V.

Helmikuun kymmenentenä päivänä oli Napoliin levinneitten pankkien luku noussut yli sadankymmenen.

Ja vaikka useimmat aikaisemmin perustetuista olivat, Ruffo-Scillaa ja Costaa jäljitellen, olleet sekä sisustuksensa että henkilökuntansa puolesta siistejä, jopa loisteliaitakin, niin olivat monet myöhemmin perustetuista pankeista vajonneet epäilyttävien katujen ja kujien köyhyyteen, ja niissä toimittivat kurjat, huonosti puetut ja raa'at henkilöt rahojen vastaan ottamisen ja maksut, ja kaikki kävi ilman mitään muodollisuuksia. Pankin avaamiseen tarvittiin kaksi pientä huonetta jonkun pikkukadun varrella olevan talon pimeässä ensimäisessä kerroksessa, sitten kaksi kurjaa, rääsyihin puettua henkilöä, kaksi horjuvaa pulpettia, pari likaista kirjanpitokirjaa sekä neljä olkituolia.

Muutamat näistä uusista pankeista olivat via Tribunalin, Vico Nilon ja via Mercantin suurissa rakennuksissa, joissa löytyy kaikkia sekaisin: porvari- ja työläisperheitä, työhuoneita, joissa tehdään hienoja kukkia ja messukasukoita, kätilöltä, onnettomain, siveettömyyden hämärässä eläväin naisten asuntoja, salaisia pelihuoneita, halpoja ravintoloita, ja panttilainastoja. Joka paikassa, missä oli panttilainahuone, syntyi heti ylä- tai alakertaan melkeinpä kuin luonnolliseksi lisäksi pankki, ja viranomaisten kasvot niissä muistuttivat usein liiankin paljon panttilainaajain kasvoja, saattoipa vielä huomata salaperäistä yhtäläisyyttä kummankin laitoksen huonekaluissa ja kirjoissakin, ja tämä yhtäläisyys ulottui aina rautaisiin tai puisiin aitauksiin asti, jotka tavallisesti olivat kassapöytien ympärillä. Sekä uusissa pankeissa että pantti- ja lunastustoimistoissa oli vain vanhoja, rasvaisia, haisevia tavaroita, ja kummassakin oli virkailijoilla samallaiset kuluneet, likaiset takit, samallaiset risaiset paidat ja tahraantuneet kaulaliinat.

Kuitenkin olivat, näitten uusien pankkien huonosta sisustuksesta huolimatta, korot nousseet uskomattomasti, samoin kuin pieni lumipallo, joka lähtee alpeilta kierimään, muuttuen lopulta lumivieremäksi. Jo tammikuun puolivälissä oli se keino vanha, että korot maksettiin ennakolta, niin että sai mennä heti toiselta luukulta toiselle korkoja saamaan, mikä tietysti oli ennen kuulumatonta, häikäisevää. Ja nämä ennakkokorotkin kohosivat jo helmikuun alussa kolmeenkymmeneen prosenttiin, niin että koko Napolista, maaseudulta, läheltä ja kaukaa virtaavat maksut nousivat satumaisesti.

Jolla ei ollut rahoja, hän lainasi; naiset panttasivat jalokivensä ja hopeakoristeensa, myivätpä parhaat vaatteensakin; jolla oli eläke, se panttasi eläkekuittinsa; vieläpä postin- ja rahastojenhoitajatkin, joitten täytyi tehdä tilit joka viikko tai kaksi kertaa kuukaudessa, panivat rahat täksi vähäksi ajaksi pankkiin. Kaikki, joilla oli hoidettavana muitten rahoja, vieläpä kunnollisimmat ja rehellisimmätkin heistä, panivat rahat pankkeihin, tietysti vain vähäksi aikaa, kuten he, itseään rauhoittaakseen, sanoivat.

Kartanoiden omistajat maalla vaativat rahansa talonpojilta, pannakseen ne johonkin pankkiin, ja joka paikassa, missä oli yhdistyksiä, porvarien tai sotilaitten klubi, suuri perhe, nunnaluostari, naisyhdistys, poikain tai tyttöjen kasvatuslaitoksia, kehittyi rahanhalu sellaiseksi intohimoksi, että arimmat ja köyhimmätkin, säästävimmät ja varovimmatkin, antoivat houkutella itsensä panemaan rahansa näihin pankkeihin, jotka maksoivat korkoja kolmekymmentä prosenttia kuukaudessa.

Jos rahasummat olivatkin pieniä, niin niitä tuli sitä enemmän, sillä ravintoloitsijasta silittäjään, joka oli säästänyt satakaksikymmentä liraa, hurskaasta rukoilijasisaresta bourbonien lepoa nauttivaan päämieheen, koulutytöstä opettajaan, portinvartiasta talonomistajaan asti ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi pannut rahojansa vaarallisiin pankkeihin. Tosin liikkui monessa aavistus, epämääräinen pelko, epäilyksen varjo, ja oli paljon ääniä, jotka viisaalla varovaisuudella ennustivat koko horjuvan rakennuksen kaatumista; joka paikassa kuuli kiivaita väittelyitä epäilijäin, välinpitämättömäin ja innostuneitten välillä, mutta tuo epämääräinen pelko, tämä aavistus, tämä epäilys, ainoastaan kiihottivat maksajain intoa ja mielikuvitusta, tuota hehkuvaa etelämaista innostusta, joka niin mielellään tahtoo tunkeutua kaikkeen, vieläpä kauppa-asioihinkin, antamaan niille uutta vauhtia. Uutterimmin toimivat ne pankkien innokkaat kannattajat ja puolustajat, jotka yhdessä osakkaiden kanssa kävivät katkeraa sotaa kaupungin yhtä rehellistä kuin rohkeata iltalehteä »Pangoloa» vastaan. Tämä oli alusta alkaen käynyt säälimättömän tarmokkaasti uusien pankkien kimppuun. Mutta, niinkuin kaikella hyvällä, oli tälläkin varjopuolensa; tämän riidan seurauksena ilmestyi uusia, pankkeja puolustavia lehtiä kuin sieniä maasta, ja ne herättivät tietysti levottomuutta ja epätietoisuutta. Oli jo ehditty suorittaa kaksintaistelujakin, joissa usea viaton oli kuollut, ja siten olivat turmiolliset pankit tahrautuneet verelläkin. »Pungolo» pitkitti taistelua, huolimatta kaikista pelotuksista ja nimettömistä uhkauskirjeistä, mutta osakkaat eivät enää pelänneet yleistä mielipidettä, koska he olivat jo voittaneet sen puolelleen, vaan sitä, mille kannalle hallitus ja kauppahuoneet asettuisivat.

Tästä huolimatta lisääntyivät pankkien tulot yhä suunnattomammiksi. Tuntui siltä, kuin olisivat rauhallisimmat, maltillisimmatkin raivoisalla kiireellä rientäneet perikatoansa kohden, ja kahdeksantena, yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä helmikuuta tyhjenivät kaikki vähäpätöisimmätkin kassat. Yhdennentoista päivän iltapuolella korotti kaksi uutta pankkia korkonsa, jotka nyt kymmenen päivää olivat pysyneet kolmessakymmenessä prosentissa, aina neljäänkymmeneen ja kuuteenkymmeneen asti.

Mutta niiden ei enää onnistunut saada tuloja, sillä puolen päivää niiden ilmestymisen jälkeen, helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, kukistuivat kaikki pankit yhtaikaa kuin korteista rakennettu talo. Tosin oli »Pungolo» edellisenä päivänä kertonut, että kaupungin viranomaiset seuraavana päivänä antaisivat käskyn vangita pankkiirit, keräilijät ja pankkien hoitajat ja ottaisivat haltuunsa maksetut summat. Mutta ei kukaan tahtonut tätä tietoa uskoa. Sama huhu oli kulkenut jo monta kertaa ennen, ja se voi aivan hyvin olla vain tuon lehden hurskas toivomus, joksi se heti leimattiinkin. Eivät edes pankkien osakkaat uskoneet ilmoitusta, vaan näyttäytyivät vielä yöllä lemmikkiensä, ystäviensä ja tuttujensa seurassa »Talvipuutarhassa», suurissa ravintoloissa, julkisissa pelihuoneissa, tanssiaisissa ja kahviloissa.

Mutta jo kello kahdeksan aamulla alkoi sekasorto; kuultiin varmalta taholta, että Guglielmo Ruffo-Scilla yöllä, kun hän ei voinut enää suorittaa maksuvaatimusta, vaan katseli avoimin silmin kuiluun, johon oli vaipunut puolittain tahdotonna, ikäänkuin sattumalta, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi haaveellisen, voitonhimoisen hulluuden takia… että Ruffo-Scilla oli yöllä luvannut vapaaehtoisesti antautua aamulla polisin käsiin ja että hän sitten todellakin oli mennyt polisipäällikön luo. Tämä uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, saattaen koko kaupungin levottomaksi ja hämmästyksiin. Kello kymmeneltä alkoi vangitseminen, takavarikkoon ottaminen ja sineteillä sulkeminen keskellä itkevää joukkoa, joka täytti toimistot, asunnot ja kadut pankkien ympärillä. Mikä näky! Kaikkien kasvot olivat kalpeita ja tuskaisia, kuin olisi kuolon käsi niihin koskenut, yhden piirteet olivat aivan liikkumattomat, toisen värisivät tuskasta. Useimmille merkitsi tämä isku täydellistä köyhtymistä, suurinta kurjuutta, onnettomuutta, jonka suuruutta he eivät vielä kyenneet edes arvostelemaan; mutta jonka pelottavan painon he jo tunsivat. Mutta monelle se merkitsi kunnian menettämistä. He olivat ottaneet vieraita rahoja, toivoen voivansa maksaa ne takaisin, ja näkivät nyt, etteivät olleet menettäneet ainoastaan rahoja, vaan olivatpa vielä vaarassa tulla syytetyiksi varkaudesta. Sellaiset ihmiset olivat pelosta kangistuneita ja aivan maahan masentuneita. Kuolonkalpeina, tuijottavin silmin liikkuivat he yleisessä tungoksessa kuin olisivat olleet kuuroja, sokeita ja tunteettomia, tajuten ainoastaan sen ajatuksen, että olivat hukassa. Palazzo Faucitanon edustalla oli hallituksen asettama valtion raha-arpajaisten pitäjä, joka kolme päivää sitten oli pannut liikkeelle monta tuhatta liraa. Ensin hän ei tahtonut uskoa onnettomuutta, ja sitten, kun hän oli siitä varma, alkoi hän vuorotellen huutaa, itkeä ja nauraa, käyttäytyen kuin raivohullu, ja saattoi siten tällä äkkinäisellä hulluudellaan ihmisjoukon vielä suuremman kauhun valtaan, niin että polisien lopulta täytyi viedä hänet väkisin pois. Tuollaisia kauhistavan liikuttavia tapauksia ei sattunut vain yksinäisinä poikkeuksina, vaan niitä sattui tuhansia. Täällä huusi epätoivoinen vanhus: »Lapset, lapset, tappakaa minut, minähän olen ryöväri, murhamies!» Tuolla oli nuorukainen, jonka kasvot olivat valkeat kuin liitu ja joka mumisi itsekseen: »Ei jää muuta neuvoksi kuin itsemurha, itsemurha», ja hän toisti koko ajan viimeistä sanaa, kuin olisi hänkin tullut hulluksi; toinen ukko, jolla oli punertavat silmät, joista vanhuuden viimeiset, harvinaiset kyyneleet olivat vuotaneet, änkötti ja sammalsi kuin olisi hermokohtaus vienyt häneltä puhelahjan. Mutta sydäntäsärkevää oli nähdä kuinka yksi ja toinen, joka ei vielä ollut mitään kuullut, tuli pahan aavistuksen ajamana joukkoon; joka puolelta yhtaikaa kiirehdittiin hänelle ilmoittamaan surullista uutista ulvomalla ja kirkuen, itkien ja kiroten, ja silloin kalpeni uutisen kuulija puolestaan, joskus alkoivat hänen silmäluomensa väristä, ikäänkuin hän ei olisi kestänyt päivän valoa, joskus alkoi hän horjua, kuin tuntisi hän pohjan luisuvan jalkainsa alta.

Täydellisen epätoivon kuvan sai naisista. Joka paikkaan, mihin pankkeja oli perustettu, kaduille ja kujille, ovien edustalle, pimeisiin käytäviin ja synkkiin eteisiin nähtiin kaikensäätyisten naisten kokoontuvan kaikkialta: siinä oli kansannaisia, joilla olivat sekä puku että hiukset epäjärjestyksessä, kamarineitejä, jotka olivat sitoneet valkoiset esiliinat nurin eteensä, maalaisnaisia, joiden viitat riippuivat vinossa, panttilainaajia, naisia, jotka tahtoivat käydä vallasnaisista, ja todellisia vallasnaisia, joista näki, että he olivat ottaneet ensimäisen käsiinsä sattuneen hatun, ja joitten harsojen takaa näkyi sama kalpeus, samat tuskan ja vihan vääristämät kasvot kuin kansannaisillakin. Oli sydäntäsärkevää nähdä vapisevia käsiä, toivottomia katseita, sinisenpunaisia huulia, jotka turhaan kokivat pidättää nyyhkytyksiä. Heikommat eivät voineet hillitä itseänsä, vaan itkivät keskellä katua tai kulmauksissa, joko sanattomasta tuskasta, niin että suuret kyyneleet vierivät heidän poskilleen, tai kuumin uhmakyynelin ja voimattomasta lapsellisesta turvattomuudesta. Ja tämä loppumaton itku, joka herkesi tässä, jatkuakseen heti tuolla jälleen, nuo epätoivoiset naisten kyyneleet, naisten, jotka vaikersivat joka kadulla, kaikissa portaissa ja kaikilla ovilla koko omaisuutensa, kaikkien säästöjensä ja rauenneitten toiveittensa kadottamista, tämä naisellinen nyyhkytys, jota ei kukaan voinut vastustaa, täytti tämän onnettoman aamun loppumattomalla surulla. Mutta näytelmä muuttui, kun polisipäälliköt poliseineen ja santarmeineen olivat lopettaneet kotitarkastuksensa, takavarikkoon ottamisen ja sinettien panemisen ja tulivat portaita alas, tuoden konttorikirjoja, vangittujen pankkiirien, pankkivirkailijoitten ja niiden harvojen keräilijäin seurassa, jotka vielä olivat olleet kyllin varomattomia tai häpeämättömiä edelleen pysyäkseen ihmisten nähtävillä. Katsellessaan tätä synkkää jonoa, joka näytti surusaatolta, ymmärsi odottava kansanjoukko liiankin hyvin, että kaikki oli lopussa, kaikki menetetty, etteivät he koskaan enää saisi rahojansa. Oikeudenpalvelijat, jotka kulettivat mukanaan rikollisia, otettiin vastaan kovaäänisesti meluten, ja siinä naisten itkuun sekaantui sadatuksia, valituksia, ulvomista ja rajuja kirouksia, vieläpä äitiensä sylissä istuvat pienokaisetkin korottivat epätoivoista, odottavaa ääntänsä. Raivoisimmat hyökkäsivät santarmeja vastaan, jotta voisivat riistää heiltä vangitut, tappaaksensa, lyödäksensä, ruhjoaksensa heidät. Muutamien pankkien edustalla, kuten esim. via Tribunalilla ja via Forialla olevain, huomasivat polisit, että oli tarpeellista esiintyä virkavöissä ja puhua raivoavalle joukolle, jotta voisi pelastaa syylliset; Mercanti ja Santa Maria La Nova katujen varsilla olevain pankkien edustalle täytyi tilata poliseja ja sotamiehiä estämään kansaa panemasta tuomiotansa toimeen pankinhoitajia kohtaan. Oli mahdotonta välttää yhteentörmäyksiä ja hajoittaa kansanjoukko, oli mahdotonta saada ihmisiä ymmärtämään, että oli turhaa enää mitään odottaa. Ei! Sellainen isku vei miehiltä, naisilta ja nuorukaisilta voiman pysyä kotona rauhallisina; se ajoi heitä vastustamattomasti ulos, ja epämääräisesti etsien viimeistä toivon kipinää juoksivat kaikki pankeille, näkemään katuja, muureja, seiniä, joitten sisältä heidän rahansa olivat hävinneet.

Klubeihin, luostareihin, toimistoihin, kouluihin ja padiglioneihin [Padiglioni, näin sanotaan Italiassa suurenpuoleisia rakennuksia, joita sotilasviranomaiset alhaiseen hintaan vuokraavat valtiolta, vuokratakseen niistä jälleen vielä halvemmalla asuntoja naimisissa oleville aliupseereille, sotavanhuksille j.n.e.] levisi tieto kello kahden aikaan. Oppitunnit täytyi keskeyttää, niinkuin kaikki muutkin työt; ei kukaan enää ajatellut lukemista tai kirjoittamista, vaan ainoastaan sitä, miten pikimmin pääsisi pankillensa itse kuulemaan ja näkemään. Joka ei saanut siihen lupaa, meni omin luvin, käyttäen hyväkseen yleistä epäjärjestystä, kun kaikki järjestys, kaikki itsensähillitseminen oli mennyttä ja kaikkia vallitsi vain yksi ainoa ajatus. Kellon käydessä kolmatta lisääntyi ihmisjoukko jälleen, kun kaikki ne saapuivat, jotka olivat saaneet ilmoituksen myöhemmin. Siinä tulivat luostarisisaret, opettajat, professorit, virkamiehet, työmiehet, upseerienlesket ja maistraatin virkailijat, jotka saapuivat suoraan raatihuoneelta… uusi, äkkinäisen tuskan valtaama parvi.

Mutta ne, jotka vielä kolmen, neljän aikaan tulivat, vihasta ja surusta vapisten, tapasivat vain hiljaisen, alakuloisen, liiasta puheesta, huudosta ja itkusta uupuneen, joukon, joka aivan väsyneenä turhaan odottamiseen ei kuitenkaan voinut lähteä lohduttomiin koteihinsa, vaan jäi seisomaan kauhusta jäykkänä ja ikäänkuin typertyneenä. Ja kun vastatulleille uudistuivat aamulliset kohtaukset, pudistelivat muut vaan päitänsä hiljaisina, sillä he olivat voimattomia enää olemaan edes epätoivoisia, ja jokainen arveli, että hänen onnettomuutensa oli vielä paljon suurempi kuin kaikkien muitten. Lyhyesti, uudet tulokkaat tapasivat tuskaan ja kurjuuteen vaipuneen joukon, joka kokonaisuudessaan teki heikkomielisen vaikutuksen. Mutta vähitellen alkoi taas niittenkin synkän hiljaisessa joukossa, jotka seitsemän tuntia olivat imeneet onnettomuuttansa sieluihinsa ja saaneet ne siitä täyteen, uusi levottomuus, hyljättyjen kauppojen, koulujen ja toimistojen, lyhyesti, kaikkien tavallisen elämän olinpaikkojen pysyessä tyhjinä.

Pian alkoi Salernosta, Casertasta, Foggiasta ja Campobassosta perätysten tulevilla junilla saapua maalaisia, jotka suuresta pankkien vararikosta olivat eniten kärsineet. Sieltä tuli ihmisiä, joiden kasvot olivat kamalasti vääristyneitä; toiset olivat laihoja ja tuhkanharmaita, toiset niin punaisia ja pöhöttyneitä ja heidän silmänsä niin verestäviä, kuin olisivat he olleet kuolemaisillaan halvaukseen. Oli kummallista katsella, kuinka he, sanaakaan puhumatta, katselivat ympärilleen arasti ja epäluuloisesti.

Napolilaiset olivat aina herättäneet heidän epäluuloaan ja itse Napoli näytti heistä hehkuvalta sulatusuunilta, jossa kaikki raha suli ja muodostui kylmäksi tuhkaksi. Nyt oli perikato heidät saavuttanut, he olivat hukassa. Kuka heitä olikin käskenyt jättämään kotikylänsä ja ottamaan rahansa arkkujen uskollisesta turvasta Napoliin vietäviksi? Nyt olivat napolilaiset nielleet koko Jumalan siunauksen ja ainiaaksi! Maalaisparat eivät tahtoneet uskoa, että yksikään napolilainen oli liraakaan menettänyt; kaikki huuto ja itku, kaikki toivottomat kasvot heidän ympärillään merkitsivät heistä vain niiden suurta teeskentelemistä, jotka olivat kuluttaneet heidän rahansa ja jotka ehkä vielä epätoivoisesti itkiessään ja parkuessaankin pitivät osaa niistä taskuissaan. Synkkinä ja umpimielisinä nähtiin maalaisten seisovan, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut ja silmät vilkuivat epäluuloisina, ja kumarassa he kulkivat, kuin olisi isku heidät murtanut. Ne, jotka joutuivat pankeille asti ja löysivät ovet lukittuina ja sineteillä suljettuina, käänsivät niille selkänsä halveksivasti hymyillen. Monet ajoivat vaunuilla kuin mielipuolet polisipäällikön luota kaupungin viranomaisten luo ja näitten luota kauppaoikeuden presidentin luo, odottaakseen tuntikausia etuhuoneessa, joka oli täynnä yhtä toivottomia ihmisiä kuin hekin ja saadakseen lopulta ymmärrettävästi kylmäkiskoisen vastaanoton jälkeen purkaa suuttumustaan katkeroiksi sanoiksi Napolista ja napolilaisista. Kärsivällisesti kuunneltiin puhujaa ja sitten ilmoitettiin hänelle, että tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä, täytyi odottaa tietoja taksoittajilta ja luottamusmiehiltä. Ja pikkukaupunkilaiset olivat uskovinaan näitä totuudenmukaisia ilmoituksia; mutta oikeastaan he eivät uskoneet sanaakaan ja menivät hampaitaan kiristellen ja tunnossaan varmoina, että tämä oli paha yritys saada heitä, petetyitä, perikatoon joutuneita, lähtemään kotiin.

Vihdoinkin alkoi ilta hämärtää, ja joukko hajosi hitaasti, salaperäisinä varjoina, jotka hävisivät vastahakoisesti, koska eniten pelkäsivät kotiin tulemisen hetkeä, yhteistä surua ja omantunnon tuskia. Napoli oli tänä ensimäisenä onnettomuutta seuranneena yönä kuin sukupuuttoon kuollut. Kahvilat olivat autioita, San Carlon teatteri ja Talvipuutarha olivat suljettuja, sillä ei kukaan ajatellutkaan huvittelemista; ainoastaan kaupungin hienoimmilla kaduilla harhaili myöhään yöhön yksinäisiä olentoja, jotka kuolettavan tuskan lamauttamina eivät voineet palata perheensä helmaan. Pienet, aseman vieressä olevat ravintolat tulivat täyteen tällaisia kurjia, katumuksen ja omantunnon tuskain kiusaamia. Ja missä perheen pää tai poika, veli tai äiti oli palannut, kuului yön hetkinä loppumaton itku ja huokaileminen; vieläpä pienet viattomat lapsetkin, jotka aina tahtoivat nauraa, alkoivat katkerasti itkeä, kun huomasivat vanhempain itkevän, vaikka eivät ensinkään ymmärtäneet, mistä oli kysymys, ja heitä oli mahdoton saada rauhoittumaan.

Lyhyesti sanoen, kaupungin kaikista taloista, köyhistä ja rikkaista, läheltä ja kaukaa kuului toivottomuutta ja valituksia; ei kukaan voinut nukkua eikä kukaan lepoa ajatellutkaan. Kaikkia oli onnettomuus kohdannut, täältä puuttui isä, tuolta poika, veli, joka oli vangittu ja viety San Francescon kauheaan vankilaan, San Francescoon, napolilaisten kamalimpaan paikkaan. Ja missä ei itketty, siellä taisteltiin pankkivararikosta ja rahojen menettämisestä; isä nousi poikaa vastaan, mies vaimoansa, sisar veljeänsä, ja vahingosta syytti kukin toistaan katkerin nuhtein, verisin loukkauksin… Lukemattomien luonteitten huonous paljastui ja nousi pinnalle, joka taholta kuului turhaan tukahutettuja huutoja, kirkumisia ja kirouksia. Kurjain rahain vuoksi ilmaantui näinä sekasorron surullisina hetkinä häpeämättöminä ja raakoina mitä inhoittavimpia tunteita ja pyrintöjä. Veren pyhät siteet sotkeutuivat, liitot, jotka olivat näyttäneet rikkumattomilta, saivat iskun, joka lopetti ne iäksi. Monessa paikassa riensivät yövahdit puoleksi tukahutettuja avunhuutoja kuullessaan paikalle ja löysivät paljastettuja puukkoja ja välkkyviä revolvereita, mutta eivät hekään voineet joka paikassa estää veren vuodatusta. Niin kului pitkä talviyö äänekkäissä epätoivon ilmauksissa tai voittamattoman tuskan tuottamassa synkässä hiljaisuudessa. Seuraavana aamuna kerrottiin neljästä itsemurhasta, monesta rosvouksesta ja viidestä tai kuudesta haavoituksesta. Suuri joukko ihmisiä oli matkustanut iltajunilla pois; he olivat jättäneet kotinsa, perheensä, kotiseutunsa, paetakseen häpeää ja koko omaisuutensa menettämistä. Nyt alettiin jo kuiskailla eri pankkivararikkojen suuruudesta, ja oli kummallista nähdä, kuinka summat tunti tunnilta kohosivat yhä satumaisemmiksi. Kymmenestä, kahdestatoista, viidestätoista miljonasta puhuttiin, kunnes vihdoin oikeat summat tulivat tunnetuiksi: Ruffo-Scillassa kaksikymmentä miljonaa, Costan pankissa kymmenen, neljä ja puoli miljonaa muutamissa pienemmissä pankeissa, ja koko vararikon suuruus nousi siis ainakin kolmeenkymmeneenneljään ja puoleen miljonaan!

* * * * *

Hän, jolla ei ollut ollut rohkeutta tappaa itseänsä tai paeta, oli Alessandro de Peruta raukka, onneton, sairaalloinen professori. Helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, ennenkuin hän tavallisuuden mukaan lähti tunneilleen kello kahdeksan, sai hän pitkän, sekaisen, sydäntäsärkevän kirjeen sisareltaan Giffoni Vallepianasta. Sisar ja äiti olivat tehneet suuren synnin. Salernosta heille saapuneitten ja siellä olevain asiamiesten monistamat puheet olivat huumanneet heidät ja tehneet heidät sokeiksi; heidänkin pieneen kyläänsä saapuneen keräilijän loistavain lupausten vietteleminä olivat he myyneet pienen talonsa vihannespuutarhoineen kahdestatuhannesta lirasta, kunnianhimoisesti toivoen, että pian olisivat saaneet omaisuutensa kahden-, jopa kolmenkertaiseksi kasvamaan. Pankkiliike Costan maksamilla koroilla aikoivat he sitten ostaa suuremman talon ja siten auttaa poikaa ja veljeä, hyvää Alessandroa, joka Napolissa teki työtä kuin juhta, jotta voisi elättää heitä. Nyt oli heidän talonsa — Jumala heitä armahtakoon — myyty Francesco Sorgentelle, joka jo kauvan oli sitä toivonut, mutta joka nyt, kun näki, kuinka mielellään he sen olisivat myyneet, oli tarjonnut siitä vain polkuhinnan. Kaksituhatta liraa oli salaa veljeltä — Jumala heitä armahtakoon — lähetetty erään keräilijän mukana Napoliin, ja naiset olivat saaneet niistä kuitin. Vasta sitten oli omatunto pakottanut heitä kysymään häneltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut, lähemmin pankeista. Alessandro oli — hän muisti sen hyvin — vastannut niin jyrkin sanoin, että he olivat kangistuneet pelosta eivätkä tienneet, miten saisivat vikansa tunnustettua ja sovitetuksi. Vihdoin, kun monien kyyneleiden ja rukousten jälkeen olivat kuulleet, että heidän kahden päivän kuluttua täytyi luovuttaa talonsa Francesco Sorgentelle, olivat he päättäneet lähettää kuitin pojalle, veljelle, pyytäen, että hän ottaisi pankista rahat ja samana päivänä lankeavat kuukautiset korot ja lähettäisi siitä heille osan, jotta voisivat tulla pariksi päiväksi hänen luokseen Napoliin; kahdellatuhannella seitsemälläsadalla liralla pääsisivät he kyllä hyvään alkuun. Kuitenkin pyytävät he musertuneina vikaansa anteeksi häneltä, joka on oikeudenmukainen, hyvä, ja joka ei tunne petosta eikä valhetta. He rukoilevat polvillaan, että hän antaisi heille anteeksi, että he niin olivat menetelleet hänen tietämättään.

Ja siitä johtui, että Alessandro de Perutakin tänä kauhun aamuna harhaili Napolin kaduilla tuhkan harmaana ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, jotta ei itku nousisi kurkkuun. Hän kulki pankkiliike Costalta polisikamariin, sieltä pormestarille ja kauppaoikeuteen ja sieltä jälleen Costalle, laahaten itseään tuskan murtamana paikasta toiseen. Oi! Kohtalo oli ollut häntä voimakkaampi! Köyhänä ja sairaalloisena, omistamatta liraakaan, ja tietäen, että perheensä oli yhtä köyhä kuin hänkin, oli hän, huolimatta hämäristä aavistuksista, ollut itse puolestaan levollinen ja vapissut vain muitten puolesta.

Niin, kova, armoton kohtalo oli pimittänyt hänen äitinsä ja sisarensa, nuo molemmat hyvät naiset, ja ryöstänyt heiltä heidän varman suojansa, perhetalonsa. Joka paikassa, missä vähänkin sääliä oli, katseltiin tätä aavemaista, pientä, kurjaa, sairasta olentoa syvällä surulla ja hänelle uskallettiin tuskin ilmoittaa, että ne, jotka olivat vieneet rahoja Costalle, olivat kaikkein onnettomimmat, koska siellä ei enää ollut mitään, ei yhtään mitään jälellä kymmenestä miljonasta. Tänä onnettomuuden päivänä ei hän mennyt tunneilleen, ei suurukselle eikä päivälliselle, vaan harhaili väsyneenä, kykenemättä kumminkaan menemään kotiinsa palazzo Cariatiin, kuluttavan janon vaivaamana ympäri katuja, juoden virvokevesikauppiaitten luona silloin tällöin lasillisen puhdasta vettä, maksaen siitä kaksi centesimoa. Minkälaisen yön hän sitten viettäisikään ylhäällä kylmässä, kolkossa huoneessaan ypö yksin! Hän oli etsinyt Eleonora Triggianoa, mutta tämä oli paennut kauvas pois Paolo Collemagnon, rakkautensa ja katumuksensa seuraamina; hän oli kysynyt Carlo Triggianoa, Costan keräilijää; mutta hän taas oli lähtenyt aamun sarastaessa pikajunalla Parisiin eikä, pahain kielten kertomuksen mukaan, yksin, vaan erään lemmittynsä seurassa ja vieden mennessään köyhiltä ryöstämänsä rahat. Vihdoin, keskiyön aikana, oli professori palannut kotiin väsyneenä, ruumis ja sielu uupuneena, hautautuakseen kylmän ja itkun lamauttamana yksinäisyyteen. Hän kuvitteli, miten molemmat naiset Giffonissa kärsivät, kun kuulevat, että olivat kadottaneet kaikki, talonsa ja omaisuutensa, Francesco Sorgenten tullessa samana päivänä ajamaan heitä talosta. Ja miesraukan enkelimäisessä sydämessä heräsi oikeutetun vihan sijasta armahtavaisuus, syvä sääli molempia onnettomia naisia kohtaan; hän ei voinut ajatella äitinsä hurskaita ja sisarensa iloisia kasvoja, tuntematta sääliä. Rahojen menettämisestä aiheutuneen vihan ja kaikkialla vallitsevan kurjuuden pelon raadellessa sydämiä ja katkoessa hellimpiä siteitä, tunsi hän rakkautensa omaisiinsa kasvavan yhä sydämellisemmäksi, ja halu olla heidän turvanaan onnettomuudessa täytti hänet ylevillä tunteilla, melkeinpä pyhällä kunnioituksella. Yöllä rukoili hän, että Jumala helpottaisi molempain heikkojen, yksinkertaisten naisten kuormaa ja antaisi hänelle voimaa täyttää rakastavan pojan velvollisuudet tänä raskaana aikana; hän rukoili, etteivät äiti ja sisar saisi kuulla onnettomuutta muilta kuin häneltä itseltään. Ja seuraavana päivänä onnistui professori Alessandro de Perutan suunnattomilla ponnistuksilla saada kokoon äidin ja sisaren matkarahat Napoliin ja lähettää ne heille. Samalla kirjoitti hän heille, että he lähtisivät heti, sillä hän vapisi, peläten joka hetki, että he kuulisivat surullisen sanoman jo Giffonissa tai matkalla. Hänen äitinsä oli niin vanha ja heikko, hänen sisarensa niin hyvä ja yksinkertainen, että tuo isku voisi heidät murtaa. Uuden toivon elvyttämänä, joka näytti suorastaan ihmeelliseltä tässä pienessä, sairaalloisessa, suuripäisessä miehessä keltaisine kasvoineen, lähti hän, vapisten pelosta ja huolesta, asemalle heitä vastaan ja siellä katsoi hän heitä niin levottoman tutkivasti kasvoihin, kuin tahtoisi hän lukea ajatukset heidän sielustaan. He olivat kalpean ja väsyneen näköisiä, mutta se johtui vain ikävästä, kun täytyi jättää vanha koti, ja matkan rasituksesta. Kaksi tai kolme kertaa olivat he jo ensimäisten tervehdysten jälkeen koettaneet alottaa puhetta rahoista, ainoasta apulähteestään; mutta Alessandro antoi heidän ymmärtää, että niistä keskustelun aika tulisi myöhemmin, ja niin he vaikenivat miettiväisinä, hänen koettaessaan saada voimaa ilmoittaa heille kaikki. Kun he vihdoin olivat yksin hänen kanssaan, hänen pienessä huoneessaan, suuteli hän vanhan äitinsä pyöreätä, työstä väsynyttä kättä ja sanoi, kylmän kalpeuden levitessä hänen kasvoilleen:

»Äiti, äiti, sinulla ei enää ole muuta apua kuin minä!»

Äiti ja sisar olivat vain yksinkertaisia pikkukaupunkilaisia, kokemattomia, liian helposti petettyjä naisia, mutta he käsittivät heti koko kamalan totuuden. Ja sisaren huudahtaessa tuskasta, tahtoi vanhus heittäytyä polvilleen poikansa eteen, rukoillakseen, että hän antaisi anteeksi äidilleen, joka oli syössyt hänet turmioon.

Mutta poika vastasi, tuskasta väristen:

»Oi, äiti, teillähän on minut, älä pelkää mitään, teillähän on minut!»

Ja he itkivät yhdessä syvimmästä, tuskaisimmasta sydämensurusta.