III.

Viimeinen viikko ennen joulua oli tänä vuonna erittäin lämmin. Ankara pohjatuuli, joka joulukuun alussa oli raivonnut Napolin kaduilla, tehden napolilaiset, jotka eivät siedä kylmää, hyvin onnettomiksi — kolea pohjatuuli, joka saa huulet kalpeiksi ja silmät punaisiksi, hiljeni, ja vieno scirocco-tuuli sulki helmaansa kaupungin, jolle tämä tuuli on kaikki kaikessa. Pelkäsivätkö ehkä sade ja suuri kylmyys köyhäin, varsinkin katukauppiaitten, rukouksia, sillä nämä, jotka kaupitsivat kaikkia mahdollisia tavaroita, pelkäsivät tänä ilon viikkona yhtä paljon kumpaakin. He olivat suorittaneet kynttilä-uhrin, jotta tulisi kaunis ilma ja ihmiset lähtisivät kotoaan ja ostaisivat, mitä suurella torilla oli saatavana.

Sama on asian laita pääsiäisenkin edellisellä viikolla; silmät katsovat kohti korkeutta, kuuluu huokailemista ja rukouksia, vieläpä epäitsekkäidenkin puolelta, että päivä paistaisi, sillä kaikki tietävät, että nämä viikot ovat köyhille tärkeät, silloin kaikki auttavat ja ostavat. Puolivarakkaillakin on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuneekin, näissä tilaisuuksissa suurehkoja summia tuhlata. Tänä vuonna oli se todellakin rahvaan mielestä ollut Kristus-lapsi, joka taivaallisessa armossaan oli muuttanut pohjatuulen sciroccoksi ja siten tehnyt mahdolliseksi, että koko Napoli oli muuttunut markkinapaikaksi. Markkinain melu oli jo alkanut ja nousi nyt alemmista kaupunginosista ylöspäin aina Toledokadulle asti, missä se muuttui melkeinpä sietämättömäksi, koska sinne olivat sadat kauppiaat pystyttäneet kojunsa. Toledokadulta nousi melu vielä ylemmäksi aina Corso Vittorio Emanuelelle ja viheriäisille kummuille, niin että koko kaupunki oli täynnä korviasärkevää humua, ikäänkuin Vesuvio olisi kumean äänensä nostanut pauhaamaan.

Eleonora Triggiano pysyi, niin kauan kuin kadut olivat jään peittämät, yksin kotona. Uunissa paloi tuli, ja hehkuvan hiilloksen kuumuus nukutti hänet alakuloisen velttouden tilaan, joka yhä enemmän sai hänet valtoihinsa. Hänen miehensä oli palannut Salernosta ja oli entistään iloisempi ja puheliaampi, hyvätuulisena polttaen ja lörpötellen lakkaamatta. Mutta hänen vaimonsa kalpeat, miettivät kasvot vaivasivat häntä. Hän oli tuonut mukanaan parin ihmeen kauniita ja kallisarvoisia jalokivikorvarenkaita, jotka Eleonora otti väsyneesti hymyillen, pitääkseen niitä tuskin puolta päivää. Kaksi kertaa oli hän ehdottanut huvimatkaa Sorrentoon, jossa talvisin oli tapana käydä, mutta Eleonora oli molemmilla kerroilla kieltäytynyt, syyttäen pahoinvointia ja kylmyyttä.

Oikeastaan antoi hän vaimonsa mielellään olla yksin ja osotti hänelle kohteliaisuutta vain päästäkseen omantunnontuskista, jotka häntä joskus vaivasivat. Mutta kun hän näki Eleonoran ikävänä ja oikullisena, jätti hän kodin paperossi hampaissa ja iloisesti hyräillen laulunpätkää. Kaksi kertaa oli hän ollut koko yön poissa ja kolmannella kerralla ei hän enää katsonut maksavan vaivaa pyytää anteeksi ja koettaa selitellä poissaoloaan, kuten siihen asti. Eleonora pudisti päätään ja vaipui jälleen surkeaan mietiskelyyn, viettäen pitkiä aikoja polttavan tulen loimussa. Ei hän käynyt enää ulkonakaan eikä ollut nähnyt Paolo Collemagnoa; hän tahtoi karttaa häntä, sillä vaikka he vain kadulla tapasivat, jäi hänen sydämeensä kuitenkin kummallinen heikkous. Ainoastaan kun hän istui pienessä nojatuolissaan ikkunansa ääressä ja oli lukevinaan, suuntasi hän silmänsä kirjasta kalpeihin kasvoihin, jotka näkyivät kolmannen kerroksen akkunassa ikävöivinä ja epätoivoisina. Ja illoin, kun hänen puolisonsa söi illallista Talvipuutarhassa tai oli Lidia Gioian kanssa sekalaisessa seurassa San Carlossa [Kuuluisa varieteeteatteri, josta Matilde Serao laajalti kertoo äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan »La Ballerina» (Tanssijatar). Suomentaja.], luki hän pitkiä kirjeitä, joita joka päivä sai, sillä hän ei voinut kieltäytyä näiden kirjeiden lukemisesta eikä ystävänsä äänettömästä katselemisesta. Mutta hänen verettömät kasvonsa kalpenivat päivä päivältä ja mustat reunat silmien alla puhuivat unettomista öistä.

Mutta sinä päivänä, jona scirocco otti Napolin hellään helmaansa, sammutti Raffaella tulen uunista ja avasi ovet parvekkeelle. Kun Eleonora Triggiano nousi vuoteeltaan, räpytteli hän silmiään suloisen päivänpaisteen häikäisemänä. Nyt, auringon paistaessa kirkkaasti ja lämpimästi akkunoihin ja kun kadulta vielä tunki iloinen melu hänen korviinsa, ei hän voinut, kuten muulloin, vetäytyä hämärään nurkkaan huoneessaan, selaillakseen puolinukkuneessa tilassa jotain kirjaa tai miettiäkseen. Tylsä hitaus, jonka vallassa hän oli, väisti sinisen kevättaivaan iloisuutta ja kirkasta päivänpaistetta, sillä ne, ne lopultakin poistavat kaikki napolilaisen tuskat.

»Eikö rouva aio lähteä ostoksille? kysyi Raffaella, hankkien itselleen hommaamista hänen lähellään.

»Ei minulla ole mitään ostettavaa», vastasi emäntä epävarmasti.

»Oi, menkää kuitenkin, rouva hyvä, vaikkapa vain armeliaisuudesta!» sanoi tyttö, mennen noutamaan uutta pukua, jonka ompelija oli tuonut jo neljätoista päivää sitten, mutta jota rouva ei tylsyydessään ollut tahtonut pitää.

Hän oli oikein sievä tuossa tummansinisessä verkapuvussa, joka oli koristettu kapeilla hopeareunuksilla ja johon kuului pieni takki suurine, taiteellisine nappeineen. Koko puku teki hänet vielä tavallista nuoremman näköiseksi. Suuren, tummansinisen huopahatun reunan yli riippui vanhan ranskalaisen kuosin mukaan suuri sulkatöyhtö vaaleille, kiiltäville hiuksille, jotka olivat kootut paksuun solmuun niskaan; leveät hatun reunat varjostivat suloisia kasvoja. Raffaella ojensi hänelle puuhkan, kukkaron, nimikorttitaskun ja valkoisen nenäliinan ja mutisi tuolla napolilaiselle ominaisella nöyrällä tuttavallisuudella, jota voisi pitää hävittömyytenä, jollei tietäisi sen olevan hyväntahtoisuutta: »Kun rouvalla nyt olisi tuollainen pieni, tuollainen… niin rouva ostaisi leikkikaluja ja vahasta tehdyn Kristuslapsen.»

»Älkää viitsikö puhua tuollaisista, Raffaella», sanoi hänen emäntänsä hiljaa, napittaessaan käsineitään.

»Se ei ollut Jumalan tahto …» lisäsi Raffaella, jota ei voinut estää viimeistä ajatustaan ilmi tuomasta.

Niin lähti Eleonora Triggiano ensi kerran kahteen viikkoon hitaasti kotoansa. Mutta hän kulki ilman päämäärää tai tarkotusta, sillä ei hänellä ollut mitään tekemistä, ja siksi kulki hän koneellisesti. Corso Vittorio Emanuelea ylöspäin pieneen San Pasqualen luostarin kirkkoon, jossa hän tavallisesti kävi rukoilemassa. Corsollakin oli jo melkoisen vilkasta; kaikkialla näkyi kojuissaan puuhailevia ruokakauppiaita, joilla oli suuret varastot makkaroita, kurkkuja ja mitä erilaatuisimpia juustoja; vihannes- ja hedelmäkauppiaat taasen olivat asettaneet omena- ja päärynäkoppansa pitkin koko sivukäytävää. Siellä kohosi appelsinipyramideja, mandariniröykkiöitä sekä kokonaisia valkokaali-, parsa-, talvisalaati- ja naurisvuoria, kaikki niin tuoreita ja viheriäisiä, että oikein silmää ilahuttivat. Myyminen ja tinkiminen oli juuri alkanut, ja jotta pääsisi hiukankin häiritsemättä eteenpäin, huomasi signora Eleonora parhaaksi jättää sivukäytävän ja kulkea keskellä katua kirkolle, jossa hän toivoi löytävänsä yksinäisyyttä, alakuloista hiljaisuutta, joka soveltui hänen sydämensä toivottomaan välinpitämättömyyteen. Mutta kirkossa oli joulun kunniaksi kiillotettu hopeakalut kiiltäviksi, oli hankittu uusi punainen messukirja ja alttarin tavallinen valkea liina oli vaihdettu erittäin hienoon, pitsitettyyn; niin, vanhat maljakotkin oli lukkari puhdistanut tomusta ja niissä oli raikkaita ruusuja. Kirkossa oli juuri nyt rukoilijoita, ja signora Eleonora polvistui nöyränä tummalle puupenkille, köyhäin paikalle, sillä heillä ei ole maksaa soldoa, jolla saisivat olki-astimen.

Hän koetti koota ajatuksensa ja rukoilla, mutta entistä enemmän piinasi hänen sieluansa tuo kamala epätoivo, joka oli saattanut hänet tunnottomuuden partaalle. Ei koskaan, ei koskaan enää hänen miehensä palaisi hänen luokseen, hän tiesi sen hyvin, eikä mikään rukous voisi häntä palauttaa. Ja vaikka tämä ihme tapahtuisikin, löytäisi hän vaimonsa sydämen kylmenneenä. Ja tuo toinen?… Oi, häntä ei hän täällä kirkossa saisi edes ajatella, se oli synti, suuri synti. Eikä hänellä kuitenkaan ollut voimaa inhota tuota ajatusta, ei hänellä ollut siihen puhtaan sydämen kauhua, jota hän ennen oli tuntenut. Hän ei voinut itkeä, ei katua, ei rukoilla ja niin lähti hän vihdoin lohduttomana ja itseensä tyytymättömänä kulkemaan edelleen.

Mutta tullessaan ulos kirkosta sellaisen ihmisen väsynein ilmein, jonka ei suurimmallakaan voimainponnistuksella ole onnistunut koota kiusaavia, lenteleviä ajatuksiansa, värähti hän äkillisestä pelosta. Jos hän kulkisi vielä pienen matkan pitkin Corsoa, tapaisi hän varmasti Paolo Collemagnon; hänhän odotti aina siellä Eleonoraa, ja tämän täytyi joka hetki pelätä, että hän ilmestyisi hänen viereensä. Siksi kulki Eleonora epäillen vain muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi sitten etsiä poikkikäytävää Toledolle. Hän löysikin pienen, huonosti kivitetyn kujan, joka oikeastaan on sata-askeleinen porraskäytävä kuluneine portaineen ja jonka nimi siksi on delle Cento gradelle [sata askelta]. Kansannaiset, jotka istuivat talojensa kynnyksillä, kääntyivät katsomaan ylhäistä rouvaa, jonka hopeakirjailut loistivat auringossa. Mutta hän kiirehti askeleitaan, kulkien yhä eteenpäin, aina via dei Sette Dolorille [Seitsemän tuskan katu. Suomentaja.] asti, ikäänkuin vaaraa paeten. Hänen saapuessaan Pignaseccaan, suureen köyhien kaupunginosaan, kuului joulumarkkinain melu yhä suuremmalta, ja huomaamattaan joutui hän keskelle kovaäänistä joukkoa. Kalatorillakin oli vilkasta elämää, sieltäkin kuului iloisia huutoja ja hoilotuksia. Marmoripöydille oli levitettynä koko Napolin meren rikkaudet, ja puolikuolleet, vedellä valellut kalat olivat täytetyissä kopissa.

»Seitsemän liraa tämä kala maksaa!»

»Kuusi liraa», tarjosi osteleva keittäjä.

»Ei, seitsemän!» huusi kaupustelija innokkaana.

»Kuusi ja puoli!»

»Ei kelpaa, seitsemän!»

»No, annahan tänne sitten; olet oikeassa, meillähän on Ruffo-Scilla», huusi keittäjä, maksaen seitsemän liraa.

»Eläköön Scilla! Eläköön!» huusi myyjä.

»Eläköön Scilla!» vastasi joukko.

Eleonora Triggiano oli vähällä tukehtua tässä ympäristössä; lämmin iltapäivä-scirocco toi meriveden tuoksua, hummerit olivat inhoittavia, ankeriaat kiemurtelivat ja muut kalat olivat puolipilaantuneita. Mutta ostajain, varsinkin köyhäin ostajain, joukko oli niin suuri ja kovaääninen tinkiminen vei niin paljon aikaa, että hän joka puolelta puristettuna pääsi eteenpäin ainoastaan hitaasti ja tunkemalla.

»Kaksikymmentä kappaletta liralla, kaksikymmentä liralla!» kuului sardinikauppias huutavan.

»Kolme kiloa kolmella liralla», huusi ostaja vielä kovemmalla äänellä; sitten seurasi ankara sanakiista yhden tai parin soldon tähden, kunnes vihdoin molemmat, ostaja ja myyjä, jalomielisesti luopuivat kuudesta soldosta.

»Annan ne sinulle kolmella pyhän viikon kunniaksi!» huusi kalakauppias, käärien sardinit paperiin.

»Kolme liraa, kolme liraa!» huusi ankeriaisten myyjä, valaen valkoisen- ja mustankirjavain ankeriaisten päälle käden täyden vettä. Ja koko napolilainen kuumeentapainen vilkkaus kuvastui tässä ihmisvirrassa, joka tunkeili marmoripöytäin, suunnattomain, tummien liinavarjostimien alla olevain koppain, pikku kopilla täytettyjen penkkien ja maljojen ympärillä. Maljojen pohjalla välkkyi valkeita, liikkuvia merieläimiä. Tuossa raivasi tietään joukon läpi vaivalloisesti poika, joka piteli suurta, tummaa rapua uhkaavine saksineen korkealla ilmassa, tässä kulki pieni tyttö kaikellaisia tavaroita kantavan äitinsä vieressä ja piteli pienessä kädessään pajulenkkiä, josta riippui neljä ankeriaista. Maata peitti limainen kerros, joka haisi rantamudalta ja josta sciroccon vaikutuksesta kohosi lämmin, kirpeä haju. Ihmiset ja esineet olivat ikäänkuin verhotut vaaleanviheriäiseen usvaan.

Eleonora Triggiano vei vähän väliä, nenäliinan kasvoilleen, hengittääkseen siitä virtaavaa liljantuoksua. Mutta keskellä tuota kamalaa sekasotkua sai hän sieltä täältä poimimistaan sanoista, katkonaisista lauseista ja pienistä, aviopuolisoiden välisistä keskusteluista, ilohuudahduksista ja kaikkien jotenkin samallaisesta kasvojen ilmeestä sen selvän ja samalla selittämättömän vaikutuksen, että Napolissa oli suuria summia liikkeellä ja että köyhimpäinkin taskut olivat täynnä. Näytti kuin itsessään niin runollinen juhla, joka näytti muuttuvan suunnattomaksi syömiseksi, tänä vuonna muutenkin tulisi tavallisuudesta poikkeavaksi.

»Pare l'urdemo juorno che se magna» [Näyttää siltä, kuin olisi se viimeinen päivä, jolloin voi pitää syöminkejä. Suomentaja.], sanoo runoilija joulujuhlasta; mutta itse asiassa saavat iloiset toiveet hyvistä, runsaista, kauvan kestävistä syömingeistä napolilaisen aina harvinaisen iloiselle tuulelle, oikeinpa halusta palavaksi, kuin haaveilisivat he olevansa »Laiskurienmaassa», jossa heille olisi valmistettu kokonaisia makaroni- ja kaalivuoria sekä suunnattomia vadillisia munilla ja laakerimarjoilla suurustettua ankeriaskeittoa, tai suolattuja tai paistettuja ankeriaisia, kaalimuhennosta ja sardineja, kovaksi keitettyjä munia, säilykekaloja ja savustettuja, tomatikastikkeella höystettyjä tai paistettuja kanoja. Ja tänä vuonna saattoi todella elää kuin »Laiskurien maassa», sillä pankkien maksamat suuret korot täyttivät kaikki taskut ja tekivät kiertokulun ruhtinailta palvelijoille, sääliväisiltä ja jalomielisiltä köyhille. Joka paikassa oli rahoja liikaa, niitä tuli joka puolelta, mutta varsinkin maaseudulta, ja niitä liikuteltiin kaikkialla, missä suurenmoisesti tuhlaten valmisteltiin joulua, napolilaisten suurta onnenjuhlaa. Signora Eleonora Triggianon huomiokyky oli neljäntoista päivän yksinäisistä mietiskelyistä teroittunut, ja keskellä tätä äänten, värien ja hajun kirjavaa sekasotkua havaitsi hän terävän ja syvän totuuden, nimittäin, että etelämaalainen kansa on hillitön, kun se, tottuneena kohtuullisuuteen ja köyhyyteen, huomaa äkkiä olevansa rikas ja voi täyttää vatsansa mielensä mukaan, varsinkin kaupungissa, jossa parhaat kalat, hienoimmat kasvikset ja ihanimmat hedelmät ovat saatavina. Jonkunlainen lempeä hyväntuntemus valtasi hänet, kun hän ajatteli rahasummia, jotka kumpusivat joka taskusta, ruokatavarain paljoutta sekä niiden onnea, jotka nyt voivat ostaa ja jotka, kantaessaan lintujansa, kalojansa ja vihanneksiansa kotiin, jo ennakolta nauttivat suurista, loppumattomasti toisiaan seuraavista kemuista, joita ainoastaan nukkuminen ja kävelyretket keskeyttäisivät. Joukon eteenpäin kulettamana läheni hän Toledoa; mutta saavuttuaan Pignaseccan käytävällä olevan leivos- ja hedelmäkaupan luo, täytyi hänen pysähtyä, sillä sen omistaja ei ollut täyttänyt ainoastaan sivukäytävää, vaan koko kadun pöydillään, avonaisilla laatikoillaan ja kopillaan. Siinä oli kuivattuja kastanjoita, kuorittuina ja kuorimattomina, pähkinöitä, saksanpähkinöitä, poltettuja manteleita, puristettuja calabrialaisia viikunoita ja sisilialaisia rypäleitä, kuivattuja ja sokeroituja luumuja ja pieniä, pyöreitä kirsikoita. Näiden lisäksi oli hienoja ja karkeita talkkunajauhoja, kaikensuuruista makaronia, ja kaikki oli koristettu taitehikkailla kukkasilla, värillisillä papereilla ja kullatuilla kiehkuroilla, jotka muodoltaan olivat mitä vaihtelevimpia; kokonaisuus muodosti suunnattoman nelikulmaisen teltan, jossa ihmisjoukko tunkeili laatikoitten, pöytäin ja koppain ympärillä.

Kaupan kaarenmuotoisen käytävän yläpuolella heilui menijäin ja tulijain hattujen sinne tänne työntämänä suuri ilmoitustaulu, jolle räikein värein keltaisella, sinisellä ja punaisella oli kuvattu paksu Pulcinella [Pulcinella nimen omaa eräs laji italialaisia ilveilijöitä, jotka esittävät tilapäisiä huvinäytelmiä kaikissa Napolin kansanjuhlissa, varsinkin karnevaleissa. Ne ilmestyivät yleisöä huvittamaan 16:nnen vuosisadan lopulla. Pulcinellojen näyttelemistapa sekä puku on vaihdellut eri aikakausina. Nykyään heidän pukuunsa kuuluvat valkeat, täysivillaiset alushousut, samasta kankaasta tehty väljähihainen päällysviitta, jonka päällä on musta nahkavyö. Kaulassa on Pulcinellalla liinakankaasta tehty röyhelö ja päässä valkoinen, villakankaasta tehty lakki, jossa on punainen tupsu; kolme neljättä osaa kasvoja on naamion peittämä. (Croce, I teatri di Napoli.) Suomentaja.], joka söi sormin tulipunaisessa tomatikastikkeessa uivia makaroneja. Vieressä oli kirjoitus:

Jokaiselle, ken multa ostaa, Lahjoitan minä kilon pastaa. Hyvää on pasta della Costa, Eläköön, eläköön pankki Costa.

[A chiunque viene a comprare Un chilo di pasta voglio regalare, Vera pasta della Costa Viva viva la banca Costa!]

[»Pasta della Costa Vesuviana» on nimenä eräänlaatuisilla leivoksilla, joita valmistetaan rannikkokylissä lähellä Vesuviota ja joita pidetään parhaina koko Italiassa. Suomentaja.]

Ja todellakin oli jokainen, joka jo kolmen päivän aikana oli tullut kauppaan ostamaan viikunoita, pähkinöitä, rypäleitä tai pastaa, saanut kilon paksua n.s. zitamakaronia. Kilo tätä hiukan mustahkoa makaronia, jota oli valmiiksi asetettu kääröihin puodin perälle, maksoi puoli liraa, ja vaikka se ei ollutkaan juuri hyvää, niin oli tämä suurenmoinen anteliaisuus kuitenkin napolilaisten mielestä jotain niin arvokasta, ettei kauppa sen jälkeen ollut koskaan tyhjänä. Kaikki tulivat sieltä ostamaan ja toistivat iloisesti rallattaen ilmoituksen runoa: »Eläköön, eläköön pankki Costa!» Ja tarina Pignaseccan pastan-myyjästä kulki ympäri koko Napolin mitä erilaisimpina, ihmeellisimpinä muunnoksina. Yksi kertoi, että hän oli korkoina saanut kolmekymmentätuhatta liraa Costalta, toinen tiesi, että Costa oli antanut hänelle kymmenentuhatta liraa puhdasta rahaa ja pastaa viidenkymmenentuhannen liran arvosta, jotta hän jakaisi sitä napolilaisille. Toiset pankkiherrat ystävineen ja keräilijöineen tukahuttivat kiukkunsa tuon näennäisesti viattoman ilmoituksen johdosta, joka vaikutti niin paljon, ja koettivat vastustaa sitä. Mutta kauppa pysyi yhtä täytenä kuin ennenkin, ja joskin ne, jotka ostivat pieniä makaroneja kuudella soldolla, saivat kilon puolen liran arvoista makaronia, niin maksoivat ne, jotka ostivat enemmällä kuin yhdellä liralla, myyjälle tappion takaisin. Mutta mitäpä siitä! Kauppa ei ollut milloinkaan tyhjänä ja ne, jotka jättivät sinne kolme, viisi, kymmenen tai kaksikymmentä liraa, kuljettivat riemuiten, kuin olisivat voiton saaneet, makaronikilonsa kotiin. Eleonora Triggiano oli jäänyt seisomaan ja katseli yhä vielä kalahajun vaivaamana juustoja, säilykkeitä ja hyvältä tuoksuvia kasviksia, hymyillen ihmisjoukon melulle; ja kun hän vihdoin oli vapaalla paikalla della Carita kirkon ulkopuolella, hengähti hän syvään helpotuksesta.

Täällä vasta alkoivat oikeat joulumarkkinat, jotka lukemattomine kojuineen ulottuivat aina Santa Brigidalle.

Piazza della Caritan yhdelle reunalle oli eräs koppain kauppias levittänyt tavaransa: kaikellaisia pajusta punotuita tavaroita, alkaen pienistä kopista, joissa pienokaiset vievät eväitä kouluun, suuriin pesukoppiin asti. Toisella puolen toria oli vaskiseppä, joka oli niinikään asettanut maahan kahvipannunsa, paistinpannunsa, kattilansa ja sankonsa.

»Kahvipannu viidellätoista soldolla! Hyvä tavara! Hyvä tavara!» huusi läkkiseppä.

»Pieniä lasten koppia, ainoastaan yksi soldo kappale!» huusi toinen kauppias.

Mutta signora Eleonora ei pysähtynyt; eräs julkisten ilmoitusten jakaja oli pannut pienen kelta-puna-viheriäisen paperin hänenkin puuhkalleen, ja hän luki sen koneellisesti. Siinä via San Giacomolla, Napolin pankkia vastapäätä, sijaitseva pankkiliike Ferrero ja Kumpp. ilmoitti maksavansa kuukaudessa kaksikymmentä prosenttia puhtaassa kullassa kaikille, jotka toivat rahoja heidän säilytettäväkseen, olivat rahat sitten metallia tai seteleitä. Tämä tietysti suuresti kohotti korkojen arvoa. Pankki oli avoinna kello kymmenestä viiteen ja lupasi mitä suurinta huolellisuutta ja täsmällisyyttä asioissaan. Ei mitään muuta; se oli kuin hammaslääkärin, suutarin tai viinikauppiaan ilmoitus ilman ainoatakaan allekirjoitettua nimeä. Kuitenkin näytti siltä kuin riittäisi lupaus koroista ja osote, sillä kaikki lukivat ilmoituksen mitä suurimmalla tarkkuudella ja käänsivät sen sitten huolellisesti kokoon, säilyttääkseen sen. Eikä ilmoitusten jakajan jäljissä todellakaan näkynyt ainoatakaan paperiliuskaa maassa, vaikka ihmiset tavallisesti rutistavat tuollaiset laput halveksivasti kokoon ja heittävät ne pois, kun ovat ne lukeneet. Eleonora Triggianokin säilytti keltaisen paperiliuskaleen, jonka oli vetänyt puuhkansa sisään, ja jatkoi matkaansa Toledolle, jonka kummallakin sivukäytävällä joulumarkkinat olivat parhaillaan. Hän olisi tahtonut tehdä hyvän työn ostamalla jotain, mutta hän ei tahtonut viedä kotiansa sellaista rihkamaa kuin huonoja laseja, kyökkiharjoja, seitsemänkymmenenviiden centesimon kaulanauhoja, liran ja viidenkolmatta centesimon kukkaroita, ruostuneita kahvimyllyjä tai lampunlaseja.

Ostettiinhan tänä vuonna muutenkin niin suunnattomasti, ja myyjät, jotka tuuppivan ja tunkeilevan joukon keskellä yhä tekivät hyviä kauppoja, olivat niin tyytyväisiä, että hänen pieni almunsa näytti aivan tarpeettomalta. Joka kojun ääressä seisoi ilmoittajana poika, joka erittäin onnellisena, kun sai voimainsa perästä huutaa, kirkui pää takakenossa ja suu ammollaan: »Kolme nenäliinaa liralla!»

»Harja, viisitoista soldoa!»

»Kellonvitjoja yhdellä soldolla!»

»Kuusi lasia, vain yksi lira! Yhdellä liralla kuusi lasia!»

»Ilotulitus-aineksia, ilotulitusta!» huusi kaikkia muita kovemmin ilotulitustavarain kauppias, joka myi sähikäisiä, bengalitulta ja raketteja.

Maalaiset ostivat eniten, he, jotka eivät miesmuistiin olleet saapuneet jouluksi Napoliin. Tavallisesti tahtoivat he viettää joulua kotipaikoillaan, Santamariassa, Venafrossa, Potenzassa, Nocerassa, Cassinossa, Teanossa tai Cotronessa. Mutta tänä talvena olivat he, pääpappi ensimäisenä, suorastaan tulvineet Napoliin, joskin he luultavasti aikoivat palata jouluaattona. Naiset olivat paikallisissa kansallispuvuissa tai myöskin puoleksi kaupunkilaiskuosin mukaan puettuina, sitten oli joukossa suuria talonomistajia naimaikäisine tyttärineen ja koulusta päässeine poikineen, paksuvatsaisia notarioita ja nuuskaavia kylälääkäreitä, pieniä, laihoja, äkäisiä asianajajia sekä laihoja, kuivia koulumestareita, suuriin rasvanahkaisiin saappaisiin, ruskeisiin samettiviittoihin ja suurireunaisiin brigantesca-hattuihin puettuja arentimiehiä sekä jyväkauppiaita viekkaine keräilijöineen. He olivat kaikki tulleet junilla Foggiasta, Beneventosta, Reggiosta ja Ebolista ja olivat täyttäneet kaikki maalaisten majatalot: ravintola »Kukkasen» Fiorentinitorin varrella, San Tommaso d'Aquinon varrella olevan »Punaisen hatun», »Iloisen ravintolan» Piazza Caritalla ja Guantai Nuovin varrella olevan »Villa Borghesen». Ainoastaan varakkaammat olivat sijoittuneet »Hotel Centraliin» via Fontana Medinalla ja »Hotel de Saint-Petersbourgiin» raatihuoneen torin varrella. He kuluttivat kaiken aikansa juoksemalla katuja edestakaisin väsyneinä ja uupuneina, naiset puettuina vanhanaikaisiin takaa sidottaviin hattuihin, miehet suuriin talonpoikaissaappaisiin. Ja joka kaupan, joka kojun luo he pysähtyivät tinkien, kaikki sekaisin, naiset, lapset, papit ja talon pojat, ja puhuen halveksivasti tavaroista. Huolimatta kaikista myyjän haukkumisista, kun hän heitä sanoi maanmoukiksi, tarjosivat he itsepintaisesti kolmannen tai neljännen osan tavaran arvosta, suostuen kuitenkin melkein aina lopuksi maksamaan pyydetyn hinnan. Ja näkihän heidän korkeista saappaistaan ja raskaista verkatakeistaan, heidän kultaisista korvarenkaistaan, kolmenkertaisista kultaketjuista kaulassa ja pitkistä, kultaisista kellonperistä, että he olivat varakkaita… ohuet huulet, viekkaat syrjäsilmäykset ja outo kasvojen väri, kaikki taas viittasi siihen, että he olivat tulleet Napoliin, viedäkseen piasterinsa, tukaatinsa ja napoleondorinsa, vieläpä vanhentuneet espanjalaiset colonnatitkin, joita oli säilytetty rautaisissa raha-arkuissa maaseudulla, uusiin pankkeihin, saadakseen nuo korkeat korot. Milloin oli Napolissa nähty niin paljon hopeata ja kultaa, niin paljon kiiltäviä, heliseviä rahoja? Ja maaseudun asukkaita olivat nekin, jotka, uskomatta Italian kansallispankkiin, eivät tyytyneet siihen, mitä säästöpankit heille antoivat, vaan olivat nyt uusien pankkiliikkeitten houkuttelemina, kun satumaisten korkojen avulla luulivat voivansa saada omaisuutensa parissa kuukaudessa kolmenkertaiseksi, niin turmelevan rahanhimon vallassa, että, saadakseen nopeasti suunnattomia voittoja, toivat monien vuosien tarkasti kätketyt säästöt pääkaupunkiin.

Eleonora Triggiano huomasi tämän hyvin, sillä, kulkiessaan pitkin Toledo-katua [Toledo, Napolin pääkatu, nykyään sen nimenä on via Roma. Suomentaja.], täytyi hänen vähän väliä pysähtyä, kun pankkihuoneitten edustalla seisova, ihmettelevä joukko sulki hänen tiensä. Ainoastaan hitaasti pääsi joukko, jossa suurimmaksi osaksi oli maalaisia, eteenpäin. Ja maalaisten joukko: pääpappi vaimoineen ja lapsineen, talonomistaja poikineen ja tyttärineen, paksu arentimies ystävineen, seisoi niin hartaana kuin olisivat menossa juhlalliseen toimitukseen. Mutta Eleonora Triggiano, joka tarkasteli joukkoja uteliaasti tutkien, huomasi, että melkein joka pienemmällä joukkiolla oli johtajana nuori, hienosti vaatetettu herra, jolla oli helmineula kravatissaan tai suuri jalokivisormus sormessaan, vieläpä joskus yllä hienot turkitkin. Ja tätä »keräilijää» seurasivat he tottelevaisesti ja kuuntelivat hiljaisina hänen vilkasta, aito napolilaista, sydämiävoittavaa sanatulvaansa.

He kuljettivat vastahakoisia sisälle, rohkaisivat arkoja, raivasivat tietä syrjääntungetuille ja lyhensivät muodollisuuksia kärsimättömille. Nuorukaiset, joilla ei ollut paikkaa, pojat, jotka eivät olleet tahtoneet mitään oppia, vaan olivat jättäneet kotinsa, oltuaan vanhempainsa suruna, ylioppilaat, joiden luvut eivät menestyneet, kauppapalvelijat, jotka olivat jättäneet vaatimattomat paikkansa, vekselientekijät, jotka eivät enää voineet näyttäytyä pörssissä, kun heidän vekselisummain »erotuksensa» eivät voineet tulla hyväksytyiksi, viralliset pelaajat, jotka olivat ajetut pois peliklubeista pelivelkojensa takia, tai huonopalkkaiset virkamiehet, jotka vain silloin tällöin kävivät konttoreissaan, kaikki sellaiset rupesivat nykyään keräilijöiksi. Ei mikään ollut sen helpompaa. Paitsi niitä, jotka harjoittivat tätä ammattia aamusta iltaan kahviloissa ja teattereissa, ravintoloissa ja kävelypaikoilla, vieläpä vieraskäynneillä ja tanssiaisissa, lyhyesti sanoen joka paikassa, kehuen pankkien etuja kauniin sanoin, voi kuka hyvään mennä kassalle, sanoen: »Eräs ystävistäni lähettää minun kauttani kymmenen, kaksikymmentätuhatta liraa, vaadin niin ja niin monta prosenttia keräilijänä». Heti sai hän haluamansa prosentin ja tuli keräilijäksi. Kuka hyvään kelpasi siksi, kun hän vaan rupesi pankinpitäjän ystäväksi ja otti tämän harvinaisen näytelmän pääosan, nimittäin viettelijänä olemisen, suorittaakseen. Ja ajatellen, että hänenkin miehensä näitten nuorukaisten tavoin piti mustaa helmeä kravatissaan ja jalokivisormusta sormessaan, ajatellen niitä jalokiviä, joilla hän ihmisten puheitten mukaan koristeli Lidia Gioiaa, sekä niitä, joita hän, kuolettavasti loukaten vaimonsa hienotunteisuutta, oli hänellekin tarjonnut — ajatellen hänen kiihottunutta, melkein päihtyneen puheliaisuuttaan, loi Eleonora leveälierisen hattunsa alta silmänsä maahan, sillä hän tunsi, kuinka häpeän puna peitti hänen poskensa.

Mutta mitä merkitsi tämä kaikki? Napoli ui rikkaudessa ja oli tyytyväinen. Toinen puoli napolilaisia myi, toinen osti ja väliin vaihdettiin osat. Kulkeva lasitavarakauppias Madonna delle Grazia kirkon luona [Tämän kirkon portilla on kaksi pitkää kivipenkkiä, joilla kaikellaiset kaupustelijat myyvät tavaroitaan. Suomentaja.] herätti yleistä huomiota taivaansinisillä laseillaan ja pulloillaan, ja Barberion ja Miccion silkki- ja villakangaspakkoihin oli mahdoton päästä käsiksi. Pienen kirjapainon edustalla, jossa painettiin sata nimikorttia kahdella liralla, oli kokonaisia perheitä korttejaan odottamassa, vieläpä suuret jalokivikaupatkin, joissa tavallisesti vallitsi syvä hiljaisuus, olivat täynnä! Ja joka paikassa tuo puhe ja huuto! Joka puolelta, joka kaupasta, varsinkin niistä, joissa ilotulitusaineita myytiin, kuuluivat äänekkäät, etelämaalaiset ilohuudot, jotka ehdottomasti herättävät vastakaikua, melu, joka yhtyy meluun, ja melun ja kirkunan huumaaman joukon huudot: »Ilotulitusta! Ilotulitusta!»

San Giacomo kadulla annettiin Eleonoralle toinen ilmoituslappu, tällä kertaa punainen. Siihen oli karkeasti kuvattu onnetar, jonka silmät olivat peitetyt ja joka, liidellen yhdellä jalallaan onnenpyörällä, antoi sataa kultakolikolta kuolevaisten päälle. Vieressä oli suurilla kirjaimilla painettu luku ja moneen kertaan uudistettu ilmoitus:

22 % 100:lta.

Kaksikymmentäkaksi prosenttia sadalta.

22 % — vakavasti ja varmasti kaksikymmentäkaksi prosenttia.

Ja alempana oli: »…antaa pankkiliike Palmieri, via Santa Brigidalla, numero 114, ensimäisessä kerroksessa, kello kymmenestä viiteen.» Eikä muuta. Siis hänen astuessaan sata askelta pitkin Toledokatua, olivat pankkikorot nousseet kahdestakymmenestä prosentista kahteenkymmeneenkahteen. Ilmoitusten jakaja seisoi pienen joukon keskellä, joka suorastaan repi ilmoitukset hänen käsistään ja tuskin joutui erottamaan kosteat paperit toisistaan. Eleonora Triggiano säilytti konemaisesti tämänkin paperiliuskan. Hänellä oli nyt via Santa Brigida sekä siten suurin kansantungos takanaan, täällä nimittäin loppuivat joulumarkkinat. Sen sijaan näkyi suurten, komeasti varustettujen kauppojen ikkunoissa mitä ihanimpia tavaroita: timantteja ja silkkikankaita, hanhenmaksapiirakoita ja mitä hienoimpia kaakkuja. Ihmiset olivat hienompia, ylhäisempiä. Täälläkin kokoontuivat ihmiset suuren, juuri liimatun ilmoituksen eteen, jossa pankki Costa ilmoitti voivansa tästä lähin, onnistuneitten liikeyritysten johdosta ulkomailla, maksaa korkoja kaksikymmentäkolme prosenttia kullassa ja kaksikymmentäviisi paperirahoissa. Se oli suurelle paperille painettu, ja selityksen alla oli allekirjoitus: »Pankkiliike Costa ja Kumpp.» Kokonaisuus näytti jo siistiltä ja kaksikymmentäviisi prosenttia paperirahassa teki valtavan vaikutuksen joka lukijaan, sillä kaikki jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ja lukivat ilmoituksen yhä uudestaan. Seuraava paikka, missä ihmiset jälleen tunkeilivat tiheissä joukoissa, oli sokurileipuri Caflischin kolmen ihka uuden kaupan edessä. Niissä loistivat peilit ja marmori, ja kaikenlaiset sokuriteokset ja kirjavat makeiset houkuttelivat ostajia. Ihmisiä virtasi sisään kauppaan, josta tulivat, kantaen tötteröitä, paperiinkäärittyjä pulloja, koppia ja pieniä puulaatikolta ja astuivat sitten ulkopuolella odottaviin vaunuihin. Lyhyesti, siellä oli samallainen hyörinä ja pyörinä kuin palazzo Faucitanossa sijaitsevassa Ruffo-Scilla pankissa.

Eleonora Triggianokin meni ostamaan makeisia, joita aikoi antaa palvelijoilleen, portinvartialle ja pienokaisille naapuristossaan, tehdäkseen siten iloa pikkuväelle. Mutta hänen täytyi odottaa, koska kaikki kolme myymälää olivat täynnä, ja niin hän istahti kärsivällisenä rautaiselle penkille muitten naisten viereen. Eniten kysyttiin napolilaisen herkuttelun tärkeimpiä tavaroita, nimittäin keltaisenruskeita, kiiltäviä, jokseenkin kovia joulukaakkuja, joiden täytteenä on hunajaa ja manteleita, hienoimmista valkoisista jauhoista, suklaasta ja hillosta tehtyjä mostacciuolo-leivoksia, jotka näyttivät kovilta, mutta oikeastaan olivat niin pehmeitä, että sulivat suussa, ja hienoa pasta realea, joka oli valkoisen, viheriäisen tai punaisen väristä, riippuen siitä, oliko se tehty manteleista ja kirsikoista, manteleista ja pistacchiosta tai manteleista ja valkoisesta sokerista. Nämä leivokset, jotka ihastuttivat silmää kaikenmuotoisina: pyöreinä, nelikulmaisina, pienten leipäin näköisinä, sydämenmuotoisina ja suorakulmaisina, vieläpä kaikenvärisinäkin, olivat hyvin houkuttelevia ja kävivät kaupaksi niin nopeasti, että molemmat kirjurit, jotka ottivat vastaan tilauksia maaseudulle, eivät ensinkään lakanneet kirjoittamasta. Mutta myös pienet ranskalaiset leivokset, kirkkaine, tummine, keltaisine, valkoisine tai punertavine kermatäytteineen, nuo napolilaisten herkut, joita oli kasattu pyramideiksi, jopa kokonaisiksi linnoituksiksi, kuluivat pian loppuun, puhumattakaan ranskalaisista makeisista, joita ostettiin pienet atlas-, silkki-, olki- tai metallipussit täyteen. Tavalliset korput ja leivätkin kävivät hyvin kaupoiksi. Kaikki leipuri Caflischin kauppapalvelijat, joina oli ainoastaan vaaleaverisiä, hienoihoisia ja sinisilmäisiä sekä valkoisilla esiliinoilla varustettuja sveitsiläisiä, tekivät äänettöminä ja tottuneina puhdasta ja hienoa työtänsä, johon olivat jo lapsista asti tottuneet, ja vaunuihin kannettiin suunnattomia paperitötteröitä. Tässä kaupassa voi nähdä napolilaisten joulunvieton valmistamisen täydellisesti, sekä niiden, joilla ei ollut paljon tuhlattavaa, mutta jotka eivät voineet olla ilman makeisia, että niiden, jotka varakkaampina eivät ostaneet ainoastaan itselleen, vaan köyhille ja kurjillekin. Tännekin olivat pankkien keräilijät tunkeutuneet vielä epävarmojen uhriensa mukana, sumentaakseen heidän järkeänsä jalomielisesti tarjoamalla heille kaakkuja ja malagaa tai jotain muuta väkevää, makeata viiniä, puhuen koko ajan pankkiliike Ferrerin tai de Cunctisin ihmetöistä. Eleonora Triggiano koetti katseillaan taivuttaa erästä myyjää häntäkin palvelemaan, ja kun tämä kohteliaana ja nopeasti oli tehnyt kaupat ja kirjoitti niitä kirjaansa, lausui Eleonora: »Mikä tungos!»

»Niin, nyt on neljänkymmenentuhannen liran päivä», vastasi myyjä, joka tunsi hänet.

»Koko maailma ostaa kaakkuja», jatkoi rouva melkein kuin itsekseen.

»Siitä saamme kiittää ainoastaan pankkiliikkeitä», lopetti sveitsiläinen tarkka näköisesti.

Kun Eleonora Triggiano oli jättänyt kaupan, oli hän jälleen tyytymätön ja olemassaoloonsa kyllästynyt. Miksi hän oikeastaan oli lähtenyt ulos, miksi tehnyt ostoksia? Mitä häntä liikutti kaikki nuo ihmiset, tuo herkuttelu? Minkätähden valmisti hänkin joulujuhlaa? Eihän hänellä olisi joulua, ei pääsiäistä, ei mitään juhlaa koko vuonna! Päivä läheni loppuaan; scirocco hiljeni vähitellen ja ilma alkoi tuntua kostealta. San Ferdinandolla lakkasi vähitellen elämä ja liike, mutta joka kadulta tunki sinne äänekäs, moniääninen, kauvas kaikuva huuto, joka kehotti ostamaan ilotulitusaineita; yli kaiken kuului huuto: »Ilotulitusta! Ilotulitusta!»

* * * * *

Niin alkoi sitten illan hämärtyessä, suuren syömisen loputtua, jota joulujuhlan alkuna vietetään kello kahdesta kello viiteen, niinsanottu spariatorio, jouluammunta, jonka polisit turhaan ovat kieltäneet — annettuaan luvan myydä ilotulitusaineita — ja jota vahdit turhaan pitävät lakien rikkomisena. Kun oli syöty öljyllä, kynsilaukalla ja sardineilla suurustettuja makaroneja, paistettua tai muhennokseksi keitettyä ankeriaista ja erilaisia salateja, joita tehdään broccolista sekä kukkakaalista, ja kaikenlaisista suolatuista aineista tehtyä niin kutsuttua rinforzoa, kun oli nautittu koko joukko kaakkuja, tuoreita ja kuivattuja hedelmiä ja juotu runsaasti viinejä ja likörejä, alkoi kello viisi kaikilla kaduilla ja toreilla, joka kujassa ja käytävässä, sekä avonaisissa että suljetuissa pihoissa, ilotulitusten polttaminen. Napolilainen rakastaa yli kaiken ilotulia ja erittäinkin ilmaan ampumista, pyssyjen pauketta ja rakettien tulisia kaaria, jotka pelottavat jalankulkijoita ja saattavat lörpöttelevät naiset hyppäämään kauvas toisistaan… tulipyöriä, jotka leviävät kuin suihkulähde joka puolelle, roomalaisia tulia, jotka levittävät punaista, viheriäistä ja sinistä valoa ja itkevät tulikyyneleitä.

Kello seitsemän illalla näytti siltä kuin olisi koko Napoli mereltä kukkuloille asti, sekä sen hienot kadut että köyhälistön kaupunginosat, muskettitulien valtaamat. Kaduilla kun pyssyt paukkuivat, niin parvekkeilta vastasivat sähikäiset ja lentotulet ja joka ikkunassa paloi bengalitulta. Joka paikassa oli katupoikia, jotka, ammuttuaan laukauksen, huutaen ja kirkuen juoksivat pakoon ensimäisen nurkan taa. Ylimpien kerrosten parvekkeilla näkyi rauhallisia porvareita, jotka ampuivat, pitäen juuri niin pitkiä väliaikoja, kuin tarvitsivat pyssyjensä lataamiseen. Ladattuaan tulivat he jälleen ulos ampumaan ilmaan, naisten paetessa puoliksi peloissaan, puoliksi iloisina sisälle huoneeseen. Hevoset eivät enää menneet mihinkään ja niin täytyi ajajien viedä ne pakostakin talliin. Harvat rohkeat jalan kulkijat saivat kuunnella korviasärkevää melua. Milloin heidän päänsä päällä, milloin selän takana pamahti odottamatta laukaus, ja väkevä ruudin haju, johon sekaantui palaneen paperin ja bengalin hajua, saattoi heidät yskimään.

»Ilotulia, ilotulia!» huusivat ilotulien myyjät aina, kun saivat kojunsa uudestaan täyteen.

Kello kymmenen illalla voi muutamin paikoin luulla, että oli joutunut taistelukentälle; ainakin kaksikymmentäneljä nuorukaista ja katupoikaa oli poltetuin käsin, kasvot haavoissa ja sormet ruhjottuina viety haavoitettujenkotiin. Mutta ei ampuminen siitä vähentynyt, pikemmin näytti koko kaupunki olevan värillisten tulien, rakettien ja tulilähteitten peittämä. Unta tai lepoa ei kukaan voinut ajatellakaan, sillä oli mahdotonta sulkea korviaan pelottavalta jouluammunnalta. Eleonora Triggiano, joka oli syönyt tänä iltana yksin, makasi nyt, voimatta enää hallita hermojansa, vuoteellansa, piilottaen päänsä pieluksien alle. Koko palazzo Cariati ympäristöineen oli eriväristen tulien vallassa, niin että näytti siltä kuin koko rakennus luhistuisi kokoon tämän kansanomaisen, kovan tykkitulen ankarista töyttäyksistä. Moneen vuoteen ei oltu tällaista kuultu; tänä iltana ammuttiin tuhansia liroja tyhjään ilmaan.