NELJÄS LAULU.

Hiljaa päivät hiihti Sankolassa, keveästi astui Heli nuori kanatarhan läävän väliä, Kuisma vihelteli vajassa, kauroja kun hevoselleen suori.

Vihelteli aron säveleitään, illan ikävöivää kaukomieltä, katsoi iloisesti Helinää kujerrus ja kuje huulillaan neidon palatessa kaivotieltä.

Harvoin siinä sana väliin sattui, harvoin kirkastuen katseet yhtyi, Heli liikkui kaartain kartellen, päähän päästyänsä askareen heti kiihkeästi uuteen ryhtyi.

Kuin hän etsinyt ois tutun turvaa Ismaa katsoi hän nyt leppeämmin, haasteli kuin sisar veikolleen, silloin harmaan silmän syrjästä esiin kumpusi kuin kaste lämmin.

Silloin laikahteli miehen mieli, nyt hän iloisemmin tarttui auraan, vaikka paadet puhki kyntäis hän soita, murroksia möyrien, että Helinä sais aina nauraa.

Sillä armaan Helin heljä nauru oli kaunein päivänpaiste hälle, korven kasvatille vilussa, niin hän iloitsi kuin päässyt ois hiukan onneansa lähemmälle.

Ei hän enään käynyt umpimielin aina miettien ja kairamoiden, saattoipa hän joskus joutessaan veikastella rentomielenä pihamaalla kanssa kasakoiden.

Kiekot tiellä kieppui lauvantaisin, päättyneet kun oli viikon vaivat, kortit läiskyi, nopat kierivät, kylän lapset Mishkaa seuraten pieneen suuhun sukaria saivat.

Mishka, välimies ja kompaleuka aina naurusuuna pilaa pisti, töyryn-Tiitalle hän viinaan möi kruunun kaurat, itki iloissaan, soitti, lauloi, joi ja silmää risti.

Nukkui taivasalla, minne sattui, heräs nurmella ja tuskaa kärsi, vajaan hoiperteli suruissaan, painoi rintaa vasten Mustan pään, kun se vajan seinää yöllä järsi.

Silloin sammalsi hän Mustallensa: "Musta raukka, taas oot puuta syönyt, isäntäs ma oon ja veikkos myös, häijy isäntäsi Mishka, niin, veikkos kaurat taas on myrkkyyn myönyt.

Soh, soh, Musta, ollaan ystäviä, nyt sen lupaan, en oo toiste heikko, pyhä Jyrki, pyhä Miikula anteeks antaa suuret syntini, vaikk' oon vanha aituri ja peikko!"

Ja hän itki Mustaa silitellen hoippui hiljaa makuu-aittaa kohti, Kuisman vierelle hän venähtyi, vielä unissaankin puhuen vanhan sydämmensä synnit pohti.

Taikka nauroi parta leväällänsä, kuului kuorsaus ja maiskutukset, niin se nukkui urho iloinen, mutta huomenis jo unohti kaikki öiset, kauniit lupaukset.

Niin ne päivät pyöri Sankolassa niinkuin kuplat Kiljanvirran veellä. — Anivarhain kerran Helinä huuhtoi laiturilla poukkujaan, kodan sauhu kiersi törmänteellä.

Paljain käsivarsin kumarassa Heli huuhtoi helmat käärittyinä, virran laineet liiti liplattain haapain valkohelpeet pinnallaan kylpyhilpehinä vesikyinä.

Isma oli mennyt takamaille, kaikki väki hääri ulkotöissä, liinat, paidat loisti pensailla, päivä myllynseinää valaisi, virta kiilsi kultahelmilöissä.

Aamun iloksensa Heli lauloi, niin se laulu oli kirkassäinen kuin on kisamieli pääskysen, kun on yllään taivas sininen, allaan metsämökki yksinäinen.

Niin se neito lauloi eikä nähnyt, että Kuisma tuli lehdon kautta myllyrantaan hiljaa ratsastain, eikä Heli nähnyt innoissaan, että irti oli vanha lautta.

Tuli nousu-aalto, pitkäpyrstö, joka tukeet työnsi rantamaasta, lautta liukui kuin sen imenyt syliinsä ois ahne kurimus ja sen pyörteisiinsä tahtois laasta.

Ratsu piehtaroitsi nurmikolla, Kuisma vihelsi ja katsoi jokeen, kuuli hätähuudon kimakan, huomas Helin virran keskellä, juoksi, juoksi päähän myllytokeen.

"Herra, hyvä isä, auta, auta!" huusi Heli, tarttui ahvenheiniin, rannat juoksi hänen silmissään, alemmaksi liiti laituri kuin se syöksyis kallioisiin seiniin.

Kuului myllyrattahien kolke, kuohun kohina ja padon pauhu, kihon kaste silmän sumensi, niinkuin virrasta ois vilkunut ruma kaihisilmä, kalman kauhu.

Heli muisti kaikki ilonpäivät, jotka seitsentoistiasta hurmaa, perhoisleikit, kisat kesäiset; nytkö nuorena hän suistuisi riemun tanhuvilta mustaan surmaan!

Sielukellot soivat korvissansa, alttarilta äidin kasvot loisti, vuodet ohi vieri vaiheineen niinkuin sieluun heijastunut ois koko elämä, min aatos toisti.

Virran niskaa kohden lautta kiiti, Heli kaikki laski Herran huomaan, siunasi ja sulki silmänsä, kuului kolahdus ja laituri soljui kurimuksen päältä uomaan.

Myllyruuhen puulla seisoi Kuisma keksi kädessä ja iskun antoi, nosti notkeasti Helinän niinkuin haahkan hienon untuvan sekä rannan ruovikolle kantoi.

Kalpeena kuin kuutamolla kielo tainnos-unen usviin Heli vaipui, virta soitti vielä korvissaan; kasvoillansa vilkas väristys Helin ruumiin yli Kuisma taipui. —

Mutta Heli souti unen mailla kaukaisia suvantoja kohden, kultaperhot läpi kasteen lens, yli kosken liljakuohujen värjyi vesikaaren seitsenhohde.

Äänen Heli kuuli päänsä päältä, kuiskeen suhuna se kaukaa sointui, tunsi käden lämmön hiipivän yli kasvojensa hyväillen, auki silmänsä hän loi ja tointui.

Niin hän heräsi ja Kuisman katse lepäs liekkivänä kasvoillansa, sinikellot heilui yli pään, veri poskipäihin palasi, kun hän nousi peittäin poveansa.

Ja hän värisi kuin viluissansa kuin ei vaaran pelko viel' ois poissa, ohi Kuisman virtaa katsoi hän varpaan päällä santaan piirrellen, hiukset kasteessa ja kiemuroissa.

Siinä seisoi hän niin neuvotonna kuin ois halu ollut käydä luoksi, kirkas kiitos loisti silmistään, nauroi hämillään ja katsoi taas, kääntyi ympäri ja — lehtoon juoksi.

Kuisma huhuili ja jäämään huusi, Helinän jo lepänoksat peitti, Kuisma vihelteli hyvillään, hymähti ja tarttui satulaan, jalan kiihkeästi yli heitti.