PAKKANEN, PUHURIN POIKA.

Pakkanen, puhurin poika läksi lumilinnastansa, alta tuiman tunturinsa, jäitä, jänkiä ajaen puikahutti porollansa.

Satasarvi kuuraa kiilsi, suuret silmät tulta tuikki, pärskyi sieraimet savuten, yltä taivahat tulessa pohjanpalon suihkeet suikki.

Pakkanen, puhurin poika tuuleen työnsi jäiset ohjat, missä henki, hyytä huokui kintaillansa nurkkiin nuiji, paukkui kaikki taivaanpohjat.

Uinui metsät usvissansa, armas päivä varjoon vaipui, Tuonen tarhain takamaille, viluviimain vinkuessa himerrykseen hiljaa haipui.

Kuului kohu korven puissa, kylmät tähdet vastaan vilkkui, riekot pensailta putosi, pakkanen, puhurin poika ilmaan iski sekä ilkkui:

»Kodat kaasin, kaasin kansan, turman tiuvut soivat vyössä, jäähtyi jättein uhriliekit, sammui tulivuorten tuprut, yksin tähdet tuikkii yössä.

Satapäisen sodan nostan, valon vien ma auringolta, alennan ikiajoiksi; kaikki luotu, luomatonkin ammottavi autiolta.»

Pakkanen, puhurin poika iski vitsoin viluvarsaan, ajoi suven seutuville, kedot kuurtui, kukat kuihtui, kun loi kaikkeen katseen karsaan.

Valotta valitti kansa, piili pahan tuhotyötä, katsoi auringon aloja, luullen maailman menneheksi, itkien ikuista yötä.

Pakkanen, puhurin poika kiihtyi yhä korkeemmalle, taivaan taivalta samosi, riistääksensä riemun tähdet tunturinsa tuskan alle.

Silloin kuului kuin suhina, suuri soitto etelästä, taivaalle tuli valahti, poro säteitä sävähti, valo pilkki pimeästä.

Aurinkoinen, aina armas päilyi pilvivaunuissansa, ajoi aamunsa alussa, hohtavassa huomenessa hoputellen hevostansa.

Rusoitteli raukeet rannat, tunturit tulessa väikkyi, meri murtui, jäät jysähti, suli salvat, luonto lauhtui, poron peikonsilmät säikkyi.

Ajoi Päivä avaruutta, sinkui säde noidannuoleen, pakkanen pahasti parahti, ponnahteli pulkassansa, käänsi poron pohjan puoleen.

Pelkäsi pakkanen paloa, kiihtyi kiivas kilpajuoksu, paasihin pulkka kiahti, lehdot lehtensä levitti, tulvi kevätkukkain tuoksu.

Ulvoi kaikki paimenkoirat, päivään pyrki kodan sauhut, heräsi hämystä kansa, hieroi silmistä unensa, kaikki talven kuolon kauhut.

Pakkanen, puhurin poika kuuli vaunut viereillänsä, päivä poltti selkäpuolta, vilun valta kiskoi kintaat, päästi peskin pinteistänsä.

Pakkanen, puhurin poika tunsi kulun kuumemmaksi, ruoski raipoilla poroa, tunsi tuhonsa tulevan, aikansa nyt ankaraksi.

Muisti nyt emonsa enteen, ettei taakseen tuijottaisi, muuten sulaisi sineksi, huurun hahmoksi hajoisi, päivän orja olla saisi.

Paulat jalkaansa pujotti, kyyristihe pulkan pohjiin, vimmoin vinkui ja vihelsi, poro polki, jotta joutui, talven poika tarttui ohjiin.

Niihin kaikki ilmat iski, aurinkoiset valon vahdit, pyörät takana tärisi, paha poikiaan manasi, mut ei tulleet mustat mahdit.

Näki tutut tunturinsa, aurinko jo ajoi rinnan, paha pakkanen pakeni, paukautti, pamautti, laski läpi lumilinnan.

Päivän poika peitsellänsä pylväsportin paatta väänsi, linna liikkui, maa vapisi, ulvahteli surman ukset, päivän poika tieltä käänsi.

Ajoi hiljaa hyrähdellen avaruuden aavikoita valkeassa vaunussansa, ilman immet ilakoiden kaiuttivat kanteloita.

Pakkanen, puhurin poika kuuli, kuinka soitto hukkui, helkkyi kiitäin avaruuteen, väsyneenä vuoressansa viluvuoteellensa nukkui.

Mutta laakson laulut soivat, viserrykset viitain alta, rinteet riemuhun remahti, korkeuden kunniassa päilyi päivän voiton valta.

Ullanlinnassa, helmik. 1917.