ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Etuhuone kuninkaan linnassa.

(Norfolkin herttua tulee toisesta ovesta, toisesta Buckinghamin herttua ja lord Abergavenry.)

BUCKINGHAM. Terveeksi! Mitä kuuluu siitä päivin Kuin Ranskass' yhdess' oltiin?

NORFOLK. Kiitos, hyvää; Ja mitä siellä näin, sit' elävästi Ihailen vielä.

BUCKINGHAM. Sopimaton kuume Mun huoneeseeni sulki, silloin kun Nuo maineen auringot, nuo mailman valot, Andrenin laaksoss' yhtyivät.

NORFOLK. Niin, Guynesin Ja Arden välillä; siell' olin läsnä, Kun ratsailta he toistaan tervehtivät Ja maahan astuttuaan syleilivät, Kuin olisivat yhteenkasvaneet; Moist' yhtymää ei neljä kuningasta Ois korvannut.

BUCKINGHAM. Sen ajan huoneessani Min' olin vankina.

NORFOLK. Siis mainen loisto Jäi teiltä näkemättä. Voisin väittää Ett' upeus, näihin asti naimatonna, Nyt tuli naiduks säätyyn ylempään. Jokainen päivä eilispäivän voitti, Ja viimeisenä kaikki ihmeet yhtyi Kuin huippuun. Toisin päivin ranskalainen, Kimaltain kullassa kuin pyhänkuva, Pimitti engelsmannin; toisin päivin Tul' Englannista India: joka mies on Kuin kiiltokivi-kaivos, pikku paashit On yltä kullatut kuin keruubit, Ja naiset, rasituksiin äkkinäiset, Upean taakkans' alla hikoilevat, Sasuilla vaivan puna. Mikä tänään On verratonta, huomenna jo köyhää Ja narrimaist' on. Itse kuninkaat, Jotk' ovat loistoss' yhtä, vuoroin vievät Toisestaan voiton; sitä ylistellään, Ken nähtäviss' on; molemmat jos ovat, Niin ovat niinkuin yksi; moitteen kieli Saa vaieta. Kun nämä auringot — Siks heitä nimitettiin — airuillaan Kutsuvat keihäisille sankarinsa, Ei järkeen mahdu näiden urhotyöt. Mik' ennen oli satua, se enää Ei ole mahdotonta, Bevistäkin Jo uskotaan.[1]

BUCKINGHAM. Jo liioittelette.

NORFOLK. Kautt' aateluuteni ja kunniani, Paraskin kuvaus perin laimentaisi Sit' eloisuutta, joka pienimmässä Tul' ilmi. Kuninkaallist' oli kaikki; Ei mikään ristiriidass' aiheen kanssa; Kaikessa kelpo järjestys, ja loimet Hyvät ja moitteettomat.

BUCKINGHAM. Kuka johti — Tarkoitan: kuka pani tämän loiston Ruhon ja raajat kokoon, tiedättekö?

NORFOLK. Mies, jolla ei niin alkeitakaan kuulu Olevan moiseen toimeen.

BUCKINGHAM. Kuka se? —

NORFOLK. Kaikk' oli älykkäästi järjestänyt Suur'arvollisin kardinaali York.

BUCKINGHAM. Se lemmon ruoka! Joka miehen puuroon Hän sormens' ahnaan pistää. Mitä häneen Nää turhat mailman menot koskevat? Mokoma lihatönkkä kupuineen Kaikk' auringonko armaat säteet kokoo Ja pidättää ne maalta?

NORFOLK. Todellakin Hänessä ainesta on moiseen tekoon. Ei sukupuuta hällä, jonka arvo Tien viittais jälkeisille; valtiolle Suurtöit' ei ole tehnyt; apureina Ei ylhät suosijat; vaan, niinkuin lukki, Kaikk' itsestään hän kutoo, näyttäin näin Ett' omall' ansiollaan tiensä raivaa; Se taivaan lahja hälle paikan hankki Lähinnä kuningasta.

ABERGAVENNY. Taivaan lahjast' En minä tiedä; terävämpi silmä Sen tutkikoon; mut kauttaaltaan näen korskan Hänestä pilkistävän. Mistä se? Jos hornast' ei, niin perkele on saita, Tai pani paljaaks itsensä, ja York Saa omastaan nyt luoda uuden hornan.

BUCKINGHAM. Miks, hitto, ryhtyi Ranskan matkalla, Kuninkaan tietämättä, valitsemaan Hänelle seuraa? Luetteloon pani Hän enimmäkseen moiset ylimykset, Joill' oli siitä suuret menot vain, Mut vähän kunniaa; vain kirje hältä — Ei arvon neuvoskuntaa edes kuultu — Ja lähde matkaan.

ABERGAVENNY. Kolme ainakin Ma tunnen suvussani, joilta on Niin varat huvenneet, etteivät koskaan He toinnu ennalleen.

BUCKINGHAM. Oh, moni selkäns' On taittanut, kun sukukartanonsa Sälytti sille tätä matkaa varten. Mit' auttoi turha loisto? Seuraus oli Vain kurjin kurjuus.

NORFOLK. Surull' aattelen, Ett' ei tää rauhanliitto Ranskan kanssa Tuo sitä, mitä vie se.

BUCKINGHAM. Joka mies Sen hirmumyrskyn jälkeen, joka seuras, Nous haltioihin; omin neuvoinsa Kaikk' ennustivat, että tämä myrsky, Jok' ihan rauhan puvun raateli, Ties äkkirikkoa.

NORFOLK. Se taimell' on jo: Jo Ranska, rauhan rikkoen, on pannut Bordeaux'ssa kauppiemme kalut kiinni.

ABERGAVENNY. Siks suuko lähetiltä tukittiin?

NORFOLK. Niin, tieten.

ABERGAVENNY. Kaunis rauha! Ylen kallis On ostohinta.

BUCKINGHAM. Ja tuon kaiken tehnyt Se arvoisa on kardinaali!

NORFOLK. Anteeks; On tunnettu, ett' yksityistä kaunaa On teillä kardinaaliin. Tietkää siis — On, nähkääs, maineenne ja turvanne Mun sydämmelläni — ett' yhtä maata On kardinaalin ilkeys ja valta. Lisäksi huomatkaa: jos mitä tahtoo Vihansa tehdä, valta-apureita Ei siltä puutu. Kostonhimoiseksi Te hänet tiedätte; ja minä tiedän, Häll' ett' on miekka terävä ja pitkä; Se kauas tapaa; ja jos ei se yllä, Hän määrään linkoo sen. Tää mieleen pankaa, Se hyödyks on. Kas, tuossa tulee kari, Jost' aioin teitä varoittaa.

(Kardinaali Wolsey tulee; valtasinetti-kukkaroa kannetaan hänen edellään. Vartijoita ja kaksi kirjuria papereineen. Kardinaali ohi kulkiessaan luo Buckinghamiin, ja Buckingham samaten häneen, halveksivan katseen.)

WOLSEY. Vai Buckinghamin hovimestari? Ja missä kuulustelukirja?

1 KIRJURI. Tässä.

WOLSEY. Ja itse onko läsnä hän?

1 KIRJURI. On, armo.

WOLSEY. No hyvä; saamme lisää kuulla; pian Tuo Buckinghamin korska katse talttuu.

(Wolsey seurueineen menee.)

BUCKINGHAM. Se lahtar'koira[2] myrkkyinen on suustaan, Ja min' en häntä suistaa voi! Siis paras, Hänt' etten herätä. Lois-oppi voittaa Ylimysveren.

NORFOLK. Mitä? Kiihdyttekö? Rukoilkaa malttia: se tautiinne On ainut lääke.

BUCKINGHAM. Pahaa mulle uhkaa Tuon miehen katse; silmillään mua ilkkui Kuin mitä loista. Mulle paulaa punoo Par'aikaa hän; luo kuninkaan hän meni; Hänt' uhallani seuraan.

NORFOLK. Ei, ei; jääkää. Vihanne kanssa neuvotelkoon järki, Mihin on ryhdyttävä. Jyrkkää vuorta Alussa verkkaan noustaan; viha on Kuin äksy ratsu: jos sen päästät valtaan, Se omaan intoons' uupuu. Teiltä aina Sain parhaat neuvot; itsellenne suokaa Mit' ystävälle.

BUCKINGHAM. Kuninkaan luo menen, Ja kunniani äänell' alas huudan Tuon Ipswichläisen hylkiön, tai saarnaan, Ett' arvon-erotust' ei ole enää.

NORFOLK. Oi, malttukaatte; älkää kiuasta Niin kuumaks tehkö vihamiestä varten, Ett' itse korvennutte. Kiivaudessa Ohitse määrän juoksemme ja vedon Hopulla menetämme. Tuli, nähkääs, Ylitse kuohuttaissaan nestettä Huventaa vain, vaikk' enentävän näyttää. Sen aina sanon: Englanniss' ei kukaan Paremmin teitä ohjaa kuin te itse, Jos älyn mehulla vain sammutatte Tai edes hillitsette kiihkon tulta.

BUCKINGHAM. Suur' kiitos vain; kyll' ohjettanne noudan. Mut pöyhkän pöyhkä konna tuo — niin siksi En sano, että sappeni nyt kuohuu, Vaan jalost' inhosta — on — niinkuin varmat Osoittaa tiedot, näytteet yhtä kirkkaat Kuin lähteensilmä, josta sorajyvä Pieninkin kuultaa — on — on lahjakontti Ja petturi.

NORFOLK. Ei toki petturi.

BUCKINGHAM. Sen kuulkoon kuningas; on näytteet vahvat Kuin kallio. Tuo hurskas kettu, nähkääs, Tai susi, taikka kumpikin — yht' ahnas Hän on kuin viekas, yhtä kärkäs pahaan, Kuin kyykäs tekoon: ammatti ja luonne Ne vastavuoroon toistaan saastuttaa — Vain Ranskass' ylpeilläkseen samoin kuin Kotona täällä, tuohon turman liittoon Kuninkaan saattoi, tuohon kokoukseen, Jok' aimo verot vei ja sitten särkyi Kuin lasi viruttaissa.

NORFOLK. Se on totta.

BUCKINGHAM. Niin, kuulkaa vain. Tuo viekas kardinaali Esitti kaikki liiton kohdat niin Kuin itse tahtoi; kun hän huus: "Niin olkoon", Niin suostuttiin; jok' auttoi yhtä paljon Kuin sauva kuollutta. Mut kardinaali Sen teki; hyvä siis; se kunnon Wolsey Ei erehtyä voi. Nyt mikä seuraa, Se vanhan petos-nartun vain on pentu. Sanottiin, Kaarle keisar' että tuli Luo kuningatar-tädin vieraisille, Mut itse asiassa Wolseyn kanssa Hän tuli kuiskuttelemaan; no niin. Hän varoi, että Englannin ja Ranskan Vois ystävyyden liitost' olla haittaa; Siin' uhkaa vaani hän, ja salaa sopi Siis kardinaalin kanssa. Luulen varmaan — Niin, tiedän — että keisar' ensin maksoi Ja siten pyyntönsä jo ennalta Sai täytetyksi. Kullalla kun tie on Näin tasoitettu, anoo keisar', että Kuninkaan suunnan kardinaali muuttais Ja rikkois rauhan. Kuninkaalle heti Vien minä tiedon, että kardinaali Noin mielinmäärin omaks hyödykseen Vain kauppaa käypi hänen kunniallaan.

NORFOLK. Surettaa moista kuulla; toivon ett' on Se erehdystä vain.

BUCKINGHAM. Ei rahtustakaan. Hänt' oikeassa kuvaan karvassaan, Jok' ilmeiseksi kohta todistetaan.

(Brandon tulee; hänen edellään kulkee aseellinen oikeudenpalvelija ja pari kolme vartijaa.)

BRANDON. Mies, tehtäväsi tiedät; toimeen käy!

OIKEUDENPALVELIJA. Lord, Buckinghamin herttua, Stratfordin, Northamptonin ja Herefordin kreivi, Maanpetoksesta sinut vangitsen, Nimessä majesteetin.

BUCKINGHAM. Siinä näette: Mun verkkoons' ovat saaneet; uhriks joudun Kavalan juonen.

BRANDON. Surku minun tulee Näin omin silmin nähdä, kuinka teiltä Vapaus viedään. Kuninkaan on käsky; Nyt matka Toweriin.[3]

BUCKINGHAM. Mun turha puoltaa On puhtauttani; mustattu niin olen, Ett' ei jää valkeata paikkaa minuun. Vaan taivaan olkoon tahto nyt ja aina! — Ma seuraan. — Hyvästi, lord Aberganny!

BRANDON. Hän tulee mukaan. (Abergavennylle.) Kuninkaan on käsky Toweriin teidät viedä, kunnes toisin On määrätty.

ABERGAVENNY. Ma sanon niinkuin herttua: Jumalan olkoon tahto! Kuningasta On toteltava.

BRANDON. Täss' on mulla valtuus Lord Montacute vangita, ja samoin John de la Car'kin, herttuan rippi-isä, Ja kanslerinsa, Gilbert Peck.

BUCKINGHAM. No, siinä On koko liittokunta. Eikö muita?

BRANDON. Kartheusi-munkki.

BUCKINGHAM. Niklas Hopkins?

BRANDON. Niin.

BUCKINGHAM. Kavala hovivoutini on; hänet Tuo yleti röyhkä pappi kullall' osti. Jo mitattu on elämäni lanka. Buckingham-raukan olen varjo vain, Jonk' ympärille synkät pilvet kertyy Ja aurinkoni kaihtaa. — Hyvästi!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Valtaneuvoston kokoushuone.

(Torvien toitotusta. Kuningas Henrik, kardinaali Wolsey, neuvoston jäsenet, sir Thomas Lovell, sotaherroja ja seuralaisia tulee, kuningas nojaten kardinaalin olkaan.)

KUNINGAS HENRIK. Eloni elinveret teitä auliist' Avusta kiittää. Valmiiks ladatun Petoksen suussa seisoin; kiitän teitä, Kun pois sen torjuitte. — Nyt tuokaa sisään Se Buckinghamin mies, jott' itse kuulen Kuink' uudistaa hän tunnustuksensa Ja isäntänsä kavalluksen jälleen Esittää kohta kohdalta.

(Kuningas käy istumaan valtaistuimelle; valtaneuvokset asettuvat paikoilleen. Kardinaali istuu kuninkaan jalkain juureen hänen oikealle puolelleen. Melua kuuluu ulkoa; huudetaan: "Tietä kuningattarelle!" Kuningatar tulee Norfolkin ja Suffolkin herttuain johdattamana; hän polvistuu. Kuningas nousee valtaistuimeltaan, nostaa hänet ylös, suutelee häntä ja tahtoo asettaa hänet viereensä istumaan.)

KUNINGATAR KATARIINA. Ei, viel' en nouse: mull' on armon pyyntö.

KUNINGAS HENRIK. Ei, nouskaa: tähän viereen! Puoli tehkää Vain pyyntöä; on puoli valtaa teidän, Ja toisen puolen saatte pyytämättä. Sanokaa vain se.

KUNINGATAR KATARIINA. Kiitos, majesteetti! Niin itseänne rakastakaa, niin, Ett' ylhä arvonne ja kunnianne Ei joutavaksi jää: se pyyntöni On ydin.

KUNINGAS HENRIK. Haltijani, jatkakaa!

KUNINGATAR KATARIINA. On mulle valittaneet taatut miehet, Eik' aivan harvatkaan, ett' alamaisill' On suuri hätä. Maassa kiertää käsky, Jok' irti repii kansan sydämestä Alamaissiteet; vaikka kohdistuukin, Lord kardinaali, haikein moite teihin, Tään veronryöstön alkuunpanijaan, Niin sentään majesteettikaan — jonk' arvoa Varjelkoon taivas tahrasta! — ei säästy Pahoilta kieliltä; ja tästä rikkuu Kaikk' alamaisuustunteet, melkein puhkee Jo ilmikapina.

NORFOLK. Ei melkein vain, Mut aivan varmaan. Tämän veron tähden Kaikk' kankurit, jotk' eivät enää voi Työvoimaa pitää, irtisanoneet on Kutojat, kehrääjät ja karstaajat; Ja nämä, muuhun työhön kömpelöinä, Nälän ja puutteen tuskauttamina, Pahimman uhallakin, kapinoivat, Ja vaara heill' on liittolaisna.

KUNINGAS HENRIK. Verot! Mitä veroja? Ja mistä? Kardinaali, — Teit' yhtä paljon moititaan kuin meitä, — Veroista näistä tiedättekö?

WOLSEY. Anteeks, Ma valtakunnan asioista tiedän Vain osaksi; mies riviss' olen vain Ja kuljen muiden myötä.

KUNINGATAR KATARIINA. Ette tiedä Muit' enemmän, mut teette mitä tietää Jok'ikinen, ja jota onnekseen Ei kukaan tietää tahtois, mutta siihen On tietoon pakotettu. Verotaakat, Joit' armo utelee, ne kauheit' ovat Jo kuullakin, ja niiden painosta Jo selkä taittuu. Teidän sanotaan Ne keksineen; jos valhe se, niin pahoin On teitä paneteltu.

KUNINGAS HENRIK. Taas nuo verot! No, mitä luontoa ne verot ovat? Sanokaa, mitä?

KUNINGATAR KATARIINA. Liiaks rohkenen ma Vedota malttiinne, mut armolupa Se rohkeutt' antaa. Kansan valituksiin On syynä käsky, että kuudennus Tuloista oiti ryöstön uhalla On maksettava; Ranskan sota muka On aiheena. Tuost' yltyy rohkeiks kielet, Suut vihaa sylkevät ja mielten viluun Uskollisuuskin jäätyy; kirot kulkee Rukousten sijassa, ja kuuliaisuus. Sopuisa ennen, nyt kuin orja noutaa Jokaista kiihkon puuskaa. Majesteetti, On kiireet tuumat tarpeen; tärkeämpää Ei mikään nyt.

KUNINGAS HENRIK. Niin totta kuin ma elän, Se tahtoni ei ole.

WOLSEY. Minä taas En tässä tehnyt muuta kuin ett' annoin Vain yksityisen ääneni, ja senkin Vain tietomiesten suostumuksella. Jos mua parjaa kieli, jok' ei tunne, Ei mieltäni, ei tointani, mut sentään Mun tekojani mestaroi, niin vastaan: Se vain on asemani kohtalo, Ja hyveen tie on aina ohdakkeinen. Ei tehtävää saa heittää pelosta Ett' ilki-moitteen kanssa kahnaan joutuu; Se uutta, ylvää laivaa aina seuraa Kuin petokala, mutta turhaan pyyntiin Sen ajo päättyy. Parhaamme kun teemme, Niin sairas — usein heikko — moite tätä Ei myönnä työksemme, tai suoraan parjaa; Mut huonoimmatpa työmme, tylsää mieltä Jos kutkuttavat, pilviin nostetaan. Jos alallemme jäämme pelosta Ett' ilkkuin liikkeitämme moitittaisiin, Niin paras kasvaa kiinni paikkaamme Ja kuvapatsait' olla.

KUNINGAS HENRIK. Huolelliset Ja viisaat toimet pelkoa ei tunne, Mut ohjeettomain töiden seuraukset On pelottavat; Onko tähän ryöstöön Tukea teillä? Luullakseni ei. Laist' ei saa kansaa irroittaa ja sitä Sitoa mielivaltaan. Kuudes osa? Kamala vero! Näinhän joka puusta Revimme lehvät, kuoren, lylynkin, Ja jos näin silvotulle juuri jääkin, Siit' ilma imee mehun. Joka, lääniin, Jot' yllätetty näin on, tieto viekää, Ett' armo jokaiselle tarjotaan, Jok' evännyt on veron. Toimeen käykää, Ja tehkää niinkuin käsken.

WOLSEY (kirjurille). Sananen! Jokaiseen kreivikuntaan laittakaa Kuninkaan armokirje. Minuun karvas On kansan mieli; huhu levitelkää — Ett' armo tää ja helpotus on tullut Mun välitykselläni. Paikalla Minulta saatte lisäohjeita.

(Kirjuri menee.)

(Hovimestari tulee.)

KUNINGATAR KATARIINA. Käy sääliks, ett' on herttua Buckingham Vihanne saanut.

KUNINGAS HENRIK. Sit' on monen sääli. Hän tietomies on, hyvä puhuja Ja luonnon suosikki; niin kasvatettu, Ett' opiksi on oppineimmillekin, Ja muilt' ei kysy neuvoa. Mut nähkääs, Noin jalot lahjat, väärin käytettyinä, Ne käyvät, jos on mieli turmeltunut, Paheiksi, tuhat kertaa häijymmiksi Kuin ennen kauniit' olivat. Tuo mies, Jok' oli täydellinen luonnon ihme Ja jonka puhe kuulijan niin hurmas, Ett' oli tunnit minuutteja, hän Nyt sulons' entiset on inhottavaan Pukenut pukuun ja niin mustaks tullut Kuin hornan karsta. Istukaa, niin saatte Tält' uskotultaan kuulla asioita, Joit' itkee kunnia. — Ne vehkeet taaskin Hän kertokoon; mit' emme liian vähän Voi tuta, emme liian paljon kuulla.

WOLSEY. Esille, mies, ja rohkein mielin kerro, Kuin taattu alamainen, mitä tiedät Sa Buckinghamista.

KUNINGAS HENRIK. Niin, puhu suoraan.

HOVIMESTARI. Ensinkin joka päivä saastaista Puhetta piti, sanoi: kuningas Jos lapsetonna kuoli, kyllä tiesi Hän ottaa valtikan. Nuo samat sanat Sanovan hänen kuulin vävylleen, Lord Abergavennylle; ja koston vannoi Hän kardinaalille.

WOLSEY. Suur' majesteetti, Havaitkaa, mikä vaara tuossa piilee. Kun hänt' ei suosita niin, kuin hän soisi. Niin purkaa teihin sappensa ja lisäks Myös ystäviinne.

KUNINGATAR KATARIINA. Hiukan laupeutta, Lukenut kardinaali!

KUNINGAS HENRIK. Sano, millä Hän oikeutensa kruunuun perustaa, Mun kuoltuani? Viittausta siihen Oletko kuullut?

HOVIMESTARI. Hänet tähän tuumaan Sai Niklas Hopkins tyhjin taikoineen.

KUNINGAS HENRIK. Mikä Hopkins?

HOVIMESTARI. Hänen rippi-isänsä, Kartheusi-munkki, joka herrautt' aina Hänelle syötti.

KUNINGAS HENRIK. Mistä tiedät sen?

HOVIMESTARI. Vähäistä ennen lähtöänne Ranskaan, Kun herttua Rosess' oli, Lawrence Poultneyn Pitäjäkunnassa, hän kysyi multa, Kuink' oli Lontoon asukkaille mieleen Tuo Ranskan matka. Sanoin pelättävän, Ett' aikeiss' ovat ranskalaiset pettää Kuningastamme. Herttua heti vastas: "Ei turhaa pelko"; sanoi varovansa, Ett' erään pyhän munkin ennustus Kävisi toteen; "tämä", niin hän sanoi, "Mult' usein pyysi päästä määrä-aikaan John de la Car'in, kappalaiseni, Puheille tärkeiss' asioissa; tämän Kun juhlallisen ripin turviss' oli Hän vannottanut, ettei salaisuutta Ilmaisis yhdellekään paitsi mulle", Niin vakavasti lausui hän ja verkkaan: "Ei kuninkaan, ei hänen sukunsakaan Käy hyvin, sanokaa se herttualle; Siis pyrkiköön vain rahvaan suosioon; Viel' Englantia herttua hallitsee."

KUNINGATAR KATARIINA. Olitte, muistaakseni, herttuan vouti, Ja alamaisten valituksesta Viralta teidät pantiin. Varokaa, Ett' ette vihast' ylvää miestä syytä Ja saata sieluanne vahinkoon. Varokaa; sitä sydämmestä pyydän.

KUNINGAS HENRIK. No, älkää! — Jatka!

HOVIMESTARI. Kautta sieluni! Vain totta puhun. Sanoin herralleni, Ett' oli munkki pirun riivaama, Ja ett' on vaarallista hautoa Niin kauan tuota, että siitä kypsyy Tehokas hanke, — jok' on luultavaa, Jos siihen uskoi. "Joutavaa!" hän sanoi, "Ei siitä vaaraa", lisäten: "Jos väin Kuningas viime tautiins' oisi kuollut, Niin kardinaali sekä Thomas Lovell Ois päässeet päästään."

KUNINGAS HENRIK. Haa! Mik' ilki-julmus! Se mies tuo turman. — Muuta tiedätkö?

HOVIMESTARI. Kyll', armon herra.

KUNINGAS HENRIK. Jatka!

HOVIMESTARI. Greenwichissä Kun majesteetti moitti herttuaa Sir William Blomerin tähden —

KUNINGAS HENRIK. Muistan sen; Hän palkoissani oli, mutta herttua Sai hänet miehekseen. — No, jatka, jatka!

HOVIMESTARI. "Vaikk' ois mun panneet Toweriin", hän sanoi, "Halunnut oisin tehdä saman teon, Mink' aikoi Rikhard-anastajalle Isäni tehdä, kun hän Salisburyssä Pyys audienssia; jos sen ois saanut, Niin tervehtäissä veitsen pistänyt Hän oisi häneen."

KUNINGAS HENRIK. Mikä jättikonna!

WOLSEY. No, rouva, turvass' oisko kuningas, Jos tätä miest' ei tyrmään suljettaisi?

KUNINGATAR KATARIINA. Jumala kaikki ohjatkoon!

KUNINGAS HENRIK. On jotain Sinulla vielä mielessäsi: puhu!

HOVIMESTARI. Kun "veitsen" mainitsi, hän oikaisihe Ja toinen käsi väkipuukossa, Povella toinen, silmänsä hän nosti Ja vannoi julman valan: että häntä Jos pahoin pidellään, niin saman verran Vie voiton isästänsä hän, kuin teko Vie epäröiväst' aikeesta.

KUNINGAS HENRIK. Ei enää Hän meihin veistään pistä. Tyrmäss' on hän. Hänt' oiti tutkittakoon. Jos hän laissa Saa armoa, niin saakoon; meiltä sitä Hän ei saa. Kautta päivän sekä yön! Hän teki vallankavaltajan työn.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone kuninkaanlinnassa.

(Lord kamariherra ja lord Sands tulevat.)

KAMARIHERRA. Mut kuinka Ranska tenhollaan voi miehet Noin houkkamaisiks tehdä?

SANDS. Uutta tapaa, Vaikka olkoon kuinka epämiehekästä Tai naurettavaa, aina seurataan.

KAMARIHERRA. Mun nähdäkseni meidän engelsmannit Ei muuta tuoneet viime matkaltaan Kuin pari kolme irvettä, ja nekin Niin vietäviä, jotta vaikka vannon, Ett' ovat olleet nokkaneuvokissa Pipinin kanssa taikka Lotharin, Niin ovat olevinaan.

SANDS. Heillä kaikill' On uutukaiset koivet, mutta rammat; Ken heit' ei ole ennen nähnyt, luulis Ett' ovat saaneet patin.

KAMARIHERRA. Niinpä niinkin; Ja vaatteet lisäks pakanain on partta: On kristillisyys loppuun kulutettu. — (Sir Thomas Lovell tulee.) Mit' uutta, Thomas Lovell?

LOVELL. Eipä muuta Kuin uusi sääntö, mikä linnan porttiin On naulattuna.

KAMARIHERRA. Mikä?

LOVELL. Uudismuutos Vain matkateikareille, linna kun on Lorua, riitaa, räätäleitä täynnä.

KAMARIHERRA. No, hyvä! Monsieurit nyt saavat tuta, Ett' Englanninkin hovikoiss' on mieltä, Vaikk' eivät ole Louvres'ia[4] he nähneet.

LOVELL. Nyt saavat — niin on käsky — joko heittää Nuo Ranskan narri-perut, sulkatöyhdöt Ja muutkin moiset kelpo tyhmyydet, Kuin kilpataistelut ja tulitukset Ja lainakommat, joilla ivailevat Vain parempiaan; kieltää uskonsa Lyhyihin lahkimoihin, pitkiin sukkiin Ja tennikseen ja muuhun matkamuotiin Ja elää kunnon ihmisiksi taas; Tai mennä vanhain kisaveikkain luo Ja siellä kuluttaa cum privilegio Nuo narriutensa riettaat riekaleet.

SANDS. On aika heitä parantaa; se tauti Jo alkaa tarttua.

KAMARIHERRA. Voi naisiamme, Kun menettävät kauniit lystit!

LOVELL. Kyllä Nyt alkaa ulina; noill' äpärillä On keinot, millä naista naurattaa: Niin, ranskalainen laulu vain ja huilu.

SANDS. Ne piru huilatkoon! Niin heistä päästään. Heit' ei voi kukaan kääntää. Maalaisloordi Nyt minunlaiseni, jok' aikaa leikist', On ollut pois, voi kelpo laulun laulaa Ja saada kuulijoita, jopa käydä Jo laulajastakin.

KAMARIHERRA. Niin oikein, kiinni Viel' istuu varsahammas.

SANDS. Eikä lähde, Jos jäljell' on vain tynkäkin.

KAMARIHERRA. Sir Thomas, Mihinkä aiotte?

LOVELL. Luo kardinaalin. Lie matka sinne teilläkin?

KAMARIHERRA. On oikein. Hänell' on tänään suuret iltapidot, Ja sinne tulee miestä sekä naista: Niin, varmaan valtakunnan kukasto.

LOVELL. On tuolla prelaatilla aulis mieli Ja käsi runsas niinkuin maaemolla: Sen kaste laskee kaikkiin.

KAMARIHERRA. Jalo on hän; Vain paha kieli saattaa toista väittää.

SANDS. Niin, häll' on siihen varaa; saituus hänest' On synti suurempi kuin harhaoppi. Senlaisten miesten täytyy auliit' olla: He ovat esikuvina.

KAMARIHERRA. Niin ovat; Mut harvat niinkuin hän. Jo vene vartoo; Mukahan tulkaa. — Joutukaa, sir Thomas, Ma muuten myöhästyn; ja se ei sovi: Sir Henry Guilfordin ja minun määrä On olla marsalkkoina.

SANDS. Teitä seuraan.

Neljäs kohtaus.

Juhlasali Yorkin linnassa.

(Hoboijan soittoa. Pieni pöytä kunniakatoksen alla kardinaalia varten, pitempi pöytä vieraita varten; toisesta ovesta tulee Anna Bullen, useita loordeja, ladyjä ja vallasnaisia juhlavieraina, toisesta sir Henrik Guilford.)

GUILFORD. Hyvät naiset, teille yhteistervehdys Lord kardinaalilta. Tään illan teille Ja ilolle hän pyhittää; ja toivoo, Ett' tähän leivoparveen huolt' ei kukaan Tuo mukanaan. Niin iloiset nyt olkaa, Kuin hyvä seura, hyvä vastaanotto Ja hyvä viinit hyvää aikaan saa.

(Lord kamariherra, lord Sands ja sir Thomas Lovell tulevat.)

Te myöhästyitte. Minä sain jo siivet, Kun tätä kaunoseuraa aattelinkin.

KAMARIHERRA. Sir Henrik, nuori olette.

SANDS. Sir Thomas, Jos kardinaalill' ois vain puolet minun Maallikkomieltäni, niin moni tässä Sais haukkapalan maatapaniaisiks Ja varmaan parempaa ei toivoiskaan. Niin maarin, soma liuta sulosuita!

LOVELL. Mitä jos moniaalle rippi-isäks Nyt rupeisitte.

SANDS. Tosiaan! Hän kyllä Sais helpon synninpäästön.

LOVELL. Kuinka helpon?

SANDS. Niin helpon kuin voi höyhenpatja antaa.

KAMARIHERRA. No, armaat, istukaahan! Tuota puolta Te, Guilford, järjestäkää; minä tätä. Koht' armo tulee. — Tääll' ei viluss' olla: Kaks naista rinnan tuopi kylmän pinnan. — Te valvattaa heit' osaatte, lord Sands. No, tuohon väliin istukaa.

SANDS. Kyll', armo, Suur' kiitos! — Luvallanne, kauniit naiset!

(Istuutuu Anna Bullenin ja erään toisen naisen väliin.)

Jos vähän hulluttelen, suokaa anteeks: Isääni tulen.

ANNA. Oliko hän hullu!

SANDS. Oli: hullu, varsin hullu, naisiin hullu; Ei sentään purrut, vaan, kuin minä nyt, Hän kymment' yhtä haavaa muiskas.

(Suutelee häntä.)

KAMARIHERRA. Hyvä! — Nyt kaikki hyvin on. — Te, hyvät herrat, Syyn saatte, jos nää kauniit naiset täältä Nyreissään poistuu.

SANDS. Pikku puolestani Koetan minä parastani.

(Hoboijan soittoa. Kardinaali Wolsey tulee seurueineen ja istuutuu kunniakatoksen alle.)

WOLSEY. Terveeksi, kauniit vieraat! Ken ei työkseen Nyt ilakoi, ei ole ystäväni. Ma teidän kaikkein tervetuliaisiks Juon maljanne.

(Juo.)

SANDS. On armo armollinen. Pikari tänne, johon kiitos mahtuu, Niin säästyy pitkät puheet.

WOLSEY. Kiitos, loordi! Mut naapureitanne nyt rohkaiskaa. — Nureissaan ovat naiset. — Hyvät herrat, Kenenkä syy on?

SANDS. Jahka viinin hehku Nuo kauniit posket punaa, kyllä meidät Puhuvat kumoon.

ANNA. Lysti mies se loordi!

SANDS. Niin, kahdenkesken-lystissä. Saas tästä! Juon onneksenne; vastatkaa, kun klikkaan. On kohta —

ANNA. Jota ette näyttää voi.

SANDS. Mit', armo, sanoin? Nyt jo puhuvat.

(Torvensoittoa, rummunpärrytystä ja tykinlaukauksia kuuluu ulkoa.)

WOLSEY. Haa! Mitä tämä?

KAMARIHERRA. Mene katsomaan.

(Palvelija menee.)

WOLSEY. Sotaista ääntä! Mitä tämä tietää? — Ei, naiset, älkää peljätkö; te turvass' Olette sota-asetusten mukaan.

(Palvelija palaa.)

KAMARIHERRA. Mit' on se?

PALVELIJA. Vierait' ylimyksiä — Silt' ihan näyttävät — on maihin noussut; Kuin suuren hovin ylhäis-airuina Tulevat tänne.

WOLSEY. Käykää heitä vastaan, Kamariherra; ranskaa osaatte; Jalosti kohdelkaa ja tuokaa sisään, Ett' tämä ihanuuden taivas heihin Sais täysin loistaa. — Jotkut mukaan menkää. —

(Kamariherra seuralaisineen menee. Kaikki nousevat, ja pöydät siirretään pois.)

Rikottu juhla on, mut korvaus suodaan. Nyt ruoka maistukoon; ja vielä kerran Satakoot tervehdykset: tervetulleet!

(Hoboijan soittoa. Kuningas ja muita tulee naamioittuina ja paimenpuvussa, lord kamariherran johdattamina. He astuvat suoraan kardinaalin eteen ja tervehtivät häntä kohteliaasti.)

Ylevä seura! Mitä haluavat?

KAMARIHERRA. Kun eivät kieltä osaa, pyytävät Mua ilmoittamaan, että, kuultuaan Ihanan, ylhän seuran täällä koolla Nyt olevan, he karjalaumansa Sulasta ihanuuden ihailusta Nyt ovat jättäneet ja teiltä lupaa Anovat katsellakseen tätä seuraa Ja hetken näiden kanssa viettääkseen.

WOLSEY. Sanokaa, loordi, että kunnian Tekevät halvalle mun majalleni; Ma tuhannesti heitä siitä kiitän Ja pyydän heitä tervetulleiksi.

(Herrat pyytävät naisia tanssiin, kuningas pyytää Anna Bullenia.)

KUNINGAS HENRIK. Ihanin käsi, mitä koskaan koskin; Oi kauneus, ennen en sua tuntenut!

(Soittoa, tanssii.)

WOLSEY. Mylord!

KAMARIHERRA. Mit', armo?

WOLSEY. Heille sanokaa, Ett' yks lie heidän joukossaan, jonk' arvo Tään paikan täyttää paremmin kuin minä; Jos hänet tuntisin, niin nöyrimmästi Sen luovuttaisin.

KAMARIHERRA. Käskyn teen, mylord.

(Menee naamioiden luo, ja palaa.)

WOLSEY. Mitä sanovat?

KAMARIHERRA. On heidän joukoss' yksi, Sen myöntävät; jos hänet keksitte, Hän kyllä paikan ottaa.

WOLSEY. Katsokaamme. —

(Astuu alas arvo-istuimeltaan.)

Anteeksi, hyvät herrat: teen vain tässä Kuninkaan vaalin.

KUNINGAS HENRIK (Paljastaa kasvonsa.) Oikein osattu! Ihana seura teill' on. Oikein tehty! Jos ette pappi ois, lord kardinaali, Vois teistä pahaa luulla.

WOLSEY. Hauskaa, ett' on Noin leikillinen majesteetti.

KUNINGAS HENRIK. Kuulkaa, Kamariherra: ken tuo kaunis neiti?

KAMARIHERRA. Armonne tiedoks, Thomas Bullenin, Rochfordin viskontin, on tytär hän Ja kuningattaremme hovineiti.

KUNINGAS HENRIK. Ihana, toden totta! — Armas aarre, Ois säädytöntä teitä tanssiin pyytää, Suudelmaa ottamatta. Muistoksenne! Pikari, hyvät herrat, kiertämään!

WOLSEY. Sir Thomas, onko huoneessani pöytä Jo katettuna?

LOVELL. On.

WOLSEY. Ma pelkään, armo, Ett' tanssi teitä hieman kiihoitti.

KUNINGAS HENRIK. Niin, pelkään, liiaksikin.

WOLSEY. Lähi-huoneess' On raittiimp' ilma, teidän armonne.

KUNINGAS HENRIK. Talutkoon kukin naistaan. — Viel' en teitä, Sulotar, päästä. — Ilo ylimmilleen! Lord kardinaali, puolen kymmenen Nyt kaunottaren maljan tässä juon. Ja tanssiin taas. Ja sitten uneksimaan, Ken on se onnellinen. — Soitto soimaan!

(Menevät torvien soidessa.)