YHDESTOISTA LAULU.
Reading edition
Viikot vieri, kuumeen kuohut uupui, viel' ei tuoni vienyt nuorta viljaa, sielun särkyneen se jätti vaan. — — Yöllä Heli nousi vuoteeltansa, salaa luhtihinsa hiipi hiljaa.
Missä nuoren aatos askaroitsi, mikä Helinällä oli työnä? Tahtoi vielä nähdä sulhonsa niinkuin peilistänsä onneansa oottaa neidot uudenvuoden yönä.
Heli tulen otti talituikkuun, valkeet suvivaatteet ylleen puki, silkit, soljet kaivoi arkustaan, etsi kirkkokengät pieneen jalkaan, kullankellervätä päätä suki.
Sairas hymy liiti kasvoillansa yksin istuessaan peilin eessä, kuin hän kuvasarjan nähnyt ois soilahtavan himmeen puitteen taakse kultajuovaisessa vanaveessä.
Kummaa tuutuvirttä hyrähdellen sormeen pujotti hän sormuksensa, kietoi sukkelilla sormillaan kultapaperisen kultakruunun, katsoi, katsoi, nauroi kuvallensa.
"Ken se morsian on tänä vuonna? Kukas muu kuin kuulu Sinisukka, meidän sirkkusilmä prinsessa. — Ei saa tulla, en oo valmis vielä —, tule peilin takaa Helirukka!
Ken on sulhaispoika? Meidän vouti, aasintamman' ajaa kirkkotiellä, pukinsarvella hän toitottaa: tieltä pois, jo saapuu Sinisukka! — Ei saa tulla, en oo valmis vielä! —
Joko kellot soivat tapulista, miksi Helinän on kyynel jäässä, kyllä häihin pääsee Helinä? — En oo valmis, ei saa sulho nähdä, ei oo kultakruunu oikein päässä. —
Vielä kolme neulaa kolmeen saumaan, noin se lieve laahaa kirkkomaata, onko musta ori valjaissa, miss' on Sinisukan lasivaunut? — En oo valmis, viel' en tulla saata. —
Niijaa Heli meidän rovastille, suntio jo haaviin kurkistaapi, syvään rappusilla kumartaa; — ei saa tulla, en oo valmis vielä, joko kulta-urut humajaapi? —
Katsos kuinka rahvas kirkkoon tunkee, lehterill' on myöskin äiti vainaa, äiti rakas, älä käänny pois! hahhahhaa, kun tääll' on hauska olla, sentään kultakruunu päätä painaa.
Ovet auki, pankaa pillit soimaan, nosta varovasti, Heli, jalkaa, maailmall' on liukas lattia, miss' on sulho, sano, ken on sulho, kaikki itkee… nyt se tanssi alkaa!"
Heli peilin rikkoi, tanssi, nauroi, alas rantaan juoksi luhdistansa yli kinoksien kahlaten ratsukentälle ja läpi ryöpyn ylkää huuteli hän houreissansa.
Lumipyry pieksi kasvojansa, sakeana suitsui ilmapiiri, hei, kun lumivarsat hyppivät, vatsat vaahdossa ne piehtaroivat, lumilaineissa ne kenttää kiiri.
Häntää huiskien taas ylös ilmaan pystyyn ryöpsähtivät yli töyryn, yli sillan, puidenlatvojen turvat kuolassa ja täyttä laukkaa, sieraimista suihki harmaa höyry.
Mutta valkoisessa halatissa pitkää keihästänsä huitomalla kosken niskan yli kannustain lensi Kuisma kasvot kalpehina ilmaratsullansa valkealla.
"Kuisma, Kuisma, minä tulen, Kuisma!" Helin hourekuvat sumuun peittyi; railon reunalle hän hoipersi, riisui kengät, heitti helykruunun, kiljahti ja mustaan virtaan heittyi.
Sinne suistui Heli, neito nuori, kylän kukka, armain armahista. — — — Sinä yönä Isma tuskissaan kulki pihalle ja löysi jäljet, juoksi huolimatta kinoksista.
Niinkuin mieletön hän yössä karjui, suin hän syöksyi jylhää rantaa pitkin, seisahtui ja peitti kasvonsa, niinkuin lauvennut ois raskas sulku ensi kertaa eläissään hän itki.
Siinä seisoi hän kuin kivettynyt, katsoi kamalasti vaahtopäitä. — Virta vallatonna hyppeli tanssisairahana morsianna, joka taukoomatta tanssii häitä.