JÄLKIMMÄINEN OSA (continued 4)

"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?"

Dede ei vastannut.

"Minut ja maatilan?"

Dede ei vieläkään vastannut, mutta Päivänpaiste ei menettänyt malttiaan.

"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää muuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan. Sinä päätät mitä otat mukaasi, ja minä lähetän tänne parin päivän kuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä palveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse perillä."

Dede teki viimeisen yrityksen.

"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä voin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu konttoriin — — —"

"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa", sanoi Päivänpaiste. "Katsohan minuun — niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen kuin kuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota vaara uhkaa."

"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä", uhkasi Dede.

"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja hyväilisin sinua", uhkasi Päivänpaiste vuorostaan.

"Ja nyt minä lähden. On ikävää, että olet menettänyt Mabin. Olisit voinut lähettää sen maatilalle. Mutta minä pidän huolta siitä, että saat toisen tamman ratsastaaksesi."

Kun Päivänpaiste seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:

"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa, koska minä en aio mennä kanssasi naimisiin!"

"Et voi minua säikyttää", vastasi Päivänpaiste ja meni portaita alas.

24

Kolme päivää myöhemmin Päivänpaiste meni Berkeleyhin punaisella autollaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna tämä iso vaunu siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Päivänpaiste oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämä tosiasiat, jotka vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalti levinneelle väitteelle, että Päivänpaiste oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat yksimielisesti vakuuttuneita siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Päivänpaiste oli ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.

Hän pysähdytti auton Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan entisellä myrskyisellä tavallaan, sulkien hänet syliinsä ennenkuin sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.

"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun, ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun käytettävä raitiovaunuja, ja ne kuluttavat nikkelilantteja."

Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen. Deden kasvot ilmaisivat päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Päivänpaiste niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla, poikamaisella tavallaan.

"Milloin nuo miehet tulevat hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.

Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Päivänpaisteen karhunkäsivarsia.

"Rakas Elam", kuiskasi hän, "rakas Elam" — ja suuteli häntä ensi kerran itsestään.

Hän siveli hyväillen Päivänpaisteen hiuksia.

"Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi tämä. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."

"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."

"Sinun hiuksissasikin on kultaa, jonkinlaista hehkuvaa kultaa." Päivänpaiste käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat täynnä kultaa sinäkin päivänä, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni."

Dede nyökäytti päätään ja nauroi.

"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi että sinä olit suuri poika, joka särjit kolmenkymmenen miljoonan leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei', niin tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä'. Ja olen varma, että silmäni olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa naimisiin kanssasi, ja minä niin suuresti halusin juuri sinua ja maatilaa ja Bobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden? Heti kun olit lähtenyt, soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."

Hän kätki hetkeksi kasvonsa Päivänpaisteen rintaa vasten ja sitten taas katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.

"Näetkö, Elam, siitä huolimatta, mitä huuleni puhuivat, olin minä selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli sen ostanut, ei tiennyt, miten sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla."

Päivänpaiste oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta hillitsi itsensä.

"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin Mabista", sanoi hän.

Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tätä uskoa.

"Nytpä keksin jotakin", sanoi Päivänpaiste kiiruhtaen johtamaan keskustelun vähemmän vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista, sillä koska sinulla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei minusta näytä oikein soveliaalta, että me menemme naimisiin kaupungissa. Näin olen tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin päivän kuluttua, tulet aamujunassa. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa. Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu, menet sinä hotelliin ja muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden hevosen kanssa, ja sitten me ratsastamme perille, niin että saat ensiksi nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunassa."

Dede punastui puhuessaan.

"Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."

"Niin, rouva kulta", sanoi Päivänpaiste. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa. Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia takaperin mennä naimisiin."

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin seisoi Päivänpaiste odottamassa pienen Glen Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu, ja Dede oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua, sillä välin kuin Päivänpaiste haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia, ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Kalifornian polttavassa auringonpaahteessa oli päivettänyt Päivänpaisteen kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta ratsupiiska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Deden kasvot hohtivat, kun hän vastasi Päivänpaisteen katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten hän näki Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.

"Oi Elam!" sanoi hän läähättäen.

Se oli miltei kuin rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia. Päivänpaiste koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden ääni ilmaissut kaikkea — moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea rakkautta ja iloa.

Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja kuiskasi:

"Oi Elam!" —

Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään, ja niissä Päivänpaiste näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatus kyennyt käsittämään — naissukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.

Taasen hän koetti lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkaudenkin leikinlaskuun. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin, ja Päivänpaiste kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti Päivänpaisteen nostaessa ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Päivänpaiste satulassa, ja rinnatusten ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä sudenraviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta — kaksi rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä, ratsastamassa kuherruskuukauttaan viettämään. Päivänpaiste tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä, ja kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli sanonut "Oi Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.

He olivat päässeet kukkulan huipulle, ja Päivänpaiste näki, miten Deden kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän eteensä. Päivänpaiste osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden viljapeltojen takana.

"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä maatilasta. Maltahan, kunnes näemme suuren louhikon. Siellä on portimoita ja kauriita — tuolla vuorella niitä oikein vilisee, ja luulen, että jos hyvin käy, niin voimme säikyttää liikkeelle vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty — no, en kerro enempää. Saat odottaa ja nähdä itse."

He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden poikki, ja molemmat hengittivät mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieraimiinsa. Kuten Päivänpaisteen ensi kertaa täällä käydessä visertelivät leivoset ja lehahtivat lentoon hevosten edestä, kunnes he ennättivät metsään ja kukkien reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemesta näkivät sininärhejä ja tikkoja.

"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Päivänpaiste, kun heinäpelto jäi heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat nähdä."

Kuten ensi kerrankin kaarsi hän savikuopan ja kulki vasemmanpuoleisten metsien läpi, sivuutti ensimmäisen lähteen ja antoi hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla, joka lorisi punapuiden välitse, kasvoi suuri villi lilja, jonka hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja. Tällä kertaa ei Päivänpaiste laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin. Hän oli ahkeroinut täällä, ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki nyt puron poikki, ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja etäämpänä tammi- ja madronos-metsikön kautta. He tulivat muutaman eekkerin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.

"Meidän", sanoi Päivänpaiste.

Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli sitä hampaissaan.

"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."

Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästyksen ja ihastuksen huudahduksia.

"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.

"Tule", sanoi Päivänpaiste; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan liljan luo.

Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivalloisesti etenivät pitkin mutkittelevaa tietä, näkivät he paikka paikoin vilahduksen lehtiverkon lävitse. Mutta paljoa ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla heidän ympärillään kasvoi sanajalkoja, eri lajeja, hienosta neidonhius-sanajalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun he nousivat mäkiä ylöspäin, näkivät he vanhojen puiden ryhmyisiä runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.

Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki tämä kauneus häneen.

"On aivan kuin olisimme uimassa", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä, rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä on poukama ja me olemme syliä syvällä."

He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi neidonhius-sanajalkojen seassa, sattui Deden silmiin ja sai hänet taas pysähdyttämään hevosensa.

He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja nuokkuvan ruohikon ylitse kapeaan sini- ja valkoapilasniittyyn kapean joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.

"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Päivänpaiste.

"On kyllä", vastasi Dede.

He kulkivat virran poikki ja yli matalan, kallioisen kukkulan vievää karjapolkua ja matalan manzanita-metsikön lävitse, kunnes joutuivat kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli niitty.

"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi Päivänpaiste.

Ja juuri kun hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, kuului hurjaa rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan katselijoiden silmien edestä.

Päivänpaiste näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa, ja Dede keksi metsähiiren pesän, jota Päivänpaiste ei ollut ennen nähnyt. Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista eekkerin aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulan rinnettä, niistä suuri vuorenrotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.

Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen, sillä aikaa kun Päivänpaiste sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista. Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista lähteistä, kuistin viileään varjoon. Dede kuuli Päivänpaisteen askeleet ja hengitti nopeammin. Päivänpaiste tarttui hänen käteensä, ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni, ja yhdessä he astuivat sisään.

25

Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa he ovat onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Päivänpaisteen laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät, miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmän uutta, mutta sen heille korvasi muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät, miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät paljon ennestään, ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.

Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Erotus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Päivänpaiste, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän käytti järkiperäisempiä menettelytapoja.

Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään, oli yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liike maailmassa oli ollut Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettonia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvillisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein ottanut menestyäkseen ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne salaojat, sai hän aina iloita menestyksestään.

Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä muutamia jouhisuitsistaan. Työn hän teki itse, vaikka hänen jonkin kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Päivänpaiste tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimmäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemasta omaa työtään.

Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakkaita työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut ostaa kaikki, mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta, ennenkuin uskalsi ostaa amerikkalaisen ruuvitaltan, ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä kapineesta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana munarahansa, joihin hänellä oli erikoisoikeus, ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvipenkin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimmäisen varsan johdosta, joka oli Deden erikoisomaisuutta.

Vasta toisena kesänä Päivänpaiste rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä kaikki nämä puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Päivänpaiste pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan, joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa, joka teki ansiotyötä vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin, ja joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamun koittaessa ja harhaili kukkuloilla.

Toisinaan hän oli Deden ja Päivänpaisteen mukana kauriinjahdissa, jota käytiin vuorienrotkoissa ja Hood-vuoren epätasaisilla jyrkänteillä, vaikka useimmiten Dede ja Päivänpaiste olivat kahden. Nämä ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen ja kätköisen notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkularyhmässä. He oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin, Bobin ja Mabin vaivalloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.

Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä, jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrelle, joka vei alas suuren rotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he istuttivat sanajalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti, ja sanajalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Päivänpaiste vain silloin tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille sireenille, jonka Päivänpaiste sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että punakeltaiset kukat helottivat vuoriniityillä ja aitojen varsilla ja uutisviljelysten reunamilla.

Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niittyjen varrelle, missä sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun jälkimmäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Päivänpaiste apuun ja julisti sodan jokaista vesikrassitarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan. Hääpäivällään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasviorvokin mutkittelevan tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella, ja sinne hän istutti yhä uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean niityn yläpuolella tuli mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden työtä, kun sen sijaan Päivänpaiste, joka ratsasti lyhytvartinen kirves satulankaaressaan, raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi siitä, missä puita oli liian tiheässä.

Tämä puuha ei tuottanut heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämä kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä, ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niitä oli vähän ja maatila oli laaja. Muuten olisi Päivänpaiste voinut ottaa kaksitoista hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta. Mutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma olisi saanut aikaan.

Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan tupaantuliaisia, jotka seurasivat suuren kivitulisijan valmistumista. Päivänpaiste oli jonkun kerran ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten oli meneteltävä, ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa, jolloin ensi kerran tuli oli takassa. Poistamalla väliseinän oli Päivänpaiste tehnyt kahdesta huoneesta yhden, ja tämä oli iso arkihuone, mihin Deden aarteet oli sijoitettu — hänen kirjansa ja taulunsa ja valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä lautasia ja vateja lämmitettiin, ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden omien nahkojen lisäksi oli täällä Päivänpaisteen tappamien kauriiden ja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse parkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden.

Päivänpaiste ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti. Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä käsivarteen, ja kolmin he katselivat jännityksestä henkeään pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, hän teki sen säteilevin kasvoin ja käsi ojossa.

"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" hän huusi.

Hän puristi Päivänpaisteen kättä innoissaan, ja Päivänpaiste puristi yhtä innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille. He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät olivat epäilyttävän kosteat, ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka työn tulos tämä oli. Päivänpaiste nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja lennätti hänet pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!"

Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui huoneessa riemuitseva sävel.

26

Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikka ei ollut maistanut väkijuomia kuukausimääriin siitä päivästä lähtien, jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta hän oli menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle. Hän ei kaivannut alkoholia ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä, ja kun hänelle kaupungissa joskus tarjottiin, hän vastasi: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"

Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli kaupunkilainen liikemies Päivänpaiste kuollut pikaisen kuoleman maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Päivänpaiste, astunut hänen sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan, ja hän oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli Sonoma-laakson tunnetusti vahvin mies, joka nosti raskaimmat taakat ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijäväen keskuudessa. Ja kerran vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivajatapaan haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.

Ensin oli Päivänpaiste rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä ja käynyt päivätyössä, mutta pian hän saattoi ansaita toisella tavalla, joka miellytti häntä enemmän eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla. Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta pahantapaista varsaa, ja hän onnistui siinä niin hyvin, että pian sai maineen taitavana hevosenopettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki rahat, mitä tarvitsi, tällä hänelle mieluisalla työllä.

Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen mailin päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa johtajan paikkaa. Mutta Päivänpaiste hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.

"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti jonkin määrän opetettavia hevosia.

"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, et rakastavia vaimoja etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja neljäkymmentä miljoonaa dollaria ei voi ostaa minulle takaisin yhtä päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."

Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi varhain vuoteeseen, nukkuin kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän oli aina toimessa, ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita toimitettavana, ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat houkuttelevilta eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä, kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä mailia. Toisinaan, kun Päivänpaisteella oli säästössä hiukan rahaa ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevostensa selkään, sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimmäiseen sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman tiettyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun olisivat kyllin rikkaita, kulkea ratsain aina Päivänpaisteen lapsuudenkotiin Itä-Oregoniin ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkodissa Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren retken yksityiskohtia.

Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan kirjettä postiin, pidätti seppä heidät.

"Kuulkaahan Päivänpaiste", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slossom lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta autolla matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."

Päivänpaiste oli jo aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossomin kanssa.

"Slossom?" muistutteli hän, "Slossom? Se on varmaankin tuo moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään." Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista mailia Santa Rosaan, ja hevoset eivät ole uuvuksissa."

Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökäytti päätään.

"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Päivänpaiste. "Sitä tietä pääsemme pikemmin perille."

Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossomia. Hän ja hänen seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa, ja Päivänpaiste tapasi nuoren moukarinheittäjän itsensä konttorissa.

"Nähkääs, poikaseni", sanoi Päivänpaiste niin pian kuin oli esitellyt Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."

Slossom hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden kyynärpäät pöydällä, ja heidän kätensä yhtyivät. Slossomin käsi painui nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.

"Te olette ensimmäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se", sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerta."

"Kyllä", vastasi Päivänpaiste. "Ja älkää unohtako, että te olette ensimmäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään teitä tapaamaan."

Taas heidän kätensä yhtyivät, ja taas painui Slossomin käsi pöytään. Hän oli leveäharteinen, vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta päätään Päivänpaistetta pitempi, ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa liikkeelle, ja hetkisen näytti epävarmalta, kumpi voittaisi. Kasvot punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes lihakset pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa, ja käsi painui taipuisasti pöytään.

"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette rupea moukarinheittäjäksi."

Päivänpaiste nauroi ja pudisti päätään.

"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte moukaria, ja minä taivutan käsiä."

Mutta Slossom ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.

"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Päivänpaiste ja Dede istuivat lähtövalmiina satulassa. "Kuulkaahan — sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."

"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja pilkon puita ja opetan varsoja."

Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua, kietoi Päivänpaiste kätensä hänen vyötäisilleen.

"Pieni nainen", sanoi hän, "Sinun ansiotasi kaikki. Ja luuletko, että maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."

Sillä kaikista ilonaineista, mitä uusi elämä toi Päivänpaisteelle, oli Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle, oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä. Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta ulkoilmaelämästä, ja Päivänpaiste oli joka solullaan etupäässä ulkoilmaihminen.

Päivänpaiste ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä — käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat pianosta ihmeellisiä säveliä, jotka olivat taitavat taloustoimissa ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Päivänpaiste ei ollut liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivan kuin Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille yhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa hommiin. Päivänpaiste oli yhtä kiinnostunut Deden keittämisistä ja soitosta kuin Dede oli Päivänpaisteen kokeista keittiökasvitarhassa. Ja Päivänpaiste, joka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti huolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.

Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli etenkin pitkinä lämpiminä kesinä, ja tavallisesti ne olivat heidän kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista itse pitivät huolen, ja heidän, kuten todellisten leiriläisten ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Päivänpaiste pysyi kivenkovaan päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsutut illallisille isoon arkihuoneeseen, ja tällöin Päivänpaiste määräsi kullekin tehtävän ja katsoi, että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen, joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä. Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen, ja hän sai toimekseen valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.

Päivänpaiste pyrki keventämään Deden töitä, ja tämän veli kehoitti häntä käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului hukkaan. Päivänpaisteen täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen ostaa tarpeet, ja veli uhrasi kolmen viikon lomansa hänen auttamiseensa, ja yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen ja sorvipenkin ja tahkon vääntämiseen käytti Päivänpaiste sitä kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.

Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Päivänpaisteelle runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja laulaen ääneen Kiplingin "Tomlinsonia" tai kirvestään teroittamassa säestäen tahkon surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat. Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos" runoja ei hän Browningilta löytänyt mitään mieleistään, ja George Meredith oli hänen kauhunsa. Kuitenkin hän omasta aloitteestaan osti viulun ja harjoitteli niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.

Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamutuokioita ja hiljaisia, viileitä hämäränhetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin kuin itse tiesikään oli Päivänpaiste tullut käsittämään asioiden suhteellisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikkaa järkkymään. Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa auringonpaahteessa tahi istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky vavahdutteli maailmaa.

Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan, ja vastaukseksi Päivänpaiste puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:

"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa, niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi: "Tahtoisin kuitenkin saada takaisin sen ajan, jolloin koetin voittaa sinut omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien. Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Enkä voi kielin kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja puhuit tuulessa ja sateessa."

27

Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikku vaatteita ja Päivänpaiste luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä, ja aurinko paistoi kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan kastelukouruja pitkin virtasi vesi, ja vähänväliä Päivänpaiste keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli hän kiinnostunut pikkuvaatteista, joita Dede ompeli, ja Dede itse oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli suuttuvinaan.

Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin turkkilaisen käyräsapelin terä levisi Kuunlaakso heidän edessään maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen. Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja Päivänpaiste tunsivat, ja ylhäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti hylätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa, joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat hiljaa, ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villikyyhkysen nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä haukka heitti varjonsa maahan.

Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa huomasivat Dede ja Päivänpaiste levottomuutta haassa, ja siellä näyteltiin Uuden maailman julmaa, vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana, pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki sen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran se pyörähti ja koetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki ja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja susikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen toiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen levottomuuteen. Silloin Päivänpaiste Deden levottomuuden nähdessään päästi matalan, uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.

Kun Päivänpaiste vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja ruuviavaimen työkaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.

"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi hän. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut. Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."

"Älä lue nyt enempää", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.

Polun puolitiessä hän löysi maanvieremän. Se oli vähäpätöinen, vain muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään viisikymmentä jalkaa korkeammalta oli se törmännyt vesijohtoon tarpeeksi suurella voimalla tuketakseen sen. Ennenkuin Päivänpaiste ryhtyi työhön, hän katsoi ylöspäin vieremän jälkeenjättämää polkua, ja hän katsoi sitä maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen silmällä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.

"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."

Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään, mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli tämä osa jyrkännettä paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pintakerros oli usein vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältäpäin irtautunutta maata.

"Oikea halkeamasuoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän hiljaa.

Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä kullanetsintähimo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä esiinpistävän, enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä. Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivan kuin kauris juomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen nähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle narrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä. Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut kimaltelemaan.

"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.

Hän näytti muuttuvan. Cocktaillitra ei ollut milloinkaan saanut hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin, joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi kuin mielipuoli, kunnes huohotti rasituksesta ja hiki valui hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja jossa oli kultaa.

Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui viisikymmentä jalkaa alas rotkon seinämää, mutta kiipesi taas ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin ja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä hän rotkon laidan yli katsomaan, näkyikö sillä puolen mitään merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.

Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnes väsymys ja sietämätön särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään vielä entistä kultarikkaampi kvartsinpalanen. Hänen kumarruksissa ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria — hän tunsi asiat. Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien, joka kulki laaksosta ja ylängön laidunmaiden poikki, ja hän rakensi sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka, ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi kuljetettiin vuorirotkon ylitse kvartsilouhimoon. Samoin kasvoi koko kaivos hänen edessään ja allaan — tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon takaa. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi, ja hänen vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin, whiskyä, cocktailin, mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:

"Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu! Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu!"

Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia, ennenkuin ryhtyi valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää, että oli ollut niin kauan poissa.

Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu! Tänne, tipu-tipu-tipu!"

Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Päivänpaiste oli aikoja sitten pannut sen merkille. Nämä ajatukset, jotka koskivat Dedeä, toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina, ja niin suuresta rikoksesta täytyi vähintään olla seurauksena, että hän oli todella hänet menettänyt.

Hän laski kädestään kvartsinkappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan, mistä itse näkymättä saattoi tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.

Hänen näkemisensä tuntui vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli Päivänpaisteeseen iskenyt, ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin. Taas hän kiipesi maanvieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi sen vyöryä alas peittämään sen, mitä hän oli paljastanut, kätkemään päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin ja keräsi sylin täyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.

Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt pelottavan murroskauden. Hän korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi vesikouruissa, ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa, ja hänen askeltensa kopse tuotti Päivänpaisteelle suurta tyydytystä.

Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, hän katseli pilviä ja taivasta ja laaksoa, aivan kuin olisi ilman keralla juonut niitäkin.

Dede ei tiennyt, että Päivänpaiste oli palannut, ja silloin tällöin tämä käänsi päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa hänen näppäriin käsiinsä, hänen ruskeihin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat kullanvärisinä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin oli aina värähtänyt, kun tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.

"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Oliko se vaarallista?"

"Hyvin paha, tuo maanvieremä", vastasi Päivänpaiste yhä katsellen eteensä ja värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen keksinyt suunnitelman. Tiedätkö mitä aion tehdä? — aion istuttaa kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse, ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat, ei mikään maailmassa voi liikuttaa tuota maata."

"Onko se niin vaarallista?"

Päivänpaiste pudisti päätään.

"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aio sallia tuollaisen vanhan ilkeän vieremän tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia. Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.

"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä maalla — musiikkia, teatteria, ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan haluaisi palata kaupunkiin?"

Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa Dedeen, ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.

"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi. "älä mene tuolle rinteelle kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on hyvin vaarallista kävellä, ja minä en tahdo menettää sinua nyt."

Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja intohimoisesti.

"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede, ja hänen äänensä ilmaisi ylpeyttä, jota hän tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.

"Katso tuonne, Dede." Päivänpaiste pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa, johon sisältyi laaksoja sen takana olevat vuoret. "Kuunlaakso — hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa, ja minusta miltei tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia runoilijaveikkoja. Katsopas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."

"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede. "Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu aikaisemmin kuin sinäkään iltana."

He nousivat molemmat penkiltä, ja Päivänpaiste otti maitosangon ovenpielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.

"Se on suurenmoinen", sanoi hän.

"Se on suurenmoinen", toisti Dede nauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni keittiöön.

Ja kuten se vanha mies, jonka oli kerran nähnyt, kulki Päivänpaiste aurinkoista kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.

Viiteselitykset:

[1] "Arkajalat" = uusia tulokkaita, joiden jalat matkataipaleilla vielä arastuvat. — "Taikinanjuuret" = vanhoja, kokeneita kullankaivajia, saaneet nimensä siitä, että leipoessaan käyttävät entisajan tapaan "taikinanjuurta" eikä tehdashiivaa.

[2] Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään kaikissa englanninkielisissä maissa.

[3] Husky: tavattoman vahva, kestävä, ilkivaltainen ja viisas susikoira.

[4] Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta sivusta ja jolla rekeä ohjataan.

[5] Fahrenheitin lämpömittarissa.

[6] Squaw-mies, squawman on intiaaninaisen, "squaw'n" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet eivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista arvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on valkoihoinen.