OIKEAN AVIOMIEHEN ESIKUVA.

Eräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä pöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa kulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman näköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin kaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen rauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka istui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.

Tuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa nurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari, hyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän vaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon eikä vastenmielinen.

"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään", sanoin hiukan kärsimättömänä, vaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin — sulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.

"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä", vastasi naapurini hymyssä suin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.

"Tietysti", arvelin minä, "muussa tapauksessa hän jo olisi kotona".

"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä kuin toinenkin".

"Mutta äitini ei ole itsekäs", vastasin hiukan harmistuneena, "ja hän tietää, että minä häntä odotan".

"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja ehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy……."

Poskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut ensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, "joka viipyy", s.t.s. minun sulhasestani.

"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä sekä Jumala että koko maailma, mutta……."

"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi. Toisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä itsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en laiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä saapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka puolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä rakkaus……."

"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi tunkeilevaisuutta", vastasin äkeissäni.

"Eipä olisikaan", vastasi hän härnäävästi hymyillen, "ja jos sanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin".

"Herra insinööri!"

"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän eloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne".

"Sitä saattekin tuntea täysin määrin".

"Vihaanneko vai kylmyyttä?"

"Kumpaakin!"

"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä kertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä sekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä seikasta".

"Mistä sitte?"

"Siitä, ett'ei häntä unohdeta".

"Se toivo voi helposti pettää".

"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on välinpitämättömyys.

"Siinä tapauksessa……."

"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne joskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta puhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta".

"Vai niin".

"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun unelmissani…?"

"En millään ehdolla, sillä en ole vähintäkään utelias".

"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan — muistuta teitä".

"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan kuluksi!"

"Kihlattuni pitäisi olla hyvin vaaleaverisen ja hyvin lempeän".

"Vai niin".

"Ta sukkia ei hän koskaan neuloisi…"

"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen paljain jaloin".

"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin jokapäiväisessä toimessa".

"Ehkä hän vaan istutteleisi ruusuja?"

"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja sopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei kukaan huomaisi, koska se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä mikään kaalimaa".

"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti, ettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä".

"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi huolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en mitenkään enään voisi suudella".

"Aiotteko te todellakin suudella vaimonne käsiä?"

"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä siihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa? Syynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia naisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita siitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet. Tahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin näyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän tulisi olla".

"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?" kysyin aivan vakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin tuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja kuinka paljon turhaa.

"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista suuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja, mutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä".

"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa sukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole saattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka…"

"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika miehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että mies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän taas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin yksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt velvollisuutensa vaimoansa kohtaan. Minä en koskaan antaisi vaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa itseäni, siitä voitte olla vakuutettu".

Uudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon: puolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä Adolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.

"No, sanokaa nyt mitä arvelette", jatkoi insinööri, "tulisiko vaimoni onnettomaksi?"

"Aivan varmaan".

"Kuinka? Mistä syystä?"

"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää lupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan".

"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan", puheli hymyillen insinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne tähden en sitä tahdo tehdä".

"Olette aivan liian hyvä — puhukaa vaan suunne puhtaaksi".

"En pelkääkään sitä tehdä".

"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että olette vanha tuttava".

"Siltäkö teistä tuntuu?"

"Ja nyt minä sanon, ett'en tahdo kuulla sanaakaan enään tästä asiasta".

"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja siksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan".

Seurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän punehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.

"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana", aloitti insinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta olisi ollutkaan.

"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on jo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä ettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää".

"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän asiansa… ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin köyhtynyttä taloa!"

"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan ystävä talossa".

"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa sellaisesta talosta, sillä, sillä…"

"Sillä?"

"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha on suuri synti, kuten tiedätte".

Käännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun huolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani kierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa hänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin vetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi kauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla, että tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.

Hämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois aivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.

"Älkää turhaan vaivatunko", pyysi hän hymyillen, "älkääkä luulko, kuten näytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten siellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä kun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät panelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan tällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella järjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä en tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt".

Vihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli insinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen elinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet saavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen sijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa hänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut köyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.

"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?" kysyin minä, kun olin tarpeekseni nauranut.

"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on vieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei millään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin sieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia".

Samassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti. Äiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin insinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus vastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.

* * * * *

Oli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut minun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska aina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani, kenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten kohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin, jossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani. Mitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa eikä minua myöskään nukuttanut.

Aloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan voimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo monta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja vaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan, sillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille. Mikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä heidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani saavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa kerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi tehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa korkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata valoaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.

Kovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten olin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja kiivaasti:

" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat itse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun ole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet".

"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä nähdä", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin hänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.

"Voit itse hankkia edes portin avaimen", jatkoi samainen naisääni, "jos senkään vertaa enään minun rahojani on jälellä".

"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi kirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan. Sinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä".

"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä koskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo ensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?"

"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani olisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen sinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon, sinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani".

"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit edessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta…"

"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla yhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan".

"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä, niin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä! emmehän me osaa pelata!"

"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta ja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole tuhma, hän on tullut isäänsä".

"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina naimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja postimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat 'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua noin alas!"

"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa yhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua olosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä vaihtelee!"

"Ainakin tiedän minä sen", mutisi rouva.

"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin taikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi panneet pettyneet toiveemme".

"Kuules, Adalbert", puheli rouva itku kurkussa, "jos minä alkaisin pitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi annettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi minua kohtaan".

"Sen suhteen olen aivan rauhassa", vakuutti tuo auttamaton aviomies; "ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi, ja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota minä olen rakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas yöviitta, ystäväni, jos suvaitset!"

Vaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien ajatusten valtaamana.

Niin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi "nihtiä" mitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta insinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa kohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä unisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!

Viimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti tavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen sieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita huolimattomasta kodista.

Nyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin tullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet kodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis suosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät, niin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla suurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.