KOLMAS LAULU.

Sankolassa ruokakello soi, himmeli se heilui katon alla, liesi loisti, hohti hirsiseinät, ohrapuuro padassa jo höyryili, Heli yksin oli kotosalla.

Avainkimppu vyöllä helisi liikkuessaan pirtin permannolla, silloin pellon takaa torvi raikui, myllysilta jyskyi, Heli kuunteli, mikä meluun saattoi syynä olla?

Oisko kirkonkylän herrat jo tuliluikkuinensa retkillänsä ennen ihanata juhannusta? Kuului kopina ja ilma värähti, Heli hiukset pyyhki silmiltänsä.

Niinkuin keskikesän leimaus keihään kärjet Helin silmiin väikkyi kimmaltaen päivän sätehissä, kannuksista kävi kirkas välähdys, hevosien musta karva läikkyi.

Ratsuillansa viisi kasakkaa ajoi täyttä laukkaa veräjästä, ensin Kuisma, sadan alipäämies, kookas aron poika; Mishka jälessä näkyi taaempana pölinästä.

Kuisma kuulu ratsutaidostaan, Mishka juomingeissa sankarmainen, neljä kyynärätä oli keihäät, punertavat housunraidat, "lamppaasit", kiiltonahkaa lakki, hinkan lainen.

Tumma oli Kuisman halatti, tukka tummempi kuin yö, kun hiilui aron paimentulet taivaan rantaan, vyöstä uhkas mustat piiput pistoolin, vielä mustempina silmät kiilui.

Kuisma satulasta solahti sukkelasti niinkuin puusta näätä, pyyhki taputellen ratsun kaulaa, katsoi ympärilleen katsein kiehtovin, astui pirtin puoleen suoraa päätä.

Kuisma oven auki tempasi, näki liepeet vain, mi vilahteli, vieruskamarihin Heli juoksi, hameet hulmahteli yli kynnysten, huoneest' toiseen kannus kilahteli.

Mikä ahdistus ja hämmennys, veri sykki immen ohimossa, silmä kaikkialta suojaa etsi, Heli kangaspuitten taakse lyyhistyi piillen talon takakammiossa.

Niin hän kyyhöitti kuin kyyhkynen, jolle haukan huuto on jo soinut, Kuisman katsoessa läpi lointen, ja ne silmät pisti häntä tulellaan, huutanut hän oisi, vaan ei voinut.

Kuisma nauroi, kysyi isäntää, tahtoi kasakoilleen majoitusta, punoi viiksiään ja jälleen nauroi, Heli seisoi niinkuin mykkä kysymys, katse rauhatonta rukousta.

Heli hypisteli huiviaan hiljaa helistellen avaimilla, Kuisma keikahteli koroillansa, Helin korvalehdet paloi ruusuina kuin hän tavattu ois piilosilla.

Pois hän syöksyi läpi huoneiden, hengitti ja tunsi kevennystä, väentupa oli tyhjä aivan, Isma ilve suussa seisoi kuistilla, katsoi kasakoitten temmellystä.

Vajasta jo kuului kumua, hevot iloisesti hirnakoivat, piiat lyhtehiä riiheen kantoi, toiset aitasta vei talon kaluja, toiset kirstujansa pihaan toivat.

Sankola se seisoi pihalla, Heli luokse lensi juoksujalkaa ja hän kasvattajan käteen tarttui, sanoi hätäisesti taakseen silmäillen: "isä, isä, mikä tästä alkaa!"

"Lapsikulta, mitä liverrät, ei ne tänne tulleet meitä lyömään, ei ne pistä sua piikeillänsä, vaikka mustia ne ovat muodoltaan; pöty pöytään, tyttö, lähtään syömään!"

Sanoi niin. Vaan vielä portailla haasteli hän hetken Isman luona: "katso, ettei rengit riitaa haasta, kasakoilla luonto on niin tulinen; omat appeet niill' on, oma muona!"

Pian istui kaikki ruualla, perhe, palvelijat vieretyksin, Isma leivän taittoi äännetönnä, Heli vilkastui ja vuoroin vaikeni, vihdoin huuto-Sanni puhui yksin.

— Tuntui niinkuin yli Sankolan levotonna leyhynyt ois tuuli, veriruskeena se päivä laski, kuului kasakoitten laulu riihestä, yöllä luhtiinsa sen Heli kuuli.

Ei hän unta saanut silmiinsä, huutotyttö puoliunta nukkui, putouksen pauhu kumahteli, yöstä kuului ääni huilunpehmeä, luhdin tuomipuussa käki kukkui.

Sanni vuoteeltansa havahti: "kuules, kuules, Heli, käki kukkuu, kaukokäki ain on onnen käki, kotokäki tuopi surman siivissään, ken sen ensin kuulee, ensin hukkuu!"

"Nukkumaan sua käki kukkuu vaan, muuten Kiljan peikko vie sun varmaan", ilkkui Heli, vaan ei unta saanut, valvoi kauvan käen ääntä kuunnellen kajastaissa öisen taivaan, harmaan.

Kun hän väsyneenä vihdoinkin kiinni sulki kauniin silmäluomen, unissaan hän näki kaksi silmää, läpi tuliloimien ne paloivat niinkuin aamun säteet läpi tuomen.