EDELLINEN OSA (continued 2)

Tähän aikaan heidän papunsa loppuivat, ja Davis lähetettiin pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Davis oli itse sisukas vanhan ajan erämies. Matka edestakaisin oli sata mailia, mutta hän lupasi tulla takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman kuormaaja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Mutta hän saapuikin toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri menneet levolle, kun kuulivat hänen tulevan.

"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Davisin pitkähköt, totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin tavallisesti.

Joe Hines heitti puita nuotioon, ja nuo kolme miestä kömpivät makuuvaippoihinsa lämmittelemään. Davisin parrakkaat posket olivat jäässä samoin kuin hänen kulmakarvassakin, joten hän turkeissaan näytti uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.

"Muistatteko tuota isoa kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista kulmaa?" aloitti Davis.

Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo iso puu, joka oli näyttänyt niin vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon, oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauan oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rutisten maahan ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa, jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat olivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet syöneet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.

"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja koiranruoan", kertoi Davis, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat säkkeihin reiät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat kuljettaneet neljännesmailin päähän paikalta."

Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan:

"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita … vaikk'ei riisiä ollut jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."

"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Päivänpaiste vuorostaan.

"Minä lähden", sanoi Finn.

He tuumivat vielä kotvasen.

"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kuin hän palaa?" kysyi Hines.

"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Davis puolestaan. "Sinä, Joe, otat toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia, kunnes löydät intiaanit. Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin kuin Henry ehtii takaisin Sixty Milesta, ja teidän lähdettyänne on meitä täällä syömässä vain Päivänpaiste ja minä, ja me kyllä tulemme toimeen."

"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan, löytäisimmekö mitään ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Päivänpaiste makuulle ja kääri makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on varhain lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Davis ja minä lähdemme kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."

8

Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat. Kolmantena päivänä keskipäivällä yhdytti heidät Davis ja ilmoitti, ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli Päivänpaiste tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat vaivalloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät sen kyllä jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.

Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa niistä Päivänpaisteelle ja Davisille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin päivittäisillä papuannoksilla, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat Päivänpaiste ja Davis toivottomassa asemassa. Enempää he eivät saattaneet eivätkä uskaltaneet tehdä. Päivät kuluivat, ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Päivänpaiste ja Davis laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata, jo kauan sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus, ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi eri suuntiin. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli lopullinen onnettomuus.

Kuitenkin Päivänpaiste ja Davis elää kituuttivat yhä vielä toivoen, vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt ohut sakkakerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen seassa oli hajallaan jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauemmaksi he ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmän löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.

Davis oli vanhempi heistä, ja hän se ensiksi uupuikin, niin että makasi suurimman osan päivää turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Päivänpaisteen toimeksi, ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti, ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli hyvin vähän, ja kului päiviä Päivänpaisteen näkemättä ainoatakaan. Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä, tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat, ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.

Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja luut murskattiin, niin että voitiin pureskella niitä ja lopulta niellä ne. Päivänpaiste haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen jälkeen.

Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään. Auringonpaisteessa alkoi lumi sulaa, ja lumen alta tihkui ohuita vesisateita. Chinooktuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia, ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että hanki saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä, viipyivät yhden päivän ja jatkoivat matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi, matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran ravintoa. Davisissä heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas masentui, kun ei Päivänpaiste löytänytkään toista pajukkoa.

Mahla nousi puihin, ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti, ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirittää, ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä, oli tietymätöntä. Se laski kahdentuhannen mailin päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui, milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja ryski sen pinnalla.

Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja kallisarvoista pyssyään, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä talaalle nostetun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivalloisesti. Davis kaatui usein eikä voinut nousta. Päivänpaiste antoi hänelle osan omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.

Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti Davis viimeisetkin voimansa. Kun Päivänpaiste nosti hänet pystyyn, kaatui hän uudelleen. Päivänpaiste koetti kantaa häntä, mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Davisin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimmäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä hän odotti seuraavaan päivään, ja tunnin kuluttua oli orava hänen.

Päivänpaiste antoi parhaimmat palat Davisille ja piti itse vain sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo pieni elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, syötynä siirsi miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla puunoksilla. Sen sijaan sama elinvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai heidät liikkeelle — ei, liikutti heitä — kunnes he hoipertelivat eteenpäin nuo muutamat mailit, jotka erottivat heidät veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan liikkumattomina.

Vaikka veneen maahan laskeminen olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle miehelle, vei se Päivänpaisteelta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi sammalilla isoja rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Päivänpaiste hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäähdyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.

Yhdentenäkolmatta päivänä toukokuuta virta loi jäänsä. Jää alkoi liikkua kello viisi aamulla, ja päivät olivat jo niin pitkät, että Päivänpaiste nousi katselemaan jäidenlähtöä. Davis oli liian heikko ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan, makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret jäätelit syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta. Tunnin kuluttua jää pysähtyi. Jossakin alempana oli jääruuhka sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä, ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin melonin siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä, ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääruuhka murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.

Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi, ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Päivänpaiste avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Davis oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimia voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Davis varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi Ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja pelastuisivat, jos — ja taas jos — hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa ja he eivät ajautuisi ohi.

Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän kohdan, missä suuri jääteli ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääteli oli vain jonkun jalan päässä, ja tunnin kuluttua hän oli saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään; hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukehduttaa hänet. Davis ei osoittanut mitään mielenkiintoa; Päivänpaisteen oli yksin taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä hän sai lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki hukassa.

Davis tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan. Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä hän laahasi tämän veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Davisin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Päivänpaiste ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty jyväpussi. Päivänpaiste meni veneeseen ja koetti turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Davisin pään ja hartiat veneen laidalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista, lysähti Davis kokoon ja putosi takaisin jäälle.

Epätoivoissaan Päivänpaiste muutti menettelytapaa. Hän löi toveriaan kasvoihin.

"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat, kirottu vetelys, siinä saat!"

Joka kirouksella hän löi häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Davisin silmät avautuivat ja pyörivät.

"Kuuntele nyt!" huusi Päivänpaiste tuimasti. "Kun panen pääsi veneen laidalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko?

"Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"

Davisin silmät pyörivät, mutta Päivänpaiste huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat veneen laidalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Päivänpaiste tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Davis totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Päivänpaiste nosti häntä, sattuivat Davisin kasvot parraslautaan, ja rosoinen puu repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja alassuin hän putosi veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain jalat, ja Päivänpaiste nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen hän käänsi Davisin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä — veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Päivänpaiste karkaisi luontonsa ja aloitti. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikk'ei itse siitä tietänyt mitään, sillä kun hän tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi hän oli pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikauttaa jäsentäkään ja — mikä oli omituisinta — ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia, ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastomana. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys oman itsensä erinomaisuudesta. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valehdella. Hän olikin pieni maan mato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maan matoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin kaikki muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Davis, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Päivänpaiste saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisivat vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä, kuin hän näkisi kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina hän näki saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valehtelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Päivänpaistetta, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään — vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi se oli mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja — elämä, tuo aina kukoistava hautausmaa, tuo loppumaton hautaussaatto. Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten hän vaipui taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Päivänpaisteeseen. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti eikä tehnyt muille vääryyttä, eivätkä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä peloittanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, viruessaan puolipyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, hän myönsi yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu, eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimmäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan, ja hänen mieleensä johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppoa helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet iloiseksi.

Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin — Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot, kahdet reet takanaan, vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suurenmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan ennen oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla pois kaikesta tästä, juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.

Päivänpaiste kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miks'ei hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondyken aluetta. He möisivät hänelle varmaan kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondykesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.

Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan jäälle kasvot maahan päin ja virui siinä puolen tuntia ja lepäsi. Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimmäinen yritys onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen täytyi panna kaikki jälleen kootut voimansa yhteen yritykseen ja niin täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei mitään jäisi toisiin yrityksiin.

Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan, pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui. Hän tiesi olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi veneen siirtyvän, kun se rupesi luisumaan viettävää jäälauttaa alas. Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Davisin jaloille satuttaen itsensä. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puiden latvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä kertaa se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran viemänä.

Päivänpaiste virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli kulunut jo monta tuntia. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä, kulki nopeammin, ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä näki rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, Päivänpaiste kääri jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui selällään ja näki tähtien tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti venettä vasten ja narisi hipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti uudelleen.

Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset, ja hänen hengityksensä oli salpautua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Davisia, mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai eikö, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä selkoa.

Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton, mutta ei kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä tuntui silloin, kuin hänen aivoihinsa olisi työnnetty tulppa. Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja luultavasti pelastuisi, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten hän muisti viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi hän oli sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa se ei ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas hän kysyi: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Minkä tähden siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisammiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet helmaansa.

Hän heräsi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun varrelle. Ketään ei näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäilleen ja painoi liipasinta. Pyssyn potkaisu laukaistessa tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui, kuin sitä olisi tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen, ja hän koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa, ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkä vuoksi hän painoi liipasinta, vaikk'ei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa pyssy pommahti ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen silmissään, hän näki keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen silmissään.

9

Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen, ja vaikka Päivänpaiste vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin kyllin voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet valtoihinsa. Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen varrella heidän Klondyke-joen varrella olevan valtauksensa kolmannesta vastaan. He luottivat ylämaan kultarikkauteen, ja Harper läksi tavaralautalla myötävirtaa Klondyke-joen suulle, johon hänen piti perustaa pieni asema.

"Päivänpaiste, miksi et käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper ennen lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen, ja kyllä siellä jossakin on kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun mieleeni. Sieltä saa kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole maailman ääressä."

"Ja siellä on harmaanaan hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on jossakin sielläpäin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että jotakin suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumoittain hirviä ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua, kuin olisi hieman hassu."

Päivänpaiste päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän itse sanoi. Mutta Davis ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Davisin oli nälkä turruttanut, ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä toistuminen.

"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että se on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä on kyllin, että pääsen pöydän äärestä, kun vatsa on niin täynnä, etten saa sinne mahtumaan enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen leiriin ja oleilen siellä, kunnes olen tullut jälleen terveeksi."

Päivänpaiste viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja järjestellen vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein varustuksin, mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka ja sälyttäen hyvään intiaanitapaan jokaiselle viidestä koirastaan kannettavaksi kolmekymmentä naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen hän aikoi noudattaa Bob Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti ja syödä pelkkää lihaa. Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa Linderman-järveltä, poikkesi Sixty Mileen, niin Päivänpaiste vei siihen tavaransa ja koiransa, antoi Davisin tehtäväksi ilmoittaa valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi samana päivänä maihin Indian-joen suulla.

Neljänkymmenen mailin päässä joen suusta hän tuli paikalle, jonka hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creekin. Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta vielä kolmekymmentä mailia hän tuli Australia Creekiin. Kului viikkoja, mutta Bob Hendersonia Päivänpaiste ei tavannut. Kaikkialla oli hirviä yllin kyllin, ja hänen koiransa herkuttelivat liharuoalla. Hän löysi tusinan verran kannattavia ja lupaavia kultapaikkoja hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan ja soran pinnalla hajallaan kultahiukkasia, päätti hän tästä, että siellä täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka nyt vain oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin pohjoisessa ja aprikoi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta hän samosi Dominion Creekin lähteille, kulki vedenjakajan poikki ja tuli siihen Klondyken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker Creek. Jos hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren oikealta puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottomiin, minkä nimen oli antanut Bob Henderson, ensimmäinen mies, jonka hän olisi siellä nähnyt työssä, huuhtomassa todella vaivoja vastaavia kattilallisia Klondykessa. Mutta Päivänpaiste kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi matkaansa Hunker-joen vartta alas Klondykeen ja sitten edelleen Yukoniin intiaanien kesäkalastuspaikoille.

Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen[6], ja tämän intiaanilangon, Skookum Jimin nuotiotoverina, osti veneen ja kulki sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty Mileen. Elokuun viimeiset päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät lyhenemistään ja talvi teki tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan kultarikkauteen aikoi Päivänpaiste neljän, viiden toverin kera tai, jos se oli mahdollista, ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin, ennenkuin joki jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat epäuskoisia. Heille riitti kullankaivu lännessä.

Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja Cultus Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan kulta-asiamiehen luo ja ilmoittivat rekisteröitäväksi kolme valtausta ja löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he yöllä näyttivät Taikinanjuuren ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen. Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja ken oli Carmack? Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun Klondykejoen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet Rabbit Creekiksi. Jospa edes Päivänpaiste tai Bob Henderson olisi ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia, niin he olisivat tietäneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack, squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää puhetta!

Päivänpaiste oli epäuskoinen vaikka hän yhä uskoi Ylämaan mahdollisuuksiin. Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt Carmackin maleksimassa intiaaniensa kanssa, aivan kuin hän ei olisi ajatellutkaan kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä istui penkkinsä syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun päähänsä ja palasi Taikinanjuureen. Carmack istui yhä vielä siellä ja näytteli kultaansa epäuskoiselle sukukunnalle. Päivänpaiste istahti hänen viereensä ja tyhjensi Carmackin kukkaron sulattajaan. Tätä hän tutkisteli pitkän aikaa. Sitten hän pani omasta kukkarostaan toiseen sulattajaan muutaman unssin verran Circle Cityn ja Forty Milen kultaa. Sitten hän taas pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein hän pani oman kultansa kukkaroonsa, antoi Carmackille takaisin tämän kullan ja vaati kädenliikkeellä hiljaisuutta.

"Toverit, kerronpa teille jotakin" sanoi hän. "Kultasuoni, on varmasti löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille selvään ja vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa ei ole ennen näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta kultaa. Siinä on enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack on varmasti löytänyt kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani kultapaikalle?"

Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.

"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.

"On kuin onkin", kuului vastaus "ja sitäpaitsi kolmannes Harperin ja Laduen valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet Birch Creekissä maata penkomalla".

"Hyvä on, Päivänpaiste", pisti Curly Parson väliin imarrellen. "Teillä on hyvä maine, ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta te olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan, jonka nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan: Milloin Carmack on ollut kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän kalasti lohia siwashilaisten kera vain joku päivä sitten."

"Ja Päivänpaiste puhui totta", keskeytti Carmack kiihoittuneena. "Ja minä kerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä kultaa. En sinnepäinkään. Mutta kun Päivänpaiste oli lähtenyt, niin kuka muu kuin Bob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa. Hän tuli Sixty Milesta käsin ja aikoi palata Indian-jokea pitkin ja kantaa tavarat Quartz-Creekin ja Gold Bottomin välillä olevan vedenjakajan poikki."

"Missä helvetissä on Gold Bottom?" kysyi Curly Parson.

"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen", sanoi squaw-mies kääntyen hänen puoleensa. "Siellä on iso puro, joka virtaa Klondykeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki, kuljin monta mailia sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza Creekiin. 'Tule mukaan, Carmack, ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob Henderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin jo neljäkymmentäviisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim ja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa. Minä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme Bonanzan alapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan, ja Skookum Jim ryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs, tarkannut Hendersonia. Hän vie yks'kaks' kattilan koivun juurelle, täyttää sen huuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta kultametalli. Sitten herättää minut ja minä ryhdyn huuhdontaan. Sain kaksi ja puoli dollaria ensimmäisestä kattilasta. Sitten minä nimitin poukaman 'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne rekisteröimään valtauksemme."

Hän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset vakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain epäluuloisia kasvoja — kaikkien muitten paitsi Päivänpaisteen, joka koko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen kasvojensa ilmettä.

"Paljonko Harper ja Ladue ovat antaneet teille tämän jutun levittämisestä?" kysyi joku.

"He eivät tiedä siitä mitään", vastasi Carmack. "Se mitä kerroin teille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme unssia."

"Ja siinä on kultaa", sanoi Päivänpaiste. "Sanonpa teille, toverit, ettei milloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa. Katsokaa sen väriä."

"Onhan se hieman tummempaa", sanoi Curly Parson. "On luultavinta, että Carmackilla on ollut samassa kukkarossa hopeadollarin kappaleita. Ja yksi asia vielä: jos siinä on jotakin perää, niin miks'ei Bob Henderson ole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa rekisteröitäväksi?"

"Hän on Gold Bottomissa", selitti Carmack. "Palattuamme juuri huomasimmekin, mitä olimme löytäneet."

Vastauksena oli naurunrähäkkä.

"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettä Bonanzaan", kysyi Päivänpaiste.

Ei kukaan ilmoittanut suostuvansa.

"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa tuhat naulaa ruokavaroja?"

Curly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen, ja tavallisella ripeydellään Päivänpaiste maksoi heille etukäteen palkan ja teki ostoksensa, vaikka hän näin ollen tyhjensi kukkaronsa. Hän oli lähtemäisillään, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.

"Mikä vielä asiana?" kysyi joku.

"Johtuipa mieleeni jotakin", vastasi Päivänpaiste. "Jauhojen hinta varmaankin tänä talvena Klondykessa nousee suunnattomasti. Kuka lainaa minulle rahaa?"

Silmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat kieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt hänen ympärilleen tarjoten kultahiekkakukkaroitaan.

"Paljonko haluatte jauhoja?" kysyi Alaskan Kauppayhtiön varastonhoitaja.

"Noin kaksi tonnia."

Tarjottuja kultakukkaroita ei vaadittu takaisin, vaikka niiden omistajat puhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.

"Mitä teette kahdella tonnilla?" kysyi varastonhoitaja.

"Poikani", vastasi Päivänpaiste, "ette ole ollut kyllin kauan näillä seuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aion perustaa hapankaali-haaraliikkeen ja siihen yhdistää hilseparantolan."

Hän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä kantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan etukäteen. Taas oli hänen kukkaronsa tyhjä, ja hän oli korviaan myöten velassa.

Curly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta ilmaisevin elein.

"En käsitä", vaikeroi hän, "mitä te oikein aiotte tehdä."

"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi", sanoi Päivänpaiste, nosti sormensa ja alkoi luetella: "Ensimmäinen juttu: Ylämaassa on tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on tehnyt Carmack. Kolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä on vielä enemmän. Jos ensimmäinen ja toinen asia ovat totta, niin jauhot nousevat huimaavaan hintaan. Jos ensimmäisen ja toisen asian hyväksyn, niin on minun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin hyväkseni. Jos olen oikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat painonsa kultaa. Ja sanonpa teille, pojat, että kun teillä on joku mahdollisuus, niin käyttäkää sitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä hyötyä on onnesta, ellette osaa ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin käyttäkää oikein hitonmoisesti. Olen ollut vuosikausia näillä mailla ja odottanut, että kerran tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty. Hyvä, aion hyötyä siitä, aion totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää yötä!"

10

Miehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi. Kun Päivänpaiste saapui raskaine jauholasteineen Klondyke-joen suuhun, huomasi hän suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi kuin ennenkin. Lähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja hänen heimonsa leiri lohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja kullankaivajia oli siellä niinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä Ten Mile Creekissä olivat he tulleet Yukonia alas, lähelle Circle Cityä. Mutta Sixty Milessa he olivat kuullet kerrottavan uudesta kultasuonesta ja olivat jääneet maaperää tarkastelemaan. He olivat juuri palanneet veneelleen, kun Päivänpaiste laski jauhoaluksensa maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet toivehikkaita.

"Kirottu hirvilaidun", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaieten välillä puhaltaakseen peltikupissa höyryävää teetä. "Et kostu täällä, Päivänpaiste. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He ovat ovelasti kyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper ja Ladue ovat varsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain syöttinä. Onko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella, puolen mailin päässä rantakallioista ja jumala tiesi kuinka etäällä peruskalliosta!"

Päivänpaiste nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.

"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Vai huuhdelleet!" kuului suuttunut vastaus. "Pidätte minua varmaan jonakin eilisen teeren poikana! Vain joku arkajalkainen tulokas saattaisi kulkea tällä laitumella ja täyttää kattilan huuhdontasoralla. Minua ette sellaisesta mielettömyydestä yllätä. Minulle riitti, kun vain kerran katsoinkin. Lähdemme aamulla Circle Cityyn. En ole milloinkaan luottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut ovat kyllin hyvät minulle, ja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö tehdään, tehdään se joen alajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä paalutti pari mailia, mutta sen hän teki tyhmyyksissään."

Johnny näytti olevan häpeissään.

"Tein sen piloillani", selitti hän. "Antaisin oikeuteni valtaukseen naulasta puristettua Star-tupakkaa."

"Saatte sen minulta", sanoi Päivänpaiste nopeasti. "Mutta älkää tulko sitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä tuhatta siitä irti."

Johnny irvisteli iloisesti.

"Antakaa vain tänne tupakka", sanoi hän.

"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä vierestä", mutisi Pitkä Jim valittaen.

"Ei ole vielä liian myöhäistä", sanoi Päivänpaiste.

"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä mailia edestakaisin."

"Minä paalutan sen teille huomenna, kun menen sinne", ehdotti Päivänpaiste. "Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim Loganilta. Hänellä on tuo Taikinanjuuren ravintola, ja hän lainaa tupakan minulle. Ilmoittakaa valtaus sitten rekisteröitäväksi omissa nimissänne, siirtäkää paperit minulle ja antakaa ne Timille."

"Minä myös", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.

Ja kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Päivänpaiste ilman muuta kolme viidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi omissa nimissään paaluttaa itselleen oman valtauksen, nuo toiset kun olivat vain siirretyt hänelle.

"Olette maar kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne", sanoi Pitkä Jim irvistellen. "Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?"

"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma", kuului vastaus, "ja minä sanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelumuta käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla purutupakkaa."

Mutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka juuri oli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön Carmackin kultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja lopulta hän tarjosi Päivänpaisteelle sata dollaria tämän palstasta.

"Nyt heti?" kysyi Päivänpaiste.

"Tietysti. Tässä on rahat."

Näin sanoessaan Ladue otti esiin kultahiekkakukkaronsa. Päivänpaiste otti sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet ja pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin mikään kultahiekka, jonka hän oli ennen nähnyt, Carmackin kultaa lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi kukkaron suun kiinni ja antoi sen takaisin Laduelle.

"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi Päivänpaiste.

"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.

"Mistä olet saanut tuon kullan?"

Päivänpaiste oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän kysymyksen, ja Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku intiaani. Mutta lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan silmiin, ja tässä silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista ja sielusta lähtevän joku näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja Päivänpaisteesta tuntui, että hän oli käsittänyt tuon viestin ja aavistanut, että toisella oli tiedossa joku salaisuus, jota hän aikoi käyttää hyväkseen.

"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Päivänpaiste. "Ja jos minun palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet asian, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta, tiedänkö sen arvon vai enkö."

"Annan sinulle kolmesataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.

"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."

Silloin Joe Ladue muutti häpeissään mielensä. Hän vei Päivänpaisteen syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.

"Löytö on nyt varmasti tehty", päätti hän puheensa. "Minä en rakentanut patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän pussillisen eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman verran vallan ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on peruskalliossa, puron pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku mitään, vaan hanki valtauksia niin paljon kuin suinkin saat. Valtaukseni ovat hajallaan, mutta en hämmästy, jos saan niistä viisikymmentätuhatta. Ainoa harmini on, etteivät ne ole suuremmat."

* * * * *

Kuukausi kului, ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat olivat paaluttaneet, ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan lähteneet Forty Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat kyllin kovasti jäädäkseen paikalle, olivat uutterassa työssä rakentaessaan hökkeleitä lähenevän talven varalle. Carmack ja hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa saadakseen vettä kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän täytyi sahata hirtensä suoraan kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä Bonanzan alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran yläpäästä. Dan McGilvary, Dave McKay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He olivat hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin eivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään. Mutta Päivänpaiste, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin valtauksen vierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli huuhdellut monista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas tietämään, mitä oli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että nuo neljä vaiteliasta miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa, ja hän oli kuullut heidän lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat palkkeja huuhtelupatojaan varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan meni katsomaan, kun he ensimmäisen kerran huuhtelivat siinä kultaa. Kun yksi miehistä oli nostanut viisi lapiollista, hän näki heidän saavan kolmetoista ja puoli unssia kultaa. Siinä oli kultaa pienistä jyväsistä aina kahdentoista dollarin arvoisiin kimpaleisiin, ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä satoi ensimmäisen lumen, ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Päivänpaiste ei välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä. Hän näki unelmansa käyvän toteen, ja hankien keskelle kohosi hänen mielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta. Tämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Päivänpaiste paalutti omissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli ostanut puru tupakalla. Hänellä oli nyt kahdentuhannen jalan pituinen yhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.

Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondyke-joen suulle hän tapasi Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parin sadan dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Päivänpaiste heti lainasi häneltä. Vastapalvelukseksi hän paalutti Kamalle valtauksen, joka tämän piti Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Kun Kama seuraavana aamuna läksi, vei hän tukun kirjeitä kaikille Päivänpaisteen vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä tulemaan paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin Bonanzassa työskentelevät miehet Kaman vietäväksi.

"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Päivänpaiste hymähtäen, kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle Cityn kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan kilpaa satoja maileja Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.

Ensimmäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissä, ja senjälkeen alkoi pitkäaikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden välillä. Miehet valehtelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse huuhtelivat kaksi ja puoli, valehtelivat he ja sanoivat saaneensa yhden unssin. Ja jo kauan ennen kuin tämä valhe oli oikein päässyt vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he väittivät saaneensa kymmenen unssia, ja kun he täyttivät kattilan soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valehtelivat yhtä urheasti, mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.

Eräänä joulukuun päivänä täytti Päivänpaiste kattilan peruskalliosta omassa valtauksessaan ja vei sen majaansa. Siellä paloi tuli, jolla hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli ja alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun hän pyöritti sitä ympyrässä, huuhtoutuivat kevyemmät ainekset vii laidan. Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi kourallisittain soraa. Kattilan sisällys väheni. Kun hän läheni pohjaa, tyhjensi hän kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan vedestä. Koko pohja näytti siltä, kuin se olisi ollut voin peitossa. Keltainen kulta tuli näkyviin, kun mutainen vesi oli kaadettu pois. Siinä oli kultaa — kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita, isoja kimpaleita. Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään hetkeksi ja tuumi pitkään. Sitten hän lopetti huuhtelun ja punnitsi saaliinsa. Jos laski unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän saanut kattilasta alun kahdeksattasataa dollaria. Se oli enemmän kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan ennakkolaskelmansa eivät olleet kohonneet korkeammalle kuin kahteenkymmeneen- tai kolmeenkymmeneentuhanteen dollariin valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset vähintään puolen miljoonan arvoiset jokainen.

Hän ei palannut työhönsä kuiluun sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä sitäkään seuraavana päivänä. Sen sijaan hän lakki päässä ja käsineet kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään teki monen päivän jalkamatkan pitkin vedenjakajia ja puroja ja tarkasti koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan itselleen valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissä hän paalutti valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta lähteisiin, ja jok'ainoa pienoinen joenuoma tai puronen, joka siihen laski, oli niinikään paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu juuri löytyvän mitään. Niitä olivat paaluttaneet ne sadat miehet, joiden ei ollut onnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin näistä puroista oli Adams. Vähimmän suosittu oli Eldorado, joka laski Bonanzaan juuri Carmackin Discovery-valtauksen yläpuolella. Ei Päivänpaistekaan pitänyt Eldoradon paikoista; mutta käyttäen tilaisuutta hyväkseen hän osti puolella jauhosäkillä osan siitä. Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa dollaria viereisestä valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän aluettaan laajentaessaan maksoi neljäkymmentätuhatta kolmannesta valtauksesta; ja vaikka se oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään, täytyi hänen pian sen jälkeen maksaa sataviisikymmentätuhatta neljännestä valtauksesta, jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja kumartuneena sen vii tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan eikä lapioon. Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän teki tuon ihmehuuhdontansa:

"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa itsestään, jos sinulla on vain ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin tiesin, että minulla vihdoinkin oli siemen."

"Mihin aiot kylvää sen?" oli Joe kysynyt.

Ja Päivänpaiste heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja aluetta vedenjakajan takana.

"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia miehille, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Päivänpaiste meidät vihdoinkin!'"

11

Päivänpaiste, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen, kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä hän oli menetellyt paljon rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni parhaiten oli suosinut, ollut yhteensä hallussaan niin paljon ja arvokkaita valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja ennustivat, että hän vielä kadottaa joka unssin, jonka on voittanut. He väittivät, että hän teki kauppoja aivan kuin koko seutu olisi ollut täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.

Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin, ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Päivänpaisteen kanssa. Hänen loisteliaassa tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojenkäytössään piili selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.

"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän", päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni, ja uusia löytöjä tehdään vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä puolelta Klondyken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."

Hän oli niin varma tässä uskossaan, että palkkasi puolen tusinaa retkikuntia etsimään malmia Indian-joen varsilta. Toisia miehiä, sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän maksoi heille hyvin kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden lähdettyä Bella laski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan, josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi kaksi dollaria, hän piti kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla neljällä valtauksella. Toiset kaivoksenomistajat maksoivat viisitoista dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimmäisenä ottanut miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.

Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä. Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Päivänpaiste panttasi Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti rahoillaan matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja, jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa. Ja Forty Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat niistä osoittautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja niinkin korkean kuin viisituhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhan ajan kullankaivaja, joka oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja lähti huoneesta sanoen:

"Päivänpaiste, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta, ja sinä olet aina tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän on suoraa nylkemistä. Viisituhatta valtauksesta tuolla kirotulla hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua petkutetaan."

"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Päivänpaiste, "että Carmackin kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä saa varmaan erinomaisia voittoja."

Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.

"Otaksupa nyt, Wilkins", jatkoi Päivänpaiste, "otaksupa, että tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondykessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään suuhunsa."

Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni, ja Päivänpaiste ryhtyi päättämään kauppaansa.

Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa, ja ne pitivät häntä aina toimessa. Edustaminen kävi kalliiksi, ja hänen täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää työt ja missä piti jatkaa kaivua. Hän oli itse nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallinkaivajana ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhdontaleiri on lyhytaikainen, kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen, ja hän palkkasi kuukausimääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty, ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentätuhatta dollaria.

Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa olivat yöt päivät matkavalmiina, ja hänellä oli parhaimmat valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Päivänpaiste pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hän hankki valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolittle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin että puolikas Eldoradon ensimmäisestä valtauksesta, jonka Päivänpaiste oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viidensadantuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse ja tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Päivänpaiste jauhot hänelle lahjaksi, vaikk'ei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin hän antoi kymmenen säkkiä yksinäiselle katoliselle papille, joka oli pannut kuntoon Klondyken ensimmäisen sairashuoneen.

Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut, paitsi harvoissa poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa. Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän enää vain matkoilla keitti itse ruokansa. Muuan rampa kullankaivaja asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan sikareitaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin hän piti enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimia. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.

Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Päivänpaisteelle maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin kullan huuhdontaleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi silmät auki.

"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesäryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia, syysryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen ja kevätryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentätuhatta miestä. Silloin täällä on arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syysryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aiotte sen johdosta ryhtyä?"

"Mihin toimenpiteisiin aiotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.

"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita paraikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen — kolmesataa dollaria tuhannelta."

Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Päivänpaiste lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa, ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset leirin keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria jokainen. Nämä pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki, mihin hän koski, näytti muuttuvan kullaksi.

Mutta tämä ensimmäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Päivänpaisteelle paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta hän tiesi kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentätuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentätuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, jota ei saanut kylvää, niinkuin tekivät humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli McMann, jonka yksi ainoa ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneenkahdeksaantuhanteen dollariin; ja Raaka Jimmie, joka menetti satatuhatta kuukaudessa ja hurjasteli neljä kuukautta, kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa lainasi kolmetuhatta dollaria lähteäkseen seudulta, ja joka erään naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta satakymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.

Samppanja maksoi neljä-viisikymmentä dollaria neljännes ja osterirasia viisitoista dollaria. Päivänpaiste ei sallinut itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänen tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli jonkinlainen kohtuullisuuden tunne, joka esti häntä maksamasta viittätoista dollaria osterirasian sisällöstä. Toisaalta menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin hurjasteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljoa suuremmista lahjoituksista kuin ensimmäiset kymmenen jauhosäkkiä olivat. Ja entiset toverit, jotka tulivat Päivänpaisteen luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!

Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden ja reuhuten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissa oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä. Se edusti esineitä ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse esineitä, joiden avulla tehtiin uusia esineitä. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia, ja kaikki he kirjoittivat Päivänpaisteesta, joten Päivänpaisteesta tuli sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan, mutta Klondykessa Päivänpaiste vielä sittenkin pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä, ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä, niin kauan kuin hän oli heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies, vaan hän oli Päivänpaiste, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Ai Mavoa ja Jack McQuestionia. Hän oli Päivänpaiste, lukemattomien hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jääaavikoiden oli vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon, joka oli kuljettanut postin Circlestä valtamerelle ja sieltä takaisin kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan heimon kuolemasta sukupuuttoon — lyhyesti sanoen, mies, joka sai tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta miestä yhteensä.

Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän sitten oli ensimmäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailun Queens Birthdayssa, oltuaan pakotettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä hän pelasi Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana, ja pelin päätyttyä oli Päivänpaiste voittanut kaksisataakolmekymmentätuhatta dollaria. Jack Kearnsille, joka jo oli monimiljonääri, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten suuruus, ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti edelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.

12

Monista tulolähteistään huolimatta oli Päivänpaiste koko ensi talven ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti, kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhtoa, saattoi hän käyttää hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin hän talletti kahteen vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.

Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä. Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli alkanut, ja Päivänpaiste, joka oli rikkain kaivostenomistaja, oli uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin hän teki vanhan ajan kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Päivänpaisteelle sydämen asia eikä pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.

Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon yhtymistä hän kieltäytyi sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikk'ei se ollut välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, hän sai aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.

"Tämä on kuin saraopeliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän, pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta, joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.

Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään, Yhdysvaltoihin, luopuen napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun Päivänpaisteelta kysyttiin, milloin hän aikoi lähteä etelään, nauroi hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten, kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli saanut voittoisat kortit.

Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Päivänpaistetta kuin sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tietänyt mitä pelko on. Mutta Bettles ja Dan Mac Donald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanan naiset. Ja he olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt naisia aina siitä lähtien kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avoimella ja naurettavalla tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsentoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä; hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan — uranuurtaja-naisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimmäisille kultakaivospaikoille. Mutta yksikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, mutta hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; naiset olivat hänelle yhä suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten isossa joukossa.

Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimellä "Klondyken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsäparoni" ja "Kultalan ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Taikinanjuurten isä", hän pelkäsi naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.

Oli vain yksi poikkeus, ja se oli tanssijatar Freda, jolle hän oli antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi, sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä ankaramman pelon.

Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tavalliselta nopealta retkeltään, tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Tahi oli tullut yht'äkkiä, ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä mailia Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo kesti, hän ennätti Klondyken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa hän näki turkkeihin puetun naisen ruumiin kasvot alaspäin vajoamassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avautui jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin tultuaan tuntoihinsa, olisi katsonut häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte sen?"

Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä, mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.

Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Kuitenkin hän tuli sitten pyytämään Päivänpaisteelta anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja Päivänpaiste sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään sai hän selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.

Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli peloittavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa, kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi, sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä, pakottanut hänet lähtemään Klondykeen ja etsimään väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka pelasti hänen henkensä.

Tähän saakka Päivänpaiste oli välttänyt rakkauden kuten oli välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokkoja aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Päivänpaisteen, hämmentäisi se hänetkin. Se oli hulluutta, ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen tusinaa miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena majastaan. Hän oli ampunut luodin päähänsä eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Päivänpaiste oli syynä tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä, ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntailisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Päivänpaisteesta, "Klondyken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan hän oli ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten parkatakkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimmäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Päivänpaiste oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Ja pahinta oli, että Päivänpaiste itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivan kuin Neito olisi ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaientanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Päivänpaiste muisti, miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookumrotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt ilmeisen tyytyväiseltä, ihmeen rauhalliselta. Hän oli pettänyt Päivänpaistetta, joka oli todenteolla hölmö. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut, ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.

Päivänpaiste muisti, kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään. Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, ikuiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Sillä hetkellä ja koko illan oli tyttö kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän, Päivänpaiste tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän olisi vain tietänyt sen! Vaikk'ei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut hänen suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä, ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.

Neidon ainoa pelastumismahdollisuus olisi ollut se, että itäneenkin, Päivänpaisteeseen, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myi kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen, ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään Päivänpaiste menetti tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja, ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekoittelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkauksittaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä ja oli harvinaisen voimakas, hyvännäköinen ja hyväluontoinen, hän olisi tavallisen naisen silmissä ollut tavoittelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttinen sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, jopa moni naimisissaolevakin. Muut miehet olisivat siinä asemassa menettäneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi sellaisten talojen kutsuihin, joissa hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.

13

Talvi 1897 toi Dawsoniin kuusituhatta miestä, työt kaivoksissa vilkastuivat, ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä, istuessaan pengermällä French Hillin ja Skookum Hillin välissä, Päivänpaiste näki taas entistä suurenmoisemman tulevaisuudenkuvan. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue, ja Bonanza näkyi mailien laajuisena. Se oli aukea maisema, jossa kaikkialla huomasi hävityksen jälkiä. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu, ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä kuopista, joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu kohosi tuhansista lumessa olevista onkaloista, missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin, tai ne nostivat käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla — huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, isoja vesirattaita — kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.

"Tuo kaikki on pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Päivänpaiste ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksenpuutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli itsekseen, ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin, ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnittelemattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, hän päätti; ja hänen nopea mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin, jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka oli tuleva käytäntöön, hän piti vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Kaliforniassa tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän olikin juuri ihmetellyt, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa. Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi he olivat tarjoutuneet ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu, sekä huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäi vielä jäljelle.

Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä, suunnitteli Päivänpaiste uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa Guggenhammer ja nuo muut saivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta ilon ohella, jonka nämä uudet suunnitelmat tuottivat, hän tunsi väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan — tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan, mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin. Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondykessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämä olivat alkaneet ostaa, osti hänkin hylättyjä valtauksia. Missä tahansa he tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni — enkö ole oikeassa?" sanoi hän kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovitteluita, voittoja ja tappioita. Vuonna 1898 oli Klondykessa kuusikymmentätuhatta miestä, ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Päivänpaisteen käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Päivänpaisteen halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä ja jonka huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa saattoi Päivänpaisteen sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys kävi yli Päivänpaisteen voimien, ja kun he esittivät hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajalle kahdeksankymmenen mailin päähän hän rakensi vesisäiliön, ja kahdeksankymmenen mailin pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia, ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset "taikinanjuuret", vanhan ajan miehet, joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Päivänpaiste nauroi ja myi jäljellä olevat maapalstansa. Hän myi oikeaan aikaan, kun kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, he nauroivat hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa. Mutta hän jatkoi aloittamaansa suuntaan ja myi yhtä hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään hän myi hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta rakensi vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaanitapaan itse eläen hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa, häikäisevässä valossa.

Mutta tämän tehtyään hän oli lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän. Guggenhammer tarjosi enimmän, ja hinta oli niin hyvä, että Päivänpaisteelle jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa nousi kahden-kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi, että hän viimeisen valtauksen myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan omistaja.

Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan, ja Dawson oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka kapakka oli auki, ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta hänen vieraanvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan Päivänpaisteen nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä liikkui Päivänpaiste intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Päivänpaiste, mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin urossusi ja vaatien, että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen pronssinkarvaiset kasvonsa punoittivat juomisesta, hänen mustat silmänsä välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen korvaläpsänsä riippuivat, hänen kalvosimilla varustetut käsineensä heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä kertaa hän ei pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen; hän käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.

Tämä juhlayö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan nähty. Päivänpaiste halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin siinä. Suurin osa Dawsonin väkeä joi itsensä juovuksiin tänä yönä. Sää oli syksyinen, ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti lämpömittari kahtakymmentäviittä astetta nollapisteen alapuolella ja laski yhä. Sen vuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle hengenpelastusjoukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi käynyt turmiolliseksi.

Päivänpaiste, joka mielijohdettaan noudattaakseen oli juottanut sadoittain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä antoi hän määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, ja lupasi itse rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.

Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat, pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa. Mutta Klondyken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli niin suuri, etteivät kahteenkymmeneenneljään tuntiin mitkään pyörät liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä työhön.

Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset. Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä astetta nollapisteen alapuolella, ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita. "Seattlen" kannelta huusi Päivänpaiste jäähyväisensä. Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnä seisovat Päivänpaisteen silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"