JÄLKIMMÄINEN OSA (continued 2)

Vanhus nauroi, ja Päivänpaiste jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä, oli palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljävuotiaaksi. Päivänpaisteen mieleen johtui ajatus seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Franciscossa karkoitti tämän ajatuksen.

"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästyn peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan, ja kaupunki saa mennä helvettiin."

9

Sen sijaan että olisi palannut maanantaina kaupunkiin, vuokrasi Päivänpaiste teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä, missä hän oli ollut edellisenä päivänä, ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää — niin tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa oli runsaasti vettä, ja siitä syystä siellä oli uhkea kasvullisuus. Kaivos oli hylätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan menoaan, ja hän huomasi ilokseen, ettei entinen viisaus ollut unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa muuta työansioita; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin, kunnes vuosien toivehikkaan odotuksen jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois. Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Päivänpaiste, kun kääntyi satulassa ja katseli rotkon ylitse entistä kaatopaikkaa ja tunnelin mustaa suuta.

Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin vievälle ajotielle seurasi hän sitä muutaman mailin ja joutui pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulan rinteet, mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois. Siellä täällä, missä multa oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkä, kasvoi viiniköynnöksiä. Päivänpaiste saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voiton puolelle. Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hylätyt, ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.

Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja pysähdytti hevosensa veräjälle.

"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka tekisi tuon edestänne".

Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi häneen iloisesti. Päivänpaiste näki, että hänen työhön tottuneet kätensä olivat aivan kuin miehen, känsäiset, paksut sorminivelistä ja karkeat, ja että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehen kengät.

"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"

Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, nainen vei hänet asuinrakennukseen, missä Päivänpaiste näki käsipusertimen ja viininvalmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, joka oli leski ja neljänkymmenenyhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa, ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan villejä vastaan Filippiineille. Hän oli kaatunut siellä jossakin kahakassa.

Päivänpaiste joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä, puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he tulivat juuri ja juuri toimeen, niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä. Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä, mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti, ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä? Hän kuljetti sen rautatielle alas laaksoon ja sai kaksikymmentäkaksi senttiä mitalta. Ja matka oli pitkä. Meni päivä, ennenkuin oli kulkenut sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman kera.

Päivänpaiste tiesi, että hotellissa Riesling-viini, joka ei ollut edes näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä. Ja vanhus sai kaksikymmentäkaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli. Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen — niihin, jotka tekivät työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat, maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestäkahdesta sentistä. Samasta viinistä hän, Päivänpaiste, maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli maailman meno.

Oli seitsemän dollarin seitsemänkymmenenkahdeksan sentin ero hinnassa, jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan viinistä ja jonka hän, Päivänpaiste, maksoi viinistä hotellissa. Viekas kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia. Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa. He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi, maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet — kaksikymmentäkaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin, ja vain harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.

"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.

"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentäyhdeksän."

"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"

"Siitä lähtien, kun olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa Michiganissa, kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja tunnustan, että työ kävi aina yhä raskaammaksi."

"Milloin lepäätte?"

Vanhus katsoi häneen aivan kuin olisi ajatellut, että kysymys oli leikillä tehty, eikä vastannut.

"Uskotteko Jumalaan?"

Vanhus nyökäytti päätään.

"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Päivänpaiste; mutta sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä nyljettiin kehdosta hautaan.

"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"

Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksansataa mittaa."

Päivänpaiste ihmetteli mitä tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle voisi sitä lahjoittaa.

"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Päivänpaiste.

"Laskette varmaan leikkiä?"

"En, puhun vakavasti."

"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."

"Ja sitten?"

"Ostaisin itselleni ruumisarkun."

"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkkuja kaikki."

Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.

"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."

Hän kulki vesakon läpi seuraten eksyttäviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.

"Ihana maa", mutisi hän, "hyvin ihana maa."

Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotkoja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen, ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtautui vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Siellä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa muutamia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän ison vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Päivänpaiste istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin, aivan kuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen; hänen sieraimensa laajenivat, ja hänen jäsenissään oli entinen kiihko, ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.

Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen, ja metsätie yhtyi jonkun matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla, joka muistutti Päivänpaisteesta kaniinia.

Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden paikatut; hän oli paljain päin, ja hänen pumpulipaitansa oli auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Päivänpaistetta pysähtymään ja näytti kädessään olevaa kirjettä.

"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte tämän postiin", sanoi hän.

"Teen sen kyllä", sanoi Päivänpaiste ja pisti kirjeen takkinsa taskuun. "Asutteko täällä, vieras?"

Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Päivänpaisteeseen hämmästyneesti ja kiinteästi.

"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Harnish — sanomalehdet nimittävät teitä Päivänpaisteeksi. Olenko oikeassa?"

Päivänpaiste nyökkäsi päätään.

"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?"

Päivänpaiste irvisteli vastatessaan:

"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."

"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta kertaa sanomalehdessä, ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin teidät heti. Nimeni on Ferguson."

"Asutteko täällä?" toisti Päivänpaiste kysymyksensä.

"Asun. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä, jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."

Kävellen ja taluttaen hevostaan Päivänpaiste seurasi nopeasti astelevaa innokasta pikku miestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä kasvoi isoja tammia, sillä maaperä oli siellä parempaa. Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka avaraa kuistia tuoleineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin makuuhuoneena. Päivänpaisteen terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla, ja muutamista niistä virtasi parhaillaan vettä.

Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.

"Mitä arvelette tästä?"

"Kaikki tehty käsin." Päivänpaiste nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka säteili hänen silmistään, miellytti pikku miestä.

"Tiedättekö, tunnen joka puun, aivan kuin ne olisivat omia poikiani. Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan lähdettä."

"Se on aika poika", kuului Päivänpaisteen arvostelu, kun he palasivat taloon käytyään lähdettä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.

Majan sisustus oli Päivänpaisteelle täydellinen yllätys. Keittiö oli erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa, ja koko maja oli yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli iso pöytä, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Päivänpaisteesta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa. Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.

"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.

Huoneen kaunistus oli iso, hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä tehty tulisija.

"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja jumaliste, se vetää! Ei milloinkaan savunhäivettäkään muualla kuin savutorvessa, ei edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."

Päivänpaiste oli ihastunut pikku mieheen ja samalla utelias. Kuinka tämä oli kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli, sitä ei voinut huomata. Kuinka siis? Koko asia vivahti seikkailulle, ja Päivänpaiste otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut siihen, että isäntä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku muu sentapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään riisiä ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he puhuivat siitä, ja Päivänpaiste huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea mistä piti ja vältti vain sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingollisiksi hänen ruoansulatukselleen.

Sen jälkeen Päivänpaiste otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollaankaan voinut keksiä mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Päivänpaiste kysymyksensä.

"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien kuin olemme olleet yhdessä, olen koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te täällä teette? Mikä sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne tuloanne? Selittäkäähän!"

Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.

"Ennen kaikkea", aloitti hän, "säikyttivät lääkärit minut sanomalla tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa muutaman kuukauden elinaikaa, ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin oleskellut parantolassa, käynyt Euroopassa ja Hawaijissa. He koettivat parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti, vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut vaikka mitä. He olivat köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi. Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko ja toiseksi olin elänyt luonnottomasti — liian paljon työtä ja vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin Times-Tribunen päätoimittaja…"

Päivänpaiste aivan ällistyi, sillä Times-Tribune oli San Franciscon suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.

"— enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä, joka ei tehnyt hyvää sille enemmän kuin klubien ja hotellien ruoka oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan nurinkurisesti."

Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan.

"Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana retkeillyt täällä, ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Kuunlaaksoon — se on nimittäin Sonoma-laakson intiaaninimitys. Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tietänyt mitä onni ja terveys on. Katsokaa minua nyt ja sanokaa, luulisitteko minua neljäkymmentäseitsemänvuotiaaksi."

"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä vuotta", tunnusti Päivänpaiste.

"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta, ja se oli viisitoista vuotta sitten."

He jatkoivat puheluaan ja Päivänpaiste katseli maailmaa uudelta puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt rahasta ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.

"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauan? Minä en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään, ja kun läksin sieltä, ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle riviäkään ja kysynyt: 'Miten on laitasi, ukkoseni? Voinko millään palvella sinua?' Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Kuinka on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin heille vain muisto. Jok'ikinen heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten ollut siitä pannut penniäkään säästöön?"

"Mutta kuinka te nyt menettelette?" kysyi Päivänpaiste. "Tarvitsettehan rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"

"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saan tilanomistajilta aina jotakin työtä. Minä en tarvitse paljon rahaa, joten minun ei tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin, niin käsitätte, mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena, sen sijaan että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija — nuo isot kivet. — Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema, ja muutamat noista isoista kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla en istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä … ja tässä minä nyt olen entistä ehompana, ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"

Hetken kuluttua hän jatkoi:

"Ja nyt kertokaa minulle Klondykesta ja kuinka viime kaappauksellanne panitte San Franciscon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti! Miksi ette pysynyt Klondykessanne? Tai miksi ette raivaa itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Puhukaa nyt ja antakaa minun hetkinen kuunnella."

Vasta kello kymmeneltä Päivänpaiste läksi Fergusonin luota. Tähtitaivaan alla ratsastaessa heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitäpaitsi kuului maatilaan tiilitehtaan savikuoppa, ja se olisi hänellä hyvänä turvana Holdsworthya vastaan, jos tämä joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.

10

Aika kului ja Päivänpaisteen peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Franciscossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin, ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin pois. Hän ei pyytänyt armoa, mutta ei antanutkaan armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä, lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Päivänpaisteen läheinen ystävä, vaikka tämä oli ystävällisissä suhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhäperiaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Francisco alkanut kohdella Päivänpaistetta toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvon menettelytapoineen oli selvänä uhkana tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhka, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, kuinka terveellistä oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kansaa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi heidän kimppuunsa ja nujersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristyksellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän rosvosi höyrylaivayhtiöitä, olivat lehdet joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä, ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Franciscoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä "California and Altamont Trust" yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus, ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.

Päivänpaiste ryhtyi yhä vielä uhkarohkeihin yrityksiin. Japanin-Venäjän sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahasta, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä: "Teidän täytyy tulla minua katsomaan." Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.

Dede Mason oli vielä toimistossa. Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut, ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu loppumattomiin uhkarohkeihin taisteluihin, tunsi hän jokaisen valonkisailun Dede Masonin hiuksissa, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen sievä pukunsa sai selvästi näkymään. Päivänpaiste oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli hän ei uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän hän oli tehnyt siten, että oli pikakirjoittajattaren lomalta palattua ottanut hänen sijaisensa hänelle apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaiken sen suhteen, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Ei millään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta ylpeä hän oli. Päivänpaiste arveli tavasta, millä hän sitä osoitti, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, millä hän kantoi pukujaan, Päivänpaiste vertasi häntä hänen apulaiseensa sekä pikakirjoittajattariin, joita hän näki muissa konttoreissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Päivänpaiste itsekseen, "ja hän osaa pukeutua liioittelematta ja lisäilemättä mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katselija mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmän hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan, ja toivoi, että hän pysyisi siellä, ja siinä kaikki.

Päivänpaiste ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui, ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useampia täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitäpaitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koska hän ei milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuutensa yleisön tietoon, sellaiset kuin huviretket hänen isolla punaisella moottorivaunullaan San Josehen — tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.

Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskuntaoppinsa mukaan oli kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui syntymään — raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit, ja pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa, ja heidän täytyi pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaamista oli elämä; pelaaja oli yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta isoihin punaisiin moottorivaunuihin, oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin kuolema.

Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmän näytti heillä olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi, ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli kurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja, ja hän oli huomannut, etteivät voimakkaat — miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer — välttämättä olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä, vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä, ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät aivan kuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka ryöstivät heiltä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.

Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei edes kysytty, tahtoivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät pelipöytään, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri, ja sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin, toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaat ja ruumisarkun. Toisten peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi, suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja viiniksi.

Hän oli itse saanut hyvät kortit, vaikk'ei hän voinut nähdä kaikkia korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma, ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukko tanssia sotatanssia hänen omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi kadulla auto ajaa hänen ylitseen tai myymälänkilpi pudota jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa? Huomenna tai jonakin muuna päivänä hän voisi saada ruumiiseensa jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka oli viikko sitten seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut — keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin sitäpaitsi — ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin, että se kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Päivänpaisteella vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki edessään, ja ne olivat taistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.

11

Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Päivänpaiste paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti, isossa autossa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, minkä oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari, ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Hän se oli, joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä, ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki munat, mitä oli Alaskassa, maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadastakymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja hän se oli, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San Franciscon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä oli vielä kerran tuo "onnen löytökäinen", kuten Päivänpaiste häntä nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.

Se oli iloinen seurue, ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat San Franciscosta lähdettyään kiertäneet merenlahdet, sivuuttaneet San Josen, käyneet Oaklandissa, ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kuljettivat nyt häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti he keskustelivat äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.

"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie, joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan tuoda kiertoteitä koneen perille."

Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.

Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon selässä nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä Päivänpaiste huomasi, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä nainen suoristui satulassa liikkeellä, jota Päivänpaiste ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason — Päivänpaiste muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Päivänpaiste tunsi vanhastaan, kun Päivänpaiste kävi häntä kiinni hartioista ja paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.

"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.

"Niin tunnen", vastasi Päivänpaiste, "olkaa siis alallanne".

"No onnittelen hyvää makuanne, Päivänpaiste. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."

Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä, ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Päivänpaiste nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miehensatulassa hevosen selässä hän oli ryhdiltään sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.

Kun Dede maanantaiaamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Päivänpaiste häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Päivänpaiste itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas hän aprikoi, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä, ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti hän oli silloin palannut kotiinsa.

Päivä oli käytetty turhaan, mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauantaina hän löysi Bobin. Hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian iso niin kookkaalle miehelle kuin Päivänpaisteelle. Bob oli erinomaisissa voimissa, sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki, ja sen kaula kaartui uljaasti.

"Siinä on oiva hevonen", päätti Päivänpaiste, mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi, ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu oli ilmaistava ostajalle. Kauppias kuvasi sen.

"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, mutta vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi se on vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, mutta nousee takajaloilleen, ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä mailia rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan, ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut autoihin, että saattaa paneutua nukkumaan auton viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista, mutta kahdenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan se on liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Juudas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."

Kauppias oli oikeassa. Päivänpaiste tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa hänen olkapäähänsä.

"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannuksiin. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä meksikolainen satula ja kankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle."

Päivänpaiste valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta, mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Päivänpaiste oli ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti, ja Bob vietiin valjaineen ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Päivänpaiste oli varhain liikkeellä. Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, rekivaljakkonsa johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi Berkeleyhin vievällä syrjätiellä, ei hän nähnyt Dede Masonia eikä tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja temppuja ja koetti lannistaa ratsastajansa, samoinkuin ratsastaja koetti lannistaa sitä. Päivänpaiste käytti kaikki hevoshoitotietonsa ja -taitonsa, samalla kuin Bob vuorostaan yritti jokaista mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista höllemmällä, antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen minuuttia, pääsi Päivänpaiste alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä. Senjälkeen Bob käyttäytyi enkelimäisen siivosti. Se sai Päivänpaisteen täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Päivänpaiste ratsasti huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina, ollenkaan olematta varuillaan, ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä pyörimään salaman nopeudella. Se pyöri takajaloillaan, ja etujalat olivat hiukan koholla maasta. Päivänpaisteen oikea jalka irtaantui jalustimesta, hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan, ja Bob käytti tilaisuutta hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede Masonia tällä hetkellä, Päivänpaiste pääsi tavalliseen ratsastusasentoon ja sai hevosen hillityksi.

Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä kertaa Päivänpaiste pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan, ja päätti pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen kylkeen. Mutta niin äkillisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että niitä tuskin saattoi aavistaa, ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.

"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka, minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua on pitää kannus aina valmiina iskemään — ah, sinä paholainen!"

Sillä samassa silmänräpäyksessä, kun kannus kosketti hevosta, se potkaisi vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun. Uteliaisuudesta Päivänpaiste monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen, ja joka kerta Bob potkaisi jalustinta. Sitten Päivänpaiste noudatti hevosen esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi sitä ruoskalla vatsaan.

"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolen nopeudella kiitämään eteenpäin.

Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen, ja Päivänpaiste valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun hevosta ei enää kuritettu, hiljensi se vauhtiaan puoli mailia kiidettyään ja kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät kiinni, ja kaikki näytti käyvän hyvin.

"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Päivänpaiste, kun Bob pyöri.

Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan. Päivänpaiste keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui siihen molemmin käsin, ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä putoamisen, ja Päivänpaisteelle oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.

"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Päivänpaiste käyttäen kerran toisensa perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja takaperin saatkin kulkea, kunnes lopen näännyt."

Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan, sai se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin. Ja kun Päivänpaiste viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeekseen, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäisemällä nähdäkseen, huohottiko se.

Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustimeen aivan kuin huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.

"No, onko kummempaa nähty!" puhkesi Päivänpaiste. "Ei vastahakoinen, ei vihoissaan, ei mitään — ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton veitikka, Bob."

Vielä kerran hevonen narrasi Päivänpaisteen vaipumaan varomattomaan huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullut. Päivänpaiste sai sen kannuksien ja ruoskan avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta mailia siihen suuntaan, mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia, omaa varjoaan — lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta esinettä. Tällöin Wolf asettui loikomaan varjoon ja katseli, kuinka Päivänpaiste taisteli hevosta vastaan.

Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Päivänpaisteen narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti Päivänpaisteen entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärille. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista autoa se oli yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallisia pieniä rattaita. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille, rupesi se päivän päättäjäisiksi yht'aikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka, ja Päivänpaiste putosi kuin putosikin hevosen selästä.

Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan että sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkyydestä, joka oli kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella tekivät sen siksi, mikä se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja hiukan väkivaltaisuuttakin.

"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle vai sinäkö, Bob", sanoi Päivänpaiste useammin kuin kerran sinä päivänä.

Ja tallirengille hän sanoi yöllä:

"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut, ja minä olen eläissäni nähnyt monta hevosta."

Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:

"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina, ja saammepa nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."

12

Koko viikon kiinnitti Bob Päivänpaisteen mieltä miltei yhtä paljon kuin Dede; ja koska hänellä ei tällä haavaa ollut vireillä mitään suurta liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämä molemmat herättivät hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se — siinä kysymys. Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.

Täytyi keksiä jokin menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen, ennenkuin se rupesi pyörimään. Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa suunnitelmaa, huomasi, ettei Päivänpaiste kuunnellut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, ja hänkin eli omissa näyissään.

"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua! Se on niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä turpaan ja lyötävä kovasti."

Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän ottaa käteensä kaksi ruoskaa, ja samassa silmänräpäyksessä kuin Bob alkaa pyöriä, hän lyö sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla turpaan. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta turpaansa.

Selvemmin kuin milloinkaan tuli Päivänpaiste tämän viikon kuluessa huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista seurallista eikä inhimillistäkään kosketusta Dedeen. Asema oli sellainen, ettei hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Päivänpaiste katsoi häneen usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä, ja kysymys, jota hän ei voinut tehdä, poltti hänen huulillaan: Aikoiko Dede mennä ensi sunnuntaina ratsastamaan? Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden ylioppilasnulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivänä, ja yksi seikka kävi hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että hänen entinen esiliinannauhan pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi, että tavoitteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin kukkuloilla, ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta, niin siihen olisi syynä se, ettei Dede tahtonut.

Siispä hän oli saanut uuden kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut. Hän ei aavistanut, kuinka tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen? Otaksupa, ettei Dede häntä huolisikaan, ja otaksupa, että hän, Päivänpaiste, rupeaisi tyttöä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli tulos ollut? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja samoin noiden kolmen toisenkin rakkaus. Minookin alapuolella olivat eversti Walthstone ja Dartworthy taistelleet keskenään. Dartworthy oli saanut surmansa. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi, oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen. Eikä everstin vaimolla ollut enää maailmassa ketään, jota olisi rakastanut.

Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa päässä maailmaa asuvan miehen takia, ja joka vihasi häntä, Päivänpaistetta, siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito… Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vain kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi hänestä, kärsisi hän miltei yhtä paljon kuin silloin, kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnenmyyrä, joka ei voinut hävitä.

Sunnuntai tuli, ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli. Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea kuin lammas. Päivänpaiste, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei Päivänpaiste tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymäjalkaa palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnenmyyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan, ja Dede saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakottaisi ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle, ja sinne päästyä pakottaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.

Kavioiden kapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä, kunnes kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa, ja Dede näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että Päivänpaiste käänsi hevostaan ja odotti, kunnes Dede ennätti kohdalle, ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä ylös. Se mitä Päivänpaiste jo kauan oli toivonut, oli tapahtunut, ja niin helposti. Hän oli saattanut helpotuksesta huoahtaa. Tervehdykset oli vaihdettu, nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli maileja edessään.

Päivänpaiste huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä itseään.

"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi Päivänpaiste tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa hillittyine, virallisine ilmeineen.

"En tietänyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen. "Luulin, että olitte mieltynyt nopeihin autoihin."

"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen, nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä siitä."

Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Päivänpaisteen kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen, ja sanoi:

"Mutta olette ratsastanut ennemmin."

Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Päivänpaiste vastatessaan:

"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."

Täten he Päivänpaisteen suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen, joka huvitti molempia. Päivänpaiste kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun, ja Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisen ankarasti huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta, ja hänen oli täytynyt vieroittaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely on ollut tuskallista Mabille, mutta se on parantanut tapansa.

"Olette ratsastanut paljon", sanoi Päivänpaiste.

"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede. "Olen kasvanut maalla, eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimmäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, menetin sen ensimmäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää, ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."

"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Päivänpaiste, ja samalla hän ensi kerran huomasi Deden silmissä valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.

"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan — Mabin kanssa."

Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa. Ja Päivänpaiste oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla. Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena, minkä he olivat olleet yhdessä.

"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut Itä-Oregonissa, eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:

"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."

"En tiedä", sanoi Päivänpaiste hämillään. "Kuulin jostakin, että olette sieltä kotoisin."

Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.

Kun Dede puhui, kuunteli Päivänpaiste ja seurasi häntä katseillaan, ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä tarmoa, eikä Päivänpaiste oikein tietänyt, pitikö siitä vai eikö. Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanaikaiset, ne olivat samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys, etteivät naiset hevosen selässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.

Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta, jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut mikään keltainen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät, ja olisi saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä kultaisiksi. Mutta Päivänpaiste otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä mieluimmin kultaisina, ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.

Ja sitten Dede oli niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin aivan helppoa. Dedessä toverina ei ollut mitään mahtipontista — tällä tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä erotukseksi siitä Dedestä, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi, ja siitä, ettei heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä. Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.

Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan, ja nytkin hän tunsi samaa pakottavaa vallanhalua. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että rakasti häntä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja kuitenkin hän ei noudattanut tätä halua. Naiset olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauan oli odottanut, ennenkuin ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osaaminen tai harhalaukaus tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää tai kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon — nyt enemmän kuin milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen niin usein kuin vain uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan Dede oli niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.

13

Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin kukkuloita. Ja taas Päivänpaiste ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Päivänpaisteen nähdessään hiukan epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista. Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnainen, mutta kun nyt Päivänpaiste toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen, ei se enää saattanut olla satunnaista. Päivänpaiste aavisti, että Dede epäili häntä, ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli herättänyt hänessä tämän ajatuksen — ja se oli hänestä hyvä ajatus, sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen kanssaan tarkastamaan kivilouhosta.

Päivänpaiste vietti useita tunteja hänen seurassaan, ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin, luonnollinen, teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka puhui hevosista erehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Päivänpaiste vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen selkään.

"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy laatuun. Enkä lainkaan pelkää muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte, ettei Bob potki."

"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan", vastusti Päivänpaiste.

"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet ja itse ratsastanut monella. Olen totuttanut Mabin olemaan säikkymättä raitiovaunuja, vetureita ja autoja. Se oli vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan, siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."

Vastoin parempaa tietoaan Päivänpaiste myöntyi, ja hiljaisella tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.

"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan Dedeä satulaan.

Dede nyökäytti päätään, ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian — liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Päivänpaiste seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakottavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä, mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.

"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turpaan", kehoitti Päivänpaiste.

Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakotti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelynsä oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Päivänpaiste luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Päivänpaiste ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.

"Hyvä!" onnitteli Päivänpaiste. "Kaksi ruoskaa tehoaa siihen paremmin. Se on kyllin viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."

Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa se oli ennättänyt vain neljänneksen kierrosta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakotti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.

Dede katsoi voitonriemuisena Päivänpaisteeseen.

"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.

Päivänpaiste nyökäytti päätään, ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Päivänpaiste seurasi häntä katseillaan, kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä, ja odotti, kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Päivänpaiste, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon naputteli kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja muiden sellaisten kanssa. — "Ja saammepa nähdä, herra Päivänpaiste, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen. Ja ääneen hän sanoi Dedelle:

"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vain Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle." Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan — kuin olisi nähnyt edessään kiviseinän? Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."

Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tienhaarassa, ratsasti Päivänpaiste vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."

Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Päivänpaiste oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessä mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Päivänpaiste oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.

Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai oli odotettavissa, päätti Päivänpaiste puhua, vaikka sen täytyikin tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian ytimeen. Dede oli lopettanut työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään poistuakseen, kun Päivänpaiste sanoi:

"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne, vaikka olenkin suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä, mitä aion sanoa. Tiedätte kuinka kauan olette ollut konttorissani — jo vuosikausia, monta vuotta ainakin, ja tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette — ellette olisi konttorissani — te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies — älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vain selvittää teille, miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsevät minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu, kun kysyn teiltä, miksi ette ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"

Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään, ja pieniä hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut, ja Päivänpaiste kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.

"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."

"Mutta miksi…?" — hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään. "Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla? Minä etsin teitä kaikkialta."

"Ja juuri sen vuoksi en tullut sinne." Dede hymyili ja katsoi häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte kyllä, herra Harnish."

Päivänpaiste ravisti nyrpeästi päätään.

"Käsitän, enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita, joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista, niin kauan kuin en halua niitä tehdä."

"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.

"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään — kuten esimerkiksi tämä ratsastus."

Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä, ikäänkuin olisi harkinnut vastaustaan, ja Päivänpaiste odotti kärsivällisesti.

"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä. Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Harnish, miljoonanomistaja —"

"Pelaaja", keskeytti Päivänpaiste tuimasti.

Dede nyökäytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:

"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne —"

"Te olette tuhat kertaa minua parempi — —" yritti Päivänpaiste keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan:

"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa huomioon. Minä teen teille työtä. Ei ole kysymys siitä, mitä te tai minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."

Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen naisellisuutensa kanssa — tai Päivänpaiste ainakin ajatteli niin katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousija laski syvään, ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen poskilleen.

"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne", sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.

"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni, eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkkiä huolehtia minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa, mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne — en."

"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Päivänpaiste.

"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä syrjäteitä ja tuntea koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti…"

"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa", sanoi Päivänpaiste arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.

Dede nyökäytti päätään.

"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää, kuin tehdä jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että ymmärrätte kantani."

"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani kukkuloilla?" kysyi Päivänpaiste.

Dede pudisti päätään, ja Päivänpaisteen mielestä hän tuntui olevan hieman pahoillaan. Ja äkkiä Päivänpaiste tunsi miltei hulluuteen saakka kaipaavansa häntä.

"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina, niin puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen? Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen. Minä — minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja … ja muuta sellaista, ja minä…" Hän oli alkanut puhua epäselvästi, ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä — minä en voi sitä selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? — Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"

Hän ei aavistanut, että juuri hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat Deden taivutetuksi vastahakoiseen myöntymykseen.

14

"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä, mitä hän sanoo." Päivänpaiste hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut, ettette halua tavata minua enää, ja olette ilmoittanut syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties ette halua seurustella kanssani ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."

Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänetönnä ratsastusta. Ja tämä hymy, ajatteli Päivänpaiste, oli suloisin ja ihmeellisin hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se erosi kaikista hymyistä, joita Dede ennemmin oli hänelle antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti se oli itsetiedotonta Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia. Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi se oli niin suloinen ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, joita hän oli tuntenut, eivät milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.

Se oli ollut onnellinen päivä. Päivänpaiste oli tavannut Deden Berkeleyn syrjätiellä, ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien veräjää, oli Päivänpaiste ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.

Dede aloitti vastauksensa viimeiseen väitteeseensä ja Päivänpaiste kuunteli kiitollisena.

"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat — ettei ole ollenkaan kysymys siitä, haluanko oppia teitä tuntemaan?"

"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Päivänpaiste nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan, että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette te halua tutustua minuun, ja jos — jos, no, jos te ajattelette, ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä paikka konttorissani…" Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja sanokaa, onko tämä syy — olen miltei varma siitä, että niin on laita."

Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.

"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse sanoitte, aiotte ahdistaa minua."

Hänen poskensa punoittivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti Päivänpaistetta suoraan silmiin.

Päivänpaiste hymyili tyytyväisenä.

"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."

"Mutta ne eivät tyydytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme, ja … tuossa on portti."

Hän ohjasi tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti aukenevasta portista.

"Ei, ette saa tulla", sanoi hän, kun Päivänpaiste yritti seurata häntä.

Nöyränä ja tottelevaisena Päivänpaiste peräytyi, ja portti sulkeutui heidän välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa, ja Dede pysähtyi.

"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Päivänpaiste matalalla äänellä, joka vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa. Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset —"

Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tyttö oli vihainen ja nauroi samalla.

"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset; tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."

Päivänpaisteen ruskea hipiä oli vaalentunut kaupungissa, joten veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään kasvoille. Päivänpaiste ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin koulupojat, ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.

"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Päivänpaiste ensin hitaasti ja hapuillen, mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies, tiedän sen kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut enkä ole milloinkaan rakastanutkaan — enkä tiedä, miten silloin on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä, ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille selvittäisin."

Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.

"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin hämmästynyt ja loukkaantunutkin. Nähkääs, herra Harnish, en ole…"

Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän vilkkaudessaan oli aloittanut.

"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi Päivänpaiste. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko tarjoukseeni."

Dede nyökäytti päätään ja purskahti nauruun, johon Päivänpaiste yhtyi ja joka karkoitti nolouden tunteen. Päivänpaisteen rohkeus kasvoi nauraessa, ja hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.

"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitäpaitsi ei tämä ole kosimista. Tämä on epätavallinen tilanne, siinä kaikki, ja minä olen ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon talonpoikaisjärkeä tietääkseni, ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi, minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat, syystä että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy saada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan, että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette toisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen veräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät muuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä toivon, että te olette muuttanut mieltänne."

Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa, jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, unohti Dede lopulta kuunnella ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina tervesieluista naista, ja katsellessaan suljetun veräjän yli Päivänpaistetta Dede tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Päivänpaisteen kanssa — monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan enemmän seurustella hänen kanssaan. Päivänpaiste ei suinkaan ollut hänelle vastenmielinen. Päinvastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt hänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensi kerran nähnyt hänen laihat intiaaninkasvonsa ja hänen säkenöivät intiaaninsilmänsä. Hän oli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa puolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs, hienostumaton Pohjanperien seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja monien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin mestarillisesti Etelän miesten kanssa.

Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen. Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat — niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. Päivänpaiste herätti eloon muunlaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondykesta. Kaiken kaikkiaan sisältyi Päivänpaiste nimeen paljon sellaista, mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen, Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän takana kuunteli hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen, ja hänellä oli naisen sukupuoliturhamaisuus, ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus, että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.

Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään — väsymyksen ja yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Päivänpaisteen elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, että kaikissa olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Siis: miksikä ei? Olihan se kuitenkin niin pieni seikka.

Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin kuvaelmasarjana erakkoelämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää viikossa konttorissa ja matkat edestakaisin lautalla; tunnit ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja lauantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin.

Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonainomistajajättiläinen, jota puolet San Franciscon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Dede ei ollut milloinkaan aavistanut tätä hänen luonteensa puolta.

"Miten ihmiset joutuvat naimisiin?" jatkoi Päivänpaiste puhettaan. "No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi mieltyvät toistensa ulkomuotoon; kolmanneksi tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi menevät naimisiin tai ei, riippuen siitä, minkä verran he pitävät toisistaan opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada selville, pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."

Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta ja eriskummaiselta. Häntä halutti nauraa — ei vihaisesti eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista. Hän itse — pikakirjoittaja, ja Päivänpaiste — kuuluisa ja mahtava miljoonainomistaja, ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämä salaiset kohtaukset kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan. Ja jos Päivänpaiste näinollen koettaisi konttorissa kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan, ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän oli kyllin kauan tehnyt työtä elatuksekseen vapautuakseen monesta harhaluulosta.

"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Päivänpaiste. "Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte, ja jos joku näkee meidät, niin nähköön. Jos he juoruavat — no, niin kauan kuin omatuntomme on puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa, ja Bobilla on selässään maailman onnellisin mies."

Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.

"On myöhä jo", sanoi Päivänpaiste, "emmekä ole päässeet mihinkään ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai — se ei ole paljon pyydetty — tehdäksemme lopullisen päätöksen."

"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede.

"Mutta me rupesimme liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina."

"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."

"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Päivänpaiste häikäilemättömästi, ja Dede ajatteli, ettei ollut milloinkaan nähnyt häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina kivilouhoksella…"

Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.

"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja — —"

"Kyllä", kuiskasi Päivänpaiste, ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva käskevä väre.

"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä.

Samassa hän kannusti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka hänen teki mieli kieltää ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt kieltää, olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen. Tai näytti ainakin siltä, kuin hän olisi myöntynyt vain huulillaan. Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän tiesi, ettei Päivänpaiste ollut mies, joka tyytyi vähään, ja että hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta, oli itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.

15

Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He eivät milloinkaan edes sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan puuttuneet konttorissa. Päivänpaiste oli tarkka ja ritarillinen tässä suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauemmin hänen silmiensä edessä. Hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti sellaisen itsekkyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää omistamista. Hän tahtoi tulla rakastetuksi oman itsensä vuoksi.

Vaikka Päivänpaiste olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla vaatimisia eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa arvossa Päivänpaisteen hillittyä käytöstä. Hän teki sen tietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan tuntuivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinseitit. Aivan huomaamatta Päivänpaisteen persoonallisuuden verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämä salaiset ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan "kyllä", kun hän oli aikonut sanoa "ei". Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa, huolimatta terveen järjen ohjeista, antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.

Päivänpaisteen yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kanssa oli muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Päivänpaiste uskaltanut juoda niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholinhimonsa oli vähentynyt niin, että hän lopulta sen itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este. Deden ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossakin määrin Dede vastasi tiettyä cocktailmäärää. Luonnottoman kaupunkielämän jännitys ja kiihkeä liikepeli oli tehnyt Päivänpaisteesta säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta ankaraan jännitykseen täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri, ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen persoonallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, oudot kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä — kaikki tämä, joka oli syöpynyt Päivänpaisteen mieleen, sai hänet jättämään juomatta monta cocktailia tai whiskygrogia.

Huolimatta heidän päätöksestään olivat heidän kohtauksensa kuitenkin jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisensa varkain. He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin he aina kohtasivat toisensa syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä, ja Päivänpaiste tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet Päivänpaistetta hänen kuvistaan sanomalehdissä.

Päivänpaiste huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen — ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin mailia; eikä Dede milloinkaan valittanut päivää liian pitkäksi eikä mikä Päivänpaisteen mielestä oli mainio puoltolause väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä ollut pienintäkään lyöttymää. "Siinä vasta on tyttö", kuului Päivänpaisteen kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.

He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näillä pitkillä keskeytymättömillä ratsastusretkillä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun ponnistuksista ja kullankaivusta, sai Päivänpaiste yhä selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Päivänpaiste oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävänä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Päivänpaiste arveli, että oli helpompaa kuin hän oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten purjehtia.

Hänen ainainen naisen pelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede hevosen selässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä, Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille — tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan, ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä, jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä, jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki sukupuolen häämöttävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä käsittämättöminä.

Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tunkeutunut heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja luonnollinen kuin Päivänpaiste itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä, hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Päivänpaisteelle oli kasvikunta täällä osittain outo, ja Dede opasti häntä, näytti hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan, opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja sanajalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät, jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta harva seikka jäi huomaamatta, ihastuttivat Päivänpaistetta. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa, kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Päivänpaiste, joka aina oli ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Päivänpaiste vain kolme pesää edellä. Hän onnitteli Dedeä ja sanoi, että syynä hänen menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.

Mitä enemmän Päivänpaiste oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tytössä hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä lentoa. Unikkoketo, sanajalkojen kattama vuorensola, poppelirivi kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen, auringonpaisteinen vuorenhuippu — kaikki tämä sai hänet puhkeamaan nopeihin ilonhuudahduksiin, jotka Päivänpaisteen mielestä olivat kuin laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja näytti aina laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa herruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpiä.

Nämä Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Päivänpaisteelle ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat yhtä hartaasti kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa, kunnes se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä, kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä, ja Dede tuli haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski niitä seitsemän, ja Päivänpaiste, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia, sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän, ja hän löysi iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka verhosivat etäisten kukkulain huiput.

Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli Päivänpaiste tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan, sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa kikattava, teeskentelevä naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimmäinen oli odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta naisessa. Nainen: leikkikalu; verenimijä; nainen: välttämätön vaimo ja suvun jälkeläisten äiti — muuta hän ei ollut naisessa nähnyt. Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina — tällä oli Dede häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi, sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen luonnollisen seurauksen, tulipalon.

"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten täytyy jättää ratsastaminen."

"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi Päivänpaiste nopeasti.

Dede pudisti päätään.

"Olemme olleet hyvin onnellisia", sanoi hän ja katsoi Päivänpaistetta lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne, miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä."

Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta niissä oli kultaiset valot — sukupuolen syvyydet, joihin Päivänpaiste nyt vallan pelotta katsoi.

"Olen ollut oikein kiltti", julisti Päivänpaiste. "Enkö teidänkin mielestänne? Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle. Ajatelkaahan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta, ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle, joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä, en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään. Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti, että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää, voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."

Tällaista rakkaudentunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän saattoi karkottaa vain muistamalla, miten Päivänpaisteen käsi kerran oli vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänä päivänä ja joka päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten hän muisti vielä, mitä Päivänpaiste joitakuita viikkoja takaperin oli sanonut hänelle. "Tokko te tiedättekään, mitä kärsivällisyys on", oli hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta, silloin kun hän ja Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.

"Näette siis", sanoi Päivänpaiste, "että meidän on juuri tehdäksemme rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne — —"

"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra Harnish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää."

"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi Päivänpaiste ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä autoajeluja ja irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet — ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta tietävänsä tästä mitään.

Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.

"Ei, en pidä siitä."

"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noilla autoajeluilla, joista on kerrottu sanomalehdissä", aloitti Päivänpaiste puolustuspuheensa, "ja että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa — —"

"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin. Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton, koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."

"Toimeni!" ihmetteli Päivänpaiste. "Mitä pahaa siinä on? Minä hoidan liikeasiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään salateitä, mitä ei voida sanoa useankaan liikkeen hoidosta, olipa sitten kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä petä enkä syö sanaani."

Dede tervehti helpotuksen tunteella uutta keskustelun vaihetta ja tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.

"Muinaisessa Kreikassa", hän alkoi opettavaisesti, "pidettiin kunnon kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita — —". Hän ei jatkanut johdantoaan, vaan teki reippaasti johtopäätöksen. "Kuinka monta taloa te olette rakentanut? Kuinka monta puuta olette istuttanut?"

Päivänpaiste pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden todistelujen tarkoitusta.

"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan hiilimarkkinoilla".

"Vain San Franciscossa", irvisteli Päivänpaiste sitä muistellessaan, "vain San Franciscossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa Brittiläisessä Columbiassa."

"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakotitte köyhät maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti, mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuihinsa ja ryöstitte rahanne heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssä valkeata. Ja sen sijaan että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta, maksoin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä dollaria. Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä."

Päivänpaiste ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia hänen kaltaisiaan, jotka oli luotu riistettäviksi.

"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei ole tapanani ryöstää köyhiltä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun miehiäni. He ryöstävät köyhiltä ja minä ryöstän heiltä. Tuo hiilijuttu oli tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä, siinä kaikki."

"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona on ryöstää köyhiltä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä."

"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."

Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.

"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka — no, joka ei ole rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."

"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Päivänpaiste.

Dede hymyili ja kohotti kättään.

"Odottakaa hetkinen. Hämmennätte ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki, niin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä maailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin, sanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämä kymmenen tonnia ovat olemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat syödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne. Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivan kuin vehnä."

"Mutta rautatiet ryöstävät kuin ryöväri Sam Scratch", oikaisi Päivänpaiste.

"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut yhtään puuta ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."

"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Päivänpaiste ihaillen. "Ja te olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi: Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen koettaa ryöstää joltakulta toiselta. Useammilta ryöstetään. He ovat synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa. Raukkana en voi mitään. Leivänkannikankin riistävät ryövärit suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkuudesta. Sanon teille, ettei senlaatuisessa työssä ole mitään arvokkuutta. Toinen mahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa, ja minä vedän yhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan autoja ja hyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.

"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten rautatie, joka kuljettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväriltä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita kyllin nopeasti."

"Mutta minkä vuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede. "Teillä on jo miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä autolla kerrallaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan."

"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Päivänpaiste, "ja näin se kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot. Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat; kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista, ja jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on kilpa-ajo hevosilla tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu näyttelijättärien kanssa. He eivät voi mitään näille haluilleen. Heillä on ne ja mitä tehdä? — Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon pelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja minä noudatan sitä."

"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahoillanne?"

Päivänpaiste nauroi.

"Tehdä hyvää rahoillanne! Sehän olisi samaa kuin antaa Jumalalle korvapuusti, kuin sanoa hänelle, ettei hän osaa johtaa maailmaansa ja että te olisitte kiitollinen, jos hän väistyisi syrjään ja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea iso nuija kädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa, kunnes on koonnut aimo omaisuuden, ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa! Eikö totta?"

Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai vastustajan helposti ymmälle, ja Dede palasi lähtökohtaansa.

"Minä en voi väitellä kanssanne, ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki mitä he sanovat, tuntuu vakuuttavammalta, ja kuitenkin nainen on yhtä varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta — luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin, kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin ruumiinliikuntaa tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki sen. Se on hänen kättensä töitä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi, että hän on ne istuttanut. Te, herra Harnish, ette kaikkine miljoonillenne voi riistää häneltä sitä tietoa. Se on luomisiloa, ja se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole itse tehnyt mitään esinettä — hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia, tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kuin olitte päättänyt työnne."

Hänen puhuessaan heräsi Päivänpaisteen mielessä samansuuntaisia muistoja. Hän näki aution lakeuden Klondyke-joen varrella, hän näki hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja hän näki sahansa yöt ja päivät työssä kolmessa työvuorossa.

"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa — tavallanne. Olen rakentanut satoja taloja siellä napaseudulla ja muistan, että olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir — kehnoin hirvilaidun kullankaivupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä tein siitä Suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta, kahdeksankymmenen mailin päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä Ophir — sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella. Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suurenmoinen homma — pyydän anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! — Tietenkin minä olen ylpeä siitä nyt kuten silloinkin, kun viimeksi sen näin."

"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha", rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulla olisi paljon rahaa ja kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää. Katsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä. Minä ostaisin ne ja istuttaisin niille eukalyptuspuita. Minä tekisin sen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos minussa olisi luo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani. Sen sijaan että korottaisin hiilten hintaa tuomatta unssiakaan hiiltä kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen, joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä dollarilla tonnilta?"

Nyt oli Päivänpaisteen vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kuin Dede odotti vastausta.

"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämäntapaista?" kysyi hän viimein.

"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.

16

Koko viikon tiesi jokainen konttorissa, että jotakin uutta ja tärkeätä liikkui Päivänpaisteen mielessä. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä liikeyrityksiä ei hän moneen kuukauteen ollut osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Mutta nyt tekivät hänen aivonsa ankaraa työtä, hän teki äkillisiä ja pitkällisiä retkiä lahden poikki Oaklandiin tai istui äänettömänä ja liikkumatta pöytänsä ääressä tuntikausia. Hän näytti hyvin onnelliselta näissä mietteissään. Silloin tällöin tuli miehiä neuvottelemaan hänen kanssaan — ja nämä olivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka tavallisesti tulivat häntä tapaamaan.

Sunnuntaina Dede sai tietää kaikki.

"Olen paljon tuuminut keskusteluamme", alkoi Päivänpaiste, "ja minulla on valmiina suunnitelma, joka saa hiukset nousemaan pystyyn päässänne. Se on sellaista, mitä te sanotte rehelliseksi ja samalla se on suurenmoisinta peliä, mihin kukaan mies milloinkaan on ryhtynyt. Mitä sanotte siitä, jos lahjoittaa ihmisille aikaa tukuttain, antaa heille kaksi minuuttia siihen, mihin ennen on ollut varaa vain yksi minuutti? Niin, ja istuttaa puitakin — monta miljoonaa puuta. Te muistatte tuon kivilouhoksen, jonka sanoin aikovani ostaa? No niin, minä ostan sen. Ostan nämä kalliot tästä Berkeleyn ympäriltä ja toiselta puolen San Leandroon saakka. Olen jo ostanut osan niistä tätä tarkoitusta varten. Mutta tämä on visusti pidettävä salassa. Ennenkuin kukaan aavistaa mitään, on minulla jo suuret alat hallussani. Te näette tuon kukkulan vastapäätä. Siitä olen ostanut jo alueen. Eikä se ole vielä mitään sen rinnalla, mitä aion ostaa."

Hän vaikeni voitonriemuisena.

"Ja kaikki tämä siinä tarkoituksessa, että voisitte lahjoittaa ihmisille kaksi minuuttia yhden asemesta?" kysyi Dede ja nauroi samalla sydämellisesti hänen salaperäisyydelleen.

Päivänpaiste katsoi häneen lumottuna. Hänellä oli sellainen suora poikamainen tapa nauraessaan heittää päätään taaksepäin. Ja hänen hampaitaan Päivänpaiste ihaili ihailemasta päästyään. Ne eivät olleet pienet, mutta säännölliset ja lujat, ilman ainoatakaan koloa, ja ne olivat Päivänpaisteen mielestä terveimmät, valkoisimmat ja kauneimmat hampaat, mitkä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja jo kuukausia hän oli verrannut niitä jokaisen tapaamansa naisen hampaisiin.

Vasta kun Deden nauru oli lakannut, hän saattoi jatkaa:

"Lauttausjärjestelmä Oaklandin ja San Franciscon välillä on kehnoin ja vanhanaikaisin laitos Yhdysvalloissa. Te kuljette sillä joka päivä edestakaisin, kuutena päivänä viikossa. Siis kahtenakymmenenäviitenä päivänä kuukaudessa, tai kolmenasatana vuodessa. Miten pitkä aika menee teiltä joka kerta tähän kulkuun? Neljäkymmentä minuuttia parhaassakin tapauksessa. Minä vien teidät ylitse kahdessakymmenessä minuutissa. Jollen täten lahjoita ihmisille kahta minuuttia yhden asemesta, niin olen Matti. Säästän teille kaksikymmentä minuuttia kerrallaan. Se on neljäkymmentä minuuttia päivässä, kaksitoista tuhatta minuuttia vuodessa teille — yhdelle henkilölle. Malttakaahan: se on kaksisataa tuntia. Otaksutaan, että minä säästän kaksisataa tuntia vuodessa tuhansille muille — se on jo jotakin, eikö totta?"

Dede saattoi vain hengästyneenä nyökäyttää päätään. Häneen oli tarttunut Päivänpaisteen innostus, vaikkei hän ollutkaan selvillä siitä, miten tämä aikaa säästäessään aikoi menetellä.

"Tulkaa", sanoi Päivänpaiste. "Ratsastakaamme tuonne kukkulalle, ja päästyämme huipulle, mistä on avara näköala, minä selitän teille kaikki."

Kapea polku vei alas kalliorotkon kuivuneeseen uomaan, jonka poikki heidän täytyi kulkea, ennenkuin saattoivat aloittaa kiipeämisen. Rinne oli jyrkkä ja tiheän pensaikon peittämä, jossa heidän hevosensa kompastelivat. Bob suuttui, kääntyi äkkiä ja koetti päästä Mabin ohitse. Se työnsi tamman syrjään tiheään pensaikkoon, missä tämä oli vähällä kaatua. Tasapainon saavutettuaan työntyi Mab koko painollaan Bobia vastaan. Välttämätön seuraus oli, että molemmat ratsastajat törmäsivät yhteen, ja kun Bob syöksyi rinnettä alaspäin, oli Dede vähällä pudota hevosen selästä. Päivänpaiste sai hevosensa hillityksi ja auttoi Deden samalla satulaan. Oksa- ja lehtisade rapisi heidän päälleen ja vastus seurasi vastusta, kunnes he vaatteet revittyinä, mutta onnellisina ja virkein mielin pääsivät huipulle. Täällä eivät mitkään puut peittäneet näköalaa. Se kukkula, jonka huipulla he olivat, ulkoni säännöllisestä kukkulajonosta, joten he näkivät kolme neljännestä ympyrästä. Alhaalla lahden ympärillä olevalla tasangolla oli Oakland ja lahden takana oli San Francisco. Näiden kahden kaupungin välillä he saattoivat nähdä valkeat lauttaveneet vedessä. Heidän oikealla puolellaan oli Berkeley ja vasemmalla harvaanasutut kylät Oaklandin ja San Leandron välillä. Suoraan heidän edessään oli Piedmont umpimähkäisille asumuksineen ja viljelysmaineen, ja Piedmontista vietti maa säännöllisesti alenevina aaltoina Oaklandiin.

"Katsokaa", sanoi Päivänpaiste tehden kaarevan liikkeen käsivarrellaan. "Tuolla asuu satatuhatta ihmistä, eikä mikään estä siellä asumasta puolta miljoonaa. Siinä mahdollisuus lisätä asukasluku viidenkertaiseksi. Tällainen on suunnitelmani lyhyesti kerrottuna. Miksi ei Oaklandissa asu enemmän väkeä? Puuttuu hyvä yhdysliikenne San Franciscon kanssa, ja sitäpaitsi on Oakland nukkuvaa paikkakuntaa. Se on paljon sopivampi asuinpaikaksi kuin San Francisco. Otaksukaammepa nyt, että minä ostan kaikki Oaklandin, Berkeleyn, Alamedan, San Leandron ja muut raitiotiet — hankin niille pätevän ja yhteisen johdon. Otaksukaamme, että minä lyhennän San Franciscon-matkaan tarvittavan ajan puoleen rakentamalla suuren aallonmurtajan Goat Islandin tienoille ja järjestämällä lauttauslaitoksen uusilla ajanmukaisilla veneillä? No, silloin ihmiset haluavat asua tällä puolen lahtea. Hyvä. He tarvitsevat maata, mille rakentaa. Siispä minä ensin ostan maan. Mutta maa on halpaa nyt. Miksi? Siksi, että tämä on maaseutua, siksi, ettei ole sähköraitioteitä, ei nopeita kulkulaitoksia, eikä kukaan aavista, että sähköraitiotiet ovat tulossa. Minä rakennan raitiotiet. Se saa maan arvon kohoamaan. Sitten minä myyn maata niin paljon kuin ihmiset haluavat ostaa parannetun lauttauslaitoksen ja kulkuneuvojen houkuttelemina.

"Te näette, rakentamalla tiet minä lisään maan arvoa. Sitten minä myyn maan ja saan arvon takaisin, ja sitten ovat vielä jäljellä raitiotiet, jotka kuljettavat ihmisiä edestakaisin ja ansaitsevat suuria summia. En saata hävitä tässä pelissä. Ja on muitakin mahdollisuuksia ansaita miljoonia. Millaista on alue vanhan aallonmurtajan ja sen paikan välillä, mihin aion rakentaa aallonmurtajani? Vesi on siinä matalaa. Minä täytän ja ruoppaan sen ja rakennan laivatelakoita, joihin sadat laivat laskevat. San Franciscon telakoilla on tungosta. Ei ole enää tilaa laivoille. Jos sadat laivat purkavat lastinsa lahden tällä puolen suoraan kolmen suuren rautatielinjan tavaravaunuihin, perustetaan tehtaita tänne sen sijaan, että nyt perustetaan niitä San Franciscoon. Tehtaat tarvitsevat maata. Minun on siis ostettava tehtaanpaikat ennenkuin kukaan aavistaa, että maan arvo tulee kohoamaan. Tehtaat tuovat mukanaan kymmeniä tuhansia työmiehiä perheineen. Nämä tarvitsevat enemmän taloja ja enemmän maata, siis minua, sillä minähän heille myyn maan. Ja kymmenet tuhannet perheet tuovat joka päivä kymmeniä tuhansia nikkelilantteja sähköraitiovaunuihin. Kasvava asutus tarvitsee enemmän kauppoja, enemmän pankkeja, enemmän kaikkea. Kaikkeen tähän tarvitaan minua. Mitä arvelette siitä?"

Ennenkuin Dede ennätti vastata, jatkoi Päivänpaiste taas puhettaan. Hänen sielunsa silmien edessä vilisi kuvia tästä uudesta unelmainsa kaupungista, jonka hän rakensi Alamedan kukkuloille.

"Tiedättekö — olen ollut sitä katsomassa — Clyden vuono, missä kaikki rautalaivat rakennetaan, ei ole puoleksikaan niin suuri kuin Oaklandin lahti tuolla alhaalla, missä kaikki vanhat laivahylyt viruvat? Miks'ei se ole Clyden vuono? Siksi että Oaklandin kaupunginhallitus kuluttaa aikansa kiistelemällä joutavista asioista. Tarvitaan joku, joka näkee asiat, ja sen jälkeen tarvitaan järjestelykykyä. Minä olen siinä mies paikallani. En suotta onnistunut niin hyvin tehdessäni Ophirin siksi, mikä se oli. Ja kun asiat ensin ovat ruvenneet luonnistamaan, tulvii kyllä vierasta pääomaa yritykseen. Minun on vain pantava se alkuun. 'Hyvät herrat', sanon minä, 'täällä on kaikki luonnolliset edellytykset suurelle kaupungille. Kaikkivaltias Jumala on ne pannut tähän ja pannut minut näkemään ne. Haluatteko laskea maihin teenne ja silkkinne Aasiasta ja lähettää sen laivoilla suoraan Itään? Tässä ovat laivatelakat höyrylaivoillenne ja tässä ovat rautatiet. Haluatteko tehtaita, joista voitte kuljettaa tavarat suoraan maitse tai meritse? Tässä on paikka tehtaille ja tässä on nykyaikainen ajanmukainen kaupunki viimeisine parannuksineen teidän ja työmiestenne asuttavaksi.'

"Sitten on vesijohtokysymys. Tulen jokseenkin täydellisesti omistamaan vedenjakajan. Miksi en vesilaitoksiakin? Oaklandissa on nyt kaksi vesiyhtiötä, jotka tappelevat keskenään kuin kissa ja koira. Suurkaupunki tarvitsee hyvää vesijohtolaitosta. Nuo yhtiöt eivät voi sitä antaa. Ne ovat kehnosti järjestetyt. Minä anastan, nielen ne ja hankin kaupungille hyvää vettä. Siitäkin tulee rahaa — rahaa kaikkialta. Jokainen parannus saa jonkun muun arvon kohoamaan. Arvo riippuu asukasluvusta. Mitä suurempi on jonkin paikkakunnan asukasluku, sitä arvokkaampi on siellä maaomaisuus. Ja tämä on kuin luotu suuren ihmisjoukon asuinpaikaksi. Katsokaa sitä! Katsokaahan vain! Ette voisi löytää parempaa paikkaa suurelle kaupungille. Tarvitaan vain asukkaita, ja kahden vuoden kuluttua on täällä parisataatuhatta asukasta lisää. Ja mikä on enemmän, tässä ei tapahdu mitään huijausta. Se on rehellistä peliä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on lahden tällä puolen miljoona asukasta. Puuttuu vielä hotellit. Täällä ei ole yhtään kunnollista hotellia. Minä rakennan pari ajanmukaista hotellia, jotka herättävät huomiota. En välitä siitä, vaikka ne eivät vuosikausiin tuottaisikaan voittoa. Niistä on kuitenkin minulle toisissa suhteissa hyötyä. Ja sitten aion vielä istuttaa miljoonia eukalyptuspuita näille kukkuloille."