KORPIJUHANNUS.

I.

Nyt juhannuskoivut hiljaa häilyy tuulessa illalla lempeän lauvantain, kun kirkonlahti päilyy, kuin alttariin astuvan morsiamen niin katse on altis ja armainen, kun käet kukkuvat takaa kukkulain.

Nyt viisihankaiset vettä viiltää, lainehet rannoille riutuen uupuen ui, ja saarten valkeat kiiltää, maan uhrisauhu kun kiemuroi ja helkalehdosta laulut soi, kun armas aurinko länteen kallistui.

Jo vaikeni kartanon ruokakellot viimeisen kerran nyt kaikuen kalkantaan, käy usviin pappilan pellot, haat hohtavat, taivaista tulta ne juo, kaje harjun huippuun loiston luo, ja helo himmeä käy yli mairean maan.

On kaikki arkaa aavistusta vaiheella valon ja lähestyvän lempeän yön ja suven suitsutusta, sen sulossa on syke suruinen kuin vaivoissa valkean neitosen, joka päättää viimeisen, hellän lemmen työn.

On kuin luonto kuuntelis itseänsä, huokaisi maa, joka kypsyyden kultaan yölintu yksinänsä nyt visertää virttä viimeistään ja siipeen siirtää pilkkuisen pään, mut missään ei korvessa julmaa ihmistä näy.

Mut nauru kaikuu nyt pappilasta, Kyöpelinvuori sen toistavi tuhansiin kuin peikko peloittain lasta, niin kaiutar ihmistä ilkkuen luo varjon vaihteissa riemujen, kun pappilan neiti nyt uupuu unelmiin.

Hän soittavi valse tristen tahtiin, sävelet värjyy ylitse vilpoisen veen, pois kauas sammuin lahtiin; kuin särkynyt sydän ne soraan lyö, ne kuulee vain valkea juhannusyö, kun nuoret tuntehet tummuvat hiljalleen.

II.

Nyt neidot ne nukkuvat aitoissansa juhannuksen untaan, ja yli aittojen tuomet tuhlaa kauneinta kukkaisluntaan, pään alla yljänyrttinsä ne neidot unelmoi, kun käen kukkuu kumahdellen yli järven soi.

Käy yö kuin udussa uinuten maan himerrykseen hienoon, kuin riutuva rakkaus siinnossa sen vöin välkkyvin kietoo tienoon, kun usva kaislassa kahlaten maan puoleen tuudittuu, kuin suuri ja sokea sallimus sen äärtä kulkee kuu.

Mut neidot ne aitoissa armaistaan syysuntensa kaihoja kuiskaa, kun näkinneitojen hunnut hiljaa usvista ulvuilla huiskaa, kun kaukaa järveltä soitto soi ja sulhaset soittelee, on saarilla sainiot sammuneet ja laulu se loittonee.

Niin hiljaa airot kiviin lyö ja aallot uupuu santaan, nyt suuret sulhaset kujaan käy, kukin etsivi morsiantaan, ja niiden silmissä kimmeltää kuun kuulto ja välkkyvät veet, niin hiljaa hiipien lähenee jo armaan askeleet.

Aran armaat aatokset ympäri yön nyt kiertää samaa suuntaa, missä neitojen posket patjoillaan kuin metsäruusut puuntaa, nyt katseet kiiltävät kiihkoissaan ja pyörällä nyt on pää, kun yljänyrttien tuoksuessa huulet hengittää.

Suut lemmen loihtuja supsuttaa ja toistaa lemmen taikaa, täm' on hetken huiminta hulluutta, täm' on ihmisen armainta aikaa, kun neidot herää hellyyteen ja oudosti sydän lyö kuin kautta sielujen soiluisi sinisiimes ja juhannusyö.

Kädet kiihkeinä hämyä hapuilee ja aitan ovet aukee, kuin rakkauden runsauteen nyt suonten salvat laukee, on valkeat vaatteet valmiina kuin oottaen onneaan, hääliinat ja loimet orsillaan kuin kutsuen kalleintaan.

Käy kuiskutus, käy kuherrus, taas kaikki on niin hiljaa, soi niinkuin silkin sihinä, yön tuuli tuutii viljaa, ja tuomien tuoksuun nukkuvat nyt tyyneet tähkäpäät, ja on kuin laukeis lumeistaan nyt nuoren luonnon häät.

Vait, — aitan kattopäreillä jo viippuu västäräkki, mut joesta kaislakruunupäin nyt nousee nuori näkki, hän soittaa suurinta soittoaan, min soitti hän milloinkaan, ja sillä suurella soitollaan hän tenhoo taivaan ja maan.