SIUNATTUA HUOLIMATTOMUUTTA.

Kamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut ensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään lopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään koskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.

Pitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan? Kosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän vastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän vanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista vuotta?

Jos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka nojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli täydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja täsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia hänen ansioitansa.

Ja taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota herttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä suosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään itserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin itse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä silmin katseli.

Suloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen ja kiiltävän valkeine hampaineen… tässä pysähtyi kamreeri äkkiä mietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni pian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: "Vaikka olisi, mitäpä tuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan minun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin muutkaan".

Hän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee oli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti kuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen ihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen tultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan tämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras viime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka monet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan siinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli yksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.

"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino", jatkoi kamreeri ajatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. "Laskee aina leikkiä minun pienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla pakottaa minun sitä nauttimaan… asettaa itse sieväompeleisen sohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani reviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen päänsä, kun vedän sen ylleni…

"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista kuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin päivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se sentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin. Kun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan tyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan sanan…

"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle näitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä koruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä, keinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan se velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin ilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että värjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin pieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun puserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en suudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka peruukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä itseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi kätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta. Sanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.

"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse… miten suloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur… ur… ur… siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria äitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä sitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan saamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.

"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se on aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat minua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat vanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen yöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui takakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi."

Kamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut variksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta, kiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän sitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka sai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa kansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta hillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan sen säntillisempi… Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin, mutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen kuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli puulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi voinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa osoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin. Antaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin itseltään mokoman hössykän takia?… Niin, kyllä Kaisan piti tietää, ett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!

Mutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tuttuja ääniä alarapuilta. "Josko hän oli kotona?" Väristys kävi läpi luiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren ääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei hän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään itsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena, kelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän hapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta taskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka, jossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli kiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä saavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta mennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului jo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen, kääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen hiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset saapuivat ylös.

"Soita", sanoi vanhempi huohottaen; "ihan on tukehtua näitä kirottuja rappuja kiivetessä."

Soitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin kiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.

"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona", kuuli kamreeri rakastettunsa sanovan…

"No, tottapahan tulee", tuumaili sisar, "ja kun nyt kerran täällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän halkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä".

Pieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.

"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa", selitti "tuo herttainen lapsi" äreästi. "Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut ja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen lahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan kuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!"

"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi". nauroi sisar.

"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun aikaa", puheli kaunotar haukotellen. "Mutta maltas, jahka minä saan hänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa. Vartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan… mutta usko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!"

"No, se onkin oikeus ja kohtuus", myönsi sisar, "sillä mehän häntä olemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka kerrasta, niin kertyisi siitä aika summa".

"Kyllä hän sen vielä saa maksaa", lohdutti "lapsi". "Hänen täytyy ostaa sinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen rakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa kaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista satatuhantista…"

Kamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden häntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.

"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo sitä jotain palkakseenkin", selitti ihana Emma, "sillä kyllä hän on tavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa hänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä".

"Vai siinä se kainous olikin", murisi puoliraivoissaan kamreeri, "mutta odotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!"

"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen sammakko kun on", keskeytti sisar. "Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh — en pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!"

"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni", selitti tuo rakastettu varmasti. "Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne taipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään".

"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan", huomautti sisar huolissaan.

"Katsoppas minua", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. "Olenko koskaan jättänyt kesken asiaa, jonka olen tahtonut perille viedä? Ja nyt juuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo yhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja tarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun turha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän kuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa…"

"Ei ikinä!" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai sellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla karkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle kykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka, tuli vastaan raskasta koria raahaten.

Kun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän haahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen seisoi hänen edessään.

"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, kansi", sai hän vaivalla, sanotuksi. "Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen ollut hopuissani siitä koko ajan… Ei sitä vielä koskaan ole minulle tapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt vaan tahtoo antaa anteeksi…"

Kummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta herahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista olkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin, äänen vieläkin väristessä: "Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se oli siunattua huolimattomuutta. Kaisa eikä kukaan muu se kerran, pahuus vieköön, on arvopaperini saava!"