill' olen teitä loukannut? Ja miten On käytökseni teitä pahoittanut, Ett' yritätte näin mun hyljätä Ja armon multa riistää? Taivas tietköön, Ett' aina olen ollut uskollinen Ja nöyrä, kuuliainen puoliso. Pelosta, etten teissä vihaa nostais, Iloinen olin, vakaa sitä mukaa Kuin jompaakumpaa katseessanne näin. Ma milloin haluanne vastustin Ja sit' en omannut? Ket' ystäväänne En ahkeroinut rakastaa, jos kohta Ma tiesin hänet vihamiehekseni? Ket' omist' ystävistäni, jos teitä Hän vihoitti, viel' armoissani pidin? Hänt' enkö heti vieroittanut pois? Oi, muistakaa, kakskymment' olen vuotta Ma ollut kuuliainen vaimonne Ja monta lasta teistä synnyttänyt; Jos voitte tältä ajalt' osoittaa, Ett' olen kunnian tai vihkivalan Tai uskollisuuteni unhottanut Tai pyhää persoonaanne loukannut, Niin, Herran nimeen, minut hyljätkää. Häväisten, halveksuen sulkekaa Mult' ovenne ja minut luovuttakaa Lain ankarimman kouriin! Pyydän, kuulkaa: Isäänne, kuningasta, kiitettiin Ovelaks ruhtinaaksi, joll' ei vertaa Älyssä, viisaudessa; Ferdinand, Espanjan kuningas, mun isäni, Älykkäin oli prinssi, mitä vuosiin Siell' oli hallinnut; he kieltämättä Kai kukin maastaan valikoivat parhaat Tät' asiata tutkimaan; ja nämä Avion hyväksyivät. Nöyrimmästi Rukoilen, säästäkää mua, kunnes ehdin Espanjast' ystäviltä neuvon saada. Jos ette voi, niin Herran nimeen tehkää Siis tahtonne.

WOLSEY. Täss' ovat, hyvä armo, Nää itse määräämänne arvon isät, Erittäin oppineet ja taatut miehet, Maan valiot, jotk' ovat asiaanne Ajamaan tulleet. Lykkäyst' anoa On tarpeeton niin oman rauhanne Kuin kuninkaankin tunnontuskan tähden.

CAMPEJUS. Puhutte hyvin, herra kardinaali, Ja oikein myös. Siis, rouva, jatkettava On tätä kuninkaallist' istuntaa Ja viipymättä syyt ja vastasyyt Esille tuotava.

KUNINGATAR KATARIINA. Lord kardinaali, Ma teille puhun.

WOLSEY. Mitä suvaitsette?

KUNINGATAR KATARIINA. Mun tulis itkeä; mut muistein' alta Olemme kuningatar — kauan olin Sit' uneksinut ainakin — ja varmaan Kuninkaan tytär, kyyneleeni muutan Ma tulipoukiks.

WOLSEY. Malttukaatte!

KUNINGATAR KATARIINA. Kyllä, Kun tekin nöyrrytte; ei, jo sit' ennen, Mua muuten taivas rangaiskoon! Min' uskon, Ja pätevillä syillä, että te Olette vihamieheni, ja siksi En tuomioonne alistu. Te tulta Lietsoitte mun ja puolisoni väliin; Jumalan kaste sammuttakoon sen! Siis, vielä kerran; koko sydämmestä Teit' inhoan ja tuomintanne epään; Ja vielä kerran sanon: pahin ootte Te vihamieheni, en teistä hyvää Ikänä usko.

WOLSEY. Tunnustan, ett' ette Nyt ole oma itsenne; te aina Olitte lempeä, ja hurskaan mieltä Ja viisautt' osoititte suurempaa Kuin mitä nainen voi. Mua loukkaatte. En teitä vihaa; vääryytt' en tee teille, En liioin muille; mitä olen tehnyt Tai vasta teen, mun siihen valtuuttanut On konklaavi, täys Rooman konklaavi. Ma tulta lietsoin, sanoitte; sen kiellän. Kuningas täss' on; jos hän tietää minun Epäävän tekojani, voi hän syystä Mua syyttää vilpistä, niin, yhtä paljon Kuin te mua totuudesta. Jos hän tietää Mun puhtaaks syytteistänne, tietää hän mun Vääryyttä kärsineen. Siis hänen tulee Hyvittää minua, ja hyvitykseks Nuo luulot teistä vieroittaa. Mut ennen Kuin puhuu kuningas, teit', arvon rouva, Ma pyydän sanojanne punnitsemaan, Kun vasta puhutte.

KUNINGATAR KATARIINA. Mylord, mylord, Min' olen tyhmä nainen, liian heikko Juontanne vastustamaan. Makosuinen Ja nöyrä ootte, niinkuin papin arvo Ja virka vaatii; mutta sydän teillä On täynnä vihaa, ylpeytt', ylimieltä. Kuninkaan suosion ja onnen kautta Olette asteilt' alimmilta noussut Asemaan, missä vallat teitä palvoo, Ja sanaanne, kuin orjat, tottelevat, Jos mitä käskenette. Mutta kuulkaa: Enemmän kunniaa te harrastatte Kuin pyhää virkaanne. Siis vielä kerran: En tuomioonne alistu; ja tässä Vetoan kaikkein kuullen paaviin, jättäin Asian Hänen pyhyytensä haltuun: Hän tuomitkoon.

(Lyykistää polviaan kuninkaan edessä ja aikoo mennä.)

KAMARIHERRA. On kuningatar jäykkä. Lakia syyttää, polkee sitä, ilkkuu Sen pätevyyttä; se ei ole hyvä. Pois menoss' on hän.

KUNINGAS HENRIK. Palauttakaa.

JULISTAJA. Englannin kuningatar, Katariina, Lain eteen!

GRIFFITH. Rouva, teitä kutsutaan.

KUNINGATAR KATARIINA. Mitä se teihin? Tiehenne! Te tulkaa, Kun kutsutaan. — Nyt auta, Jumala! He maltin multa vievät. — Pyydän, menkää, En tänne minä jää, en, enkä koskaan Täss' asiassa tule vastaamaan Mihinkään oikeuteen.

(Kuningatar seurueineen menee.)

KUNINGAS HENRIK. Niin, mene, Katri; Jos kuka väittää, ett' on itsellään Parempi vaimo, hän sen valehtelee, Hänt' ei saa uskoa. Sa yksin olet — Jos harvinaiset hyveet: vieno hellyys, Pyhäinen nöyryys, hieno naisellisuus, Alainen käskevyys ja muutkin hurskaat, Ylevät avut puhuis puolestas — Maan kuningattarien kuningatar. — Hän jalo synnylt' on, ja jalouttaan On mulle osoittanut.

WOLSEY. Majesteetti, Rukoilen nöyrimmästi: suvaitkaa Tään seuran kuullen — missä sidottiin, Myös siellä päästettäköön, vaikk' en sillä Saa täyttä hyvitystä — julistaa, Olenko koskaan tähän yllyttänyt Tai pienint' epäilystä lausunutkaan, Jok' oisi tätä seikkaa koskenut? Olenko, — paitse kiittämällä luojaa Näin kuninkaallisesta emännästä, — Sanaakaan sanonut, jok' oisi hänen Nykyistä arvoansa loukannut Tai hyvää mainettaan?

KUNINGAS HENRIK. Lord kardinaali, Ei syytä teissä; kautta kunniani Julistan puhtaaks teidät. Tiedättehän, Teit' että moni vihaa; syytä eivät He tiedä itsekään, vain haukkuvat, Kuin koirat, muiden mukaan. Kuningatart' On yllyttäneet nuo; ei teissä syytä. Lisääkö hyvitystä? Tätä seikkaa Nukuttaa aina mielitte, sit' ette Te koskaan herättänyt; tienkin usein Silt' ehkäisitte. — Kautta kunniani, Täss' asiassa kardinaalin täysin Julistan puhtaaksi. Nyt, kuulkaa syy; Mut aikaa se ja huomiota kysyy: — Siis, kuulkaa. Näin se kävi, — mieleen pankaa. Mun tuntooni toi ensin pienen vaivan, Epäilyn, piston, sanat, jotka lausui Bayonnen piispa, Ranskan lähettiläs, Jok' oli tänne tullut sopimaan Aviost' Orleansin herttuan Ja tyttäremme Maryn välillä. Kun asiasta vielä keskusteltiin, Hän — piispa, tarkoitan — pyys lykkäystä. Kun tahtoi tiedustella herraltaan, Oliko tyttäremme laillinen, Kun oli aviosta lesken kanssa, Veljemme vaimon. Tämä lykkäys iski Sisimpään tuntooni ja valtavasti Sydäntä runteli ja järkäytti Poveni pohjat; näin se uursi tien, Jost' arveluja joukoin tunki sisään, Mua varoitellen. Ensin tuntui siltä, Ett' ei mua taivas suosinut, kun luonnon Niin käänsi, että puolisoni kohtu, Jos poikalapsen synnytti, ei sille Enempää suonut elämää kuin mitä Suo hauta kuolleelle; näet, poikalapset Jo syntyessään kuolivat, tai heti Kun ilmaa henkivät. Siit' aatos johtui, Ett' oli vitsaus tämä; että maani, Jok' ansainnut ois perillisen parhaan, Sit' iloa ei multa saisi. Mietin Mik' yltyis vaara valtakunnalle, Jos kuolis sukuni, ja tuskan voihka Povesta nousi. Omantunnon tuimaa Ajellen merta näin, ma vihdoin laskin Sen pelastuksen turviin, jota varten Olemme täällä; tunnolleni, nähkääs, — Jok' oli silloin sairas, eikä vielä Kokonaan terve — viihdytystä etsin Maan kaikilt' arvoisilta isiltä Ja opintohtoreilta. Salass' aloin Ma teistä, mylord Lincoln; muistanette Miss' olin sielun tuskissa, kun teille Asian uskoin.

LINCOLN. Muistan, majesteetti.

KUNINGAS HENRIK. Puhunut olen kauan; kertokaa, Mua kuinka lohdutitte.

LINCOLN. Majesteetti, Niin kysymystä ensin hämmästyin — Kun tärkeä se on ja seuraukset Niin kauheat — ett' epäilyksen valtaan Ma heitin rohkeimmatkin neuvoni; Kehoitin korkeuttanne sille tielle, Jot' alatte nyt käydä.

KUNINGAS HENRIK. Sitten teiltä, Lord Canterbury, kysyin; tämän tuuman Te hyväksyitte. Samoin kysyin kaikkein Tään oikeuston arvomiesten mieltä; Jokainen nimellään ja sinetillään Soi suostumuksensa. Siis jatkakaa: Ei minkäänlainen vastenmielisyys Kuningatarta kohtaan siihen vaadi, Vain mainittujen syiden tuimat okaat. Jos liiton näette lailliseks, niin totta Kuin olen kuningas, niin ennen hänen, Katariinan, kuningattareni, kanssa Tulevat onnen vaiheet jakaa tahdon Kuin koko luomakunnan lumoovimman Valion kanssa.

CAMPEJUS. Armollinen herra, — Kun kuningatar poikess' on, lie paras Lykätä toistaiseksi istunto. Mut sillä aikaa häntä vakavasti On neuvottava, että peruuttaa Vetoomisensa Hänen pyhyyteensä.

KUNINGAS HENRIK (syrjään). Nuo kardinaalit kanssan' ilvehtivät. Mua tympää metkut nuo ja Rooman vehkeet. Oi, Cranmer, viisas, taattu palvelijani,[8] Palaja pian! Sinun tulohetkes, Sen tunnen, mulle lohdutuksen tuo. — Lopuss' on istuntomme. Lähtekää.

(Menevät samassa järjestyksessä kuin tulivatkin.)