JÄLKIMMÄINEN OSA (continued 3)

"Mutta miten aiotte menetellä?" kysyi Dede. "Teillä ei ole kylliksi rahaa kaikkiin näihin suunnitelmiinne."

"Minulla on kolmekymmentä miljoonaa, ja jos tarvitsen enemmän, voin lainata maata vastaan. Kuoletuslainan korot eivät lähimainkaan niele maan arvon kohoamista, ja aion myydä maata kosolti."

Seuraavina viikkoina oli Päivänpaiste aina toimessa. Hän vietti suurimman osan ajastaan Oaklandissa ja tuli harvoin konttoriin. Hän aikoi muuttaa konttorin Oaklandiin, mutta, kuten hän sanoi Dedelle, sitä ennen oli alkuvalmistukset, maan osto, suoritettava loppuun. Sunnuntain toisensa perästä lie milloin miltäkin kukkulanhuipulta katselivat uneksittuun kaupunkiin ja sen maataviljeleviin esikaupunkeihin, ja Päivänpaiste näytti Dedelle viimeiset ostonsa. Aluksi ne olivat maakaistaleita sieltä täältä, mutta sitä mukaa kuin viikot vierivät, harvenivat kohdat, joita Päivänpaiste ei omistanut, kunnes ne lopulta olivat kuin saaria, joita Päivänpaisteen maa ympäröi.

Se vaati nopeaa ja suurisuuntaista toimintaa, sillä Oaklandissa ja sen lähiseuduilla piankin huomattiin summaton maanostaminen. Mutta Päivänpaiste maksoi heti, ja nopea toimiminen oli aina kuulunut hänen menettelyohjeisiinsa. Ennenkuin muut saattoivat aavistaakaan hänen suunnitelmiaan, hän kaikessa hiljaisuudessa saattoi loppuun monta aietta. Samaan aikaan kuin hänen asiamiehensä ostivat maa-alueita sekä liikekeskusta että tehtaita varten, hankki Päivänpaiste kaupunginneuvostolta etuoikeuksia, valtasi nuo kaksi vedetöntä vesiyhtiötä ja kahdeksan tai yhdeksän itsenäistä raitiotielinjaa ja sai haltuunsa lahden rantamat telakoitaan varten. Rantamista oli vuosikausia käräjöity, ja hän ryhtyi ripeästi asiaan — osti yksityisomistajien osuudet ja samalla vuokrasi osan kaupungilta.

Samaan aikaan kuin Oakland oli kuohuksissa tämän odottamattoman, joka suuntaan ulottuvan toiminnan johdosta ja kiihtyneenä kyseli sen tarkoitusta, osti Päivänpaiste salaa republikaanisen puolueen pää-äänenkannattajan ja demokraattisen puolueen pää-äänenkannattajan ja muutti rohkeasti uuteen konttorihuoneistoonsa. Tämä oli luonnollisesti suuri, se käsitti neljä kerrosta kaupungin ainoassa ajanmukaisessa konttorirakennuksessa — ainoassa rakennuksessa, jota ei myöhemmin tultaisi repimään, kuten Päivänpaiste arveli. Siellä oli osasto toisensa jälkeen ja satoja konttoristeja ja pikakirjoittajia. Kuten hän kertoi Dedelle:

"Minulla on enemmän yhtiöitä kuin osaatte laskeakaan. Alamedan & Contra Costan Maarengas, Yhdistetyt Katuraitiotiet, Yerba Buenan Lauttayhtiö, Yhdistetty Vesiyhtiö, Piedmontin Kiinteimistöyhtiö, Fairview ja Portola-hotelliyhtiö ja puolisen tusinaa muita, joiden nimet minun on täytynyt merkitä muistikirjaan voidakseni ne muistaa. Vielä on Piedmontin Pesulaitosyhtiö ja Redwoodin Yhdistetyt Kivilouhokset. Ostettuani aluksi tuon louhoksen, josta on ollut puhetta, olen nyt aikeissa ostaa ne kaikki. Ja sitten on laivanrakennusyhtiö, jolle en vielä ole antanut nimeä. Kun minun kerran täytyy hankkia lauttausveneitä, niin päätin rakentaa ne itse. Ne ovat valmiina siksi kuin aallonmurtajakin on kunnossa. Kylläpä tässä on ollut hommaa. Ja minulla on ollut ilo samalla pettää ryövärijoukkuetta. Vesiyhtiön miehet kiljuvat nyt. Annoin varmaankin heille aimo iskun. Tein lopun hyvästä tulolähteestä."

"Mutta minkä vuoksi vihaatte heitä noin?" kysyi Dede.

"Siksi, että he ovat sellaisia raukkamaisia pettureita."

"Mutta he pelaavat samaa peliä kuin tekin."

"Kyllä, mutta eivät samalla tavalla." Päivänpaiste katseli häntä miettiväisenä. "Kun sanon raukkamaisia pettureita, niin tarkoitan juuri sitä — raukkamaisia pettureita. He ovat olevinaan aika pelaajia, eikä yhdellä tuhannestakaan heistä ole rohkeutta olla pelaaja. He ovat pieniä pumpulihäntäisiä kaniineja, jotka koettavat uskotella olevansa suuria peloittavia susia. Katsokaa, miten he menettelevät. Kun mahtimiehet halusivat myydä Little Copperin osakkeita, lähettivät he Jakey Fallowin New Yorkin arvopaperipörssiin huutamaan: 'Minä ostan kaikki Little Copperin osakkeet tai osan niistä viidestäkymmenestäviidestä.' — Little Copper oli silloin viidessäkymmenessäneljässä. Ja kolmessakymmenessä minuutissa nuo pumpulihännät — rahamiehiksi jotkut nimittävät heitä — saivat Little Copperin kohoamaan kuuteenkymmeneen. Ja tunnin kuluttua syntyi paniikki ja Little Copper aleni neljäänkymmeneenviiteen, jopa neljäänkymmeneen.

"He toimivat tietämättään pomojen kätyreinä. Miltei yhtä paljon kuin he ryöstivät raukkoja, ryöstävät pomot heitä. Tai käyttävät pomot heitä välikappaleinaan ryöstäessään toisiaan. Tällä tavoin trusti viime paniikissa kaappasi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Trusti sai aikaan tuon paniikin. Se tahtoi saattaa häviöön pari suurta pankkiyhtiötä ja löylyttää samalla puolta tusinaa pomoja; ja se teki tämän pelottamalla pumpulihännät. Pumpulihännät pitivät huolen muusta, ja yhtiö keräsi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Ken tahansa, kellä on rohkeutta ja ymmärrystä, voi tanssittaa pumpulihäntiä mielensä mukaan. Minä en suorastaan vihaa heitä, mutta en juuri kunnioita tuollaisia pelkureita."

17

Päivänpaiste oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät, eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt alkaa oikein. Siksi hän otti palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi, saadakseen hänet jättämään toimensa Chigacossa ja ottamaan huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat suuria paaluja San Franciscon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aiottiin tehdä kolme mailia pitkä, ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin kokonaisia eukalyptusmetsiä paaluiksi.

Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne laskettiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Päivänpaisteen uusilla raitioteillä pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan, ja jo aikoja ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa, rakennettiin satoja taloja. Hänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän rahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten asutuksi kaupunginosaksi.

Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin yrityksiinsä. Raitiovaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän yhä vielä tehdas- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet. Kevyet, vanhanaikaiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat, mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita lavennettiin, jotta raitiotievaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki, ja sen hän aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja rahvaalle ja klubihuoneistoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut. Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat terveesti harkittuja yrityksiä.

"Oakland tarvitsee ensi luokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan ryhtyi hän itse rakentamaan teatteria, sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataatuhatta uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.

Mutta huolimatta siitä, miten kiire Päivänpaisteella oli, käytti hän aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera. Eräänä lauantaina iltapäivällä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei hän seuraavana päivänä voinut tavata Päivänpaistetta, ja kun tämä vaati selitystä, sanoi Dede:

"Olen myynyt Mabin."

Päivänpaiste oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen tapansa antaa hänen, Päivänpaisteen ymmärtää, ettei enää tahtonut seurustella hänen kanssaan. Vai…

"Mistä syystä?" sai Päivänpaiste kysytyksi.

"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi dollaria tonnilta", vastasi Dede.

"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Päivänpaiste ja katsoi häneen lujasti, sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.

"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet, ja minun täytyi päättää, että koska en voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta ja auttaa veljeäni."

Päivänpaiste tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui hänestä äkkiä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana sormillaan pöytään.

"Kuka sen osti?" kysyi hän.

Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauan sitten oli oppinut tuntemaan ja jonka hän tiesi merkitsevän suuttumusta.

"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin?" sanoi Dede. "Älkääkä kieltäkö, että ajattelitte sitä."

"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."

"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla nyt on aikaa ommella."

"Mutta minä en osaa ommella."

Päivänpaisteen ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan vastenmielinen.

"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin toiselta, siinä kaikki."

Taas hän näki, että Dede kieltäisi, ja hän kiiruhti jatkamaan, ennenkuin tämä ennätti sen tehdä:

"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää. Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan kanssanne ja maksan hevoset?"

Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen keskustelu. Päivänpaiste teki vielä lyhyen yrityksen.

"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka seurassa on mielellään ja jota kaipaa, kun on erossa hänestä. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan mailin päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi yhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja viettää aikansa lukemalla ranskan- ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja — milloin hän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta ystävää kuin te, ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä — kerran viikossa, sunnuntaisin, ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä riippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle — — —"

"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.

"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden varjossa tai auringonpaisteessa — jos kadotan teidät molemmat, ei ole enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun ostaa sen — — —"

"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."

Päivänpaiste ei vastannut mitään, ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.

Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kanssa, jolle hän aikoja sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena ollut romaani oli epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä, ja Päivänpaiste käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti, ettei mikään häntä hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään kastanjanruskean tamman ostaja.

"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.

"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan miehelle, jonka osoite on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?"

Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Päivänpaiste huomasi Deden silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.

"Onko jotakin hullusti — mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.

"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa — — —"

"Minä en edes tiedä, kuka sen osti", vastasi Päivänpaiste. "Ja mikä on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sillä teette. Olette myynyt sen, se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aion käydä käsiksi vielä viiteen. Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei oikeastaan ole teidän asianne."

Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.

"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan — tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan erikoistuntijan käsiteltäväksi."

"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä — — —"

"Malttakaahan", keskeytti Päivänpaiste. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" — Dede teki kielteisen eleen — "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"

"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.

"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun mielipiteen. Tuo rahakäsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt. Otaksukaamme, että te pinoaisitte kallionkielekkeeltä, enkö silloin tekisi oikein jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen? Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te tarvitsette muunlaista apua — käsivoimani asemesta kukkaroni vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä eivätkä kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla, he tekevät kauppaa dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit ovat pyhitettyjä — niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille pikkusummaa."

"Tai voi ajatella toisinkin asiaa", hän jatkoi Deden äänettömän vastarinnan kannustamana. "On oikein ja paikallaan, jos autan teitä käsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä. Mutta jos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella kaksi dollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä kahdesta dollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa muodossa. Sitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys teistä. En lainaa teille, Autan veljeänne aivan samalla tavalla kuin jos hän olisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa kauniisti tehty teiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne pudota jyrkänteeltä. Hän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa saadakseen jalkansa terveiksi, ja minä tarjoan hänelle apua.

"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä hevosenjouhisuitsia — niitä on siellä sadottain. Minä en niitä tarvitse, ja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat rangaistusvangit tekevät niitä ja minä ostan kaikki. Olen käyttänyt enemmän rahaa yhden yön whiskyyn kuin mitä tarvittaisiin parhaiden erikoistuntijain palkkioksi ja kahdentoista samanlaisen sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä veljellänne on. Ja muistakaa, ettei teillä ole mitään tekemistä tässä. Jos veljenne haluaa pitää tätä lainana, niin hyvä on. Se on hänen asiansa, ja teidän on väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin kallionkielekkeelle."

Dede vastusti vielä, ja Päivänpaisteen todistelu muuttui kiusallisemmaksi.

"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette saanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia. No niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä kosin kaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole pyytänyt teitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa teidän suostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä käyttämällä."

Dede punastui ja näytti suuttuneelta.

"Jos te tietäisitte, miten naurettava olette, niin te lakkaisitte", kuohahti hän. "Te kohtelette minua kiusallisemmin kuin kukaan mies, jonka olen tuntenut. Vähänväliä te annatte minun ymmärtää, ettette ole vielä kosinut minua. En halua, että te kositte minua, ja olen alusta alkaen varoittanut teitä ja sanonut, ettei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te uhkaatte minua sillä, että kerran aiotte kosia minua. Olkaa hyvä ja kosikaa minua nyt, niin saatte tietää vastaukseni, ja sitten on asia päätetty."

Päivänpaiste katsoi häneen ihaillen.

"Rakastan teitä niin mielettömästi, neiti Mason, etten uskalla kosia teitä nyt" sanoi hän niin surkeana ja vakavana, että Dede heitti päätään taaksepäin ja nauroi suoralla ja poikamaisella tavallaan. "Sitä paitsi minä, kuten olen sanonut teille, olen kokematon näissä asioissa. En ole milloinkaan kosinut ketään, enkä halua tehdä mitään erehdyksiä."

"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä", huudahti Dede innokkaasti. "Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista omakseen uhkaamalla häntä kosinnalla."

"En tee sitä enää milloinkaan", sanoi Päivänpaiste nöyrästi. "Mutta jouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä perää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia olette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava hänelle mahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä tapaamaan ja puhumaan hänelle asiasta?"

Dede silminnähtävästi epäröi.

"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason; nyt on kysymys hänen jaloistaan eikä teidän."

Dede ei vieläkään vastannut, ja Päivänpaiste jatkoi vahvistaen asemaansa:

"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies, ja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan, kun ei ole naisväkeä siinä ympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä."

18

Päivänpaiste oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle, ettei hänellä ollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli hyvänpäiväntuttava tuhansien kanssa ja satojen juomatoveri, oli hän yksinäinen mies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai miesryhmää, jonka läheinen ystävä hän olisi voinut olla. Kaupungit eivät ole niin omiansa toveruustunnetta herättämään kuin oli elämä Alaskassa. Sitä paitsi olivat miehet erilaisia. Päivänpaiste epäilijä halveksi liikemiehiä, ja hänen suhteensa San Franciscon puoluepomoihin perustui miltei yksinomaan laskelmiin. Hän piti enemmän näiden puoluepomojen ja heidän johtajiensa suorasukaisesta raakuudesta, mutta hän ei voinut tuntea heitä kohtaan mitään syvää kunnioitusta. He olivat liian taipuvaisia vilpistelyyn. Velkakirjat olivat varmemmat kuin miehen sana, ja miehen täytyi tarkasti pitää kiinni velkakirjoista. Yukonissa oli ollut toisin. Velkakirjoista ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin ja niin paljon, ja pokeripelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.

Larry Hegan, jonka taito riitti Päivänpaisteen suurimpiinkin liikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle teeskentely oli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei hän luonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän oli omituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella hänellä ei ollut mitään yhteistä Päivänpaisteen kanssa. Hän vietti aikansa kirjojen parissa, joita Päivänpaiste ei voinut sietää. Niinikään hän kirjoitti näytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä näytelty, ja Päivänpaiste yksin tunsi salaisuuden, että hän nautti säännöllisesti vaikka kohtuullisesti hashishia. Hän vietti koko elämänsä huoneessaan kirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa. Ulkomaailmaa hän ei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja juomisessa hän oli kohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän vihasi.

Päivänpaisteen ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja kun sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi hän yhä enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia. Unohtaakseen täytyi hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan ennen. Suuri punainen auto oli nyt entistä useammin liikkeellä, ja tallirenki oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San Franciscon-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja, mutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys alinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa onnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laaja-alainen, että selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi omat pulmansa, ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän lähti konttorista isolla autollaan ja miltei huokasi helpotuksesta ajatellessaan lähenevää martini-cocktailia. Harvoin hän oli juovuksissa. Siihen oli hänen ruumiinrakenteensa liian vahva. Sen sijaan hän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen ja hillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia kuin epäsäännöllinen ja hillitön juomari.

Kuuteen viikkoon hän ei ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa ja siellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta seitsemäntenä sunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se oli myrskyinen päivä. Navakka koillistuuli puhalsi, ja vähänväliä tuli sadekuuro. Hän ei voinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän oli näkevinään hänet akkunan ääressä ompelemassa joitakin naisten pikkuesineitä. Kun tuli aika, jolloin hänelle tuotiin ensimmäinen cocktail ennen väliateriaa hänen huoneisiinsa, ei hän juonutkaan sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä hän katsoi muistikirjastaan Deden puhelinnumeron ja soitti.

Ensin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua hän kuuli äänen, jota oli kaihonnut.

"Tahdon vain ilmoittaa teille, että tulen teitä tapaamaan", sanoi hän. "En tahtonut varoittamatta tunkeutua luoksenne."

"Onko jotakin tapahtunut"? kysyi ääni.

"Kerron sinne päästyäni", vastasi Päivänpaiste vältellen.

Hän jätti punaisen autonsa kahden talon päähän Deden asunnosta ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen Berkeleyn talon eteen. Vain hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti ovikelloa. Hän tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden toivomuksia ja että hän oli antamassa Dedelle vaikean tehtävän ottaa sunnuntaivierailijana vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam Harnishin, josta sanomalehdet niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli varma siitä, ettei Dede ottaisi häntä epäystävällisesti vastaan.

Eikä hän siinä pettynytkään.

Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Päivänpaiste ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.

"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Päivänpaiste näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."

Dede ohjasi hänet huoneeseensa, ja sinne päästyään jäi Päivänpaiste hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan, katseli ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta. Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet, toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista pukeutumispöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikkukapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen ja tyynyineen oli varmaankin vuoteena, vaikkei Päivänpaiste milloinkaan ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.

Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan. Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden ja preeriakoiran nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen kuvapatsas, joka seisoi Steinwaypianon päällä, seinälle ripustettu vuorileijonan talja taustanaan.

Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen; mutta täällä hänen omassa huoneessaan ja väljässä puvussa ilmeni hänen naisellisuutensa vielä paljoa selvemmin. Päivänpaiste oli tottunut näkemään hänet vartalonmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuserossa tai ratsastuspuvussa, ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys. Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän sopi siihen niinkuin hän toisenlaisessa puvussa oli sopinut vakavaan konttoriympäristöön.

"Ettekö istuisi", toisti Dede.

Päivänpaiste tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauan puuttunut ravinto. Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut kyllin nopea hänelle, ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka parhaiten vie voittoon.

"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä, joka värisi intohimosta, "en tahdo kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä, Dede Mason, minä tahdon teidät omakseni, minä tahdon."

Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat, ja veri nousi tummana hänen poskiinsa.

Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja samalla tarttua Päivänpaisteen toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea hänet syliinsä.

Päinvastoin kuin Päivänpaisteen, pakeni veri Deden poskilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Päivänpaisteen käden ja joka vielä piti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa, ja Päivänpaisteen käsi putosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin, päästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää ajatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä nauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä huumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun naurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää murhanhimoista maantierosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi jalkamatkailijaksi, joka kysyi kelloa.

Päivänpaiste oli ripeämpi toimimaan.

"Ooh, tiedän kyllä, että näytän mielettömältä", sanoi hän. "Minun täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö, neiti Mason. Minä en ole todenteolla vaarallinen."

"Minä en pelkää", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin, jonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja ohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. "Vaikka tunnustan, että te säikytitte minua hetki sitten."

"On hullunkurista", huokasi Päivänpaiste miltei valittaen, "että tässä minä istun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät kaksinkerroin. Tässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan ihmiset ja eläimet ja kaikki tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä nojatuolissa nöyränä ja avuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin nujertanut."

Dede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin huomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa itsepintaisesti siihen tosiasiaan, että Päivänpaiste kesken väkivaltaista kosintaa malttoi tehdä asiaankuulumattomia huomautuksia. Häntä hämmästytti Päivänpaisteen miehekäs varmuus. Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen, että saattoi ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden vaikutuksista.

Dede huomasi, että Päivänpaiste tietämättään pisti kätensä takintaskuun, missä Dede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja savukepaperinsa.

"Saatte polttaa, jos haluatte", sanoi hän.

Päivänpaiste veti kätensä niin äkisti taskusta, kuin olisi taskussa ollut jotakin, joka olisi pistänyt häntä.

"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen. Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä, ja se riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua. Siinä kaikki."

"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.

"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista, ennenkuin annatte vastauksen", jatkoi Päivänpaiste huomaamatta, että vastaus jo oli annettu. "En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni, sanomalehtireportterien päinvastaisista jutuista huolimatta. Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta — että minä muka olisin naistensurmaaja — ovat vääriä. Niissä ei ole totta siteeksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tietänyt, että hän rakasti minua niin hurjasti, sillä muuten olisin nainut hänet — en rakkaudesta, vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras siellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle aihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi, että olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä käsityksiä."

"Naistensurmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette ensimmäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia niin kauan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.

"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin tuntemaan teidät, enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä ja kaipaan teitä."

Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin, mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan, ja alkanut ommella. Milloin Dede ei katsonut häneen, ahmi Päivänpaiste häntä silmillään. Hän katseli varmoja, taitavia käsiä — käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella kauniita vaatteita ja jotka epäilemättä osasivat soittaa tuota pianoa tuolla. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi — Deden tohvelit. He olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat, eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet, ja niihin hänen katseensa lakkaamatta kääntyivät.

Ovelle koputettiin, ja Dede riensi avaamaan. Päivänpaiste ei voinut olla kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.

"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä", kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä ken tahansa, pitäisi Päivänpaiste hänet lämpimänä. Oli hänen mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten joutunut naimisiin.

Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Päivänpaisteen katse siirtyi nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja taas takaisin, ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä suvusta ja saanut hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa, jolla hän niitä kantoi.

"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Päivänpaiste.

"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.

"Ettekö rakasta minua?"

Dede pudisti päätään.

"Pidättekö minusta — hiukkasenkaan?" Tällä kertaa hän nyökkäsi päätään ja samalla hymyili huvitettuna. Mutta hänen hymyilyssään ei ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Tilanteen humoristinen puoli jäi harvoin häneltä huomaamatta.

"No, siitä voi sukeutua enemmänkin", sanoi Päivänpaiste. "Se on alku. Minäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin pitkälle. Te muistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun elämäntavastani. No hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole enää pelaaja niinkuin olin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön, kuten te sitä nimitätte, säästän aikaa ja lisään paikkakunnan väkiluvun kolminkertaiseksi. Ja ensivuonna tähän aikaan kasvaa kukkuloilla kaksi miljoonaa eukalyptuspuuta. Sanokaa, pidättekö minusta enemmän kuin hiukkasen?"

Dede kohotti katseensa työstään ja katsoi häneen vastatessaan:

"Pidän teistä paljonkin, mutta — — —"

Päivänpaiste odotti hetkisen, että Dede olisi täydentänyt lauseensa, mutta kun Dede vaikeni, jatkoi hän itse:

"Minulla ei ole liian hyviä käsityksiä itsestäni, joten voi kerskailematta sanoa, että minusta tulee oikein hyvä aviomies. Minulla ei ole taipumusta moittimiseen eikä jankuttamiseen. Arvaan, mitä merkitsee teidänlaisellenne naiselle riippumattomuus. No hyvä, te saatte olla riippumaton minun vaimonani. Teitä ei mikään kahlehdi. Saatte noudattaa omaa tahtoanne eikä mikään ole teille liian hyvää. Minä annan teille kaikki, mitä sydämenne halajaa — — —"

"Paitsi itseänne", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.

Päivänpaisteen ällistys oli lyhytaikainen.

"En käsitä sitä", sanoi Dede. "Sen sijaan, että antaisitte itsenne vaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin kolmellesadalletuhannelle asukkaalle, raitioteillenne ja lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle miljoonalle puulle kukkuloilla — kaikille liikeyrityksillenne — ja — ja — kaikelle sille, mitä tarkoitan."

"Saammepa nähdä, ettei niin käy", vastasi Päivänpaiste ylpeästi. "Minä olisin teidän, milloin vain käskisitte — — —"

"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi." Dede tuli äkkiä hermostuneeksi. "Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se muistuttaa liiaksi kaupanhierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan niin ja niin paljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän teistä, mutta en kylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne, enkä milloinkaan tule pitämään teistä niin paljon, että tulisin vaimoksenne."

"Miten tiedätte sen?" kysyi Päivänpaiste.

"Koska pidän teistä yhä vähemmän ja vähemmän."

Päivänpaiste meni sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.

"Oi, te ette käsitä", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää itsehillitsemiskykynsä. "En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt teistä. Ja mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmän uskaltaisin mennä kanssanne naimisiin."

Tämä arvoituksellinen lausunto sai Päivänpaisteen aivan neuvottomaksi.

"Käsitättekö?" jatkoi Dede kiireesti. "Olisin voinut ennemmin mennä naimisiin sen Elam Harnishin kanssa, joka juuri oli tullut Klondykesta, kun ensi kerran näin hänet, kuin mennä naimisiin teidän kanssanne sellaisena kuin te nyt istutte edessäni."

Päivänpaiste ravisti hitaasti päätään.

"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä tuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmän te haluatte mennä hänen kanssaan naimisiin. Tutustuminen synnyttää ylenkatsetta — arvaan että tarkoitatte sitä."

"Ei, ei", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, koputettiin oveen.

"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet", sanoi Päivänpaiste.

Hänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin, harhailivat pitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden ja kauneuden vaikutelma oli hallitseva, vaikkei hän osannut selvittää sitä itselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän arveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat kalliita jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin hauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli juhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli salaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon kirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa kuin teot, ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.

Hänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään hauraine ja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan ja kupariseen hehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään. Hehkupannut eivät olleet hänelle tuntemattomia, ja hän aprikoi, lämmittikö Dede sillä illallista nuorille ylioppilaille, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli Dede arvatenkin itse maalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia hevosista ja vanhojen mestarien tauluista. Mutta yhäti hänen katseensa palasi Venukseen pianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen, hienostumaton mies, näytti omituiselta, että nuori suloinen tyttö piti sellaista rohkeaa, ellei juuri syntistä esinettä huoneessaan. Mutta koska Dede sen teki, niin se oli aivan niinkuin olla pitikin. Se kuului nähtävästi sivistykseen. Larry Heganilla oli samantapaisia veistoksia ja valokuvia kirjojen täyttämissä huoneissaan. Mutta Larry Heganiin nähden se oli toista. Hänessä oli jotakin epätervettä, jonka Päivänpaiste aina tunsi ollessaan hänen seurassaan, kun Dede sen sijaan näytti joka suhteessa terveeltä. Hänessä oli auringonpaisteen ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen viaton, terve tyttö kuin Dede piti alastomia naisia pianollaan, niin täytyi sen olla oikein. Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän, Päivänpaiste, ymmärtänyt ensinkään sivistystä.

Dede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki nojatuolilleen, ihaili Päivänpaiste tapaa, jolla hän käveli, ja pronssinkarvaiset tohvelit olivat tehdä hänet hulluksi.

"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä", alkoi hän heti. "Aiotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?"

Dede nauroi iloisesti ja pudisti päätään.

"Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta? esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken puhuitte puhelimessa?"

"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."

Päivänpaiste katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti epäilevästi päätään.

"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen, mikä milloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen kysymys. Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?"

Mutta Dede piti hyvin puoliaan.

"Tuo ei ole kaunista", sanoi hän. "Ja jos ajattelette hiukan asiaa, niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan tee — jankutatte nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään kysymykseen. Puhukaamme muusta. Kuinka Bob voi?"

Puoli tuntia myöhemmin Päivänpaiste kiiti sateessa Telegraph Avenueta Oaklandiin ja poltti ruskeapaperista savukettaan ja muisteli mitä oli tapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin olisi hänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä sai hänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä enemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan, ja samalla sitä vähemmän tahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.

Mutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti jonkinlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut rukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava teko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin kuukausipalkka ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä, ettei Dede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli tavannut, oli näyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa takia. Hän oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut viisitoista miljoonaa siitä päivästä lähtien kun Dede oli tullut hänen konttoriinsa, ja Deden halu mennä naimisiin hänen kanssaan oli vähentynyt sitä mukaa kuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.

"Perhana!" mutisi hän. "Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa, niin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani."

Mutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään. Hänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta selityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin vasta Klondykesta tulleen Elam Harnishin kanssa kuin nykyisen Elam Harnishin kanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava enemmän entisen Päivänpaisteen kaltaiseksi, joka oli tullut pohjan periltä koettamaan onneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli mahdotonta. Ollutta ja mennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä saanut takaisin, eikä mitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän saattanut toivoa saavansa poikavuotensa takaisin.

Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän oli ennen kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä hän ei ollut. Hän oli selväpäinen. Mutta hän, Päivänpaiste, oli niinikään ollut selväpäinen, ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää hyväkseen Deden konttorissaoloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että häneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi, että useimmat nuoret naiset olisivat kyllin typerät jättämään paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen. Ja sitäpaitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun Päivänpaiste oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.

"Heleijaa!" päätti hän, kun auto pysähtyi hänen hotellinsa edustalle. "Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin kosinut häntä ensimmäisenä päivänä, kun hän tuli toimistoon. Hänen omien puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hän minusta pitää, sitä vähemmän hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."

19

Vielä kerran eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua Päivänpaiste kosi Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään, kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään punaisella autollaan Berkeleyhin. Hän jätti auton muutaman talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missäpäin Dede luultavammin käveli.

Päivänpaiste noudatti tytön ohjeita ja oli pian päässyt viimeisten talojen ohi tien päähän, mistä kukkulain ensimmäiset jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Päivänpaiste, joka tunsi Deden, arvasi, että tämä oli jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimelta huipulta, missä tuuli oli rajuimmillaan.

Tavassa, millä Päivänpaiste kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.

"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekö te rohkene sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"

Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Päivänpaisteen hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivan kuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle periksi, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Päivänpaisteen pitää kiinni kädestään.

"Ette kai pelkää minua?" kysyi Päivänpaiste.

"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä, vaan itseäni."

"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Päivänpaiste kuultuaan nämä rohkaisevat sanat.

"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin, älkäämme puhuko siis siitä."

"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Päivänpaiste oli miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että salli hänen pitää kädestään, siksi paljon, että sieti häntä lähellään.

Dede pudisti päätään.

"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon."

Ensi kerran juolahti Päivänpaisteen mieleen synkkä epäluulo — ajatus, joka selitti kaikki.

"Sanokaa, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"

Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.

Päivänpaiste tiesi vastauksen ja suuttuneena itseensä hän päätti, että teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että suojasi Dedeä tuulelta, ja veti hänet lähelleen. Tavattoman, navakka tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puidenlatvoja heidän päänsä päällä, ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi liiteleviä lehtiä, ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Päivänpaiste katseli alas Dedeä ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen kasvoilleen, ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede huomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.

Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Päivänpaisteeseen.

"Tiedättekö", sanoi hän, "viime yönä rukoilin teidän puolestanne. Rukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki — kaikki!"

Päivänpaiste tuijotti häneen, kummissaan tästä salaperäisestä lausunnosta.

"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät yli ymmärrykseni, ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä. Te toivotte, että menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte minusta — — —"

"En ole milloinkaan sitä sanonut."

"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni, miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne: mitä enemmän te minusta pidätte, sitä vähemmän haluatte mennä kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään, ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli painuksissa, eikä Päivänpaiste voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Päivänpaiste oli oppinut äänettömyyden arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että Deden täytyi sanoa nyt hänelle jotakin. Sen hän tunsi.

"En ole romanttinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan. "Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseäni ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä silti ole rahtustakaan onnellisempi."

"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Päivänpaiste turhaan odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän pitää selittää minulle, ettekä te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne, että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät. Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin. Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla vaimokseni?"

Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Päivänpaiste tiesi, että tämä ankaruus oli suunnattu häneen.

"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivan kuin miettiäkseen miten alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen rehellinen ja vilpitön, vaikka naisten ei luulla osaavan sitä olla? — haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan? — että teen tunnustuksia, joita häpeän? — että käyttäydyn tavalla, jota miehet pitävät epänaisellisena?"

Käsivarsi, jonka Päivänpaiste oli kietonut Deden ympärille, puristi rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.

"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi milloinkaan olla minun mieheni — rakastajani ja aviomieheni. Te olisitte rahojenne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitävät teidät orjanaan, anastavat aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakottavat teidät menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö? Ehkä se on pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa paljon, antaa paljon — antaa kaikki, ja vaikka en vastalahjaksi vaadi kaikkea, niin vaadin paljon paljon enemmän kuin te rahoiltanne voisitte minulle antaa.

"Ja rahanne turmelevat teidät; ne tekevät teidät yhä epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska en milloinkaan aio mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä paljon ennen kuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun olitte vasta tullut Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te olitte kultamaiden Päivänpaiste, rohkea erämies ja kullankaivaja. Ja te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä teidät rakastumatta teihin — silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt.

"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta, ja minä puhun teille suoraan. Kaikki nämä viime vuodet te olette elänyt luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin. Te ette ole lainkaan sama mies, ja rahanne turmelevat teidät. Teihin on vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä, niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen saaneet aikaan. Te olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette minua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan hyvä ja sydämellinen, niinkuin olitte silloin. Te olette muuttunut tylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen tarkastellut teitä kuusi päivää viikossa kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta. Julmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on kasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt niiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakottaa teidät viettämään, ovat kaiken tämän alku. Te olette raaistunut ja mennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen, kunnes olette auttamattomasti rappiolla. — — —"

Päivänpaiste koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet, ja hänen äänensä vapisi.

"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin miettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämä kuukaudet siitä lähtien kun aloimme yhdessä ratsastaa, ja kun nyt olen alkanut puhua, niin puhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en voi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette muuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä. Te ette voi sitä auttaa. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te rakastatte liikepeliä. Nämä liikeasiat, jotka ovat kaikki vallan tarpeettomia, sillä te olette jo rikas, vaativat teidät kokonaan. Väliin ajattelin, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen kanssa kuin jakaa teidät liikeasioiden kanssa. Omistaisinhan edes puolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan yhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.

"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin miehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että te tahdotte minut. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta antaisin teille vain yhden sadasosan itsestäni. Otaksukaa, että elämässäni olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa ja joka sitäpaitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi pussit silmieni alle ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi ruumiini ja sieluni? Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta? Kuitenkaan te ette tarjoa minulle sen enempää? Kummeksitteko, etten tahdo tulla vaimoksenne — etten voi?"

Päivänpaiste odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut, ja hän jatkoi vielä:

"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä antamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten kaikella antamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin sairas mies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte sitä sydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta siitä, mitä te uskotte ja aiotte, olisi vaimo teille vain lyhyt ajanviete. Teillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on menehtyä. Te ostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte minut siihen ikävöimään, kunnes joutuisin pois suunniltani, tai itkemään silmäni puhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni teitä pelastamaan. Liikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät teitä koko ajan vallassaan. Te pelaatte liikepeliä niinkuin olette pelannut kaikkea muutakin, niinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä matkoillanne. Ei kukaan voinut taivaltaa niin nopeasti ja kauas, tehdä työtä niin ankarasti ja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään; te panitte kaikki mitä omistitte jokaiseen uuteen yritykseen — — —"

"Rajana on taivas", mutisi Päivänpaiste vahvistukseksi. "Mutta jos te vain tahtoisitte siten olla rakastaja — aviomiehenä — —"

Hänen äänensä petti, ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun hän loi alas katseensa Päivänpaisteen katseen edessä.

"Ja nyt en sano enää sanaakaan", lisäsi hän. "Olen pitänyt aika saarnan."

Hän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Päivänpaisteen käsivarteen, eikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä navakammin. Rankkasade ei ollut vielä tullut, mutta vähänväliä toi tuulenpuuska mukanaan usvankaltaista sadetta. Päivänpaiste oli hämillään eikä koettanut sitä peittää, ja hän oli vielä hämillään, kun alkoi puhua.

"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason — tai Dede, koska mielelläni puhuttelen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä, että siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on loppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla olisi senttiäkään ja jollen olisi lihonut. — Ei, ei, en laske leikkiä. Se on vain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla olisi senttiäkään ja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta päämäärää kuin saada rakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan että nyt olen korviin saakka hautautunut liikeasioihin — niin te tulisitte vaimokseni.

"Tämä on kaikki selvempää kuin painettu sana. Te olette tarkkanäköisempi ja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan. Te olette hiukan avannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin tehdä? Liikeasiani ovat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä ja jaloista enkä voi irtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen kuin mies, joka sai karhua hännästä kiinni. En voi irtautua; ja minä rakastan teitä ja minun täytyy irtautua, ennenkuin saan teidät vaimokseni.

"En tiedä mitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En voi luopua teistä. En voi. Enkä aio luopua teistä. Liikeasiat ovat sittenkin vähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua öisin hereillä.

"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan. Tiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En pystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat veltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin ihmisiä. Nyt heitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän että olen ulkoilmaihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni maatila, minkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä minulla on tuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta. Näin vain kerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että sittemmin ostin sen. Ratsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen kuin koulupoika lomalla. Olisin parempi ihminen, jos asuisin maalla. Kaupunkielämä ei tee minua paremmaksi. Siinä olette aivan oikeassa. Tiedän sen. Mutta otaksukaa, että rukouksenne täytettäisiin ja minä menettäisin kaikki ja minun olisi pakko ansaita elatukseni päivätyöllä."

Dede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä myöntämään.

"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila ja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata muokkaamalla hankkimaan elatukseni — tulisitteko silloin vaimokseni, Dede?"

"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!" sanoi Dede.

"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoitti Päivänpaiste, "tai kaupunkiin hankkimaan ruokaa."

"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta, ja meidän täytyy lähteä, jos mielimme välttää sadetta."

Heidän kulkiessaan puiden lomitse, ennenkuin he alkoivat laskeutua alas kukkulan rinnettä, tuli hetki, jolloin Päivänpaiste olisi saattanut painaa Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli hänessä herättänyt, täyttivät hänen mielensä niin, ettei hän älynnyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi häntä epätasaisella polulla.

"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä. "Toivon, että voisitte nähdä sen."

Heidän ennätettyään eukalyptuslehdon reunaan ehdotti Päivänpaiste, että he eroaisivat siinä.

"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat."

Mutta Dede tahtoi häntä saattamaan asunnolleen saakka.

"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten edessä.

Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.

"Tiedättekö", sanoi Päivänpaiste, "kun otan kaikki lukuun, niin tämä on elämäni onnellisin päivä". Hän otti hatun päästään, ja tuuli heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi: "Ja olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa, joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän sanovan sen tänään minulle. Se on — —" Hän jätti lauseensa kesken, ja hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: "Dede, Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino, ja luottakaa onneen, että kaikki käy hyvin."

Kyynelet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän pudisti päätään, kääntyi ja nousi portaita ylös.

20

Kun lauttauslaitos alkoi toimia ja Oaklandin ja San Franciscon väliseen matkaan tarvittava aika oli lyhentynyt puoleksi, olivat Päivänpaisteen hirvittävät menot voineet vähentyä. Mutta ne eivät todella vähentyneet, sillä hän ryhtyi heti muihin yrityksiin. Hän myi tuhansittain tontteja, tuhansia koteja oli rakennettu ja parhaillaan rakennettiin. Niinikään hän myi tehtaanpaikkoja ja liiketalojen tontteja Oaklandin keskuksesta. Tästä oli seurauksena, että Päivänpaisteen maa-alueiden arvo varmasti kohosi. Mutta kuten ennenkin oli hänellä suurenmoiset suunnitelmat. Hän oli jo alkanut lainata pankeilta. Suuret voitot, mitkä hän sai myymällä maata, hän heti käytti uusiin maaostoihin; ja sen sijaan että olisi maksanut entiset lainat, hän hankki uusia. Hän käytti Oaklandissa samaa menettelytapaa, mitä oli käyttänyt Dawson Cityssä; mutta hän teki sen tietäen, että nyt oli kysymys varmasta liikeyrityksestä eikä epävarmasta kullankaivusta.

Pienessä muodossa muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään, ostivat ja myivät maata ja hyötyivät hänen parannuksistaan. Mutta tämä ei ollut mitään odottamatonta, ja heidän ansaitsemansa pienet omaisuudet eivät Päivänpaistetta harmittaneet. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Simon Dolliverilla, jolla oli rahaa sekä ymmärrystä ja rohkeutta käyttää sitä, näytti olevan hyvät toiveet koota monta miljoonaa Päivänpaisteen kustannuksella. Dolliver noudatti Päivänpaisteen menettelytapaa, toimi nopeasti ja täsmällisesti ja käytti voittonsa heti uusiin ostoihin. Useammin kuin kerran oli hän Päivänpaisteen tiellä, kun tämä oli ruvennut noudattamaan samaa menettelytapaa kuin Guggenhammerin liike keksittyään Ophirin.

Päivänpaisteen laivatelakoilla tehtiin ripeää työtä, mutta ne nielivät suunnattomasti rahaa eikä niitä saatu niin nopeasti valmiiksi kuin lauttauslaitosta. Rakentamisvaikeudet olivat suuret ruoppaaminen ja täyttäminen jättiläistyötä. Pelkkään paaluttamiseen menevä rahaerä ei ollut vähäinen. Keskimäärin tuli jokainen paalu valmiiksi kiinnitettynä maksamaan kaksikymmentä dollaria kullassa, ja näitä paaluja tarvittiin tuhansittain. Kaikki saatavissa olevat täysikasvuiset eukalyptuspuut käytettiin ja suuret lautalliset mäntypaaluja tuotettiin Pugetin salmen rannoilta.

Päivänpaiste ei tyytynyt raitiotietään varten valmistamaan sähköä vanhanaikaisella tavalla, voima-asemilla, vaan perusti Sierran ja Salvadorin voimayhtiön. Tästä tuli heti suurisuuntainen. Matkallaan vuoristosta se kulki San Joaquin-laakson poikki ja Contra Costa-kukkulain lävitse. Se saattoi antaa voimaa ja valoa monelle kauppalalle ja suurehkolle kaupungille; siitä piti saada sekä katu- että asuntovalaistus. Heti kun sähkölaitosten maanosto Sierrassa oli pikaisesti päätetty, aloitettiin rakennustyöt.

Ja tähän tapaan työt jatkuivat. Oli tuhansia reikiä, joihin lakkaamatta täytyi syytää rahaa. Mutta se oli kaikki niin tervettä ja rehellistä, että Päivänpaiste, joka oli syntynyt pelaajaksi ja oli selvä- ja kaukonäköinen, ei voinut pelata varovaisesti ja varmasti. Nyt oli sopiva tilaisuus, ja hän saattoi vain yhdellä tavalla käyttää sitä hyväkseen: pelaamalla suurta peliä. Eikä hänen ainoa neuvonantajansakaan, Larry Hegan, joka tunsi kaikki hänen suunnitelmansa, kehoittanut häntä varovaisuuteen. Päinvastoin oli Päivänpaisteen pakko hillitä tämän hashish-uneksijan hurjia näkyjä. Päivänpaiste ei ainoastaan ottanut suuria lainoja pankeilta ja trustiyhtiöiltä, vaan hänen täytyi sitäpaitsi myydä muutamien yhtiöitten osakkeita. Hän teki sen kuitenkin vastahakoisesti ja piti useimmat suuret yrityksensä kokonaan ominaan. Niiden yhtiöiden joukossa, joihin hän vasten tahtoaan salli ostavan yleisön liittyä, oli Kultaisen portin telakkayhtiö, Huvipuistoyhtiö, Yhdistynyt vesiyhtiö, Encinalin laivanrakennusyhtiö ja Sierran ja Salvadorin voimayhtiö. Kuitenkin jätti hän itselleen ja Heganille niin paljon osakkeita, että heillä oli määräämisvalta kaikissa näissä yrityksissä.

Hänen suhteensa Dede Masoniin pysyi ennallaan. Vaikka hän viivytteli käymästä käsiksi siihen omituiseen aivoitukseen, jonka tuo suhde asetti hänen ratkaistavakseen, kasvoi hänen rakkautensa yhä. Hänen pelikielellään kuului hänen päätelmänsä: Onni oli antanut hänelle korttipakan tärkeimmän kortin, ja hän oli vuosikausia halveksinut sitä. Rakkaus oli se kortti. Rakkaus oli valttikuningas, viides ässä. Se oli korttien kortti, ja hän aikoi lyödä sen pöytään, pelata rajaan saakka, kun tuli mahdollisuus siihen. Hän ei vielä voinut nähdä mitään mahdollisuutta. Nykyinen peli täytyi ensin saattaa jonkunlaiseen loppuun.

Mutta hän ei voinut aivoistaan karkoittaa muistoa noista pronssinkarvaisista tohveleista, tuosta väljästä puvusta ja Deden naisellisesta suloudesta ja notkeudesta kauniissa Berkeleyn huoneessa. Vielä kerran hän eräänä sateisena sunnuntaina ilmoitti puhelimella tulonsa. Ja niinkuin oli tapahtunut alinomaa siitä lähtien kuin mies ensi kerran katsoi naiseen ja sanoi häntä hyväksi, käytti hän hyväkseen miehekkään pakon sokeaa voimaa naisen salaista heikkoutta vastaan. Tosin ei Päivänpaisteen tapa ollut pyytää ja rukoilla. Päinvastoin teki hän mestarillisesti kaiken mitä teki, mutta hänellä oli kummallinen tapa mielistellä, jota Deden oli vaikeampi vastustaa kuin nöyrästi pyytävän rakastajan rukouksia. Heidän kohtauksensa ei päättynyt onnellisesti, sillä suuttuneena omaan heikkouteensa Dede sanoi:

"Te vaaditte minua koettamaan onnea, menemään kanssanne naimisiin ja luottamaan siihen, että kaikki käy hyvin. Ja elämä on peliä, sanotte. No niin, pelatkaamme. Ottakaa raha ja heittäkää se ilmaan. Jos se putoaa kuvapuoli ylöspäin, niin tulen vaimoksenne. Jollei, niin teidän on jätettävä minut ainaiseksi rauhaan, ettekä milloinkaan saa puhua sanaakaan avioliitosta."

Päivänpaisteen silmissä välähti rakkauden ja pelihimon tuli. Vaistomaisesti hän kohotti kättään ottaakseen taskustaan rahan. Sitten hänen kätensä pysähtyi ja tuli hänen silmissään sammui.

"Jatkakaa", kehoitti Dede terävästi. "Älkää viivytelkö, tai minä saatan muuttaa mieleni ja menetätte mahdollisuutenne."

"Pieni nainen." Päivänpaisteen vertaukset olivat humoristisia, mutta hänen tarkoituksensa oli vakava. Hänen ajatuksensa olivat juhlalliset kuten hänen äänensäkin. "Pieni nainen, pelaisin koko tien Luomisesta hamaan Tuomiopäivään, panisin peliin kultaharpun toisen ihmisen pyhimyssädekehää vastaan, pelaisin vielä Uuden Jerusalemin kynnyksellä kruunua ja klaavaa penninrahoilla tai faraopeliä Päärlyporttien takana; mutta olen ikuisesti kadotettu, jos pelaan rakkaudesta. Rakkaus on minulle siksi tärkeä, etten tahdo heittäytyä sattuman varaan. Rakkauden täytyy olla varma, ja teidän ja minun välillä se on varma. Vaikka olisi sata mahdollisuutta yhtä vastaan, että voittaisin tämän heiton, niin en sittenkään heittäisi."

Keväällä tuli suuri paniikki. Ensimmäisenä varoituksena oli se, että pankit alkoivat vaatia maksettaviksi lainojaan. Päivänpaiste maksoi heti ensimmäiset henkilökohtaiset lainansa; sitten hän arvasi, että tämä osoitti vain miltä suunnalta tuuli rupeaisi puhaltamaan ja että Yhdysvalloissa kohta riehui tuollainen hirmuinen taloudellinen myrsky, jollaisista hän oli kuullut puhuttavan. Hän ei aavistanut miten peloittava juuri tästä myrskystä tulisi. Kuitenkin hän ryhtyi kaikkiin vallassaan oleviin varokeinoihin eikä epäillyt voivansa sitä kestää.

Rahamarkkinatkin kiristyivät. Aluksi tekivät muutamat Idän suurimmista pankkiliikkeistä vararikon, ja kireys levisi, kunnes jokainen paikkakunnan pankki supisti luotonantoaan. Päivänpaiste oli pinteessä ja hän oli pinteessä juuri siitä syystä, että hän ensi kerran pelasi rehellistä liikepeliä. Entiseen aikaan olisi tuollainen paniikki suurine arvonalennuksineen ollut hänelle kultainen ansiotilaisuus. Nyt hänen ei auttanut muu kuin pysyä lujana ja kestää pelin hänelle tuottamat vaarat.

Hän näki selvästi asemansa. Kun pankit vaativat häntä maksamaan lainansa, niin hän tiesi, että ne olivat pahassa rahapulassa. Mutta hän oli vielä pahemmassa. Ja hän tiesi, etteivät pankit välittäneet hänen ylimääräisistä takuistaan, jotka niillä oli hallussaan. Niistä ei ollut pankeille mitään hyötyä. Kun arvot siten alenivat, ei ollut mitä myydä. Hänen takuunsa olivat hyvät, erittäin terveet ja arvokkaat. Mutta ne olivat arvottomat sellaisena aikana, jolloin lakkaamatta vaadittiin vain rahaa, rahaa, rahaa. Kun pankit huomasivat hänet paatuneeksi, vaativat ne enemmän takuita, ja kun rahapula yhä kiristyi, vaativat ne kaksi ja kolme kertaa niin paljon takuita kuin olivat alkujaan vaatineet.

Toisinaan Päivänpaiste alistui näihin vaatimuksiin, mutta useammin ei, ja aina hän otteli tuimasti.

Hän taisteli aivan kuin olisi savella vahvistanut hajoamaisillaan olevaa vallia. Kaikki vallin osat olivat vaarassa luhistua, ja hän kulki ympäri ja vahvisti alituisesti heikompia paikkoja savella. Savi oli rahaa, ja sitä käytettiin summa siellä ja summa täällä, mikäli sitä tarvittiin, mutta ainoastaan kun sitä kipeimmin tarvittiin. Hänen asemaansa vahvistivat Yerba Buenan lauttayhtiö, Yhdistetyt katuraitiotiet ja Yhdistetty vesiyhtiö. Vaikka ihmiset eivät enää ostaneet asunto- ja liiketalo- ja tehtaantontteja, täytyi heidän kulkea hänen raitiovaunuissaan ja lauttausveneissään ja käyttää hänen vettään. Kun koko liikemaailma kipeästi kaipasi rahaa ja oli sen puutteessa joutua häviöön, virtasi joka kuukauden ensimmäisenä päivänä monta tuhatta dollaria vesijohtomaksuina hänen kassakirstuihinsa, ja raitioteiltä ja lautalta tuli joka päivä kymmenentuhatta dollaria hopea- ja nikkelilanteissa.

Rahaa ennen kaikkea tarvittiin, ja kaikki olisi ollut hyvin, jos hän olisi saanut käyttää kaikki rahat säännöllisistä tulolähteistään. Asiain näin ollen hän sai lakkaamatta taistella voidakseen pitää osan niistä. Parannustyöt lakkautettiin ja vain ehdottomasti välttämättömät korjaukset suoritettiin. Tuimimmin täytyi hänen otella voidakseen suorittaa juoksevat menot, eikä tämä taistelu milloinkaan päättynyt. Pakko hankkia velkaa ja säästää ahdisti häntä lakkaamatta. Hän kiristi suurhankkijoita ja säästi konttorihenkilökunnan palkoissa ja postimerkkikuluissakin. Kun hänen alijohtajansa ja osastopäällikkönsä saivat aikaan ihmeitä menojen vähentämisessä, vaati hän enemmän. Kun he toivottomina vääntelivät käsiään, osoitti hän heille, miten voitiin saada enemmän aikaan.

"Te saatte kahdeksantuhatta dollaria vuodessa", sanoi hän Matthewsonille. "Teillä on parempi palkka kuin milloinkaan ennen elämässänne. Teidän menestyksenne riippuu minun menestyksestäni. Teidänkin on kestettävä osanne jännityksestä ja tappionuhasta. Teillä on luottoa kaupungilla. Käyttäkää sitä. Tehkää velkaa teurastajalle ja leipurille ja kaikille muillekin. Ymmärrättekö? Te saatte nyt suunnilleen kuusisataakuusikymmentä dollaria kuukaudessa. Minä vaadin nämä rahat. Tästä lähtien alennetaan jokaisen palkka sadaksi dollariksi. Minä korvaan teille tappionne, kun myrsky on ohitse."

Kun he kaksi viikkoa myöhemmin tarkastelivat palkkauslistaa, sanoi Päivänpaiste:

"Matthewson, kuka on kirjanpitäjä Rogers? Sisarenpoikanneko? Niinpä arvelinkin. Hän saa kahdeksankymmentäviisi dollaria kuukaudessa. Saakoon hän tästä lähtien kolmekymmentäviisi. Nuo viisikymmentä minä lainaan."

"Mahdotonta!" huudahti Matthewson. "Hän tuskin tulee toimeen nykyisellä palkallaan, ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta."

Päivänpaiste keskeytti hänet kirouksella.

"Ei voi! Mahdotonta! Mitä helvettiä luulette minun tekevän? Luuletteko minun kustantavan heikkomielisten kotia? Luuletteko minun ruokkivan ja vaatettavan idiootteja, jotka eivät kykene pitämään huolta itsestään? En ikinä. Minä olen nyt pinteessä, ja nyt täytyy jokaisen, joka tekee minulle työtä, olla pinteessä. Minä en halua mitään kauniinilman lintuja istumassa konttorini nojatuoleilla. Nyt on ruma ilma, kirotun ruma ilma, ja heidän on kärsittävä siitä kuten minunkin. Oaklandissa on juuri nyt kymmenentuhatta ihmistä työtönnä ja San Franciscossa kuusikymmentätuhatta. Sisarenpoikanne ja kaikki muut saavat tehdä niinkuin juuri sanoin tai suoria tiehensä. Jos joku heistä joutuu rahattomaksi, niin auttakaa te heitä luotollanne. Ja alentakaa kaikki palkat samaan tapaan. Olen pitänyt huolta monesta tuhannesta ihmisestä, joiden täytyy nyt jonkun aikaa itse pitää huolta itsestään."

"Te sanotte, että on hankittava uusi suodatin", sanoi hän vesijohtolaitospäällikölleen. "Saammehan nähdä. Juokoot Oaklandin asukkaat vaihteeksi mutaa. Siitä he oppivat pitämään arvossa hyvää vettä. Keskeyttäkää työt. Erottakaa työmiehet. Peruuttakaa tilaukset. Sopimuksentekijät antavat haasteen? Antakoot vain."

Ja Wilkinsonille:

"Poistakaa lauttauslaitosten viimeinen kulkuvuoro. Soutakoon yleisö ja tulkoon varhain kotiin vaimojensa luo. Ja poistakaa viimeinen raitiovaunu, joka liittyy 12,45 Twentysecondiin ja Hastingsiin tulevaan veneeseen. En voi kuljettaa sitä parin kolmen matkustajan takia. Tulkoot aikaisemmassa veneessä kotiin tai kävelkööt. Nyt ei ole aikaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Poistakaa samalla muutamia raitiovaunuja, jotka kulkevat vilkkaimpaan liikeaikaan."

Ja toiselle johtajalle, jota alituiset menojensupistusvaatimukset tuskastuttivat:

"Sanotte, ettette voi tehdä sitä ettekä voi tehdä tätä. Näytän teille viimeiset esimerkit tässä suhteessa. Onko teidän pakko alistua? Hyvä, jos ajattelette niin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut niin pahassa rahapulassa kuin minä nyt. Ja jos joku luulee, etten tule toimeen ilman häntä, niin näytän hänelle viimeisen esimerkin ja annan hänelle lähtöpassit."

Ja tähän tapaan hän taisteli ja pakotti ja uhmaili ja vieläpä mielistelikin saadakseen muut taipumaan tahtoonsa. Se oli taistelua, taistelua, taistelua ilman pysähdystä aamusta iltaan. Hänen yksityiskonttorissaan oli joka päivä tungosta. Kaikki tulivat häntä tapaamaan tai saivat määräyksen tulla. Milloin julisti hän toivehikkaan mielipiteensä paniikista, milloin kertoi hupaisen jutun, keskusteli vakavasti liikeasioista tai vaati jotakuta suoraan hyväksymään jonkun toimenpiteen tai jättämään paikkansa. Eikä ollut ketään, joka olisi häntä tukenut ja rauhoittanut. Hänen täytyi pakottaa, pakottaa, pakottaa ja hän yksin pystyi siihen. Ja tätä jatkui päivästä päivään; koko liikemaailma huojui hänen ympärillään, ja liike toisensa perästä teki vararikon.

"Kaikki hyvin, ukkoseni", sanoi hän joka aamu Heganille, ja samoja iloisia sanoja hän toisti päivät päästään paitsi silloin, kun hänen täytyi kuumimmin otella taivuttaakseen ihmiset ja asiat tahtonsa mukaan.

Kello kahdeksalta hän oli joka aamu konttorissaan. Kello kymmeneltä hän läksi autollaan pankkeihin. Ja tavallisesti oli hänellä vaunussa mukanaan nuo kymmenentuhatta dollaria taikka enemmän, jotka hänen lauttansa ja raitiotiensä olivat edellisenä päivänä ansainneet. Nämä olivat liikepadon heikoimpia kohtia varten. Ja toisen pankinjohtajan kanssa toisensa perästä hän esitti samantapaisia kohtauksia. He olivat kaikki pelon lamauttamia, siksi hän ennen kaikkea esitti mahtavan ja elinvoimaisen optimistin osaa. Ajat olivat jo paranemaan päin. Tietysti olivat. Merkit olivat jo ilmassa. Täytyi vain kestää vielä jonkun aikaa. Siinä kaikki. Idässä oli jo runsaammin rahaa liikkeessä. Katsokaa kaupanhierontaa Wall Streetillä viime vuorokauden aikana. Siitä näki, mistä päin tuuli alkoi puhaltaa. Eikö Ryan ollut sanonut niin ja niin? Ja eikö kerrottu, että Morgan aikoi tehdä sen ja sen?

Mitä häneen itseensä tuli, niin eivätkö tulot raitiotieltä yhä lisääntyneet? Paniikista huolimatta muutti Oaklandiin yhä enemmän väkeä. Ja maata alettiin taas ostaa. Hän oli myynyt tuhansia eekkereitä maata esikaupungeistaan. Luonnollisesti se oli uhraus, mutta se vähentäisi jännitystä ja rohkaisisi pelkureita. Pelkurit — nepä juuri saivatkin häiriötä aikaan. Jollei olisi ollut pelkureita, niin ei olisi ollut paniikkiakaan. Idän rengas hieroi nyt hänen kanssaan kauppoja ottaakseen haltuunsa osake-enemmistön Sierran ja Salvadorin voimayhtiössä.

Ja ellei iloinen keskustelu auttanut, vaan Päivänpaisteen täytyi rukoilla ja pyytää, tai jos pankit osoittautuivat taipumattomiksi, muutti hän menettelytapaa. Jos he saattoivat uhmailla, niin saattoi hänkin uhmailla. Jos palvelus, jota hän pyysi, kiellettiin, osasi hän vaatia. Ja kun tuli avoin ja kaunistelematon taistelu kysymykseen, osasi hän kyllä pitää puoliaan.

Mutta hän tiesi myöskin, milloin ja miten tuli taipua. Kun hän näki, että valli jollakin kohtaa oli auttamattomasti luhistumaisillaan, paikkasi hän sen rahalla, jota sai kolmesta tuottavasta yhtiöstään. Jos pankit sortuivat, sortui hänkin. Kaikki riippui siitä, kestivätkö ne. Jos ne tekivät vararikon ja kaikki hänen arvopaperinsa, jotka niillä oli hallussaan, joutuisivat sekasortoisille markkinoille, oli se hänenkin loppunsa. Ja kun aika kului, sattui joskus, että hän päivittäisen rahaerän lisäksi kuljetti punaisessa autossaan varmimpia arvopapereitaan, nimittäin Lauttausyhtiön, Vesijohtoyhtiön ja Yhtyneiden raitioteiden osakkeita. Mutta sen hän teki vastahakoisesti ja taistellen tuuma tuumalta.

Merchant Antonio-pankin johtajalle, joka väitti, että pankkiin tuotiin niin paljon muita papereita, hän sanoi:

"Ne ovat vähäpätöisiä liikeyrityksiä. Tehkööt ne vararikon. Hyödytte enemmän, jos autatte minua. Minä olen liian voimakas joutuakseni häviöön. Te voisitte vain saattaa minut pulaan ja joutuisitte itse rettelöihin. Antakaa pikku liikkeitten tehdä vararikkoja minä autan teitä siinä."

Ja tänä liikesekasorron aikana Päivänpaiste järjesti Simon Dolliverin asiat ja sai aikaan, että tämä kilpailija teki täydellisen vararikon. Golden Gate National oli Dolliverin päävarustus, ja tämän laitoksen johtajalle Päivänpaiste sanoi:

"Te olette nyt joutunut kovaan ahdinkoon, sillä Dolliver on käyttänyt teitä ja minua hyväkseen koko ajan. Se ei käy päinsä. Te kuulette, se ei käy päinsä. Dolliver ei voisi hankkia teille yhtätoista dollaria pelastaakseen teidät. Minä annan teille neljän päivän nikkelilantit raitioteiltä — siitä tulee neljäkymmentätuhatta dollaria. Ja kuukauden kuudentena päivänä te saatte kaksikymmentätuhatta lisää Vesijohtoyhtiöstä." Hän kohautti olkapäitään. "Hyväksykää tai hylätkää. Ne ovat minun sanani."

"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa ruokaa", selitti Päivänpaiste sinä iltapäivänä Heganille; ja Simon Dolliver vaelsi samaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa paniikissa, jossa oli paljon papereita ja vähän rahaa.

Päivänpaisteen keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut mitään niin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä eivät olisi keksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän ei syönyt enää väliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet, ja hänen yhdeksän tuntiansa olivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä väkeä. Kun työpäivä oli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa, ja hillittömämmin kuin milloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista. Hän ajoi suoraan hotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin hänelle heti tuotiin päivän ensimmäinen martini. Päivällisellä olivat hänen aivonsa jo hyvin tylstyneet ja paniikki oli unohtunut. Maata mennessä, jolloin hän vielä joi skotlantilaista whiskyä, hän oli juovuksissa — ei rajusti eikä meluavasti juovuksissa eikä tolkuttomana, vaan suloisessa tylsyydentilassa.

Seuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä raskauden tunne. Mutta se hävisi pian. Kello kahdeksan hän oli konttoripöytänsä ääressä taisteluvalmiina, kello kymmeneltä hän lähti kierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä iltaan saakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon sotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin martinicocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen, ja tällainen oli hänen päiväjärjestyksensä päivästä päivään, kunnes päivät kertyivät viikoiksi.

21

Vaikka Päivänpaiste toverien seurassa esiintyi rohkeana ja väsymättömänä, tarmoa ja elinvoimaa uhkuvana, oli hän sielunsa syvyydessä hyvin väsynyt mies. Ja toisinaan, kun hän oli väkijuomien huumaamana, oli hänen järkensä kirkkaampi kuin hänen selvänä ollessaan, kuten esimerkiksi eräänä yönä, kun hän istui vuoteensa laidalla kenkä kädessään ja mietti Deden sanoja, ettei hän voinut nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan. Yhä pitäen kenkää kädessään hän katseli jouhisuitsia seinillä. Sitten hän kenkä kädessään nousi ja rupesi niitä laskemaan ja meni kahteen muuhunkin huoneeseensa voidakseen laskea kaikki. Sitten hän palasi vuoteelleen ja sanoi juhlallisesti kengälleen:

"Pieni nainen on oikeassa. Vain yksi vuode kerrallaan. Sataneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia, enkä yhdelläkään niistä tee mitään. Yhdet suitset kerrallaan! En voi ratsastaa yhdelläkään hevosella. Vanha Bob raukka. Olisi parasta lähettää sinut laitumelle. Kolmekymmentä miljoonaa dollaria ja sata miljoonaa tai ei mitään tulossa, ja mitä hyötyä on minulle siitä? On paljon sellaista, mitä rahalla ei voi ostaa. En voi ostaa tuota pientä naista. Mitä hyötyä on kolmestakymmenestä miljoonasta, kun minuun ei mahdu enempää kuin puolisen litraa cocktaileja päivässä. Olisi eri asia, jos minulla olisi sadan litran cocktailjano. Mutta yksi puoli litraa — vaivainen puolikas litraa! Minä, kolmenkymmenen miljoonan omistaja, olen joka päivä enemmän orjuutettu kuin kaksitoista miestä, jotka ovat minulla työssä, ja ainoa palkkani on kaksi ateriaa, jotka eivät maistu hyvälle, vuode, puoli litraa martini-cocktaileja ja sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia seinillä." Hän tuijotti synkkänä ympärilleen. "Herra Kenkä, olen suuttunut."

Paljon pahempi kuin hillitty, säännöllinen juomari, on yksinjuoja, ja sellaiseksi oli Päivänpaiste kehittymässä. Hän joi enää harvoin seurassa, mutta sen sijaan omassa huoneessaan, itsekseen. Palattuaan väsyneenä joka päivän keskeytymättömien ponnistusten perästä hän huumasi itsensä uneen, tietäen, että hän aamulla heräisi kuivin ja polttavin suin ja toistaisi saman päiväjärjestyksen.

Mutta tilanne ei selvinnytkään yhtä joustavasti kuin ennen. Rahaa ei ollut liikkeellä, vaikka Päivänpaisteen ja kaikkien muiden lehtien tilapäinen lukija olisi voinut tehdä vain sen johtopäätöksen, että kireä raha-aika jo oli ohi ja että paniikki kuului menneisyyteen. Kaikki julkiset lausunnot olivat toivehikkaita ja iloisia, mutta yksityisesti moni näiden lausuntojen antajista oli hyvinkin ahtaalla. Kohtaukset Päivänpaisteen yksityiskonttorissa ja hänen johtajiensa neuvottelukokoukset olisivat kumonneet hänen sanomalehtiensä pääartikkelit, kuten esimerkiksi silloin, kun hän sanoi Sierran ja Salvadorin voimayhtiön, Yhdistetyn vesiyhtiön ja muutamien muiden osakeyhtiöitten suurille osakkeenomistajille:

"Teidän täytyy ponnistaa. Teillä on hyvät osakkeet, mutta teidän täytyy tehdä uhrauksia saadaksenne pitää ne. Ei kannata pitää koreita puheita kireästä ajasta. Enkö minä muka tiedä, että nyt on kovat ajat käsissä? Olettehan te juuri siitä syystä täällä. Kuten jo ennemmin sanoin, teidän täytyy ponnistaa. Minulla on osake-enemmistö, ja asiat ovat sillä kannalla, että on yhdyttävä verottamaan osakkeita. On tehtävä joko se tai vararikko. Pienet osakkeenomistajat voivat mennä menojaan, mutta te suuret ette voi. Tämä laiva ei vajoa niin kauan kuin te olette siinä mukana. Mutta jos te jätätte sen, niin te varmasti vajoatte pohjaan, ennenkuin ennätätte rannalle. Tähän verotukseen on suostuttava, siinä kaikki."

Suurilla tukkuliikkeenomistajilla, hänen hotelliensa hankkijoilla ja kaikilla niillä, jotka lakkaamatta vaativat maksua, oli kuumat puolituntisensa hänen kanssaan. Hän kutsui heidät konttoriinsa ja selvitteli heille viimeisiä esimerkkejä siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun kovalle ottaa.

"Kautta Jumalan, teidän täytyy tukea minua!" sanoi hän heille. "Jos te luulette, että nyt on kysymyksessä pieni hupainen whistipeli ja että te voitte sen lopettaa ja mennä kotiin milloin haluatte, niin te suuresti erehdytte. Watkins, te huomautitte muutama minuutti sitten, ettette voi kestää sitä. Nyt sanon minä teille jotakin. Te kestätte, sillä hyvä. Teidän täytyy yhä edelleenkin hankkia minulle mitä tarvitsen ja ottaa paperini, kunnes rahapula on ohitse. Miten te siitä selviätte, on teidän asianne eikä minun. Muistatteko mitä tein Klinknerille ja Altamont Trust yhtiölle? Tunnen liikeasianne paremmin kuin te itsekään tunnette, ja jos te koetatte hylätä minut, niin minä saatan teidät häviöön. Vaikka itse joutuisinkin häviöön, niin olisi minulla kuitenkin aikaa käydä kimppuunne ja vetää teidät mukanani. Meidän kaikkien täytyy yhdessä vajota tai uida, ja te kyllä käsitätte, että teidän täytyy oman etunne vuoksi auttaa minua."

Ehkä kuumimmat ottelunsa oli hänellä Yhdistetyn vesijohtoyhtiön osakkeenomistajain kanssa, sillä hän käytti koko tämän yhtiön suuret tulot omiin tarpeisiinsa. Mutta hän ei milloinkaan antanut omavaltaisuutensa mennä liian pitkälle. Vaikka hän pakotti uhrauksiin henkilöt, joiden kohtalo riippui hänen kohtalostaan, auttoi hän heidät kuitenkin pälkähästä, kun he joutuivat pahaan pulaan. Ainoastaan voimakas mies saattoi pelastaa niin sotkuisen aseman niin jännittävänä aikana, ja Päivänpaiste oli mies siihen. Hän kierteli ja kaarteli, suunnitteli ja keksi keinoja, uhmaili heikompia, rohkaisi pelkureita eikä armahtanut niitä, jotka karkasivat leikistä.

Ja vihdoinkin, kun kesä oli alulla, kaikki kääntyi parempaan päin. Tuli päivä, jolloin Päivänpaiste teki jotakin odottamatonta. Hän lähti konttorista tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti ja siitä syystä, että nyt ensi kerran paniikin alkamisesta lukien siellä ei ollut mitään välttämätöntä tehtävää suoritettavana. Ennen lähtöään hän pistäytyi Heganin yksityiskonttoriin juttelemaan, ja kun hän nousi lähteäkseen, niin hän sanoi:

"Hegan, me olemme onnenpoikia. Olemme suoriutuneet pulskasti pulmasta tarvitsematta jättää jälkeemme ainoatakaan lunastamatonta panttia. Pahin on ohitse ja loppu on näkyvissä. Vain ohjat kireällä vielä parin viikon ajan, hiukan rahapulaa tai levottomuutta silloin tällöin, ja me saamme sylkäistä kämmeniimme."

Hän muutti ohjelmaansa. Sen sijaan, että olisi lähtenyt suoraan hotelliinsa, hän teki kierroksen ravintoloihin, joi cocktailin siellä ja cocktailin täällä ja kaksi tai kolme, kun tapasi tuttavia. Noin tunnin kuluttua hän pistäytyi Parthenonin ravintolaan juodakseen vielä viimeisen cocktailin, ennenkuin läksi päivälliselle. Tällöin oli alkoholi miellyttävästi lämmittänyt koko hänen olemuksensa, ja hän oli parhaimmalla tuulellaan. Ravintolan nurkassa koettivat muutamat nuoret miehet parhaillaan vanhaa temppua yrittää painaa toistensa kädet alas kyynärpäitten ollessa pöydällä. Muuan leveäharteinen nuori jättiläinen ei milloinkaan liikauttanut kyynärpäätään, vaan aina painoi kaikkien kädet pöytään. Tämä herätti Päivänpaisteen mielenkiinnon.

"Se on Slossom", kertoi tarjoilija vastaukseksi hänen kysymykseensä. "Hän on U.C:n paras moukarinheittäjä. Lyönyt kaikki ennätykset tänä vuonna, ja hänellä on maailmanennätys. Hän on oikein voimakas."

Päivänpaiste nyökäytti päätään ja meni hänen luokseen ja pani kätensä vääntöasentoon.

"Minäkin tahtoisin yrittää, poikaseni", sanoi hän.

Nuori mies nauroi ja tarttui hänen käteensä; ja Päivänpaisteen hämmästykseksi painui hänen oma kätensä pöytään.

"Malttakaahan", mutisi hän. "Vielä kerran. En ollut tällä kertaa valmiina."

Taas heidän kätensä yhtyivät. Se kävi nopeasti. Päivänpaisteen lihasten hyökkäysasento muuttui silmänräpäyksessä puolustusasennoksi, mutta vastustuskin oli turhaa, hänen kätensä painui pöytään. Päivänpaiste oli ymmällä. Tässä ei ollut tapahtunut mitään konnankoukkua. Molemmat olivat harjaantuneet tähän temppuun, tai oikeastaan hän itse oli harjaantuneempi. Voima, pelkkä voima oli hänet voittanut. Hän tilasi juomia ja yhä ymmällään mietiskellen hän piti ylhäällä kättään ja katseli käsivarttaan aivan kuin olisi nähnyt uuden, oudon esineen. Hän ei tuntenut tätä käsivartta. Se ei ollut varmaankaan se käsivarsi, jota hän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämä vuodet. Entinen käsivarsi. Ennen oli ollut leikintekoa hänelle painaa tuon nuoren miehen käsi pöytään. Mutta tämä käsivarsi — hän katseli sitä katselemistaan niin epäillen ja kummissaan, että nuoret miehet purskahtivat nauruun.

Tämä nauru herätti hänet mietteistään. Hän yhtyi siihen aluksi, mutta sitten hänen kasvonsa hitaasti muuttuivat vakaviksi. Hän kääntyi moukarinheittäjän puoleen.

"Poikaseni", sanoi hän, "antakaahan, kun kuiskaan teille salaisuuden. Lähtekää täältä ja lopettakaa juominen, ennenkuin olette aloittanutkaan."

Nuori mies punastui suuttuneena, mutta Päivänpaiste jatkoi:

"Nyt kuulette isänne puhuvan ja sallikaa hänen sanoa teille yhtä ja toista. Minä olen itse nuori mies, mutta kuitenkin olen kuin vanhus. Muutamia vuosia takaperin olisi kätenne taivuttaminen pöytään ollut lasten leikkiä minulle."

Slossom katsoi häneen epäuskoisena, ja toiset naureskelivat ja kokoontuivat Päivänpaisteen ympärille.

"Poikaseni, en ole taipuvainen pitämään saarnoja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen milloinkaan puhunut jostakin katuen, ja se on teidän syynne. Olen kokenut yhtä ja toista aikoinani, enkä ole turhamainen, kuten voitte luulla. Mutta sanon teille suoraan, että omistan piru tiesi kuinka monta miljoonaa ja että antaisin varmasti kaikki juuri tässä paikassa, jos voisin taivuttaa kätenne pöytään, jos saisin takaisin ruumiinvoimani, joka minulla oli silloin kun nukuin taivasalla ja ennenkuin tulin kaupunkien kanakoppeihin juomaan cocktaileja ja ajamaan autolla. Poikaseni, näin on minun laitani ja näin minä siitä ajattelen. Peli ei ole minkään arvoinen. Pitäkää huolta itsestänne ja miettikää neuvoani. Hyvää yötä!"

Hän kääntyi ja hoiperteli pois sieltä, ja hänen sanojensa vaikutusta vähensi suuresti se seikka, että hän ne lausuessaan oli niin silminnähtävästi juovuksissa.

Yhä vielä ymmällä saapui Päivänpaiste hotelliinsa, söi päivällisensä ja valmistautui menemään levolle.

"Kirottu nuori keltanokka!" mutisi hän. "Painaa pöytään minun käteni aivan kuin ei mitään. Minun käteni!"

Hän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi, joka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli saanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilaspoika oli naurusuin taivuttanut sen pöytään — kahdesti. Dede oli oikeassa. Hän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin hän oli milloinkaan myöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan hyvin yön, hän tuumisi asiaa.

22

Päivänpaiste heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina kuten tavallisesti, joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku vielä oli hankalaa, olivat pahemmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia kuin ne, jotka he jo olivat läpäisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta hän oli läpäissyt ehjin nahoin, mitä Simon Dolliver ja moni muu ei saattanut sanoa. Eikä ainoakaan hänen liikeystävistään ollut joutunut häviöön. Hän oli pakottanut heidät auttamaan itseään, ja he olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.

Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten voi olla ainoastaan voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi. Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä verukkeita. Hän tiesi, miksi käsi oli painunut alas. Ei siksi, että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa iässään, ja jos hänen ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi painunut alas. Päivänpaiste tiesi, että oli tehnyt pahaa itselleen. Hän oli aina pitänyt voimaansa ehtymättömänä, ja kuitenkin se vuosien kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalta muuttanut kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut autoilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut ruumiinkuntoa ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.

Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsi kaikki hänen rahansa loppujen lopuksi? Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti hänet lujin sitein. Hän oli juuri nukin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin, ei hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsuivat häntä. Konttorin vihellys kuului pian, ja hänen täytyi noudattaa sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään ikkunasta olisi ollut hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla. Dede rinnalla Mabin selässä. Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää. Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat taivuttamaan Dedeä ratsastamaan Mabilla — Mabilla, jonka hän oli ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa — jotka pakottivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka kasvaessaan turmelivat häntä, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.

Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Päivänpaiste, joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan. Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan. Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hänen arvonsa oli laskenut Deden silmissä.

Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa, ja hänellä oli kylliksi järkeä tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin rahan orjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.

Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet. Nämä olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut, ja hän löysi ne ja löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat edellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän katseli silmiensä alla selvästi näkyviä pusseja, ja ne pelästyttivät häntä. Hän kääri ylös puvuntakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä oli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämä eivät olleet lihaksia. Ne olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä kauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut kaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja vatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.

Hän istui vuoteen laidalle, ja hänen mielessään vilahti kuvia hänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt, intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä päivinä ja öinä Alaskassa, suurenmoisista voimannäytteistä, jotka olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajien kuninkaan.

Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli auringonpaisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljävuotiaana, kädessään kuohuva maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys kasvoillaan. Sellainen pitäisi vanhuuden olla. "Niin, herra, olen kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet", oli hän kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana. Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51, ja minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."

Sitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä uutisasunnollaan vuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli tielle tullessaan hypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen päätoimittajan, joka tyytyi elämään tammivesakossa kalliolähteineen ja itse istuttamine puineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka hän oli heikko ja alkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin kanakopit ja imenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä, mietti Päivänpaiste, jos sairas mies, jonka lääkärit ovat hyljänneet, saattoi muuttua terveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia saavuttaisikaan samanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas mies?

Hän näki ruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja istuutui äkkiä vuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka hänessä oli herännyt.

Hän ei istunut kauan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella pontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli suuri — suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan syntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä ja katseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa hykerteli sille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan. Kesken pukeutumistaan hän meni puhelimeen.

Hän soitti ensin Dedelle.

"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna", sanoi hän, "tulen kohta teitä tervehtimään".

Hän soitti muille. Hän käski laittamaan autonsa lähtökuntoon. Jonesille hän antoi määräyksen viedä Bobin ja Wolfin Glen Elleniin. Hegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen Ellenin maatilan siirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin nimelle. "Kenen?" kysyi Hegan "Dede Masonin", toisti Päivänpaiste järkähtämättömänä — "puhelin mahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa. Dede Mason. Kuulitteko?"

Puoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen suuri punainen autonsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede aikoi ottaa hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Päivänpaiste ravisti päätään ja nyökäytti Deden huoneisiin päin.

"Tuolla", sanoi hän. "Mikään muu paikka ei sovellu."

Kun ovi oli suljettu, kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän seisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.

"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aion muuttaa asumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään mukaani, että aion työllä ansaita joka suupalan, minkä syön, ja etten pelaa enää ainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla mukaani?"

Dede päästi iloisen, hillityn huudahduksen, ja Päivänpaiste puristi häntä lähemmä itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede irroittautunut ja peräytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan päähän.

"Minä — minä en käsitä", sanoi hän nopeasti hengittäen.

"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta tarvitse. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen lähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?"

Dede ei voinut olla hymyilemättä.

"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle hituistakaan."

Päivänpaiste hymyili vastaan.

"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien näyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja eikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi — sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt sinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan sinun kysymyksiisi." Hän vaikeni. "No niin, minulla on vain yksi kysymys; rakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?"

"Mutta — — —" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia", keskeytti Päivänpaiste terävästi. "Nyt on näytettävä kortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä, mitä ensin sinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle. Rakastatko minua tarpeeksi voidaksesi sen tehdä?"

Dede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat alas ja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.

"Tule sitten, lähtekäämme." Päivänpaisteen jalkalihakset jännittyivät ehdottomasti, aivan kuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle. "Autoni odottaa ulkona. Kun panet vain hatun päähäsi, niin voimme lähteä."

Hän kumartui Deden ylitse. "Luulen, että tämä on sallittua", sanoi hän suudellessaan Dedeä.

Siitä tuli pitkä suudelma, ja Dede alkoi ensimmäisenä puhua.

"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan. Olen laskenut saarnasi sydämelleni ja aion tehdä parannuksen. Sinä olet minun Herra Jumalani, ja minä aion palvella sinua. Muulle minä annan palttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahojeni orja, ja koska en voi palvella kahta herraa, niin annan rahojen mennä menojaan. Tahdon ennemmin omakseni sinut kuin koko maailman rahat." Taas hän syleili Dedeä. "Ja minä saan sinut omakseni, Dede. Minä saan."

"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen juomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuojan kanssa, mutta miehesi ei ole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan. Muutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä ja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja sinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot: 'Olen rouva Harnish, kuka olette te?' ja minä sanon: 'Olen Elam Harnishin nuorempi veli. Olen juuri tullut Alaskasta hautajaisiin!' — 'Mihin hautajaisiin?' sanot sinä. Ja minä sanon: 'Tuon kelvottoman, pelaavan, whiskyä juovan Päivänpaisteen — miehen, joka kuoli sydämen rasvoittumiseen, jonka hän hankki pelatessaan yöt ja päivät liikepeliä. Niin, hyvä rouva', sanon minä, 'häntä ei ole enää ja minä olen tullut hänen sijaansa tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt, hyvä rouva, jos sallitte, niin menen laitumelle lypsämään lehmää, sillä aikaa kuin te valmistatte aamiaista.'"

Taas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede vastusti, kumartui hän ja suuteli häntä uudelleen ja uudelleen.

"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen", mutisi hän.

"Sinä saat kolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä sentiltä."

"Istukaa ja olkaa järkevä", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat, ja kultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan ennen.

Mutta Päivänpaiste tahtoi tehdä sen omalla tavalla, ja kun hän istuutui, täytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Päivänpaiste kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"'Niin, hyvä rouva', sanon minä, 'Päivänpaiste oli kyllä kelpo poika, mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi nukkumasta lumessa jäniksennahkoihin käärittynä ja rupesi elämään kanakopissa. Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli martini-cocktailien ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa teitä, rouva, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti cocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojaan enemmän kuin teitä!' Ja sitten minä sanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten erilainen minä olen. Minulla ei ole cocktailien janoa ja minulla on kaikkiaan rahaa dollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan uuden kirveen, sillä entinen on kulunut kelvottomaksi, ja minä voin rakastaa teitä yksitoista kertaa enemmän kuin ensimmäinen miehenne teitä rakasti. Nähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole unssiakaan liikaa lihaa!'Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle ja sanon: 'Rouva Harnish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen hoikan nuoren miehen oltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan rahasäkin kanssa?' Ja sinä itket hiukan vanhaa Päivänpaiste-raukkaa ja katsot minuun myöntyväinen ilme silmissäsi, ja sitten minä ehkä punastun hiukan, koska olen nuori mies, ja kierrän käsivarteni ympärillesi, näin, ja sitten — sitten minä nain veljeni lesken ja menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität ruokaa."

"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini", moitti Dede punakkana ja säteilevänä irtautuen syleilystä, joka oli päättänyt Päivänpaisteen kertomuksen.

"Mitä haluat sitten tietää?" kysyi Päivänpaiste.

"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jotakin tulee pian tapahtumaan? Minä — —" hän epäröi ja punastui, "minä vastasin kysymykseen, te tiedätte".

"Menkäämme siis heti naimisiin", sanoi Päivänpaiste. "Tiedät, että minun on väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä minulla ole pitkää elinaikaa." Dede näytti kärsimättömältä, ja Päivänpaiste jatkoi vakavasti: "Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen siitä lähtien kuin tuo kirottu paniikki alkoi, tehnyt työtä kuin neljäkymmentä hevosta, ja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä olet minulle antanut, valmiina itämään. No niin, ne itivät tänä aamuna, siinä kaikki. Nousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten tavallista. Mutta minä en mennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset valtasivat minut juuri silloin. Aurinko paistoi ikkunasta, ja minä tiesin, että kukkuloilla oli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että halusin kolmekymmentä miljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi kukkuloilla kuin mennä konttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että se oli mahdotonta. Ja miksi? Konttorin vuoksi. Konttori ei minua päästänyt. Kaikki rahani nousivat takajaloilleen ja asettuivat tielle eivätkä mielineet päästää minua menemään. Sillä tavoin kirottu raha asettuu tielle. Tiedän sen itse.

"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani tienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei Berkeleyhin. Ja minä valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan astu jalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt, ja minä teen vararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto, ja se on varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun, ja se on vanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä maailmassa."

Dede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.

"Te tarkoitatte — — —?" alkoi hän.

"Tarkoitan juuri sitä. Aion tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä miljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä voisi mennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli tullut aika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan askelen. Saan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi ja tuon pienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja aion pelastaa hävityksestä, ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin, vaatearkun ja sadatneljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä. Se on hylkytavaraa."

Mutta Dede oli itsepäinen. "Siis ei tämä suunnaton vararikko ole välttämätön?" kysyi hän.

"Niin en ole sanonut. Se on välttämätön. Jos raha luulee voivansa asettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun kanssasi — — —"

"Ei, ei, olkaa vakava", keskeytti Dede. "En tarkoita sitä, ja sen te tiedätte. Haluan tietää, ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä vararikko on välttämätön?" Päivänpaiste pudisti päätään.

"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee vararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko tehdä vararikko. Minä teen sen vasta kun olen nujertanut paniikin ja olen voiton puolella. Tämä juuri osoittaa, miten vähän välitän koko jutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini sen mukaan."

Mutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.

"Sinä olet mieletön, Elam."

"Sano minua uudelleen siksi", kuiskasi Päivänpaiste haltioissaan. "Se kuuluu suloisemmalta kuin miljoonien kilinä."

Dede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.

"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet — —"

"Oi, kyllä, minä tiedän", vakuutti Päivänpaiste. "Saan sydämeni rakkaimman toiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi — — —"

"Ole hetkinen järkevä."

"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan ja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää ulkoilmaelämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta. Tahdon pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan on luonut, ja tahdon askaroida täällä maatilalla — lypsää lehmiä ja hakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea muuta sen lisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen peräti kyllästynyt kaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman onnellisin mies, sillä minä saan omakseni sen, jota rahalla ei voi ostaa. Minä saan omakseni sinut, eikä sinua voida ostaa kolmellakymmenellä miljoonalla eikä kolmellatuhannella miljoonalla eikä kolmellakymmenellä sentillä — — —"

Ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan Venuksen kuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita sillä aikaa kuin Dede kävi puhelimessa.

"Se on herra Hegan", sanoi Dede palattuaan. "Hän on puhelimessa. Hän sanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa."

Päivänpaiste pudisti päätään ja hymyili.

"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen lopettanut työni konttorissa enkä halua kuulla mistään mitään."

Minuutin kuluttua Dede tuli taas takaisin.

"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että Unwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään. Herra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että näyttää siltä, kuin heidän olisi tehtävä vararikko. Ja hän puhui jotakin puolustuksesta."

Nämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat suuria pankkiyhtiöitä, ja Päivänpaiste tiesi, että jos Grimshaw ja Hodgins tekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta vararikkoa ja vakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta Päivänpaiste hymyili ja pudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä konttoriääntä sanoessaan:

"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu."

"Mutta sinä et voi sitä tehdä", rukoili Dede.

"Odotahan", vastasi Päivänpaiste julmasti.

"Elam!"

"Sano se uudelleen!" huudahti Päivänpaiste. "Sano se uudelleen, ja kymmenen Grimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"

Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.

"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."

23

"Mutta minä tiedän jotakin taistelusta, jonka olet kestänyt", sanoi Dede. "Jos sinä nyt pysähdyt, niin joutuu hukkaan kaikki mitä olet saanut aikaan. Sinulla ei ole oikeutta tehdä sitä. Sinä et voi sitä tehdä."

Päivänpaiste oli paatunut. Hän pudisti päätään ja hymyili.

"Ei mitään joudu hukkaan, Dede, ei mitään. Et käsitä liikepeliä. Sitä pelataan paperilla. Etkö käsitä? Missä on kulta, jonka kaivoin Klondykessa? Se on kahdenkymmenen dollarin rahoissa, kultakelloissa ja vihkisormuksissa. Otaksu, että kuolisin nyt juuri. Se ei vaikuttaisi kultaan hituistakaan. Samoin on nykyisessä tilanteessa. Kaikki, mistä vastaan, on papereita. Minulla on papereita tuhansien eekkerien arvoiseen maa-alueeseen. No hyvä. Polta paperit ja polta minut niiden keralla. Maa jää, eikö totta? Sade lankee sille, jyvät itävät, puut kasvavat siinä, talot seisovat sillä ja raitiovaunut kulkevat sen poikki. On yhdentekevää, menetänkö paperini vai menetänkö henkeni, se ei muuta ainoatakaan hiekkajyvästä tässä maassa tai käännä ainoatakaan ruohonkortta toiseen suuntaan.

"Mitään ei mene hukkaan — ei ainoatakaan paalua telakoilta, ei ainoatakaan raitioraiteiden naulaa. Raitiovaunut kulkevat, olivatpa paperit minun tai jonkun toisen. Liike Oaklandiin jatkuu. Väkeä alkaa taas tulvata sinne. Rakennustontteja myydään edelleen. Huolimatta siitä, miten käy minun tai paperien, ovat nuo kolmesataatuhatta asukasta yhtäkaikki tulossa. Ja Oaklandissa on raitiovaunuja heitä kuljettamaan ja taloja heidän asuttavakseen ja hyvää vettä heidän juotavakseen ja sähköä, josta he saavat valoa ja kaikkea muuta."

Tällöin oli Hegan ennättänyt perille autolla. Sen jyskytys kuului avonaisesta ikkunasta, ja he näkivät sen pysähtyvän punaisen auton viereen. Unwin ja Harrison istuivat vaunussa, ja Jones istui ohjaajan vieressä.

"Haluan tavata Hegania", sanoi Päivänpaiste Dedelle. "Muita ei tarvita. Odottakoot he autossa."

"Onko hän juovuksissa?" kuiskasi Hegan Dedelle ovella.

Dede pudisti päätään ja vei hänet huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, Larry", tervehti Päivänpaiste. "Istuja lepuuta jalkojasi. Näytät levottomalta."

"Niin olen", vastasi pieni irlantilainen terävästi. "Grimshaw ja Hodgins tekevät vararikon, ellei jotakin pian tehdä. Miksi et tule konttoriin? Mitä aiot tehdä?"

"En mitään", sanoi Päivänpaiste laiskasti venyttäen sanojaan. "Paitsi, että luullakseni annan heidän mennä vararikkoon — — —"

"Mutta — — —"

"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodginsin kanssa. En ole heille velkaa mitään. Sitä paitsi teen itse vararikon. Kuulepas, Larry, sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni, on minulla tosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni. Olen kyllästynyt koko peliin. Aion jättää sen niin pian kuin voin, ja vararikko on nopein keino päästä siitä."

Hegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen katseensa Dedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.

"Tulkoon siis vararikko, Larry", jatkoi Päivänpaiste. "Sinun on vain suojeltava itseäsi ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuuntele, kun sanon mitä sinun on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen, joka on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki maksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki rahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja lauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään vahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat selviytymään — — —"

"Sinä olet mieletön, Päivänpaiste!" huudahti pikku lakimies. "Tämä on heikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut jotakin myrkkyä tai muuta?"

"Olen kai", hymyili Päivänpaiste vastaukseksi. "Ja nyt minä pääsen siitä vapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten hoitamisesta. Aion lähteä auringonpaisteeseen ja maalle vihreille ruohikoille. Ja Dede tulee mukaani. Joten sinulla on tilaisuus ensimmäisenä onnitella minua."

"Onnitella — piru vie!" puuskahti Hegan. "En aio olla mukana tällaisessa mielettömyydessä."

"Kyllä sinä olet; jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus suuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat nyt itse miljoonan tai enemmän, ja jos tottelet minua, niin selviydyt asiasta ehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki. Sitä juuri tavoittelen, eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua estää. Ymmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?"

"Mitä olette tehnyt hänelle?" murisi Hegan Dedelle.

"Malta, Larry." Ensi kerran oli Päivänpaisteen ääni terävä, ja kaikki tutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas. "Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle, niin sinun täytyy käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua sairaalaan. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä kaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön."

Hegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.

"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää", jatkoi Päivänpaiste, "mutta ne eivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy viipymättä pelastaa kaikki — miehet, jotka ovat antaneet palkkansa käytettäväkseni, kaikki velkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat auttaneet minua. New Jerseyn joukkue on ostellut muuatta maa-aluetta. He ostaisivat parituhatta eekkeriä ja tekevät kaupat nyt, jos vain annat heille mahdollisuuden. Fairmontin alue on paras paikka siinä, ja he maksavat tuhatkin dollaria eekkeriltä osasta sitä. Siitä saat hyvän avun. On onni, jos he maksavat kaksisataa eekkeriltä alueesta, joka on sen takana."

Dede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja astui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta päättäväiset, niin että Päivänpaiste katsoessaan niitä muisti päivää, jolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.

"Malttakaa", sanoi hän. "Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän mielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn menemästä kanssasi naimisiin."

Surkeudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen katseen.

"Aion käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni", alkoi Päivänpaiste.

"Odota", keskeytti Dede taas. "Ja jollet tee sitä, niin minä menen kanssasi naimisiin."

"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta." Päivänpaiste puhui hitaasti ja hillitysti. "Jos ymmärsin oikein, niin sinä haluat tulla vaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä tulet vaimokseni, jos minä näännytän itseni työllä ja juon martinicocktaileja?"

Joka kysymyksen jälkeen hän vaikeni, ja Dede nyökkäsi myöntymyksen osoitukseksi.

"Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?"

"Kyllä."

"Tänään? Nyt?"

"Niin."

Päivänpaiste tuumi hetkisen.

"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä, ja sinä tiedät sen itse. Tahdon sinut omakseni — kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan omakseni täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan, mutta jos jatkan liikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi. Kun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja varma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat sanoa mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni. Ja nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin, ja koska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit huoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella milloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen päättänyt."

Hän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimmäinen oli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana katselemaan ympärilleen.

"Suoraa mielettömyyttä", mutisi hän.

Päivänpaiste laski kätensä toverinsa olkapäille.

"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä, ja nyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa sitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä uneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain unelma, mitä milloinkaan olen uneksinut, ja minä aion sen toteuttaa —"

"Menettämällä kaiken mitä omistat", puhkesi Hegan puhumaan.

"Niin — menettämällä kaiken mitä omistan ja mitä en halua omistaa. Mutta minä otan mukaani sataneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia. Nyt on sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä kaupunkiin. Olen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa."

Hän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui hänen käteensä.

"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin. Voit pitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin sinun työnantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia, ja jollet ole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin saat levätä ja tuumia, mitä tavaroita aiot ottaa mukaan, sillä meidän täytyy sisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi."

"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän teon, en milloinkaan mene kanssasi naimisiin."

Hän koetti irroittaa kätensä, mutta Päivänpaiste puristi sitä suojelevasti ja isällisesti.

"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit mieluummin — minut ja rahat vai minut ja maatilan?"

"Mutta — — —" alkoi Dede.