II.

Vaaleaverinen signora kulki ylös Corso Vittorio Emanuelea, jonka vasemmanpuolisen sivukäytävän kummuntapaiselta ylennykseltä näkee yli koko Napolin. Mutta hänellä ei ollut — oliko se sitten välinpitämättömyyttä vai hajamielisyyttä — silmäystäkään uhrattavana lumoavalle näköalalle yli meren, maaseudun ja kaupungin, joka levisi hänen vasemmalla puolellaan. Tiukasti kääriytyneenä talvikaapuunsa, silmät tiheän mustan harson takana maahan luotuina ja pienet, mustiin käsineihin puetut kädet ruskeaan puuhkaan piilotettuina, kulki hän nopeasti ja aivan ajatuksissaan eteenpäin. Siitä huolimatta huomasi hän, että hänen viereensä äkkiä ilmaantui varjo, jonka syvät, mustat silmät katselivat häntä sydämellisimmän hellästi.

»Hyvää päivää, signora Eleonora», sanoi nuorukainen hiljaa, herkeämättä häntä katsellen, ikäänkuin ei voisi kääntää katsettaan pois.

»Hyvää päivää, signor Paolo», vastasi rouva tervehtien, pysähtymättä.

»Ettekö salli minun saattaa teitä pientä matkaa?» kysyi nuorukainen pyytävästi. »Vain pari silmänräpäystähän matkanne enää kestää.»

Rouva painoi päänsä alas ja tumma puna peitti hänen kalpeitten kasvojensa puhtaan, miltei läpinäkyvän ihon. Sitten hidastutti hän askeleitansa, ja vaieten kulkivat he molemmat rinnakkain.

»Miksi te aina minua odotatte?» kysyi hän yht'äkkiä, samalla kertaa suuttuneesi ja alakuloisesti.

»Kun en muuta voi», vastasi nuorukainen, ikäänkuin loukkaantuneena luoden katseensa maahan.

»Tuotatte sillä minulle surua», sanoi vaalea nainen, ja äänessä kuului itkua ja hänen ihanat, syvät, armaat silmänsä näyttivät kyynelhelmien verhoamilta.

»Oi, älkää niin sanoko», rukoili nuorukainen kuin suruun tukehtuva. »Minähän kuolisin mieluummin kuin tuottaisin teille tuskaa». Ja hänen syvässä äänessään kaikui voimakas, tukahutettu intohimo. Rouva katsahti häneen vaieten ja koetti jouduttaa askeleitaan. Onneksi ei tiellä tänä kylmänä talviaamuna ollut suurta liikettä, enimmäkseen näkyi tähän aikaan Napolin kauniilla kaduilla ainoastaan hedelmä- ja vihanneskauppiaita ja työväkeä, ainoastaan toimeliaita, kiirehtiviä, vain työtään ja omia huoliaan ajattelevia ihmisiä, jotka eivät välittäneet noista kalpeista kävelijöistä, jotka keskustelivat toisiaan katselematta ja joitten silmistä leimusi polttava tuska.

Nuorukainen otti napinreiästään vihon kalpeita, puoliksi paleltuneita orvokkeja ja yritti työntää sen hiljaa seuralaisensa puuhkaan. Ja tämä tunsi itsensä niin heikoksi ja surulliseksi, ettei uskaltanut antaa takaisin tätä pientä, heikosti tuoksuvaa lahjaa, vaan veti kukat piiloon.

»Minä sain ne köyhältä tytöltä, joka kulki paljainjaloin ja näytti puoleksi kangistuneelta kylmästä; nämä olivat ensimäiset, jotka hän sai myydyiksi», kertoi nuorukainen, ikäänkuin päästäkseen ajatuksista, jotka hänet valtasivat, »ja hän sanoi minulle väristen ja vilusta kankeana, että minä tein hänet onnelliseksi.»

»Onnettomia on kaikkialla», huomautti rouva hajamielisesti, kohottaen katseensa.

»Te olette itkenyt, signora Eleonora.»

»En, en», vastusti tämä nopeasti.

»Tiedän, että olette itkenyt», toisti hän, katsellen rouvaa kiihkeän epätoivoisena.

»Miksi olisin itkenyt? Erehdytte ihan varmasti», vastasi vaalea signora, katsellen merelle, jotta ei näkisi noiden epätoivoisten silmien tutkivaa katsetta.

»Miksi tahdotte salata minulta kärsimyksiänne, signora Eleonora? Ettekö tiedä, että arvaan kaikki, että tiedän kaikki ikäänkuin sallimuksesta? Ettekö siis tiedä, että teitä rakastan?»

»Olenhan sanonut teille, ettette saa sitä sanaa koskaan sanoa, signor Paolo», vastasi hän ankarasti. »Erotkaamme nyt, sitä pyydän teiltä.»

»Hyvä», mutisi mies. »Ei tarvitse teidän enää kuulla minulta sitä sanaa, koska se niin teitä vaivaa. Mutta te olette antanut minulle luvan ottaa osaa kohtaloonne rehellisesti, ystävänä, nöyrimpänä ja vaatimattomana ystävänänne. Älkää minulta kieltäkö sitä, sillä se olisi suoraa julmuutta.»

»Antakaa anteeksi», sanoi hän, tunnustaen erehdyksensä, »mutta minä olen oikeastaan niin onneton, yksinäinen ja hyljätty, että melkein kaikki inhimillinen apu minua nykyään loukkaa ja epäilyttää. Minusta tuntuu kuin tahtoisivat kaikki vain lisätä kärsimyksiäni, ne, jotka minua vihaavat, ne, jotka minut ovat hyljänneet, ja nekin, jotka minua rakastavat. Olen väärässä, tiedän sen, ja pian kai ei minusta kukaan enää välitä.»

»Ennen kuolisin kuin teidät hylkäisin», vastasi nuorukainen lujasti.

»Älkää toki kuolemasta puhuko», sanoi hän pelästyen.

»Miksi olette itkenyt?» kysäsi nuorukainen uudestaan itsepintaisen päättävästi.

»Olin kirkossa», alkoi rouva, »ja itkin siellä kauvan ja katkerasti. Rukous tekee hyvää ja liikuttaa samalla. Emme milloinkaan niin tunne kärsimyksiemme suuruutta kuin rukoillessamme Herraa päästämään meitä niistä, vaikka kuolemankin avulla. Tämä sydämeni tuhkan kohenteleminen saattoi minut itkemään, mutta lohdutti minua myös.»

»Onko hän teitä jälleen kohdellut pahasti?» kysyi nuorukainen säälimättä, käyden suoraan asiaan.

»Oi, ei», vastasi rouva katkerasti, »hän ei ole minua suinkaan pahoin kohdellut.»

»Siis…», tutki nuori mies, kalveten vihasta, »siis… päinvastoin?»

»Ei, ei mitään ole tapahtunut», kuiskasi hän samalla katkeran valittavalla äänellä, joka kuului, kuin olisi hän ainiaaksi murtunut.

Sillä aikaa olivat he kulkeneet ohi pienien portaiden, jotka johtavat tieltä palazzo Cariatiin, missä signora Eleonora asui. Niin, he olivat kulkeneet kauas aina Bristol ja Bellevue hotellin ohi ja olivat nyt Corson kaukaisimmassa ja enin maaseutua muistuttavassa osassa. Rouva huomasi sen ensin ja sanoi, katsoen saattajaansa pyytävästi hellin, pelkäävin silmäyksin: »Kääntykäämme takaisin.»

»Kääntykäämme», vastasi nuorukainen voitettuna. »Mutta sanokaa minulle mitä hän on teille tehnyt, saadakseen teidät itkemään.»

»Oi, ei mitään, ei yhtään mitään.»

»Sanokaa se minulle, signora Eleonora, sanokaa se parhaalle ystävällenne.»

»Hän ei ole tullut koko viime yönä kotiin; eilen varhain hän meni eikä ole vielä palannut», purkautui nyt äkkiä hänen syvimmän sydämensä valitus kuuluviin.

Nuorukainen katseli häntä vaieten.

»Mutta missä hän voi olla?» alkoi rouva uudestaan kuin puhuisi hän itseksensä, kuin jatkaisi hän ääneen puhuen sisäistä keskustelua. »Mitä hän tekee! Miksi ei hän tule kotiin? Onko hän kadottanut kaiken rakkauden ja hävyn tunteen, eikö hänellä enää ole pienintäkään kipinää omaatuntoa? Vai onko hän todella vaarassa? Kunpa edes tietäisin, missä hän on? Mutta siitä ei minulla ole aavistustakaan. Minä olen kurja, heikko, tietämätön nainen, joka en voi häntä suojella enkä pelastaa!»

Hän työnsi sanat suonenvedontapaisesti esiin, kuin olisi hän ollut niistä tukehtumaisillaan, ja puhui katkonaisin lausein, korottaen ääntään, kuin olisi hän yksin salissaan eikä julkisella kadulla miehen kanssa, jota hän toivottomasti rakasti.

»Siis rakastatte miestänne yhä, signora Eleonora?» kysyi tämä vakavasti.

»Niin», vastasi hän varmalla äänellä, »rakastan ja kunnioitan häntä.»

Mies ei vastannut mitään, mutta hän kalpeni ja signora Eleonora voi nähdä, miten tämän voimakkaan, rohkean miehen silmät kyyneltyivät.

»Velvollisuus…» lisäsi rouva, ikäänkuin puolustuksekseen.

»Eikä hän sentään täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita avioliitto teidän kanssanne hänelle asettaa», vastasi nuori mies, joka häntä jumaloi.

»Mitäpä siitä? Jos rakastaisimme, ainoastaan vastarakkautta saadaksemme, olisi elämä liian hyvä.»

»Se on totta», huokasi mies.

»Ja sitten, kukapa tietää, mitä hänessä liikkuu! Pari päivää on hän minusta ollut niin hämmentynyt, että tuskin olen uskaltanut häneltä mitään kysyä, vielä vähemmin häntä mistään nuhdella. Usein istuu hän parvekkeemme nurkassa, viettäen siellä monta tuntia polttaen ja sanaakaan puhumatta …»

»Olen nähnyt hänet», keskeytti Paolo, »minun huoneeni akkunasta näkee kaikki».

»Väliin on hän hillittömän iloinen, kuin tahtoisi hän huumata itsensä jotain unohtaakseen. Oi, signor Paolo, varmaan häntä uhkaa vaara! Ei hän ole vielä koskaan koko yötä ollut poissa kotoa.»

»Näin hänet eilen illalla», sanoi signor Paolo kylmästi ja hajamielisenä.

»Oi, olkaa armelias ja sanokaa missä», rukoili rouva kädet ristissä.

»Miksi sanoisin sitä teille?» vastasi hän jonkinverran välinpitämättömästi. »Olenko minä teidän miehenne vartia?»

»Olette oikeassa, minä vain kiusaan teitä», sanoi rouva hieman nöyryytettynä. »Mutta kuitenkin… minua rauhoittaaksenne.»

»Oi, voitte olla levollinen …» vastasi nuorukainen, pilkallisesti hymyillen. »Teidän miestänne ei uhkaa pieninkään vaara.»

Ja mitä pilkallisemmin hän nauroi, sitä aremmaksi ja hiljaisemmaksi kävi rouva, sillä hän aavisti totuuden, vaikka ei uskaltanut enempää kysyä.

»Näin hänet eilen illalla», jatkoi nuorukainen kuin ajatuksissaan, »niinkutsutussa Talvipuutarhassa. Ettekö ole siellä koskaan ollut?»

»En, en käy missään.»

»Suokaa anteeksi, kysyin tyhmästi. Talvipuutarha on julkinen huvittelupaikka, jossa eivät kunnialliset naiset juuri käy.»

Rouva oli käynyt kalpeaksi ja antoi katseensa painua maata kohti. Mutta nuorukainen himoitsi katkerata tuskaa, jota hän tunsi, kun tiesi rakastettunsa kärsivän, ja siksi hän jatkoi kertomustaan hiljaisella äänellä, kuin koskisi se aivan turhaa asiata.

»Talvipuutarha on puoleksi teatteri, puoleksi laulukahvila ja lisäksi ravintola, jossa esitysten jälkeen iloisesti syödään; se on yhtymäpaikka nuorille, hienoille herroille, riippumattomille aviomiehille ja vapaille, riippumattomille nuorille naisille…»

»Ymmärrän, ymmärrän,» vastasi rouva, joka kiiruhti askeleitaan, ikäänkuin päästäkseen enempää kuulemasta.

»Nyt, kun Napolille näyttää koittaneen rikkauden ajat», jatkoi nuori mies, joka oli päättänyt mennä asian pohjaan asti, »kun ne kaikki, jotka uskovat uusiin pankkihuoneisiin, ovat tulleet rikkaiksi ja pankkien pitäjät enemmän kuin rikkaiksi, on Talvipuutarha joka ilta iloisia vieraita tulvillaan. Siellä tuhlataan rahaa kasoittain! Ja teidänkin miehenne antoi kultakolikoittensa eilen illalla kimallella Lidia Gioian maalattujen silmäin edessä.»

Rouva ei enää rohjennut sanoa mitään, mutta häpeän puna peitti hänen suloiset kasvonsa. He olivat saapuneet melkein hänen talolleen, kun hänessä heräsi uusi ajatus, joka aiheutti kysymyksen: »Onko minun mieheni näiden pankinpitäjäin kanssa tekemisissä?»

»On, nähtävästi pankkiiri Costan kanssa.»

»Ja asia on vaarallinen?»

»Kuka sen voi tietää! Nykyään uskoo siihen koko maailma…»

»Tiedän, sehän on yleinen hulluus.»

»Niin, mutta siitä voisi myös tulla äkillinen mullistus».

»Vaarallinen?»

»Niin, jokainen rehellinen omatunto nousee sellaista suunnatonta keinottelemista vastaan…»

»Ja te sanotte, että mieheni on vakavasti siihen sekaantunut?»

»Siltä ainakin näyttää.»

Rouva värähti inhosta, kulkiessaan alas portaita, jotka johtavat Corso Vittorio Emanuelelta discesa delle Colonne Cariatille. Päästyään alas käytävälle, pysähtyi hän, sanoakseen nuorukaiselle hyvästit.

»Olette tosin minut tiedoillanne rauhoittanut,» sanoi hän, »mutta samalla tehnyt hyvin, hyvin surulliseksi.»

»Siis teette puolisollenne sen mielihyvän, että olette hänen tähtensä mustasukkainen?»

»En», vastasi hän varmasti; »en ole mustasukkainen, ainoastaan hyvin levoton noiden pankkiasiain, tuon vierailla rahoilla keinottelemisen tähden, jonka te sanotte niin vaaralliseksi. Tahdotteko nyt näyttää olevanne todellinen ystäväni?» lisäsi hän tuolla lempeällä äänensävyllä, joka nuorukaista hurmasi.

»Käskekää minua!»

»Auttakaa minua pelastamaan mieheni. Olen jo sanonut teille, että en ole mustasukkainen, mutta minä kuitenkin elän hänen talossaan ja minulla on hänen nimensä. Hänen häpeänsä olisi minunkin ja hänen onnettomuutensa koskisi minuakin. Koettakaa mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtia myöten tutkia tuota keinottelua; toimittakaa tutkinto, koettakaa paljastaa totuus kuin olisitte tutkintatuomari. Ja kun vakava vaara uhkaa, kaukaa tai läheltä, niin sanokaa se minulle vapaasti ja säälimättä.»

»Sen tahdon tehdä», sanoi nuori mies täydellisesti voitettuna.

»Sillä välin puhun mieheni kanssa. Joskus hän kuulee minua ja tällä kertaa aion puhua niin hartaasti, että toivon voivani hänet pelastaa.»

»Te olette pyhimys», kuiskasi nuorukainen, »mutta en luule sen ihmeen teille onnistuvan.»

»Luuletteko, että mieheni jo nyt on vaarassa?» kysyi hän pelästyneenä.

»En tiedä», vastasi hänen saattajansa vältellen, »mutta olkaa vakuutettu, että otan siitä selvän, kuin koskisi asia ystävääni», lisäsi hän katkerasti.

Mutta nyt alkoi ihmisiä kulkea ohi, ja he tarkastelivat nuorta paria uteliain silmäyksin, kentiesi arvaten totuuden. Signora Eleonora oli saapunut aivan kotinsa luo, hänen ei tarvinnut enää muuta kuin kiertää giardino Cariatin kulmaus… Niin ojensi hän siis nuorukaiselle pienen, mustan, soman käsineen verhoaman kätensä, jota tämä hetkisen piti omassaan.

»Voikaa hyvin», sanoi hän, »nyt minun täytyy mennä, kaikki katselevat meitä».

»Mehän olemme koko ajan puhuneet hänestä…» vastasi nuori mies alakuloisena.

»Se on meidän turvamme», sopersi hän; ja sentakia tuntuu minusta, kuin olisin vähemmän syyllinen. Voikaa hyvin, signor Paolo».

»Sanokaa: näkemiin!»

»Näkemiin… vaikkakaan en vielä tiedä, koska tapaamme.»

»Heti kun minulla on tietoja.»

Ja niin sanoen katsoi hän rakastettuaan niin hellästi silmiin, että tämä tunsi koko heikon sydämensä täyttyvän säälistä.

»Miksi tekin illoin menette talvipuutarhaan?» kysyi rouva, hienosti hymyillen.

»Ainoastaan ilahtuakseni…» vastasi mies, ilosta punastuen.

»Mutta te olitte yksin, eikö niin?» kysyi hän suurimmalla luottamuksella.

»Olin, rakas, ihan yksin», vastasi mies huumautuneena.

»Ja nyt ette enää menekään sinne», sanoi signora, poistuessaan hurmaavasti hymyten.

Hän näki keveän, tumman olennon kiiruhtavan pois nopein askelin ja katoavan kulman taa. Hänkin asui suunnattomassa palazzo Cariatissa, sen kolmannessa kerroksessa; signora asui toisessa. Mutta peläten tuhansia naapureita, jotka asuivat tuossa mehiläispesässä, ei hän rohjennut saattaa häntä ja samalla itse jäädä taloon, vaan hän lähti jälleen tielle, vieden vaistomaisesti huulilleen käden, joka oli pidellyt vaalean signora Eleonoran kättä.

Palazzo Cariatin avarassa pylväskäytävässä tapasi signora Eleonora Triggiano naapurinsa, professori de Perutan, joka juuri oli menossa ulos tuntejansa antamaan. Rouva hymyili hyväntahtoisesti, sillä hän oli aina ystävällinen köyhälle, ahkeralle, aralle ja onnettomalle miehelle, jolle naisen hymyily oli erityisesti suuren arvoinen ja joka siksi aina tämän naisellisen hyvyyden lumoamana jäikin rouvan eteen seisomaan. Koska tänä aamuna oli hyvin kylmä, oli professori puettu avaraan, karkeaan, ruskeaan talviviittaan, jonka flanellivuori saattoi sen näyttämään hyvin paksulta, sekä lyhyihin, karkeisiin käsineisiin, joissa oli suunnattomat sormet. Kun hänen hattunsa vielä lisäksi, myöskin kylmän vuoksi, oli painettu syvään otsalle, oli hän sangen kummallisen näköinen, mutta pysähtyi kuitenkin, tapansa mukaan, rouvan eteen, vaihtaakseen hänen kanssaan pari sanaa: »Miten voitte, signora?» kysyi hän hätäilevän levottomalla osanotolla, kuin olisi toinen pitkän ajan ollut sairaana; oikeastaan oli se vain hämmentymisen peittämistä.

»Kiitos, hyvin», vastasi rouva, »ja te, herra professori; olette aina ahkera?»

»Olen. Ja se on minulle suuri lohdutus», lisäsi hän hajamielisenä, sillä hän olisi jälleen mielellään mennyt, mutta ei tiennyt, miten lopettaisi keskustelun.

»Ja miten perheenne voi?» kysyi rouva kohteliaisuudesta, jotta jotain sanoisi.

»Oi, kiitos», vastasi professori liikutettuna. »Eilen sain pitkän kirjeen kotoa. He kysyvät minulta… he tiedustelevat uusia pankkihuoneita», mutisi hän, vaipuen äkkiä ajatuksiinsa.

»Hekin tietävät niistä? Sinne asti on huhu kulkenut?» kysyi rouva hämmästyneenä, voimatta estää äkillistä kalpenemistaan.

»Siltä näyttää… maaseudullakin on siitä kuultu. Ja sitten…» lisäsi hän vaivalloisesti, »ovat maaseudun naiset niin uteliaita… he tahtoisivat tietää kaikki… ja luulevat, että me voimme kaikesta antaa tietoja…»

»Mutta luultavasti aikovat hekin panna rahoja johonkin pankkiin?» lausui rouva hiukan kiihottuneella äänellä.

»Oi, ei, sitä en luule», jatkoi professori hitaasti ja vaivalloisesti, kuin olisi hänellä pala kurkussa. »Heillä ei ole rahoja eivätkä voi saadakaan; tiedättehän, että olemme hyvin köyhiä».

»Ehkä niin onkin parempi», sanoi rouva miettiväisenä. »Olette kai kuitenkin vastannut?»

»Tietysti, heti. Olen kirjoittanut heille, etteivät nämä pankkihuoneet ole muuta kuin suoraa keinottelua, olen todistanut, etteivät voi muuta ollakaan. Mahtavat sitten ainakin olla varuillaan!»

»Mutta, kuten sanotte, eihän heillä ole mitään — kadotettavaa?»

»Silloin on kirjeeni muille varotuksena», tuumi professori, ja sanat tuntuivat pysähtyvän hampaiden taa.

»Hyvästi, herra professori», sanoi rouva äkkiä, tullen kuolon kalpeaksi, kuin olisi jäinen kylmyys hänet vallannut.

Professori katseli vielä, miten hän kulki pihan poikki ja alkoi nousta portaita. Sitten lähti hän työhönsä, ajatellen jälleen saamaansa kirjettä, jossa sisar niin tarkasti kyseli pankkihuoneista, paljaasta uteliaisuudesta, kuten hän kirjoitti, vain kuullakseen niistä jotain. Mutta veljestä, tuntui, kuin olisi kirjeestä huokunut sydämentuskaa. Eihän äidillä ja sisarella ollut pienintäkään omaisuutta; miksi siis tämä suuri uteliaisuus?

Signora Eleonora Triggiano taas puolestaan tunsi koko surutaakkansa raskaana painona laskeutuvan sielulleen, hitaasti, ikäänkuin väsyneenä, noustessaan portaita ylös.

Tuskin oli hän joutunut huoneustoonsa, kun palvelijatar antoi hänelle kirjelipun. Siinä oli muutama lyijykynällä kirjoitettu rivi, jonka hänen miehensä oli asemalta lähettänyt. Se kuului yksinkertaisesti:

»Rakas Eleonora!

Matkustan Costa pankin asioissa Salernoon; paljon rahoja ansaittavissa. Kolmen, neljän päivän perästä olen jälleen kotona. Näkemiin!

Carlo.»

Ei yhtäkään sydämellistä sanaa hänelle, ei mitään muuta kuin pankkihuoneesta ja rahoista. Ja kentiesi ei hän ollut matkustanut yksinkään! Ehkä oli hänen mukanaan tuo nainen… miksi signor Paolo häntä kutsuikaan?… niin, Lidia Gioiaksi, joka varmaan oli valenimi. Hän viskasi pois hattunsa ja kaapunsa, välittämättä palvelustytöstä, joka kysyi, kattaisiko hän suuruspöydän. Rouva vaipui nojatuoliin, epätoivoisena painaen nyrkkiin puristettuja käsiään päin ohimoitansa ja silmiänsä. Hän ei enää ollut lemmenkade, hän oli puhunut totta Paolo Collemagnolle. Mutta hänen sieluansa painosti aavistus lähenevästä, turmiollisesta elämänkäänteestä, ja tällä hetkellä oli hän sellaisessa neuvottomuuden ja turvattomuuden tilassa, jossa meistä tuntuu, kuin horjuisi pohja jalkaimme alla ja kuin kiusattu sydän parka turhaan etsisi pelastusrengastansa. Hän oli yksin. Rehellisellä ja vilpittömällä mielellä oli hän uskonut elämänsä miehensä, Carlo Triggianon käsiin; tämä ei kuitenkaan osannut pitää hänen sydäntään arvossa ja oli todellisuudessa jo eronnut vaimostaan, vaikka he lain ja ihmisten edessä vielä olivat erottamattomasti yhdistetyt. Hänellä ei ollut lapsia, ei sukulaisia eikä ystäviä muita kuin yksi ainoa, Paolo Collemagno. Mutta tämähän ei tuntenut häntä kohtaan ainoastaan ystävyyttä, vaan rakkautta! Tuo nuorukainen oli häntä rakastanut jo kaksi vuotta lohduttamattomalla, toivottomalla, intohimoisella rakkaudella, ja kun hän ajatteli hyvää nuorukaisparkaa, jonka elämän tarkotuksena ja päämääränä hän oli, aukeni hänestä tiellensä toinenkin kuilu. Hän oli todella puhdas ja hyvä, hän inhosi pahaa ja syntiä; mutta kuinka usein oli hänen vastustuksensa muuttunut sääliksi, niin sääliksi, sääliksi! Mutta kuka sääli häntä, yksinäistä ja hyljättyä? Siinä hän makasi kylmän, harmaan talvipäivän hämärässä, äänettömän huoneensa hiljaisuudessa. Ja koko hänen kotinsa oli hiljainen ja äänetön kuin koko suunnaton palazzo Cariatikin, joka kolmekerroksisena kohosi Corson varrella ja kuusikerroksisena komeili via della Concordialle päin. Siinä oli kaksi isoa porraskäytävää, kolmet pienet portaat, kahdet palvelijoita varten, sekä kaksikymmentäneljä pienempää ja suurempaa huoneustoa. Mikä yksinäisyys! Ja missä oli sillä aikaa hänen miehensä? Salernossa, ajamassa noita kauheita asioita, jotka täyttivät hänet pelolla ja mahdollisesti riistivät hänen miehensä kunnian; Salernossa, tuon maalatun naisen, tuon Lidia Gioian seurassa, joka tyytyväisenä käytti väärin voitettua kultaa. Oi, tätä yksinäisyyttä! Mutta missä oli sitten Paolo Collemagno? Varmaan ei kaukana hänestä, huoneessaan kolmannessa kerroksessa, jossa hän ehkä juuri kirjoitti hänelle yhtä noista syvästi tunteellisista kirjeistä, joihin hän ei koskaan vastannut, mutta joita hän ei säälistä hennonut kieltäytyä ottamasta. Vai ajatteliko hän ehkä hänen palavaa rukoustansa miehensä pelastamiseksi ja pani toimeen tutkimuksia? Mutta eikö Paolo tälläkin osottanut rakkauttaan, niin jaloa, sankarillista rakkautta, että hän tunsi itsensä liikutetuksi syvimmässä sydämessään ja kiitollisuuden vahvain siteitten sitomaksi? Mutta ei häntäkään, jota hän intohimoisesti rakasti ja joka epäilemättä olisi rientänyt hänen luokseen ainiaaksi… ei Paolo Collemagnoakaan hän saanut kutsua. Hänestä oli yksinäisyys hyve, tuon miehen seura syntiä. Yksin, yksin, yksin!

Ja kun palvelustyttö ilmoitti, että donna Concettina, rukoileva sisar, halusi puhua hänen kanssaan, ei hän lähettänyt tätä pois, jotta ei enää olisi yksin, vaan pääsisi omasta epätoivostaan ja tuskallisista ajatuksistaan. Hän tuskin tunsi donna Concettinaa, rukoilevaa sisarta, joksi häntä kutsuttiin, hän oli hänet naapurinaan vain pari kertaa tavannut, sillä donna Concettina asui toisen kerroksen kolmannessa porraskäytävässä. Hän kävi aina köyhästi puettuna, hiljaisena, alasluoduin silmin ja niin hiljaisin askelin, kuin olisi hänellä huopa-anturat kengissään. Niin astui hän nytkin varovasti sisälle, puettuna mustaan villapukuun, mustaan kaapuun ja mustaan, leuvan alle solmittuun suruhattuun. Kellertävissä käsissään piteli hän, kylmästä huolimatta, vanhanaikuista, kudottua työlaukkua, jonka päällä komeili kiekuva kukko mitä haljastuneimman värisenä.

Rukoilija-sisaren, donna Concettinan, kasvot olivat kauttaaltaan vahankeltaiset, ikäänkuin ei hänen suonissaan olisi virrannut pisaraakaan verta, ohuet huulet olivat tuskin vaaleanpunaiset ja hiukan tummahkot silmäluomet peittivät aina viekkaan katseen.

»Kiitetty olkoon Jeesus ja pyhä neitsyt!» tervehti hän hiljaisella äänellä.

»Aina ja ijankaikkisesti», vastasi signora Eleonora, joka tunsi kaavan.

»Ehkä häiritsen?» kysyi rukoilija-sisar, katsellen ympärilleen ja ristiten vahanväriset kätensä työpussin ympäri.

»Ette ensinkään», vastasi signora Eleonora, joka mielellään tahtoi paeta synkkiä ajatuksiaan.

»Te voisitte tehdä minulle hyvän työn», sopersi donna Concettina.

»Mielelläni, voimaini mukaan», vastasi signora Eleonora, joka ei ollut erittäin rikas, mutta aina hänen kätensä olivat valmiit antamaan jotakin köyhille.

»Tiesinhän, että te olette hyvä hengetär ja hurskas sielu, joka ette sitä minulta kiellä. Pidän sitä aina minulle erittäin suurena suosionosotuksena.»

»Puhukaa peittelemättä», vastasi vaalea rouva kärsivällisenä, näyttämättä vastenmielisyyttään pitkiin esipuheisiin.

»Tahdon sanoa teille, että me, äitini ja minä, olemme niin rutiköyhiä, että tuskin voisimme elää, jollemme paikkaisi silkkisukkia ja kutoisi pitsejä, hiukan ansaitaksemme. Voi, rouvaseni, kuinka vaikeata, kuinka kovaa on elämä, kun tahtoo elättää itsensä rehellisesti!» lisäsi hän huokaisten, ikäänkuin hänen olisi täytynyt kestää mitä vaikeimpia sieluntaisteluita, joissa hänen siveytensä olisi ollut lähellä haaksirikkoa.

»Niin, se on vaikeata», vastasi signora Eleonora, syvään huoaten.

»Kenellä meistä ei olisi koetuksia kestettävänä!» alkoi rukoilija uudestaan, tutkivasti vilkaisten Eleonoran kauniita kasvoja. »Elämä on alituista taistelua. Yhdellä on enemmän, toisella vähemmän kärsittävää, mutta kaikkien täytyy taistella. Äitini ja minä olemme koko ikämme saaneet kärsiä. Vasta nyt näkyy toivon välke pilkoittavan…»

»Kuinka niin?» kysyi signora Eleonora hajamielisenä, sillä häntä ikävystytti tämä intoileva puhe, joka ei auttanut häntä surujansa unohtamaan.

»Uusien pankkihuoneitten avulla», mutisi rukoilijasisar, antaen katseensa vielä kerran tutkivasti kiertää huonetta.

»Pankkihuoneitten?» huudahti Eleonora, suuresti hämmästyen.

»Niin. Koko maailmahan käyttää hyväkseen tätä kultasadetta, tätä mannaa, jonka Herra antaa sataa taivaasta! Se on todellinen Jumalan siunaus, joka nyt vuotaa Napolin yli ja jota se synteinsä tähden ei totisesti olisi ansainnut. Miksi emme mekin köyhyydessämme saisi osaamme siitä? Emmekö mekin ole Jumalan lapsia? Emmekö mekin ansaitse niin monien kärsimyksien jälkeen lohdutusta?»

»Mutta kuinka?» kysyi Eleonora vielä kerran, yhä enemmän hämmästyen.

»Tietysti», jatkoi rukoileva sisar, huomaamatta kysymystä, »olen jo kysynyt neuvoa hurskaalta papiltamme, don Teofilolta. Äitini ja minä emme koskaan tee mitään, kuulematta ensin hänen mieltään. Hyvä pastorimme kuunteli minua kärsivällisesti, kun kerroin hänelle hätämme, ja sanoi sitten, ettei ollut Jumalan tahtoa vastaan, mitä aioin tehdä. Eihän lehtikään liiku ilman, että Herra niin tahtoo! Siis ei ole mikään synti, jos käytämme hyväksemme pankkihuoneita, joiden Jumala antaa olla olemassa.»

»Mutta mitenkä sitten?» kysyi Eleonora kolmannen kerran mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.

»Olen tullut luoksenne», jatkoi rukoilija-sisar yhä, osottaen viittauksella, että hän nyt tuli asiaan, »koska puolisonne, don Carlo, on pankkiiri signor Costan, tuon Napolin hyväntekijän, läheinen ystävä; signor Carlo voisi tehdä paljon meidän puolestamme. Tahdotteko te, hänen vaimonsa, pyytää sitä?»

»Ette vielä ole minulle sanonut, mitä toivotte pankkiiri Costalta. Mieheni… niin, luulen tosin … että hän tuntee hänet…»

»Tunteeko hänet! Hänhän on kerääjä…»

»Mikä hän on?»

»Kerääjä.»

Tämä outo sana tuotti signora Eleonoralle ikäänkuin piston sydämeen. Mutta hän ei sanonut mitään, rukoilija-sisaren pistäessä kätensä työpussiin ja kaivellessa sitä, etsien jotain. Signora Eleonora odotti, että nyt ilmestyisi anomuskirje, jossa donna Concettina omassa ja äitinsä nimessä pyytäisi pientä lahjaa suurelta pankkiiri Costalta. Mutta eipä ilmaantunutkaan mikään pitkinpäin taitettu paperi, jollaisille Napolissa tavallisesti anomuskirjeet kirjoitettiin, vaan sen sijaan keltainen, todellakin keltainen pergamenttilompakko, joka oli useasta paikasta rikki ja sidottu kiinni käärenauhoilla.

Rukoileva sisar piteli sitä hartaan liikutuksen valtaamana kuin pyhää esinettä, asetti sen sitten, pudotettuaan työpussin lattialle, jossa se näytti valkoiselta rääsyltä, polvilleen ja avasi sen. Luoden kissamaisen viekkaan katseen ympärilleen, sanoi hän: »Me tahtoisimme panna pienet säästömme talteen pankkihuone Costaan.»

»Ah!» huudahti Eleonora, rajattomasti ihmetellen.

»Se on hyvin pieni, kolmenkymmenen vuoden kuluessa tuskalla ja kieltäymyksillä koottu summa. Tosin meillä silloin tällöin on ollut tilaisuus lainata ystävillemme pieniä summia ja siitä on meitä palkittu. Mutta ajat ovat niin huonoja, rouvaseni», lisäsi hän huokaisten, »ettemme siitä huolimatta ole milloinkaan voineet vuodessa saada enempää kuin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia. Nyt, kun Costa maksaa viisitoista ja kahdeksantoista prosenttia kuukaudessa, ymmärrätte, että olemme vaatineet vähät rahamme takaisin velallisilta. Siitä on ollut vaivaa. Kuinka monta rukousta olemmekaan sen tähden kohottaneet taivaalle! On niin tavattoman itsepäisiä velallisia, jotka tosin maksavat korot, mutta eivät millään ehdolla tahdo maksaa pääomaa! Mutta taivaallinen isäni ja eräs hurskassieluinen oikeudenpalvelija ovat auttaneet minua, sillä ei ole toista, joka niin osaisi yhdistää hurskauden ja tarkkuuden kuin Gaetano Falcone. Lyhyesti, olen vihdoinkin saanut kaikki kootuksi ja olen tuonut rahat mukanani, keskusteltuani papin kanssa vakavasti, ja toivon, että te annatte ne miehellenne.»

Puhuessaan laski hän hitaasti seteli seteliltä rahojansa. Mutta Eleonora oli uudestaan joutunut sydäntuskansa valtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisivat nuo häpeälliset korot punoneet hänen ympärilleen verkon, joka veti hänet häviöön.

»Kuinka suureksi summa nousee?» kysyi hän koneellisesti, luullen, että oli kysymys muutamasta sadasta lirasta.

»Valitettavasti on se hyvin pieni vain», sanoi rukoileva sisar, mutisten luvun toisensa jälkeen, ja signora Eleonora peitti kädellä silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä kauhistavaa näytelmää, ja odotti kärsivällisenä. Ja kesti melkoisen ajan, ennenkuin rukoilija-sisar, vihdoinkin päätettyään laskemisen, kääri setelinsä tukkuun, jonka ojensi vaalealle Signoralle, ja sanoi muitta mutkitta: »Siinä on neljätuhatta liraa.»

»Mitä?»

»Neljätuhatta liraa», toisti hän.

»Jotka ovat teidän?»

»Meidän säästöjämme.»

»Ja te aiotte sijoittaa ne pankkiin?»

»Niin, mutta me aiomme erityisenä suosionosotuksena pyytää kaksikymmentä prosenttia kuukaudessa.»

»Erityisenä suosionosotuksena…?»

»Teidän puolisonne voi osottaa meille sen suosion. Mitäpä Costalle merkitsee joko kahdeksantoista tai kaksikymmentä prosenttia? Hänelle, joka ansaitsee niin paljon, on se ihan sama.»

»Keneltä siis luulette hänen niin paljon saavan?»

»Ettekö sitä tiedä? Teidän oma miehennehän sen on meille sanonut. Rahat tulevat Franceschiellolta.»

»Keneltä, Franceschiellolta?»

»Frans toiselta, bourbonilaiselta. Hän tahtoo napolilaisilleen osottaa suosiotansa; ja sitten, kun hän on tehnyt meille hyvää ylenmäärin, tulee hän itse takaisin, ja kaikki ottavat hänet avosylin vastaan. Oletteko jo kuullut laulun, joka aiotaan Franceschiellon tervetuliaisiksi laulaa?»

»Enhän tiedä mistään», vastasi signora synkän epätoivoisena.

»Arapite port' e ffeneste ca chill' amiso è teste.» [Avatkaa ovet ja akkunat, sillä ystävänne jo saapuu. Suomentaja.] Se merkitsee, että iloitsemme, kun bourbonilainen jälleen tulee. Mutta me vaadimme kaksikymmentä prosenttia, ymmärrättekö? Äiti ja minä olemme jo laskeneet monen kuukauden tulot.»

»Tässä ovat rahat», jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, ojentaen signora Eleonoralle jälleen setelitukkua. »Mutta… ymmärrättehän? Kaksikymmentä prosenttia! Muuten pidämme nuo muutamat liramme ja käytämme ne muuhun.»

»Pitäkää ne»; sanoi signora Eleonora kylmästi.

»Kuinka?»

»Minä en ota niitä.»

»Miksi ette? Siksikö, että vaadimme kaksikymmentä prosenttia kahdeksantoista sijasta. Voi, rouva, hyvä rouva, mehän olemme niin köyhiä ja eläminen on niin vaikeata! Vakuutan teille, että jollei minulla olisi vanhaa äitiäni, en välittäisi siitä ensinkään; mutta kun jo on niin köyhä, täytyy tehdä parhaansa, jottei enää köyhtyisi enempää. Olemme tehneet laskumme; me tarvitsemme juuri kaksikymmentä prosenttia, siitä emme mitenkään voi luopua.»

»Voitte tehdä miten tahdotte, donna Concettina, mutta minä en voi rahojanne ottaa.»

»Ja miksi ette?»

»Koska en tiedä mitään noista pankkihuoneista, enkä tahdokaan tietää, en nyt… enkä koskaan.»

»Oletteko sitten mitään panneet niihin?»

»Minä? En», lisäsi signora jäisellä äänellä. »Mutta pidän parempana olla sekautumatta raha-asioihin.»

»Miksi ette sitten salli minun puhua miehenne kanssa?»

»Hän ei ole kotona. Hän on Salernossa.»

»Tuleeko hän pian takaisin?»

»En tiedä. Ehkä parin, kolmen päivän perästä.»

»Niin odotan häntä, vaikka olenkin hyvin pahoillani, kun menetän kaikilta näiltä päiviltä korot. Me olemme köyhiä ihmisiä, ymmärrättehän?»

»Miksi ette itse vie rahojanne Costaan?»

»Siellä, kuten muissakin pankeissa, on sellainen tungos! Tietysti! Kuka ei käyttäisi hyväkseen Jumalan siunausta? Mutta minä kainostelen niin suuria ihmisjoukkoja. Ja sitten, ei minulle korkoja ylennetä, kun en ole tunnettu. Odotan siis mieluummin teidän miestänne.»

»Oletteko sitten niin varma, että hän tekee teille tämän palveluksen?»

»Olen tietysti», vastasi rukoilija-sisar riemuiten. »Hänhän on jo monta aikaa puhunut minulle siitä aina, kun olemme portaissa tavanneet toisemme, ja neuvonut minua panemaan omiani ja ystäväini rahoja pankkiin.»

»Hyvä on», vastasi signora Eleonora, kohauttaen olkapäitään, kuin pudistaakseen taakan päähänsä. »Odottakaa häntä.»

»Säilytättekö salaisuuteni?» kysyi rukoilija-sisar, pistäessään rahojaan takaisin kellastuneeseen lompakkoon. »En tahtoisi, että tässä talossa tiedettäisiin meidän pienistä säästöistämme! On niin paljon pahoja ihmisiä! Ja näinä parina päivänä voisi tapahtua varkaus. Me naiset asumme ihan yksin. Siksi pyydän hartaasti, ettette puhu mitään.»

»En näe ketään, enkä puhu tästä kenellekään mitään.»

»Madonna tietänne valaiskoon», sanoi rukoileva sisar, nousten lähteäkseen.

»Pyhä neitsyt olkoon kanssanne», vastasi signora Eleonora hurskaasti.

Kun hän jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä kuin huumautuneeksi. Palvelijatar tuli uudestaan sisälle kysyäkseen, halusiko rouva syödä välisuuruksensa; oli tullut myöhäinen ja tytöllä näytti olevan kiire. Niin lähti siis vaalea rouva väsyneenä ja uupuneena autioon ruokahuoneeseen, syödäkseen siellä yksin ja kiireisesti, palvelijan hätäisesti palvellessa.

Vähän ajan kuluttua kysyi tämä: »Salliiko rouva minun mennä ulos syömisen jälkeen!»

»Kyllä, mutta tulkaa pian takaisin, sillä minä olen yksin.»

»Kaksi tai kolme tuntia tarvitsisin», sanoi tyttö, tuoden kahvia. »Minulla on kaksi hyvin tärkeätä asiaa.» Ja tavasta, millä hän rouvaa katseli, näki, että hän olisi mielellään sanonut kaikki. Tämä nousi, mennäkseen takaisin saliin, antaen tytölle silmillään merkin jatkaa. Hänellehän oli kaikki tervetullutta, mikä saattoi hänet pakenemaan ajatuksiansa ja vaipumaan täydellisen unohtamisen ja huumauksen tilaan.

»Teidän armonne tietää, että aion mennä naimisiin parin kuukauden perästä ja että saatoin säästöjeni ja kaikkien rouvan antamien lahjojen avulla hankkia itselleni liinavaatteita, koristuksia ja hiukan vaskiastioitakin keittiötä varten. Sulhaseni Totonno on myöskin tehnyt ostoksia, ja niin ei meille ole jäänyt soldoakaan, [1 soldo — 5 penniä. Suomentaja.] jolla voisimme häitä viettää.»

»Annan teille hiukan siihen tarkotukseen», sanoi rouva, katsellen hajamielisenä erään ranskalaisen romaanin päällyspaperia.

»Armollinen rouva on niin hyvä!» vastasi palvelijatar liikutettuna. »Mutta me tarvitsemme melkoisen summan, meidän pitää maksaa kolmen kuukauden vuokra ja muita sellaisia menoja. Siksi päätimme eilen Totonnon kanssa viedä panttilainastoon liinavaatteemme, koristeet, vaskikalut, lyhyesti kaiken, mitä voi pantata. Siellä annamme niiden olla kolme kuukautta ja sijoitamme kaiken, mitä niistä saamme, pankkiin. Kolmessa kuukaudessa, rouva kulta, kasvaa se meidän laskujemme mukaan melkein kaksinkertaiseksi; siinäpä todellinen ilo. Esimerkiksi, jos saamme kolmesataa liraa panttilainastosta… niin kasvaa se meille kolmessa kuukaudessa korkoa satakahdeksankymmentä liraa. Sitten lunastamme panttiin pannut tavarat ja meille jää satakahdeksankymmentä liraa. Oi, Totonno ja minä olemme kaiken niin hyvin laskeneet.»

»Raffaella parka!» huokasi signora Eleonora hiljaa.

»Mitä, minäkö? Ei se ole säälittävä, jolla on omaisuutta ja terveys; ja nyt, kun meillä on uudet pankkihuoneet, ei kukaan ole köyhä, rouvaseni.»

Rouva painoi päänsä alas, alkaen lukea.

»Annatteko minulle kolme tuntia aikaa, armollinen rouva? Meidän täytyy ensin mennä panttilainastoon ja sitten pankkiin. Panttilainastossa on aina paljon ihmisiä, sillä kaikki tahtovat viedä rahoja pankkiin ja panttaavat siksi kaikki, mitä heillä on. Me annamme kauniit villaiset sänkyvaatteemmekin, jotta summa tulisi suuremmaksi. Portinvartia on pantannut aito hopeaisen pyhän Genovieffankin, niin että on todella synti…»

»Menkäähän jo, menkää, Rafaella parka!» mutisi hänen emäntänsä hiljaa.

»Ettekö tarvitse mitään?»

»En mitään.»

»Hyvästi, armollinen rouva.»

»Näkemiin.»

Ja niin oli hän jälleen yksin. Hänen tuskiensa katkeruus oli kuitenkin vähentynyt. Hän ajatteli, tuntematta erityistä tuskaa, että oli kuin olisi hän ollut mukana haaksirikossa ja kärsinyt sen kaikki kauhut Hän oli mielessään tuntenut häviämisen katkeran toivottomuuden ja kuolemankamppauksen, aaltojen lyödessä hänen ylitsensä ja vetäessä hänet mukanaan syvyyteen. Mutta nyt oli tuo kamala silmänräpäys ohitse. Hän oli hukkunut. Hänestä tuntui kuin hän makaisi äärettömän meren pohjalla, hiekalla ja levillä leväten, ja nukkuisi vienosti, suloisessa hervottomuudessa, jonka tuollainen kamppailu tuottaa. Hän huomasi olevansa auttamattomasti hukkunut, tunsi voimansa perikadon tykkänään uuvuttamiksi, suunnattomain vesimääräin painaessa hänen ruumistaan ja päätään. Mitä hän enää voi tehdä? Hänhän oli hukkunut. Kaikki oli häntä vastaan noussut kovana kohtalona ja tämä kohtalo oli yllättänyt hänet, heikon naisen, ja voittanut jo ennen taistelua; eikä kuolinhetken katkerasta surusta ollut jäänyt muuta jälelle kuin alakuloinen valitus kaiken sen tähden, mitä hän oli ympäristöstään ja itsestään kadottanut. Hänen suloiset kasvonsa erottautuivat kalpeina synkkää taustaa vastaan; hän oli puettu pumpuliseen pukuun, jota vyö piti koossa, ja hän liikkui elottomana, aavemaisena makuuhuoneensa parvekkeella, josta näki palazzo Cariatin puutarhaan.

Rakennuksen vastapäisessä osassa näkyi eräästä akkunasta Paolo Collemagnon uskolliset, hellät kasvot. Hymyiltyään heikosti toisilleen, katselivat he aivan ajatuksiinsa vajonneina, puhumatta, liikkumatta, toisiaan. Tunnit kuluivat, päivä läheni loppuaan, ja yhä seisoi akkunansa ääressä maailman unohtanut ja hyljätty Eleonora Triggiano.