KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Bridewell. Kamari kuningattaren asunnossa.

(Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä istuvat työssään.)

KUNINGATAR KATARIINA. Laps, luuttus ota; huolet mua painaa; Jos voit, ne laulain poista. Heitä työsi.

Laulu.

Orpheon kun kannel kaikui, Puut ja lumivuoret taipui Kumartuen kuulemaan; Kukka nousi, heinä hieno, Niinkuin loisi päivä vieno Iki-kevään päälle maan.

Kaikki, mikä soiton kuuli, Itse meren ärjy tuuli Tyyntyi, laski levolleen. Sulosoittoon huolet hukkuu, Sydämmenkin tuska nukkuu Taikka kuolee hiljalleen.

(Aatelismies tulee.)

KUNINGATAR KATARIINA. No, mitä?

AATELISMIES. Luvallanne, majesteetti, Ne ylhät kardinaalit odottavat Tuoll' ulkona.

KUNINGATAR KATARIINA. Mua puhutellakseenko?

AATELISMIES. Niin, armo.

KUNINGATAR KATARIINA. Sisään heidät pyytäkää. — Mit' asiata heillä hyljätylle Heikolle mulle vaimo-raukalle? Jos oikein mietin, heit' en sietää voi. Tulisi heidän olla hyvät, hurskaat Ja töissään nuhteettomat; mut ei kaapu Tee papiksi.

(Wolsey ja Campejus tulevat.)

WOLSEY. Jumalan rauha teille!

KUNINGATAR KATARIINA. Mun näette tässä puoliks emäntänä; Josp' oisin täysin se, kun pahin tulee! Mit', arvon herrat, multa tahdotte?

WOLSEY. Suvaitkaa käydä sivuhuoneeseen, Niin, hyvä rouva, täysin tietää saatte Syyn tuloomme.

KUNINGATAR KATARIINA. Se tässä sanokaa. En totta ole mitään tehnyt, jota Tulisi piillä. Jos vois kaikki naiset Sanoa samaa samall' ylpeydellä! En pelkää, herrat — onnellisempi Siin' olen muita — vaikka tekojani Kaikk' urkkis silmät, kaikki kielet kaunais Ja kateus ja halpuus parjaisi. On elämäni puhdas. Tulitteko Vakoomaan, miten puolisona toimin? Sanokaa suoraan: suoruutt' etsii totuus.

WOLSEY. Tanta est erga te mentis integritas, regina serenissima —

KUNINGATAR KATARIINA. Ei latinata, herra! Niin en jouten Tääll' ole ollut, etten oppinut Maan kieltä oisi. Outo kieli tekee Vain oudoks, epäiltäväks asiani. Maan kieltä puhukaa siis. Moni teitä Poloisen emäntänsä tähden kiittää, Jos totta puhutte; hän paljon vääryytt' On kärsinyt, se varma. Kardinaali, Voi synneistä mun päästää suurimmista Maan kielelläkin.

WOLSEY. Surettaa mua, armo, Ett' intoa ja hartautta, jolla Kuningast' olen palvellut ja teitä, Näin epäillään, vaikk' oli tahto hyvä. Me syytteill' emme tule tahraamaan Nimeä, jota kaikki hurskaat siunaa, Tai huolta teille tuottamaan, kun sitä Jo teill' on liikaakin; vaan kuulemaan, Kuink' arvostatte kuninkaan ja teidän Välistä suurta riitaa, sekä teille Sanomaan mielemme, kuin kunnon miehet, Ja teitä lohduttamaan.

CAMPEJUS. Arvon rouva, Ylevää mieltään noudattain lord York Ja alamaisen innoss' unhottain, Kuin jalo mies, tuon herjan, jolla häneen Ja hänen kunniaansa iskitte, Nyt tarjoo, niinkuin minäi, sovinnoksi Apuaan, neuvoaan.

KUNINGATAR KATARIINA (syrjään). Mua pettääkseen. — Ma hyväst' aikeestanne kiitän teitä. Puhetta kunnon miesten: — suokoon luoja, Niit' että oisitte! — Mit' äkkipäätä Näin suuress' asiassa vastaisin, Mi koskee kunniaa, — ehk' elämääkin — Noin oppineille arvon miehille, Älytön nainen, sit' en totta tiedä. Täss' istuin työssä tyttöjeni kanssa, Ja, Herra tietköön, moinen asia Ja moiset vieraat tuskin tuli mieleen. Mut hänen tähtensä, mik' olen ollut, — Nyt mua suuruus viime kertaa huimaa — Oi, mulle neuvoa ja aikaa suokaa, Avuton olen, vaimo turvaton.

WOLSEY. Kuninkaan lemmen rikkoo moinen pelko; Teill' apu on ja turva loppumaton.

KUNINGATAR KATARIINA. Tääll' Englannissa tuskin. Luuletteko, Ett' täällä kukaan neuvoa mua tohtis? Tai ystäväni olla, kysymättä Kuninkaan lupaa? Ja noin hurjan suora Tääll' elää saisko? Ei; ne ystävät, Jotk' osaa ottavat mun huoliini Ja joihin luottaa voin, tääll' eivät elä; Ne, niinkuin muukin lohtu, kaukan' ovat Isäini maalla.

CAMPEJUS. Armo, jättäkää Nuo huolet pois ja kuulkaa neuvo.

KUNINGATAR KATARIINA. Mikä?

CAMPEJUS. Kuninkaan käsiin asianne pankaa, Hän hyvä on ja armias; se paremp' Ois asiallenne ja maineellenne. Jos laki langettaa, niin kunnianne On mennyt.

WOLSEY. Hyvä neuvo!

KUNINGATAR KATARIINA. Neuvotte Mit' itse toivoisitte: tuhoani. Tää kristitynkö neuvo on? Hyi teitä! Viel' elää taivas; tuolla tuomar' istuu, Jot' ei voi kuninkaatkaan lahjoa.

CAMPEJUS. Vihassa väärin päätätte.

KUNINGATAR KATARIINA. Sen suuremp' On häpeänne. Hurskaiks teitä luulin, Ja kardinaali-hyveen omaajiksi; Mut kardinaali-pahe teiss' on, pelkään, Ja ontto, luto sydän. Hävyn vuoksi Parannus tehkää, herrat. Tääkö lohtu? Ja lääke vaimo-poloiselle, jota Hylitte, nauroitte ja pilkkasitte? En puolta kurjuuttani teille toivo; Olen laupiaampi, varoitan vain teitä: Varokaa, taivaan tähden, varokaa, Ett' ei tää tuskan taakka teitä tapaa.

WOLSEY. Olette, armo, suunniltanne aivan: Pahaksi hyvän tarjon käännätte.

KUNINGATAR KATARIINA. Te käännätte mun tyhjäksi. Voi teitä, Te tekohurskaat! Oikeutta jos teiss' on Ja sääliä ja muuta papillista Kuin puku, kuinka vihamiehen luokse Mua sairaass' asiassa neuvotte? Ah, vuoteestaan mun karkoittanut on hän Ja lemmestään jo aikaa. Vanha olen, Ja muu ei enää yhdistä mua häneen Kuin kuuliaisuus. Mitä pahempaa Voi mulle tapahtua? Teill' on halu Tuhota minut.

CAMPEJUS. Pelko teidät tuhoo.

KUNINGATAR KATARIINA. Näin kauan olenko ma elänyi — Ma puhun itse, ystävää kun hyveell' Ei ole — uskollisna puolisona, Ja vaimona — sen sanon kehumatta — Joss' yht' ei epäluulon tahraa ole. Täytt' enkö sydäntäni kuninkaalle Ain' antanut? Hänt' enkö totellut? Lähinnä taivast' enkö rakastanut? Hulluuteen asti enkö jumaloinut? Rukousta hänen tähtens' unhottanut? Ja tääkö palkka? Täss' ei oikeutta. Miehelleen uskollinen vaimo tuokaa, Jok' iloa ei muuta uneksi Kuin miehens' iloa, ja tämän vaimon Paraimpiin hyviin töihin minä lisään Viel' yhden hyveen: kärsivällisyyden.

WOLSEY. Te hyvää aiettamme pakenette.

KUNINGATAR KATARIINA. Niin syylliseks en itseäni tee, Ett' itse riisun pois sen arvonimen, Jonk' aviossa herraltanne sain. Ei arvoani riistä muu kuin kuolo.

WOLSEY. Mua kuulkaa, pyydän.

KUNINGATAR KATARIINA. Etten oisi koskaan Jalkaani tähän maahan astunut, Tai maistanut sen mairett' imarrusta! Teill' enkelin on kasvot, mutta taivas Sydämmen tuntee. Mihin joudun nyt, Ma onnettomin naisist' elävistä! — (Naisilleen.) Laps raukat, missä nyt on onnenne? Pirstoina rannalla; ei ystävää, Ei sääliä, ei toivoa, ei sukua, Jok' itkis mua, tuskin hautapaikkaa. Kuin lilja, kedon kukkain kuningatar, Nyt alas pääni kallistan ja kuolen.

WOLSEY. Jos kunnon aikeemme vain huomaisitte, Niin lohdun saisitte. Miks, armo hyvä, Me teitä loukkaisimme? Asemamme Ja virkamme sen epää. Tehtävämme On tuskast' auttaa eikä tuskaa kylvää. Aatelkaa, Herran tähden, mitä teette; Siit' itse saatte haittaa vain, te sillä Kuninkaan suosin ihan menetätte. Nöyryyttä ruhtinasten sydän lempii, Se sitä suutelee; mut ynseydelle Se kuohahtaa kuin meri raivokas. Teill' ylvä, hellä mieli on, sen tiedän, Ja sielu tyynenkirkas; luottakaa Siis meihin, ystäviin ja rauhanmiehiin.

CAMPEJUS. Niin, meihin luottakaa. Tuo naisen pelko Häväisee hyvettänne. Jalo henki Epäilyt moiset niinkuin väärän rahan Pois heittää. Teillä kuninkaan on lempi; Se säilyttäkää. Meihin tässä luottaa Jos suvaitsette, niin me parhaan mukaan Koemme teitä auttaa.

KUNINGATAR KATARIINA. Tehkää, loordit, Vain mitä tahdotte, ja suokaa anteeks, Jos teit' en kohteliaasti kohdellut. Olenhan nainen, älyä ei mulla Noin oppineille taiten vastata. Mua suositelkaa majesteetille; Hänen on sydämmeni ja, niin kauan Kuin elän, rukoukseni on hänen. Nyt, arvon isät, mua neuvokaa; Ken sitä pyytää, tänne tullessaan Ei aavistanut, kuinka kallihisti Ol' ostettava tämä arvon risti.

(Menevät.)

Toinen kohtaus

Vierashuone kuninkaan asunnossa.

(Norfolkin herttua, Suffolkin herttua, Surreyn kreivi ja kamariherra tulevat.)

NORFOLK. Jos kanteitanne kaikki yhdessä Ajatte ponnella, niin kardinaali On kukistuva; vaan jos tilaisuuden Jätätte käyttämättä nyt, niin varmaan Vain saatte uutta häväistystä kestää Entisten lisäksi.

SURREY. Mua riemastuttaa Vähinkin tilaisuus, jost' yllykettä Saan kostaa hälle jalon apen surman.

SUFFOLK. Ei sitä pääriä, jot' ei hän Suorastaan joko halveksinut taikka Tylysti kohdellut. Ei muissa näe Kuin itsessään hän aateluuden leimaa.

KAMARIHERRA. Puhukaa mitä mieli. Hyvin tiedän, Mit' ansainnut hän teiltä on ja multa. Mut pelkään, että mitään hälle voimme, Vaikk' aika oiskin sopiva. Jos häntä Kuninkaast' ette erota, niin turha On yrityskin; kielellänsä lumoo Hän kuninkaan.

NORFOLK. Hänt' älkää peljätkö; Se lumous on mennyt; kuningas on Hänessä jotain vainunut, jok' iäks Vie meden kieleltä. Hän istuu kiinni Ja epäsuosiost' ei koskaan pääse.

SURREY. Näin hyvää uutta oisi hauska kuulla Jokainen tunti.

NORFOLK. Se on toden totta. Kakskielisyytens' ero-asiassa On ilmeinen; en hänen nahkaansa Sois vihamiestäni.

SURREY. Kuink' ilmi tuli Se juoni?

SUFFOLK. Kummaa tietä.

SURREY. Kuinka? Kuinka?

SUFFOLK. He, kardinaalin kirje paaville Kuninkaan tuli käsiin; siinä näkyi, Ett' eron lykkäystä kardinaali Pyys Hänen pyhyydeltään; "Jos niin käy", Niin sanat kuuluivat, "on päivän selvää, Kuninkaan ett' on pauloihinsa saanut Kuningattaren piika, Anna Bullen."

SURREY. Tuon lukiko?

SUFFOLK. No, tieten.

SURREY. Tepsikö se?

KAMARIHERRA. Kuningas siitä näki, kuinka häntä Hän väijyilee ja vaanii. Tällä kertaa Se juoni petti; lääke tuli vasta Potilaan kuoltua: jo kuningas on Tuon kauniin tytön nainut.

SURREY. Jospa oisi!

SUFFOLK. No, onneks olkoon toivonne, my lord; Todeksi vannon sen.

SURREY. Niin siunaukseni Se liitto saakoon!

SUFFOLK. Aamen, sanon.

NORFOLK. Aamen!

SUFFOLK. Jo kruunauksest' on käsky annettu. Vaan tää on vielä uutta; kaikkein korvat Ei sitä kuulla saa. — Mut, hyvät herrat, Olento sievä on hän, täydellinen Älyn ja muodon puolesta; ja varmaan Hänestä tälle maalle siunaus koituu, Jot' aina muistellaan.

SURREY. Mut kuningas Sulattaa voiko kardinaalin kirjeen? Jumala siitä varjelkoon!

NORFOLK. Niin, aamen!

SUFFOLK. Ei, hänen nokkans' ympärillä hörrää Muit' ampiaisia; ne kohta pistää. Hyvästi sanomatta Campejus On livistänyt Roomaan; jättänyt on Kuninkaan asian, ja paavin luo On kardinaalin kätyrinä mennyt Tään vehkeit' edistämään. Tietkääs mitä: Kuningas huusi "haa!", kun tämän kuuli.

KAMARIHERRA. Niin suututtakoon häntä Jumala, Ett' yhä äänekkäämmin huutaa: haa!

NORFOLK. Mut sanokaahan, milloin palaa Cranmer?

SUFFOLK. On palannut, ja entist' on hän mieltä; Ja kuningaskin tyyntyy eron suhteen, Kun kaikki kristikunnan oppineet Sen ovat hyväksyneet. Kohta, luulen, Julaistaan tämä uusi naiminen Ja kruunaus myös, ja Katariina enää Ei kuningatar oo, vaan prinsessa, Arthurin prinssin leski.

NORFOLK. Cranmer tuo On kelpo mies: on paljo vaivaa nähnyt Kuninkaan tähden.

SUFFOLK. Pian tuleekin Hän arkkipiispaksi.

NORFOLK. Niin kai.

SUFFOLK. Niin, varmaan. Kah, kardinaali —

(Wolsey ja Cromwell tulevat.)

NORFOLK. Kas, kas, kuink' on kiivas!

WOLSEY. Te kuninkaalle annoitteko, Cromwell, Tuon käärön?

CROMWELL. Makuuhuoneess', omaan käteen.

WOLSEY. Katsoiko sisällystä?

CROMWELL. Heti mursi Hän sinetin, ja minkä ensin näki, Sen vakavana luki; mielenkiinto Kuvastui kasvoissa. Hän käski teidän Odottaa häntä täällä aamusta.

WOLSEY. Tuleeko piankin hän?

CROMWELL. Varmaan pian.

WOLSEY. Siis tuokioksi minut jättäkää. —

(Cromwell menee.)

Niin, Alençonin herttuatar, Ranskan Kuninkaan sisar, hänen pitää naida. — Vai Anna Bullen! Hittoon Anna Bullen! Ei kauniit kasvot tässä riitä. — Bullen! Ei mikään Bullen! — Oi, jos Roomasta Jo saapuis sana! — Markiisitar Pembroke!

NORFOLK. On suuttunut.

SUFFOLK. Kai kuullut kuninkaan Hiovan häneen vihaansa.

SURREY. Oi, Herra Vanhurskas, tee se kyllin purevaksi!

WOLSEY. Ritarin tytär, halpa hovineitsyt Kuningattaren kuningattareksi, Emäntäns' emännäksi! Kirkkaasti Se kynttilä ei pala; täytyy niistää; Ja niin se sammuu. Mitä, vaikk' on kaunis Ja siivokin? Hän on, sen tiedän, synkkä Luterilainen. Meidän asialle Ei hyödyllistä, että hän saa maata Povella itsepäisen kuninkaan. Pääkerettiläinen Cranmer hänkin noussut Ja kuninkaan on lempiin hiipinyt Ja oraakelin virkaan.

NORFOLK. Hautoo jotain.

SURREY. Oi, jos ne hauteet hältä syövyttäisi Sydämmen valtajuuret!

(Kuningas, lukien paperilehteä, ja Lovell tulevat.)

SUFFOLK. Kuningas!

KUNINGAS HENRIK. Oi, mitkä summat omiin tarpeisiinsa On koonnut! Mitkä kultavirrat hänest' On vuotaneet! Oi, pyhä säästäväisyys! Mist' on ne haalinut? — Ken teistä nähnyt On kardinaalin?

NORFOLK. Tässä tarkanneet Olemme häntä. Kumma kuohu aivoiss' On hällä; jalkaa polkee, pystyyn karkaa, Äkisti pysähtyy ja katsoo maahan Ja sormen nostaa otsalleen; mut heti Taas alkaa riehua, taas pysähtyy, Kovasti takoo rintaansa, ja katseen Kuun puoleen heittää; mitä kummimmissa Hän asennoiss' on ollut.

KUNINGAS HENRIK. Luultavasti; On mieli kuohuksissa. Tänään laittoi Hän mulle silmäiltäviks papereita, Joit' olin pyytänyt; mut arvatkaas, Ma mitä niihin kätkettynä löysin? Niin, totta, luettelon tavaroista: Siin' aarteit' oli, kultaa, hopeaa, Korua, loistokamaa siihen määrään, Ett' alamaisella ei luulis varaa Olevan moiseen.

NORFOLK. Se on taivaan tahto; Sen oli kääröön pannut jokin henki, Sill' armoittaakseen teidän silmäänne.

KUNINGAS HENRIK. Jos tietäisimme, että hänen mielens' On maasta taivaallisiin kääntynyt, Niin jouten saisi olla mietteissään. Mut varon, että alla kuun ne asuu Ja vakaan tuuman arvoiset ei ole.

(Asettuu istumaan ja kuiskaa Lovellille, joka sitten menee Wolseyn tykö.)

WOLSEY. Oi, anteeks, taivas! Teidän armoanne Jumala siunatkoon!

KUNINGAS HENRIK. Te, arvon loordi, Olette taivaan tavaroita täynnä Ja mieless' armon runsas kalusto, Jot' ikään tarkastitte; hetkeäkään Ei teiltä hurskaast' ajastanne riitä Tään mailman askareihin. Huono liette Talouden pitäjä, ja iloitsen, Ett' olette mun kaltaiseni siinä.

WOLSEY. Pyhillä toimill' oma aikans' on Ja oma valtakunnan asioilla, Ja luontokin se vaatii hoitoaan, Ja sitä minunkin, sen heikon lapsen, Kuin kuolevaisten veljienikin, Totella tulee.

KUNINGAS HENRIK. Hyvin puhuttu!

WOLSEY. Suvaitkaa, majesteetti, — itse siihen Syyt' antaa koitan — aina sovittaa Mun hyvät sanani ja hyvät työni.

KUNINGAS HENRIK. Taas hyvin puhuttu; ja tavallaan On hyvin-puhuminen hyvää työtä; Ja kuitenkaan ei sanat ole työtä. Isäni teitä suosi, sanoi sen, Ja tämän sanansa hän työssä näytti; Minä kuninkaana teille paikan soin Lähinnä sydäntäni, teilt' en koskaan Etua parast' evännyt; päinvastoin Omaani supistinkin, kootakseni Hyvyyttä teihin.

WOLSEY (syrjään). Mitä tietää tämä?

SURREY (syrjään). Suo, taivas, tätä jatkua!

KUNINGAS HENRIK. Teist' enkö Ma tehnyt valtakunnan ensi miestä? Sanokaa, onko totta mitä sanon? Ja, jos sen myönnätte, niin sanokaa, Velassa mulle oletteko? Mitä?

WOLSEY. Ma myönnän, kuningas, ett' armoa Niin sadellut on minuun joka päivä, Ett' en voi sitä palkita; se kävis Ylitse ihmisvoimain. Tekoni Ei koskaan päässyt tahdon tasalle, Jos kuinka ahkeroinkin. Omaa hyvää Sen verran katsoin, että määränäni Ain' oli teidän pyhä persoonanne Ja valtakunnan etu. Armontöistä, Joit' arvottomaan minuun tuhlasitte, On ainut palkka alamaisen kiitos, Rukous puolestanne, uskollisuus, Jok' yhä kasvoi vain ja yhä kasvaa, Siks kuin sen kuolon talvi tappaa.

KUNINGAS HENRIK. Oivaa! Täss' uskollisen, nöyrän alamaisen Te kuvasitte; kunnian se töistään Saa palkakseen, niinkuin sen vastakohta Häpeän kostoksensa. Luulis että, Kun sydämmeni ystävyytens' antoi, Käteni armot tuhlas, valtani Soi arvot teille suuremmat kuin muille, Myös teidän käsin, sydämmin ja voimin — Velvoituksesta puhumattakaan — Pitäisi erikoista ystävyyttä Enemmän mulle osoittaa kuin muille.

WOLSEY. Kuninkaan parast' enemmän ma katsoin Kuin omaani. Ain' ennen, nyt ja vasta — Vaikk' uskoton ois koko maailma Ja teidät kavaltais, vaikk' uhkuis vaara Niin julman valtavana kuin vain aatos Voi kuvailla — mun uskollisuuteni, Kuin luoto tyrskyn keskell', ärjyt aallot Poveensa särkisi ja järkkymättä Teit' aina suojais.

KUNINGAS HENRIK. Puhett' ylevää! Kas, tuossa, loordit, sydän vilpitön! Avoinna näitte sen. — Tuo lukekaa:

(Antaa hänelle paperin.)

Ja sitten tuo; ja sitten suurukselle, Jos ruoka maittaa.

(Kuningas menee, katsoen vihaisesti Wolsey-kardinaaliin, ylimykset tunkeilevat hänen jälkeensä, naurellen ja keskenään kuiskaillen.)

WOLSEY. Mitä tietää tuo? Mik' äkki-viha! Mikä siihen syynä? Rypisti otsaansa, ja silmä paloi, Kuin turmaa uhkais; ärjäs leijona Noin katsoo uskaljaaseen metsämieheen, Jok' on sen haavoittanut, — sitten ruhjoo.. Nyt tuota katson; pelkään, että se On vihan syynä. — Oikein: tuo se minut On kukistanut! Siinä luettelo On summa-aarteista, joit' itselleni Koonnut olen, päästäkseni paaviks Ja Roomass' ystäviä ostaakseni. Oo, huolimattomuus, jok' omiaan On narrin kaatamaan! Mik' ilkipeikko Mun pani kätkemään tuon salaisuuden Pakettiin, jonka laitoin kuninkaalle? Apua eikö? Eikö uutta juonta, Mill' ajaa tämä hänen aivoistaan? Sapettaa häntä tuo. Mut keinon tiedän; Jos tepsii tää, niin onnen kiusallakin Ma nousen taas. — Haa! Mitä? "Paaville?" Kirjeeni paaville, niin, toden totta, Ja koko sopimus! Siis, hyvästi! Min' olin suuruuteni kukkuloilla, Ja kunniani keskitaivaalta Nyt alan laskea; ma putoan Kuin kirkas tähdenlento iltasella, Koht' ei mua kukaan näe.

(Norfolkin ja Suffolkin herttuat, Surreyn kreivi ja kamariherra palaavat.)

NORFOLK. Kardinaali, Kuninkaan tahto kuulkaa, joka vaatii Ett' oiti meille valtasinetin Nyt annatte ja Winchesterin maalle Pois Asherhouseen itse vetäydytte, — Siks kunnes toisin määrätään.

WOLSEY. Seis! Hiljaa! Ei teillä valtuutta. Näin suureen toimeen Ei sanat riitä.

SUFFOLK. Vastustaa ken tohtii, Mit' itse kuninkaan on suusta tullut?

WOLSEY. Siks kunnes muuta näen kuin sanoja Ja tahdon, pahan tahdon, kärkkäät herrat, Niin uskallan ja täytyykin mun kieltää. Nyt näen, kuink' alhaa ainett' olette: Kateutta vain! Kuink' ahnaast' ahnehditte Mun turmaani, niin kuin se teitä ruokkis! Kuink' ilon ivaa kaikess' osoitatte, Mi turmioks' on mulle! Ilkimykset, Kateuden tietä käykää; teillä siihen On kristillinen oikeus; varmaan saatte Ajoissa palkankin. Tään sinetin, Jonk' ottaa uhkaatte, sen omin käsin Kuningas — teidän herranne ja mun — Minulle antoi elinkaudeksi, Ja arvon, viran myös, ja vahvistukseks Avoimen kirjeen. Ken sen riistää multa?

SURREY. Hän, ken sen antoi.

WOLSEY. Tulkoon sitten itse!

SURREY. Sin' olet pöyhkä petturi, sa pappi.

WOLSEY. Valetta, pöyhkä loordi! Eilen vielä Ois Surrey kielens' ennen polttanut Kuin moista puhunut.

SURREY. Sun vallanhimos, Punainen pahus, täältä murheenmaasta Vei appeni, sen jalon Buckinghamin. Ei kaikkein kardinaali-veljein päät — Sinä arvoinesi niihin luettuna — Sen miehen yhtä hivuskarvaa vastaa. Kirottu koko teidän politiikka! Mun lähetitte Irlantiin, jost' apu Ol' etäällä ja kuningas ja kaikki, Jotk' olemattomista rikoksista Ois hälle armon hankkineet; sill' aikaa Pyhästä säälistä sa hyvyydessäs Soit hälle synninpäästön kirveen kautta.

WOLSEY. Se valhett' on ja kaikki muukin, josta Tuo lörppäkieli loordi mua syyttää. Lain kautta herttua tuomionsa sai; Ett' olin hänen kuolemaansa syytön Ja vapaa juonista, sen päärein oikeus Ja asiansa huonous todistaa. Jos oisin kielevä, niin sanoisin, Ett' yhtä vähän teiss' on kuntoa Kuin kunniaa; ett' alttiudessa Kuningast', ylvää haltijaani, kohtaan Min' olen yhtä hyvä mies kuin Surrey Ja kaikki hänen narrikumppaninsa.

SURREY. Sun pitkä takkis sua suojaa, pappi, Sais sydänvertas muuten miekka maistaa. — Tuot' uhkaa siedättekö kuulla, loordit, Ja moisen suusta? Näin jos meitä saa Mokoma punareuhka koiritella, Hyvästi silloin aateluus! Hän meitä Hatullaan pyytää vois kuin leivosia.[9]

WOLSEY. On hyvyys sulle myrkkää.

SURREY. Niin se hyvyys, Joll' omiin käsiinne te kiskomalla Maan kaikki rikkaudet kiersitte; Se hyvyys, jolla kirjeissänne paaviin Kuninkaan petitte; sen hyvyytenne, Jos härnäätte, ma kuuluks teen. — Lord Norfolk, Jos tosi ylimys te olette, Jos yhteishyvää hellitte ja tilaa Ivatun aatelimme ja sen lasten — Jotk' aateliks ei nouse, tuo jos elää — Nyt hänen maineluettelons' esiin Ja syntikirjansa! — Se teitä, pappi, Pahemmin säikyttää kuin messukello,[10] — Kun tumman naikon kanssa kiemailitte. —

WOLSEY. Syvästi tuota miestä inhoisin, Jos sit' ei kieltäis kristillinen rakkaus.

NORFOLK. Kuninkaan käsiss' on se luettelo; Mut ruma on se.

WOLSEY. Sitä kauniimpana Ja kirkkaampana puhtauteni loistaa, Kun toden kuulee kuningas.

SURREY. Ei auta. On hyvä muisto mulla; jotkut kohdat Ma vielä muistan, ja ne julki tuon. Jos voitte, punastukaa, kardinaali, Ja tunnustakaa; se ois toki suoraa.

WOLSEY. Kaikk' esiin! Pahimmatkin syytteet torjun. Jos punastun, niin sitä punastun, Ett' ylimys on vailla tapoja.

SURREY. Parempi se, kuin päätä vailla. Siis: Kuninkaan tietämättä ensinnäkin Pyritte legaatiksi, jonka kautta Maan piispain toimivallan hervaisitte.

NORFOLK. Kirjeissä ulkovalloille ja Roomaan Ol' aina lause: ego et rex meus; Kuninkaan sillä käskyläiseksenne Te alensitte.

SUFFOLK. Lisäks kuninkaan Ja neuvoskunnan tietämättä veitte, Lähetiks keisarille mennessänne, Mukaanne Flandriin valtasinetin.

SURREY. Niinikään soitte laajan valtuudet Gregory Cassadolle liiton tekoon Ferraran välillä ja Englannin, Kuninkaan tiedotta ja neuvoskunnan.

SUFFOLK. Ja vallanhimosta te leimautitte Kuninkaan rahaan pyhän hattunne.

SURREY. Ja suunnattomat summat lähetitte — Ne kuinka saitte, tunto sanokoon — Syötiksi Roomaan, onkiaksenne Niill' arvopaikkoja, ja valtakunnan Näin köyhdytitte. Paljo muuta vielä, Mut kun se inhaa on ja teitä koskee, En sillä tahraa suutani.

KAMARIHERRA. My lord, On halpaa langennutta polkea. Lain valtaan jääköön; sen on tuomio, Ei teidän. Sydän itkee nähdessäni, Kuin pieneks hänen suuruutens' on käynyt.

SURREY. Suon hälle anteeksi.

SUFFOLK. Lord kardinaali, Kuningas vielä käskenyt on tämän: Kun kaikki, mitä Rooman legaattina Olette tässä maassa toiminut, On praemunire-säännön alaisena,[11] Niin tämä laki kohtaa teitä myös; Maat, mannut, kiinteän ja irtaimen Olette rikkonut, ja menettänyt Kuninkaan turvan. — Tää mun toimeni.

NORFOLK. Nyt jääkää miettimään, kuink' elämänne On parattava. Jyrkän vastauksenne, Kun sinetin meilt' epäsitte, teemme Kuninkaan tiedoks; varmaan kiittää teitä. Hyvästi, vähä hyvä kardinaali!

(Kaikki menevät, paitse Wolsey.)

WOLSEY. Hyvästi, vähä hyvä, mikä jää! Hyvästi iäks, kaikki suuruuteni! Se ihmisen on osa; tänään kasvaa Ujoa toivon tainta, huomenna Jo kukkii, loistaa täydess' uhkeudessaan, Ja sitten tulee halla, turmahalla, Ja — ihminen kun varmana jo levoss' Odottaa suuruutensa kypsyntää — Se juureen puraisee ja hänet kaataa Niinkuin nyt minunkin. Kuin huimat pojat, Jotk' uivat rakoilla, jo monta kesää Uhalla laskin maineen ulappaa, Mut liian kauas; pullistunut korska Mun särkyi aitani, ja vanhana Ja virass' uupuneena raivon virran Ma jouduin ajeluun; se nyt mun nielee. Sua vihaan, turha kunnia ja loisto. Nyt uuden mielen saan. Oi, kuink' on kurja Se raukka, joka luottaa valtoihin! Niin, ruhtinasten armonhymyilyn, Jot' ahnehdimme näin, ja tuhon välill' Enemmän tuskaa on ja kauhua, Kuin mitä sodist' on ja naisista. Kun sorrut, Luciferin lailla sorrut, On toivo mennyttä.

(Cromwell tulee säikähdyksissään.)

No, mitä, Cromwell?

CROMWELL. En puhua ma voi. —

WOLSEY. Noin hämmentynyt Mun turmiostaniko? Kummeksitko, Jos suistuu suuruuskin? Jos itket sinä, Niin toden totta olen mennyt mies.

CROMWELL. Kuink' armonne on laita?

WOLSEY. Hyvin; Cromwell; En onnellisemp' ole koskaan ollut. Nyt tunnen itseni, nyt tunnen rauhaa, Jot' arvot maalliset ei voita: tyyntä Omantunnon rauhaa. Kuningas mua auttoi, Hänelle kiitos; näiden hartioiden Lahoilta pylväiltä hän säälist' otti Pois painon, jot' ei kantais laivastot: Tuon liian kunnian. Oi, se on taakka, Niin, rakas Cromwell, taakka liian raskas Sen kantaa, joka toivoo taivaaseen.

CROMWELL. Iloitsen, että hyväll' ootte tiellä.

WOLSEY. Niin luulisin; nyt, toivon, olen valmis — Ma tunnen siihen hengessäni voimaa — Pahempaa, kovempaakin kestämään, Kuin millä heikot vihamiehet uhkaa. Mit' uutta?

CROMWELL. Pahin kaikista ja raskain Kuninkaan suosion on menetys.

WOLSEY. Jumala häntä siunatkoon!

CROMWELL. Ja sitten Sir Thomas More on teidän sijaanne Valittu kansleriksi.

WOLSEY. Kiire oli. Kyvykäs mies. Hän kauan pysyköön Kuninkaan suosissa ja tuomitkoon Totuuden sekä omantunnon mukaan, Niin että, kun on matkans' autuaasti Hän päättänyt, sais orpoin kyyneleistä Tomulleen hautapatsaan. Mitä muuta?

CROMWELL. Cranmer on suosittuna palannut Ja Canterburyn arkkipiispaks tehty.

WOLSEY. Se oli uutta.

CROMWELL. Vihdoin, lady Anna, Jonk' aikaa kuningas on salaa nainut, Kirkossa tänään kuningattarena On julki näyttäynyt. Nyt puhutaan Vain kruunauksesta.

WOLSEY. Cromwell, se se riippa Mun alas painoi. Kuningas on käynyt Omia teitään. Tuon, tuon naisen tähden Menetin iäks loistoni; ei enää Valaise mainettani aurinko, Ei enää kultaa tuota suurten seuraa, Jok' odotti vain hymyäni. Mene! Hävinnyt olen, köyhä, kelvoton Sun herraksesi. Etsi kuningasta — Se aurinkosi älköön laskeko! — Ma hälle olen kertonut, ken olet ja että taattu olet; hän sua auttaa. Mua muistellessaan — jalo häll' on luonto — Hän lämpenee ja toivorikasta Ei palvelustas hylkää. Hyvä Cromwell, Hänt' älä loukkaa, varull' ole, katso Etistä etuasi.

CROMWELL. Teistä, herra, Mun luopuako täytyy? Heittää täytyy Noin hyvä, jalo, vakaa isäntä? Todetkoon, kell' ei sydän kivest' ole, Kuink' on mun raskas jättää herrani. Saa palveluni kuningas, mut te Mun rukoukseni iänikuisesti.

WOLSEY. En kyynelt' ajatellut vuodattaa Täss' surkeudessa, mut hellyydelläs Sa sait mun naisen osaa näyttämään. Pois kyynel pyhkikäämme! Kuule, Cromwell, Kun joudun unheeseen — ja se käy pian — Ja kylmässä kun nukun marmorissa, Miss' enää minua ei mainita, Niin sano, näin sua neuvon, sano: Wolsey, Jok' astui kerran tietä kunnian Ja maineen mittas syvyydet ja särkät, Hän, haaksirikko, neuvoi sulle varman Ylennystien, vaikk' itse siitä eksyi. Tuhoni näet ja mikä minut kaatoi. Varoitan, Cromwell: vältä ylpeyttä; Se synti enkelitkin kukisti; Kuink' ihminen, tuo Luojan kuva, sillä Vois mitään voittaa? Itses unhota; Rakasta vihamiestäs; vilpillä Et voita enempää kuin suoruudella. Kädessäs aina rauhan oksaa kanna, Se kateelliset kielet vaientaa. Tee oikeutta, älä ketään pelkää. Jumalaa, isänmaata, totuutta Rakasta aina. Näin jos kaadut, Cromwell, Niin marttyyrina kaadut. Palvele Vain kuningasta. — Auta mua sisään; Siell' ota kirjaan kaikki tavarani Viimeiseen ropoon; se on kuninkaan. Jumalaan uskoni ja papin puku On ainut, mit on enää mulla omaa. Oi, Cromwell, Cromwell! Jumalaa jos puoliks Niin oisin palvellut kuin kuningasta, Hän ei mua vanhoillani syössyt ois Näin alastonna vihamiesten käsiin.

CROMWELL. Oi, malttukaa!

WOLSEY. Niin teenkin. Hovin liemu, Jää hyvästi! Mua kutsuu taivaan riemu.

(Menevät.)