VIIDES LAULU.

Oli mittumaarin armas aatto, veikeä ja vehmas oli maa niinkuin simasuinen sajasneito tarjotessaan kisakumppanilleen tulomaljaa maahan kuohuvaa.

Joka ovensuulla limot loisti, pihall' lehtimajat vihannat, pitopuhtaat oli laarit, aitat, lattialla tuoksui havunoksat, pesänsuulla tuoreet katajat.

Iltaruskon kultapäärmi hohto liukui yli rannan halavain; Sankolass' ei nuorten nauru soinut, sillä kaikki oli katsomassa kenttäharjoitusta kasakkain.

Siellä tomahteli rantatanner alla heilimöivän vainion, sadan ratsumiehen tummat rivit tomupilveen peittyi, kuului kopse neljänsadan kepeen kavion.

Kumarassa arovarsoillansa hurjaa kyytiä lens kasakat, välkähdellen väilyi keihäsmetsä, torvi toitotteli tulta suoniin, rajut huudot sekaan raikuivat.

Villi kiihko loisti kasvoiltansa niinkuin tuuli sotaviestin tois kotimailta, Donin rannikoilta, miehen korkuisilta heinikoilta, niinkuin kenttä aava aro ois.

Niin he pölyn sekaan sukelsivat muistamatta koti-ikävää, muistamatta vehnävainioitaan, nuorikkoa, idän mustasilmää, joka valitulleen hymyää. —

— "Katsos Heli, katsos!" virkkoi Sanni, "kuinka hyppii Kuisman hevonen, tukka heiskuu hänen otsallansa, lumivalkoisina hampaat hohtaa alta sysimustain viiksien.

Niinkuin valettuna ratsun selkään Kuisma kannuksensa kylkiin lyö, noin hän sormiansa koukistaapi kiristellen tupsusuitsiansa, alla leuvan heiluu nahkavyö.

Nyt hän maahan heitti hansikkansa, tuolla pamppuinensa Mishkan nään, mutta tuolta jälleen Kuisma karkaa, maahan kumartuen satulasta sieppaa hansikkansa lentäissään.

Jestas sentään, sitä ketteryyttä, — miksi, Heli, kätes vapisee? — Kuisman vertaa ei oo missään maassa, uhoin, kaunein on hän kasakoista, nyt hän sulle, Heli, viittailee!

Kas, kas, seisaallensa Kuisma nousi, — mutta, Heli, ethän kuulekkaan, — nyt hän selkää pitkin kyykkii, hyppii tanssiaskelia matkimalla niinkuin tukkipoika lautallaan!"

Niin se supatteli huuto-Sanni, hiljaa Heli seisoi sivullaan puhtaana kuin ensi metsäntähti valkoisessa pyhäröijyssänsä, sinikukkaisessa hameessaan.

Liinankulman alta silmä säihkyi, päässä huumauksen tunsi hän, suven suloisuuteen rinta riutui, tunsi tunteen rajun kevättulvan sydänlähteiltänsä läikkyvän.

Niin hän silmin seuras ratsastusta ja hän heltyi herkkiin unelmiin, kauvas, kauvas hänet ratsu veisi yli monen virran, monen kuilun metsiin hämäriin ja salaisiin.

Sinne revontulten kylmään maahan kiitäisi hän kauvas pohjoiseen, minne kerjuuteitä lasna käyden kodin tulipalon hurja hohde kauvas taakse näkyi himmenneen.

Sinne suurin siivin aatos lensi taakse peninkulmaan taivalten, siellä muistoissa hän vielä kulki ohi sammaleisten rahkasoiden, ohi sumuisien seutujen.

Kuuli mustain metsäin raskaan humun, näki veripunertavan kuun, pilven aavevarjot sarven päissä, kuuli kirouksen, joka ajaa kulkijata mieron seikkailuun.

Tunsi elonjanon polttotuskaa, joka maantien lapsen kiihkoon saa etsimähän onnen kulta-oksaa, joka polulta se viekoittaapi, joka risusta se ripsahtaa.

— Niin hän ratsastajan kanssa kiitäis sinne, miss' on onnen oudot maat, kirkkaat pohjanpalot tuohuksina, raikkaat pakkaisviimat kannuksina, heppa, heppa, hei, nyt lentää saat!

Heli puristeli Sannin kättä säikähtyen hurjaa aatostaan, silloin ratsuparvi ohi laukkas, Kuisma kumartui ja kukan heitti, kylään karahutti ratsullaan.

"Heli, tänään oot niin kummallinen", huusi Sanni, "saithan kukkasen, tule keinulle, jo leikki alkaa, Kiljanvaaralla jo palaa kokko, Heli, Heli ole iloinen!"