MUISTETUT.

Määrätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun rautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin, kuulemaan vainajan testamenttia.

Keskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä istui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu; lähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä istui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän "oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut" — mutta jätti aina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut. Edelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa; hänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia toiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton kaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä "Svante serkku", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen onnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan turvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti nyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.

Ja syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren mitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina. Hän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut omituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden palkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.

Ja omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää, jos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy muista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä, kulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias kuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan hän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä pistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään johtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.

Nyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä vainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea tietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.

Vakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli melkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä unohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet suuriin — summiin.

Ja niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen mikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo ruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta ei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin tuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin, lyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin salli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon koko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen kärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:

"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska meidän vuoromme tulee?"

Rauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:

"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan! murisi luutnantti Karl — olen omat ansaitsemani varat määrännyt käytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia yksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani."

Bina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli varmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:

"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä ystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja jota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin tärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin."

"Mitä!" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, "enkö minä…"

"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille, lahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan suuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari Napoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti on sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän, loukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu".

Notario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan katse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen keskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.

"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en" — kuului edelleen — "lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin. Koska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on hänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut lainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon hänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella luonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan minä hänelle kuitenkin" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa jännityksessä hiukan tuoliltaan — "asekokoelmani, niiltä ajoilta, jolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää Ameriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka, myöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla."

"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!" huusi luutnantti raivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi marssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.

"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne", mutisi Lovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa nenäliinaansa. "Minusta hän on muistanut jokaista meistä."

"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla itse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan? Istuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku."

"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä palvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen ylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka sitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka vaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin yleiselle elätyslaitokselle.

"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki Svante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on tehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan minun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä ottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais- tai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.

"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on minulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan liiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni kautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena suuremman perinnön jakamisesta j.n.e."

"Tämä on hävytöntä!" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot vihasta punaisina.

"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta", päätti notaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. "Olisi hän voinut olla tällaista narripeliä pitämättä".

"Minä nostan tästä oikeusjutun!" ärjyi luutnantti, kiivaasti edestakaisin marssien.

"Ja minä ryömin Lotan turviin", selitti Svante serkku, tyytyväisenä kuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän viereen.

Mutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia pitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa, on hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi Lovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: "Saanko siis todellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?"

"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään", vastasi Bina rouva läimäyttäen oven kiini.

"Tohvelitko? — hui hemmetissä!" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi tiehensä.

"Pidä hyvänäsi!" vastasi notaario äreästi.

Ja hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän sen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet mennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä kädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat kiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli tohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä — tuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:

"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä itsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan Lotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?"

Ei, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on, niin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.