KAHVIKEKKERIT PITÄJÄN RÄÄTÄLIN LUONA.

Kaikkialla koko Siltalan pitäjässä tiedettiin, että Nopsa-Pelle, joksi pitäjän räätäliä tavallisesti joutuisuutensa tähden nimitettiin, oli hyväsävyisin ja samalla lystikkäin mies ainakin kymmenen peninkulman alueella, jota vastoin hänen anoppimuorinsa oli itse paholaisen sukua ja hyvä ei ollut tulla hänen kanssaan tekemisiin. Siksipä ei Nopsa-Pelle paljoa kotosalla viihtynytkään senjälkeen, kun hänen vaimonsa pari vuotta sitten oli manalle mennyt, vaikka myöntää täytyykin, että Suur-Kaisa, sillä nimellä näet oli anoppimuori tuttu, piti talon kunnossa, oli siisti ja teki työtä "voimalla seitsemän miehen". Mutta "ihminen ei elä ainoastaan leivästä", eikä omannut tätä taitoa Nopsa-Pellekään. Hänen pieni räätälisydämensä kaihosi ystävyyttä ja iloisia katseita, mutta kumpaakaan ei hän kotona saanut ja niinpä viihtyikin hän, kuten sanottu, parhaiten ompeluksineen vuoroin talossa ja toisessa. Kerkiään liikkui silloin neula hänen hyppysissään ja laulun pätkä toisensa perään ilmoille helähti, tekasipa hän niihin usein itse sanatkin ja lauleskeli millä nuotilla paraiten kulloinkin sopi. Silloinpa illoilla hauskaa oli, kun piiat ja rengit hänen ympärilleen kokoontuivat ja äänekkäästi ilmaisivat mielihyvänsä, vieläpä toisinaan yhtyivät itsekin loppusäettä veisaamaan. Tällaisina hetkinä tuntui Nopsa-Pellestä elämä vielä ihanalta, varsinkin jos ei tarvinnut yöksi kotiin mennä, vaan sai taloon jäädä seuraavana päivänä jatkaakseen työtään.

Mutta nyt oli Nopsa-Pellen täytynyt jonkun aikaa pysyä tuvassaan ja tyytyä anoppimuorinsa seuraan, sillä Pelle parka oli sairaana. Kuumeisena kierteli veri ja suonet sykkivät rajusti. Sinisellä kirstulla, johon vuosiluku ja tulpaaneja oli maalattu, istua kyyhötti kirjava kissa ikäänkuin jotakin odottaen ja tasaisesti, järkkymättä, naksutteli seinällä kello. Jokunen syyskuun kärpänen koetti pyrkiä eteenpäin liukasta akkunaruutua myöten, aitauksesta kuului silloin tällöin heikko jysähdys, kun joku villi omena oksasta irtaantui ja kirposi maahan.

"Muori, oletteko siellä?" kysyi Pelle väsyneesti.

"Ikäänkuin minulla olisi tapana missä juoksennella", vastasi Suur-Kaisa kärttyisesti. "Mikä nyt taas on hätänä?"

"Muori, minä en usko, että enää kauan jaksan elää, eikös teidänkin mielestänne pitäisi lähettää tohtoria kutsumaan?"

"Juuri kuin hän sitte mitä voisi tehdä, joll'ei Herramme sitä tahdo! Ja sitä paitsi maksavat rohdot niin mielettömän paljon. Makaa sinä vaan, Pelle; kyllä kipu menee menojaan, sen täytyy mennä!"

"Mutta muori, tiedättehän että minulla on varoja, tiedättehän."

"Totta mä tuon tietänen, kun suurimman osan niistä tyttäreni mukana sait… mutta ei niitä tyhjänpäiten tuhlata."

"Mutta nyt tahdon minä tohtorin tänne!"

"Vai niin." — Enempää ei anoppi sanonut, mutta ne sanat tulivatkin painolla ja sitte istui muori aivan hievahtamatta paikoillaan.

"Taikka vedän minä teidät kerran vielä tuomiolle Jumalan istuimen eteen!"

"Laita sinä itse vaan paperisi reilaan!" kehoitti Suur-Kaisa pilkallisesti.

"Niin totta kuin elän, kummittelen luonanne jok'ikinen yö, jos nyt kuolen!"

Tämä uhkaus tuntui paremmin tehoavan, sillä Suur-Kaisa oli hyvin taikauskoinen.

"Herra Jesta, Pelle, kuinka jumalattomia puhelet! Haluaisitko peloitella minua, omaa muorikkaasi, kummittelemalla?"

"No, siitä saatte olla varma, sillä ette te parempia ansaitse, eikä päässänne löydy niin monta kivusta, kuin käsivarsissanne pitää mustelmia oleman, palkaksi siitä häjyydestä ja kovuudesta, jota minulle olette osoittaneet…"

"No, voi sinua senkin höperö, siitä nyt tässä välität! Älä luulekaan, että sinua pelkään, mutta ei sinun silti ilman tohtoria kuolla tarvitse, koska häntä niin välttämättömästi tänne tahdot. Savimäen Janne menee muutenkin sinnepäin aikaseen huomisaamuna; voihan hän sen silloin tänne tuoda."

Tohtori tuli kuin tulikin; hän tunnusteli Pellen valtimoa, tarkasti hänen kieltään, pudisteli päätään, kyseli yhtä ja toista sekä kirjoitti viimein reseptin. Pelle nautti kärsivällisesti rohtojaan, mutta siitä huolimatta heikkoni hän heikkonemistaan, ja eipä aikaakaan kun jo pitäjällä kerrottiin ett'ei Pellellä enää ollut monta elon päivää jälellä.

Eräänä iltamyöhäsenä tuli Savimäen Janne saamaan maksua kyydistä, eikä silloin voinut olla kysymättä, miten Pelle jaksaa. Ei tarvitse suinkaan luulla, että talonpoikaismiehet kulkevat sairaita katsomassa; sen tehtävän jättävät he naisille; eivätkä nekään sitä luultavasti pelkästä osaaottavaisuudesta tekisi, ell'eivät tietäisi varmasti kahvipannua silloin tulelle pantavan. Mutta nyt, kuten sanottu, kysäsi Savimäen Janne, "kuinkas täällä jaksetaan…"

"Ja-a, uskokaa pois Janne, ei se mies enään monenkaan sillinpään arvoinen ole! Toivoisin vaan, että saisin hänet kunnialla hautaan…"

"Mutta jospa hän kuulee, mitä puhutte", sanoi Janne ja vetäytyi vaistomaisesti ovelle päin.

"Mitä vielä! ei se kuule eikä näe", vakuutti Suur-Kaisa, kaatoi ryypyn ja antoi sen, nirhityn sokeripalan kanssa, Jannelle. "Mutta voimmehan kuitenkin mennä ulos tuvasta, kun täällä on niin kauhean ummehtunut ilmakin", ja niin meni hän sitte Jannen perässä etehiseen, jättäen oven hiukan raolleen, kuullakseen tarvitsisiko Pelle jotakin.

"Vain luulette te hänen jo kohta kuolevan?" kysäsi Janne alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei yksikään toinen tulisi enää ompelemaan hänelle niin halvalla, kuin Pelle oli tehnyt…

"No, herra Jesta, sitä nyt ei tarvitse epäilläkään! Mutta minulla vaan, Jumalan kiitos ei ole mitään omallatunnollani, sillä hyvästi minä häntä hoitanut olen, pitänyt puhdasta ja siistiä ja aina hänen etuaan valvonut, kuin olisi hän oma lapseni ollut… Niin, ja kuulkaapas Janne, minä olen jo nikkarilta kirstunkin tilannut, luulenpa, että se jo heti kohta valmistuu…"

"Oletteko suunniltanne, Kaisa, olette tilanneet kirstun, vaikka ihminen vielä elää?"

"Aina täytyy varansa pitää; kun sitte surussa ja kiireessä tilaa, niin nylkevät ne siitä mitä hyvänsä. Jokaisen, joka viisas tahtoo olla, pitäisi jo eläessään kirstunsa teettää."

"Te, Kaisa olette melkein liian viisas", tuumaili Janne omituisesti hymyillen. "No, tiedättekös, onko Pelle testamentannut mitään Sillanpään Liisalle?"

"Ei, kiitos, sitä hän ei ole tehnyt! Kyllä hän parisen kertaa on jotain sinnepäin mutissut, mutta eihän ensiksikin tuollaisen sairaan ihmisen puheisin ole mitään perustamista ja sitäpaitsi — kuka tässä kaikki ko'ossa on pitänyt, joll'en juuri minä; ja tottahan omaisuuden silloin pitää minulle jäädäkin."

"Mutta Pellehän piti Liisasta, kaiketi te sen tiesitte?"

"Se ei minuun kuulu. Hän ei tyttöä saanut ja se on pääasia. Sillä näetkös, minä olin sen mielessäni vannonut, ett'ei hänen sitä pidä saada — mikä minusta silloin olisi tullut?"

"No, olisihan tässä ollut tupaa teillekin asti; ja onhan teillä sitäpaitsi kammarikin tässä porstuan pohjassa".

"Kiitos kunniasta! Ei sitä niinkään vaan rikkatunkiolle heittäydy, kun saa pöydän päässäkin olla".

"Niin no, kiitoksia nyt vaan kyytipalkasta ja kestityksestä! Ei taida tänne enään toista kertaa tohtoria tarvita tuoda?"

"Niinkö luulette! Enpä usko hänen huomisaamua näkevän… Jos luulisin helpottavan, niin raahaisin hänet lattialle loppua tekemään, sillä, niinkuin Janne kyllä tietää, on höyhenpatjoilla vaikea henkeään heittää".

"Jaa, niin, akkaväen kylläkin, sillä ne ovat sitkeätä sukua", vastasi Janne kohteliaasti; "mutta antakaa te vaan Pellen olla paikoillaan — kyllä hänestä siinäkin loppu tulee!"

Ja "loppu tuli". Seuraavana aamuna asteli Suur-Kaisa, musta liina päässä ja silmät punaisina, niinkuin pitikin, kunnianarvoisen pastorin luo, ilmoittamaan kuoleman tapausta. Sitten piti hän huolen haudan kaivusta, sielukellojen soitosta sekä kaikesta muusta mikä kuoleman kamaliin juhlamenoihin kuuluu ja meni viimeksi nikkarin tykö kirstua kuulustamaan. Jaa, valmis se oli, muutaman tunnin kuluttua kannettaisiin se kotiin. Tämä oli Suur-Kaisalle koko juhlapäivä, sillä ei päässyt hän yhdenkään tuvan taikka talon ohi, ett'ei olisi huudettu sisälle ja tarjottu punaista viiniä, kahvia ja mitä vaan parasta talossa oli. Jokainen tahtoi saada kuulla Pellen viimeisistä hetkistä, oliko hän paljon valittanut, oliko sanaa tahtonut kuulla, kuoliko silmät seljälleen, oliko Kaisa kunnolleen pannut kymmenpenniset silmäluomien painoksi, oliko hän leukapielet nenäliinalla sitonut ja viimein, oliko hän Pellen rinnalle asettanut virsikirjan ja sen päälle sakset, sillä se ainakin varmasti tiedettiin, etteivät kummitukset teräkselle mitään mahtaneet. Ja siten huomattiin, että Kaisa oli kaikesta tarkan vaarin pitänyt. Mutta — nyt tuntui sentään hieman kamakalta nukkua kotosalla yksin kuolleen kanssa, ja jos joku olisi halunnut tulla hänelle seuraksi, olisi hän ollut sangen tyytyväinen. Matta kaikilla oli omat hommansa, paitsi — Sillanpään Liisalla, joka sanoi mielellään tahtovansa olla Kaisan luona siksi kunnes hautajaiset ovat ohi, jos vaan sisar, jolla Liisa oli palveluksessa, siihen suostuu.

"Oletpa sinä sentään kunnon tyttö", sanoi Suur-Kaisa hiukan nolona, "kyllä etsin sinulle sitte jotain vaivoistasi". Sitte läksivät he yhdessä kotiin.

Raskain sydämin auttoi Liisa illalla rakastettuaan kirstuun ja kyynel toisensa jälkeen vierähti sen kaitaiselle reunakoristeelle. Mutta oli se työ suloistakin. Kosk'ei kerran Liisa häntä ollut saanut, niin ei pitänyt kenenkään muunkaan häntä omistaa — — ja sitte taittoi Liisa kauniin geraniumioksan ja asetti sen kuolleen käteen, kun tämä, makasi viimeisellä sijallaan pienessä porstuan pohjakamarissa. Kello 9 illalla saivat he sen työn suoritetuksi, mutta sitte alkoi toinen. Suur-Kaisan kahdesta vanhasta hameesta piti ommeltaman yksi uusi, ja Liisan sisko oli myös luvannut tulla yöksi auttamaan sitä tehtäessä. Kaisa itse, joka ei ollut kovinkaan kätevä, vaikka hänellä olikin räätäli vävynä, askarteli uunin ääressä, ja kun kello läheni 12:sta yöllä, kohotti hän tulelta nokisen kattilan, asetti sen alustalle ja kantoi kattilan, kupit, leivät ja muut tarpeet pöydälle ahkerain ompelijain eteen, jotka kiireen kaupalla valmistivat surupukua. Mustat tilkut työnnettiin syrjään ja tehtiin tilaa Suur-Kaisalle, joka asettui vieraittensa joukkoon mitä iloisimmalla mielellä. Ahnas syyskuun tuuli vinkui ulkona ja tunkeutui läpi hatarain ikkunain sisäänkin, pannen läheisellä pöydällä olevain talikynttiläin liekit rauhattomasti lepattamaan, ja sateen rapina ulkona lisäsi tämän myöhäisen hetken kamakuutta. Mutta nyt Suur-Kaisa peukalolla ja etusormellaan niisti kynttilät, nosti kahvikattilan alustalta ja kaatoi ensimäisen kupin kahvia täyteen ja oli juuri ojentamassa, kattilan torvea toiseen kuppiin, kun ovi hitaasti aukeni ja sisään astui itse räätäli, kääreliinoissaan, silmät kuopassa ja seisoi heidän joukossaan sekä kuiskasi haudan kolkolla äänellä: "minun on kylmä, älkää kaikkia kahvia hotkiko!" ja vaipui sitte, kuin alasvedetty lippu yhteen kokoon oven eteen.

Onneksi sattui muuan rauhallinen matkamies, joka juuri tuvan ohi kulki, kuulemaan noitten kolmen naisen kauhistuksen kirkunan, ja juoksi sisään katsomaan, mikä hätänä. Kaikki oli täällä mullin mallin: kahvi valui virtanaan lattialla, pöytä oli ylösalaisin, toinen kynttilöistä sammuksissa, toinen kumollaan palamassa, naiset pyörryksissä ja kuollut elävänä, sillä hän se ensimäiseksi oli toipunut. Mutta kuollut, varmasti kuollut oli anoppimuori — kovasta säikähdyksestä.

Toiset naiset virkosivat vähitellen ja huomasivat kohta, että räätäli oli ollutkin valekuollut. Kaisa asetettiin nyt somasti siihen kirstuun, jota hänellä oli ollut niin hätä vävylleen hankkia ja hän lienee ehkä ainoa, joka itselleen on hommannut sekä kirstun, kääreliinat, haudan, sielukellot ja vielä lisäksi hautajaisoluetkin, jos nim. otamme kahvitkin lukuun.

Pian senjälkeen parani räätäli entiselleen ja kun koitui uusi kesä esikoinen ja muine kukkineen, toi hän Sillanpään Liisan vaimonaan kotiinsa. Nyt oli hän iloisempi kuin ennen koskaan, teki työtä heidän kummankin edestä sekä tekasi muistoksi elämänsä merkillisemmästä tapauksesta seuraavan kyhäelmän:

Nyt laulamahan taasen mun kielen hyörähtää. Ja ken sen laulun kuulee, se ympär' pyörähtää. Tirilirilei!

Olipa muinoin räätäli, no, moni siin' on työs', Ol' niinkuin neula lihava ja nokkela hän myös. Tirilirilei!

Housuja neuloi aikaiseen ja myöhäänkin — sen näin, Jos väriä ne lähtivät, niin sydän puhtaaks' jäi. Tirilirilei!

Muuatta neidon hemppua tais' hieman rakastaa Tuo räätäli, ma luulen — vaimo ol' alla maan. Tirilirilei!

Anoppi hällä oli myös — siitä ei muuta nyt, Sen kaltaista vaan, sanon, et toista löytänyt. Tirilirilei!

Kun sitten kerran sattui räätäli sairaaksi Jo akka ennen arkun toi, kuin tiesi vainaaksi. Tirilirilei!

Ja sitte kun hän kuoli, niin pidot toimittiin Ja muori ukon puki liinoihin, tohveliin. Tirilirilei!

No, sitten yöllä kahvia hän tarjos leivän kans', Vaan lemun tunsi räätäli ja nousi arkustans'. Tirilirilei!

Sisähän ukko astui nyt valkeissa liinoissaan, "Pisara mulle", tokasi, "mua kovin vilustaa!" Tirilirilei!

Kattila kumoon keikahti ja muori tuolilta Hän putos', kuoli, pääsi pois tään mailman huolilta. Tirilirilei!

Vaan räätälipä eloon jäi, ja ämmän äksyn, niin, Hän itse pisti arkkuhun ja nakkas kannen kiin! Tirilirilei!

Mut' ennen vuoden loppua hän heilin taloon toi. Ja häitä viettäessänsä anopin maljan joi. Tirilirilei!