IV.

Kellon käydessä kahdeksatta tuli palvelustyttö Eleonora Triggianon makuuhuoneeseen. Hänen emäntänsä luki hämärässä päivänvalossa, joka tunki sisälle puoleksi sulettujen ikkunaluukkujen kautta. Eleonora oli niin kalpea ja hänen silmänsä olivat niin väsyneet, kuin olisi hän lukenut koko yön. Ja ihan konemaisesti kysyi hän kauniilla, mutta ilmeettömällä äänellä, josta tuntui joka ilon ja surun väre kuolleen: »Onko mieheni palannut?»

»Ei», vastasi Raffaella huokaisten, »ei hän tänäkään aamuna ole palannut». Eleonoran mies oli ollut jo neljä päivää poissa kotoa, ilmoittamatta mitään vaimolleen; niin ei ollut ennen koskaan tapahtunut, ja siksi rouva kysyi joka aamu, kun Raffaella tuli hänen huoneeseensa, ja joka iltapäivä, kun hän palasi kävelyltään, yksitoikkoisesti: »Onko mieheni palannut?»

Ja tyttö mutisi, kääntäen päänsä pois, ikäänkuin tuskaista hämilläänoloansa peittääkseen: »Ei, hän ei ole tullut kotiin». Niin tottui Eleonora Triggiano vähitellen elämänsä suureen ja surulliseen tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Hän ei halunnut enää mitään, ei Jumalalta, ei mieheltään eikä maailmalta; hän eli hetkestä hetkeen, päivät pitkät, ajattelematta omaa asemaansa. Hänelle oli välttämätöntä olla ajattelematta, miettimättä, kyselemättä itseltään, miksi oikeastaan eli; hän pelkäsi, että muuten epätoivon hetkenä unohtaisi itsensä.

Nuorena ja kauniina, sydän tuntehikkaana ja sielu täynnä korkeita ihanteita, huomasi hän yhtäkkiä olevansa yksin ja hyljättynä avarassa maailmassa, ilman turvaa, ilman apua, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella. Siksi kulutti hän päivänsä lukemalla ja kävelemällä ja vietti monta tuntia kirkossa rukoukseen vaipuneena, näyttämättä milloinkaan kiihottuneetta tai kärsivältä; päin vastoin puhui hän asioista aina vain pintapuolisesti ja harrasti kaikellaisia pikku asioita, välttääkseen suurta kysymystä, joka täytti koko hänen sielunsa.

»Missähän herra nyt on?» kysyi Raffaella, joka ei voinut sietää, että hänen emäntänsä oli niin yksin ja hyljättynä.

»Hän on poissa asioilla», vastasi silloin Eleonora vältellen.

Mutta kun levottoman tytön kysymykset tulivat tiheämmiksi ja epäilevämmiksi, vastasi Eleonora hänelle eräänä päivänä kuivasti: »Älkäähän huoliko niistä asioista, Raffaella».

Eikä nyt puhunut kukaan enää hänelle hänen miehestään, eikä mikään enää voinut irroittaa häntä henkisestä tylsyydestä, ei surukaan. Tosin kysyi hän yhä miestään, mutta enemmän uteliaisuudesta kuin levottomuudesta.

»Ehkä hän tulee tänään», lisäsi Raffaella tänä aamuna, auttaessaan emäntäänsä pukeutumaan.

»Ehkä»… mutisi Eleonora Triggiano itsekseen, ja samassa keskeytti hänet äkkinäinen sade.

Aikainen kevät ilmoitti Napolissa tulonsa tällaisella lämpimällä, pitkä-aikaisella sadekuurolla, joka tuli kohisten ja lopetti äkkiä kylmyyden ja pohjantuulen, antaen sijaa lämpimille tuulille, jotka hiljaisella hyväilyllään rauhoittavat ja virkistävät hermoja kuin rakkaat kädet.

»Sataa, miten ikävää!» sanoi Eleonora. Hän tunsi ennakolta loppumattoman pitkän päivän tyhjyyden suuressa, autiossa huoneustossaan. Eikä hän enää tiennyt mitä tehdä, mitä lukea, millä kuluttaa aikaansa, jotta voisi estää sydämensä äkkinäisen heräämisen, jota hän pelkäsi. Ja sellaisia yksinäisiä, yksitoikkoisia päiviä, jolloin toivo kuolee, näki hän loppumattomana ketjuna tulevan ja menevän, niin että hänet valtasi selvä pelon tunne, ja elämä tuntui hänestä sietämättömän pitkältä ja tyhjältä. Kevätsade rapisi ikkunoita vastaan ja koko kaupunkia peitti suuri, harmaa huntu. Mutta rajuilma toi mukanaan koko heräävän kevään hempeyden, ensimäiset hennot kukat ja koko etelämaisen kasvirikkauden kauniin loiston. Se oli lempeätä, virkistävää sadetta, ja kadulla juoksivat pojat paljain jaloin ja avopäin ja huusivat nauraen: »Sataa, sataa!»

Mutta mitäpä se häntä, hyljättyä liikutti, että sade lopetti kylmän talven; eiväthän häntä varten enää ruusut kukkineet. Sulottomina ja ikävinä vierivät hänen ohitsensa kevät, kesä, syksy ja talvi; ei mikään vuodenaika voinut tuoda mitään uutta. Hänen koko elämänsähän oli samaa pitkää, yksinäistä vuodenaikaa ilman kukkasia, ilman hedelmiä.

»Tässä on kirje», sanoi palvelustyttö, joka juuri tuli uudestaan huoneeseen, missä Eleonora istui välinpitämättömästi kammaten pitkiä, vaaleita hiuksiansa.

»Kirjekö?» kysyi hän hajamielisenä.

»Niin, eräs palvelija on tuonut sen ja odottaa vastausta.»

Eleonora avasi kuoren. Kirje oli vain Paolo Collemagnolta ja kuului:

»Signora Eleonora!

Työ, jonka annoitte tehdäkseni, on tehty. Hän, jota rakastatte, on suuressa vaarassa. Ainoastaan Te voitte hänet pelastaa. Sanokaa, missä voin tavata Teidät tänään ja mihin aikaan. En uskalla pyytää, että ottaisitte minut vastaan kotonanne. Käskekää, minä tottelen, ja luottakaa minun rajattomaan uskollisuuteeni.

Paolo Collemagno.»

Miettien katseli Eleonora kirjettä. Hän, jota rakastatte! Kuka? Hän vaistomaisesti tunsi, että hän tuskin rakastaisi enää ketään, ei itseänsä eikä muita. Kuitenkin oli hän valmis tekemään viimeisen uhrauksensa, jota häneltä nyt menneisyyden nimessä vaadittiin. Hänellä oli tuon miehen nimi; siksi hän tahtoi pelastaa hänet, ainakin koettaa pelastaa, sillä oikeastaan hän tunsi itsensä haluttomaksi, melkeinpä välinpitämättömäksi, ja hänestä oli melkein vastenmielistä, että hänet oli ravisteltu hereille tylsästä uneliaisuudestaan. Niin kirjoitti hän hitaasti, ensi kerran, Paolo Collemagnolle seuraavat rivit:

»Kun ilma selkenee, niin odottakaa minua Capodimonten puistossa, ensimäisessä lehtokujassa. Tulen sinne heti, kun päivä alkaa paistaa. Kiitos!

Eleonora Triggiano.»

Tämän epämääräisen, ylimalkaisin lausein kirjoitetun vastauksen lähetti hän miehelle, jota jumaloi. Kentiesi sade ei lakkaisi koko päivänä ja hän voisi olla menemättä kohtaamaan miestä, joka herättäisi koko hänen tuskansa uuteen eloon, jossa kaikki ne vaarat, joita hän pelkäsi, uudelleen ympäröisivät hänet uhkaavina ja samalla kertaa houkuttelevina. Hän pelkäsi tuota kohtausta, jossa hän varmaan kuulisi kauheita asioita; vähintäin pakottaisi se hänet jälleen elämään, tahtomaan jotain ja katsomaan onnettomuutta silmästä silmään. Ennen kaikkea näkisi hän uudestaan Paolo Collemagnon, hänen täytyisi katsella hänen kauniisiin, rehellisiin, uskollisiin kasvoihinsa, kuunnella hänen sydämeentunkevaa ääntään, jonka sointu sai hänet joka kerta värähtämään säälistä ja hellyydestä. Hän oli niin hartaasti rukoillut, että Jumala saattaisi hänen sielunsa yhä enemmän täydelliseen unhoittamisen, täydellisen lamaantumisen tilaan, joka tekisi hänelle mahdolliseksi olla mitään ajattelematta, mitään tietämättä ja antaisi hänen elää jonkinlaisessa puoliunessa. Ja nyt äkkiä kajahti ääni, joka huusi häntä haudasta, voimakas ääni, joka käski häntä nousemaan ja kulkemaan. Oi, kunpa sade ei milloinkaan lakkaisi, kunpa se upottaisi koko maailman, jotta häneltä säästyisi tuo tuskallinen herääminen! Mitä he häneltä tahtoivat, nuo itsekkäät ihmiset? Miksi he huusivat häntä takaisin elämään? Miksi täytyi hänen, naisparan, jolla ei ollut voimaa, ei rohkeutta, taasen heittäytyä elämän taisteluun? Mitä he vaativat hänen runnellulta sydämeltään? Ja sateen rapistessa yhä hiljemmin akkunoita ja katukivitystä vastaan, heräsivät hänen sydämessään kaikki epäilykset, kaikki tuskat, lyhyesti, tuskainen elämä raastavine riitoineen. Levottomasti kulki hän edestakaisin huoneessa, luullen tukehtuvansa yksinkertaisessa ruskeassa villapuvussaan, sillä jo sateen kestäessä alkoi kesä henkiä lämpöä, ja hänen kuivuneissa suonissaan alkoi jälleen virrata nuori, kuuma veri. Hänen levottomuutensa yhä kasvoi ja miettien koetti hän päästä selville, minkälainen se vakava, suuri onnettomuus olisi, joka uhkasi hänen puolisoansa; ja kun hän yhdisti miehensä pitkän poissaolon Paolo Collemagnon kirjeeseen, loihti mielikuvitus hänen eteensä mitä synkimpiä kuvia. Yhä hiljaisemmin virtaili sade tänä helmikuun aamuna, mutta hän, vaipuneena synkkiin mietteisiinsä, ei sitä huomannut. Oi, hänen unelmansa levosta, rauhasta ja unhotuksesta oli lopussa, hän oli uudestaan annettu alttiiksi onnettoman olemassaolon lohduttomuudelle ja suruille. Missähän oli nyt hänen miehensä? Mitkä vaarat häntä uhkasivat? Kuinka olisi mahdollista hänet pelastaa, olisiko hänellä edes kyllin voimia siihen? Ah, miten kovasti hänen sydämensä nyt äkkiä tykytti, kuinka pian ja helposti se oli avoinna epäluulolle, pelolle, äkkinäiselle heikkoudelle ja innostukselle! Ja kun hän siten, vaipuneena synkkiin ajatuksiin tunnin toisensa perästä, kulki autioitten huoneittensa läpi yhä enenevästi kiihottuen, unohti hän epätoivoisten tavalla ajan. Kello oli yksi, kun heikko auringonsäde valaisi hänen ikkunansa. Ajatuksetonna katseli hän ulos. Hänenhän täytyi mennä, hänen täytyi saada selko asiasta; hänenhän täytyi pelastaa puolisonsa kunnia, ehkäpä sen miehen elämäkin, jota hän oli rakastanut. »Hän, jota rakastatte», oli Paolo Collemagno kirjoittanut nöyränä ja kärsien. Ei, ei, ei hän enää ketään rakastanut eikä tahtonut rakastaa, hänet oli vain uudestaan herätetty tuntemaan elämän raskaita velvollisuuksia, ja hän tunsi niiden painon laskeutuvan päälleen vakavana ja vaativana.

»Siis toimeen», sanoi hän.

Kun hän talonsa ovella astui vaunuihin, oli helmikuun taivaalle levinnyt kirkas sini, joka seuraa pitkällisiä ukkossateita, ja sekä kadut että ilma olivat vielä lempeän, tuoksuvan kosteuden täyttämät. Eleonora Triggiano oli antanut tuoda umpivaunut, peittääkseen kiihottunutta mielentilaansa, mutta, huolimatta suljetuista ikkunoista, kääntyi moni ohikulkijoista katsomaan kalpeata, vaaleaveristä, mustapukuista naista, jonka melkein elottomat kasvot näyttivät oudoilta tiheän, mustan harson alta. Hän oli niin kiihottunut, että olisi suonut vaunuilla olevan siivet, mutta tässä ei päästy edes rivakasti eteenpäin, koska oli ylämäkeä ja katu liukkaan, sateen tuoman mudan peittämä. Niin kulki hän hitaasti ylös Toledokatua, jolla melkein pitkin pituuttaan näkyi suuria punaisia, keltaisia ja viheriäisiä ilmoituksia, joissa pankit, vanhat ja uudet, lupasivat kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi, vieläpä kaksikymmentäkahdeksankin prosenttia kuukaudessa. Mutta Eleonora Triggiano katseli tätä kaikkea kyyneleisin silmin, näkemättä mitään. Vähän väliä näkyivät hänen kalpeat kasvonsa vaunun ikkunasta; oli kuin sisäinen kärsimättömyys olisi pakottanut häntä arkana katselemaan ulos ikkunasta; oli kuin hän ei olisi enää voinut sietää oloa pimeässä vaununnurkassa, kuin olisi hän etsinyt tuskainsa syytä ohikulkevain kasvoista tai ympäröivistä esineistä. Eikä tie ottanut loppuakseen.

Turhaan oli Eleonora Triggiano tuon tuostakin antanut ajajalle merkin kiiruhtaa, Santa Teresa kuja täytyi ajaa käyden, sade oli sen niin liottanut. Nyt istui hän ummessa silmin, nojaten vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei enää olisi tahtonut kuulla mitään, vaan kokonaan unohtaa — olevansa elossa. Vihdoinkin, kun hän tämän pitkän väsähtämisen jälkeen jälleen avasi silmänsä ja kumartui ikkunasta katsomaan, missä paikoin oli, huomasi hän kaupungin olevan takanansa ja vaunujen jo kääntyneen kummalliselle kaarenmuotoiselle Capodimonte kadulle, jonka varrella oli onneton »villa del prete», kammottava maatalo, jossa eräs pappi, »silmälasipappi», niinkuin sanottiin, oli murhattu ja joka antoi viheriäiselle, laaksoon päättyvälle maisemalle synkän vivahduksen. Kaikki oli rauhallista ja hiljaista; katu lepäsi autiona, sillä via di Capodimonte, joka vie kuninkaalliseen linnaan, on kyllä kesällä monien huviloiden takia hyvin vilkasliikkeinen, mutta talvella sitä vastoin aivan käyttämätön, koska se on yksinäisyyttä etsiville rakastavillekin liian kaukainen. Hän katseli maantien suuria, lehdettömiä puita, joiden ohitse vaunut ihan läheltä kulkivat, ja vasemmalla olevaa ihmeellistä linnanpuistoa, jossa oli alati viheriöivä kasvullisuus. Ja tästä, vielä sateesta kosteana välkkyvästä luonnosta, suletuin ikkunoin ja ovin lepäävistä taloista, koko tuosta maalaisesta talvi-hiljaisuudesta huokui häntä vastaan rauhaa ja iloa. Vaunut pysähtyivät kuninkaallisen puiston portille ja portinvartia, joka tunsi Eleonoran, loi tuskin silmäystäkään pääsylippuun, jota hän näytti. Hän kulki usein täällä suurilla, varjoisilla, tuoksuvilla käytävillä, joissa löysi rauhaa ja yksinäisyyttä; hän rakasti pitkiä, kauvaksi häipyviä teitä. Nyt kulki hän hitaasti ja miettivästi, nojaten päivänvarjonsa pitkään norsunluiseen varteen, kun näki Paolo Collemagnon, tuon uskollisen, täydellisen miehen tulevan vastaansa. Näyttikö hänestä vain siltä, vai oliko hän todella laihtunut; katseliko hän häntä syvään painunein, kuumehohtoisin silmin?

He nyökkäsivät vain toisilleen, vaihtamatta sanaa, puristamatta kättä, ja kulkivat sitten hitaasti, ikäänkuin kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena, toistensa vieressä. He jättivät suuren, englantilaisen puutarhan ympäröivän linnanrakennuksen vasemmalle ja kulkivat oikeaan syvälle metsään kivisen holvitien kautta, jossa metsänvartia istui huoneensa kynnyksellä, kuninkaallisella vaakunalla koristettu lakki päässään. Ohut, sateen kostuttama hiekka, jota vielä peitti syksyn keltainen lehtikerros, tuskin narisi heidän jaloissaan. Laajat nurmikentät alkoivat jo vihertää, ja punaisten vuokkojen, noiden synkkäin metsien kylmäin kukkasten raittiiseen, kosteahkoon tuoksuun sekaantui jo heikko orvokintuoksu. Ja kun he näin kulkivat toistensa rinnalla, valtasi Eleonoran joku niin outo, voimakas tunne, että toivottomuus, joka koko päivän oli kahlehtinut hänen eloon herätettyä sydäntänsä, väistyi toivon tieltä, joka oli kuin puitten ensi vehreys, niin tuore ja hento, tai kuin pieni, viaton hankien kukkanen. Paolo Collemagno taas puolestaan antautui puhtaan, kauvan kaivatun riemun valtaan, kun näki vieressään hennon, vaalean, nuortean naisen, joka mustassa puvussaan näytti tytöltä, joka vasta juuri on astunut yli elämän kynnyksen. Niin kulkivat he yhä edelleen. Ja Eleonora tunsi sydämensä vapautuvan kaikesta tuskasta; hänelle jäi vain selvä, kylmä tieto siitä, että hänen tuli täyttää velvollisuus, ankara velvollisuus miestänsä kohtaan, miestänsä, joka oli vaarassa. Viimeinen velvollisuus, sanoi hän itselleen, ja tämä sana palasi, hänen ymmärtämättään, kummallisen, ennustavan kehotuksen tavoin yhä uudelleen hänen huulilleen, kuin olisi siinä ollut hänen elämänsä avain.

»Puhukaahan, Paolo!» kuiskasi hän hiljaa, istahtaen karkeasti tehdylle puupenkille, jonka viereen he olivat joutuneet.

Paolo Collemagno jäi, koska hän ei pyytänyt häntä istumaan, tottelevaisesti seisomaan penkin eteen, kaivellen ajatuksissaan keppinsä päällä santaa ja siirrellen pieniä kiviä edes takaisin.

»Työ, jonka annoitte minulle, signora Eleonora, ei ollut helppo», alkoi hän, lausuen rakkaansa nimen erittäin hellästi, »mutta olinhan luvannut! Totuus on se, että koko kaupunki, vieläpä maaseutukin, on joutunut järjettömyyden valtaan, joka lisääntyy päivä päivältä. Ja etelän maassa, jossa kansalla on sellainen loistava mielikuvitus kuin esimerkiksi meillä, on hyvin vaikeata varjella itseänsä liioittelemiselta ja hulluudelta.»

»Mutta te olette päässyt totuuden perille?» kysyi Eleonora, luoden Paoloon sellaisen katseen, kuin olisi hän ainoa totuutta tutkiva, kuin olisi hän itse totuus.

»Niin, minä olen saanut kaikki selville, mutta se on maksanut paljon vaivaa», vastasi tämä, luoden uudelleen silmänsä maahan. »Minun täytyi omalla vastuullani tehdä tutkimus ja itse toimia tutkintatuomarina; nyt voin antaa sille, joka saa tämän suurpetoksen rangaistukseen, täydelliset asiapaperit.»

»Suurpetoksen!» huudahti Eleonora kalveten. »Kuinka niin?»

»Signora Eleonora», jatkoi Paolo Collemagno juhlallisen vakavasti, »nämä pankkiliikkeet ovat suunnatonta varkautta; pankkiirit, johtajat, palvelijat ja… keräilijät muodostavat yhden ainoan, suuren varasliiton.»

Rouva puraisi huuleensa ja kyyneleet — viimeiset kyyneleet — himmensivät hänen silmänsä; hän ei nähnyt enää mitään.

»Ei yksikään keksityistä jutuista ole totta», alkoi Paolo uudestaan, kuin olisi hän selittänyt asiaa itsellensä, »ei Rothschild, ei Englannin pankki, ei paavi, ei Frans toinen eikä Brasilia ole antaneet vähääkään näille pankeille. Rahat eivät koskaan, eivät edes onnistuneimmilla, kylmäverisimmillä keinotteluilla tuota kymmentä, kahtatoista, viittätoista tai kahtakymmentä prosenttia. Vielä vähemmin ovat kaikki nuo ihmiset, Ruffo-Scilla, Costa, Ferrer ja lukematon jälkijoukko, pankkiireja tai pörssikeinottelijoita, he ovat yksinkertaisesti yleisön rahojen kavaltajia, ryöväreitä ja varkaita eikä muuta. He voivat maksaa korkeita korkoja ainoastaan ottamalla ne ennakolta pääomasta, lopun he anastavat, itse suurimman osan, palvelijat ja keräilijät saavat pienemmän. He maksavat pääomasta otetut korot ja elävät päivät päästään humussa ja ylellisyydessä, tietäen hyvin, että neljännesvuoden, tai ehkä kuukauden, tai ehkä jo kymmenen päivän kuluttua tulee onnettomuus, joka syöksee heidät perikatoon. Mutta sitä he eivät tahdo ajatella, he luottavat etelän lapsien heikkouskoisuuteen ja »Laiskurienmaa»-unelmien elpymiseen. Niin unohtavat he pian välttämättömästi uhkaavan, varman, voittamattoman vaaran ja elävät keskellä rajattoman ylellisyyden kaikkia iloja, nauttien naisista, hevosista, matkoista, huviretkistä ja jalokivistä, keskellä koko inhimillisen lyhytnäköisyyden tyhmyyttä, joka tahtoo nauttia vain nykyhetken riemuja…»

»Kaikkiko he ovat varkaita?» kysyi signora Eleonora konemaisesti.

»Kaikki, poikkeuksetta. Tämä rakastellakseen naista, tuo saadakseen hevosvaljakon, yksi saadakseen paikan San Carlossa, ylellisen päivällisen tai viehättävän illallisen… Kaikki he varastavat. Raha, joka kello kaksi iltapäivällä tuodaan johonkin pankkiin, on jo kahden tai kolmen tunnin kuluttua jälleen liikkeellä, kadotakseen ainaiseksi pankkiirin, virkailijain, keräilijäin, vieläpä palvelijainkin taskuista joka paikassa, missä syödään, juodaan, pelataan, lyhyesti, missä rahoja tuhlataan. On selvää, että rahanhimo on saattanut rikkaat panemaan rahansa noita satumaisia korkoja kasvamaan, epäilemättä on väärä omanvoiton pyynti paaduttanut siihen asti tarkat omattunnot, mutta surullisinta on, että näiden ohessa on hävinnyt lukemattomia pieniä ja juuri siksi kalliita säästöjä, joiden kadottaminen merkitsee kurjaa tulevaisuutta!…»

»Ja ratkaiseva loppusuoritus?» kysyi Eleonora, katsahtaen puhujaan arasti.

»Sattuu kolmen tai neljän päivän perästä. Kaikki tuon ennen kuulumattoman petoksen langat ovat valtion viranomaisten käsissä. Pankkiirit, keräilijät ja virkailijat pannaan kaikki syytteeseen yhteisesti tehdystä rikoksesta, ehkä riittää vain petos tai vararikko. Vähemmällä kuin viidellä vuodella vankeutta ei kukaan pääse; joka tapauksessa ovat he hukassa.»

»Luuletteko, että mieheni on vaarallisesti sekaantunut asioihin?» kysyi Eleonora, pitäen itseään jo pahantekijän puolisona.

Nuorukainen epäili hetkisen, sitten sanoi hän hiukan vaivalloisesti:

»On… luullakseni.»

»Oletteko siitä varma?» kysyi toinen, yrittäen esiintyä ankarana.

»Minulla on todistuksia käsissäni», vastasi Paolo hiljaa, tuntien tunnossaan oikeudenmukaisuutensa rauhan.

»Voivatko nuo todistukset tehdä hänet oikeudessa rikokselliseksi tai kanssarikolliseksi; voidaanko hänet niiden nojalla tuomita?» kysyi Eleonora itsepäisesti edelleen, sillä hän oli päättänyt tunkeutua kurjuuden pohjaan asti.

»Voidaan», vastasi Paolo, »ne ovat kuitteja, papereita ja osotuksia, joissa on hänen nimensä; ne täytyy hävittää. Luultavasti on niillä jotka ovat antaneet hänelle rahoja pankkiin vietäväksi, paljon todistajia, mutta jos paperit ovat poissa, niin ei puheilla ole enää mitään arvoa.»

»Oh!» vastusti rouva, kuin olisi häntä tuollainen tapa vaivannut.

»Muuta ei voi tehdä. Harha-askel on otettu, nyt täytyy hävittää todistukset. Samalla täytyisi hänen… lähteä pois…»

»Hänen pitäisi siis paeta?» kysyi Eleonora miettien.

»Niin. Ei rikoslain kanssa ole leikkimistä. Jälkeenpäin voi sovittaa kaikki.»

»Kunnia on mennyt iäksi», vastasi rouva kylmästi.

»Niin, kunnia», vahvisti mies.

»Mitä voin tehdä?» kysyi Eleonora.

»Teidän täytyy vakuuttaa miehellenne uhkaavan vaaran varmuus, taivuttaa hänet hävittämään todistukset ja pakenemaan. Häneltä ei puutu rahoja… hän voi jättää Napolin…»

»Ja minä?» kysyi nainen.

»Te olette voimakas ja hyvä», vastasi nuorukainen sydämellisesti, »te tulette kantamaan helposti rakastetun miehenne nimen häpeän».

»Minä en rakasta häntä», kuului varma vastaus.

Paolo katsahti häneen, ja hänen kalpeat, intohimoisen rakkauden kuluttamat kasvonsa punastuivat. Mutta rakkaus oli kirkastanut hänen jalon sydämensä ja hän sanoi ainoastaan: »Yhdentekevää, teidän täytyy kuitenkin pelastaa hänet».

»Koetan», vastasi Eleonora, painaen päänsä alas.

»Koettakaa heti», uudisti nuorukainen. »Ettekö siis ymmärrä, että, kun työskentelen hänen pelastuksekseen, teen sen ainoastaan siksi, että tahdon pelastaa teidät teidän nimenne ja tulevaisuutenne.»

»Minulla ei enää ole tulevaisuutta, Paolo», sanoi hän surullisesti suloisella, tuskien murtamalla äänellä.

»Älkää sanoko niin, teille voivat ihanat päivät vielä palata…»

»Oi, ei! Tiedättehän, että kaikki on hukassa.»

»Luvatkaa minulle kuitenkin tehdä, minkä voitte, estääksenne onnettomuutta.»

»Miten alotan?» kysyi Eleonora, katsellen kuin hukkuva ympärilleen. »Hän on jo neljättä päivää poissa kotoa.»

»Ettekä tiedä missä?»

»En. Ennen hän sanoi sen minulle, mutta nyt en tiedä mitään.»

»Ehkä hän tulee pian takaisin.»

»Kukapa tietää», vastasi Eleonora, käyden yhä levottomammaksi.

»Kuulkaahan», alkoi Paolo Collemagno, huomattavasti ponnistaen voimiansa, »minä ajattelen vain teidän onnettomuuttanne. Jollei hän hävitä todistuksia ja lähde täältä, niin täytyy teidän kärsiä kaikki hänen pahaa työtään seuraavat harmit vielä sen häpeän lisäksi, että tiedätte hänen olevan vankeudessa ja otatte osaa yleiseen epätoivoon: polisit tulevat häntä hakemaan teidän kodistanne, santarmit tulevat pitämään kotitarkastusta, tutkintatuomari tulee vaatimaan teitä todistajaksi ja vielä on tuhansia kiusallisia, häpeällisiä yksityiskohtia. Oi, Eleonora, hurskas enkeli, kuinka kestätte sen kaiken?»

»Jumalani, Jumalani!» huudahti hän, väännellen käsiään.

»Ja kun ajattelen, ettei teillä edes ole ketään, jonka luona voisitte etsiä turvaa…!» jatkoi nuorukainen epätoivoisena.

»Ei ketään, ei ketään!»

»Pikku raukka!» sanoi Paolo, ottaen säälivästi hänen kätensä ja pitäen sitä omissaan.

Eleonora punastui kuin nuori tyttö, joka kuulee ensimäisen lemmen sanan. Ja häpeän ja tuskan painostamana, ajatellessaan kauhistavaa tulevaisuuttaan, tietäessään, että oli sidottu konnaan, ja katsellen silmästä silmään onnettomuutta, jonka tiesi uhkaavan, nousi hän päättäväisenä ja sanoi, katsoen Paolo Collemagnoa suoraan silmiin: »Nyt menen täyttämään viimeistä velvollisuuttani. Mutta ensin, Paolo, kuulkaa vielä, mitä minulla on sanomista: sydämeni on nöyryytetty teidän sielunne suuruutta nähdessäni. Te olette niin voimakas ja viisas ja samalla niin hyvä ja lempeä, että minä tunnen itseni tyhmäksi ja kurjaksi, niin pahaksi teidän rinnallanne. Olen kiusannut teitä», lisäsi hän väräjävällä äänellä, »enkä ole ollut sen arvoinen, että olisin saanut tehdä teidät rauhattomaksi surullisilla ajatuksillani. Pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. Sanokaa, että annatte minulle anteeksi.»

»Oi, älkää sanoko niin, rakas, uskollinen sydän…» kuiskasi Paolo puoleksi tukahutetulla äänellä.

»Ei, ei, en ollut sen arvoinen. Olen heikko, kurja olento. Olen tuottanut teille surua. Antakaa minulle anteeksi. En voi teitä jättää, ennenkuin sen lupaatte.»

»Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, mitä olette minulle tehnyt», sanoi Paolo vakavana, koskettaen hänen otsaansa.

Ja niin kulkivat he jälleen äänettöminä toistensa rinnalla, koskematta toisiinsa, puhumatta sanaakaan. Kärsien toisten syntien tähden kulkivat he, taivuttaen päänsä kohtalon kuorman alla, mutta rehellisinä ja lujina, surullista turmiotansa kohden. He kulkivat hitaasti, kuin olisivat tahtoneet pitentää suloista yhdessä olemista. Mutta hetki kului ja pian huomasivat he olevansa kivisessä holvikäytävässä, jossa heidän täytyi erota. Paolo Collemagno ymmärsi, että Eleonora tahtoi hänet tässä jättää hyvästi, ja pysähtyi puhumaan hänelle vielä viimeisen sanan.

»Kuulkaahan, Eleonora», sanoi hän, pitäen lujasti hänen kädestään, ikäänkuin antaakseen hänelle rohkeutta ja voimaa, »en ole teidän miehenne ystävä, enkä siksi saa tulla teitä tapaamaan. Mutta muistakaa, että tästä hetkestä alkaen olen valmis kaikkeen; sanokaa vain sana, kun olette suojan, avun tai neuvon tarpeessa, niin olen aina paikalla. Mitä teille tapahtuneekin, älkää koskaan ajatelko olevanne yksin tai hyljätty! Teillä on ystävä, joka pitää teistä enemmän kuin kukaan muu. Kirjoittakaa minulle, lähettäkää minulle sana; teen kaikki mitä tahdotte, kaikki mitä haluatte! Älkää unohtako, että asun samassa talossa kuin te, että olen kuin vahtisotamies paikallani. Tehkää minulle se palvelus; älkää unohtako minua vaikeina hetkinänne.»

»En unohda», sanoi Eleonora, syvästi liikutettuna. »Ajattelen teitä aina.»

Sitten lähti Eleonora Triggiano nopein askelin, kääntymättä kertaakaan, kuin pelkäisi hän omaa liikutustaan, kuin tuntisi hän itsensä pelottavan lopun takaa ajamaksi.

Hän heittäytyi suljettuihin vaunuihinsa ja antoi päänsä vaipua pieluksille. Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin tuskallisesti hereillä; hän sulki silmänsä ja rukoili Jumalalta tarpeellista voimaa, taivuttaakseen puolisonsa mielen.

Mutta, oi, hänellä ei ollut siitä mitään toivoa! Mies oli liian kevytmielinen, liian vallattoman paheellinen, liian iloinen hurjastelija, lörpöttelevä ja petollinen etelämaalainen, joka, silloinkin, kun hän vielä rakasti vaimoansa, oli osottautunut liian vaihtelevaksi ja tahdoltaan heikoksi. Ensi lemmen kaunis unelma oli liian pian muuttunut. Kuinka saattoi Eleonora toivoa voivansa vaikuttaa mieheen, joka oli sulkenut sydämensä siveellisyydeltä ja oikeudelta ja joka ei tyytynyt melkoiseen omaisuuteensa, vaan tahtoi enemmän, yhä enemmän, suunnattomasti rahaa, tullen sen takia varkaaksi ja petturiksi! Mikä rehellinen, avomielinen sana nyt enää voisi herättää tämän kevytmielisen pahantekijän omantunnon? Ah, ei hän oikeastaan mitään enää toivonut, kaikki näytti hänestä olevan auttamattomasti hukassa. Hitaasti kuljettaessa mäkeä ylös kaupunkia kohden, koetti hän keksiä tehoavaa keinoa, mutta hänen miehensä iloista huolettomuutta vastaan tuntui kaikki kilpistyvän. Ja sitten ei hän edes ollut köyhä ja rikos siis sitä suurempi. Mitä sellaiselle ihmiselle voi sanoa?

Oli jo myöhäinen, kun hän saapui talonsa edustalle, ja astumatta vaunuista kysyi hän portinvartialta, oliko hänen miehensä jo tullut kotiin.

»Ei», oli vastaus.

»Eikä mitään sähkösanomaa; ei kirjettä?»

»Ei mitään.»

Eleonora pudisti päätään ja tunsi rohkeutensa yhä vähenevän tämän kovan kohtalon alla. Hän aikoi nousta vaunuista ja lähteä odottamaan puolisoansa huoneissaan; mutta hän ei voinut vastustaa kuluttavaa liikkumisen halua, halua etsiä häntä, joskin turhaan, ja niin käski hän ajaa pankkiliike Costalle. Hän saapui sinne juuri, kun pankki suljettiin, vaikka se tänään olikin ollut auki tunnin kauvemmin kuin tavallisesti, suuren ihmistungoksen takia. Hän ei uskaltanut kysyä mitään virkailijoilta, jotka tulivat portaita alas juhlatuulella, puhellen ja polttaen, yhtä kovaäänisinä ja heleästi nauraen kuin hänen miehensä. Hän katseli heitä vain hämmästyneenä ajatellen, että parin päivän kuluttua ei yksikään heistä enää nauraisi.

Ajaessaan sieltä umpimähkään, eteenpäin, uuvuttaakseen tuskansa, pysähytti hän, ikäänkuin etsimishulluuden valtaamana, joka paikassa, missä mahdollisesti voi kuvitella miehensä olevan: klubilla, jossa hän kävi, kahviloissa, vieläpä muutamien ystävienkin asunnoilla. Tosin hän ei itse noussut vaunuista, peläten, että hänen epätoivonsa näkyisi kasvoista; hän lähetti vain ajajan, hermostuneesti keksien asiaa taloihin, ja odotti itse, puristaen käsiänsä kuin rukoilisi hän tuskaisesti, illan hämärtyessä yhä enemmän. Ajaja, joka oli vanha ja kankea, lähti hitaasti liikkeelle ja palasi yhtä hitaasti ilmoittamaan Signoralle, ettei herra Triggianoa ollut neljään, viiteen päivään näkynyt ystäväin luona, ei klubissa eikä kahviloissa. Silloin sanoi rouva uuden osotteen ja tuskallinen kulku alkoi uudestaan. Vihdoin, kun hän ei enää tiennyt ainoatakaan paikkaa, mistä voisi etsiä, paitsi avoimen kadun, sanoi hän itsekseen:

»Hän on varmastikin Lidia Gioian luona.»

Ja pelastusinnossaan ei häntä olisi pelottanut etsiä miestään tuon hävyttömän naisenkaan luota, kun vaan olisi tiennyt, missä hän asui. Mutta nyt ei hänellä enää ollut pienintäkään toivoa, ja jo aivan pimeässä illassa käski hän ajajaa viemään hänet kotiin.

Siellä, kun hän juuri oli ajurille maksamaisillaan, sanoi portinvartia hänelle: »Teidän herra miehenne palasi kotiin tunti sitten».

»Oi», vastasi hän, syvän huokauksen puristautuessa hänen rinnastaan. Sitten hän kiiruhti asuntoonsa, jossa Raffaella avasi hänelle oven.

»Herra on tullut kotiin. Hän on jo syönyt ja nukkuu nyt. Minä saan herättää hänet vasta kello yhdeksältä.»

»Minä odotan», mutisi Elenora itsekseen.

Hän riisui hattunsa ja mustista helmistä kimaltelevan viittansa, veti hitaasti käsineet käsistään ja ojensi kaikki kamarineidilleen, joka äänettömänä häntä katseli. Sitten vaipui hän nojatuoliin ja nojasi päätään kättä vastaan, kärsivällisesti odottaen.

»Ruoka on valmista», sanoi Raffaella, lähtemättä huoneesta.

»Hyvä on, myöhempään», sopersi Eleonora.

»Mutta tällä tavoin teidän armonne tappaa itsensä.»

»Olkaa huoletta, Raffaella, menkää vaan ja ilmoittakaa minulle sitten, kun herra on herännyt.»

Mutta hän sai kauvan odottaa, vähintäin kaksi tuntia. Sen ajan hän istui liikkumatta nojatuolissaan, suuren, silkkisen lampunvarjostimen varjotessa hänen silmiään. Hänen miehensä nukkui syvästi ja sikeästi, kuten suuresta henkisestä tai ruumiillisesta ponnistuksesta leväten. Ei tarvinnut muuta kuin kuulla hänen kovaa, syvää, kahden huoneen läpi kuuluvaa hengitystään, ymmärtääkseen, että hän oli vallan uupuneena palannut kotiin. Siitä huolimatta odotti Eleonora kärsivällisesti, liikahtamatta; olihan Herra osottanut hänelle armoansa, saattamalla, vaikkapa vain päiväksikin, jälleen kotiin hänen miehensä. Yhä synkemmäksi pimeni ilta; ja vihdoin soi sähkökello pitkään, jolloin Carlo Triggiano tavallisella iloisella melullaan ilmoitti heränneensä. Hän kuului puhelevan Raffaellan kanssa ja itsekseen tyytyväisenä rallattelevan; hän aukoi ja sulki kolistellen laatikoita ja naristeli uusilla, hienoilla kengillään. Eleonora ei noussut, mennäkseen häntä vastaan hänen omaan huoneeseensa, kuten tavallisesti, vaan odotti häntä vierashuoneessa. Vähän ajan kuluttua hän tulikin, vihellellen laulunpätkää, puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun sekä komeaan turkkiviittaan, joka jätti hohtavan valkoisen paidanrinnan näkyviin. Saavuttuaan vaimonsa luo, jota kohtaan hän vielä tunsi hiukan kunnioitusta, vaikeni hän ja otti hatun päästään.

»Sinun täytyy antaa anteeksi», luuli hän velvollisuudekseen sanoa, »kun et ole saanut minusta mitään tietoa; asiani eivät ole jättäneet minulle hetkeäkään käytettäväksi…»

»Hyvä, hyvä, ei merkitse mitään», vastasi hänen vaimonsa, katsellen häntä melkein säälivästi.

»Tänäkin iltana täytyy minun heti jälleen mennä», sanoi hän. »Meillä pankkiireilla on kokous, meidän asemamme tulee yhä merkitsevämmäksi.»

»Minun täytyy puhua kanssasi», vastasi Eleonora päättävästi.

»Hyvä, siihen on meillä aikaa huomenna suuruspöydässä. Minä en nyt aio matkustaa… ja tänä iltana en todellakaan voisi…»

»Ei huomenna, vaan vielä tänä iltana», vastasi rouva samalla äänellä.

»Sitten yöllä, kun olen tullut kotiin», sanoi mies, toivoen tällä lykkäyksellä voivansa taivuttaa vaimonsa.

Mutta tämä vastasi uppiniskaisen päättävästi:

»Ei, vielä tänä iltana.»

»Mutta minun täytyy mennä», intti mies, alkaen käydä kärsimättömäksi. »Minulla on tärkeitä asioita.»

»Mitä minulla on sinulle sanottavaa, on enemmän kuin tärkeätä.»

»Niin te naiset aina sanotte», torui mies, »ja lopuksi on kysymys jostain pikku asiasta. Kun pyydän sinua, niin teet varmaan minulle mieliksi ja lykkäät tämän puhelun huomiseksi.»

»En», kuului taipumaton vastaus, »minun täytyy puhua sinun kanssasi vielä tänä iltana, viipymättä. Olen odottanut sinua viisi päivää, saamatta mitään ilmoitusta; olen tänään etsinyt sinua kaikkialta. Ja nyt pyydän sinua jäämään tänne ja kuulemaan, mitä minulla on sanomista.»

Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja niin levollisella äänellä, että se hänen mieheensä ehdottomasti vaikutti. Tähän asti oli hän aina nähnyt vaimonsa lempeänä, suloisena ja nöyränä; nyt tunsi hän olleensa väärässä, hän tiesi, että Eleonoralla oli täysi syy olla muuttunut ja puhua niin.

»Minä kuuntelen», sanoi hän, istahtaen vaimoansa vastapäätä, laskematta kuitenkaan hattua ja keppiä käsistään, kuin olisi hän ollut täällä kylässä.

»Carlo», alkoi Eleonora minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen. »Sinun luottamustasi on käytetty väärin, sinua on petetty; ystävyytesi pankkiiri Costaan on saattanut sinut rumaan juttuun osalliseksi. Neljä kuukautta olet työskennellyt ihmisten eteen, joita kaikki rehelliset ihmiset pitävät varkaina ja jotka ehkä jo huomenna joutuvat oikeuden käsiin.»

Hänen ensi sanoistaan oli mies käynyt aivan kalpeaksi; mutta kun Eleonora sitten rauhallisesti puhui edelleen, rauhoittui toinenkin ja kierteli vain hermostunein sormin viiksiään, kuin olisi puhe hänelle hiukan tukalaa. Mutta Eleonora katsoi häntä suoraan kasvoihin ja jatkoi:

»Sinulle on valehdeltu, Carlo. Sinä olet kunnon mies, mutta olet antanut villitä itsesi; sinun hyväntahtoisuutesi ja rehellisyytesi estävät sinua näkemästä, mihin kuiluun olet sysätty. Sinä, rehellinen ja kunnollinen mies, jonka käteen minä olen ylpeänä laskenut omani, voit jo huomenna, jollet ajattele pelastumista, vaipua häpeään ja perikadon partaalle. Minä luulen… toivon», lisäsi hän vaivalloisesti, »että sinä vielä voit pelastua. Vielä voit hävittää kaikki, mitä voi käyttää todistukseksi sinua vastaan, paperit, kirjeet ja kuitit voit repiä ja polttaa, voit erota Costasta ja lähteä Napolista, matkustaa…»

Mies katsahti häneen ja ratkesi sitten äänekkääseen nauruun.

»Älä naura, oi älä naura», pyysi Eleonora äänellä, joka osotti: hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan surusta ja tuskasta.

»Nauran juttua, joka on sinulle uskoteltu. Costa on Europan kuuluisimpia liikesuunnittelijoita ja mahtava raha-asioissa. Vakuutan sinulle, että sinua on pidetty narrina …» lisäsi hän halveksivalla, säälivällä äänellä.

»Costa ja kaikki muutkin saavat kolmen päivän kuluessa vastata teoistaan oikeuden edessä. Kaikki paperit ovat kaupungin viranomaisten hallussa», jatkoi Eleonora, voittaen ainoastaan vaivoin liikutuksensa.

Mutta Carlo Triggiano nauroi uudestaan, niin että Eleonora tuli kuolon kalpeaksi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.

»Sinua on pidetty narrina, rakkahin. Se on Costan vihollisten levittämä väärä tieto, joka on ollut liikkeellä jo neljä kuukautta.»

»Olen varma asiastani, se on niin totta kuin itse totuus», huudahti Eleonora, kohottaen kättään, ikäänkuin vannoakseen. »Teidät kaikki vangitaan yhteisesti tehdystä rikoksesta.»

»Lörpötystä», vastasi mies nousten, »ei muuta kuin lörpötystä, josta en ole vähääkään levoton.»

»Oi Carlo, Carlo! Et siis tahdo pelastaa itseäsi?»

»Pelastaa itseäni? Mutta mitä kummallisia houreita sinulla on. En tarvitse neuvoja enkä rukouksia. Olen alusta alkaen ollut Costan asioimiskumppani ja aion siksi jäädäkin, kunnes olemme yhtä rikkaita kuin hän».

»Rahat ovat varastettuja», sanoi Eleonora varmana.

»Eleonora, nyt et enää tiedä, mitä puhut!» huusi mies vihastuneena.

»Sanon sinulle, että rahat ovat varastettuja; sinut vangitaan varkaana ja silloin seison minä rinnallasi varkaan puolisona!»

»Vaikene», sanoi syytetty, kiristellen hampaitaan, »ole ääneti, narri!»

Eleonora seisoi silmät kiinni, huulet kalpeina ja piirteet kuin kuolemantuskan uurtamina.

»Muuten», jatkoi mies vimmastuneena, »ei sinun tarvitse surra. Tuomarit, presidentit ja kaupungin viranomaiset ovat kaikki meidän puolellamme. Rahalla voi paljon. Mitäpä ei rahalla saisi?»

»Carlo, Carlo!» keskeytti häntä Eleonora väristen.

»Älä toki tee itseäsi noin viattomaksi, äläkä pidä meitä pässinpäinä. Olemme järjestäneet asiamme niin ja olemme saavuttaneet niin suunnattoman kannatuksen, että meidän ei tarvitse pelätä haaksirikkoa; meidän mukanamme menisi liian monta pohjaan. Voit olla aivan levollinen, me pidämme varamme.»

Tämän kauhistuttavan hävittömän puheen kestäessä, jossa ei hän edes käyttänyt hyväkseen vaimonsa keksimää valhetta, että hän oli petetty kunnon mies, vaan pikemmin tunnusti syyllisyytensä ja oli siitä ylpeä, tuntui Eleonorasta, kuin kaikki hänessä olisi romahtanut maahan ja hänen sydämessään sitten olisi tullut kuolon hiljaisuus.

»Siis tiedät jo, että nämä pankit ovat konnuutta ja petosta?» kysyi hän jääkylmästä.

»Hiljaa, hiljaa; ne ovat kylmäveristä keinottelua ja ahneuden ja tyhmyyden hyväkseen käyttämistä. Mehän maksamme korot…»

»Jotka otatte pääomasta…» huudahti Eleonora samalla jäisellä äänellä.

»Eleonora, nämä ovat asioita, jotka eivät kuulu sinuun», vastasi mies yhtä kylmästi, hilliten vihaansa. »Ei naisten pidä sekaantua raha-asioihin».

»Et siis tahdo minua uskoa?» kysyi vaimo tuskissaan, joita tuskin muu kuin kuolemaan tuomittu voi tuntea.

»En, en usko sinua.»

»Et tahdo pelastua, polttaa papereita ja paeta?…»

»En ollenkaan.»

» Tahdot siis jäädä tänne?»

»Niin, en ole niin tuhma, että lähtisin pois juuri nyt, kun täällä voi ansaita paljon rahaa.»

»Jumalani!» huudahti Eleonora, väännellen käsiään mitä suurimmassa epätoivossa.

»Säästä kauniita sanojasi», sanoi toinen halveksivasti.

»Et sittenkään, vaikka pyydän sinua nimemme, kunniamme… muinoisen rakkautemme nimessä?»

»Kauniita sanoja», toisti mies.

»Carlo, Carlo, taivuhan toki, älä tahallasi kulje perikatoon, kuule rukouksiani, tuskaani, rukoilen sinua polttamaan kaikki ja lähtemään pois!»

»En», oli lyhyt ja kova vastaus.

Eleonoran pää vaipui rintaa vastaan, ikäänkuin hän miettisi. Kun hän sen jälleen kohotti, oli hänen kasvoistaan jokainen liikutuksen väre hävinnyt.

»Olen ymmärtänyt sinut», sanoi hän. »Sinä et ole noita muita parempi; heidän tavallaan käytät sinäkin vieraitten rahoja, tyydyttääksesi kurjaa, paheellista elämääsi. Olen luullut, että olen naimisissa kunnon miehen kanssa, mutta sen sijaan olenkin konnan puoliso…»

»Eleonora!» huusi mies raivoissaan.

»Häpeän puna kohoaa kasvoihin, kun ajattelen, että minulla on sinun nimesi… kun ajattelen, että sinä ryöstät rahoja köyhiltä, joilla ei ole mitään… Jos kärsisit köyhyyttä ja nälkää, voisi ehkä kurjuutesi sinua puolustaa! Mutta näin ollen on se vain halpamaista rahan himoa, toivot vain omistavasi yhä enemmän rahaa, jotta voisit antaa tuolle… tiedäthän… tuolle Lidia Gioialle…»

»No, niin, ja mitä vielä?» huusi mies raivon vallassa, jota ei hän enää voinut hillitä.

»Pyhä neitsyt, tue minua», sanoi Eleonora, kohottaen käsiänsä taivasta kohti.

»Oletko ehkä luullut, että minä koko ikäni katselisin sinun surkeita silmiäsi?» huusi mies, ollen raakuuden huipulla. »Oletko ehkä luullut, että minä lukisin kanssasi rukouksia kaksikymmentä vuotta? Kun tahdon lemmityn, niin en kysy lupaa keltään. Kulutanko ehkä sinun rahojasi?»

»Oi Madonna, valaise minua!» huudahti vaimo jälleen kuin rukoillen.

»Eikö sinulla ehkä ole kaikkea, mitä haluat? Annanko sinulta mitään puuttua? Eikö sinulla ole täysi vapautesi? Anna siis minunkin pitää omani, äläkä enää kiusaa minua.»

»Oi Maria, pyhä neitsyt, valaise minua!» rukoili hän kolmannen kerran.

»Älä väsytä minua sellaisilla menoilla, kirkunallasi ja kauniilla sanoillasi. Etkö huomaa, ettet siten saavuta muuta kuin että joudun sinusta yhä kauvemmaksi? Tahdotko saattaa minut jäämään pois ainiaaksi?»

»Elääksesi hänen kanssaan, eikö niin?»

»Hänen tai jonkun muun tai ei kenenkään, mutta ei ainakaan itkuisen, uskottoman vaimon kanssa, joka saattaa solvata miestään ja muita rehellisiä ihmisiä. Jonkun kanssa, kunhan ei vain sinun!» karjui mies kolme tai neljä kertaa perätysten, voimatta enää vähintäkään hillitä itseään.

Eleonora oli kalvennut ja sanoi hitaasti:

»Voinhan mennä.»

»Mihin tahdot!» huusi mies. »Tosin en tiedä, mihin voisit mennä, mutta oikeastaan on se minulle yhdentekevää.»

»Jossain löydän turvapaikan, hyvän tai huonon», kuiskasi Eleonora, luoden silmänsä taivasta kohden.

»Tee, mitä tahdot», sanoi Carlo Triggiano väsyneenä ja haluten päästä pois.

»Minun pitää siis mennä?» kysyi Eleonora todellisen sydäntuskan vallassa, kuin olisi hän vielä voinut muutakin toivoa.

»Mene ainiaaksi», sanoi hänen miehensä kovasti, koettaen sytyttää uudestaan sikariansa.

»Carlo, muista, että sinä lähetät minut pois, että sinä itse pakotat minut menemään. Muista se!»

»Älä pidä turhia puheita! Meitä ei ole luotu yhdessä elämään. Mene!»

»Hyvästi, Carlo!»

Ja niin käänsi hän miehelleen selkänsä, osottamatta pienintäkään liikutuksen merkkiä. Hänen kirjailtu viittansa, hänen hattunsa ja käsineensä olivat vielä hänen levottoman retkensä jälkeen huoneessa, mutta hän ei huomannut niitä, vaan meni, sellaisena kuin oli, ilman hattua, mustassa puvussaan pois, painaen päänsä syvään rintaansa vastaan. Kohtalo niin tahtoi.

Konemaisesti, tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, meni Carlo Triggiano sikari hampaissa hänen perässään; mutta Eleonora ei enää kääntynyt, vaan hiipi suoraan, kuin unissaankävelijä, läpi koko huoneuston. Mies näki, miten hän avasi eteisen oven selälleen ja meni porraskäytävään, ja seuratessaan häntä kynnykselle asti, huomasi hän, että Eleonora ei mennytkään alas, lähteäkseen talosta, vaan että hän asteli hitaasti portaita ylös aina kolmanteen kerrokseen asti.

Ja hämmästyneen puolisonsa silmäin edessä, joka katseli häntä, käsittämättä, minne hän meni, koputti hän, nojattuaan hetkisen portaitten käsipuuhun, kuin pelkäisi vaipuvansa maahan, eräälle ovelle kolmannessa kerroksessa. Se avautui heti, ja sanomatta sanaakaan hävisi Eleonora, ja Carlo Triggiano palasi yhä poltellen asuntoonsa ja huusi Raffaellaa luoksensa.

Tyttö, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki, tuli kalpeana ja vapisten.

»Kuka asuu tuolla kolmannessa kerroksessa?» kysyi Triggiano, teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Signor Paolo Collemagno», sammalsi tyttö, katsellen maahan.

»Rouvan rakastaja, eikö niin?» sihisi mies raivostuneena, ja hänen keppinsä halkaisi ilmaa vinkuen.

Mutta Raffaella vastasi heti, vaikka ei ollutkaan varma sanojensa arvosta: »Oi ei, ei. Hän vain tarkottaa hyvää.»

»Oh!» vastasi Carlo Triggiano, kierrellen viiksiänsä hermostuneesti, ja sitten hän lähti kalpeana ja hiukan epävarmoin askelin.

Tuskin oli Eleonora tuolla ylhäällä koputtanut, kun Paolo Collemagno itse tuli avaamaan kuin olisi hän odottanut häntä. Kun hän oli astunut sisään, jäi hän liikkumattomana seisomaan hämärään eteiseen ja hänen huuliltaan tulivat henkäyksenä sanat: »Tässä olen».

Mutta Paolo vaipui itkien polvilleen hänen jalkainsa juureen ja suuteli pyhällä kunnioituksella hänen pukunsa lievettä.